Juhlia ja jupellusta

HYY-elokuvien näytös keskiviikkona, kulttuurikeskusteluja torstaina, Pia Tikan väitös ja Filmihullun 40v-juhla sekä Lens Politican jatkot perjantaina johtivat siihen, että lauantai meni nukkuessa ja syödessä tai toisin päin.

Nyt päänahkaa kutittaa ja parransänki riittäisi repimään betonia auki.

Joulukuun vuokranmaksulappu on hukassa, vaikka kaikki muut löytyvät viimeisen viiden vuoden ajalta. Sitä etsiessä löytyi vuosia lainassa ollut kirja, jonka olemassaoloakin olin aina karhulapuissa ihmetellyt.

Hyvän ja loistavalla tavalla epäuskottavan piilon oli sekin löytänyt. Myönteistä asiassa on, että kirjan esittelemä asia on ehtinyt viidessä vuodessa vanhentua.

Ulkona tulee talvi ensilumen muodossa. Lueskelin lehdet ja sain sata ideaa, joista voisi työstää puolen vuoden blogikirjoitukset. Nyt ei tule mitään niistä mieleen.

Paitsi se, että olen törmännyt viime aikoina useissa teksteissä siteeraukseen, jossa Zhou Enlai sanoo, että on liian aikaista kommentoida Ranskan vallankumousta ja sen merkitystä siksi, että siitä on kulunut vasta parisataa vuotta. Intellektuellien lukulistalla juuri nyt välttämätöntä Desain Marxin kostoa on siis luettu hiukan esipuhetta pidemmälle, ensimmäisen luvun eka virkkeisiin.

Ehkä pitäisi pidättäytyä kommentoimasta tai jättää se Suomen johtavalle (antikommunistiselle) historiakommentaattorille Jari Tervolle.

Niin, ja paljon kohutusta erillissodasta olen sanonut kaiken oleellisen jo kolme ja puoli vuotta sitten vaikka tietysti sanoisin sen tänään hieman eri tavalla. Tuo kirjoituksenihan perustui lisurini yhteydessä vuonna 1996 kirjoitettuun, joten on mukavaa nähdä, että historioitsijoiden enemmistö on sittemmin asettautunut linjoille, vieläpä uusia huomioita tehden.

Päiväkirja, Gezelius ja professorien erillissotakannat

Sunnuntai 19.10.2008

Täytin 49 vuotta. Onnittelut välittyivät eri tavalla kuin aiempina vuosina. Innostuin laskemaan. Facebookin kautta sain 22 tervehdystä ja kuusi "naamakirjan" maililla. Blogissa onnittelijoita oli viisi. Neljä lähetti onnittelunsa tekstiviestillä, ja vain kaksi - äiti ja käly - soittivat. Vaimo onnitteli laululla. Lapsi loikoili sen ajan Aku Ankan taskukirjan takana omassa huoneessaan. En saanut ainuttakaan kirjettä tai postikorttia tapahtuman johdosta.

Syntymäpäivää ei juhlittu muuten kuin että söimme hyvän aterian kaupungin parhaassa kiinalaisessa, Kalevankadun Nankingissa. Ankkaa sitruunakastikkeessa oli minun valintani. Ankan syöminen on kai nykyään epäeettistä, koskapa näitä eläimiä ennen loppuaan ruokitaan pakottamalla.

Lapselle tuli kiire ruokailun jälkeen tapaamaan koko viikonlopun pois ollutta ystäväänsä. Hän on tullut teini-ikään ja pyrkii irrottautumaan vanhemmistaan kuten teinin kuuluukin tehdä. Hän täyttää ensi viikolla 12.

Ruokaa odotellessa tenttasimme ateistivanhempina pakanalastamme tulevasta uskonnonkokeesta välttääksemme puhetta tulevista elektroniikkahankinnoista. Tällä kertaa lapsen ei tarvitse päntätä uskonkappaleita, vaan kyse on enemmänkin uskonnonhistoriasta. Se liippaa läheltä Suomen historiaa, jota toivomme hänen hallitsevan. Sen verran kai kahden historioitsijavanhemman jälkeläiseltä voi odottaa.

Anders Chydenius oli tuttu jo edellisestä historiankokeesta, ja jopa Johannes Gezelius. Kysyin kumpaa Johannesta tarkoitetaan, vanhempaa vai nuorempaa. Kysehän oli isästä ja pojasta. Siihen ei ruokailuporukka osannut vastata.

Arvelin että kyse oli vanhemmasta. Johannes, vanhemmissa teksteissä Juhana Gezelius vanhempi eli 1600-luvulla. Hän eteni Turun piispaksi Ruotsissa ja Virossa opiskellen teologian tohtoriksi ja hänestä tuli Turun piispa ja Turun Akatemian varakansleri vuodesta 1664 kuolemaansa saakka vuonna 1690.

Ensimmäinen professuuri hänellä oli itämaisissa kielissä ja kirjallisuudessa Tartossa, mutta hän muutti takaisin syntymämaahansa Ruotsiin, Västeråsiin kymnaasin teologian lehtoriksi ja sai Stora Skedvin kirkkoherran viran Taalainmaalla. Väkirikkaiden alueiden kirkkoherran virat olivat varsin tuottoisia myös taloudellisesti.

Mutta palvelu valloitusmailla oli sitä vielä enemmän. Ruotsin suurvalta-ajalle tyypillisesti hän toimi ennen Turkuun tuloaan Liivinmaalla superintendenttinä ja Tarton yliopiston varakanslerin sekä Riian ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana.

Koululaisten muistoihin tämä kansanopetusta kannattanut mies pääsi julkaisemalla omassa painossaan oppikirjoja.

Kuuluisin niistä on vuodelta 1666. Sen nimi on helppo muistaa: Yxi paras lasten tawara. Siitä on otettu yli sata painosta. Kirjasta löytyi aapinen, Martin Lutherin kirjoittama Vähän katekismus selityksineen, katekismuksen keskeinen sisältö kysymysten muodossa sekä raamatunlauseiden valikoima, jossa ovat Pyhän Raamatun oleellisena pidetyt opetukset.

Teologista kirjallisuutta hän julkaisi runsaasti, mutta hän kirjoitti myös kreikkalais-latinalaisen sanakirjan ja julkaisi laajan ensyklopedian Encyclopedia synoptica (1672).

Sekin oli oppikirja, Gezeliuksen opiskelevalle nuorisolle tarkoittama. Kyse oli tieteisopista, vetenskapslära, joka oli järjestetty skolastisen filosofian periaatteiden mukaan. Siinä filosofia jaetaan formaaliin filosofiaan, joka käsittää grammatiikan, retoriikan ja logiikan sekä reaalisen filosofian, joka on osittain teoreettista, osittain käytännöllistä. Teoreettisen filosofian osa-alueet ovat metafysiikka, pneumatiikka eli henkioppi, fysiikka ja matematiikka sekä käytännöllisen filosofian etiikka, politiikka ja taloustiede. Monipuolista koulutusta, sitä paitsi yleissivistävää.

Niillä pärjäsi kaikkialla maailmassa etenkin kun hän painotti voimallisen kurinkäytön sijaan koululaitoksessa havainnollisuutta, hyödyllisyyttä, ja omatoimisuutta, vieläpä niin, että oppilasta kohdellaan lempeästi ja ystävällisesti. Nämä Ruotsin syrjäytetyn uudistushahmon Johan Amos Comeniuksen opit tulivat käytäntöön Gezelius vanhemman toteuttamassa kouluuudistuksessa 1680-luvulla. Sisällöllisesti oppia oli saatu myös Saksasta, jo vuonna 1635 kuolleelta Wolfgang Ratkelta.

Gezelius vanhempi lienee innostunut oppikirjojen tekoon Ruotsin vuonna 1649 uusitun koulujärjestyksen johdosta, oppimiseen ja sivistykseen kannustaneen kuningatar Kristiinan aikana.

Koululaitos poikkesi rakenteeltaan jonkin verran nykyisestä. Opetuslaitoksia oli neljänlaisia: akatemioita, lukioita ja ylempiä sekä alempia triviaalikouluja. Triviaalikoulussa käytiin neljä yksivuotista luokkatasoa, mutta ne, jotka eivät halunneet jatkaa pidemmälle, saivat oppinsa lyhyemmässä ajassa kirjoitus- ja laskentoluokalla. Triviaalikoulusta saattoi edetä neljään yksivuotiseen luokkatasoon perustuvaan lukioon.

Triviaalikoulun viimeisellä ja lukion ensimmäisellä luokalla opeteltiin logiikkaa. Logiikan perusteet päntättiin ulkomuistiin. Ne, jotka halusivat lukiosta akatemiaan, saivat lisäksi muutaman tunnin opetusta filosofiassa.

Logiikkaa harjoitettiin pääasiassa väittelyillä. Sen on nykykoulutus Suomessa unohtanut. Niinpä meistä on tullut huonoja väittelijöitä, vaikka riitelyyn kyllä kykenemme. Koulun pitäisi satsata enemmän puheeseen, asioiden selvittelyyn ja keskinäiseen väittelyyn.

Vaimo piti hyvänä, että uskonnon oppikirjassa on oma lukunsa kansanuskonnoista, tavoista ennen katolisen kirkon tuloa Suomeen. Arvaisin vanhemman Gezeliuksen liittyvän juuri tähän. Hänen elämäntehtäviinsä kuului vanhan uskon hävittäminen.

Vuonna 1673 Gezelius antoi määräyksen loitsujen hävittämisestä: Kaikki vanha taikausko, jota ovat loitsut (etenkin riistaa pyydettäessä jne.) hävitetään saarnaamalla tarmokkaasti sitä vastaan, vakavin nuhtein, ja maallisen oikeuden avulla sekä asiaan kuuluvalla kirkkokurilla; mikäli taikauskon harjoittajat kuitenkin ovat liian jäykkäniskaisia eivätkä välitä näistä keinoista, kysytään neuvoa tuomiokapitulilta. Taikuudesta ja loitsinnasta tehdään välittömästi ilmoitus maallisessa oikeudessa."

Nuorempi Juhana Gezelius sai 43-vuotiaana pestin Turun piispana isänsä kuoleman jälkeen 1690. Muotokuvissa hän näyttää mustanpuhuvalta ja huomattavasti synkemmältä kuin leppoisan oloinen isänsä, joka oli kuvattu kyllä harmaapartaisena ja ehkä rajuuttaan ja voimaansa menettäneenä. Nuorempi Juhana Gezelius oli 1680-luvulla kahdeksan vuotta Inkerinmaan superintendentti, jonka päätehtävänä oli inkerikkojen ja karjalaisten ortodoksien käännyttäminen luterilaiseksi. Tietokirjat puhuvat "voimallisesta käännyttämisestä". Se tarkoittaa ylemmän vallan ja väkivallan käyttämistä.

Isänsä poika Gezelius oli siksi, että hän jatkoi isänsä töitä, muun muassa Gezeliuksen raamattuteoksen valmistamista.

Toinen päivän suuri aihe oli Suomen asema toisessa maailmansodassa. Vanha konservatiivinen ja nationalistinen historioitsijapolvi on takertunut termiin erillissota, jonka käytöllä on ollut tarkoituksena häivyttää Suomen ja Saksan välisen suhteen tosiasiallinen läheisyys. On tarrauduttu dokumentin puutteeseen. Kun ei ole kirjoitettua liittosopimusta, ei ole sotaliittoakaan. Se mitä käytännössä tapahtui maiden välillä, ei näitä historioitsijoita liikuta. Suomi taisteli omaa sotaansa ja sillä hyvä. Saksan tai Adolf Hitlerin tai natsien kanssa sillä sodalla ei ollut mitään tekemistä.

Helsingin Sanomissa (19.10.) Esa Mäkinen oli saanut vajaa kolmekymmentä historian professoria vastaamaan viiteen kysymykseensä historian taitekohdista. Tärkeimmäksi vastauksissa oli noussut se, että suurin osa piti järkevänä kuvata Suomen toisen maailmansodan aikaista suhdetta Saksaan liittolaissuhteeksi. De facto-liittolaissuhde, joka tarkoittaa tosiasioiden hyväksymistä totuudeksi, ajaa ohi juridiset ja historiateoreettiset pohdinnat siitä, pitääkö kaikesta olla paperi.

Itse olen ollut erillissota-teesiä vastaan jo 1980-luvulta. Tunnetuista historioitsijoista Markku Jokisipilä on sitä kantaa edustanut ja viimeksi professori Henrik Meinander pääsi tai joutui kannastaan julkisuuteen. Vahinko ettei toimittaja saanut professorien vastauksille enemmän tilaa, vaikka juttu lehtijutuksi oli toki laaja. Suomalaiset suurlähettiläät saivat paljon enemmän kantojaan esille Suomen Kuvalehdessä, kun ulkoministeri Alexander Stubb julkaisi heidän kantojaan maailman menosta.

Esa Mäkinen teki miehen työn jutullaan Hesarissa. Hän ehkä lyhensi akateemisen tiedon tietä kouluihin ja koteihin vuosikymmenellä.
Kyselyt historian professoreilta ja maamme toimivilta suurlähettiläiltä ovat hyvää journalismia ja kaiken kaikkiaan kannatettavaa toimintaa.

Ruotsin historiaa

Svitjods undergång och Sveriges födelse on nyt luettu kannesta kanteen. Kuten jo pari päivää sitten ehdin sanoa, kyse on loistavasta historiateoksesta. Ruotsissa osataan, sillä se sai siellä myös vuoden historiakirjapalkinnon vuonna 2006.

Teos kertoo Ruotsin synnystä ja vanhan Svitjodin asemasta tai paremminkin sen menetyksestä tuossa syntyprosessissa, jonka Birger jaarli - viimeinen jaarli, muuten - sysäsi alkuun.

Svitjod on jäänyt elämänä ennen muuta Ruotsin ulkomaankielisissä nimissä - suurin osa niistä perustuu yhä tuohon sveakansaa tarkoittavaan sanaan. Sellaisenaan se löytyy kielihistoriallisesta ihmeestä, islannin kielestä.

Kirjan ulkopuolelta todettakoon, että suomenkielinen sana Ruotsi periytyy Roslagenista, joka on nykyisin Upplannin edustalla oleva saaristoalue Danderydista Östhammariin. Historiallisesti nimeä käytettiin koko itärannan alueesta, mukaan lukien Mälarenin rannoista. Roden tarkoittaisi siinä sotapalvelusta, eräänlaista varhaista veron muotoa. Nämä rodenit asettivat puolustuksen käyttöön venekuntia, ruotsiksi skeppslag, jonka yhdistelmä nimi Roslagen sitten on. Toinen selitys alueen nimelle on se, että se on virolaisten ja suomalaisten käyttämä nimitys alueesta.

Birger-jaarli löi lopullisesti Svitjodin jatkuvasti kapinoineet mahtimiehet (ruots. stormänner) 1200-luvun puoliväliin mennessä, vaikka oli itse kapinaliikkeitä järjestävää folkunga-sukua. Svitjod muodosti kirjoittajien mukaan konservatiivisen alueen, jonka ytimessä oli oman kuninkaan vapaa valinta. Mahtimiehet ottivat ja myös erottivat kuninkaat, joiden tausta oli mahtimiesten - vanhan ajattelutavan mukaan siis alunperin jumalallinen. Lindströmit löytävät hauskoja yhtymäkohtia Svitjodin ajattelutapoihin vielä nykyajastakin - kielellisin ja jopa hieman poliittisinkin perustein, erityisesti Fjärdhundralandissa.

Keskusvaltaa - vahvaa kuningasta ja sen ympärille tulevaa järjestystä - ajoi katolinen kirkko. Se eteni itään Götanmaan kautta. Vastustusta riitti, Svitjod, aasalaisuuden uskonnollispoliittisena keskuksenaan Uppsala, vastusti pitkään ja hartaasti kirkon valtaa - uskonto hyväksyttiin kyllä tasa-arvoisena vanhempien uskontojen kanssa tai niiden rinnalla.

Vahvaan kuninkuuteen liittyi perinnöllinen kuninkuus sekä aateliston luominen. Nobilitas syntyi Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukon, Birger-jaarlin pojan aikana. Perussopimuksena pidetään Alsnön sopimusta, joka takasi kokoukseen osallistuneille verovapauden eli rälssin. Vastikkeeksi rälssin saanut (aatelinen) asetti kuninkaan (ja vähitellen valtion) käyttöön ratsun ja ratsumiehen.

Viimeinen naula Svitjodin arkkuun oli Tukholman perustaminen kauppapaikaksi ja varustukseksi Birger-jaarlin toimesta. Tukholma oli kompromissi, joka imi mehut niistä taloudellisista eduista, jotka olivat nostaneet Upplannin mahtimiehet siihen traditionaaliseen asemaan, mikä heillä 1200-luvulle asti oli.

Kun Mälardalenin asema heikkeni, monet valitsivat jo 1100-luvulta lähtien muuton. Lindströmit vihjaavat, että muuttoa tapahtui myös Suomeen. En tiedä, löytyykö täältä ketään, joka ottaisi haasteen vastaan.

Lindströmin veljesten teos tarjoaa hienon ja monipuolisen näkymän maailmaan ajalta ennen Ruotsin valtiota. Se saa kansallisvaltion muodon - Ruotsi lasketaan siis vanhoihin kansallisvaltioihin Euroopassa - lähes kolmesataa vuotta myöhemmin Kustaa Vaasan aikana 1500-luvulla.

Ks. Wikipedia Svitjod.

Kirjan kotisivu.

Kirjan arvosteli Svenska Dagbladetissa aihepiirin käsittelystään tunnettu historioitsija Dick Harrison.

Arvostelu osoittaa - onneksi positiivisella tavalla - kuinka kuuma tämä kiistoja aiheuttanut kysymys on. Samalla se antaa tätä kirjoitusta tarkempia vinkkejä siitä, mistä kiistellään.

Valkoinen totuus

 

Emeritusapulaisprofessori Esko Salminen perää tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 17.10.2007, C1) valkoista totuutta vuoden 1918 tapahtumista.

"Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä", Salminen pudottelee haastattelijalle. Taas? kysyy hämmentynyt lukija.

Hesarin artikkelin kirjoittanut Jyrki Räikkä tiivistää, että esimerkiksi valkoisten tekemät teloitukset esitetään Salmisen mielestä niin tutkimuksessa kuin romaanikirjallisuudessakin kärjistetysti.

"Vuoden 1918 tapahtumia ei pitäisi nostaa esiin irralleen sen ajan todellisuudesta ja demonisoida niiden tekijöitä", Salminen sanoo ja korostaa sodan julmuutta. "Monissa tapauksissa teloitukset olivat tarkoituksenmukaista sodankäyntiä. Taistelukykyiset viholliset piti eliminoida."

Poliittisen historian edesmennyt professori L. A. Puntila tuntisi Salmisen historiankirjoituksen metodin. Hän luonnehti tämänkaltaista kritiikittömyyttä ja problematisoimattomuutta sanonnalla "bäst som sker".

Sekä kirjallisuutta että tutkimusta vuodesta 1918 on emerituksen mukaan tehty "punaisten ehdolla". Muutos alkoi heti jatkosodan jälkeen, kun "poliittiseksi voimatekijäksi palautunut äärivasemmisto" vaati vuoden 1918 historian kirjoittamista uudelleen.

Salminen sanoo, että siihen asti Suomen historiankirjoituksessa oli ollut vallalla valkoisten voittajien versio. Ilmeisesti vain se on emerituksemme mielestä sallittua? Pitäisikö muiden kärsiä kohtaloansa hiljaa?

Salmisen uusimman projektin ideologinen ulottuvuus on kummallinen. Ensimmäinen asia joka kiinnittää huomiota on täydellinen vivahteettomuus - sotapropagandaa tutkineen ja sen kielenkäytön omaksuneen emerituksen nykylukijaa ällistyttävä viholliskuva on selvä: on olemassa 1918-asioista kirjoittava paha vasemmisto ja hyvä oikeisto.

En usko että ketään keskeisistä 1918-tutkijoista voisi tämä jaottelu mielessään edes arvostella pätevästi. Romaanikirjailijoiden motiiveja en ala tässä setvimään, vaikka Väinö Linnan syyttäminen kommunistien myötäilijäksi panee mietityttämään emerituksemme kirjallisuushistoriallisia ja muitakin avuja.

Mutta Salmisen maailmankuvalle kaikessa kummallisuudessaan on looginen selitys.

Itse asiassa Salminen ideologisoi nykyaikaisen historiankirjoituksen käsittelytavat. On selvää, että varsinkin paikallisella tasolla tapahtumia tarkoin setvivä mikrohistoriallinen ote on ollut valkoiselle emerituksellemme liikaa. Vaiettu ja pois painettu valkoinen väkivalta sattuu lähes sadan vuoden takaakin eikä voitonriemusta ole päästy nauttimaan. Nationalistinen paatoskin on poissa.

Tutkimusta on tehty liikaa hävinneiden ehdolla ja väkivaltaa kärjistäen, Salminen sanoo ja valittaa suuren kertomuksen puutetta sanomalla, että tutkimuksessa ja 1918-romaaneissa kerrotaan hyvin vähän siitä, että valkoisten voitto oli itsenäisyyden säilymisen edellytys.

Salminen siis perää voittajien historiaa. On totta, että tätä yksipuolista maailmankuvaa julistavaa voittajan näkökulmaa ei ole juuri arvostettu viime vuosikymmenten historiankirjoituksessa missään päin akateemista maailmaa.

Historiantutkijan mielestä on nimittäin muutakin tekemistä kuin toistaa voittajien propagandaa, joka kyllä saa sanansa sanotuksi kaikkialla maailmassa. Tässä yhteydessä on kyllä pakko sanoa, että häviäjä ei saa läheskään aina omaa ääntänsä esille.

Yksipuolisuutta vastustavat nykyisin lähes kaikki historiankirjoittajat, eivätkä siksi vaikene häviäjästäkään ja voi olla, että on niitäkin, jotka haluavat nostaa usein väkivallalla vaiennetun häviäjän äänen kuuluville. Historiantutkimuksessakin kun eettiset kysymykset ovat olleet esillä jo vuosikymmenen. Niihin ei kuulu häviäjän vaientaminen.

Jos kuitenkin katsomme 1918-historiankirjoitukseen, voimme hyvin todeta, että voittajien näkemys tuli hyvin selväksi ns. vapaussotakirjallisuudessa ja kaunokirjallisuudessa sadoin teoksin 1920- ja 1930-luvulla, eikä sitä ole kukaan estänyt sen jälkeenkään kirjoittamasta.

Sanattomaksi eivät ole jääneet sellaiset tunnetut, aivan viime aikoina 1918-aiheitakin käsitelleet historioitsijat Mikko Uola, Martti Häikiö ja Juhana Aunesluoma tai Ohto Manninen. Suojeluskuntatutkimus on paremmalla tolalla kuin koskaan.

Salminenkin myöntää, että toisen maailmansodan loppuun asti oli vallalla "valkoisten voittajien versio". Hänen purkauksensa luettuaan on pakko kysyä, että sitäkö hän kaipaa takaisin? Vai onko hänellä mielessään jokin uusi valkoinen totuus? Mikä se mahtaa olla? Ja miksi hän vaikenee siitä?

Mikrohistoriallisia painotuksia ennen nationalistista tai muuta suurta - tässä valkoisen voittajan - kertomusta korostavaa tutkimusta on ajanut eteenpäin juuri vaikeneminen.

Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen.

Sitä tavoitetta tuskin voivat valkoista totuutta paapovat profeetat nykyajan historiantutkijoilta himmentää.