keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Valkoinen totuus

 
Posted by Picasa

Emeritusapulaisprofessori Esko Salminen perää tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 17.10.2007, C1) valkoista totuutta vuoden 1918 tapahtumista.

"Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä", Salminen pudottelee haastattelijalle. Taas? kysyy hämmentynyt lukija.

Hesarin artikkelin kirjoittanut Jyrki Räikkä tiivistää, että esimerkiksi valkoisten tekemät teloitukset esitetään Salmisen mielestä niin tutkimuksessa kuin romaanikirjallisuudessakin kärjistetysti.

"Vuoden 1918 tapahtumia ei pitäisi nostaa esiin irralleen sen ajan todellisuudesta ja demonisoida niiden tekijöitä", Salminen sanoo ja korostaa sodan julmuutta. "Monissa tapauksissa teloitukset olivat tarkoituksenmukaista sodankäyntiä. Taistelukykyiset viholliset piti eliminoida."

Poliittisen historian edesmennyt professori L. A. Puntila tuntisi Salmisen historiankirjoituksen metodin. Hän luonnehti tämänkaltaista kritiikittömyyttä ja problematisoimattomuutta sanonnalla "bäst som sker".

Sekä kirjallisuutta että tutkimusta vuodesta 1918 on emerituksen mukaan tehty "punaisten ehdolla". Muutos alkoi heti jatkosodan jälkeen, kun "poliittiseksi voimatekijäksi palautunut äärivasemmisto" vaati vuoden 1918 historian kirjoittamista uudelleen.

Salminen sanoo, että siihen asti Suomen historiankirjoituksessa oli ollut vallalla valkoisten voittajien versio. Ilmeisesti vain se on emerituksemme mielestä sallittua? Pitäisikö muiden kärsiä kohtaloansa hiljaa?

Salmisen uusimman projektin ideologinen ulottuvuus on kummallinen. Ensimmäinen asia joka kiinnittää huomiota on täydellinen vivahteettomuus - sotapropagandaa tutkineen ja sen kielenkäytön omaksuneen emerituksen nykylukijaa ällistyttävä viholliskuva on selvä: on olemassa 1918-asioista kirjoittava paha vasemmisto ja hyvä oikeisto.

En usko että ketään keskeisistä 1918-tutkijoista voisi tämä jaottelu mielessään edes arvostella pätevästi. Romaanikirjailijoiden motiiveja en ala tässä setvimään, vaikka Väinö Linnan syyttäminen kommunistien myötäilijäksi panee mietityttämään emerituksemme kirjallisuushistoriallisia ja muitakin avuja.

Mutta Salmisen maailmankuvalle kaikessa kummallisuudessaan on looginen selitys.

Itse asiassa Salminen ideologisoi nykyaikaisen historiankirjoituksen käsittelytavat. On selvää, että varsinkin paikallisella tasolla tapahtumia tarkoin setvivä mikrohistoriallinen ote on ollut valkoiselle emerituksellemme liikaa. Vaiettu ja pois painettu valkoinen väkivalta sattuu lähes sadan vuoden takaakin eikä voitonriemusta ole päästy nauttimaan. Nationalistinen paatoskin on poissa.

Tutkimusta on tehty liikaa hävinneiden ehdolla ja väkivaltaa kärjistäen, Salminen sanoo ja valittaa suuren kertomuksen puutetta sanomalla, että tutkimuksessa ja 1918-romaaneissa kerrotaan hyvin vähän siitä, että valkoisten voitto oli itsenäisyyden säilymisen edellytys.

Salminen siis perää voittajien historiaa. On totta, että tätä yksipuolista maailmankuvaa julistavaa voittajan näkökulmaa ei ole juuri arvostettu viime vuosikymmenten historiankirjoituksessa missään päin akateemista maailmaa.

Historiantutkijan mielestä on nimittäin muutakin tekemistä kuin toistaa voittajien propagandaa, joka kyllä saa sanansa sanotuksi kaikkialla maailmassa. Tässä yhteydessä on kyllä pakko sanoa, että häviäjä ei saa läheskään aina omaa ääntänsä esille.

Yksipuolisuutta vastustavat nykyisin lähes kaikki historiankirjoittajat, eivätkä siksi vaikene häviäjästäkään ja voi olla, että on niitäkin, jotka haluavat nostaa usein väkivallalla vaiennetun häviäjän äänen kuuluville. Historiantutkimuksessakin kun eettiset kysymykset ovat olleet esillä jo vuosikymmenen. Niihin ei kuulu häviäjän vaientaminen.

Jos kuitenkin katsomme 1918-historiankirjoitukseen, voimme hyvin todeta, että voittajien näkemys tuli hyvin selväksi ns. vapaussotakirjallisuudessa ja kaunokirjallisuudessa sadoin teoksin 1920- ja 1930-luvulla, eikä sitä ole kukaan estänyt sen jälkeenkään kirjoittamasta.

Sanattomaksi eivät ole jääneet sellaiset tunnetut, aivan viime aikoina 1918-aiheitakin käsitelleet historioitsijat Mikko Uola, Martti Häikiö ja Juhana Aunesluoma tai Ohto Manninen. Suojeluskuntatutkimus on paremmalla tolalla kuin koskaan.

Salminenkin myöntää, että toisen maailmansodan loppuun asti oli vallalla "valkoisten voittajien versio". Hänen purkauksensa luettuaan on pakko kysyä, että sitäkö hän kaipaa takaisin? Vai onko hänellä mielessään jokin uusi valkoinen totuus? Mikä se mahtaa olla? Ja miksi hän vaikenee siitä?

Mikrohistoriallisia painotuksia ennen nationalistista tai muuta suurta - tässä valkoisen voittajan - kertomusta korostavaa tutkimusta on ajanut eteenpäin juuri vaikeneminen.

Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen.

Sitä tavoitetta tuskin voivat valkoista totuutta paapovat profeetat nykyajan historiantutkijoilta himmentää.

13 kommenttia:

Veera kirjoitti...

Kun en ole historioitsija, en uskalla ottaa kantaa emeritusprofessorin julkisiin mietteisiin, vaikka ne iltateen väärän kurkkuun vetivätkin. Mieliteko oli suuri kyllä. Kiitos, että alustit asiasta ammattilaisen termein.

Minä kykenin vastalauseenani vain listaamaan mielessäni tuota 20- ja eritoten 30-lukujen korkea- ja ei niin kovin korkeakirjallista kaunokirjallisuutta aiheesta. Siihen maailmanaikaan ei kai juuri muiden ääni kuulunutkaan. Haluavatko tämän hengen nostalgikot tulla ehkä kyydityiksi takaisin sinimustalle 30-luvulle?

Harri kirjoitti...

Et ajatellut lähettää tätä Hesarin mielipidepalstalle?

Voisi mennä läpikin.

Loistava kirjoitus. Kiitos!

Kati Parppei kirjoitti...

Samaa mieltä kuin edelliset. Viittasin ja lainasin...

Sedis kirjoitti...

Taitaa olla vähän pitkä. Nettipuolellakin 2500 merkin rajoitus.

Jouni kirjoitti...

Moi vaan täälläkin blogissa!

Kummasti piristyin, kun provosoiduin Salmisen teeseistä. Aika kummallista settiä, pakko sanoa.

Tuli mieleen Gadamerin toteamus, että historiallisen kokemuksen erityispiirre on siinä, että olemme tapahtumien sisällä tietämättä, kuinka meille käy, ja käsitämme vasta jälkikäteen, mitä tapahtui. Siksi jokaisen nykyisyyden täytyy kirjoittaa historia uudelleen.

Tätä taustaa vasten mun mielestä on "luonnollista", että jokaisen sukupolven edustajat käsittelevät historiaa omista lähtökohdistaan käsin. Tätä ei pidä tietenkään sotkea anakronismiin, kuten Jokisipilän blogin puolella kirjoitinkin. Äärimmäisen tiukka tieteellinen tutkimuskin on aikansa lapsi.

Olen samaa mieltä, että voittajien historia tulee aina saamaan äänensä esiin, eikä se välttämättä ole edes kovin mielenkiintoista. Henkilökohtaisesti näen kiinnostavampana hävinneiden tai "unohdettujen" näkökulmat. Koselleckin käsittein kyseessä olisi lähinnä Umschreibung-ulottuvuus, joka pyrkii avaamaan uusia näköaloja jo kirjoitettuun historiaan ohjaten sitä samalla kohti uusia tapoja kokea ja ymmärtää historia - tähän kuuluu myös aikaisemman historiankirjoituksen kriittinen uudelleenarviointi.

Tätähän Salminen ilmeisesti yrittää tehdä, mutta minun mielestäni siihen pitäisi olla jokin muu metodi kuin voittajien historiaan palaaminen tai yksioikoisella hyvä-paha-akselilla edestakaisin keikkuminen.

Toisin sanoen tulkinta ja tutkimus ei hirveästi etene, jos teesin, antiteesin ja synteesin jälkeen taannutaan jälleen alkuperäiseen teesiin.

Ripsa kirjoitti...

On kai mahdollisuuksien rajoissa että synteesiä ei ole vielä tullut, tehty, kirjattu?

En ole historioitsija joten en sano mitään mihkään muuhun kuin yleisiin tieteellisiin periaatteisiin, joihin totisesti kuuluvat eettiset periaatteet.

Jos olisi aikaa toinen ihmisikä niin rupeaisin opiskelemaan historiaa. On se niin mielenkiintoinen alue, ja muuttuva, koska historiaa kirjoitetaan kaiken aikaa uudestaan esim. arkeologisten löytöjen myötä.

Jouni kirjoitti...

Joo, totta. Synteesiä tuskin tullaan koskaan kirjaamaankaan. Kai näkemysten välillä on aina kuitenkin sen verran hankausta.

Haeskelin tuossa aikaisemmin lähinnä sitä, että (historian)tutkimus ei kovin paljoa "korjaa" itseään, jos tulkinnan kehällä liikutaan ainoastaan teesin ja antiteesin välillä eikä edes yritetä päästä ns. seuraavalle kierrokselle. Dialektiikan teesi ja antiteesikin ovat toisaalta vähän ahtaita käsitteitä, mutta ne ehkä sopii juuri tähän aiheeseen hyvin.

Petja Jäppinen kirjoitti...

Haaste

ProgeClub kirjoitti...

btw. ..

"..., vaikka Väinö Linnan syyttäminen kommunistien myötäilijäksi panee mietityttämään emerituksemme kirjallisuushistoriallisia ja muitakin avuja."

Kukaan Tuurin yksityisesti tavannut, ts. vähänkin tunteva, ei häntä tuohon ko. nippuun, myötäilijöiden joukkoon liittäisi.
-rh

ProgeClub kirjoitti...

Sedis sanoi...
Taitaa olla vähän pitkä. Nettipuolellakin 2500 merkin rajoitus.
Toisaalta ei taida maksaa mitään tarjota, olisi ansiokas vastine putkinäköisille.

MikkoP kirjoitti...

Emeritushan piti vallitsevaa totuutta punertavana. Eikös ilmaisu tarkoita, että kyse on pääosin valkoisesta, jossa on mukana vain häivähdys punaista?

Vain valkopyykätty ja täysin valkaistu totuus tuntuisi kelpaavan hänelle. Tämä totuus tulisi myös kodifioida kaunokirjallisuuteen, varmaan myös elokuviinkin?

Sedis kirjoitti...

Ihemttelen tietysti sitäkin, miksei 1920- ja 1930-luvun kirjoista ole tehty klassikkoja.

Nationalistiset aatedraamathan sitä tietysti ovat elokuvassa. Mutta niistä on valkoista totuutta hävitetty aina välistä. Tuottajan omaa sensurointia, joka on ulottunut käytännössä kaikkiin oleviin kopioihin.

ProgeClub kirjoitti...

Emerituksemmehan jauhaa tätä itsenäisyysjuttua – valkoiset turvasit itsenäisyyden .- jonain itsestään selvyytenä:
olisiko tulevaisuus ollut mikä jos punainen puoli voitti, pahakin, olisiko toista tietä Suomi säästetty talvisodalta? Olisiko häpeällinen aseveljeys natsi-Saksan kanssa sekä jatkosota vältetty? Jos kerran jossittelemaan ruvetaan.
-rh