maanantaina, lokakuuta 20, 2008

Päiväkirja, Gezelius ja professorien erillissotakannat

Sunnuntai 19.10.2008

Täytin 49 vuotta. Onnittelut välittyivät eri tavalla kuin aiempina vuosina. Innostuin laskemaan. Facebookin kautta sain 22 tervehdystä ja kuusi "naamakirjan" maililla. Blogissa onnittelijoita oli viisi. Neljä lähetti onnittelunsa tekstiviestillä, ja vain kaksi - äiti ja käly - soittivat. Vaimo onnitteli laululla. Lapsi loikoili sen ajan Aku Ankan taskukirjan takana omassa huoneessaan. En saanut ainuttakaan kirjettä tai postikorttia tapahtuman johdosta.

Syntymäpäivää ei juhlittu muuten kuin että söimme hyvän aterian kaupungin parhaassa kiinalaisessa, Kalevankadun Nankingissa. Ankkaa sitruunakastikkeessa oli minun valintani. Ankan syöminen on kai nykyään epäeettistä, koskapa näitä eläimiä ennen loppuaan ruokitaan pakottamalla.

Lapselle tuli kiire ruokailun jälkeen tapaamaan koko viikonlopun pois ollutta ystäväänsä. Hän on tullut teini-ikään ja pyrkii irrottautumaan vanhemmistaan kuten teinin kuuluukin tehdä. Hän täyttää ensi viikolla 12.

Ruokaa odotellessa tenttasimme ateistivanhempina pakanalastamme tulevasta uskonnonkokeesta välttääksemme puhetta tulevista elektroniikkahankinnoista. Tällä kertaa lapsen ei tarvitse päntätä uskonkappaleita, vaan kyse on enemmänkin uskonnonhistoriasta. Se liippaa läheltä Suomen historiaa, jota toivomme hänen hallitsevan. Sen verran kai kahden historioitsijavanhemman jälkeläiseltä voi odottaa.

Anders Chydenius oli tuttu jo edellisestä historiankokeesta, ja jopa Johannes Gezelius. Kysyin kumpaa Johannesta tarkoitetaan, vanhempaa vai nuorempaa. Kysehän oli isästä ja pojasta. Siihen ei ruokailuporukka osannut vastata.

Arvelin että kyse oli vanhemmasta. Johannes, vanhemmissa teksteissä Juhana Gezelius vanhempi eli 1600-luvulla. Hän eteni Turun piispaksi Ruotsissa ja Virossa opiskellen teologian tohtoriksi ja hänestä tuli Turun piispa ja Turun Akatemian varakansleri vuodesta 1664 kuolemaansa saakka vuonna 1690.

Ensimmäinen professuuri hänellä oli itämaisissa kielissä ja kirjallisuudessa Tartossa, mutta hän muutti takaisin syntymämaahansa Ruotsiin, Västeråsiin kymnaasin teologian lehtoriksi ja sai Stora Skedvin kirkkoherran viran Taalainmaalla. Väkirikkaiden alueiden kirkkoherran virat olivat varsin tuottoisia myös taloudellisesti.

Mutta palvelu valloitusmailla oli sitä vielä enemmän. Ruotsin suurvalta-ajalle tyypillisesti hän toimi ennen Turkuun tuloaan Liivinmaalla superintendenttinä ja Tarton yliopiston varakanslerin sekä Riian ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana.

Koululaisten muistoihin tämä kansanopetusta kannattanut mies pääsi julkaisemalla omassa painossaan oppikirjoja.

Kuuluisin niistä on vuodelta 1666. Sen nimi on helppo muistaa: Yxi paras lasten tawara. Siitä on otettu yli sata painosta. Kirjasta löytyi aapinen, Martin Lutherin kirjoittama Vähän katekismus selityksineen, katekismuksen keskeinen sisältö kysymysten muodossa sekä raamatunlauseiden valikoima, jossa ovat Pyhän Raamatun oleellisena pidetyt opetukset.

Teologista kirjallisuutta hän julkaisi runsaasti, mutta hän kirjoitti myös kreikkalais-latinalaisen sanakirjan ja julkaisi laajan ensyklopedian Encyclopedia synoptica (1672).

Sekin oli oppikirja, Gezeliuksen opiskelevalle nuorisolle tarkoittama. Kyse oli tieteisopista, vetenskapslära, joka oli järjestetty skolastisen filosofian periaatteiden mukaan. Siinä filosofia jaetaan formaaliin filosofiaan, joka käsittää grammatiikan, retoriikan ja logiikan sekä reaalisen filosofian, joka on osittain teoreettista, osittain käytännöllistä. Teoreettisen filosofian osa-alueet ovat metafysiikka, pneumatiikka eli henkioppi, fysiikka ja matematiikka sekä käytännöllisen filosofian etiikka, politiikka ja taloustiede. Monipuolista koulutusta, sitä paitsi yleissivistävää.

Niillä pärjäsi kaikkialla maailmassa etenkin kun hän painotti voimallisen kurinkäytön sijaan koululaitoksessa havainnollisuutta, hyödyllisyyttä, ja omatoimisuutta, vieläpä niin, että oppilasta kohdellaan lempeästi ja ystävällisesti. Nämä Ruotsin syrjäytetyn uudistushahmon Johan Amos Comeniuksen opit tulivat käytäntöön Gezelius vanhemman toteuttamassa kouluuudistuksessa 1680-luvulla. Sisällöllisesti oppia oli saatu myös Saksasta, jo vuonna 1635 kuolleelta Wolfgang Ratkelta.

Gezelius vanhempi lienee innostunut oppikirjojen tekoon Ruotsin vuonna 1649 uusitun koulujärjestyksen johdosta, oppimiseen ja sivistykseen kannustaneen kuningatar Kristiinan aikana.

Koululaitos poikkesi rakenteeltaan jonkin verran nykyisestä. Opetuslaitoksia oli neljänlaisia: akatemioita, lukioita ja ylempiä sekä alempia triviaalikouluja. Triviaalikoulussa käytiin neljä yksivuotista luokkatasoa, mutta ne, jotka eivät halunneet jatkaa pidemmälle, saivat oppinsa lyhyemmässä ajassa kirjoitus- ja laskentoluokalla. Triviaalikoulusta saattoi edetä neljään yksivuotiseen luokkatasoon perustuvaan lukioon.

Triviaalikoulun viimeisellä ja lukion ensimmäisellä luokalla opeteltiin logiikkaa. Logiikan perusteet päntättiin ulkomuistiin. Ne, jotka halusivat lukiosta akatemiaan, saivat lisäksi muutaman tunnin opetusta filosofiassa.

Logiikkaa harjoitettiin pääasiassa väittelyillä. Sen on nykykoulutus Suomessa unohtanut. Niinpä meistä on tullut huonoja väittelijöitä, vaikka riitelyyn kyllä kykenemme. Koulun pitäisi satsata enemmän puheeseen, asioiden selvittelyyn ja keskinäiseen väittelyyn.

Vaimo piti hyvänä, että uskonnon oppikirjassa on oma lukunsa kansanuskonnoista, tavoista ennen katolisen kirkon tuloa Suomeen. Arvaisin vanhemman Gezeliuksen liittyvän juuri tähän. Hänen elämäntehtäviinsä kuului vanhan uskon hävittäminen.

Vuonna 1673 Gezelius antoi määräyksen loitsujen hävittämisestä: Kaikki vanha taikausko, jota ovat loitsut (etenkin riistaa pyydettäessä jne.) hävitetään saarnaamalla tarmokkaasti sitä vastaan, vakavin nuhtein, ja maallisen oikeuden avulla sekä asiaan kuuluvalla kirkkokurilla; mikäli taikauskon harjoittajat kuitenkin ovat liian jäykkäniskaisia eivätkä välitä näistä keinoista, kysytään neuvoa tuomiokapitulilta. Taikuudesta ja loitsinnasta tehdään välittömästi ilmoitus maallisessa oikeudessa."

Nuorempi Juhana Gezelius sai 43-vuotiaana pestin Turun piispana isänsä kuoleman jälkeen 1690. Muotokuvissa hän näyttää mustanpuhuvalta ja huomattavasti synkemmältä kuin leppoisan oloinen isänsä, joka oli kuvattu kyllä harmaapartaisena ja ehkä rajuuttaan ja voimaansa menettäneenä. Nuorempi Juhana Gezelius oli 1680-luvulla kahdeksan vuotta Inkerinmaan superintendentti, jonka päätehtävänä oli inkerikkojen ja karjalaisten ortodoksien käännyttäminen luterilaiseksi. Tietokirjat puhuvat "voimallisesta käännyttämisestä". Se tarkoittaa ylemmän vallan ja väkivallan käyttämistä.

Isänsä poika Gezelius oli siksi, että hän jatkoi isänsä töitä, muun muassa Gezeliuksen raamattuteoksen valmistamista.

Toinen päivän suuri aihe oli Suomen asema toisessa maailmansodassa. Vanha konservatiivinen ja nationalistinen historioitsijapolvi on takertunut termiin erillissota, jonka käytöllä on ollut tarkoituksena häivyttää Suomen ja Saksan välisen suhteen tosiasiallinen läheisyys. On tarrauduttu dokumentin puutteeseen. Kun ei ole kirjoitettua liittosopimusta, ei ole sotaliittoakaan. Se mitä käytännössä tapahtui maiden välillä, ei näitä historioitsijoita liikuta. Suomi taisteli omaa sotaansa ja sillä hyvä. Saksan tai Adolf Hitlerin tai natsien kanssa sillä sodalla ei ollut mitään tekemistä.

Helsingin Sanomissa (19.10.) Esa Mäkinen oli saanut vajaa kolmekymmentä historian professoria vastaamaan viiteen kysymykseensä historian taitekohdista. Tärkeimmäksi vastauksissa oli noussut se, että suurin osa piti järkevänä kuvata Suomen toisen maailmansodan aikaista suhdetta Saksaan liittolaissuhteeksi. De facto-liittolaissuhde, joka tarkoittaa tosiasioiden hyväksymistä totuudeksi, ajaa ohi juridiset ja historiateoreettiset pohdinnat siitä, pitääkö kaikesta olla paperi.

Itse olen ollut erillissota-teesiä vastaan jo 1980-luvulta. Tunnetuista historioitsijoista Markku Jokisipilä on sitä kantaa edustanut ja viimeksi professori Henrik Meinander pääsi tai joutui kannastaan julkisuuteen. Vahinko ettei toimittaja saanut professorien vastauksille enemmän tilaa, vaikka juttu lehtijutuksi oli toki laaja. Suomalaiset suurlähettiläät saivat paljon enemmän kantojaan esille Suomen Kuvalehdessä, kun ulkoministeri Alexander Stubb julkaisi heidän kantojaan maailman menosta.

Esa Mäkinen teki miehen työn jutullaan Hesarissa. Hän ehkä lyhensi akateemisen tiedon tietä kouluihin ja koteihin vuosikymmenellä.
Kyselyt historian professoreilta ja maamme toimivilta suurlähettiläiltä ovat hyvää journalismia ja kaiken kaikkiaan kannatettavaa toimintaa.


8 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Oi kauheeta, mä missasin tänä vuonna! Myöhästyneet onnittelut synkkärisankarille!!!!

Liekkiö kirjoitti...

Oma reaktioni HS:n proffajuttuun oli enemmän sellanen "ketä enää kiinnostaa"? Arvostan kyllä tapaa jolla juttu on tehty, ja saatan katsoa aihetta liikaa harrastuneesta vinkkelistä, mutta erillissota-ajatuksen kritiikki ei tunnu oikein tuoreelta, edes suuren yleisön kannalta.

Ja minä sentään olen käynyt lukion uuspatrioottisella 90-luvulla.

Hyvää syntymäpäivää, myöhässä.

Ripsa kirjoitti...

Minä olen saanut hurjaa kritiikkiä, jopa vihaa, kun olen sanonut mitä minulle on koulussa opetettu: että Suomi taisteli olemassaolostaan.

Anglot olivat järkiään sitä mieltä, ja sitä HEIDÄN koulunsa opetti, että Suomi oli Natsi-Saksan liittolainen.

Synnyin päämajan tiedusteluosaston luteista sinihapolla siivottuun huoneeseen. Oli tullut rauha.

Paavolaisen Synkän yksinpuhelun lukeneena olen sitä mieltä, että asiasta on yhtä monta mielipidettä kuin oli tiedustelu- ja informaatio-osastolla ihmisiä. Vähintään.

Aunus harmaasilmä.

Päädyin puolustamaan oman kouluni opetusta. Mutta hävisin, olihan minulla vastassa monisatatuhatkertainen Amerikan mielipide.

mikis kirjoitti...

Tietysti Suomi soti Saksan kanssa.
Mutta oliko muita vaihtoehtoja?

Olisiko Hitler hylännyt operaatio Barbarossan jos Suomi olisi puuttunut ruodusta? Epäilen, että siinä tapauksessa Saksa olisi miehittänyt Suomen, ja sen jälkeen olisi tapahtunut, mitä tapahtui.

Kenen kanssa Suomi vuonna 1940 olisi liittoutunut Saksaa vastaan? Neuvostoliitonko? Tai Uruguayn, Belgian, Islannin?

Tietysti olisi, siis pitänyt, tai jättää. Mutta tiedä häntä.

Sedis kirjoitti...

Anglot olivat oikeassa.

Anonyymi kirjoitti...

Kahdesti kodistaan ajetun evakon poikana olen "aina" ollut erillissotaa vastaan, mutta silti ymmärrän Suomen toimintaa, johonkin mittaan. Luin juuri syys-marraskuun 1941 tiedusteluosaston juttuja, joissa pohdittiin, kumpi valehteli enemmän, Hitler vai Molotov, siitä pyysikö Kreml Hitleriltä marraskuussa 1940 "lupaa" miehittää Suomi; Hitler viestitti että pyysi ja Molotov tietysti kielsi. Tosi ystäviä ei ollut, joten piti hakea "ystäviä", niitä oli tuossa pelitilanteessa tasan yksi (1). Rajan ylittäminen Wärtsilässä ja Petroskoin-Syvärin keikka oli syvältä, vauhtisokeus iski herroihin. Siihen keikkaan sisältyy paljon likaista.
Kukahan ja koska kirjoittaisi kriittisen ja pätevän elämäkerran paroni Mannerheimista, sitä toivon ennen kuin valo sammuu.
Veikko-setä
PS. niin onnea ja paljon!

Hyvärinen J. kirjoitti...

Länsiliittoutuneiden osapuolten kulttuurissa ei välttämättä ymmärretä Suomen tilannetta ja siihen liittyneitä vähäisiä valinnanvapauksia. Takavuosien Lenin-patsasaloite kuvaa mielestäni hyvin Suomen asemaa 1900-luvun poliittisen historian suurissa käänteissä: oman maan historian kannalta olisi voinut löytyäkin perusteita pystyttää patsas nykyisin vihatulle toisen maan tyrannille, mutta ulkomailla ele ymmärettäisiin taatusti vähemmän mairittelevalla tavalla. Leninin, tai tähän aiheeseen paremmin sopivan Hitlerin, hahmot kun edustavat Suomen kannalta monitahoista, kiusallisenkin monitahoista, merkitysten verkkoa.

Neuvostoliiton ollessa voimissaan Suomessa olisi ollut poliittisesti melko epäkorrektia myöntää, että Saksa oli ainakin käytännön toimin mukana Suomen puolella, kun kamppailtiin olemassaolosta. Sitä taustaa vasten erillissota-ajattelutapa oli poliittisesti viisasta. Sittemmin esim. Saksan ruoka- ja aseavun merkitys on ollut mahdollista myöntää.

Kuten historiassa aina, asiat eivät ole kovin mustavalkoisia. Saksan merkityksen myöntämisestä on edelleen valovuosien matka natsisympatioihin. Tätä taas länsiliittoutuneiden (ja aikanaan luonnollisesti Neuvostoliiton) historiakäsityksissä tuntuu olevan vaikea ymmärtää.

Onnea synttärisankarille!

Sedis kirjoitti...

"Kukahan ja koska kirjoittaisi kriittisen ja pätevän elämäkerran paroni Mannerheimista?"

Tämä on tyypillisesti sellainen kysymys, johon on vastattava, että se on Veikko-sedän itse tehtävä.

Mutta käykääpä katsomassa Mannerheim-elokuvia KAVAn elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15) 5.11. klo 17.00. Saa kierrättää tietoakin piireissä.