Ylipuhuttavissa

Jalka vipsutti jo siihen malliin, että lähdettävä olisi kylille, mutta tänne sitä vain jämähdettiin koneen äärelle. Facebookin testit saavat korvata katuelämykset. Sitä paitsi olin eilen puoleen yöhön asti karaokessa.

Viikon tauko töissä on tehnyt hyvää. Ensimmäiset päivät menivät nukkuessa, mutta nyt jo kaipaisi toimintaterapiaa. Ruoanlaitto ja televisionkatselu eivät ole tarpeeksi. Jostakin syystä ei luetuta, vaikka olenkin nostellut esille sopivaksi katsomiani tiiliskiviä. Kukaan ei lähetä houkuttelevia tekstareita, sillä totisesti olisin ylipuhuttavissa juuri nyt. Tai viimeistään huomenna.

Kapakkaelämästä vieraantuminen johtaa siihen, että jo iltaseitsemältä ajattelee, että on liian myöhä lähteä minnekään. Tiedän kyllä, että kapakat täyttyvät vasta iltakymmenen jälkeen, ja piikki on ennen puolta yötä. Minusta olisi kummallista tähdätä ruuhkaan tönittäväksi ja läikyteltäväksi. Osin tämä johtuu siitä, että karaokessa iltapäivän tunnit ovat parhaita. Soundit saa kirkkaiksi ja selviksi ja laulamaankin pääsee useammin kuin kerran parissa tunnissa.

Täytyy varmaan katsoa tuota italialaista lällysarjaa televisiosta. Ihanan Elisan tytär, anna mun kaikki kestää. Mutta kieltähän kuuntelee mielikseen.

Kaksikymmenvuotias Like

Like vietti eilen 20-vuotisjuhliaan Tavastialla. Minäkin kävin. Paikka oli muuttunut ja ei ollut: edellisen kerran olin siellä vuonna 1996. Juhlan kunniaksi on julkaistu Timo Forssin toimittama kirjakin. Viihdyttävä vajaa 200-sivuinen paketti.

Vaikka en ole itse Likelle mitään tehnyt - Like kyllä minulle ja ystävälleni Jussille, kun se hukkasi erään käännöksemme käsikirjoituksen - kirjan tarinat ovat jotenkin tuttuja. Ilmeisesti onnistuin aikoinaan istumaan samassa Vanhan kuppilan marmoripöydässä perustajajäsenten ja yrityksen liepeillä liikkuneiden kanssa niin usein, että keskeiset myyttiset tarinat on kuultu kerran jos toisenkin.

Muistan istuneeni Vanhan kuppilassa silloin, kun ensimmäinen osakeanti oli suunnitteilla. Vaikka olin yhtä pennitön kuin herrat yritysjohtajat, tarjouduin ostamaan yhden, mutta ajatuskin siitä evättiin selvin sanoin.

Ties miten olisi käynyt, jos olisi suostuttu myymään. Timo Ernamolle siitä jyrkästä ei'stä kiitos. Hän oli silloin ilmeisesti ainoan kerran elämässään lyhytsanainen.

Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan, että minullahan oli hämmästyttävän samanlainen tausta: olin opiskellut matematiikkaa, osallistunut Limeksen bailuihin, luin paljon kirjoja, istuin jatkuvasti Vanhan kuppilassa ja olin kiinnostunut alasta radikaalilla tavalla. Carpe diem koputti naapurin oveen.

Tavastialla oli siis vähemmän yllättävästi paljon tuttuja kasvoja menneisyydestäin. Monet heistä ovat kirjoittaneet Likelle kirjoja. Seisoskelua jaksoi aikansa ja kun korvatkin soivat volyymista, vaihdoin maisemaa.

Jatkoin karaokeen. Se on sama karaoke, jonne joskus eksyimme yhdessä Einar Kárasonin, islantilaisten Väinö Linnan kanssa. Hän oli juuri julkaissut mainion romaaninsa Miekkakäräjät.

Olin lukenut kirjan ja pidin siitä. Erään kerran Coronassa isäntä Ernamo alkoi uuvahtaa kolmannen päivän menoon, mutta kirjailija ei. Saavuin sattumoisin paikalle ja tulin kutsutuksi pöytään ettei Einarin tarvitsisi puhua yksinään. Meillä synkkasi heti hyvin ja parin tunnin ja snapsin päästä veisasimme kustannusyhtiön edustajan ihmetellessä täyttä kurkkua karaokea pienessä, savuisessa ja täpötäydessä ravintolassa.

Eilenkin siellä oli älyttömän kivaa. Terveiset, jos satutte lukemaan.

Veistoksia ja kansalaiskaraokea

Keskustelimme henkevästi Otso Kantokorven ja Jukka Lehtisen kanssa veistoksista tänään Taiteiden yön tapahtumassa Galleria Sculptorissa.

Historialliset ulottuvuudet, kansainväliset kokemukset ja nykypäivän tilanne vaihtelivat mielestäni aika sutjakasti. Puhuimme veistosten läsnäolosta, huomaamattomuudesta, vaihdettavuudesta, poliittisuudesta ja kilpailuista - tai oikeammin veistoskilpailujen puutteesta.

Itse nostin esille historiallisen perspektiivin. Aiemmat veistokset ovat henkineet oman ajan suuria kertomuksia, mutta nyt viime vuosina esiin ovat nousseet marginaalit, vähemmistöt, unohdetut, vähälle huomiolle jääneet ja arkiset teemat.

Sanoin myös, että Suomesta ja Helsingistä puuttuu vastataide. Taideteoksien kertomuksia ei siis ole asetettu vastakkain.

Muualla maailmassa tilanteet voivat olla koviakin. Patsaita tuhotaan, silvotaan, laitetaan hylätyn taiteen puistoihin tai jopa ajetaan jokin aikakausi alas kuten Espanjassa Francon ajan taideteoksille on tehty. Mainitsin myös Etelä-Afrikan, jossa asiat on ratkaistu toisin, tosin uuden valtion symboliikkaa korostaen.

Tilaisuus päättyi myönteisen ilmapiirin vallitessa. Kiiruhdin kaupunginmuseoon Hakasalmeen, jossa oli mahdollisuus lauleskella kansalaiskaraokea. Pari biisiä vetäisinkin sitten ihmisten iloksi.

Yöllä on edessä maratonjuoksu Osakasta. Tuleeko Suomelle mitali?

Karaokebravuureita

You Tube näyttää tarjoavan vilkaisun muutaman karaokebravuurini alkuperäisversioihin.

1. Gilbert O'Sullivan: Nothing Rhymed.

2. Jim Groce: I Got A Name

3. Lobo: I'd Love You To Love Me

300

Zack Snyderin 300 on elokuvateattereissa. Kommentoin itsekin elokuvan väkivaltateemaa, kun Ilta-Sanomat viikko sitten kyseli siitä. Viikonlopun lisukelehteä ei nettiin ilmeisesti sijoiteta, joten Kari Salmisen laajaan jutturypääseen en toimivaa viitettä saa aikaiseksi. Paperiversio on mennyt siivousintoisten mukana paperinkeräykseen,

Mutta pieni hyvä työ sentään mahtuu mukaan. Taannoin törmäsin tuttavaani jo vuosien takaa, radiotoimittaja Jarkoon karaokebaarin iltapäivässä. Kun sitten pöytään istahti laulajanimimerkki Tepa, muistin, että mieshän on Sparta-asiantuntija.

Yhytin miehet keskustelemaan markkinoille juuri tulevasta Sparta-elokuvasta - asia, joka oli kröhöm hröhöm molemmille uusi - ja tässä on tulos: Testosteronia Thermopylaissa. Kuunnelkaapa Sparta-myyttinne vakiinnuttaneet. Asialla siis Ylen Radio1, ohjelma Kultakuume.

Heti kerrottava

Kello on kolme aamuyöllä ja silti on asioita, jotka pitäää kertoa ihan heti ja just.

Antti Vettenranta on valokuvaaja, joka pitää omaa blogia. Hänen kuvansa ovat jotain toista kuin meidän keskivertoihmisten blogeissa. Respect. Molemmat klikkaukset ovat suotavia.

Tapasin Antin alkuillasta kotipaikkakunnan kuulussa karaokessa, jossa hän pehmeällä äänellä varsin sujuvahenkisesti kävi läpi alan klassikkoja. Taiteet eivät selvästikään tunne rajoja. Ja työtoverinsa oli, jos mahdollista, vielä sujuvaäänisempi sirkesalomaisene aksentteineen, mutta jää linkkaamatta, koska on ilmeisesti aivan ilman blogia, vaikka tietokoneet ovat tämän kuulin henkilön kovinta arkipäivän materiaalia, sen minkä henkilö uusilta kirjallisuusharjoituksiltaan ehtii.

Kotona odotti postin tuomana varsin valkosipulisen ja taatusti kotoperäisen murekkeen lisäksi Pirjo Kesselin tuliterä kirja Karaoken ABC, Kun Suomi tartttui mikkiin, jonka F-kustannus oli ystävällisesti minulle, yhdelle monista haastatelluista lähettänyt.

Pahempaakin on nähty, enkä käy kritikoimaan moniaalle ulottuvaa kirjaa, vaikka tyypilliseen tutkijan tapaan olisinkin kaivannut hieman suurempaa tarkkuutta omia kommenttejani lainatessa. Journalismia siis. Mutta toisin kuin Antilla, ei kuvajournalismia kantta ehkä lukuun ottamatta.

Hauska ja tutustumisen arvoinen kirja kuitenkin, ja siitä saa bongata eräitäkin kuolemattomia lausahduksiani karaokesta. Puhumattakaan niistä muista, jotka kannattaa nähdä. Kesseli kirjoittaa helppolukuisesti ja teeman ulottuvuuksia keräten, vaikka ei analyysiin lähdekään. Ehdottomasti alan kirjallisuuden kuolematon avaus.

Huominen on paha päivä, joten murekkeen jälkeen uudet haasteet ovat jälleen käsillä. Ehkä luovun taikka en.