Tammikuinen DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali Helsingissä avasi silmät venäläisen elokuvan uusiin virtauksiin. Tällaista ei ole ennen nähty: kepeätä tuotantoa ja raskaita aiheita, luovaa rosoa ja kokeilevuutta.
Elokuvien välittäjänä ja tuottajana toimi Kinoteatr.doc, moskovalainen "dokumenttiteatteri", joka on jo kolme vuotta hakenut inspiraatioita todellisuuden kuvauksiinsa esimerkiksi ajankohtaisista haastatteluista ja kiinnostavista, suurista tuotantoyhtiöistä riippumattomista elokuvista.
Helsingissä esitettyjä elokuvia katsoessa havaitsi helposti, että todellinen elämä ja sen kanssa vuorovaikutuksessa oleva elokuva eivät kysy erottelua fiktion ja faktan välille.
Jean-Luc Godard totesi vuosikymmeniä sitten, että tässä dokumenttielokuvan teoriassa jo perinteisessä jaottelussa on kysymys väärinkäsityksestä.
"Muista, että olet taiteilija!" oli vuoden 2007 festivaalien motto Moskovassa.
Kinoteatr.doc-festivaali Moskovassa heijastelee uusia tuulia Venäjällä. Dv-tekniikka on tehnyt mahdolliseksi elokuvan tekemisen lähellä ihmistä, Internet ja tekstiviestit toimivat tiedon välittäjänä ja yleisötkin ovat erinomaisen nuoria. Ilmiön yhteydessä puhutaan undergroundista. Kritiikki on löytänyt silmätikut. Mustamaalausta ja esteettisesti kömpelöä, sanovat vastustajat.
"Kaiken nähnyt" elokuvahistorioitsijakin jähmettyy paikalleen, kun Aleksandr Malininin minibudjetilla ohjaama Bes ("Paholainen") avautuu kuvalla tupakoivasta Jegorista. Mies imee savukettaan ja sylkee verta. Tuberkuloositapauksen ennuste on epäilemättä huono. Kohta tatuoitu entinen rangaistusvanki hioo autotallissa veitsiään ja sitoo lattialla avuttomana makaavan koiran kuonon sekä jalat. Ennuste on epäilemättä yhtä huono.
Kuva skarvaa tavallisen perhe-elämän keskelle. Äiti laittelee ruokaa, kaikkien rakastamaa borssikeittoa, lapset leikkivät koirien kanssa. On kuuma kesä, elämä sujuu leppoisasti. Lapset lähtevät hakemaan jäätelöä.
Kyläilemään saapunut hermostunut nuorukainen on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Hän haluaa isänsä kuolevan. Jegor toteaa hänen tulleen oikeaan paikkaan. Keittiön pöydän äärellä liikkumaton kamera tallentaa kaiken.
Helsinkiin oli onnistuttu saamaan myös Moskovan festivaaleilla parhaana "klassisen venäläisen tradition seuraajana" palkittu Moskva. Bakur Bakuradzen ja Dmitri Mamulianin Moskva on näytelmäelokuva, joka ei juuri eroa dokumentaarikuvauksesta.
Nousukautta elävä Moskova on saanut rakentajikseen nuoria maahanmuuttajamiehiä. Työtä saa useimmiten välimiesten kautta, jotka ottavat oman siivunsa potista. Koska kyse on enemmän tai vähemmän selvästi pimeästä työstä, ei siitä läheskään aina muisteta maksaa palkkaa. Epäoikeudenmukaisuuksien realistoituessa ei valitusoikeutta eikä valitusosoitettakaan oikeastaan ole.
Elokuva seuraa Georgiasta bussilla pääkaupunkiin tullutta Mansuria. Työttömällä ja rahattomalla nuorukaisella ei ole muuta tulonlähdettä kuin toimia kaverinsa tuuraajana tämän sairaspäivinä. Muuten elo sujuu verkkaalleen etelän kulttuuria henkivässä kollektiivi- tai ehkä paremmin suurperheen asunnossa, joka on päivisin naisten, lasten ja television valtakuntaa.
Tervetullutta vaihtelua Mansurin elämään tuovat kesäiset kävelyretket Moskovan rönsyävien rikkauksien ja modernin maailman monien erilaisten elämäntapojen keskellä. Mutta kuten elokuvan loppu osoittaa, erilaisuus voi olla myös alttiutta säälimättömällä ja takuuvarmasti epäoikeudenmukaiselle väkivallalle. Nyrkki tai veitsi välähtää.
Näiden filmille tallentamien arkielämien keskiössä näyttäytyy jatkuvasti televisio. Suomessa asuva televisionkatsoja oli jo tottunut siihen, että Venäjältä eivät osaavimmatkaan ostajat löytäneet juuri mitään näytettävää. Oli kuin koko maan elokuva- ja televisiotuotanto olisi pyyhkäisty pois globaalilta televisiokartalta.
Nyt televisioruutu on välittänyt kotisohville sovituksia venäläisistä klassikoista, käsittämätöntä kyllä näennäisesti bolsevikkivallankumouksen tasavuosijuhlia juhliaksemme. Saatana saapuu Moskovaan kuin myös Tohtori Živago ovat juhlimisen sijaan kiintoisia televisiointiratkaisuja Venäjän kirjallisuushistorialliseen historianhallintaongelmaan.
Bulgakovin maailmansodan aikana täydentynyt suurteos voitiin julkaista kokonaan Saksassa vuonna 1967, Venäjällä jokseenkin sensuroimaton versio ilmestyi jo 1973, mutta se sai määrämittaisen, tarkistetun muotonsa vasta 1989.
Nyt Yleisradion esittämä kymmenosainen televisiosarja on osoitus uudesta aluevalloituksesta. Venäläinen televisiosarja voi ällistyttää, älyllistää ja viihdyttää mukaansa sataprosenttisesti kietovalla charmillaan. Televisiokatsojalle sarjan parasta antia on sen riemastuttava kyse läimiä teatraalista realismi-illuusiota yhdistämällä reaalinen, teatteri ja illuusiot sekä harhat.
Ne ovat tietysti myös yhteiskunnallisia allegorioita. Poliisin ja mielisairaalan ympäristöissä päähenkilöt muokkaavat kokemistaan saatanallisista luonnon- ja muitakin lakeja murskaavia tekosista realismin puitteisiin mahtuvia arkijärkisiä ja siksi luotettavia tarinoita. Oikeisiin uomiin saatettuina kertomukset vertautuvat tietysti myyteistä parhaimpaan, Pontius Pilatuksen käsienpesuun.
Suomalaisesta vastaanotosta kertoo Helsingin Sanomien paljon puhuva musta kommentti pari vuotta sitten Mestari ja Margarita –televisiosarjan menestyksestä Venäjällä: "Siinä missä kristikunta on juhlinut Jeesuksen syntymää, venäläiset ovat hartaina syventyneet Saatanaan." Vitsikkäissä kommenteissa unohtui muun muassa se, että puhe Saatanasta on suomalaisen kustannusyhtiön ja televisioyhtiön nimivalinta.
Historiallisen epookin ystävälle paraikaa televisiossa esitettävä kahdeksanosainen Tohtori Živago on jännittävä kokemus. Romaani syntyi 1956, salakuljetettu teos julkaistiin Italiassa 1957 ja sai tunnettuutta Nobel-palkinnon myötä seuraavana vuonna. Erinomainen suomennos ilmestyi jo Nobel-vuonna ja David Leanin maailmanmenestykseksi saattama elokuva pääsi valkokankaille 1965. Venäjällä romaanin julkaisi vuonna 1989 kirjallisuuslehti Novyi Mir – toisin sanoen sama lehti, joka sen aikanaan hylkäsi.
Televisiosarja Živagon toteutus ei noudattele viimeistä piirtoa myöten romaania, mutta sen kiihkottomuus yllättää. Esteettisesti parempaa ei voisi toivoa. Vaikka teatterin traditio on silminnähtävästi läsnä, kamera osaa löytää näkemyksen, joka ei vaikuta keskentekoiselta, sopimattomalta tai anakronistiselta. Kuinka paljon samaa ja sittenkin täysin erilaista kuin brittiläisen vastinparinsa, BBC:n historialliset epookit, joissa järki ja tunteet ovat myös kohdallaan.
Uuden ohella elokuvahistorioitsija saa onnekseen kohdata myös vanhaa. Suomen elokuva-arkiston, nykyisin Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kesäohjelmaan Helsinkiin on tulossa sarja neuvostokomedioita 1920-luvulta 1980-luvulle. Kansoittakaamme elokuvateatterit.
Juttu on julkaistu Idäntutkimuksen elokuva-erikoisnumerossa 1/2008
