Lapsettomuusideologiaa III

Alkuhuomautus.

Tällä kirjoituksella ei ole enää mitään tekemistä tämän kirjoitussarjan kahdessa aiemmassa osassa pohdiskeltujen Birdyn kirjoitusten kanssa. Makustelin tässä sitä omaa väitettäni, että lasten synnyttäminen on perusarvo. Mitä minä sillä oikein tarkoitan?

Perusarvoja etsimässä

Kaivoin kirjahyllystä esiin vanhan kirjan, Bertrand Russellin "Human society in ethics and politics" (1954), jonka Kai Kaila suomensi ja WSOY julkaisi 1955.

Otan siitä esille muutamia otteita, joskus kommentoin, joskus olen kommentoimatta. En ole näiden asioiden spesialisti, joten kommenttiosioon voi hyvin antaa vinkkejä siitä, mitä olisi pitänyt ajatella.

Russell perustelee aluksi etiikan tarpeen, siveellisten arvojen järjestelmän: "Koska emme ole kokonaan sosiaalisia olentoja, tarvitsemme etiikkaa antamaan meille päämääriä ja moraalisääntöjä ohjaamaan toimintaamme. Muurahaisilla ei tällaista tarvetta näytä olevan, vaan ne käyttäytyvät aina yhteisönsä etujen sanelemalla tavalla." Tämä tietysti johtaa yksilöllisyyden mahdollisuuteen: "Ei voi sanoa, että ihmisen yksilöllinen puoli olisi vähemmän arvoinen kuin hänen sosiaalinen puolensa."

Uskonnon kielssä on, Russell sanoo, molemmat otettu huomioon evankeliumin käskyssä, että meidän on rakastettava Jumalaa ja lähimmäistämme. Mutta niille, "jotka eivät enää usko perinnäisen teologian Jumalaan, täytynee asia ilmaista toisin, mutta siveellisiä perusarvoja ei ole mahdollista muutttaa."

Yksi perusarvoista on siis ajatus siitä, kuinka ihminen on sekä yksilöllinen että sosiaalinen. Ihminen voi hyödyttää saavutuksillaan toista, ja tämä hyödyllisyys voi kannustaa vuorostaan heitä. Russell kuitenkin korostaa, kuinka silloin, kun ihmiset "voimakkaimmin elävät ja täydellisimmin toteuttavat sitä, minkä tuntevat kutsumuksekseen, he eivät ajattele ihmiskuntaa, vaan ponnistelevat aineellistaakseen näkynsä."

Kyse ei ole kuitenkaan vain meidän ihmisten "puutteellisesta laumallisuudestamme" tai "kyvyttömyydestä toteuttaa sisäistä näkemystämme". Ihmisolentoja saattaa "hallita ja ohjailla tietoinen pyrkimys tiettyyn päämäärään" [joka erottaa selvimmin ihmisen eläimestä]. Olennaista Russellin mukaan on kuitenkin se, että ei korosteta liikaa tietoista pyrkimystä ja "aliarvioida vaistomaisten tahdonsysäysten merkitystä". Moralistit pakkaavat jättämään tuon jälkimmäisen huomiotta.

Pääsemme vähitellen asiaan. "Vaikka etiikka ensisijaisesti käsittelee yksilöä, silloinkin kun on kysymys velvollisuuksista toisia ihmisiä kohtaan", Russell kirjoittaa, "se joutuu vaikeimpien ongelmiensa eteen, kun se ryhtyy tarkastelemaan sosiaalisia ryhmiä." Näiden toimintamalleja kun ei niin hyvin tunneta tutkimuksesta huolimatta. Russell nostaa esille kuitenkin yksilöiden ja ryhmien käyttämistä hallitsevat tärkeät vaikuttimet:

"Pakottavimmat niistä ovat yksilön ja lajin säilymisen vaatimukset, ravinnon, asuinsuojan ja vaatteiden hankinta sekä jälkeläisten tuottaminen ", Russell luettelee ja jatkaa: "Mutta kun nämä perusteet on luotu, joukko muita vaikuttimia kasvaa suunntattoman voimakkaiksi. Viimeksi mainituista ovat tärkeimpiä ahneus, kateus, turhamaisuus ja vallanhimo." Näistä neljästä perusaiheesta Russell johtaa politiikan, mutta korostaa, että siinäkin on lisäksi viides tekijä, halu turvata olemassaolo.

Russell pohdiskelee jatkossa, mikä on moraalisten uskomusten ja tunteiden perusta. Se ei varmastikaan vastaa nykyisen filosofianopetuksen tapaa luonnehtia asiaa, mutta kelpaa minulle tähän hätään.

Tärkein ero on varmaankin siinä, että Russell sanoo etiikan olevan jotakin muuta kuin tiedettä: "Etiikan erottaa tieteestä tosiasia, että sen perustana ovat tunteet ja mielenliikutukset, eivät käsitteet. Tämä on aivan kirjaimellisesti tuotta. Toisin sanoen, aineksena ovat juuri tunteet sinänsä eikä tosiasia, että meillä nuo tunteet on."

Tästä seuraa se, että "siveellinen arvostelma ei kuitenkaan lausu julki tosiasiaa. Se ilmaisee, vaikkakin usein naamioituna, toivoa tai pelkoa, halua tai inhoa, raukkautta tai vihaa." Tällä on jopa lingvistinen malli: se pitäisi esittää optatiivissa tai imperatiivissa, ei indikatiivissa. Tästä kaikesta seuraa se, että puhtaasti eettisiä lauseita, kuten "kunpa kaikki ihmiset rakastaisivat toisiaan", on mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi pelkkiä tosiasioita kokoamalla.

Russell pohtii erästä fyysistä maailmanlopun mallia, ja toteaa, että "pitäisimme tulevaa katastrofia pahan, mikäli ihmissuvun olemassaolo olisi mielestämme hyvä asia." Jos taas vastaava katastrofi tapahtuisi jossakin kaukana avarudessa, sen elottomassa osassa, "se olisi silmissämme yksinomaan kiinnostava ilmiö."

Tästä Russell päättelee, että etiikka on sidottu elämään, ei elämään fyysisenä prosessina, jonka tutkiminen on biokemian - nykyään monen muunkin tieteenalan - asia, vaan yhdistelmänä onnea ja surua, toivoa ja pelkoa sekä muita vastakohtapareja, joiden johdosta pidämme tiettyä olomuotoa muita parempana.

Näin tunteella ja halullakin on vissi perusmerkitys etiikassa. Ja sen vuoksi siveelliset arvostelmat ovat subjektiivisia.

Eivät kuitenkaan aina ihan samalla tavalla hyväksyttäviä. Jos joku ei pidä suolasilakoista ja toinen pitää, hyväksymme sen, että kyse on henkilökohtaisista makuasioista. Mutta jos joku kiduttaa ihmistä esimerkiksi sodassa ja toinen julistaa sen pahaksi, "emme tunne lausuvamme julki pelkkää maun eroavuutta." Tässä asiassa monet ovat valmiita taistelemaan ja jopa kuolemaan käsityskantamme puolesta, missä on selvä ero siihen, kun moitimme Berlusconia hänen suolasilakka-kannanotoistaan.

On vaikeaa sanoa, mikä ero siinä on, mutta useimmat varmaan tunnustavat, että jokin ero on olemassa. Russell sanoo, että tämä ero on merkittävä ja että juuri sen vuoksi "on vältettävä omaksumasta käsitystä, että kaikki eettiset arvostelmat ovat täysin subjektiivisia."

(jatkunee...)