Kaltio -lehden verkkosivut toimivat taas. Lehti näyttäisi ajelehtivan laittomassa tilassa, sillä toimitus-sivun mukaan sillä ei ole päätoimittajaa.
Vastaava päätoimittajahan tällaisella julkaisulla on oltava. Kuka se on?
Hallituksen jäsenistössä näyttää tapahtuneen muutos: siellä nimittäin lukee "Kaarina Niskala, eronnut 23.2.2006." Muut hallituksen jäsenet ovat pj. Kynnöksen lisäksi Irma Kyrki, Tytti Isohookana-Asunmaa, Sakari Aine, Mikko Keisu, Heikki Tunkkari, Eero Ylitalo." En kaikkia tunne, mutta kyllä aikanaan täällä Helsingissäkin Ylioppilaslehden päätoimittajana toimineen Tunkkarin Heikkiin ainakin voi järjen äänenä luottaa.
Sarjakuvataiteilija Ranta näyttää olevan lehden toimittaja. Se ainakin on vastuullista politiikkaa. Lehdestä kun on vastuussa päätoimittaja, jota siis Kaltiolla ei näytä olevan ainakaan nettisivujen mukaan.
maanantaina, helmikuuta 27, 2006
sunnuntai, helmikuuta 26, 2006
Kaltoin Kaltiossa
Pohjoissuomalaisen kulttuurilehden Kaltion sivusto on sitten suljettu. www.kultti.net määrittelee sen seuraavasti: "Pohjoissuomalainen kulttuurilehti Kaltio on ainoa pääkaupunkiseudun ulkopuolella yli 50 vuotta säännöllisesti ilmestynyt valtakunnallinen kulttuurilehti. Eurooppalaisuus tarkoittaa sille myös pohjoissuomalaisuutta, saamelaisuutta ja Barentsin alueen monikulttuurisuutta."
Lehdessä tosin eurooppalaisuuden rajoja lyötiin rikki, kuten samasta lähteestä löytyneet juttuotsikot viime vuoden alusta osoittavat: "Kaltio 12005mm. - Pääkirjoitus (Pia Ronkainen)- Minun pohjoiseni: Pitspärkki (Juha Hurme)- Luonnon äänistä kirjoitetuksi kertomukseksi (Kristian Olsen Aaju) - Huoratkin menevät naimisiin (Eero Balk) - Kaunis ja rohkea (Heimo Pihlajamaa) - Eteläntyttö (Umayya Abu-Hanna) - Idän ja lännen välissä (Jaakko Hämeen-Anttila)."
Päätoimittajana oli Janne Vilkuna. Helsingin Sanomat otsikoi verkkosivustollaan aika näyttävästi hänen potkunsa, joiden takana oli lehden julkaisema typerä sarjakuva. Siinä kuvattu Muhammed oli naamioitunut linnunpelätiksi, jonka äärellä piirtäjät pelkäävät henkensä edestä. Ei siis mitään suurta älyn säihkettä.
Maailman tilan huomioon ottaen sarjakuvan julkaiseminen oli osoitus päätoimittajan arvostelukyvyn pettämisestä. Tämän sanoin vasta kun näin sarjakuvan. Siksi potkuja ei voi pitää mitenkään omituisena juttuna.
Päätoimittajia erotetaan pääasiassa juuri arvostelukyvyn pettämisen vuoksi ja johdosta. Lehtitietojen mukaan lehden hallitus antoi päätoimittajalle mahdollisuuden poistaa verkkosivuiltaan sen loukkaavaksi näkemän sarjakuvateoksen ja päätoimittaja kieltäytyi. Syntyi ristiriita, jonka mikä tahansa hallitus ratkaisee erottamalla päätoimittajan. Niin nytkin. Vahinko, sillä kaikkialta on näkynyt ex-päätoimittajan tehneen muuten hyvää työtä.
Lehdessä tosin eurooppalaisuuden rajoja lyötiin rikki, kuten samasta lähteestä löytyneet juttuotsikot viime vuoden alusta osoittavat: "Kaltio 12005mm. - Pääkirjoitus (Pia Ronkainen)- Minun pohjoiseni: Pitspärkki (Juha Hurme)- Luonnon äänistä kirjoitetuksi kertomukseksi (Kristian Olsen Aaju) - Huoratkin menevät naimisiin (Eero Balk) - Kaunis ja rohkea (Heimo Pihlajamaa) - Eteläntyttö (Umayya Abu-Hanna) - Idän ja lännen välissä (Jaakko Hämeen-Anttila)."
Päätoimittajana oli Janne Vilkuna. Helsingin Sanomat otsikoi verkkosivustollaan aika näyttävästi hänen potkunsa, joiden takana oli lehden julkaisema typerä sarjakuva. Siinä kuvattu Muhammed oli naamioitunut linnunpelätiksi, jonka äärellä piirtäjät pelkäävät henkensä edestä. Ei siis mitään suurta älyn säihkettä.
Maailman tilan huomioon ottaen sarjakuvan julkaiseminen oli osoitus päätoimittajan arvostelukyvyn pettämisestä. Tämän sanoin vasta kun näin sarjakuvan. Siksi potkuja ei voi pitää mitenkään omituisena juttuna.
Päätoimittajia erotetaan pääasiassa juuri arvostelukyvyn pettämisen vuoksi ja johdosta. Lehtitietojen mukaan lehden hallitus antoi päätoimittajalle mahdollisuuden poistaa verkkosivuiltaan sen loukkaavaksi näkemän sarjakuvateoksen ja päätoimittaja kieltäytyi. Syntyi ristiriita, jonka mikä tahansa hallitus ratkaisee erottamalla päätoimittajan. Niin nytkin. Vahinko, sillä kaikkialta on näkynyt ex-päätoimittajan tehneen muuten hyvää työtä.
lauantaina, helmikuuta 25, 2006
Hankeen ja vereen
Vanhan penkkiurheilijan mieltä on lämmittänyt hyvä menestys kisoissa. Hopea oli jääkivessä eli luutakivipelissä hieno tulos.
Jääkiekkoilijat taas pelaavat aivan upeasti. Ja aivan erilaista peliä kuin viime vuodet. Myös joukkueen henki on hyvä, kun huutajat ja hyppyyttäjät ovat poissa, ja miehiä kohdellaan aikamiehinä eikä armeijan yksikkönä. Nyt pelissä on sitä jotain, hurmiota, ja se tuo mukanaan yllättävyyttä. Siksi sitä on mukava katsoa ja myös kannustaa "henkeen ja vereen".
Suomalaisen urheilukannustuksen huono puoli on siinä, että hopeasta ja pronssista ei osata iloita, eikä sitä pidetä minään. Muodon vuoksi vähän taputetaan.
Tämä ei ole uusi ilmiö. Aiemman kotikuntani Muhoksen nuoriso-ohjaajana oli Toivo Salonen, maailmanmestaruushopeaa 1950-luvulla luistelussa voittanut. Hän kertoi, että kullan saanut Juhani Järvinen sai kaiken huomion, kukat, kamerat ja toimittajat lentokoneesta Suomeen tullessaan. Kakkoselle ei kukaan päivää sanonut. Oli kiva tulla kotiin.
Kauppatori on tänä vuonna sitten se paikka, missä saa huutaa kansallismieliseksi tarkoitettuja latteuksia ja tautologioita kuten kymmenen vuotta sitten: "Suomi on jääkiekon maailmanmestari." Sehän on totuusarvoltaan sama kuin esimerkiksi "aspiriini on päänsärkylääke" tai "autolla voi liikkua paikasta toiseen".
Siksi toivon kylmiä ja vetoisia iltoja. Ei tule isompia vahinkoa. Eikä siis tarvitse juhlia hankeen ja vereen.
Jääkiekkoilijat taas pelaavat aivan upeasti. Ja aivan erilaista peliä kuin viime vuodet. Myös joukkueen henki on hyvä, kun huutajat ja hyppyyttäjät ovat poissa, ja miehiä kohdellaan aikamiehinä eikä armeijan yksikkönä. Nyt pelissä on sitä jotain, hurmiota, ja se tuo mukanaan yllättävyyttä. Siksi sitä on mukava katsoa ja myös kannustaa "henkeen ja vereen".
Suomalaisen urheilukannustuksen huono puoli on siinä, että hopeasta ja pronssista ei osata iloita, eikä sitä pidetä minään. Muodon vuoksi vähän taputetaan.
Tämä ei ole uusi ilmiö. Aiemman kotikuntani Muhoksen nuoriso-ohjaajana oli Toivo Salonen, maailmanmestaruushopeaa 1950-luvulla luistelussa voittanut. Hän kertoi, että kullan saanut Juhani Järvinen sai kaiken huomion, kukat, kamerat ja toimittajat lentokoneesta Suomeen tullessaan. Kakkoselle ei kukaan päivää sanonut. Oli kiva tulla kotiin.
Kauppatori on tänä vuonna sitten se paikka, missä saa huutaa kansallismieliseksi tarkoitettuja latteuksia ja tautologioita kuten kymmenen vuotta sitten: "Suomi on jääkiekon maailmanmestari." Sehän on totuusarvoltaan sama kuin esimerkiksi "aspiriini on päänsärkylääke" tai "autolla voi liikkua paikasta toiseen".
Siksi toivon kylmiä ja vetoisia iltoja. Ei tule isompia vahinkoa. Eikä siis tarvitse juhlia hankeen ja vereen.
perjantaina, helmikuuta 24, 2006
Luutakivipeli kunniaan
Pinseri osallistuu urheilun nykytuulista kertovaan curling-hauskuutukseen, niin kuin moni muukin. Vain Torino -blogista se puuttuu. Tuossa ylhäällä linkatussa Curling-liitossa oli jouduttu vaihtamaan sivustot tehokkaammalle koneelle suuren kävijämäärän vuoksi. Sivustolta löytyy tietoa siitäkin, mitä pebli tarkoittaa.
Velmu nimittää Suomen curling-johtajaa marsalkka C.G.E. Uuspaavalniemeksi, ja on rustannut Kanadan vaahteralipunkin uuteen uskoon. Keltainen vaahtera punaisella pohjalla on tuhansien curling-harrastajien maalle aivan oikea väritys näin propagandan kuumimmilla hetkillä.
Kun Uuspaavalniemen tiimi voittaa olympiakultaa, niin saammeko 50 000 ihmistä Senaatintorille avoautossa kulkevia olympiasankareita tervehtimään. Veikkaan, että saamme. Muistakaa, että ehdotus tehtiin Sedis Blogissa.
Niin ja sitten tämän "köörlingin" suomenkielinen nimi. Luutakivipeli, lyh. luutakivi on lopullinen ehdotukseni. Siitä pitäisi järjestää nimikilpailu, jonka pääpalkintona tietysti olisi matka Ailsa Craigille. Curlingissä käytetyt parikymmenkiloiset kivet valmistetaan sieltä saadusta graniitista, kuten on tehty jo 250 vuotta. Saari on 42-hehtaarin suuruinen, ja kiveä täynnä. Ainoa haitta kiven viennistä on rikkaalle linnustolle. Suurin osa kilpailukivistä tehdään nykyisin kai Japanissa. Vanhin tunnettu curling-kivi lienee vuodelta 1511, kirjoittaa alaskalainen Anchorage Curling Club, joka kertoo jutussaan curling-kivistä suurin piirtein kaiken amatöörille tarpeellisen. Tai sitten kannattaa lukea se kaikki täältä
Velmu nimittää Suomen curling-johtajaa marsalkka C.G.E. Uuspaavalniemeksi, ja on rustannut Kanadan vaahteralipunkin uuteen uskoon. Keltainen vaahtera punaisella pohjalla on tuhansien curling-harrastajien maalle aivan oikea väritys näin propagandan kuumimmilla hetkillä.
Kun Uuspaavalniemen tiimi voittaa olympiakultaa, niin saammeko 50 000 ihmistä Senaatintorille avoautossa kulkevia olympiasankareita tervehtimään. Veikkaan, että saamme. Muistakaa, että ehdotus tehtiin Sedis Blogissa.
Niin ja sitten tämän "köörlingin" suomenkielinen nimi. Luutakivipeli, lyh. luutakivi on lopullinen ehdotukseni. Siitä pitäisi järjestää nimikilpailu, jonka pääpalkintona tietysti olisi matka Ailsa Craigille. Curlingissä käytetyt parikymmenkiloiset kivet valmistetaan sieltä saadusta graniitista, kuten on tehty jo 250 vuotta. Saari on 42-hehtaarin suuruinen, ja kiveä täynnä. Ainoa haitta kiven viennistä on rikkaalle linnustolle. Suurin osa kilpailukivistä tehdään nykyisin kai Japanissa. Vanhin tunnettu curling-kivi lienee vuodelta 1511, kirjoittaa alaskalainen Anchorage Curling Club, joka kertoo jutussaan curling-kivistä suurin piirtein kaiken amatöörille tarpeellisen. Tai sitten kannattaa lukea se kaikki täältä
torstaina, helmikuuta 23, 2006
Isän päiväkirjoja III
Kiireet jatkuvat, joten tässä isän armeijamuistoja 1950-luvulta. Tuo keskellä oleva lehtijuttu taisi sen inspiroida. Minä lähden aamukokoukseen. Kirjoitus on toukokuulta 2004.
Rovajärvi on armeijan harjoitusalue jossakin Kemijärven radan pohjoispuolella.
– Menin sinne härkävaunussa 50-kesän loppupuolella. Olin silloista toukokuun saapumiserää ja minun olisi pitänyt olla aliupseerikoulussa, josta kuitenkin keinottelin irti. Sehän olisi tietänyt kolmen kuukauden lisäpalvelusta eikä armeija omissa ikäluokissani ollut ainakaan in eikä pop. Ei ollut käsitteinäkään.
- Pinnasin, teeskentelin mahavaivoja ja onnistuin oirehtimaan sen verran uskottavasti, että minut siirrettiin ensin Lahteen Hennalan sotilassairaalaan. Silloin en tiennyt mitään alueen sisällissodan aikaisesta historiasta. Ja sivuasiahan se tässä … makailin ja kuntovoimistelin sairaalasänkyjen välissä ja varassa, että parin viikon makailun jälkeen minut palautettiin Kuopioon kahden viikon toipumislomalitteroiden kanssa. Kesä ehti heinän korjuuseen eikä se mitenkään riemastuttanut, mutta kunto kohosi, että menin piirikunnallisiin yleisurheilukilpailuihin ja selvisin toiseksi tuhannen viidensadan metrin juoksussa.
- Sen jälkeen olin kuin irtolainen auk:n koulutusohjelmien edettyä niin pitkälle, että komennukseni peruutettiin. Pinosin halkoja, osallistuin taistelulähettikoulutukseen ja voitin parini kanssa loppurytinäksi tarkoitetun maastosuunnistuksen. Kaveri sai kuntoisuusloman, minä en, vaikka ilman omaa sotilaspoika-koulutustani meillä ei olisi ollut mahdollisuuksia alkuunkaan. Osasin lukea kartaa, ottaa suuntimat ja valita nopeimmat reitit rasteille ja lisäksi kannoin tämän pakollisesti kannettavan konepistoolinkin.
- Olin juoksukunnossa ja pärjäsin jo ennen inttiin menoa pitäjän maastomestaruusjuoksussakin. Ja heti alokasajan jälkeen juhannuksen tienoilla olin komppanian paras juoksija ja pituushyppääjä, joten kuntoa riitti.
-Komppanian vääpeli Lamppu osallistui Antverpenin olympialai-sissa keihäänheittoon ja tukevasta varrestaan huolimatta oli innokas urheilumies. Hän lienee havainnut kuntoni, valitsi minut koulutetta-vakseen, jotta hän saisi minusta kirjurin komppaniaansa. Sen paikan ehti sairaalareissuni aikana saada kiuruvetinen kauppias Jaakko Remes, ehkä paras kaveri niissä hommissa.
- Siihen ehti talvella aloittaneen saapumiserän ”vapaussota”, johon jouduin harjoituskomppanian kirjuriksi. Harjoitusleiri oli Kemijärvellä, jossa hirsisten kasarmien rakentaminen ja alueen raivaus oli aloitettu edellistalvena.
- Vain viikko Kuopiossa, komennus AuK.n kirjuriksi ja jouduin heti toiselle Misin asemalta alkaneelle marssille Rovajärven harjoitusleirille nyt koulun kirjurina, kun AuK/JR 2:osallistui eri yksikköjen sotaharjoituksiin
Leike Kalevasta 3.5.2004 otsikoi:
Rovajärvellä ammuntoja 55 vuotta
Oulu Tykistö- ja kranaatinheitinjoukkojen perinteikäs Rovajärven ampuma-alue juhlistaa 55-vuotista taivaltaan kunnialaukauksin ja juhlallisuuksin toukokuun 20. Päivänä.
Alueella on sota- ja ampumaharjoitus 13.-26.5. Harjoitukseen osallistuu myös muiden maavoimien aselajien joukkoja ja yhteensä mukana on noin 4500 varusmiestä, reserviläistä ja kantahenkilökuntaa.
Ajoneuvoja mukana on noin 700 ja raskaita aseita noin 90. (Kaleva)
– Niin oli silloinkin. Vain reserviläisjoukot puuttuivat. Mukana oli heitäkin, jotka olivat olleet aloittamassa rakennustöitä telttamajoituk-sessa ja Lapin talvi ankarana ympärillä. Olin kuin etuoikeutettu, kun oli vasta kellastuvien lehtien syksy ja sain sentään kenttäsairaalavuoteen hirsisestä kasarmista, jossa jo oli aiottu siirtää yli neljänkymmenen asteen kuumeessa houraileva potilas Ouluun. Kai ne 1. divisioonan komentajan, jääkärikenraali Aarne Blickin taputukset olkapäälle elvyttivät, etteivät muonavahvuudet jääneet viemättä toipilaanakaan peninkulman takaiseen esikuntaan, vaikka varsinainen toipilasaika jäi vain päiväksi.
– Mistä muka ne kenraalin taputukset?
– Äijältä itseltään. Hänelle kerrottiin urotekona, että mies oli kävellyt osaston komentopaikalta esikuntaan, palannut asemiin ja jo lähes neljäkymmentä astetta mittarissa kävellyt saman matka takaisin ja kaatunut saman tien houreisena vuoteeseen. Kolme vuorokautta meni ja heräsin parhaiksi divisioonan komentajan saapuessa tarkastusmatkallaan sairasmajallekin. Se oli ensi kosketukseni Lapin luontoon, näin ja tunnistin kuukkelin ja muisto jäi merkittävimmäksi molemmista harjoitusleireistä.
Rovajärvi on armeijan harjoitusalue jossakin Kemijärven radan pohjoispuolella.
– Menin sinne härkävaunussa 50-kesän loppupuolella. Olin silloista toukokuun saapumiserää ja minun olisi pitänyt olla aliupseerikoulussa, josta kuitenkin keinottelin irti. Sehän olisi tietänyt kolmen kuukauden lisäpalvelusta eikä armeija omissa ikäluokissani ollut ainakaan in eikä pop. Ei ollut käsitteinäkään.
- Pinnasin, teeskentelin mahavaivoja ja onnistuin oirehtimaan sen verran uskottavasti, että minut siirrettiin ensin Lahteen Hennalan sotilassairaalaan. Silloin en tiennyt mitään alueen sisällissodan aikaisesta historiasta. Ja sivuasiahan se tässä … makailin ja kuntovoimistelin sairaalasänkyjen välissä ja varassa, että parin viikon makailun jälkeen minut palautettiin Kuopioon kahden viikon toipumislomalitteroiden kanssa. Kesä ehti heinän korjuuseen eikä se mitenkään riemastuttanut, mutta kunto kohosi, että menin piirikunnallisiin yleisurheilukilpailuihin ja selvisin toiseksi tuhannen viidensadan metrin juoksussa.
- Sen jälkeen olin kuin irtolainen auk:n koulutusohjelmien edettyä niin pitkälle, että komennukseni peruutettiin. Pinosin halkoja, osallistuin taistelulähettikoulutukseen ja voitin parini kanssa loppurytinäksi tarkoitetun maastosuunnistuksen. Kaveri sai kuntoisuusloman, minä en, vaikka ilman omaa sotilaspoika-koulutustani meillä ei olisi ollut mahdollisuuksia alkuunkaan. Osasin lukea kartaa, ottaa suuntimat ja valita nopeimmat reitit rasteille ja lisäksi kannoin tämän pakollisesti kannettavan konepistoolinkin.
- Olin juoksukunnossa ja pärjäsin jo ennen inttiin menoa pitäjän maastomestaruusjuoksussakin. Ja heti alokasajan jälkeen juhannuksen tienoilla olin komppanian paras juoksija ja pituushyppääjä, joten kuntoa riitti.
-Komppanian vääpeli Lamppu osallistui Antverpenin olympialai-sissa keihäänheittoon ja tukevasta varrestaan huolimatta oli innokas urheilumies. Hän lienee havainnut kuntoni, valitsi minut koulutetta-vakseen, jotta hän saisi minusta kirjurin komppaniaansa. Sen paikan ehti sairaalareissuni aikana saada kiuruvetinen kauppias Jaakko Remes, ehkä paras kaveri niissä hommissa.
- Siihen ehti talvella aloittaneen saapumiserän ”vapaussota”, johon jouduin harjoituskomppanian kirjuriksi. Harjoitusleiri oli Kemijärvellä, jossa hirsisten kasarmien rakentaminen ja alueen raivaus oli aloitettu edellistalvena.
- Vain viikko Kuopiossa, komennus AuK.n kirjuriksi ja jouduin heti toiselle Misin asemalta alkaneelle marssille Rovajärven harjoitusleirille nyt koulun kirjurina, kun AuK/JR 2:osallistui eri yksikköjen sotaharjoituksiin
Leike Kalevasta 3.5.2004 otsikoi:
Rovajärvellä ammuntoja 55 vuotta
Oulu Tykistö- ja kranaatinheitinjoukkojen perinteikäs Rovajärven ampuma-alue juhlistaa 55-vuotista taivaltaan kunnialaukauksin ja juhlallisuuksin toukokuun 20. Päivänä.
Alueella on sota- ja ampumaharjoitus 13.-26.5. Harjoitukseen osallistuu myös muiden maavoimien aselajien joukkoja ja yhteensä mukana on noin 4500 varusmiestä, reserviläistä ja kantahenkilökuntaa.
Ajoneuvoja mukana on noin 700 ja raskaita aseita noin 90. (Kaleva)
– Niin oli silloinkin. Vain reserviläisjoukot puuttuivat. Mukana oli heitäkin, jotka olivat olleet aloittamassa rakennustöitä telttamajoituk-sessa ja Lapin talvi ankarana ympärillä. Olin kuin etuoikeutettu, kun oli vasta kellastuvien lehtien syksy ja sain sentään kenttäsairaalavuoteen hirsisestä kasarmista, jossa jo oli aiottu siirtää yli neljänkymmenen asteen kuumeessa houraileva potilas Ouluun. Kai ne 1. divisioonan komentajan, jääkärikenraali Aarne Blickin taputukset olkapäälle elvyttivät, etteivät muonavahvuudet jääneet viemättä toipilaanakaan peninkulman takaiseen esikuntaan, vaikka varsinainen toipilasaika jäi vain päiväksi.
– Mistä muka ne kenraalin taputukset?
– Äijältä itseltään. Hänelle kerrottiin urotekona, että mies oli kävellyt osaston komentopaikalta esikuntaan, palannut asemiin ja jo lähes neljäkymmentä astetta mittarissa kävellyt saman matka takaisin ja kaatunut saman tien houreisena vuoteeseen. Kolme vuorokautta meni ja heräsin parhaiksi divisioonan komentajan saapuessa tarkastusmatkallaan sairasmajallekin. Se oli ensi kosketukseni Lapin luontoon, näin ja tunnistin kuukkelin ja muisto jäi merkittävimmäksi molemmista harjoitusleireistä.
tiistaina, helmikuuta 21, 2006
Isän päiväkirjamerkintöjä II
On työkiireitä. Siksikin isän päiväkirjasta - sitä on varmasti kaikkiaan yli 10000 sivua - on hyvä lohkaista pari juttua lisää. Ensin Valentinin päivänä ja sitten pari päivää myöhemmin kirjoitettu merkintä, jossa mm. korjaus tähän ensimmäiseen. Isä kirjoitti nämä merkinnät helmikuussa 2005. Jälkimmäisessä merkinnässä mainitaan myös paikallinen KTP:lainen kommunistijohtaja. Hän varmaan kestää näin esille tulevan tuttavallisen piikittelyn, jos vaikka sattuisi netissä tähän törmäämään. Terveisiä minultakin Hahto-Matille. Laittakaas kommentteja, että tiedän viitsittekö te tänne eksyneet näitä lukea vai pitäisikö keksiä omia (tai jättää siltä päivältä kirjoittamatta muiden kiireiden vuoksi).
Maanantaina 14. helmikuuta 2005
Jenkkien makeilukulttuurin voitonpäivä; Voitto, Valentin, Tino; ruots. Valentin; saam. Vuoitu; ort. Soini, Kiril
Missale Aboensessa 1488 mainittiin 14. helmikuuta Valentinus mart. eli Valentinus marttyyri ja Mikael Agricolan rukouskirjassa 1544 Valentinus pijspa. Hänen osansa yli viidentoista muun Valentinus -pyhimyksen taikka autuaaksi julistetun nimen kantajan joukossa lienee aloittanut roomalainen marttyyripappi, joka perimätiedon mukaan kuoli 260-luvun lopulla ja jonka haudalle on jo v. 350 pystytetty kirkko.
Nimestä on kaksi muotoa, lyhempi Valentin ja pitempi Valentinus, joissa se oli Suomen allakoissa 1705–1928. Muoto Valentin palautettiin v. 2000 allakkaan entiselle päivälleen 14.2. Ruotsalaisessa almanakasssa se oli pysynyt paikallaan keskeytyksettä. Kansainvälisesti se on käytössä laajasti eri muodoissaan., italiassa Valentino, englannissa Valentine, joka monissa muissa kielissä on nimen naispuolinen vastine. Saksassa nimi on muuntunut muodoiksi Valten, Valtin, Velten.
– Muistathan räätäli Halmeen oppipojan Linnan Pentinkulmalta! Muistaakseni hän kävisi Amerikoissa kokeilemassa irtoaisiko kultaa saksilla ja neulalla.
Valentinin päivästä kehkeytyi rakastavaisille omistettu päivä, jolloin vannottiin lemmenvaloja ja kuherreltiin kevyinkin sitein. Siinä oli alku ystäävänpäivälle. Valentinin muistopäivä helmikuun neljäntenätoista osui roomalaisten Juno-jumalattaren 15.2. pidetyn juhlan aatoksi. (Juliaanisen kalenterin mukaan 15.2. vaihtui maaliskuun ensimmäiseksi.) Juno-jumalatar oli naisten suojelija. Jokaisella naisella oli syntymähetkeensä liittyvä juno, joka turvasi hänen suvunjatkamiskykynsä. Junosta tuli personoituneena myös avioliiton suojelija ja avio-onnen edistäjä, joka auttoi synnytyksissä.
Toinen selitys Valentinuksen päivän lemmenkirjeiden lähettäminen pohjautuu keskiaikaiseen uskomukseen, että linnut alkavat paritumisensa helmikuun neljäntenätoista.
Suomalaisten ortodoksisess kalenterissa Valentinus on 30. heinäkuuta 270-luvulla eläneen italialaisen piispan ja marttyyrin mukaan.
Kierto mestauspäivästä ystävyyden päiväksi tuntuu kaukaa haetulta.
Piispa tämä Valentinus ei ollut, vaan kristittyjen pappi, joka vihki luvatta roomalaisia sotilaita. Hänet vangittiin, mutta sotilaiden vaimot lähettivät kiitollisina lahjoja, kirjeitä ja kukkia kaltereiden taakse.. Keisari Marcus Aurelius tuomitsi Valentinuksen kuolemaan vuonna 269. Hänen mestauspäivästään tehtiin sittemmin ystävyyden päivä.
– Sopii Yhdysvalloissa vallitsevaan kulttuuriin. Sieltähän Valentinus Day tuli Suomeen ja ystävän päiväksi nimettynä se sai sijansa meidän allakassa 1987. Kuta verisempi, sitä myyvämpi! Virallisesti kyseinen kouhotus pyhitettiin meillä 1996. Tämä jenkkikulttuurin ilmentymä toimii kuin Disneyn omima mytologia. Se täyttää kaiken ja hävittää muut kansalliset perinteet.
Englannissa ystävän päivää on vietetty ainakin 1537 alkaen, jolloin Shakespeare viittasi siihen Hamletissa ja Kesäyön unelmassa, jossa Ateenan herttua Theseus sanoo tapaamilleen nuorille pareille: ”Pyhä Valentin on mennyt, ja nytkö vasta nämä linnut pesii?”
Muualla Euroopassa päivän vietto yleistyi 1900-luvulla, jolloin se alkoi Ranskassa ja siirtyi sieltä Skandinaviaan. Nykykulttuuri on markkinakulttuuria ja päivän lietsonta on siirtynyt markkinoiden mainostajien haltuun eli tapa seuraa muita myyntikonjunktuureja, isänpäivää ja viimeisimpänä villityksenä pyhäinpäivän eli amerikkalaisittain Halloweenina.
Aamurivien aikana päivä ehti vaalentua värittömään valkeavoittoiseen harmauteensa. Pakkasmittari pysyi tutuissa pikkupakkasen lukemissa. Yksinäinen harakka, kuka ties Remppa, uskaltautui pudottautumaan lehtikuusen oksankarahkoista murkinatasanteelle. Kuin samaa komentoa lehahti melkoinen naakkaparvi, mikä lienee aristellut vaanivaa haukkaa, koska vain naakkapari jäi takapuistoon muiden leuhottaessa markettien suuntaan. Yksi uskalias viherpeippo kiiti melkein hankea hipoen jyvääkään nappaamatta. Harakka luotti lujaan nokkaansa ja WeeBee muisti kouluvuotensa lopusta vähälumisen marraskuun, jolloin harakka surmasi varpushaukan hänen koulunsa vielä puistikkomaiseen pihaan.
Ilmamassan kosteus esti auringon kirkkaimman helon. Sen voima synnytti varjot, jotka erottuivat hangilla. Joskushan kideharson takaa kuultava aurinko on voimaton eikä synny varjoja.
Lehtien leikkelyistä löytyy etu, jota ei radion kuuntelu eikä teeveen katselu tuota. Ne palauttavat jonkin merkittävänkin aiheen taikka tapahtuman, tuoreuttavat muistia ja antavat ihan uuden tiedon, joka muuten jäisi huomaamatta.
Semmoinen osui WeeBeen leikkelyissä. Saamelaiskysymyksissä varsinkin tämä etninen ryhmä on pitänyt yllä myyttiä sorretusta ja väärinkohdellusta alkuperäiskansasta, jolle muu suomalaisväestö on menneisyyden velkaa. Ja kuten muissakin tapahtumissa virkamiehet ovat kansan uskomuksissa enemmistöväestön edustajia, jotka saavat syyt ja seuraamukset niskoilleen.
Nyt menneisyyttä on tutkittu historian menetelmin. Tulos oli yllätys akatemiatutkijalle Maria Lähteenmäellekin. Hän tuli johtopäätelmiin, etteivät virkamiehet syrjineet vain saamelaisia, vaan se kohdistui tasapuolisesti myös suomalaisiin uudisasukkaisiin.
– Siitäpä lohtu! Ihan kuin perhekuritusta saaneet pahat pojat, selkäsauna oli yhtä kova molemmille. Jo vain semmoinen synnyttää lepoa ja tyytyväisyyttä, varsinkin jo naapurissa eivät asiat ole sen kummemmalla tolalla.
– Eipä ihan niinkään! Hän toteaa itse: ”Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että saamelaiset ovat huonosti kohdeltu kansanosa, mutta en löytänyt sorron tai alistamisen mekanismeja ollenkaan.”
Tutkimus ei olisi läheskään tosi, jos se kiistäisi, ettei Suomella ollut 1800-luvulla syrjivää vähemmistöpolitiikkaa ollenkaan. Se vain ei perustunut ensisijaisesti etnisyyteen, vaan elinkeinomuotoon. Suomalaiset ja saamelaiset olivat viranomaisille yhtä samaa rahvasta. Lähteenmäen mielestä suomalaisia uudisasukkaita ja saamelaisia ei voi edes käsitellä tutkimuksellisesti yhteismitallisesti. Viranomaisille ryhmät olivat yhtä ja samaa kastia.
”Ikuisen alistuksen argumentti ei toimi”, väitti Lähteenmäki useaan kertaan. Hän ei ole saanut vielä kommentteja yleisen käsityksen vastaisesta tutkimustuloksestaan. ”Tämä ei ole keksittyä juttua tai tulkinta. Kukkaan ei voi kevyesti sanoa, ettei tämä pidä paikaansa. Jos haluaa muuta, on tehtävä kokonaan toinen tutkimus.”
Poropaimentolaiset olivat tutkimuksenkin kannalta pieni, mutta erilainen lukunsa. Tutkimuksen lähtökohtana oli selvittää, millaiset Lapin monikulttuurisen väestön keskinäiset suhteet olivat ja miten viranomaiset heihin suhtautuivat.
”Yllättäen en löytänyt saamelaisia koskevia sorron mekanismeja ollenkaan”, hän toteaa.
Poropaimentolaiset muodostivat saamelaisten joukossa oman ryhmänsä, joihin viranomaiset kiinnittivät erityistä huomiota. Heidät koettiin uhkaksi, koska he ylittivät valtakuntien rajoja, mikä ei tuolloin ollut enää suotavaa.
”Rajoja haluttiin sulkea, Siksi poronomadit joutuivat silmätikuiksi. Se oli vähemmistökysymys, muttei perustunut etnisyyteen..
Kun Suomen Lappi vuonna 1809 syntyi, pohjoinen sai ensi kertaa oman vähemmistönsä. Saamelaisiksi arvioitiin noin 900, sata vuotta myöhemmin 1500 ja nyt 7000.
Saamelaiset eivät ole muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan he olivat hierarkinen ryhmä. Lähteenmäki hämmästelee, ettei saamelaisten keskinäistä hierarkiaa ole tutkittu lainkaan.
”Minä nostan esille, kuuinka eriarvoisessa asemassa saamelaiset ovat olleet.. Tasan tarkkaan oli tiedossa, kuka oli saamelaisten ylintä tai alinta kertaa.
Saamelaisten hierarkia oli Lähteenmäen mukaan aivan yhtä jyrkkä kuin minkä tahansa etnisen ryhmän. ”Esimerkiksi poronomadien joukossa oli raharikkaita, he olivat todella yhteisön yläpäätä, mutta sitten oli hirveän paljon köyhiä pororenkejä.”
Poropääoma alkoi keskittyä 1800-luvulla. Esimerkiksi Utsjoella oli lopulta kaksi henkilöä, jotka omistivat puolet poroista. Tämä tarkoitti, että muilla oli yhä vähemmän mahdollisuuksia toimia ammatissaan. He siirtyivät uudisasukkaiksi, joita valtio tuki. ”Ihmiset olivat rationaalisia, laskivat mikä paras väylä, että pysyttäisiin leivässä. Jos et lähtenyt kalastajaksi Norjan rannikolle, lähdit uudisasukkaaksi.”
Tutkimuslähteissään Lähteenmäki käytti myös käräjäpöytäkirjoja selvittääkseen kuinka paljon poronomadit ja uudisasukkaat riitelivät. ”Tutkin asiakirjat niiltä vuosilta, jolloin uudisasutus oli aktiivisinta eli 1850-luvulta. Riitapukareita olivat nimenomaan vanhat ja uudet talolliset, eivätkä poronomadit ja uudisasukkaat keskenään.”– Kului päivä näissäkin pakkasjaksoa pelätessä!
Keskiviikkona 16. helmikuuta 2005
Kai; ruots. Kaj; saam. Gàiju; ort. Vilkko
Josef Vissarionovits Stalin, alias Teräsmies, ei kelpaa enää vitsiksikään. Ja huonoa pilaa syntyisikin, jos miljoonien viattomien ihmisten tapattaja nostettaisiinkin viihteen kirjaviin ramppeihin.
Aikoinaan Veikko Huovinen sooloilutti toisen despootin suomalaiseen kirjallisuuteen. Hitler-veitikka tuskin nosti myyntilukuja best-sellerin mittoihin, mihin oikea metsien mies Havukka-aholainen ylti.
Onneksi kyse Stalinin nimen ja kuvan ratsastamisella ei ollut suomalainen yritys. Viinipullon kylkeen liimattu pelottava sivuprofiili pelotti kanadalaiset viinin juojat ja karkotti Jaltan kokouksen osanottajien joukossa konferenssin 60-vuotispäiiiville tuotetun sherryn ja portviinin ystävät, vaikka hän istui tunnetussa kuvassa Franklin Rooseveltin ja Winston Churchillin kanssa.
Tätä Kanadan ukrainainalaisväestö ei hyväksynyt. He tietävät Stalinin olleen maailmanhistoeian pahimpia tyranneja.
”En suinkaan halua, että Stalin unohdetaan. Haluan että hänet muistetaan siitä, mitä hän oli: kansojen massamurhaaja”, sanoi Kanadan ukrainalaisen järjestön edustaja Lubomir Luciuk.
Manitoban osavaltion alkoholiliike joutui taipumaan kuluttajien painostuksen alla ja noin 24 euroa maksaneet sherry- ja portviinipullot poistettiin myynnistä.
– Siinäpä haaste ja bisnestoimi Hahto-Matille! KTP:n nimissä hän voisi tilata juomat Suomeen, hankkia niille myyntilupa ja KTP:n kesäjuhlat Kiteellä olisi valtaisa menestys. Siinä luontuisi samalla jäsenhankinta eikä kituvan puolueen tarvitsisi pelätä poistoa puoluerekisteristä.
– Mitenkähän menestyisi vierresammiollinen olutta, jos se nimettäisiin Kim Il Jongin nimiin?
– Huonosti! Kim ei tainnut menestyä Bushin pelottelussa, kun hän tunnusti Pohjois-Korealla olevan ydinase.
– Ei siihen usko kovin moni ydinaseiden tuntijakaan. Pommit ovat niin painavia, ettei niiden lennättämiseen Pjong Jangista riitä yksikään kotimainen kauko-ohjus. Sen CIA on selvittänyt hyvissä ajoin.
– Varmaan itse pommin suunnitteluvaiheessa. Jos se olisi huolestunut, Pohjois-Koreassa riehuisi sota. Se tosin saattaa riittää hyökkäyksen syyksi tupla-Bushille.
Maanantainen Valentinus-tarina sai oikaisun. WeeBeenkin tuntema tietomaestro Eero Ylitalo puolusti filosofikeisaria Marcus Aureliusta, jota jutussa syytettiin Valentinuksen kuolemantuomiosta. Ylitalon oikaisu vahvisti jälleen sen, ettei internet-sivujen tiedot ole tosia, vaan ne vaativat lähdekriittisen tarkistuksen, kuten muutkin tietona heitetyt tarinat.
”Marcus Aurelius oli antiikin historian humaaneimpia ja inhimillisimpiä hallitsijoita, stoalainen filosofi, joka kirjoitti muun muassa teoksen Itsetutkisteluja. Vaikka hän ei kristinuskoa hyväk-synyt, hän ei myöskään kristittyjä vainonnut Varmin todiste Marcus Aureliuksen syyttömyydestä Valentinuksen marttyyrikuolemaan on kuitenkin se, että vuosina 161-180 hallinnut keisari oli ollut kuolleena jo 89 vuotta siinä vaiheessa, kun Valentinus tuomittiin. Marttyyrikuoleman takana oli keisari Claudius Cothicus (keisarina 268-270) ."
Virheellinen tieto Marcus Aureliuksen osuudesta piispan kuolemaan on tietenkin peräisin internetistä. Mistäpä muualta!
Maanantaina 14. helmikuuta 2005
Jenkkien makeilukulttuurin voitonpäivä; Voitto, Valentin, Tino; ruots. Valentin; saam. Vuoitu; ort. Soini, Kiril
Missale Aboensessa 1488 mainittiin 14. helmikuuta Valentinus mart. eli Valentinus marttyyri ja Mikael Agricolan rukouskirjassa 1544 Valentinus pijspa. Hänen osansa yli viidentoista muun Valentinus -pyhimyksen taikka autuaaksi julistetun nimen kantajan joukossa lienee aloittanut roomalainen marttyyripappi, joka perimätiedon mukaan kuoli 260-luvun lopulla ja jonka haudalle on jo v. 350 pystytetty kirkko.
Nimestä on kaksi muotoa, lyhempi Valentin ja pitempi Valentinus, joissa se oli Suomen allakoissa 1705–1928. Muoto Valentin palautettiin v. 2000 allakkaan entiselle päivälleen 14.2. Ruotsalaisessa almanakasssa se oli pysynyt paikallaan keskeytyksettä. Kansainvälisesti se on käytössä laajasti eri muodoissaan., italiassa Valentino, englannissa Valentine, joka monissa muissa kielissä on nimen naispuolinen vastine. Saksassa nimi on muuntunut muodoiksi Valten, Valtin, Velten.
– Muistathan räätäli Halmeen oppipojan Linnan Pentinkulmalta! Muistaakseni hän kävisi Amerikoissa kokeilemassa irtoaisiko kultaa saksilla ja neulalla.
Valentinin päivästä kehkeytyi rakastavaisille omistettu päivä, jolloin vannottiin lemmenvaloja ja kuherreltiin kevyinkin sitein. Siinä oli alku ystäävänpäivälle. Valentinin muistopäivä helmikuun neljäntenätoista osui roomalaisten Juno-jumalattaren 15.2. pidetyn juhlan aatoksi. (Juliaanisen kalenterin mukaan 15.2. vaihtui maaliskuun ensimmäiseksi.) Juno-jumalatar oli naisten suojelija. Jokaisella naisella oli syntymähetkeensä liittyvä juno, joka turvasi hänen suvunjatkamiskykynsä. Junosta tuli personoituneena myös avioliiton suojelija ja avio-onnen edistäjä, joka auttoi synnytyksissä.
Toinen selitys Valentinuksen päivän lemmenkirjeiden lähettäminen pohjautuu keskiaikaiseen uskomukseen, että linnut alkavat paritumisensa helmikuun neljäntenätoista.
Suomalaisten ortodoksisess kalenterissa Valentinus on 30. heinäkuuta 270-luvulla eläneen italialaisen piispan ja marttyyrin mukaan.
Kierto mestauspäivästä ystävyyden päiväksi tuntuu kaukaa haetulta.
Piispa tämä Valentinus ei ollut, vaan kristittyjen pappi, joka vihki luvatta roomalaisia sotilaita. Hänet vangittiin, mutta sotilaiden vaimot lähettivät kiitollisina lahjoja, kirjeitä ja kukkia kaltereiden taakse.. Keisari Marcus Aurelius tuomitsi Valentinuksen kuolemaan vuonna 269. Hänen mestauspäivästään tehtiin sittemmin ystävyyden päivä.
– Sopii Yhdysvalloissa vallitsevaan kulttuuriin. Sieltähän Valentinus Day tuli Suomeen ja ystävän päiväksi nimettynä se sai sijansa meidän allakassa 1987. Kuta verisempi, sitä myyvämpi! Virallisesti kyseinen kouhotus pyhitettiin meillä 1996. Tämä jenkkikulttuurin ilmentymä toimii kuin Disneyn omima mytologia. Se täyttää kaiken ja hävittää muut kansalliset perinteet.
Englannissa ystävän päivää on vietetty ainakin 1537 alkaen, jolloin Shakespeare viittasi siihen Hamletissa ja Kesäyön unelmassa, jossa Ateenan herttua Theseus sanoo tapaamilleen nuorille pareille: ”Pyhä Valentin on mennyt, ja nytkö vasta nämä linnut pesii?”
Muualla Euroopassa päivän vietto yleistyi 1900-luvulla, jolloin se alkoi Ranskassa ja siirtyi sieltä Skandinaviaan. Nykykulttuuri on markkinakulttuuria ja päivän lietsonta on siirtynyt markkinoiden mainostajien haltuun eli tapa seuraa muita myyntikonjunktuureja, isänpäivää ja viimeisimpänä villityksenä pyhäinpäivän eli amerikkalaisittain Halloweenina.
Aamurivien aikana päivä ehti vaalentua värittömään valkeavoittoiseen harmauteensa. Pakkasmittari pysyi tutuissa pikkupakkasen lukemissa. Yksinäinen harakka, kuka ties Remppa, uskaltautui pudottautumaan lehtikuusen oksankarahkoista murkinatasanteelle. Kuin samaa komentoa lehahti melkoinen naakkaparvi, mikä lienee aristellut vaanivaa haukkaa, koska vain naakkapari jäi takapuistoon muiden leuhottaessa markettien suuntaan. Yksi uskalias viherpeippo kiiti melkein hankea hipoen jyvääkään nappaamatta. Harakka luotti lujaan nokkaansa ja WeeBee muisti kouluvuotensa lopusta vähälumisen marraskuun, jolloin harakka surmasi varpushaukan hänen koulunsa vielä puistikkomaiseen pihaan.
Ilmamassan kosteus esti auringon kirkkaimman helon. Sen voima synnytti varjot, jotka erottuivat hangilla. Joskushan kideharson takaa kuultava aurinko on voimaton eikä synny varjoja.
Lehtien leikkelyistä löytyy etu, jota ei radion kuuntelu eikä teeveen katselu tuota. Ne palauttavat jonkin merkittävänkin aiheen taikka tapahtuman, tuoreuttavat muistia ja antavat ihan uuden tiedon, joka muuten jäisi huomaamatta.
Semmoinen osui WeeBeen leikkelyissä. Saamelaiskysymyksissä varsinkin tämä etninen ryhmä on pitänyt yllä myyttiä sorretusta ja väärinkohdellusta alkuperäiskansasta, jolle muu suomalaisväestö on menneisyyden velkaa. Ja kuten muissakin tapahtumissa virkamiehet ovat kansan uskomuksissa enemmistöväestön edustajia, jotka saavat syyt ja seuraamukset niskoilleen.
Nyt menneisyyttä on tutkittu historian menetelmin. Tulos oli yllätys akatemiatutkijalle Maria Lähteenmäellekin. Hän tuli johtopäätelmiin, etteivät virkamiehet syrjineet vain saamelaisia, vaan se kohdistui tasapuolisesti myös suomalaisiin uudisasukkaisiin.
– Siitäpä lohtu! Ihan kuin perhekuritusta saaneet pahat pojat, selkäsauna oli yhtä kova molemmille. Jo vain semmoinen synnyttää lepoa ja tyytyväisyyttä, varsinkin jo naapurissa eivät asiat ole sen kummemmalla tolalla.
– Eipä ihan niinkään! Hän toteaa itse: ”Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että saamelaiset ovat huonosti kohdeltu kansanosa, mutta en löytänyt sorron tai alistamisen mekanismeja ollenkaan.”
Tutkimus ei olisi läheskään tosi, jos se kiistäisi, ettei Suomella ollut 1800-luvulla syrjivää vähemmistöpolitiikkaa ollenkaan. Se vain ei perustunut ensisijaisesti etnisyyteen, vaan elinkeinomuotoon. Suomalaiset ja saamelaiset olivat viranomaisille yhtä samaa rahvasta. Lähteenmäen mielestä suomalaisia uudisasukkaita ja saamelaisia ei voi edes käsitellä tutkimuksellisesti yhteismitallisesti. Viranomaisille ryhmät olivat yhtä ja samaa kastia.
”Ikuisen alistuksen argumentti ei toimi”, väitti Lähteenmäki useaan kertaan. Hän ei ole saanut vielä kommentteja yleisen käsityksen vastaisesta tutkimustuloksestaan. ”Tämä ei ole keksittyä juttua tai tulkinta. Kukkaan ei voi kevyesti sanoa, ettei tämä pidä paikaansa. Jos haluaa muuta, on tehtävä kokonaan toinen tutkimus.”
Poropaimentolaiset olivat tutkimuksenkin kannalta pieni, mutta erilainen lukunsa. Tutkimuksen lähtökohtana oli selvittää, millaiset Lapin monikulttuurisen väestön keskinäiset suhteet olivat ja miten viranomaiset heihin suhtautuivat.
”Yllättäen en löytänyt saamelaisia koskevia sorron mekanismeja ollenkaan”, hän toteaa.
Poropaimentolaiset muodostivat saamelaisten joukossa oman ryhmänsä, joihin viranomaiset kiinnittivät erityistä huomiota. Heidät koettiin uhkaksi, koska he ylittivät valtakuntien rajoja, mikä ei tuolloin ollut enää suotavaa.
”Rajoja haluttiin sulkea, Siksi poronomadit joutuivat silmätikuiksi. Se oli vähemmistökysymys, muttei perustunut etnisyyteen..
Kun Suomen Lappi vuonna 1809 syntyi, pohjoinen sai ensi kertaa oman vähemmistönsä. Saamelaisiksi arvioitiin noin 900, sata vuotta myöhemmin 1500 ja nyt 7000.
Saamelaiset eivät ole muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan he olivat hierarkinen ryhmä. Lähteenmäki hämmästelee, ettei saamelaisten keskinäistä hierarkiaa ole tutkittu lainkaan.
”Minä nostan esille, kuuinka eriarvoisessa asemassa saamelaiset ovat olleet.. Tasan tarkkaan oli tiedossa, kuka oli saamelaisten ylintä tai alinta kertaa.
Saamelaisten hierarkia oli Lähteenmäen mukaan aivan yhtä jyrkkä kuin minkä tahansa etnisen ryhmän. ”Esimerkiksi poronomadien joukossa oli raharikkaita, he olivat todella yhteisön yläpäätä, mutta sitten oli hirveän paljon köyhiä pororenkejä.”
Poropääoma alkoi keskittyä 1800-luvulla. Esimerkiksi Utsjoella oli lopulta kaksi henkilöä, jotka omistivat puolet poroista. Tämä tarkoitti, että muilla oli yhä vähemmän mahdollisuuksia toimia ammatissaan. He siirtyivät uudisasukkaiksi, joita valtio tuki. ”Ihmiset olivat rationaalisia, laskivat mikä paras väylä, että pysyttäisiin leivässä. Jos et lähtenyt kalastajaksi Norjan rannikolle, lähdit uudisasukkaaksi.”
Tutkimuslähteissään Lähteenmäki käytti myös käräjäpöytäkirjoja selvittääkseen kuinka paljon poronomadit ja uudisasukkaat riitelivät. ”Tutkin asiakirjat niiltä vuosilta, jolloin uudisasutus oli aktiivisinta eli 1850-luvulta. Riitapukareita olivat nimenomaan vanhat ja uudet talolliset, eivätkä poronomadit ja uudisasukkaat keskenään.”– Kului päivä näissäkin pakkasjaksoa pelätessä!
Keskiviikkona 16. helmikuuta 2005
Kai; ruots. Kaj; saam. Gàiju; ort. Vilkko
Josef Vissarionovits Stalin, alias Teräsmies, ei kelpaa enää vitsiksikään. Ja huonoa pilaa syntyisikin, jos miljoonien viattomien ihmisten tapattaja nostettaisiinkin viihteen kirjaviin ramppeihin.
Aikoinaan Veikko Huovinen sooloilutti toisen despootin suomalaiseen kirjallisuuteen. Hitler-veitikka tuskin nosti myyntilukuja best-sellerin mittoihin, mihin oikea metsien mies Havukka-aholainen ylti.
Onneksi kyse Stalinin nimen ja kuvan ratsastamisella ei ollut suomalainen yritys. Viinipullon kylkeen liimattu pelottava sivuprofiili pelotti kanadalaiset viinin juojat ja karkotti Jaltan kokouksen osanottajien joukossa konferenssin 60-vuotispäiiiville tuotetun sherryn ja portviinin ystävät, vaikka hän istui tunnetussa kuvassa Franklin Rooseveltin ja Winston Churchillin kanssa.
Tätä Kanadan ukrainainalaisväestö ei hyväksynyt. He tietävät Stalinin olleen maailmanhistoeian pahimpia tyranneja.
”En suinkaan halua, että Stalin unohdetaan. Haluan että hänet muistetaan siitä, mitä hän oli: kansojen massamurhaaja”, sanoi Kanadan ukrainalaisen järjestön edustaja Lubomir Luciuk.
Manitoban osavaltion alkoholiliike joutui taipumaan kuluttajien painostuksen alla ja noin 24 euroa maksaneet sherry- ja portviinipullot poistettiin myynnistä.
– Siinäpä haaste ja bisnestoimi Hahto-Matille! KTP:n nimissä hän voisi tilata juomat Suomeen, hankkia niille myyntilupa ja KTP:n kesäjuhlat Kiteellä olisi valtaisa menestys. Siinä luontuisi samalla jäsenhankinta eikä kituvan puolueen tarvitsisi pelätä poistoa puoluerekisteristä.
– Mitenkähän menestyisi vierresammiollinen olutta, jos se nimettäisiin Kim Il Jongin nimiin?
– Huonosti! Kim ei tainnut menestyä Bushin pelottelussa, kun hän tunnusti Pohjois-Korealla olevan ydinase.
– Ei siihen usko kovin moni ydinaseiden tuntijakaan. Pommit ovat niin painavia, ettei niiden lennättämiseen Pjong Jangista riitä yksikään kotimainen kauko-ohjus. Sen CIA on selvittänyt hyvissä ajoin.
– Varmaan itse pommin suunnitteluvaiheessa. Jos se olisi huolestunut, Pohjois-Koreassa riehuisi sota. Se tosin saattaa riittää hyökkäyksen syyksi tupla-Bushille.
Maanantainen Valentinus-tarina sai oikaisun. WeeBeenkin tuntema tietomaestro Eero Ylitalo puolusti filosofikeisaria Marcus Aureliusta, jota jutussa syytettiin Valentinuksen kuolemantuomiosta. Ylitalon oikaisu vahvisti jälleen sen, ettei internet-sivujen tiedot ole tosia, vaan ne vaativat lähdekriittisen tarkistuksen, kuten muutkin tietona heitetyt tarinat.
”Marcus Aurelius oli antiikin historian humaaneimpia ja inhimillisimpiä hallitsijoita, stoalainen filosofi, joka kirjoitti muun muassa teoksen Itsetutkisteluja. Vaikka hän ei kristinuskoa hyväk-synyt, hän ei myöskään kristittyjä vainonnut Varmin todiste Marcus Aureliuksen syyttömyydestä Valentinuksen marttyyrikuolemaan on kuitenkin se, että vuosina 161-180 hallinnut keisari oli ollut kuolleena jo 89 vuotta siinä vaiheessa, kun Valentinus tuomittiin. Marttyyrikuoleman takana oli keisari Claudius Cothicus (keisarina 268-270) ."
Virheellinen tieto Marcus Aureliuksen osuudesta piispan kuolemaan on tietenkin peräisin internetistä. Mistäpä muualta!
maanantaina, helmikuuta 20, 2006
Tiistaina 15. helmikuuta 2005
Iltapuhde kului isän päiväkirjaa lukiessa. Hyviä lauseita. Tässä esimerkki vuoden takaisesta päivämerkinnästä.
Tiistaina 15. helmikuuta 2005
Sipi, Sippo; ruots. Sigfrid; saam Sivdda; ort. Anssi, Anto
Normaali herääminen uuteen päivään, jonka allakka tietää noin seitsemän minuuttia pitemmäksi kuin eilinen.
– Lieneekö normaalia herätä viideltä. Ei ainakaan minulle, joka nukkuisin mieluummin puolille päivin, öhnöttäisin täkin mutkissa kuin sika pahnoissaan.
Katkennut uni oli jo tavaksi piintymässä olevaa vanhuutta: pari pilleriä viideltä tyhjään mahaan, kolmas vähän ruuan kanssa tuntia myöhemmin. Se on nykyinen WeeBeen vuorokausirytmi.
– Oikeammin alku turhille valvomisille!
H. katosi kuuden bussiin, vähäpuheisena kuin ennenkin.
– Varmasti vähäpuheisempana kuin Haanpään kuvaama Iisakki.
WeeBeen ei pitäisi saada moista impulssia, jottei hairahtuisi eriäville poluilleen.
– Lienenkö lukenutkaan? Jotain hahmoa muistan, lienee Erkki Tantun piirroittamaa kannen kuvitusta.
Kuten yleensä muissakin Haanpään teoksissa yllättää niiden hajanainen, haeskeleva tarinan kulku. Ne ovat juttuja, löysähköjä koosteita, ei Iisakistakaan romaaniksi.
– Sinällään helppolukuisia juttukoosteita. Ei tarvitse käännellä lehtiä taaksepäin ja yrittää löytää kiinnikettä eteen tupsahtaneeseen. Jari Tervon Myyrä on sen sortin luomus. Vanhenevakaan lukija ei ole juttujen parissa eksyksissä.
– Mistä Iisakki sai korkonimekseen Vähäpuheisen?
– Tuskinpa sille oli sen kummempia kriteereitä kuin korkonimillä konsanaan.
Mikään suupaltti Iisakki ei ole, onpahan mies ja oivaltava sana paikallaan vaikka hevosensontatunkiossa. Pärjää vähin sanoin puheillaan, kun niille löytyy tarve. Rehellinen mies, ei valehdellut koskaan, mutta väärin hän voi joskus muistaa. Niin kuin omalle emännälleen kylpyhoidon jälkeen, kun emäntä ihmetteli, miten Iisakki eli sontahauteessa kolme vuorokautta: – Söitkö sinä mitään? Siihen Iisakki, ettei Jumalan jyvää.
– Eikä valehdellut. Eihän luomuhoidon opastaja tuonut suuruksen murenta, vaan pari läkkipeltistä tuoppia, toisessa maitoa ja toisessa haaleata lihavellintähdettä.
Sanasotasille hän ei ryhtynyt, ei varsinkaan hirvipoliisien kanssa, oikoipahan vain näiden virheväittämiä. Mitäpä hän, vähäpuheinen nimeltäänkin.
– Nokkela, oivaltava sanoissaankin, saattaisi sanoa joku kirjallisuusarvioija. Pientä koirailua, ilvettäkin ehkä, ei kuitenkaan turhien sanojen mies. Vain kerran hänkin erehtyi, käyhän viisaskin vipuun. Yksinäinen viikko hirven kaadosta epäiltynä vankivyöräsissä, Pässin talon vanhassa pirttirähjässä, edessä parin viikon muistelu-uhka, se pani miehen puheliaaksi. Ja tuli petetyksi pahemman kerran. Enemmän kuin suuret sakot, Iisakin mieltä kirveli itsensä pääjeken ilkeilyt: ”Turhaanpa isäntä kantaa Vähäpuheisen nimeä! Minä kun tulin aivan sillä mielellä, että lasken teidät vapaaksi, ellei mitään herahda … ”
Iisakkihan se, vaikkei Haanpää näe tarpeelliseksi selittää: Kaikenlaisia ihmisiä niitä on! Roistoja suoraan sanoen!. Sellaisia varten se olisi Pässin pirtti, linna, omiaan …
Iisakille oli olemassa vastine Haanpään tuttujen galleriassa, Väittivät pyhäntäläiseksi, piippolalaisen Haanpään naapurista, samojen nevojen saarekkeilta kuin muukin Kairanmaa.
– Tiesin miehen nimenkin, kirkonkirjoista löytyvän. Onpa unohtunut, kun en itse edes tutkinut.
Ihan kuin etiäisenä käy haalea muistikuva ruotsalaisperäisestä nimestä, luultavasti vanhaa sotilaspohjaa. Eikähän sillä merkitystä. Ei Antti Rokkakaan parane, vaikka hänen mallikseen Linnan on väitetty kirjanneen kannakselaisen Viljam Pylkkään. Ilman Linnaa ei olisi Rokkakaan eikä Pylkkään ilmiasu kelpaisi siihen lumipukuisen alikersantin hahmoon, joka tietää konepistoolinsa jyvän ja tähtäimen kanssa, minkä puuntarrin kohdalla piippalakkiselle ladun tallajalle tulee se lopullinen noutaja.
– Miten voit niin väittää?
– Tunsin pojan, jolle ei ainakaan meidän porukassa riittänyt ansiotonta arvonnousua.
– Tuskinpa yhdestäkään kirjallisuuden hahmosta voi sanoa, että kirjailija kuvasi hänet oikeassa olemuksessaan.
– Arvioitahan kaikki ihmiskäsitykset ovat, siivilöityneitä hahmoja kuvaajiensa sielunsihdin läpi. On toista olla ja toista kuvailla samaa olemista. Ja vielä lukijan, kuulijan ja näkijän eli koko median skaalassa arvioivan päätteen näkemys, olisiko sekään oikea, vaikka tarina kerrottaisiin tai kuvattaisiin eri tekijän tajuisesta minästä lähtien.
– Onhan Haanpään ja Tapio Junnon isännilläkin varjonsa! Ilimojen tekijä kehitteli talvikauden kovimpia pakkasia. Parisenkymmentä raatia miinuksella tuskin riittäisi huomisiin.
Tiistaina 15. helmikuuta 2005
Sipi, Sippo; ruots. Sigfrid; saam Sivdda; ort. Anssi, Anto
Normaali herääminen uuteen päivään, jonka allakka tietää noin seitsemän minuuttia pitemmäksi kuin eilinen.
– Lieneekö normaalia herätä viideltä. Ei ainakaan minulle, joka nukkuisin mieluummin puolille päivin, öhnöttäisin täkin mutkissa kuin sika pahnoissaan.
Katkennut uni oli jo tavaksi piintymässä olevaa vanhuutta: pari pilleriä viideltä tyhjään mahaan, kolmas vähän ruuan kanssa tuntia myöhemmin. Se on nykyinen WeeBeen vuorokausirytmi.
– Oikeammin alku turhille valvomisille!
H. katosi kuuden bussiin, vähäpuheisena kuin ennenkin.
– Varmasti vähäpuheisempana kuin Haanpään kuvaama Iisakki.
WeeBeen ei pitäisi saada moista impulssia, jottei hairahtuisi eriäville poluilleen.
– Lienenkö lukenutkaan? Jotain hahmoa muistan, lienee Erkki Tantun piirroittamaa kannen kuvitusta.
Kuten yleensä muissakin Haanpään teoksissa yllättää niiden hajanainen, haeskeleva tarinan kulku. Ne ovat juttuja, löysähköjä koosteita, ei Iisakistakaan romaaniksi.
– Sinällään helppolukuisia juttukoosteita. Ei tarvitse käännellä lehtiä taaksepäin ja yrittää löytää kiinnikettä eteen tupsahtaneeseen. Jari Tervon Myyrä on sen sortin luomus. Vanhenevakaan lukija ei ole juttujen parissa eksyksissä.
– Mistä Iisakki sai korkonimekseen Vähäpuheisen?
– Tuskinpa sille oli sen kummempia kriteereitä kuin korkonimillä konsanaan.
Mikään suupaltti Iisakki ei ole, onpahan mies ja oivaltava sana paikallaan vaikka hevosensontatunkiossa. Pärjää vähin sanoin puheillaan, kun niille löytyy tarve. Rehellinen mies, ei valehdellut koskaan, mutta väärin hän voi joskus muistaa. Niin kuin omalle emännälleen kylpyhoidon jälkeen, kun emäntä ihmetteli, miten Iisakki eli sontahauteessa kolme vuorokautta: – Söitkö sinä mitään? Siihen Iisakki, ettei Jumalan jyvää.
– Eikä valehdellut. Eihän luomuhoidon opastaja tuonut suuruksen murenta, vaan pari läkkipeltistä tuoppia, toisessa maitoa ja toisessa haaleata lihavellintähdettä.
Sanasotasille hän ei ryhtynyt, ei varsinkaan hirvipoliisien kanssa, oikoipahan vain näiden virheväittämiä. Mitäpä hän, vähäpuheinen nimeltäänkin.
– Nokkela, oivaltava sanoissaankin, saattaisi sanoa joku kirjallisuusarvioija. Pientä koirailua, ilvettäkin ehkä, ei kuitenkaan turhien sanojen mies. Vain kerran hänkin erehtyi, käyhän viisaskin vipuun. Yksinäinen viikko hirven kaadosta epäiltynä vankivyöräsissä, Pässin talon vanhassa pirttirähjässä, edessä parin viikon muistelu-uhka, se pani miehen puheliaaksi. Ja tuli petetyksi pahemman kerran. Enemmän kuin suuret sakot, Iisakin mieltä kirveli itsensä pääjeken ilkeilyt: ”Turhaanpa isäntä kantaa Vähäpuheisen nimeä! Minä kun tulin aivan sillä mielellä, että lasken teidät vapaaksi, ellei mitään herahda … ”
Iisakkihan se, vaikkei Haanpää näe tarpeelliseksi selittää: Kaikenlaisia ihmisiä niitä on! Roistoja suoraan sanoen!. Sellaisia varten se olisi Pässin pirtti, linna, omiaan …
Iisakille oli olemassa vastine Haanpään tuttujen galleriassa, Väittivät pyhäntäläiseksi, piippolalaisen Haanpään naapurista, samojen nevojen saarekkeilta kuin muukin Kairanmaa.
– Tiesin miehen nimenkin, kirkonkirjoista löytyvän. Onpa unohtunut, kun en itse edes tutkinut.
Ihan kuin etiäisenä käy haalea muistikuva ruotsalaisperäisestä nimestä, luultavasti vanhaa sotilaspohjaa. Eikähän sillä merkitystä. Ei Antti Rokkakaan parane, vaikka hänen mallikseen Linnan on väitetty kirjanneen kannakselaisen Viljam Pylkkään. Ilman Linnaa ei olisi Rokkakaan eikä Pylkkään ilmiasu kelpaisi siihen lumipukuisen alikersantin hahmoon, joka tietää konepistoolinsa jyvän ja tähtäimen kanssa, minkä puuntarrin kohdalla piippalakkiselle ladun tallajalle tulee se lopullinen noutaja.
– Miten voit niin väittää?
– Tunsin pojan, jolle ei ainakaan meidän porukassa riittänyt ansiotonta arvonnousua.
– Tuskinpa yhdestäkään kirjallisuuden hahmosta voi sanoa, että kirjailija kuvasi hänet oikeassa olemuksessaan.
– Arvioitahan kaikki ihmiskäsitykset ovat, siivilöityneitä hahmoja kuvaajiensa sielunsihdin läpi. On toista olla ja toista kuvailla samaa olemista. Ja vielä lukijan, kuulijan ja näkijän eli koko median skaalassa arvioivan päätteen näkemys, olisiko sekään oikea, vaikka tarina kerrottaisiin tai kuvattaisiin eri tekijän tajuisesta minästä lähtien.
– Onhan Haanpään ja Tapio Junnon isännilläkin varjonsa! Ilimojen tekijä kehitteli talvikauden kovimpia pakkasia. Parisenkymmentä raatia miinuksella tuskin riittäisi huomisiin.
Isä haudattu
Hautasimme pienessä piirissä isän lauantaina. Yllä isän musta pomppa, isän karvahattu ja isän pitkät kalsarit. Ihan sopivat. Pakkasta oli niin paljon, että kaikki valittivat varpaidensa paleltuneen.
Pidin lyhyen puheen haudalla. Olin valmistellut sitä kolmen sanan verran: kerroin miten voima, nopeus ja notkeus liittyivät isään elämän eri vaiheissa. Sanoin kertovani niin kuin minä asiat tiesin ja tunnustin, että paikalla olijoilla on varmasti erilaisia näkökulmia isän elämään. Enkä minä voinut niitä kaikkia tietää. Tunnustin senkin, että vähän hävettää, kun tajuaa, kuinka vähän toisen ihmisen elämästä tietää. En silti suosittele tämän tilanteen korjaamiseksi hautajaispuheiden valmistelua läheisistä. Ehkä näitä elämän "huippuhetkiä" ja muita tärkeitä momentumeja kannattaa kysyä eläviltä itseltään.
Pakkasesta kiirehdimme kotiin muistelemaan. Pidimme tunnelman muistotilaisuudessa keveänä, sillä vain harvat lienevät halunneet pönäkkää vakavoittamisjuhlaa. Päätimme sen lasilliseen Remy Martinia, jota raittiitkin ottivat maistiksi asti, kun sentään isukille jätimme jäähyväisiä.
Pidin lyhyen puheen haudalla. Olin valmistellut sitä kolmen sanan verran: kerroin miten voima, nopeus ja notkeus liittyivät isään elämän eri vaiheissa. Sanoin kertovani niin kuin minä asiat tiesin ja tunnustin, että paikalla olijoilla on varmasti erilaisia näkökulmia isän elämään. Enkä minä voinut niitä kaikkia tietää. Tunnustin senkin, että vähän hävettää, kun tajuaa, kuinka vähän toisen ihmisen elämästä tietää. En silti suosittele tämän tilanteen korjaamiseksi hautajaispuheiden valmistelua läheisistä. Ehkä näitä elämän "huippuhetkiä" ja muita tärkeitä momentumeja kannattaa kysyä eläviltä itseltään.
Pakkasesta kiirehdimme kotiin muistelemaan. Pidimme tunnelman muistotilaisuudessa keveänä, sillä vain harvat lienevät halunneet pönäkkää vakavoittamisjuhlaa. Päätimme sen lasilliseen Remy Martinia, jota raittiitkin ottivat maistiksi asti, kun sentään isukille jätimme jäähyväisiä.
torstaina, helmikuuta 16, 2006
Vapauden kaiho, lintumetsä ja Abu Ghraib
Kaikkihan me rakastamme Amerikan vapaudenkaihoa, yritteliäisyyttä ja sitkeyttä demokratian ideaalien puolustajana.
Juuri siksi on kysyttävä, mihin Amerikka tarvitsee Abu Ghraibia?
Monet arabilehdet julkaisivat torstaina joukon uusia kuvia vankien väärinkohtelusta Abu Ghraibin vankilassa, jonka tyrmiin on suljettu pääasiassa irakilaisia. Kärsimystä, ruumiillista halventamista ja suoranaista kidutusta. Amerikkalaisten ikiomassa vankilassa. Sodassa on kuollut tähän mennessä noin 30 000 irakilaista ja 2 000 amerikkalaista. Fundamentalismi on saanut voimaa, shiiat ovat enemmistönä Irakissa ja hallitsevan naapurimaa Irania. Israel-Palestiina suhteet ovat nekin huonontuneet. Tälle kaikelle meidän pitäisi NATO:n jäsenenä olla solidaarinen.
Ja tämä kaikki sen jälkeen, kun olemme vasta toipumassa siitä, että varapresidentti Dick Cheney laukoi pari laukausta päin ystävänsä päätä ja yläruumista lintumetsällä ollessaan. Osuma tuli mm. ystävän sydämeenn.
Cheney oli kunnon konservatiivin tapaan säästänyt myös seitsemän dollaria, eikä ollut hankkinut lintumetsästykseen oikeuttavaa byrokraattista lupaa. Hän ei saanut siitä edes sakkoja. Varmaankaan syytettä aseiden varomattomasta käytöstäkään ei kovapintaiselle pyssysankarille aseteta. Hämmentävää on se, että sujuvasanainen Cheney ei tällä kertaa yritä puhua itseään täysin irti tapahtuneesta. Hän oli kuin meneillään olevien Tornion olympialaisten epäonnisin edustaja: Minulla oli huono päivä. "Vedin liipasimesta ja tulin ampuneeksi kaveriani", Cheney tokaisi tavalla, joka saa nykäsaforismeja laukovat stand up-koomikot kalpenemaan. Mutta häntä ei siis määrätä Abu Ghraibiin edes kuulusteluja varten. Vaikka sinnehän amerikkalaisia ampuvia laitetaan jatkossakin, sillä vahvasta vastustuksesta huolimatta sitä ei aiota sulkea.
Juuri siksi on kysyttävä, mihin Amerikka tarvitsee Abu Ghraibia?
Monet arabilehdet julkaisivat torstaina joukon uusia kuvia vankien väärinkohtelusta Abu Ghraibin vankilassa, jonka tyrmiin on suljettu pääasiassa irakilaisia. Kärsimystä, ruumiillista halventamista ja suoranaista kidutusta. Amerikkalaisten ikiomassa vankilassa. Sodassa on kuollut tähän mennessä noin 30 000 irakilaista ja 2 000 amerikkalaista. Fundamentalismi on saanut voimaa, shiiat ovat enemmistönä Irakissa ja hallitsevan naapurimaa Irania. Israel-Palestiina suhteet ovat nekin huonontuneet. Tälle kaikelle meidän pitäisi NATO:n jäsenenä olla solidaarinen.
Ja tämä kaikki sen jälkeen, kun olemme vasta toipumassa siitä, että varapresidentti Dick Cheney laukoi pari laukausta päin ystävänsä päätä ja yläruumista lintumetsällä ollessaan. Osuma tuli mm. ystävän sydämeenn.
Cheney oli kunnon konservatiivin tapaan säästänyt myös seitsemän dollaria, eikä ollut hankkinut lintumetsästykseen oikeuttavaa byrokraattista lupaa. Hän ei saanut siitä edes sakkoja. Varmaankaan syytettä aseiden varomattomasta käytöstäkään ei kovapintaiselle pyssysankarille aseteta. Hämmentävää on se, että sujuvasanainen Cheney ei tällä kertaa yritä puhua itseään täysin irti tapahtuneesta. Hän oli kuin meneillään olevien Tornion olympialaisten epäonnisin edustaja: Minulla oli huono päivä. "Vedin liipasimesta ja tulin ampuneeksi kaveriani", Cheney tokaisi tavalla, joka saa nykäsaforismeja laukovat stand up-koomikot kalpenemaan. Mutta häntä ei siis määrätä Abu Ghraibiin edes kuulusteluja varten. Vaikka sinnehän amerikkalaisia ampuvia laitetaan jatkossakin, sillä vahvasta vastustuksesta huolimatta sitä ei aiota sulkea.
keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006
Tuomioja kirjelmöi
Ulkoministeri Tuomioja on sitten lähettänyt kirjeen muslimimaiden lehdistölle. Hän ehtii iloita siitä, että Suomessa ei yksikään sanomalehti ole kuvia julkaissut, ja haluaa korostaa kuinka paheksuttavaa ja epäviisasta on toisten tahallinen loukkaaminen. Samaa mieltä näyttää olevan Ilta-Sanomien kommentoiva yleisö. Kaksi kolmasosaa vastustaa kuvien julkaisemista.
Sananvapaus on vastuullinen asia ja anteeksipyyntö on paikallaan, kun virheitä sattuu. Väkivalta taas on niitä asioita, joita vastaan olemme yhtä lailla eri kulttuurien parissa. Tarvitsemme keskinäistä pidättyvyyttä ja rauhallisuutta, ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen hengessä.
Uutistakin ulkoministerillä on sen verran, että EU:n puheenjohtajuusaikana Suomi on korostetusti edistämässä unionin ja Islamilaisten maiden suhteiden kehittymistä ja kanssakäymistä.
Nettisivuillaan huolitellun varovaisesta sanankäytöstään huolimatta äärioikeistolainen - he itse käyttävät termiä kansallismielinen - Suomen Sisu on nämä kuvat julkaissut.
Tämän vuoksi Eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jari Vilén (kok.) vaatikin jo pari päivää sitten viranomaisia puuttumaan Suomen Sisu -järjestön toimintaan.
- On erittäin valitettavaa, että maassamme on tahoja, jotka vastuuttomasti ovat valmiit vaarantamaan koko kansakunnan turvallisuuden. Kaikille Suomessa on varmasti tehty selväksi, että kuvien julkaiseminen loukkaa syvästi muslimien uskonnollisia tuntoja ja arvoja, Vilén sanoi.
Poliisi tutkii asiaa.
Sananvapaus on vastuullinen asia ja anteeksipyyntö on paikallaan, kun virheitä sattuu. Väkivalta taas on niitä asioita, joita vastaan olemme yhtä lailla eri kulttuurien parissa. Tarvitsemme keskinäistä pidättyvyyttä ja rauhallisuutta, ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen hengessä.
Uutistakin ulkoministerillä on sen verran, että EU:n puheenjohtajuusaikana Suomi on korostetusti edistämässä unionin ja Islamilaisten maiden suhteiden kehittymistä ja kanssakäymistä.
Nettisivuillaan huolitellun varovaisesta sanankäytöstään huolimatta äärioikeistolainen - he itse käyttävät termiä kansallismielinen - Suomen Sisu on nämä kuvat julkaissut.
Tämän vuoksi Eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jari Vilén (kok.) vaatikin jo pari päivää sitten viranomaisia puuttumaan Suomen Sisu -järjestön toimintaan.
- On erittäin valitettavaa, että maassamme on tahoja, jotka vastuuttomasti ovat valmiit vaarantamaan koko kansakunnan turvallisuuden. Kaikille Suomessa on varmasti tehty selväksi, että kuvien julkaiseminen loukkaa syvästi muslimien uskonnollisia tuntoja ja arvoja, Vilén sanoi.
Poliisi tutkii asiaa.
tiistaina, helmikuuta 14, 2006
American Pie - laulun tarina
Vuoden aikana on varmaankin tullut paljon uusia lukijoita. Viime vuonna koostin tällaisen juttusarjan vanhasta American Pie -hitistä. Olkaapä hyvä. Toiveuusinta. Nyt ensimmäistä kertaa yhdessä postauksessa.
American Pie – tarina laulun takana, osa I
American Pie – tarina laulun takana, osa II
American Pie – tarina laulun takana, osa III
American Pie – tarina laulun takana, osa IV
American Pie – tarina laulun takana, osa V
American Pie – tarina laulun takana, osa VI
American Pie – tarina laulun takana, osa VII
American Pie – tarina laulun takana, osa VIII
American Pie – tarina laulun takana, osa I
American Pie – tarina laulun takana, osa II
American Pie – tarina laulun takana, osa III
American Pie – tarina laulun takana, osa IV
American Pie – tarina laulun takana, osa V
American Pie – tarina laulun takana, osa VI
American Pie – tarina laulun takana, osa VII
American Pie – tarina laulun takana, osa VIII
maanantaina, helmikuuta 13, 2006
Kirjanjulkistamiskuva
Ministeri järjesti filmografia-kirjamme kunniaksi vastaanoton pari viikkoa sitten. Tämmöinen kuva jäi muistoksi.Foto: Markku Marttila.
Busterkeatoneita
Tiedemies ehtii tehdä sitä mitä minä en. Hän on nimittäin katsonut urheilua televisiosta ja kertoo diggaavansa lumilautailijoita, jotka osaavat "ottaa rennosti". Minä en oikein osaa sitä pitää urheiluna. Eikä näköjään YLEn haastattelema lumilautailija itsekään: "En pidä lumilautailua itselleni varsinaisena huippu-urheiluna. Se on vaan niin hauskaa, että siinä haluaa koko ajan kehittyä."
Mutta ei varsinkaan urheilutoimitus, joka jätti mitalimiesten puheet mitalin jälkeen vähiin. Ja juuri siihen Tiedemies tarttuu: "Esimerkiksi Aamulehti tiesi kertoa, että mitaleitta jääneet 'pettivät Suomen'. Toista se on suomalaisten kruununjalokiven, mäkihypyn, kanssa. Minuuttitolkulla täytyy näyttää televisiossa, kuin Ahosta v****taa. Siihen uhrataan aikaa enemmän kuin mitalistin tuntoihin. Onhan se kieltämättä kärsimysnäytelmänä ihan toimiva, mutta kovin tarvitaan raskas taustakertomus, että leukaperiään kiristelevä luiseva kaveri voi kiteyttää yhden kansan tunnot pelkällä ilmehdinnällä. Säälisin kaveria, jos ei hänen sosioekonominen asemansa olisi niin paljon mediaanikansalaista korkeampi. Se on ilmeisesti hänen työtään, tuo vähäeleinen tunnehdinta." Ja Tiedemies jatkaa kuin luonnontieteellisen raportin tiivistelmänä: "Häviö on ilmeisesti suomalaisille tärkeämpi kuin voitto." Se on hyvin tiivistetty. Ja sai minut miettimään pari millisekuntia, mistä on kysymys.
Suomalaiset panevat painoa toivolle. Uskolle, toivolle, ei sentään rakkaudelle.
Ja kun toivo pettää, se on tärkeämpi kuin pienet asiat, pronssi- ja hopeamitalit, joilla ei sovi kerskailla. Vain se ainoa mitali, kuten Evilän pronssihyppy voidaan sallia poikkeuksena tilanteessa, jossa kansallinen itsetunto on nollilla kansakuntakilpailussa menestymättömyyden vuoksi.
Sama koskee nauramista. Naurava ihminen on "tyhjän nauraja". Semmoisesta ei tule miestä tekemälläkään. Siksi arvostamme suomalaisia busterkeatoneita, janneahosia, ja heidän parastaan toivomme. Onnistumisen hetkellä sallimme ehkä pienen hymynkin.
Mutta ei varsinkaan urheilutoimitus, joka jätti mitalimiesten puheet mitalin jälkeen vähiin. Ja juuri siihen Tiedemies tarttuu: "Esimerkiksi Aamulehti tiesi kertoa, että mitaleitta jääneet 'pettivät Suomen'. Toista se on suomalaisten kruununjalokiven, mäkihypyn, kanssa. Minuuttitolkulla täytyy näyttää televisiossa, kuin Ahosta v****taa. Siihen uhrataan aikaa enemmän kuin mitalistin tuntoihin. Onhan se kieltämättä kärsimysnäytelmänä ihan toimiva, mutta kovin tarvitaan raskas taustakertomus, että leukaperiään kiristelevä luiseva kaveri voi kiteyttää yhden kansan tunnot pelkällä ilmehdinnällä. Säälisin kaveria, jos ei hänen sosioekonominen asemansa olisi niin paljon mediaanikansalaista korkeampi. Se on ilmeisesti hänen työtään, tuo vähäeleinen tunnehdinta." Ja Tiedemies jatkaa kuin luonnontieteellisen raportin tiivistelmänä: "Häviö on ilmeisesti suomalaisille tärkeämpi kuin voitto." Se on hyvin tiivistetty. Ja sai minut miettimään pari millisekuntia, mistä on kysymys.
Suomalaiset panevat painoa toivolle. Uskolle, toivolle, ei sentään rakkaudelle.
Ja kun toivo pettää, se on tärkeämpi kuin pienet asiat, pronssi- ja hopeamitalit, joilla ei sovi kerskailla. Vain se ainoa mitali, kuten Evilän pronssihyppy voidaan sallia poikkeuksena tilanteessa, jossa kansallinen itsetunto on nollilla kansakuntakilpailussa menestymättömyyden vuoksi.
Sama koskee nauramista. Naurava ihminen on "tyhjän nauraja". Semmoisesta ei tule miestä tekemälläkään. Siksi arvostamme suomalaisia busterkeatoneita, janneahosia, ja heidän parastaan toivomme. Onnistumisen hetkellä sallimme ehkä pienen hymynkin.
sunnuntai, helmikuuta 12, 2006
Neloismeemi
Kompostin meemihaaste, jonka siirrän tähän uuteen postaukseen. Niille, jotka alkuosan lukivat eilen, kerrottakoon, että jatkan tuolla alempana siihen, mihin eilen jäin.
1. Neljä työpaikkaa jotka minulla on ollut elämäni aikana:
Ensimmäiset työpaikat opettivat paljon. Isäni ystävä oli yrittäjä, joka keräsi alueen poronjäkälät, pakkasi ne ja toimitti pääosin Sveitsiin. Siellä niitä käytettiin koristekasvina mm. hautajaistarvikkeissa. Tavaran arvo kasvoi siinä prosessissa ainakin kymmenkertaiseksi.
Olin tuotantoketjun alkupäässä. Keräsin jäkälää märissä ja väliin myös kylmissä olosuhteissa. Iltaisin pakkasimme. Höyläämättömistä laatikoista tuli paljon tikkuja käsiin. Ne tulehtuivat joillakin helposti.
Molemmissa operaatioissa mukana oli yrittäjän veli, joka toimi työnjohtajana. Hän oli piiskuri, joka pumppasi työntekijöistä kaiken irti.
Erityisesti pidimme kommentista, jonka mukaan jokin tietty alue oli poimittu huonosti. Silloin ei siirrytty uudelle alueelle, vaan sama alue pantiin uudestaan poimintaan. Urakkapalkalla työtä tekeville se romautti työhalun ja opetti vihaamaan riistokapitalismia.
Rahoilla ostin elämäni ensimmäisen pullon pöytäviinaa ja hienon kitaran. Kaipaan jälkimmäistä.
Jatkoin perehtymistä kapitalistiseen järjestelmään eräässä opiskeluaikojen työpaikassani, lääninverovirastossa. Siellä näki pääasiassa sen, kuinka tuhannet ja taas tuhannet yrittäjät hoitivat hommansa huonosti.
Ja me jouduimme sen vuoksi rehkimään niska limassa. Olin siellä aikana, jolloin tietokoneet otettiin käyttöön.
Eräässä vaiheessa minut siirrettiin erikoistehtäviin. Jouduin kaivamaan erään komeron nurkasta muutaman metrin papereita, jotka olivat hoitamatta. Tein työtä käskettyä - yksi paperi vaati seitsemäntoista eri työvaihetta ja monet paperit olivat ketjutettavissa. Laskutin yli 1 000 000 mk ensimmäisen kolmen viikon aikana. Pyysin apua, kun asiat olivat monimutkaisia ja sanoin, että todennäköisesti tämä olisi valtiolle tuottoisaa puuhaa ja että juuri tähän kannattaisi nyt satsata työvoimaa. Se maksaisi itsensä monikymmenkertaisesti takaisin. Apua ei tullut. Sen sijaan projekti lopetettiin, kun työsopimukseni sillä erää loppui.
Olin käynyt tuon kolmen viikon aikana noin 30 tapausta läpi. Muutaman sentin papereita niistä muutamista metreistä. Niissä makasi kymmeniä miljoonia markkoja, mutta valtiota ei raha kiinnostanut. Kukaan ei niitä käsitellyt ja asiat vanhenivat.
Luin lehdestä, että nykyään käy samoin, kun pienipalkkaisia virkailijoita ei enää viitsitä palkata töihin. Roistot ja keplottelijat pääsevät helpolla. Valtiolla saa rehellisesti ansaitut rahat saamatta.
Joku valtionhallinnossa säästää paperilla, mutta tuhlaa todellisuudessa. Sitähän tämä valtiosektorin supistaminen usein on.
Kunnat tämän ovat jo huomanneet: siellä palkataan takaisin siivoojia. Joku ajatteli jossakin välissä, että siivousfirmalle kannatti maksaa moninkertaisesti siivoojan palkan. Että se tulisi siten halvemmaksi. Omituista ajattelua.
Verotöissä sain kuulla palautetta useimmiten puhelimessa. Uskomattomia tarinoita eri syistä, miksi yrittäjät eivät maksaneet verojaan. Mukana oli myös tapauksia, jotka olivat talousrikollisia, tunnetuimmat jopa lehtien palstoilta tuttuja. Oli paljon ammattihuijareita: sesonkiyrityksiä, jotka välttivät kaikki lailliset velvoitteensa: liikevaihto otettiin omaan käyttöön kokonaisuudessaan ja toivottiin parasta. Ja seuraavana vuonna sama juttu.
Toivottavasti sain näitä työntekijöiltään ja yhteiskunnalta rahaa varastavilta työnantajia nalkkiin edes joitakin.
Mutta kuulin myös surullisia tarinoita. Sairastumisista, velkakierteestä, psyykkisistä ja alkoholiongelmista, omaisten hädästä, kun 20 000 euron maksulappu tipahti postiluukusta.
Ja sitten siinä kohtasi hölmöjä: stereotyyppisia hölmöjä, jotka eivät vain olleet tehtäviensä tasalla ja joituivat siksi vaikeuksiin.
Kuulin uhkailuja, kirouksia, solvauksia, herjauksia ja valittamista. Kaikkeen siihen tottui.
Mutta kukaan ei tullut heittämään sanakirjalla, kuten se toimittaja, jolta karhusin työpaikkaani Valtsikan kirjastoon sanakirjan takaisin. Sanakirjoja ei periaatteessa edes lainattu ulos, mutta joku kollegoistani oli heltynyt dead linen kanssa kamppailevan toimittaja-opiskelijan kanssa.
Toimittajan dead line oli ja meni, mutta sanakirjaa ei kuulunut takaisin. Soitin ja tein asian selväksi: se on heti palautettava. Toimittaja tuli ovelle raivoissaan, kaivoi sanakirjan ja heitti sen täydellä voimalla minua kohti osumatta.
Senkin vielä tarkistin, että toimittajan juttu ei koskaan tullut valmiiksi, eikä ilmestynyt. Eikä toimittajalla ollut varmaankaan asiaa enää kirjastoonkaan, tuskinpa opiskelemaankaan. Eikä siitä oikeaa toimittajaakaan tullut. Toivottavasti kalatehtailla riitti töitä.
Yliopistolla minulla oli montakin työpaikkaa, joissa olin näkyvillä. Aina pienipalkkaisia tehtäviä hierarkian äärimmäisessä alalaidassa. Niissä joissa ihmiset tulevat liki.
Tuhannet ihmiset tuntevat minut ulkonäöltä niin kansliasta kuin kirjastostakin. Minua aina naurattavat ne tutkimukset, joissa kerrotaan kuinka monta ihmistä ns. keskivertoihminen tuntee. Sen voi varmaankin kymmenkertaistaa helposti. Mutta onneksi osan voi unohtaa.
Jotkut tulevat aina kaupungilla kysymään, vieläkö olet kirjastossa töissä. Minä sanon, että en. Ja jotkut tulevat kertomaan, kuinka vaikeaa heillä oli minun kanssani. Trauma on selvästi ikuinen: minua on ilmeisesti vaikea unohtaa. Minä olen monta unohtanut. Olenkohan vieläkin mainittu Viestinnän laitoksen opiskelijoiden laulukirjassa tiukkana? Ei sitä kyllä minun aikanani laulettu, se on jälkeenpäin kehitetty legenda.
Aina oli tietysti joitakin, jotka eivät pitäneet huumoristani. Mutta osaavat jotkut opiskelijatkin olla pahanilkisiä, sen siinä opin. Ihan niin kuin Blogistanissa, joten ei mitään uutta auringon alla.
Viestinnän laitoksella ollessani siellä kerrottiin vitsiä, että laitoksen tuottavin osasto oli kanslia: edeltäjäni Oiva väitteli estetiikasta ja minä poliittisesta historiasta nopeammin kuin arvoisa opiskelija- ja opettajakunta. Nykyisin tällaisia ongelmia ei tietenkään ole. Tulivat nämä uudemmat niin hyvin koulituksi.
2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
Kaikki joilla on ns. elokuvakanavia, katsovat varmasti elokuvia uudestaan ja uudestaan. Milloin ne alkavat keskeltä ja päättyvät loppuun, milloin näkee vain alun, kun pitää surffata välillä ja milloin jonkin tietyn pätkän keskeltä. Enää ei tiedä, onko elokuvan nähnyt kokonaan.
Työni vuoksi joudun aina silloin tällöin katsomaan samoja elokuvia uudelleen, mutta enimmäkseen kyllä tulee valituksi jotakin uutta. Mutta Akira Kurosawan Kulkukoiraa katson aina uudelleen. En tiedä miksi se on niin tärkeä. Taivas ja helvetti olisi mukava nähdä myös häneltä aina uudestaan.
Heikki Ahon ja Björn Soldanin Suomi kutsuu -dokumentin olen nähnyt eri versioina todella monta kertaa. Se on aika hyvä Suomi-mainos maailmalle 1930-luvulta. Vähän se kuitenkin kärsi siitä, että sen perään liitettiin talvisodan aikana muutaman minuutin propagandapläjäys.
Tämän elokuvan oman historian kautta opin, kuinka elokuvakin voi olla jatkuvan prosessin tulos. Sitä leikattiin uudelleen, siihen sijoitettiin uusia otoksia eri aikoina ja eri tarkoituksia varten ja eri yleisöt huomioon ottaen. Lopulta siihen voitiin liittää aivan erilaista materiaalia sotapropagandatarkoituksissa.
Sen jälkeen eri versiot eri maihin (ja eri sensuureita varten) tai ohjaajan leikkaukset ovat olleet helpommin ymmärrettävissä. Jotkut elokuvat paranevat kun ne katsoo uudestaan.
Filmografiatyössä tämä johti yllättäviin tilanteisiin. Tuli kokouksissa kehuttua elokuvia, joita ei ikinä olisi arvannut kehuvansa ensimmäisellä katselulla. Toiset menivät taas useammilla katseluilla mielessä pilalle. Esimerkkejä Filmografian tuoreesta 12. osasta: Vaiennut kylä (1996)tuntui paremmalta, niin myös Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996). Sairaan kaunis maailma (1997) taas ei, eikä Hyvän tekijät (1997). Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä (1997) pysyy korkealla mielen rankingissa vaikka sen katsoisi kuinka monta kertaa. Underbara kvinnor vid vatten (1998) yllätti paranemalla toisella ja kolmannella kerralla, Asphalto (1998) jotenkin aukesi paremmin toisella kerralle. Ja Eros ja Psykhe (1998) vaatii monta katsomista, jotta sen "juonen" voisi edes ymmärtää. Minä varmistin ohjaajalta... Rikos & rakkaus (1999) jaksoi naurattaa toisellakin kerralla, Tulennielijä (1998) oli jotenkin vaisumpi, Juha (1999) samaten. Pitkä kuuma kesä (1999) taas nauratti enemmän toisella ja kolmannella kerralla. The Real McCoy (1999) oli oikeastaan aika hyvä toisella katsomalla, Lapin kullan kimallus (1999) suorastaan romahti - se on parempi tv-sarjana. Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvassa (2000) taistelukohtaus oli oikeasta aika makea, vaikka rahan puuten näkyi: toisella kerralla alkoi pongata yksityiskohtia. Badding (2000) oikeastaan romahti. Niin ja ne vajaat 70 muuta kotimaista pitkää leffaa noilta vuosilta, jotka olen nähnyt vähintään kahdesti, ne pysyivät samanlaisina.
3. Neljä paikkaa joissa olen asunut.
Synnyin Kajaanissa, missä vietin ensimmäiset kuukauteni Huhtakadulla. Ehkä siitä johtuu, että vahvin Kajaani-side minulla on tuoskuissa. Siellä vanhat kadut tuoksuivat aina silloin tällöin joltakin, jota nimitän kajaanihajuksi. Viime syksynä juuri ennen 90-vuotispäiväänsä kuollut mummoni asui Huhtakadulta muutettuaan kerrostalossa Brahenkadulla. Siksikin olen vuosien varrella käynyt Kajaanissa loputtoman monta kertaa.
Kajaanissa ensi henkäykset ja kuukaudet vietettyäni muutimme Piippolaan, Leskelän kylälle, jossa isäni oli opettaja. Piippolasta tunnetaan Pentti Haanpää, Hätämaan tietäjä ja juoksija Juha Väätäinen, "Julma-Juha", ennen juoksu-uransa huipentumia opettaja, kuten isänikin. He olivat jotenkin tutustuneetkin, kylän tansseissa, nurkan takana naukuilla käydessään.
Piippolan Leskelän koululta muutimme Muhokselle Honkalan koululle vuonna 1964. Aloitin samaisella koululla 1966 ja valmistuin Muhoksen lukiosta ylioppilaaksi 1978. Sitten muutin pois niin nopeasti kuin mahdollista. Kesäksi Ouluun ja Helsinkiin, jossa olen siis ollut syksystä 1978. En usko haluavani mihinkään Helsinkiä pienempään kaupunkiin. Jollei Italiasta löydy jotain mukavaa paikkaa mahdollisille vanhuusvuosille.
4. Neljä TV-ohjelmaa joista pidän:
Urheilu erityisesti olympialaiset ja maailmanmestaruuskilpailut, dokumentit erityisesti historialliset, elokuvat/kotimaiset sarjat ja poliittiset ohjelmat, joissa röykytetään porvareita ja porvarillisuutta.
5. Neljä paikkaa joissa olen käynyt lomalla:
Ateenassa olen käynyt viisi kertaa. Siellä on muutamia kaupunginosia joissa viihdyn. Olen tutustunut kaupunkiin suurehkossa poikajoukossa, jotka näyttivät minulle monien sivukatujen erikoisuudet. Öisellä Lykabettoksella olen sulautunut maailmankaikkeuteen, mutta onnistunut siitä palautumaan. Joillekin turisteille se ei onnistu, ja he viettävät loppuikänsä mielisairaalassa. En ole käynyt siellä pitkään aikaan.
Rooma oli minulle pitkään kielletty kaupunki. Vaimo on viettänyt siellä 8 kuukautta ja sanoi, että meidän on mentävä sinne yhdessä. Siihen meni kahdeksan puoli vuotta. Se ruokapaikka, jota hän oli kehunut, oli oikeasti hieno, eikä edes kallis. Muuten latkimme proseccoa ja söimme hienoja leivoksia. Oli siellä jotain kulttuuriakin ja kuuntelin miljoona esitelmää. Nyt osaan itsekin puhua Roomasta tuntikausia, sillä elämäni gladiaattorina oli varsin vaihteleva.
Lissaboniin eksyin melkein vahingossa. Olin tavannut Vanhalla erään psykologian opiskelijan, jonka kanssa lähdimme sitten talvea pakoon Inter Railille. Baskimaassa oli vielä vilu ja jatkoimme tammikuiseen Lissaboniin. Hollantilainen merimies näytti meille kaupungin erikoisuuksia: opin, että vaikka traditio sanoi, ettei liian suurella setelillä kannata maksaa yökerhossa, voi rahasta saada jotain takaisin, jos omaa tarpeeksi pistävän pohjoismaisen viikinkikatseen. Portugalista ei saanut silloin litran alkoholipulloja. Niitä baarimikoille toimittamalla sai ilmaisen majoituksen ja tilalle vastaavan määrän alkoholia pikkupulloissa.
Wien, Varsova ja Praha ovat mielikaupunkejani, mutta valitsen Kööpenhaminan. Se on kaupunki, jonne usein mentiin vain jatkaaksemme jonnekin muualle. Lissabonista palatessani sukset olivat sen verran menneet ristiretkelle, että palailin Sveitsin kautta kotiin yksin. Kööpenhaminassa söin rautatieasemalla makkaraa ja jotenkin jouduin juttusille suomalaisen miehen kanssa. Hän, suomalaisen yhtiön metsäagentti, sanoi juuri muuttaneensa kaupunkiin. Hänellä oli iso kalustamaton asunto eikä mitään tekemistä. Jäin siis kaupunkiin juhlimaan. Sillä ravintolakierroksella opin, että tanskalaiset ovat iloista väkeä. Kahden raavaan miehen ei tarvinnut yksin iltaa istua, sillä meitä pyydettiin mukaan, minne ikinä menimmekään. Tanskalaisilla on kuitenkin jumalattomasti ennakkoluuloja. Suomalaisilta he aina kysyivät, missä teidän puukkonne ovat. Sitä he kysyvät minulta tapasimmepa missä päin maailmaa olenkin. Esitän siihen aina vastakysymyksen Tanskan historiallisena aikana menettämästä imperiumista ja kysyn missä se on?
Palatessani rautatieasemalle törmäsin siellä Pariisin kautta kotiin palaavaan psykologianopiskelijaan. Menimme yhdessä Suomeen asunnolleni. Siellä huomasin, ettei minulla ollut tulitikkuja. Sanoin lähteväni niitä hakemaan ja jotenkin eksyin, enkä päässyt kotiin pariin päivään. Näin tytön seuraavan kerran vuoden parin päästä, sillä hän ei odottanut minua.
6. Neljä suosikkiruokaani:
Tein juuri itämaisia lihapullia, jotka olivat tosi hyviä. Lapsikin söi niitä heti kun korotin ääntäni, uhkasin viikkorahojen menetyksellä, kotiarestilla ja surkealla elämällä, jossa diktaattorina on oma isä. Pinaatticannellonit ovat aivan jumalaisen hyviä. Jälkiruokaakin syön. Pidän makeasta. Kaikki makea kelpaa, jotkin liköörikuviot ovat viime aikoina toimineet aika hyvin. Ja lätyt. Suomalaiset, perinteiset lätyt. Mansikkahilloa. Tai vadelmahilloa.
7. Neljä saittia joilla käyn päivittäin: Googletan joka päivä, kirjoitan blogia päivittäin, käyn lukemassa blogeja joka päivä. Ja yleensä melkein joka päivä käyn myös yliopiston sivuilla.
8. Neljä paikkaa joissa olisin mieluummin juuri nyt:
Minulle riittäisi kolme vuodenaikaa, joten valinta on vaikea. En ole koskaan käynyt Kanarian saarilla, mutta nyt voisi sinne viikoksi pariksi kadota. Katselin syksyllä suomalaisia matkailufilmejä Kanarialta eri vuosikymmeninä ja ajattelin, että tuolla olisi mukava käydä joskus. Ehkä lähdenkin kun nämä nykyiset kiireet vähän helpottavat.
Berliinissä elokuvafestivaaleilla olisi mukava olla juuri nyt pomojeni lailla. Olen ollut siellä viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten paljon uutta löydettävää varmasti olisi tarjolla.
Lissaboniin voisin mennä, koska tutustuin juuri DocPointissa pariin mukavaan elokuvaohjaajaan sieltä. He lupasivat, että minulla olisi hauskaa paikallisessa karaokessa. Lokakuussa on DocLisboa, jonka toiminnanjohtajan nyt tunnen, joten sinne on varmaankin ensi syksynä mentävä. Kuulin huhuja, että sinne olisivat matkalla myös suomalaisia dokumenttielokuvaihmisiä.
Se ei olisi ensimmäinen kerta. Ollessani tutkimusreissulla Washington D.C:ssä lähdin viideksi päiväksi New Yorkiin, jossa kymmenen suomalaista dokumenttielokuvaohjaajaa oli esittelemässä omia ja kollegoidensa töitä. Hauskaa oli ja New York nousi mielikaupunkieni joukkoon. Sinne voisi mennä ja ottaa vaimon mukaan. Se on kaupunki, jossa on järkevä olla joku mukana. Aina.
9. Neljä blogia joita mainostaa: Sedis Blogin laidassa on parikymmentä blogia, joita mainostan nyt ja aina.
10. Neljä ensimmäistä blogrollissa mainittua voivat haasteen ottaa vastaan. Ovatko kaikki meemit nykyään haastemeemejä?
1. Neljä työpaikkaa jotka minulla on ollut elämäni aikana:
Ensimmäiset työpaikat opettivat paljon. Isäni ystävä oli yrittäjä, joka keräsi alueen poronjäkälät, pakkasi ne ja toimitti pääosin Sveitsiin. Siellä niitä käytettiin koristekasvina mm. hautajaistarvikkeissa. Tavaran arvo kasvoi siinä prosessissa ainakin kymmenkertaiseksi.
Olin tuotantoketjun alkupäässä. Keräsin jäkälää märissä ja väliin myös kylmissä olosuhteissa. Iltaisin pakkasimme. Höyläämättömistä laatikoista tuli paljon tikkuja käsiin. Ne tulehtuivat joillakin helposti.
Molemmissa operaatioissa mukana oli yrittäjän veli, joka toimi työnjohtajana. Hän oli piiskuri, joka pumppasi työntekijöistä kaiken irti.
Erityisesti pidimme kommentista, jonka mukaan jokin tietty alue oli poimittu huonosti. Silloin ei siirrytty uudelle alueelle, vaan sama alue pantiin uudestaan poimintaan. Urakkapalkalla työtä tekeville se romautti työhalun ja opetti vihaamaan riistokapitalismia.
Rahoilla ostin elämäni ensimmäisen pullon pöytäviinaa ja hienon kitaran. Kaipaan jälkimmäistä.
Jatkoin perehtymistä kapitalistiseen järjestelmään eräässä opiskeluaikojen työpaikassani, lääninverovirastossa. Siellä näki pääasiassa sen, kuinka tuhannet ja taas tuhannet yrittäjät hoitivat hommansa huonosti.
Ja me jouduimme sen vuoksi rehkimään niska limassa. Olin siellä aikana, jolloin tietokoneet otettiin käyttöön.
Eräässä vaiheessa minut siirrettiin erikoistehtäviin. Jouduin kaivamaan erään komeron nurkasta muutaman metrin papereita, jotka olivat hoitamatta. Tein työtä käskettyä - yksi paperi vaati seitsemäntoista eri työvaihetta ja monet paperit olivat ketjutettavissa. Laskutin yli 1 000 000 mk ensimmäisen kolmen viikon aikana. Pyysin apua, kun asiat olivat monimutkaisia ja sanoin, että todennäköisesti tämä olisi valtiolle tuottoisaa puuhaa ja että juuri tähän kannattaisi nyt satsata työvoimaa. Se maksaisi itsensä monikymmenkertaisesti takaisin. Apua ei tullut. Sen sijaan projekti lopetettiin, kun työsopimukseni sillä erää loppui.
Olin käynyt tuon kolmen viikon aikana noin 30 tapausta läpi. Muutaman sentin papereita niistä muutamista metreistä. Niissä makasi kymmeniä miljoonia markkoja, mutta valtiota ei raha kiinnostanut. Kukaan ei niitä käsitellyt ja asiat vanhenivat.
Luin lehdestä, että nykyään käy samoin, kun pienipalkkaisia virkailijoita ei enää viitsitä palkata töihin. Roistot ja keplottelijat pääsevät helpolla. Valtiolla saa rehellisesti ansaitut rahat saamatta.
Joku valtionhallinnossa säästää paperilla, mutta tuhlaa todellisuudessa. Sitähän tämä valtiosektorin supistaminen usein on.
Kunnat tämän ovat jo huomanneet: siellä palkataan takaisin siivoojia. Joku ajatteli jossakin välissä, että siivousfirmalle kannatti maksaa moninkertaisesti siivoojan palkan. Että se tulisi siten halvemmaksi. Omituista ajattelua.
Verotöissä sain kuulla palautetta useimmiten puhelimessa. Uskomattomia tarinoita eri syistä, miksi yrittäjät eivät maksaneet verojaan. Mukana oli myös tapauksia, jotka olivat talousrikollisia, tunnetuimmat jopa lehtien palstoilta tuttuja. Oli paljon ammattihuijareita: sesonkiyrityksiä, jotka välttivät kaikki lailliset velvoitteensa: liikevaihto otettiin omaan käyttöön kokonaisuudessaan ja toivottiin parasta. Ja seuraavana vuonna sama juttu.
Toivottavasti sain näitä työntekijöiltään ja yhteiskunnalta rahaa varastavilta työnantajia nalkkiin edes joitakin.
Mutta kuulin myös surullisia tarinoita. Sairastumisista, velkakierteestä, psyykkisistä ja alkoholiongelmista, omaisten hädästä, kun 20 000 euron maksulappu tipahti postiluukusta.
Ja sitten siinä kohtasi hölmöjä: stereotyyppisia hölmöjä, jotka eivät vain olleet tehtäviensä tasalla ja joituivat siksi vaikeuksiin.
Kuulin uhkailuja, kirouksia, solvauksia, herjauksia ja valittamista. Kaikkeen siihen tottui.
Mutta kukaan ei tullut heittämään sanakirjalla, kuten se toimittaja, jolta karhusin työpaikkaani Valtsikan kirjastoon sanakirjan takaisin. Sanakirjoja ei periaatteessa edes lainattu ulos, mutta joku kollegoistani oli heltynyt dead linen kanssa kamppailevan toimittaja-opiskelijan kanssa.
Toimittajan dead line oli ja meni, mutta sanakirjaa ei kuulunut takaisin. Soitin ja tein asian selväksi: se on heti palautettava. Toimittaja tuli ovelle raivoissaan, kaivoi sanakirjan ja heitti sen täydellä voimalla minua kohti osumatta.
Senkin vielä tarkistin, että toimittajan juttu ei koskaan tullut valmiiksi, eikä ilmestynyt. Eikä toimittajalla ollut varmaankaan asiaa enää kirjastoonkaan, tuskinpa opiskelemaankaan. Eikä siitä oikeaa toimittajaakaan tullut. Toivottavasti kalatehtailla riitti töitä.
Yliopistolla minulla oli montakin työpaikkaa, joissa olin näkyvillä. Aina pienipalkkaisia tehtäviä hierarkian äärimmäisessä alalaidassa. Niissä joissa ihmiset tulevat liki.
Tuhannet ihmiset tuntevat minut ulkonäöltä niin kansliasta kuin kirjastostakin. Minua aina naurattavat ne tutkimukset, joissa kerrotaan kuinka monta ihmistä ns. keskivertoihminen tuntee. Sen voi varmaankin kymmenkertaistaa helposti. Mutta onneksi osan voi unohtaa.
Jotkut tulevat aina kaupungilla kysymään, vieläkö olet kirjastossa töissä. Minä sanon, että en. Ja jotkut tulevat kertomaan, kuinka vaikeaa heillä oli minun kanssani. Trauma on selvästi ikuinen: minua on ilmeisesti vaikea unohtaa. Minä olen monta unohtanut. Olenkohan vieläkin mainittu Viestinnän laitoksen opiskelijoiden laulukirjassa tiukkana? Ei sitä kyllä minun aikanani laulettu, se on jälkeenpäin kehitetty legenda.
Aina oli tietysti joitakin, jotka eivät pitäneet huumoristani. Mutta osaavat jotkut opiskelijatkin olla pahanilkisiä, sen siinä opin. Ihan niin kuin Blogistanissa, joten ei mitään uutta auringon alla.
Viestinnän laitoksella ollessani siellä kerrottiin vitsiä, että laitoksen tuottavin osasto oli kanslia: edeltäjäni Oiva väitteli estetiikasta ja minä poliittisesta historiasta nopeammin kuin arvoisa opiskelija- ja opettajakunta. Nykyisin tällaisia ongelmia ei tietenkään ole. Tulivat nämä uudemmat niin hyvin koulituksi.
2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
Kaikki joilla on ns. elokuvakanavia, katsovat varmasti elokuvia uudestaan ja uudestaan. Milloin ne alkavat keskeltä ja päättyvät loppuun, milloin näkee vain alun, kun pitää surffata välillä ja milloin jonkin tietyn pätkän keskeltä. Enää ei tiedä, onko elokuvan nähnyt kokonaan.
Työni vuoksi joudun aina silloin tällöin katsomaan samoja elokuvia uudelleen, mutta enimmäkseen kyllä tulee valituksi jotakin uutta. Mutta Akira Kurosawan Kulkukoiraa katson aina uudelleen. En tiedä miksi se on niin tärkeä. Taivas ja helvetti olisi mukava nähdä myös häneltä aina uudestaan.
Heikki Ahon ja Björn Soldanin Suomi kutsuu -dokumentin olen nähnyt eri versioina todella monta kertaa. Se on aika hyvä Suomi-mainos maailmalle 1930-luvulta. Vähän se kuitenkin kärsi siitä, että sen perään liitettiin talvisodan aikana muutaman minuutin propagandapläjäys.
Tämän elokuvan oman historian kautta opin, kuinka elokuvakin voi olla jatkuvan prosessin tulos. Sitä leikattiin uudelleen, siihen sijoitettiin uusia otoksia eri aikoina ja eri tarkoituksia varten ja eri yleisöt huomioon ottaen. Lopulta siihen voitiin liittää aivan erilaista materiaalia sotapropagandatarkoituksissa.
Sen jälkeen eri versiot eri maihin (ja eri sensuureita varten) tai ohjaajan leikkaukset ovat olleet helpommin ymmärrettävissä. Jotkut elokuvat paranevat kun ne katsoo uudestaan.
Filmografiatyössä tämä johti yllättäviin tilanteisiin. Tuli kokouksissa kehuttua elokuvia, joita ei ikinä olisi arvannut kehuvansa ensimmäisellä katselulla. Toiset menivät taas useammilla katseluilla mielessä pilalle. Esimerkkejä Filmografian tuoreesta 12. osasta: Vaiennut kylä (1996)tuntui paremmalta, niin myös Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996). Sairaan kaunis maailma (1997) taas ei, eikä Hyvän tekijät (1997). Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä (1997) pysyy korkealla mielen rankingissa vaikka sen katsoisi kuinka monta kertaa. Underbara kvinnor vid vatten (1998) yllätti paranemalla toisella ja kolmannella kerralla, Asphalto (1998) jotenkin aukesi paremmin toisella kerralle. Ja Eros ja Psykhe (1998) vaatii monta katsomista, jotta sen "juonen" voisi edes ymmärtää. Minä varmistin ohjaajalta... Rikos & rakkaus (1999) jaksoi naurattaa toisellakin kerralla, Tulennielijä (1998) oli jotenkin vaisumpi, Juha (1999) samaten. Pitkä kuuma kesä (1999) taas nauratti enemmän toisella ja kolmannella kerralla. The Real McCoy (1999) oli oikeastaan aika hyvä toisella katsomalla, Lapin kullan kimallus (1999) suorastaan romahti - se on parempi tv-sarjana. Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvassa (2000) taistelukohtaus oli oikeasta aika makea, vaikka rahan puuten näkyi: toisella kerralla alkoi pongata yksityiskohtia. Badding (2000) oikeastaan romahti. Niin ja ne vajaat 70 muuta kotimaista pitkää leffaa noilta vuosilta, jotka olen nähnyt vähintään kahdesti, ne pysyivät samanlaisina.
3. Neljä paikkaa joissa olen asunut.
Synnyin Kajaanissa, missä vietin ensimmäiset kuukauteni Huhtakadulla. Ehkä siitä johtuu, että vahvin Kajaani-side minulla on tuoskuissa. Siellä vanhat kadut tuoksuivat aina silloin tällöin joltakin, jota nimitän kajaanihajuksi. Viime syksynä juuri ennen 90-vuotispäiväänsä kuollut mummoni asui Huhtakadulta muutettuaan kerrostalossa Brahenkadulla. Siksikin olen vuosien varrella käynyt Kajaanissa loputtoman monta kertaa.
Kajaanissa ensi henkäykset ja kuukaudet vietettyäni muutimme Piippolaan, Leskelän kylälle, jossa isäni oli opettaja. Piippolasta tunnetaan Pentti Haanpää, Hätämaan tietäjä ja juoksija Juha Väätäinen, "Julma-Juha", ennen juoksu-uransa huipentumia opettaja, kuten isänikin. He olivat jotenkin tutustuneetkin, kylän tansseissa, nurkan takana naukuilla käydessään.
Piippolan Leskelän koululta muutimme Muhokselle Honkalan koululle vuonna 1964. Aloitin samaisella koululla 1966 ja valmistuin Muhoksen lukiosta ylioppilaaksi 1978. Sitten muutin pois niin nopeasti kuin mahdollista. Kesäksi Ouluun ja Helsinkiin, jossa olen siis ollut syksystä 1978. En usko haluavani mihinkään Helsinkiä pienempään kaupunkiin. Jollei Italiasta löydy jotain mukavaa paikkaa mahdollisille vanhuusvuosille.
4. Neljä TV-ohjelmaa joista pidän:
Urheilu erityisesti olympialaiset ja maailmanmestaruuskilpailut, dokumentit erityisesti historialliset, elokuvat/kotimaiset sarjat ja poliittiset ohjelmat, joissa röykytetään porvareita ja porvarillisuutta.
5. Neljä paikkaa joissa olen käynyt lomalla:
Ateenassa olen käynyt viisi kertaa. Siellä on muutamia kaupunginosia joissa viihdyn. Olen tutustunut kaupunkiin suurehkossa poikajoukossa, jotka näyttivät minulle monien sivukatujen erikoisuudet. Öisellä Lykabettoksella olen sulautunut maailmankaikkeuteen, mutta onnistunut siitä palautumaan. Joillekin turisteille se ei onnistu, ja he viettävät loppuikänsä mielisairaalassa. En ole käynyt siellä pitkään aikaan.
Rooma oli minulle pitkään kielletty kaupunki. Vaimo on viettänyt siellä 8 kuukautta ja sanoi, että meidän on mentävä sinne yhdessä. Siihen meni kahdeksan puoli vuotta. Se ruokapaikka, jota hän oli kehunut, oli oikeasti hieno, eikä edes kallis. Muuten latkimme proseccoa ja söimme hienoja leivoksia. Oli siellä jotain kulttuuriakin ja kuuntelin miljoona esitelmää. Nyt osaan itsekin puhua Roomasta tuntikausia, sillä elämäni gladiaattorina oli varsin vaihteleva.
Lissaboniin eksyin melkein vahingossa. Olin tavannut Vanhalla erään psykologian opiskelijan, jonka kanssa lähdimme sitten talvea pakoon Inter Railille. Baskimaassa oli vielä vilu ja jatkoimme tammikuiseen Lissaboniin. Hollantilainen merimies näytti meille kaupungin erikoisuuksia: opin, että vaikka traditio sanoi, ettei liian suurella setelillä kannata maksaa yökerhossa, voi rahasta saada jotain takaisin, jos omaa tarpeeksi pistävän pohjoismaisen viikinkikatseen. Portugalista ei saanut silloin litran alkoholipulloja. Niitä baarimikoille toimittamalla sai ilmaisen majoituksen ja tilalle vastaavan määrän alkoholia pikkupulloissa.
Wien, Varsova ja Praha ovat mielikaupunkejani, mutta valitsen Kööpenhaminan. Se on kaupunki, jonne usein mentiin vain jatkaaksemme jonnekin muualle. Lissabonista palatessani sukset olivat sen verran menneet ristiretkelle, että palailin Sveitsin kautta kotiin yksin. Kööpenhaminassa söin rautatieasemalla makkaraa ja jotenkin jouduin juttusille suomalaisen miehen kanssa. Hän, suomalaisen yhtiön metsäagentti, sanoi juuri muuttaneensa kaupunkiin. Hänellä oli iso kalustamaton asunto eikä mitään tekemistä. Jäin siis kaupunkiin juhlimaan. Sillä ravintolakierroksella opin, että tanskalaiset ovat iloista väkeä. Kahden raavaan miehen ei tarvinnut yksin iltaa istua, sillä meitä pyydettiin mukaan, minne ikinä menimmekään. Tanskalaisilla on kuitenkin jumalattomasti ennakkoluuloja. Suomalaisilta he aina kysyivät, missä teidän puukkonne ovat. Sitä he kysyvät minulta tapasimmepa missä päin maailmaa olenkin. Esitän siihen aina vastakysymyksen Tanskan historiallisena aikana menettämästä imperiumista ja kysyn missä se on?
Palatessani rautatieasemalle törmäsin siellä Pariisin kautta kotiin palaavaan psykologianopiskelijaan. Menimme yhdessä Suomeen asunnolleni. Siellä huomasin, ettei minulla ollut tulitikkuja. Sanoin lähteväni niitä hakemaan ja jotenkin eksyin, enkä päässyt kotiin pariin päivään. Näin tytön seuraavan kerran vuoden parin päästä, sillä hän ei odottanut minua.
6. Neljä suosikkiruokaani:
Tein juuri itämaisia lihapullia, jotka olivat tosi hyviä. Lapsikin söi niitä heti kun korotin ääntäni, uhkasin viikkorahojen menetyksellä, kotiarestilla ja surkealla elämällä, jossa diktaattorina on oma isä. Pinaatticannellonit ovat aivan jumalaisen hyviä. Jälkiruokaakin syön. Pidän makeasta. Kaikki makea kelpaa, jotkin liköörikuviot ovat viime aikoina toimineet aika hyvin. Ja lätyt. Suomalaiset, perinteiset lätyt. Mansikkahilloa. Tai vadelmahilloa.
7. Neljä saittia joilla käyn päivittäin: Googletan joka päivä, kirjoitan blogia päivittäin, käyn lukemassa blogeja joka päivä. Ja yleensä melkein joka päivä käyn myös yliopiston sivuilla.
8. Neljä paikkaa joissa olisin mieluummin juuri nyt:
Minulle riittäisi kolme vuodenaikaa, joten valinta on vaikea. En ole koskaan käynyt Kanarian saarilla, mutta nyt voisi sinne viikoksi pariksi kadota. Katselin syksyllä suomalaisia matkailufilmejä Kanarialta eri vuosikymmeninä ja ajattelin, että tuolla olisi mukava käydä joskus. Ehkä lähdenkin kun nämä nykyiset kiireet vähän helpottavat.
Berliinissä elokuvafestivaaleilla olisi mukava olla juuri nyt pomojeni lailla. Olen ollut siellä viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten paljon uutta löydettävää varmasti olisi tarjolla.
Lissaboniin voisin mennä, koska tutustuin juuri DocPointissa pariin mukavaan elokuvaohjaajaan sieltä. He lupasivat, että minulla olisi hauskaa paikallisessa karaokessa. Lokakuussa on DocLisboa, jonka toiminnanjohtajan nyt tunnen, joten sinne on varmaankin ensi syksynä mentävä. Kuulin huhuja, että sinne olisivat matkalla myös suomalaisia dokumenttielokuvaihmisiä.
Se ei olisi ensimmäinen kerta. Ollessani tutkimusreissulla Washington D.C:ssä lähdin viideksi päiväksi New Yorkiin, jossa kymmenen suomalaista dokumenttielokuvaohjaajaa oli esittelemässä omia ja kollegoidensa töitä. Hauskaa oli ja New York nousi mielikaupunkieni joukkoon. Sinne voisi mennä ja ottaa vaimon mukaan. Se on kaupunki, jossa on järkevä olla joku mukana. Aina.
9. Neljä blogia joita mainostaa: Sedis Blogin laidassa on parikymmentä blogia, joita mainostan nyt ja aina.
10. Neljä ensimmäistä blogrollissa mainittua voivat haasteen ottaa vastaan. Ovatko kaikki meemit nykyään haastemeemejä?
lauantaina, helmikuuta 11, 2006
Neuleet hajalle!
Neuleblogistit ovat sitten repineet neuleitaan hajalle. Suuren Käsityölehden päätoimittaja suhtautui bloggaajien muodostamiin piireihin yliolkaisesti. "Olis jääny lehti ostamatta, jos olisin pääkirjoituksen lukenu ensin", kommentoi kissaneuleen pöydälle nostanut bloggari Made by Myself. Kommenttiosioista päätellen Suuren Käsityölehden päätoimittaja Paula Hietaranta on tehnyt valinnan, jota hän tulee katumaan.
Juuso ryhtyi Brutukseksi ja ihmettelee muslimien puolustamista tosin viittaamatta kehenkään. No, onhan se 1000 vuotta herättänyt hämmennystä verenhimoisimmissa kristillisissä piireissä. Muuten olen sitä mieltä, että eivät muslimit "puolustajia" tarvitse. Muslimit ovat ihan hyviä ihmisiä ottamaan vastuu omista tekemisistään ja ajatuksistaan. Argumentointitaitoakin riittää ja kanavia siihen.
Mutta jos he sattuisivat haluamaan sitä dialogia ja kanssakäymistä, on varmaankin hyvä, että on täälläkin päin maailmaa edes joitakin, jonka kanssa sitä voi, viitsii ja jopa haluaa käydä. Ne, jotka ihmettelevät muslimien "puolustamista" suurimpana ihmetyksenään, ovat varmaankin tästä dialogista ulkona. Siksi tämä Brutus-nimitys.
Ja niihin toisiin dialogeihin on parempi suhtautua varovasti: voi tätä äärioikeistolaisten, suvaitsemattomien ja suoranaisten rasistien, kansallismielisten sekä pelkureiden ja uskorasistien maailmaa, jota täälläkin nyt on parveillut. Moni tosin hiljaa hiipien.
Juuso ryhtyi Brutukseksi ja ihmettelee muslimien puolustamista tosin viittaamatta kehenkään. No, onhan se 1000 vuotta herättänyt hämmennystä verenhimoisimmissa kristillisissä piireissä. Muuten olen sitä mieltä, että eivät muslimit "puolustajia" tarvitse. Muslimit ovat ihan hyviä ihmisiä ottamaan vastuu omista tekemisistään ja ajatuksistaan. Argumentointitaitoakin riittää ja kanavia siihen.
Mutta jos he sattuisivat haluamaan sitä dialogia ja kanssakäymistä, on varmaankin hyvä, että on täälläkin päin maailmaa edes joitakin, jonka kanssa sitä voi, viitsii ja jopa haluaa käydä. Ne, jotka ihmettelevät muslimien "puolustamista" suurimpana ihmetyksenään, ovat varmaankin tästä dialogista ulkona. Siksi tämä Brutus-nimitys.
Ja niihin toisiin dialogeihin on parempi suhtautua varovasti: voi tätä äärioikeistolaisten, suvaitsemattomien ja suoranaisten rasistien, kansallismielisten sekä pelkureiden ja uskorasistien maailmaa, jota täälläkin nyt on parveillut. Moni tosin hiljaa hiipien.
Torino-leskiä ja kirjallisuutta
Olen jo nuorna miesnä törmännyt ilmaisuun "tähdenvälejä". Minulta meni pitkään ennen kuin tajusin mistä oli kysymys.
***
Puhuimme eilen Anun syntymäpäivillä Torino-leskistä. Vaimo ei sellaiseksi alistu. Naisilla on tänään kirjallisuuspiiri. Heidän lukemansa kirja - Monica Fagerholmin Amerikan tyttö aiheuttaa lähinnä pettyneitä huokauksia, olen ollut huomaavinani. Paksu teos, paljon toistoa. No sitäkin enemmän heille jää aikaa sadalle ruokalajille ja muutamalle tarkoin harkitulle viinipullolle.
***
Minä ajattelin keskittyä muutaman päivän ajan oikolukuun ja olympialaisiin. Norjalaiset - erityisesti Magazinet-lehti - ovat pyydelleet anteeksi otsikoita tekevällä tavalla, mutta kyllä suomalaiset hiihtäjät ja hyppääjät kiinnostavat. Hannu Manninen, joka tuo tänään kultaa Torinosta, on heidän mielestään ikuisuuskone. Siitäkin huolimatta, että "det er ingen tabloide historier rundt ham. Manninen er altfor snill og hyggelig". Panin kuusi euroa likoon Mannisen puolesta, sillä rikkaudelle ei pidä kääntää selkää. Siksi myös yksi lottorivi on aina tarpeen. "Lotto on vero ihmisille, jotka eivät ymmärrä todennäköisyysmatematiikkaa"
***
Minä olen periaatteellinen penkkiurheilijahullu. Olen katsonut joskus jalkapallon MM-kisoissa kaikki televisioidut matsit. Olympialaisista seuraan kaikki yhdistetyn välierät ja kelkkailun kääpiösarjan karsinnat. On hienoa olla tavallinen suomalainen mies. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
***
Eilen oli hienoa keskustella alaskalaisen miehen kanssa. En ollut sitä ennen koskaan tavannut ketään, joka olisi kotoisin Alaskasta. Sanoin, että minähän tiedän kaiken Alaskasta. Suomalaisia kuvernööreinä, pappeina ja muissa hallintotehtävissä. Chaplinin Kultakuumeesta muistin kiemurtelevan jonon, ja muistutin viiniä naukkailevalle miehelle, että jos minä alan muistuttaa kananpoikaa, hänen olisi syytä mainita siitä. Ja sitten mietin sitä villipohjola-televisiosarjaa Alaskasta, joka meni meilläkin pitkään televisiossa. Ensimmäisiä ihmissuhdesarjoja täällä. Viestinnän naiset olivat ihan lääpällään. Se on kuulemma tehty Washington Statessa tai jossakin muussa kummallisessa paikassa. Ei Alaskassa.
Muistin Alaskan suurimman kaupungin Anchoragen ja sen lehden, omaperäisesti Anchorage Daily News. Ja saahan sieltä päin livekuvaakin.
***
Kisalähetyksen alkuun kuusi minuuttia. Siirrymme Torinoon. Ja muutenkin näyttää siltä, että eräillä Passion lives.
***
Puhuimme eilen Anun syntymäpäivillä Torino-leskistä. Vaimo ei sellaiseksi alistu. Naisilla on tänään kirjallisuuspiiri. Heidän lukemansa kirja - Monica Fagerholmin Amerikan tyttö aiheuttaa lähinnä pettyneitä huokauksia, olen ollut huomaavinani. Paksu teos, paljon toistoa. No sitäkin enemmän heille jää aikaa sadalle ruokalajille ja muutamalle tarkoin harkitulle viinipullolle.
***
Minä ajattelin keskittyä muutaman päivän ajan oikolukuun ja olympialaisiin. Norjalaiset - erityisesti Magazinet-lehti - ovat pyydelleet anteeksi otsikoita tekevällä tavalla, mutta kyllä suomalaiset hiihtäjät ja hyppääjät kiinnostavat. Hannu Manninen, joka tuo tänään kultaa Torinosta, on heidän mielestään ikuisuuskone. Siitäkin huolimatta, että "det er ingen tabloide historier rundt ham. Manninen er altfor snill og hyggelig". Panin kuusi euroa likoon Mannisen puolesta, sillä rikkaudelle ei pidä kääntää selkää. Siksi myös yksi lottorivi on aina tarpeen. "Lotto on vero ihmisille, jotka eivät ymmärrä todennäköisyysmatematiikkaa"
***
Minä olen periaatteellinen penkkiurheilijahullu. Olen katsonut joskus jalkapallon MM-kisoissa kaikki televisioidut matsit. Olympialaisista seuraan kaikki yhdistetyn välierät ja kelkkailun kääpiösarjan karsinnat. On hienoa olla tavallinen suomalainen mies. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
***
Eilen oli hienoa keskustella alaskalaisen miehen kanssa. En ollut sitä ennen koskaan tavannut ketään, joka olisi kotoisin Alaskasta. Sanoin, että minähän tiedän kaiken Alaskasta. Suomalaisia kuvernööreinä, pappeina ja muissa hallintotehtävissä. Chaplinin Kultakuumeesta muistin kiemurtelevan jonon, ja muistutin viiniä naukkailevalle miehelle, että jos minä alan muistuttaa kananpoikaa, hänen olisi syytä mainita siitä. Ja sitten mietin sitä villipohjola-televisiosarjaa Alaskasta, joka meni meilläkin pitkään televisiossa. Ensimmäisiä ihmissuhdesarjoja täällä. Viestinnän naiset olivat ihan lääpällään. Se on kuulemma tehty Washington Statessa tai jossakin muussa kummallisessa paikassa. Ei Alaskassa.
Muistin Alaskan suurimman kaupungin Anchoragen ja sen lehden, omaperäisesti Anchorage Daily News. Ja saahan sieltä päin livekuvaakin.
***
Kisalähetyksen alkuun kuusi minuuttia. Siirrymme Torinoon. Ja muutenkin näyttää siltä, että eräillä Passion lives.
perjantaina, helmikuuta 10, 2006
Venäjä ryhdistäytyy
Venäjällä on aina ollut tekemisensä Lähi-idän kysymyksissä. Irakissa heidän yrityksensä öljyoikeudet poljettiin lokaan miehityksen yhteydessä ja Keski-Aasian politiikka ei ole ollut kovinkaan onnistunutta 1970-luvulta lähtien. Siitä huolimatta, että juuri niiden alojen asiantuntemus on ollut varsin korkealla venäläishallinnossa.
Ja moniko tietää, että Haifan juutalaisasutuksen perusta on venäläisissä? Jos sitä haluaisi tutkia, on syytä mennä Venäjän valtionarkistoon. Muistan erään talvisen yön, jolloin kävelimme tiukassa pakkasessa kyseisen instituution pääjohtajan kanssa kilometrin verran bussille halki metsikön ja puhuimme tästäkin asiasta. Hän ihmetteli, miksi kaikki historioitsijat ovat niin kiinnnostuneita arkiston tuoreimmista osista. Miksi kukaan ei tutki tuota. Haifan perustamiseen liittyvät asiakirjat ovat suurimmaksi osaksi Moskovassa ja ne ovat tutkijoille avoimia.
Venäjällä on aina ollut tekemistä Palestiina-Israel -konfliktin kanssa. Ja se on osoittanut myös Neuvostoliiton aikana silloin tällöin aktiivisuutta päästä neuvotteluosapuoleksi Lähi-itää koskevissa asioissa.
Viime aikoina Venäjällä on ollut siinä suhteessa vain tappion tie. Nyt Putin on esittänyt Palestiinan vaalit voittaneelle Hamasille kutsun neuvotteluun.
Sen tarkoituksena on päästä osalliseksi Lähi-idän asioihin siinä roolissa, minkä suurvaltana oleminen sille aikoinaan tarjosi.
Ilman tämänkaltaista pohdintaa tai taustoistusta on todellakin orpoa lukea Ylen uutinen, jossa sanotaan: "Venäjän presidentti Vladimir Putin aikoo kutsua palestiinalaisten parlamenttivaalit voittaneen Hamas-liikkeen johtajat Moskovaan. Neuvottelukutsu on herättänyt arvostelua."
Voimme ajatella tietysti kepeästi, että kyse on neutraalista uutisoinnista. Yhdysvaltain tukema ja pystyssä pitämä Israel vastustaa neuvottelukutsua, kuten uutinen jatkossa kertoo.
Mutta onko siinä luettavissa myös suurvaltapoliittista asenteellisuutta. Venäjällä ei ole uutisen ingressin reaalitulkinnan mukaan osaa eikä arpaa Lähi-idän asioihin. Vai onko sillä sittenkin? Mahdollisuus. Lupa. Halu. Ja kyky?
Ja moniko tietää, että Haifan juutalaisasutuksen perusta on venäläisissä? Jos sitä haluaisi tutkia, on syytä mennä Venäjän valtionarkistoon. Muistan erään talvisen yön, jolloin kävelimme tiukassa pakkasessa kyseisen instituution pääjohtajan kanssa kilometrin verran bussille halki metsikön ja puhuimme tästäkin asiasta. Hän ihmetteli, miksi kaikki historioitsijat ovat niin kiinnnostuneita arkiston tuoreimmista osista. Miksi kukaan ei tutki tuota. Haifan perustamiseen liittyvät asiakirjat ovat suurimmaksi osaksi Moskovassa ja ne ovat tutkijoille avoimia.
Venäjällä on aina ollut tekemistä Palestiina-Israel -konfliktin kanssa. Ja se on osoittanut myös Neuvostoliiton aikana silloin tällöin aktiivisuutta päästä neuvotteluosapuoleksi Lähi-itää koskevissa asioissa.
Viime aikoina Venäjällä on ollut siinä suhteessa vain tappion tie. Nyt Putin on esittänyt Palestiinan vaalit voittaneelle Hamasille kutsun neuvotteluun.
Sen tarkoituksena on päästä osalliseksi Lähi-idän asioihin siinä roolissa, minkä suurvaltana oleminen sille aikoinaan tarjosi.
Ilman tämänkaltaista pohdintaa tai taustoistusta on todellakin orpoa lukea Ylen uutinen, jossa sanotaan: "Venäjän presidentti Vladimir Putin aikoo kutsua palestiinalaisten parlamenttivaalit voittaneen Hamas-liikkeen johtajat Moskovaan. Neuvottelukutsu on herättänyt arvostelua."
Voimme ajatella tietysti kepeästi, että kyse on neutraalista uutisoinnista. Yhdysvaltain tukema ja pystyssä pitämä Israel vastustaa neuvottelukutsua, kuten uutinen jatkossa kertoo.
Mutta onko siinä luettavissa myös suurvaltapoliittista asenteellisuutta. Venäjällä ei ole uutisen ingressin reaalitulkinnan mukaan osaa eikä arpaa Lähi-idän asioihin. Vai onko sillä sittenkin? Mahdollisuus. Lupa. Halu. Ja kyky?
torstaina, helmikuuta 09, 2006
Ashora-juhla
Uutiset kertovat, että pommi räjähti keskellä shiiamuslimien uskonnollista kulkuetta Hangussa Luoteis-Pakistanissa. Iskun jälkeen shiiat mellakoivat ja polttivat kauppoja ja autoja. Tällä kertaa kyse ei ole kuvista eikä skandinaaveista. Shiiat epäilevät pommi-iskun tekijöiksi sunnimuslimeja. Vaikea uutinen ymmärrettäväksi. Ehkä pieni taustoitus on tarpeen.
Islaminuskoisten suurin ryhmä ovat sunnit. He noudattavat Profeetan tapaa, sunnaa. He kannattavat neljää ensimmäistä kalifia, nimeltään Abu Bakr, Omar, Uthman ja Ali, koska silloin liike oli islamilaisen ihanteen mukainen ja esikuvallinen. Sunnalainen teologia ja laki saivat muotonsa pääpiirteissään 700-800-luvuilla. Oppisuunta jakaantuu neljään lakikoulukuntaan, joista jokainen sunni on valinnut omansa; se määrää rituaalien muodot ja perheoikeuden alaiset asiat. Parlamentti voi rajoittaa näitä lakeja. Oppineet ovat keskeisessä asemassa tulkinnoissa, he ovat keskenään tasa-arvoisia ja kaikilla on oikeus lausua mielipiteensä ongelmakysymyksistä. Tulkintoja voi siis olla monia.
Uutisen mainitsema shiiojen pyhä kulkue liittyi siihen, että shiioilla on käynnissä Ashora (Ashurah, Aashurah, Ashur, Aashoorah). Se on heidän suurin juhlansa, jota vietetään profeetta Muhammadin pojanpojan Husainin kunniaksi. Juhlan nimi tulee sanasta "kymmenen", koska sitä vietetään muharram-kuukauden kymmenentenä päivänä. Shiiat ja sunnit erosivat toisistaan Husainin kuoleman päivänä vuonna 680 (islamilaisen ajanlaskun mukaan vuosi 61). Husain bin Ali kuoli tällöin umayyadien vastaisessa taistelussa Karbalan (Karbelan) taistelussa. Karbala löytyy nyky-Irakista.
Tällöin shiiat (suom. "Alin puolue" - henkilön Ali ibn Abi talibin mukaan - häntä monet kannattivat profeetta Muhammadin ensimmäiseksi seuraajaksi) muuttui uskonnolliseksi liikkeeksi. Ryhmä oli juuri epäonnistunut valtaanpääsy-yrityksessään toisessa fitnassa. Se merkitsi myös kielellisiä muutoksia julkiseen kieleen: käsite "talon väki" (ahl al-bait), jolla oli tarkoitettu heimon johtavan perheen roolia yhteisen kulttipaikan hoitajana, alkoikin tarkoittaa Profeetan läheisintä perhekuntaa. Muhammadin lisäksi siihen kuuluivat hänen tyttärensä Fatima ja tämän mies Ali, joka oli Muhammadin serkku, sekä Fatiman ja Alin pojat Hasan ja Husain. Alin puolueen miehet väittivät, että Muhammad oli testamentannut johtoaseman Alille. Esimerkki tästä perinteestä modernina aikana.
Shiiat eivät hyväksyneet kalifin valtaa. Heidän johtajiaan olivat imaamit, joilla toisin kuin kalifilla säilyi myös oikeus opillisiin tulkintoihin. Näin shiialaisten imaamissa yhdistyy uskonnollinen ja poliittinen auktoriteetti. Jälkimmäinen on kuitenkin usein vähäistä, koska shiioja on vain vähemmistö, reilu 10 % muslimeista. Kaikista muslimeista sunneja on 85 %. Shiialaiset ovat jakaantuneet moniin ryhmiin. Tunnetuimmat niistä ovat zaidilaisuus shiialaisten neljännen imaamin mukaan; ismaililaisuus, jonka synty sekin liittyy 700-luvun jälkipuoliskon uskonnollisiin perimyksiin; ja 12 imaamin shiialaisuus, jonka taustalla on imaamioppi, joka viittaa 12 Muhammedin jälkeisen imaamin perinteeseen (siis vuoteen 874 asti): he odottavat kätkeytyneen imaamin palaavan Mahdina (=johdatettuna).
Shiialaiset juhlivat siis Ashoraa. Sinä aikana kymmenen päivän ajan Irakin pyhät kaupungit Najaf ja Karbela ovat verhottuina mustiin peitekankaisiin ja lippuihin. Kyse on surun juhlasta. Siksi kahvilat, elokuvateatterit ja muut huvipaikat on suljettu. Kymmenentenä päivänä esitetään kärsimysnäytelmä (ta'ziya). Sen teksti on voimakkasti tunteisiin vetoavaa, sillä se kuvaa Husseinin kuolemaa taistelussa. Kun resitoija kertoo tarinaa, yleisö eläytyy kärsimykseen itkien, lyö rintaansa ja vaikertaa ääneen Husainin nimeä. Resitoijan palkkaaminen moskeijaan on erityisen kunnioitettava teko. Myös almut kuuluvat juhlan henkeen. Muualla kuin Karbalan moskeijassa käytetään sitä kuvaavaa kulissia.
Esitys korostaa Husainin lujuutta taistelussa ja erityisesti kuoleman edessä. Hän on sijaiskärsijä ja syntien sovittaja. Hän voi auttaa ihmiset paratiisiin puhumalla heidän puolestaan. Esitys huipentuu taistelukohtauksen.
Esityksen lopuksi ihmiset kerääntyvät kulkueeksi, jossa kannetaan arkkua. Arkku symboloi Husainin päätä. Itsensä ruoskiminen ja muu kidutus on nykyisin kiellettyä, mutta arkun lähistöllä tätä varmasti tapahtuu nykyäänkin. Muu yleisö seuraa kulkua valittaen ja nyyhkyttäen. Tähän siis shiioja vihaavat iskivät Luoteis-Pakistanissa.
Yksi yksityiskohta vielä lopuksi. Koraani kieltää useassa kohdassa veden epäämisen viholliseltakin. Tämä liittyy juuri Husainin kohtaloon: hän oli kuollessaan janoinen. Kuten eräs marttyyrikertomus sanoo: "He surmasivat sinut janoisena, ja sinut surmatessaan, oi Muhammadin tyttärenpoika, on kuin he tarkoituksella olisivat surmanneet Jumalan lähettilään. He huusivat "Jumala on suurin", kun he surmasivat sinut, mutta samalla he surmasivat Jumalan ylistyksen ja uskontunnustuksen."
Anna vettä kuihtuneelle, lauletaan jopa suomalaisessa iskelmässä.
Islaminuskoisten suurin ryhmä ovat sunnit. He noudattavat Profeetan tapaa, sunnaa. He kannattavat neljää ensimmäistä kalifia, nimeltään Abu Bakr, Omar, Uthman ja Ali, koska silloin liike oli islamilaisen ihanteen mukainen ja esikuvallinen. Sunnalainen teologia ja laki saivat muotonsa pääpiirteissään 700-800-luvuilla. Oppisuunta jakaantuu neljään lakikoulukuntaan, joista jokainen sunni on valinnut omansa; se määrää rituaalien muodot ja perheoikeuden alaiset asiat. Parlamentti voi rajoittaa näitä lakeja. Oppineet ovat keskeisessä asemassa tulkinnoissa, he ovat keskenään tasa-arvoisia ja kaikilla on oikeus lausua mielipiteensä ongelmakysymyksistä. Tulkintoja voi siis olla monia.
Uutisen mainitsema shiiojen pyhä kulkue liittyi siihen, että shiioilla on käynnissä Ashora (Ashurah, Aashurah, Ashur, Aashoorah). Se on heidän suurin juhlansa, jota vietetään profeetta Muhammadin pojanpojan Husainin kunniaksi. Juhlan nimi tulee sanasta "kymmenen", koska sitä vietetään muharram-kuukauden kymmenentenä päivänä. Shiiat ja sunnit erosivat toisistaan Husainin kuoleman päivänä vuonna 680 (islamilaisen ajanlaskun mukaan vuosi 61). Husain bin Ali kuoli tällöin umayyadien vastaisessa taistelussa Karbalan (Karbelan) taistelussa. Karbala löytyy nyky-Irakista.
Tällöin shiiat (suom. "Alin puolue" - henkilön Ali ibn Abi talibin mukaan - häntä monet kannattivat profeetta Muhammadin ensimmäiseksi seuraajaksi) muuttui uskonnolliseksi liikkeeksi. Ryhmä oli juuri epäonnistunut valtaanpääsy-yrityksessään toisessa fitnassa. Se merkitsi myös kielellisiä muutoksia julkiseen kieleen: käsite "talon väki" (ahl al-bait), jolla oli tarkoitettu heimon johtavan perheen roolia yhteisen kulttipaikan hoitajana, alkoikin tarkoittaa Profeetan läheisintä perhekuntaa. Muhammadin lisäksi siihen kuuluivat hänen tyttärensä Fatima ja tämän mies Ali, joka oli Muhammadin serkku, sekä Fatiman ja Alin pojat Hasan ja Husain. Alin puolueen miehet väittivät, että Muhammad oli testamentannut johtoaseman Alille. Esimerkki tästä perinteestä modernina aikana.
Shiiat eivät hyväksyneet kalifin valtaa. Heidän johtajiaan olivat imaamit, joilla toisin kuin kalifilla säilyi myös oikeus opillisiin tulkintoihin. Näin shiialaisten imaamissa yhdistyy uskonnollinen ja poliittinen auktoriteetti. Jälkimmäinen on kuitenkin usein vähäistä, koska shiioja on vain vähemmistö, reilu 10 % muslimeista. Kaikista muslimeista sunneja on 85 %. Shiialaiset ovat jakaantuneet moniin ryhmiin. Tunnetuimmat niistä ovat zaidilaisuus shiialaisten neljännen imaamin mukaan; ismaililaisuus, jonka synty sekin liittyy 700-luvun jälkipuoliskon uskonnollisiin perimyksiin; ja 12 imaamin shiialaisuus, jonka taustalla on imaamioppi, joka viittaa 12 Muhammedin jälkeisen imaamin perinteeseen (siis vuoteen 874 asti): he odottavat kätkeytyneen imaamin palaavan Mahdina (=johdatettuna).
Shiialaiset juhlivat siis Ashoraa. Sinä aikana kymmenen päivän ajan Irakin pyhät kaupungit Najaf ja Karbela ovat verhottuina mustiin peitekankaisiin ja lippuihin. Kyse on surun juhlasta. Siksi kahvilat, elokuvateatterit ja muut huvipaikat on suljettu. Kymmenentenä päivänä esitetään kärsimysnäytelmä (ta'ziya). Sen teksti on voimakkasti tunteisiin vetoavaa, sillä se kuvaa Husseinin kuolemaa taistelussa. Kun resitoija kertoo tarinaa, yleisö eläytyy kärsimykseen itkien, lyö rintaansa ja vaikertaa ääneen Husainin nimeä. Resitoijan palkkaaminen moskeijaan on erityisen kunnioitettava teko. Myös almut kuuluvat juhlan henkeen. Muualla kuin Karbalan moskeijassa käytetään sitä kuvaavaa kulissia.
Esitys korostaa Husainin lujuutta taistelussa ja erityisesti kuoleman edessä. Hän on sijaiskärsijä ja syntien sovittaja. Hän voi auttaa ihmiset paratiisiin puhumalla heidän puolestaan. Esitys huipentuu taistelukohtauksen.
Esityksen lopuksi ihmiset kerääntyvät kulkueeksi, jossa kannetaan arkkua. Arkku symboloi Husainin päätä. Itsensä ruoskiminen ja muu kidutus on nykyisin kiellettyä, mutta arkun lähistöllä tätä varmasti tapahtuu nykyäänkin. Muu yleisö seuraa kulkua valittaen ja nyyhkyttäen. Tähän siis shiioja vihaavat iskivät Luoteis-Pakistanissa.
Yksi yksityiskohta vielä lopuksi. Koraani kieltää useassa kohdassa veden epäämisen viholliseltakin. Tämä liittyy juuri Husainin kohtaloon: hän oli kuollessaan janoinen. Kuten eräs marttyyrikertomus sanoo: "He surmasivat sinut janoisena, ja sinut surmatessaan, oi Muhammadin tyttärenpoika, on kuin he tarkoituksella olisivat surmanneet Jumalan lähettilään. He huusivat "Jumala on suurin", kun he surmasivat sinut, mutta samalla he surmasivat Jumalan ylistyksen ja uskontunnustuksen."
Anna vettä kuihtuneelle, lauletaan jopa suomalaisessa iskelmässä.
keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006
Ja nyt otetaan vuoroon ruotsalaiset
Monisatapäinen palestiinalaisjoukko hyökkäsi kansainvälisten tarkkailijoiden taloon aamulla Hebronissa Länsirannalla. Nuorukaiset viskoivat kiviä ja pulloja sekä yrittivät tunkeutua talon alueelle sitä suojaavan muurin yli. Tarkkailijoina on myös joukko ruotsalaisia, sen sijaan ryhmitykseen alun perin kuuluneet 11 tanskalaista tarkkailijaa ovat jo poistuneet maasta. Kukaan ei loukkaantunut välikohtauksessa.
Ruotsalaisten, norjalaisten, italialaisten, sveitsiläisten ja turkkilaisten tarkkailijoiden tehtävänä on lieventää ristiriitaisuuksia 500 radikaalin juutalaisasukkaan ja 17000 paikallisen (palestiinalais)asukkaan välillä. Ilmeisesti ulkomaalaisten tarkkailijoiden läsnäoloa ei enää tarvita.
Asiasta uutisoi Aftonbladet
Tanskalaiset ovat joutuneet krakkereiden kohteeksi tänään. The Guardian ei ota kuuleviin korviinsa Jyllands-Postenin kiistämisiä holokausti-kuvien suhteen, mutta jatkaa mielenkiintoisemmalla yksityiskohdalla.
Lähes tuhanteen tanskalaiseen palvelimeen on hyökätty tänään. 900 tapauksessa on lehden mukaan onnistuttu. Internettiin kaikaa niiltä sivuilta tanskalaistuotteiden boikottia mainostava viesti tai suoranaiset uhkaukset tanskalaisille ihmisille.
Länsi-Euroopassa vastaavia hyökkäyksiä on ollut 1600. Joten olkaas varovaisia smörrebrödiä syödessänne ulkomaailmaan liitettyjen koneidenne äärellä tämä t-paita yllänne.
Ruotsalaisten, norjalaisten, italialaisten, sveitsiläisten ja turkkilaisten tarkkailijoiden tehtävänä on lieventää ristiriitaisuuksia 500 radikaalin juutalaisasukkaan ja 17000 paikallisen (palestiinalais)asukkaan välillä. Ilmeisesti ulkomaalaisten tarkkailijoiden läsnäoloa ei enää tarvita.
Asiasta uutisoi Aftonbladet
Tanskalaiset ovat joutuneet krakkereiden kohteeksi tänään. The Guardian ei ota kuuleviin korviinsa Jyllands-Postenin kiistämisiä holokausti-kuvien suhteen, mutta jatkaa mielenkiintoisemmalla yksityiskohdalla.
Lähes tuhanteen tanskalaiseen palvelimeen on hyökätty tänään. 900 tapauksessa on lehden mukaan onnistuttu. Internettiin kaikaa niiltä sivuilta tanskalaistuotteiden boikottia mainostava viesti tai suoranaiset uhkaukset tanskalaisille ihmisille.
Länsi-Euroopassa vastaavia hyökkäyksiä on ollut 1600. Joten olkaas varovaisia smörrebrödiä syödessänne ulkomaailmaan liitettyjen koneidenne äärellä tämä t-paita yllänne.
Jyllands-Posten iskee jälleen
Samaan aikaan kun Tanskan entinen ulkoministeri vaatii Muhammad-kuvia julkaisseen Jyllands-Postenin päätoimittajaa eroamaan, koska tämä on välillisesti aiheuttanut jo ainakin kuuden ihmisen kuoleman, lehti ilmoittaa omista suunnitelmistaan.
Jyllands-Posten on hakeutunut lehden kulttuuriosaston johtajan Flemming Rosen yhdysvaltalaisessa televisiossa antaman lausunnon mukaan yhteistyöhön iranilaisen sanomalehden kanssa, väitti mm. ruotsalainen Aftonbladet hetki sitten. Tällainen yhteistyö liittynee Iranin suurimpiin sanomalehtiin kuuluvan Hamshahrin aikeeseen järjestää lähitulevaisuudessa pilapiirroskilpailu, jonka aiheena olisi holokausti. Rosen oli uutisen mukaan sanonut Ruotsin televisiossa, että hänen lehtensä yrittää saada aikaan kontaktin iranilaisten kanssa, jotta he voisivat julkaista pilapiirrokset samana päivänä.
Jyllands-Postenin päätoimittaja Carsten Juste on päässyt sen vuoksi oman lehtensä etusivulle pääuutiseksi. Hän kiistää koko asian. Kyse on kuulemma Rosenin lausunnon "ylitulkinnasta". Jyllands-Posten ei hänen mukaansa "missään olosuhteissa" paina näitä holokausti-kuvia.
Hiihtoloma paikallaan koko toimitukselle?
Jyllands-Posten on hakeutunut lehden kulttuuriosaston johtajan Flemming Rosen yhdysvaltalaisessa televisiossa antaman lausunnon mukaan yhteistyöhön iranilaisen sanomalehden kanssa, väitti mm. ruotsalainen Aftonbladet hetki sitten. Tällainen yhteistyö liittynee Iranin suurimpiin sanomalehtiin kuuluvan Hamshahrin aikeeseen järjestää lähitulevaisuudessa pilapiirroskilpailu, jonka aiheena olisi holokausti. Rosen oli uutisen mukaan sanonut Ruotsin televisiossa, että hänen lehtensä yrittää saada aikaan kontaktin iranilaisten kanssa, jotta he voisivat julkaista pilapiirrokset samana päivänä.
Jyllands-Postenin päätoimittaja Carsten Juste on päässyt sen vuoksi oman lehtensä etusivulle pääuutiseksi. Hän kiistää koko asian. Kyse on kuulemma Rosenin lausunnon "ylitulkinnasta". Jyllands-Posten ei hänen mukaansa "missään olosuhteissa" paina näitä holokausti-kuvia.
Hiihtoloma paikallaan koko toimitukselle?
Pidä huolta
YK, EU ja 56 islamilaisen maan järjestö OIC - sen etusivulla näkyy jopa maininta Helsingistä - ovat ilmaisseet syvän huolensa alun perin tanskalaislehdessä julkaistujen Muhammed-pilakuvien jälkiseurauksista. OIC:n Press releases sivustolta löytyvän julkislausuman mukaan mielenosoitukset ovat ylittäneet sen rajan, mikä on katsottava rauhanomaisiksi mielenosoituksiksi.
Tarkkaan ottaen julkilausuman ovat antaneet Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Kofi A. Annan, Islamilaisten maiden konferenssin organisaation pääsihteeri Ekmeleddin Ihsanoglu ja Euroopan Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea-arvoinen edustaja Javier Solana. Toisin sanoen asialla ovat järjestöjen edustajat henkilökohtaisesti.
Lausumassa korostetaan, että kaikissa yhteiskunnissa on tarve herkkyydelle ja vastuullisuudelle silloin, kun käsiteltävänä ovat erityistä merkitystä olevat asiat jonkin tietyn uskonnon kannattajien joukossa. Tätä vastuullisuutta ja herkkyyttä on noudatettava niidenkin parissa jotka eivät itse jaa kyseistä uskoa. Toisin sanoen, vaikka sitä ei sanota ääneen, on oltava suvaitsevaisia.
Allekirjoittajat toteavat yhteistuumin, että erityisen ongelmallista näissä mielenosoituksissa on ollut diplomaattisen loukkaamattomuuden rikkoutuminen. Allekirjoittajat vetoavat kaikkiin hallituksiin, jotta ne estäisivät diplomaattisen toiminnan ja vieraiden valtioiden kansalaisten häirinnän.
Tapahtumat osoittavat allekirjoittaneiden mielestä tarvetta uuteen dialogiin erilaisten uskonnollisten yhteisöjen ja eri maiden kesken ja myös niiden sisällä. Tämä tarve on kiireinen. Siksi allerkirjoittajat kehottavat näiden edustajia vetoamaan pidättyvyyteen ja rauhallisuuteen keskinäisen kunnioituksen ja ystävällisyyden hengessä.
Komeasti kirjoitettu julkilausuma, jonka käännös tässä ei tee sille oikeutta. Ehkä mekin voisimme osaltamme edesauttaa tuota henkeä. Trackeristäni päätellen täällä nimittäin vilisee monia, jotka eivät lähtökohtaisesti sitä halua. Siksi tämä näyte siitä, että iso pyörä pyörii, onkin osoitettu nimenomaan teille kansallismielisille.
Tarkkaan ottaen julkilausuman ovat antaneet Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Kofi A. Annan, Islamilaisten maiden konferenssin organisaation pääsihteeri Ekmeleddin Ihsanoglu ja Euroopan Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea-arvoinen edustaja Javier Solana. Toisin sanoen asialla ovat järjestöjen edustajat henkilökohtaisesti.
Lausumassa korostetaan, että kaikissa yhteiskunnissa on tarve herkkyydelle ja vastuullisuudelle silloin, kun käsiteltävänä ovat erityistä merkitystä olevat asiat jonkin tietyn uskonnon kannattajien joukossa. Tätä vastuullisuutta ja herkkyyttä on noudatettava niidenkin parissa jotka eivät itse jaa kyseistä uskoa. Toisin sanoen, vaikka sitä ei sanota ääneen, on oltava suvaitsevaisia.
Allekirjoittajat toteavat yhteistuumin, että erityisen ongelmallista näissä mielenosoituksissa on ollut diplomaattisen loukkaamattomuuden rikkoutuminen. Allekirjoittajat vetoavat kaikkiin hallituksiin, jotta ne estäisivät diplomaattisen toiminnan ja vieraiden valtioiden kansalaisten häirinnän.
Tapahtumat osoittavat allekirjoittaneiden mielestä tarvetta uuteen dialogiin erilaisten uskonnollisten yhteisöjen ja eri maiden kesken ja myös niiden sisällä. Tämä tarve on kiireinen. Siksi allerkirjoittajat kehottavat näiden edustajia vetoamaan pidättyvyyteen ja rauhallisuuteen keskinäisen kunnioituksen ja ystävällisyyden hengessä.
Komeasti kirjoitettu julkilausuma, jonka käännös tässä ei tee sille oikeutta. Ehkä mekin voisimme osaltamme edesauttaa tuota henkeä. Trackeristäni päätellen täällä nimittäin vilisee monia, jotka eivät lähtökohtaisesti sitä halua. Siksi tämä näyte siitä, että iso pyörä pyörii, onkin osoitettu nimenomaan teille kansallismielisille.
tiistaina, helmikuuta 07, 2006
Tilannekatsaus Afganistanista.
Uusi tiivistelmä klo 16.40. Päivittelen tätä, jos silmään sattumalta osuu uutta aineistoa illan mittaan... [Korjailin 8.2. tietojen mukaiseksi tätä sotkuiseksi osoittautunutta uutista hakasulkeisiin]
Viisi norjalaista ISAF-sotilasta loukkaantui tänä aamuna klo 7.30 alkaneessa tilanteessa, jossa mielenosoittajat Maimanan kylästä, Faryabin provinssin pääkaupungista Afganistanissa hyökkäsivät kivin, käsiasein ja käsikranaatein varustautuneena ISAF-joukkojen (ja siis NATOn) kylän läheisyydessä sijaitsevaan leiriin. Leirissä tai tukikohdassa oli tuolloin vajaa 60 ISAF-joukkoihin kuuluvaa sotilasta ja muuta työntekijää. 33 heistä on norjalaisia sotilaita, suomalaistietojen mukaan 13 Suomesta (ulkomailta tietona 16, jossa mukana ilmeisesti leiristä poistuneet siviilityöntekijät), ilmeisesti kolme sotilasta Latviasta ja viisi ruotsalaista sotilastarkkailijaa. [8.2.: norjalaisia oli 32, suomalaisia 10]
Syntyneessä välikohtauksessa kuoli ainakin neljä mielenosoittajaa. [8.2. afganistanin turvallisuusviranomaisten mukaan kolme]. ISAF-sotilaat käyttivät norjalaistietojen mukaan puolustautumiseensa kyynelkaasua, kumiluoteja ja ampuivat varoituslaukauksia. Kiväärein ja kranaatein varustatuneet mielenosoittajat polttivat yhden panssaroidun ajoneuvon, YK:n auton ja vartijakopit, kertoi Majmanan sairaalan lääkäri AP:lle CNN:n mukaan. Hän vahvisti myös 50 mielenosoittajan joutuneen sairaalahoitoon leirin puolustajien käyttämästä kyynelkaasusta. BBC:n mukaan ensimmäinen kuolonuhri tuli mielenosoittajien yrittäessä vallata vartiokopin, toinen afganistanilaispoliisin ammuttua suoraan päin mielenosoittajia - toinen kuolonuhri oli paikallisen sairaalalääkärin ja asiasta BBC:lle kertoneen serkku. Tämän lisäksi kaksi uhria makasi pitkään ISAF-joukkojen ja mielenosoittajien välillä olevalla tyhjällä maa-alueella. Heidät lienee todettu kuolleeksi, sillä Afganistanin turvallisuusviranomaisia lainannut Reuters sanoo neljän kuolleen ja 18 haavoittuneen taisteluissa. [8.2.: kolme kuollut, 18 haavoittunut, joista 3 afganistanilaispoliisia.] Tilanne jatkuu yhä, sillä mielenosoittajat ovat hajaantuneet eri puolille tukikohtaa. [8.2.: Tilanne ei jatku. Afganistanin poliisi on kiistänyt ampuneensa mielenosoittajia, ja paikallistasolla väittänyt norjalaisten ampuneen.]
Viisi norjalaista sotilasta on saanut tapahtumissa vammoja, heistä kaksi on evakuoitu leiristä. Yksi heistä lienee saanut lieviä vammoja kranaatinsirpaleista. Aamulla ja päivällä liikkuneiden varmistamattomien norjalaistietojen mukaan näiden lisäksi kaksi suomalaistakin sai lieviä vammoja, mutta puolustusministeriön tiedotusvälineille päivän mittaan välittämien tietojen mukaan kukaan suomalainen ei ole loukkaantunut. Ministeriö jatkaa kuitenkin tilanteen selvittämistä. [8.2.: suomalaiset eivät osallistuneet kahakkaan, koska heillä ei ollut varusteita, eikä kukaan loukkaantunut.]
Kaksi hollantilaista F-16 -hävittäjää lähettiin heti alueelle, ja ne ampuivat varoitukseksi ja pelotukseksi mielenosoittajien läheisyyteen. Myös amerikkalaisia A 10-tyypin koneita on kaksin kappalein lentänyt alueella. Brittiläiset joukot ryntäsivät viiden helikopterin turvin varmistamaan Majmanan lentokentän. Neljässä helikopterissa oli taistelujoukkoja, yhdessä lääkintänmiehistö. ISAF-päämajan käskystä alueelle on lähetetty saksalainen C-130 Hercules-kuljetuskone evakuoimaan haavoittuneita ja Kabulista aamulla lähetetty nopean toiminnan yksikkö on saapunut leiriin sotilaiden tueksi. [Saapunut yksikkö oli NATO:n brittisotilaita.]
Lähteet: YLEn, norjalaisten ja ruotsalaiset sanomalehtien sekä eri maiden televisioyhtiöiden nettisivustot. CNN. BBC.
Viisi norjalaista ISAF-sotilasta loukkaantui tänä aamuna klo 7.30 alkaneessa tilanteessa, jossa mielenosoittajat Maimanan kylästä, Faryabin provinssin pääkaupungista Afganistanissa hyökkäsivät kivin, käsiasein ja käsikranaatein varustautuneena ISAF-joukkojen (ja siis NATOn) kylän läheisyydessä sijaitsevaan leiriin. Leirissä tai tukikohdassa oli tuolloin vajaa 60 ISAF-joukkoihin kuuluvaa sotilasta ja muuta työntekijää. 33 heistä on norjalaisia sotilaita, suomalaistietojen mukaan 13 Suomesta (ulkomailta tietona 16, jossa mukana ilmeisesti leiristä poistuneet siviilityöntekijät), ilmeisesti kolme sotilasta Latviasta ja viisi ruotsalaista sotilastarkkailijaa. [8.2.: norjalaisia oli 32, suomalaisia 10]
Syntyneessä välikohtauksessa kuoli ainakin neljä mielenosoittajaa. [8.2. afganistanin turvallisuusviranomaisten mukaan kolme]. ISAF-sotilaat käyttivät norjalaistietojen mukaan puolustautumiseensa kyynelkaasua, kumiluoteja ja ampuivat varoituslaukauksia. Kiväärein ja kranaatein varustatuneet mielenosoittajat polttivat yhden panssaroidun ajoneuvon, YK:n auton ja vartijakopit, kertoi Majmanan sairaalan lääkäri AP:lle CNN:n mukaan. Hän vahvisti myös 50 mielenosoittajan joutuneen sairaalahoitoon leirin puolustajien käyttämästä kyynelkaasusta. BBC:n mukaan ensimmäinen kuolonuhri tuli mielenosoittajien yrittäessä vallata vartiokopin, toinen afganistanilaispoliisin ammuttua suoraan päin mielenosoittajia - toinen kuolonuhri oli paikallisen sairaalalääkärin ja asiasta BBC:lle kertoneen serkku. Tämän lisäksi kaksi uhria makasi pitkään ISAF-joukkojen ja mielenosoittajien välillä olevalla tyhjällä maa-alueella. Heidät lienee todettu kuolleeksi, sillä Afganistanin turvallisuusviranomaisia lainannut Reuters sanoo neljän kuolleen ja 18 haavoittuneen taisteluissa. [8.2.: kolme kuollut, 18 haavoittunut, joista 3 afganistanilaispoliisia.] Tilanne jatkuu yhä, sillä mielenosoittajat ovat hajaantuneet eri puolille tukikohtaa. [8.2.: Tilanne ei jatku. Afganistanin poliisi on kiistänyt ampuneensa mielenosoittajia, ja paikallistasolla väittänyt norjalaisten ampuneen.]
Viisi norjalaista sotilasta on saanut tapahtumissa vammoja, heistä kaksi on evakuoitu leiristä. Yksi heistä lienee saanut lieviä vammoja kranaatinsirpaleista. Aamulla ja päivällä liikkuneiden varmistamattomien norjalaistietojen mukaan näiden lisäksi kaksi suomalaistakin sai lieviä vammoja, mutta puolustusministeriön tiedotusvälineille päivän mittaan välittämien tietojen mukaan kukaan suomalainen ei ole loukkaantunut. Ministeriö jatkaa kuitenkin tilanteen selvittämistä. [8.2.: suomalaiset eivät osallistuneet kahakkaan, koska heillä ei ollut varusteita, eikä kukaan loukkaantunut.]
Kaksi hollantilaista F-16 -hävittäjää lähettiin heti alueelle, ja ne ampuivat varoitukseksi ja pelotukseksi mielenosoittajien läheisyyteen. Myös amerikkalaisia A 10-tyypin koneita on kaksin kappalein lentänyt alueella. Brittiläiset joukot ryntäsivät viiden helikopterin turvin varmistamaan Majmanan lentokentän. Neljässä helikopterissa oli taistelujoukkoja, yhdessä lääkintänmiehistö. ISAF-päämajan käskystä alueelle on lähetetty saksalainen C-130 Hercules-kuljetuskone evakuoimaan haavoittuneita ja Kabulista aamulla lähetetty nopean toiminnan yksikkö on saapunut leiriin sotilaiden tueksi. [Saapunut yksikkö oli NATO:n brittisotilaita.]
Lähteet: YLEn, norjalaisten ja ruotsalaiset sanomalehtien sekä eri maiden televisioyhtiöiden nettisivustot. CNN. BBC.
Suomalaiset pulassa Afganistanissa?
Aftenposten Oslosta kertoo hyökkäyksestä norjalaisten rauhanturvaajien leiriin. Parhaimmillaan väkijoukon käsissä on ollut 20 norjalaisen ryhmä. Aftenpostenin mukaan mukana tapahtumissa lienee myös suomalaisia. "ISAF-hovedkvarteret i Kabul har sendt ut jagerfly for å bistå de norske og finske soldatene som er i basen. Det har blitt avfyrt varselskudd fra et jagerfly mot demonstrantene." Ainakin yksi mielenosoittajista on välikohtauksessa kuollut. YK:n joukkojen paikallinen päämaja on siis lähettänyt avustusryhmän paikalle.
Mainittakoon, että norjalaiset nimittävät uutisessaan rauhanturvaajien leiriä NATO-leiriksi.
EDIT: YLE uutisoi kymmenen minuuttia myöhemmin asiasta. Uutisessa mm. puhelinnumero, josta omaiset voivat tiedustella läheistensä tilannetta, jota puolustusministeriö uutisen mukaan paraikaa selvittelee. YLE muuten puhuu ISAF-leiristä eikä mainitse kahta lievästi loukkaantunutta suomalaista, joista Aftenposten mainitsi. JATKOEDIT: 13.39 päivitetyn YLE:n uutisen mukaan suomalaiset eivät ole saaneet vammoja.
Aftonbladet Ruotsissa kertoo kansainvälisten rauhanturvaajien leirissä olevan Norjan puolustusesikunnan mukaan 53 Isaf-joukkojen jäsentä. 33 on norjalaisia sotilaita, 20 muuta tulevat Suomesta ja Liettuasta. Ruotsalaiset kertovat kahdesta norjalaisesta haavoittuneesta: aiheuttajina kivet ja käsikranaatinsirpaleet. Jälkimmäinen asia on otsikossakin. YLE lisäsi 13.39 uutiseensa kivien lisäksi käsiaseet, joista myös kansainväliset uutislähteet puhuvat, mutta jättää edelleen käsikranaatit pois. Tiedot ovat siis yhä varmistamattomia. Uhkaava tilanne leirissä ilmeisesti jätkuu yhä.
Mainittakoon, että norjalaiset nimittävät uutisessaan rauhanturvaajien leiriä NATO-leiriksi.
EDIT: YLE uutisoi kymmenen minuuttia myöhemmin asiasta. Uutisessa mm. puhelinnumero, josta omaiset voivat tiedustella läheistensä tilannetta, jota puolustusministeriö uutisen mukaan paraikaa selvittelee. YLE muuten puhuu ISAF-leiristä eikä mainitse kahta lievästi loukkaantunutta suomalaista, joista Aftenposten mainitsi. JATKOEDIT: 13.39 päivitetyn YLE:n uutisen mukaan suomalaiset eivät ole saaneet vammoja.
Aftonbladet Ruotsissa kertoo kansainvälisten rauhanturvaajien leirissä olevan Norjan puolustusesikunnan mukaan 53 Isaf-joukkojen jäsentä. 33 on norjalaisia sotilaita, 20 muuta tulevat Suomesta ja Liettuasta. Ruotsalaiset kertovat kahdesta norjalaisesta haavoittuneesta: aiheuttajina kivet ja käsikranaatinsirpaleet. Jälkimmäinen asia on otsikossakin. YLE lisäsi 13.39 uutiseensa kivien lisäksi käsiaseet, joista myös kansainväliset uutislähteet puhuvat, mutta jättää edelleen käsikranaatit pois. Tiedot ovat siis yhä varmistamattomia. Uhkaava tilanne leirissä ilmeisesti jätkuu yhä.
Pilapiirroskilpailu holokaustista
Aina luotettava uutislähde Jerusalem Post uutisoi iranilaisen lehden julistamasta pilapiirroskilpailusta. "Läntiset lehdet painoivat nämä pyhäinhäväistykselliset sarjakuvansa sananvapauden nimissä, joten katsokaamme mitä ne sanoillaan tarkoittavat ja painavatko ne nämä holokausti-pilapiirrokset."
Kilpailun on Jerusalem Postin mukaan julistanut Iranin suurin sanomalehti Hamshahri Teheranista.
Tasapuolista hölmöyttä?
Profeetan kuvia Norjassa julkaisseen Magazinetin päätoimittaja on katsonut parhaimmaksi luopua sananvapausmahdollisuudestaan al-Jazeera -tv-kanavalla. Hän nimittäin kieltäytyi haastattelusta.
Kilpailun on Jerusalem Postin mukaan julistanut Iranin suurin sanomalehti Hamshahri Teheranista.
Tasapuolista hölmöyttä?
Profeetan kuvia Norjassa julkaisseen Magazinetin päätoimittaja on katsonut parhaimmaksi luopua sananvapausmahdollisuudestaan al-Jazeera -tv-kanavalla. Hän nimittäin kieltäytyi haastattelusta.
maanantaina, helmikuuta 06, 2006
Samaa mieltä
Ajankohtaiskirjoituksieni laadusta aika ajoin huolestunut vaimo huomautti helpottuneena minulle, että olen näemmä samaa mieltä kuin Jukka Paarma. YLE välitti hänen avoimen kirjeensä sisältöä: "Paarma tuomitsee sananvapauden varjolla tapahtuvan, uskovien ihmisten pyhimä pitämien asioiden tarkoituksellisen loukkaamisen. Arkkipiispa tuomitsee yhtä lailla myös pilapiirrosten joissakin maissa aiheuttamat väkivaltaisuudet."
Pieni ero tässä kuitenkin on. Minun ei tarvitse tuomita, kun en tuomiovaltaa tavoittele, enkä pasuunoiden soittoa kaipaa. Minulle riittää, että pidän noita arkkipiispan mainitsemia asioita pahana. "Uskovaiset! Viini, maisir-peli, uhrikivet ja arpanuolet ovat inhotus ja Saatanan työtä. Välttäkää siis niitä, jotta menestyisitte."
Olen samaa mieltä myös Matti Vanhasen kanssa nyt kun hän on ymmärtänyt asioita äveriään emiirin luona. Enkä osaa olla katkera edes siitä, että Suomi ei saanut myydyksi Kuwaitille tälläkään kertaa sotilaallisia tuotteita. Enkä siitäkään, että aikaisemmista kotimaassa pidetyistä puheista huolimatta juuri emiirin piti ottaa puheenaiheeksi loukkaavat kuvat Muhammadista.
Ja olen samaa mieltä islamtuntijan, professori Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa varsin usein. Ainakin hänen suomentamastaan "Niiniköyden suurasta": Tuhoutukoot Abu Lahabin kädet ja tuhoutukoon hän itse! / Ei häntä auta omaisuus, ei hyödytä se, mitä hän on koonnut. / Hän vielä korventuu liekehtivässä tulessa / vaimonsa kantaessa lisää polttopuuta / niiniköysi kaulassa.
Tukholmalaisessa Aftonbladetissa on hyvätasoinen islamologi Jan Hjärpen haastattelu. Hän arvioi terrori-iskun mahdollisuuden kasvaneen Skandinaviassa viime päivien tapahtumien myötä.
Jossakin vaiheessa Blogistanissakin kommentoitiin, että pilapiirroksiin reagoitiin islam-piireissä myöhään. Metelihän syntyi siis siitä, että kun tanskankieliseen lastenkirjaan islamista ei saatu piirtäjää, joka olisi suostunut piirtämään Muhammadin kuvaa, niin Jylland-Posten otti itsesensuuria vastustaakseen tehtäväkseen järjestää niitä kuvia oikein roppakaupalla. Kyse oli siis harkitusta provokaatiosta. Ja siihen reagoitiin nopeasti, kuten Wikipedian pilapiirrossivu osoittaa. "Asian johdosta Algerian suurlähettiläs Latifa Benassa, Bosnian ja Hertsegovinan suurlähettiläs Sead Maslo, Egyptin suurlähettiläs Mona Omar Attia, Indonesian suurlähettiläs Perwitorini Winjono, Iranin suurlähettiläs Ahmad Dialy, Libyan suurlähettiläs Mohammad E. R. Rimali, Marokon väliaikainen suurlähettiläs El Houssaine Oustitane, Pakistanin suurlähettiläs Javed A. Qureshi, Palestiinalaishallinnon yleisvaltuuskunnan päällikkö Maie F. B. Sarraf, Saudi-Arabian suurlähettiläs Mohammad Ibrahim Al-Hejailan ja Turkin suurlähettiläs Fugen Ök allekirjoittivat kirjeen Tanskan pääministerille 25. lokakuuta 2005, missä he pyysivät tapaamista asiaa koskien. Pääministeri Anders Fogh Rasmussen ei suostunut tapaamaan diplomaatteja."
Nyt Rasmussen alkaa olla jo siihen valmis. Ja minäkin saatan olla samaa mieltä hänen kanssaan. Viimeisissä puheissaan hän ehdotteli jo sovintoratkaisua. Muutenkin Tanskan johdon ja journalistien tyhmänylpeä asenne alkaa olla taipunut järkevämmille linjoille. Kuningattaren haastattelukirjassa ottama asenne, ulkoministerin asenne, lehdistön asenne ja monien poliittisten ryhmien asenne olivat aika huonoja esimerkkejä siitä, miten EU-valtiossa asioita hoidetaan. Poliittisia seuraamuksia ei Tanskan nykyhallitukselle näytä mikään maailman mahti tuottavan. Siellä ministerit istuvat tiukasti palleillaan. Mutta ehkä heillekin oppitunti siitä, mitä European Social Building tarkoittaa, olisi paikallaan. Mutta kuinka se voisi olla sitä, koska nykyinen hallitus tuli valtaan juuri muslimeiden asemaa Tanskassa kritisoivalla populistisella ohjelmalla.
Pieni ero tässä kuitenkin on. Minun ei tarvitse tuomita, kun en tuomiovaltaa tavoittele, enkä pasuunoiden soittoa kaipaa. Minulle riittää, että pidän noita arkkipiispan mainitsemia asioita pahana. "Uskovaiset! Viini, maisir-peli, uhrikivet ja arpanuolet ovat inhotus ja Saatanan työtä. Välttäkää siis niitä, jotta menestyisitte."
Olen samaa mieltä myös Matti Vanhasen kanssa nyt kun hän on ymmärtänyt asioita äveriään emiirin luona. Enkä osaa olla katkera edes siitä, että Suomi ei saanut myydyksi Kuwaitille tälläkään kertaa sotilaallisia tuotteita. Enkä siitäkään, että aikaisemmista kotimaassa pidetyistä puheista huolimatta juuri emiirin piti ottaa puheenaiheeksi loukkaavat kuvat Muhammadista.
Ja olen samaa mieltä islamtuntijan, professori Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa varsin usein. Ainakin hänen suomentamastaan "Niiniköyden suurasta": Tuhoutukoot Abu Lahabin kädet ja tuhoutukoon hän itse! / Ei häntä auta omaisuus, ei hyödytä se, mitä hän on koonnut. / Hän vielä korventuu liekehtivässä tulessa / vaimonsa kantaessa lisää polttopuuta / niiniköysi kaulassa.
Tukholmalaisessa Aftonbladetissa on hyvätasoinen islamologi Jan Hjärpen haastattelu. Hän arvioi terrori-iskun mahdollisuuden kasvaneen Skandinaviassa viime päivien tapahtumien myötä.
Jossakin vaiheessa Blogistanissakin kommentoitiin, että pilapiirroksiin reagoitiin islam-piireissä myöhään. Metelihän syntyi siis siitä, että kun tanskankieliseen lastenkirjaan islamista ei saatu piirtäjää, joka olisi suostunut piirtämään Muhammadin kuvaa, niin Jylland-Posten otti itsesensuuria vastustaakseen tehtäväkseen järjestää niitä kuvia oikein roppakaupalla. Kyse oli siis harkitusta provokaatiosta. Ja siihen reagoitiin nopeasti, kuten Wikipedian pilapiirrossivu osoittaa. "Asian johdosta Algerian suurlähettiläs Latifa Benassa, Bosnian ja Hertsegovinan suurlähettiläs Sead Maslo, Egyptin suurlähettiläs Mona Omar Attia, Indonesian suurlähettiläs Perwitorini Winjono, Iranin suurlähettiläs Ahmad Dialy, Libyan suurlähettiläs Mohammad E. R. Rimali, Marokon väliaikainen suurlähettiläs El Houssaine Oustitane, Pakistanin suurlähettiläs Javed A. Qureshi, Palestiinalaishallinnon yleisvaltuuskunnan päällikkö Maie F. B. Sarraf, Saudi-Arabian suurlähettiläs Mohammad Ibrahim Al-Hejailan ja Turkin suurlähettiläs Fugen Ök allekirjoittivat kirjeen Tanskan pääministerille 25. lokakuuta 2005, missä he pyysivät tapaamista asiaa koskien. Pääministeri Anders Fogh Rasmussen ei suostunut tapaamaan diplomaatteja."
Nyt Rasmussen alkaa olla jo siihen valmis. Ja minäkin saatan olla samaa mieltä hänen kanssaan. Viimeisissä puheissaan hän ehdotteli jo sovintoratkaisua. Muutenkin Tanskan johdon ja journalistien tyhmänylpeä asenne alkaa olla taipunut järkevämmille linjoille. Kuningattaren haastattelukirjassa ottama asenne, ulkoministerin asenne, lehdistön asenne ja monien poliittisten ryhmien asenne olivat aika huonoja esimerkkejä siitä, miten EU-valtiossa asioita hoidetaan. Poliittisia seuraamuksia ei Tanskan nykyhallitukselle näytä mikään maailman mahti tuottavan. Siellä ministerit istuvat tiukasti palleillaan. Mutta ehkä heillekin oppitunti siitä, mitä European Social Building tarkoittaa, olisi paikallaan. Mutta kuinka se voisi olla sitä, koska nykyinen hallitus tuli valtaan juuri muslimeiden asemaa Tanskassa kritisoivalla populistisella ohjelmalla.
Toimittajan terveisiä Kairosta
Helsingin Sanomien ulkomaanosasto (HS 6.2.2006, B1) oli sitten täynnä sananvapautta ja pilapiirrostunnelmia. Toimittaja Pekka Mykkänen on Kairon-matkallaan hakeutunut suurimpaan tavarataloon tapaamaan niitä 10 prosenttia väestöstä, varakkaita eliittirouvia, joilla on ylipäänsä varaa hankkia Kairossa ulkomaisia tuotteita. Niihin kuului aikaisemmin myös tanskalaistuotteita. Arla on ollut itämailla vuolemassa mirhamia ja kultaa jo 40 vuotta.
Vaan ei ole enää, kertoo Mykkänen. "Lähi-itä on ollut meille tärkeä strateginen alue", muistelee Arlan tiedotusjohtaja Astrid Gade Nielsen. Arlan tammikuinen tiedotuskampanja siis epäonnistui täydellisesti. Toimittajan mukaan liikevaihdon lasku on 100 prosenttia, 1,4 miljoonaa euroa päivässä. Alaotsikkoon on merkitty kairolaisen myymälänjohtajan Shabaan Alin kommentti: "Uskon, että emme enää ikinä tee mitään yhteistyötä tanskalaisten kanssa."
Entäs toimittajan tapaamat eliittiopiskelijat. "Katsotaan nyt, kuinka monta miljoonaa tanskalaista on maailmassa ja kuinka monta miljoonaa muslimia", 17-vuotias tyttönen lataa - amerikkalaistyyliin? "He ovat vetkutelleet anteeksipyynnön kanssa neljä kuukautta. Kyllä meilläkin on aikaa", sanoo toinen samanikäinen. Kolmas vakuuttaa, että "me pystymme tuhoamaan heidät."
Hesari siis tyytyy kuvajournalismiin tapahtumapaikoilta ja antaa tähtitoimittajansa levätä Kairon leppeämmässä ilmanalassa. Ihan mielenkiintoisia näkökulmia asiaan hyvin tehtynä.
Mutta milloinkahan Hesari pääsee Kööpenhaminaan ja Osloon. Niitä paikkoja ei ole olemassakaan. Vasta sen jälkeen voidaan alkaa käsitellä Suomea.
Tai pakkohan se on jo aiemmin aloittaa? Vanhanenhan on kohta jo Kuwaitissa. Kai se Mykkänenkin pannaan sinne perään?
Vaan ei ole enää, kertoo Mykkänen. "Lähi-itä on ollut meille tärkeä strateginen alue", muistelee Arlan tiedotusjohtaja Astrid Gade Nielsen. Arlan tammikuinen tiedotuskampanja siis epäonnistui täydellisesti. Toimittajan mukaan liikevaihdon lasku on 100 prosenttia, 1,4 miljoonaa euroa päivässä. Alaotsikkoon on merkitty kairolaisen myymälänjohtajan Shabaan Alin kommentti: "Uskon, että emme enää ikinä tee mitään yhteistyötä tanskalaisten kanssa."
Entäs toimittajan tapaamat eliittiopiskelijat. "Katsotaan nyt, kuinka monta miljoonaa tanskalaista on maailmassa ja kuinka monta miljoonaa muslimia", 17-vuotias tyttönen lataa - amerikkalaistyyliin? "He ovat vetkutelleet anteeksipyynnön kanssa neljä kuukautta. Kyllä meilläkin on aikaa", sanoo toinen samanikäinen. Kolmas vakuuttaa, että "me pystymme tuhoamaan heidät."
Hesari siis tyytyy kuvajournalismiin tapahtumapaikoilta ja antaa tähtitoimittajansa levätä Kairon leppeämmässä ilmanalassa. Ihan mielenkiintoisia näkökulmia asiaan hyvin tehtynä.
Mutta milloinkahan Hesari pääsee Kööpenhaminaan ja Osloon. Niitä paikkoja ei ole olemassakaan. Vasta sen jälkeen voidaan alkaa käsitellä Suomea.
Tai pakkohan se on jo aiemmin aloittaa? Vanhanenhan on kohta jo Kuwaitissa. Kai se Mykkänenkin pannaan sinne perään?
sunnuntai, helmikuuta 05, 2006
Mätää hajua Tanskanmaalta
EDIT klo 22: Ensimmäinen kuolonuhri on sitten tullut Beirutissa Tanskan konsulaatin vastaisessa hyökkäyksessä Reutersin mukaan. Libanonin turvallisuusjoukot ovat poliisin mukaan pidättäneet 174 mielenosoittajaa: 76 syyrialaista, 38 libanonilaista, 35 palestiinalaista ja 25 kansalaisuutta vailla olevaa (valtiotonta) beduiinia.
Edellinen postaukseni opetti, että kyllä sitä meilläkin osataan nujakoida. Ja tietysti peitetyin henkilötunnuksin. Siinä mielessä Lähi-idän kuvien ja blogimaailman kommenttilaatikoiden välillä ei ole mitään eroa. Oman blogini kommenttiosastoa on määrätty suojaamaan Sedis Blogin koko armeijakunta, vähintään 2000 raivokasta sananvapausbloggaajaa. EDIT: Mutta onneksi on rauhallisiakin medioita: tässä Al-Jazeera iFIlmin kautta (via Dionysoksen kevät)
Nyt myös Libanonissa on sytytetty tuleen Tanskan konsulaatti [korjasin tämän tietojen tarkentuessa]. Suomen ulkoministeriö on kehottanut eilisen tapahtumien seurauksena Syyriassa oleskelevia suomalaisia pitämään matalaa profiilia ja välttämään vihaisia väkijoukkoja tilanteen yleisen kireyden takia. Sama toistunee viimeistään huomenna Libanonin suhteen. 2000 poliisia ja mellakantorjujaa eivät Beirutissa riittäneet suojaamaan lähetystöä.
Tanskalaisten varovainen arvostelu jatkuu. Maan 5,4 miljoonasta asukkaasta muslimeja lienee 150 000 - 200 000. Kuningatar Margarethe II:n lausunnot ovat monella tuoreessa mielessä. "Meidän pitää näyttää oppositioasenteemme Islamia vastaan", hänen sanotaan esittäneen. Kanta lienee suunnattu "fanaattisesti" asennoituneita "äärimuslimeita" vastaan.
Täälläkin monet ovat korostaneet Jylland-Postenin tavoitteita muuksi kuin provokaatioksi. Mutta mitä sanotte tästä Spiegel-haastattelusta. "Me odotimme tämän kaltaisia uhkauksia", sanoo Jyllands-Postenin puhemies Tage Clausen. Jyllands-Posten on Tanskan laajalevikkisin sanomalehti. Lehden poliittisen osaston päällikkö Joern Mikkelsen kysyy samassa jutussa itseltään pommiuhkauksien keskeltä, että oliko lehden toiminta päätänsä nostanutta "itsesensuuria vastaan" vaivan arvoista. "Kyllä se oli sen arvoista", hän vastaa.
Tammikuun alussa Clausen vielä sanoi: "Me emme aio pyytää anteeksi, koska me elämme Tanskassa Tanskan lain alaisena, ja meillä on tässä maassa sananvapaus. Jos me pyytäisimme anteeksi, me pettäisimme ne sukupolvet, jotka ovat taistelleet tämän oikeuden puolesta ja samalla myös ne maltilliset muslimit, jotka ovat mieleltään demokraattisia." Me tiedämme, että myöhemmin lehti on pyytänyt kuvia anteeksi. Ehkä liian myöhään ja liian epäuskottavalla tavalla. Vai uskotteko te, että he tarkoittivat sitä?
Tammikuun alussa muslimiyhteisöt Tanskassa olivat viemässä asiaa Euroopan Unionin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaistavaksi. Asia ei edennyt, sillä Tanskassa ei ole jumalanpilkkaa koskevaa lainsäädäntöä. Suomessa on, ja siksi pääministeri antoi asiaa koskevan lausunnon sanoen sen suojelevan kaikkia rekisteröityjä uskontokuntia Suomessa.
EDIT 7.2.2006: "Suomessa julkinen Jumalan, samoin kuin muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien pyhinä pitämien asioiden pilkkaaminen loukkaamistarkoituksessa, on laitonta. Ennen vuoden 1998 lakiuudistusta Suomen laissa oli Jumalan pilkkaa käsittelevä pykälä. Uuden lain mukaan rikettä ei tehdä juridisesti Jumalaa vastaan, vaan uskonnon harjoittajia, joita on loukattu: rikenimike, joka seuraa uskonnollisten yhdyskuntien pyhinä pitämien asioiden julkisesta herjaamisesta on nykyisessä laissa "uskonrauhan rikkominen".
Rikoslain luvun 17 pykälän (§) 10, "Uskonrauhan rikkominen" mukaan (563/1998): "Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta,
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi."
EDIT 7.2.2006 PÄÄTTYY
Minusta näyttää siltä, että Jyllands Posten on aktiivisesti seurannut mielipide- ja arvojohtajansa, kuningatar Margarethan aloittamaa linjaa. Kyse ei ole siis vain lehdistöstä, vaan myös Tanskan johdosta. Tämä asettaa myös anteeksipyyntövaateet hieman eri valoon. Kyse ei ollutkaan lehdistönvapauden nimissä toimivasta itsenäisestä sanomalehdestä, vaan lehti asettautui tukemaan kuningattaren radikaalia poliittista linjaa, joka suorasanaisesti asettui vastustamaan islamia. Islam on Tanskan toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö. Tanskan äärioikeisto on käynyt vastaavaa kampanjaa jo pitkään.
Mainittakoon, että Tanskan korkeimman oikeuden tuore päätös antoi kauppaliikkeelle oikeuden erottaa nuori naistyöntekijänsä, koska tämä halusi käyttää kaupan kassalla islamin tradition mukaista huivia. Sekin leviää nyt maailmallaa kovaa vauhtia.
Edellinen postaukseni opetti, että kyllä sitä meilläkin osataan nujakoida. Ja tietysti peitetyin henkilötunnuksin. Siinä mielessä Lähi-idän kuvien ja blogimaailman kommenttilaatikoiden välillä ei ole mitään eroa. Oman blogini kommenttiosastoa on määrätty suojaamaan Sedis Blogin koko armeijakunta, vähintään 2000 raivokasta sananvapausbloggaajaa. EDIT: Mutta onneksi on rauhallisiakin medioita: tässä Al-Jazeera iFIlmin kautta (via Dionysoksen kevät)
Nyt myös Libanonissa on sytytetty tuleen Tanskan konsulaatti [korjasin tämän tietojen tarkentuessa]. Suomen ulkoministeriö on kehottanut eilisen tapahtumien seurauksena Syyriassa oleskelevia suomalaisia pitämään matalaa profiilia ja välttämään vihaisia väkijoukkoja tilanteen yleisen kireyden takia. Sama toistunee viimeistään huomenna Libanonin suhteen. 2000 poliisia ja mellakantorjujaa eivät Beirutissa riittäneet suojaamaan lähetystöä.
Tanskalaisten varovainen arvostelu jatkuu. Maan 5,4 miljoonasta asukkaasta muslimeja lienee 150 000 - 200 000. Kuningatar Margarethe II:n lausunnot ovat monella tuoreessa mielessä. "Meidän pitää näyttää oppositioasenteemme Islamia vastaan", hänen sanotaan esittäneen. Kanta lienee suunnattu "fanaattisesti" asennoituneita "äärimuslimeita" vastaan.
Täälläkin monet ovat korostaneet Jylland-Postenin tavoitteita muuksi kuin provokaatioksi. Mutta mitä sanotte tästä Spiegel-haastattelusta. "Me odotimme tämän kaltaisia uhkauksia", sanoo Jyllands-Postenin puhemies Tage Clausen. Jyllands-Posten on Tanskan laajalevikkisin sanomalehti. Lehden poliittisen osaston päällikkö Joern Mikkelsen kysyy samassa jutussa itseltään pommiuhkauksien keskeltä, että oliko lehden toiminta päätänsä nostanutta "itsesensuuria vastaan" vaivan arvoista. "Kyllä se oli sen arvoista", hän vastaa.
Tammikuun alussa Clausen vielä sanoi: "Me emme aio pyytää anteeksi, koska me elämme Tanskassa Tanskan lain alaisena, ja meillä on tässä maassa sananvapaus. Jos me pyytäisimme anteeksi, me pettäisimme ne sukupolvet, jotka ovat taistelleet tämän oikeuden puolesta ja samalla myös ne maltilliset muslimit, jotka ovat mieleltään demokraattisia." Me tiedämme, että myöhemmin lehti on pyytänyt kuvia anteeksi. Ehkä liian myöhään ja liian epäuskottavalla tavalla. Vai uskotteko te, että he tarkoittivat sitä?
Tammikuun alussa muslimiyhteisöt Tanskassa olivat viemässä asiaa Euroopan Unionin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaistavaksi. Asia ei edennyt, sillä Tanskassa ei ole jumalanpilkkaa koskevaa lainsäädäntöä. Suomessa on, ja siksi pääministeri antoi asiaa koskevan lausunnon sanoen sen suojelevan kaikkia rekisteröityjä uskontokuntia Suomessa.
EDIT 7.2.2006: "Suomessa julkinen Jumalan, samoin kuin muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien pyhinä pitämien asioiden pilkkaaminen loukkaamistarkoituksessa, on laitonta. Ennen vuoden 1998 lakiuudistusta Suomen laissa oli Jumalan pilkkaa käsittelevä pykälä. Uuden lain mukaan rikettä ei tehdä juridisesti Jumalaa vastaan, vaan uskonnon harjoittajia, joita on loukattu: rikenimike, joka seuraa uskonnollisten yhdyskuntien pyhinä pitämien asioiden julkisesta herjaamisesta on nykyisessä laissa "uskonrauhan rikkominen".
Rikoslain luvun 17 pykälän (§) 10, "Uskonrauhan rikkominen" mukaan (563/1998): "Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta,
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi."
EDIT 7.2.2006 PÄÄTTYY
Minusta näyttää siltä, että Jyllands Posten on aktiivisesti seurannut mielipide- ja arvojohtajansa, kuningatar Margarethan aloittamaa linjaa. Kyse ei ole siis vain lehdistöstä, vaan myös Tanskan johdosta. Tämä asettaa myös anteeksipyyntövaateet hieman eri valoon. Kyse ei ollutkaan lehdistönvapauden nimissä toimivasta itsenäisestä sanomalehdestä, vaan lehti asettautui tukemaan kuningattaren radikaalia poliittista linjaa, joka suorasanaisesti asettui vastustamaan islamia. Islam on Tanskan toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö. Tanskan äärioikeisto on käynyt vastaavaa kampanjaa jo pitkään.
Mainittakoon, että Tanskan korkeimman oikeuden tuore päätös antoi kauppaliikkeelle oikeuden erottaa nuori naistyöntekijänsä, koska tämä halusi käyttää kaupan kassalla islamin tradition mukaista huivia. Sekin leviää nyt maailmallaa kovaa vauhtia.
lauantaina, helmikuuta 04, 2006
Eläköön sananvapaus - kuolema pettureille
Kirjallisesti kunnianhimoinen Ikkuna-Iines mainittiin Parnassossa ja spontaanina ihmisenä hän erehtyi ilakoitsemaan asiasta.
Sananvapauttaan kuin nuijaniskuin puolustava Blogisanomat kiiruhti kommenttiosastolla pamputtamaan Iineksen ilmeen tasalukemille.
Katsotaan nyt toverit, millaisen pilakuvan arvon toimittajat "draamakuningattareksi" nimeämästään Iineksestä piirrätyttävät seuraavaan numeroonsa. Olisiko Iines pukeutunut siinä kielipoliisiksi ja hänen turbaanistaan sojottaisi palava pommi. Sen verran ärtyisiä Blogisanomain toimittajat ovat viime aikoina olleet milloin mistäkin syystä. Onko pyyteettömässä työssä Internetin blogiavaruudessa seikkailevalla sankaritoimittajakaksikolla uupumusta ilmassa? Ei muuta kuin Tanskan lippu selkään ja aavikolle kokemuksia hakemaan!
Matti Vanhanen valmistautuu Euroopan pääministeriyteen ja matkustaa keskustelemaan äveriään emiirin luokse Kuwaitiin keskustelemaan sananvapaudesta ja "sivilisaatioiden törmäyksestä", kuten hän halusi itse tilannetta luonnehtia. Pääministeri ei tainnut tietää, että tämä Samuel Huntingtonin teesi on kovasti kiistelty: ehkä meidän Matissa on sittenkin taipumuksia kulkea isänsä jäljillä, jos ei muuta niin vähintäänkin kaksipiippuisten tiedemaailman asioiden esiintuojana. En usko, että niistä lähtökohdista sopua saadaan aikaiseksi. Piippuja sojottaa ilmassa useampia kuin kaksi. Eikä niiden piipuissa kuki syreeni.
En tiedä mikä petturi minusta Blogistanin Suomen haaraosastossa tulee, kun tämän sanon mielipiteenäni, mutta Pakistanin presidentti on oikeassa ja niin ovat myös Indonesian, Malesian ja Turkin päämiehet ja muut edustajat. Julkaistut pilapiirrokset olivat loukkaavia suurta maailmanosaa kohtaan, eikä sananvapauden tärkeimpiin tehtäviin kuulu puolustaa loukkaavuutta missään muodossa. Näiden pilakuvien julkaiseminen ensin Tanskassa ja sitten Norjassa oli ilmiselvä provokaatio ja nyt tuota provokaatiota levitetään sitten joka mediassa kaikkialla maailmassa. Sivilisaatioiden törmäyksen asiaa ajavat astuivat aimo harppauksen eteenpäin tavoitteissaan. Toiset tulevat varovaisemmaksi. Selvimmin linjaansa on reivannut Helsingin Sanomat, jossa pilakuvat leimattiin huonoksi journalismiksi ja annettiin ymmärtää, että siltä pohjalta sananvapauden puolustaminen on enemmän tai vähemmän huono juttu. En voisi olla enemmän samaa mieltä.
Vaalit Palestiinassa hävinneet Fatahin miehet nousivat otsikoihin heristelemällä aseitaan näyttävästi tv-kameroille. Konepistoolit ja käsikranaattikin ovat jo Fatahin vaakunassa näkyvillä. Se on siis yhtä tuttua heille kuin se, että me Suomen vaakunassa heilutamme karhun ja suden, ei vaan leijonan lailla läntistä (ortodoksista) suoraa miekkaa ja poljemme jalkoihimme islamin käyrämiekan. Tuo vaakunta taidettiin ottaa käyttöön joskus 1550-luvun puolivälissä, kun turkkilaiset oli ajettu Wienin portailta takaisin itään. Mikään ei siis ole muuttunut.
Polttivat Fatahin taisteluasuiset nuoret miehet sitten parit liputkin vanhaan tapaansa: liekö tähtiliput loppuneet varastosta. Vaalit Palestiinassa voittanut Hamas on ihan hiljaa, vaikka Fatahin pojat keräävät mediahuomion. Fatah on nyt viimeinen järjestö, joka jotakin asialle tekisi tuon mediakohun lisäksi. Järjestöllä on aivan liikaa menetettävänä, jos se leimaantuu uudelleen pelkäksi terroristijärjestöksi. Sitä nimitystä ei pelkää itsemurhapommittajien kotijärjestö Hizbollah, jonka johto Libanonin puolelta sanoi kannustavasti, että jos joku haluaa räjäyttää itsensä Skandinaviassa, se olisi heidän puolestaan ihan okei.Meidän mielestämme se ei ole okei. Epäilemättä kohta joku vaatii heidän pommittamistaan kivikaudelle. Ja kansa hurraa! Missä ovat amerikan vapauttavat aseet?
Poliittisesti korrektit pikkukauppiaat ja vähän suuremmatkin kiirehtivät tyhjentämään varastot tanskalaisista ja norjalaisista tuotteista. Arla ja kumppanit kärsivät satojen miljoonien tappiot. Luulenpa, että se on liikaa jopa sananvapaudesta. Ainakin väärinkäytetystä. Jotain tarttis tehrä.
Ja siten sopu on mahdollinen. Raha ratkaisee nämäkin kysymykset. Vanhasen on vain saatava Kuwaitin emiiri - sillä maalla on läheiset suhteet al-Fatahiin - vakuuttuneeksi siitä, että me eurooppalaiset ristiretkiläisten, imperialistien ja kolonialistien jälkeläiset olemme taas kerran oikeassa, kun me toistelemme riittävän usein itsellemme, että nämä kuvat ovat "suht harmittomia" - lainaus tietysti jumalanpilkan suht harmittomalta kannattajalta, Marginaalin Janilta.
Sananvapauttaan kuin nuijaniskuin puolustava Blogisanomat kiiruhti kommenttiosastolla pamputtamaan Iineksen ilmeen tasalukemille.
Katsotaan nyt toverit, millaisen pilakuvan arvon toimittajat "draamakuningattareksi" nimeämästään Iineksestä piirrätyttävät seuraavaan numeroonsa. Olisiko Iines pukeutunut siinä kielipoliisiksi ja hänen turbaanistaan sojottaisi palava pommi. Sen verran ärtyisiä Blogisanomain toimittajat ovat viime aikoina olleet milloin mistäkin syystä. Onko pyyteettömässä työssä Internetin blogiavaruudessa seikkailevalla sankaritoimittajakaksikolla uupumusta ilmassa? Ei muuta kuin Tanskan lippu selkään ja aavikolle kokemuksia hakemaan!
Matti Vanhanen valmistautuu Euroopan pääministeriyteen ja matkustaa keskustelemaan äveriään emiirin luokse Kuwaitiin keskustelemaan sananvapaudesta ja "sivilisaatioiden törmäyksestä", kuten hän halusi itse tilannetta luonnehtia. Pääministeri ei tainnut tietää, että tämä Samuel Huntingtonin teesi on kovasti kiistelty: ehkä meidän Matissa on sittenkin taipumuksia kulkea isänsä jäljillä, jos ei muuta niin vähintäänkin kaksipiippuisten tiedemaailman asioiden esiintuojana. En usko, että niistä lähtökohdista sopua saadaan aikaiseksi. Piippuja sojottaa ilmassa useampia kuin kaksi. Eikä niiden piipuissa kuki syreeni.
En tiedä mikä petturi minusta Blogistanin Suomen haaraosastossa tulee, kun tämän sanon mielipiteenäni, mutta Pakistanin presidentti on oikeassa ja niin ovat myös Indonesian, Malesian ja Turkin päämiehet ja muut edustajat. Julkaistut pilapiirrokset olivat loukkaavia suurta maailmanosaa kohtaan, eikä sananvapauden tärkeimpiin tehtäviin kuulu puolustaa loukkaavuutta missään muodossa. Näiden pilakuvien julkaiseminen ensin Tanskassa ja sitten Norjassa oli ilmiselvä provokaatio ja nyt tuota provokaatiota levitetään sitten joka mediassa kaikkialla maailmassa. Sivilisaatioiden törmäyksen asiaa ajavat astuivat aimo harppauksen eteenpäin tavoitteissaan. Toiset tulevat varovaisemmaksi. Selvimmin linjaansa on reivannut Helsingin Sanomat, jossa pilakuvat leimattiin huonoksi journalismiksi ja annettiin ymmärtää, että siltä pohjalta sananvapauden puolustaminen on enemmän tai vähemmän huono juttu. En voisi olla enemmän samaa mieltä.
Vaalit Palestiinassa hävinneet Fatahin miehet nousivat otsikoihin heristelemällä aseitaan näyttävästi tv-kameroille. Konepistoolit ja käsikranaattikin ovat jo Fatahin vaakunassa näkyvillä. Se on siis yhtä tuttua heille kuin se, että me Suomen vaakunassa heilutamme karhun ja suden, ei vaan leijonan lailla läntistä (ortodoksista) suoraa miekkaa ja poljemme jalkoihimme islamin käyrämiekan. Tuo vaakunta taidettiin ottaa käyttöön joskus 1550-luvun puolivälissä, kun turkkilaiset oli ajettu Wienin portailta takaisin itään. Mikään ei siis ole muuttunut.
Polttivat Fatahin taisteluasuiset nuoret miehet sitten parit liputkin vanhaan tapaansa: liekö tähtiliput loppuneet varastosta. Vaalit Palestiinassa voittanut Hamas on ihan hiljaa, vaikka Fatahin pojat keräävät mediahuomion. Fatah on nyt viimeinen järjestö, joka jotakin asialle tekisi tuon mediakohun lisäksi. Järjestöllä on aivan liikaa menetettävänä, jos se leimaantuu uudelleen pelkäksi terroristijärjestöksi. Sitä nimitystä ei pelkää itsemurhapommittajien kotijärjestö Hizbollah, jonka johto Libanonin puolelta sanoi kannustavasti, että jos joku haluaa räjäyttää itsensä Skandinaviassa, se olisi heidän puolestaan ihan okei.Meidän mielestämme se ei ole okei. Epäilemättä kohta joku vaatii heidän pommittamistaan kivikaudelle. Ja kansa hurraa! Missä ovat amerikan vapauttavat aseet?
Poliittisesti korrektit pikkukauppiaat ja vähän suuremmatkin kiirehtivät tyhjentämään varastot tanskalaisista ja norjalaisista tuotteista. Arla ja kumppanit kärsivät satojen miljoonien tappiot. Luulenpa, että se on liikaa jopa sananvapaudesta. Ainakin väärinkäytetystä. Jotain tarttis tehrä.
Ja siten sopu on mahdollinen. Raha ratkaisee nämäkin kysymykset. Vanhasen on vain saatava Kuwaitin emiiri - sillä maalla on läheiset suhteet al-Fatahiin - vakuuttuneeksi siitä, että me eurooppalaiset ristiretkiläisten, imperialistien ja kolonialistien jälkeläiset olemme taas kerran oikeassa, kun me toistelemme riittävän usein itsellemme, että nämä kuvat ovat "suht harmittomia" - lainaus tietysti jumalanpilkan suht harmittomalta kannattajalta, Marginaalin Janilta.
perjantaina, helmikuuta 03, 2006
Normalisoidaan
Elo alkaa normalisoitua, vaikka ei siitä varma vielä voi olla. Heräsin muutaman kerran yöllä ja olo oli kuin kuumetta odotellessa - tiedättehän sen tunteen, kun pitää omaa otsaa koetella ja tarkistaa, onko se kuuma. Vilun väreet tukahdutettiin kahdella peitolla ja pitkillä kalsareilla, mutta nyt paleltaa taas. Syöminenkään ei siihen tunnu auttavan. Vetää pään ulko- ja sisäpuolella. Ja päätä särkee. Se ei ole tavallista.
Aikataulut ovat päreinä, eikä niiden sirpaleidenkaan päällä ole mukava makoilla. Pitänee mennä sorvia vääntämään ja lähettelemään selityssähköposteja. "Tiedän että olen myöhässä. Anteeksi. Satuin vain hajoamaan. Yritän liimata kaiken kasaan pikapikaa. Sitten kaikki on taas hyvin. Onhan?"
Zombeilin eilen illalla lopulta luennonkin. Kollega ei ehtinyt muiden menojensa vuoksi paikkaamaan, kehotti kylmästi peruuttamaan luentoni. En halunnut peruuttaa, kun en tiennyt kenen päälle peruuttaisin.
Kännyyn sateli tekstiviestejä koko ajan. Molemmat spontaanit luennonjälkeiskaljatarjoukset peruivat myöhemmässä tekstiviestissä tulonsa. Jälkimmäisen tullessa olin ehtinyt istuksia puolitoista tuntia lasillisen ääressä railakkaita karaoke-esityksiä kuunnellen. "Ilmoitukseni tulostani olikin ennenaikainen. Oliko moga?" -viestiin vastasin muistaakseni: "Kiva tekstiviestejä on saada. Lähden kotiin. Isä kuoli eilen. Ei juhlaoloa olisi ollut muutenkaan."
Luulenpa että toiseen poissaoloilmoitukseen en muistanut edes vastata. Sen sijaan arkunkantajat on jo listattu.
Yöllä valvoessani huomasin luonnostelevani hautajaispuhetta, sillä pappeja ei paikalle kutsuta, kun niitä ei eläessäkään tarvittu.
Kuinka vähän sitä tietääkään oman isänsä elämästä? Ajat ja paikat kyllä, mutta ajatukset, linjaukset ja todelliset valinnat paljon huonommin. Siksi henkilöön käyvissä puheissa on niin paljon anekdootteja. Anekdootti ikään kuin symboloi sitä mitä toinen oli. Siis että tehän ymmärrätte, että tällainen hän oli ja täydennätte loput itsellenne sopivalla tavalla.
Viimeiseltä kymmeneltä vuodelta on kyllä olemassa muutamia tuhansia sivuja päiväkirjaa. Sairausajalla hän lopetti sen pitämisen. Taidan luonnostella puheen ilman niitä. Luen ne sitten jälkikäteen. Enkä tiedä varmasti edes pidänkö sitä puhetta. Ei siitä ainakaan mielin kielin -sanailua syntyisi.
Ei se nyt niin helppo elämä ollut.
Aikataulut ovat päreinä, eikä niiden sirpaleidenkaan päällä ole mukava makoilla. Pitänee mennä sorvia vääntämään ja lähettelemään selityssähköposteja. "Tiedän että olen myöhässä. Anteeksi. Satuin vain hajoamaan. Yritän liimata kaiken kasaan pikapikaa. Sitten kaikki on taas hyvin. Onhan?"
Zombeilin eilen illalla lopulta luennonkin. Kollega ei ehtinyt muiden menojensa vuoksi paikkaamaan, kehotti kylmästi peruuttamaan luentoni. En halunnut peruuttaa, kun en tiennyt kenen päälle peruuttaisin.
Kännyyn sateli tekstiviestejä koko ajan. Molemmat spontaanit luennonjälkeiskaljatarjoukset peruivat myöhemmässä tekstiviestissä tulonsa. Jälkimmäisen tullessa olin ehtinyt istuksia puolitoista tuntia lasillisen ääressä railakkaita karaoke-esityksiä kuunnellen. "Ilmoitukseni tulostani olikin ennenaikainen. Oliko moga?" -viestiin vastasin muistaakseni: "Kiva tekstiviestejä on saada. Lähden kotiin. Isä kuoli eilen. Ei juhlaoloa olisi ollut muutenkaan."
Luulenpa että toiseen poissaoloilmoitukseen en muistanut edes vastata. Sen sijaan arkunkantajat on jo listattu.
Yöllä valvoessani huomasin luonnostelevani hautajaispuhetta, sillä pappeja ei paikalle kutsuta, kun niitä ei eläessäkään tarvittu.
Kuinka vähän sitä tietääkään oman isänsä elämästä? Ajat ja paikat kyllä, mutta ajatukset, linjaukset ja todelliset valinnat paljon huonommin. Siksi henkilöön käyvissä puheissa on niin paljon anekdootteja. Anekdootti ikään kuin symboloi sitä mitä toinen oli. Siis että tehän ymmärrätte, että tällainen hän oli ja täydennätte loput itsellenne sopivalla tavalla.
Viimeiseltä kymmeneltä vuodelta on kyllä olemassa muutamia tuhansia sivuja päiväkirjaa. Sairausajalla hän lopetti sen pitämisen. Taidan luonnostella puheen ilman niitä. Luen ne sitten jälkikäteen. Enkä tiedä varmasti edes pidänkö sitä puhetta. Ei siitä ainakaan mielin kielin -sanailua syntyisi.
Ei se nyt niin helppo elämä ollut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)