perjantaina, maaliskuuta 04, 2005

American Pie – tarina laulun takana, osa VIII

I met a girl who sang the blues
And I asked her for some happy news
But she just smiled and turned away
I went down to the sacred store
Where I'd heard the music years before
But the man there said the music wouldn't play
And in the streets the children screamed
The lovers cried, and the poets dreamed
But not a word was spoken
The church bells all were broken
And the three men I admire most
The Father, Son and the Holy Ghost
They caught the last train for the coast
The day the music died
And they were singin'


Tapasin tytön, joka lauloi bluesia / Ja kysyin häneltä olisiko hänellä joitakin hyviä uutisia / Mutta hän vain hymyili ja kääntyi pois / Menin sitten pyhään kauppaan
jossa kuulin aiempien vuosien musiikkia / Mutta mies siellä sanoi, etteivät ne enää toimi /
Ja kaduilla kirkuivat lapset, / rakastavaiset itkivät / ja runoilijat unelmoivat /
Eikä sanaakaan sanottu / kirkonkellotkin olivat särkyneet /
Ja kolme miestä, jota ihailen eniten / Isä, Poika ja Pyhä Henki /
nousivat viimeiseen junaan rannikolle /
Päivänä jolloin musiikki kuoli /
Ja he lauloivat/
[kertosäkeen kahteen kertaan]


1960- ja 1970-luvun taitteessa elettäessä ei tarvitse pitkään sitä, kuka on "Tyttö joka lauloi bluesia". Janis Joplin oli ollut blueshenkisen rockin kruunaamaton kuningatar, ja ne "onnettomat uutiset" joihin laulu viittaa, kertovat hänen kuolemastaan heroiinin yliannokseen lokakuussa 1970.

"Pyhä kauppa" viittaa yhteydessään selkeästi levymyymälään. Levykauppojen traditioihin oli kuulunut, että vakavissa ostoaikeissa sisään tullut asiakas saattoi kuunnella levyä etukäteen. Tämä käytäntö oli juuri silloin muuttumassa. Myös levyjen formaatti muuttui, ja esimerkiksi Buddy Hollyn levyt olivat 78-kierrosta minuutissa pyörähteleviä levytyksiä, joita uudemmat levysoittimet eivät enää toistaneet. Levyteollisuus siirtyi kahteen standardiin: 45 kierroksen nopeudella toistettaviin single-levyihin ja albumeihin, joiden kierrosnopeus levystoittimissa oli 33 kierrosta minuutissa.

Subjektiivisen tulkinnan mukaisesti se ympäristö, johon Don McLean viittaa on kuitenkin kuuluisa rock-lava Fillmore East. Tämä rock-promoottori Bill Grahamin omistama keikkapaikka suljettiin taloudellisesta syystä 1971 vain kolmen vuoden toiminnan jälkeen. Vastaavia muutoksia oli tapahtunut myös Fillmore Streetillä San Franciscossa, jossa sen musiikillinen elämä, erityisesti kymmenet jazz-klubit, olivat hiipumassa. Juuri siellä oli Grahamkin toiminut ennen siirtymistään New Yorkiin: Fillmoren nimi periytyy siis lännestä. American Pie levytettiin 26.5. 1971 ja sai radion ensi-esityksensä New Yorkissa kahdella radiokanavalla (WNEW-FM ja WPLJ-FM) juuri Fillmore Eastin sulkemisen yhteydessä eräänlaisena tunnusmelodiana. San Franciscossa Graham piti yllä paikkaa nimeltä Fillmore West, vaikka siirsikin toimintansa pois Fillmore Streetiltä, joka muutti muotoaan varsin usein. [1955 siellä toimi myös Allen Ginsberg, San F:n runoilijayhteisön päähenkilöitä, ja proosaruno "Huuto" - Suomessakin skandaali 1960-luvun jälkipuoliskon radioesityksenä - syntyi siellä]

Rocksosiologinen tulkinta avartaa puheen "pyhästä kaupasta" käsittämään koko 1950-luvun rock-skeneä, joka nähtiin jälkikäteen yhtenäisenä, mutta joka ei ollut enää suosittua. Toki asialla saatetaan viitata myös sensuuriin: esimerkiksi McLeanin ystävien The Weavers-yhtyeen kohtalona oli tulla osaksi mustaa listaa, ja sen kappaleet olivat usein julkisessa soittokiellossa ja heidän levynsä poistettiin levykauppojen hyllyiltä.

"Kirkuvat lapset" on symbolinen ilmaus vietnamilaisten lasten kärsimykselle. Tunnetut valokuva, jossa näytetään napalmien riepaleistamia lapsia vietnamilaisen kylän raitilla oli juuri julkaistu Life-lehdessä. Amerikkalaistettu poliittinen tulkinta näkee ilmaisun tulkinnaksi Vietnam-mielenosoituksista ja –mellakoista, ehkä jopa "kukkaislapsista", jotka joutuivat poliisin ja kansalliskaartin pahoinpitelemäksi, niin kuin esimerkiksi People's Parkin mielenosoituksissa Berkeleyssä vuosina 1969 ja 1970.

"Itkevät rakastavaiset" voisivat tästä johdonmukaisesti seuraten olla sodassa kuolleiden sotilaiden leskeytyneitä vaimoja. Sodan kriisistä vaiettiin julkisesti, koska ajateltiin sitä tuskaa, jota ihmiset tunsivat menehtyneistä rakkaistaan. Tälle päinvastainen tulkinta miettii taas sitä, onko kysymys mielenosoittajista, jotka kansalliskaarti vaientaa. Näin "rakastavaiset" voisivat olla myös hippejä, jotka "huusivat julki" ("cried") mielipiteensä rauhan puolesta iskulauseina. "Runoilijat" olisivat näin rauhan puolesta unelmoivia tavalla, joka oli kuusikymmenluvulla yleinen: tunteita voitiin osoittaa ennenmminkin runouden kautta, sillä julkisuuden "objektiivisen tiedonvälityksen ihanne" suosi asiallissävytteistä informaatiota.

"Särkyneet kirkon kellot" voisivat viitata kuolleisiin muusikoihin, jotka eivät enää tuota musiikkia, mutta myös kysymykseen Jumalan kuolemasta, minkä aikakauslehti Time julkaisi lokakuussa 1965 ennakoiden samalla organisoidun uskonnon kuolemaa. Emoryn teologian professori Thomas J. J. Altizerin artikkelista nousi valtaisa kansallinen keskustelu, jossa kaikki mediat olivat täysin rinnoin mukana. Altizerin nimi rinnastettiin jumalanmurhaajiin. Altizeria kannattavat kutsuivat itseään Kristityiksi ateisteiksi.

Ateisimi oli tietysti yksi niistä suunnista, jotka nousivat esille noina murrosaikoina. Muita suuntauksia olivat siirtyminen Idän uskontoihin, ja myös New Age, erilaiset kultit ja lahkot nostivat päätään myös julkisuuden suhteen. Tämä perustui kirkon konservatiiviseen asenteeseen erityisesti seksiä kohtaan. Kirkko sanoi seksin olevan pahasta ja myös syntyvyyden sääntely oli pahasta. Mutta 1960-luvun lopulla kirkko muuttui: jopa katolinen kirkko luopui latinan kielen käytöstä messuissa, kirkkoihin tuotiin musiikkisoittimia siinä tarkoituksessa, että nuorisoa voitaisiin houkutella mukaan toimintaan. Suuntaus jatkuu edelleen ja on läpäissyt monet perinteiset kristinuskon suunnat.

Samalla McLean tietysti viittaa myös kuolleisiin muusikoihin ja niihin näkymiin, jossa perinteisen amerikkalaisuuden säilyttäminen on toivotonta ja tilalle on tullut uusi aikakausi, jonka osia vapaa rakkaus ja huumeet ovat. McLean tulkitsee muutoksen regeneraatioksi myös siltä osin, että yhtenäisyyttä korostavaa 1950-luvun rockmusiikkia ei enää soiteta eikä se ole suosittua.

McLeanin uskontopainotukset ovat harvinaisen suoria puhuttaessa kolmesta miehestä, joita hän ihailee eniten. Mutta vaikka Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat esillä, ei pidä unohtaa laulun eri tulkintatasoja: rock-skenen tasolle vietynä kyse on laulun kantavasta teemasta, niistä kolmesta rockmuusikosta, jotka menehtyivät lento-onnettomuudessa 1959. Buddy Holly on tietysti McLeanin suosikki, mutta hän antaa nääin arvoa myös Richie Valensille ja Big Bopperille. Kokonaisuuden näkökulmasta rockin viattomuus kuoli näiden miesten mukana. Tämä näkökulma selittäisi myös "junamatkan rannikolle", joka samastuisi näin kuolemaa tarkoittavaan ilmaisuun "meni länteen" ("went west"), ja näin matka symboloisi jälleen kerran lento-onnettomuutta.

Poliittisessa tulkinnassa kolme ihailtua miestä olisivat salamurhan kohteiksi joutuneet JFK, Martin Luther King ja Robert Kennedy. He olivat ne miehet, joiden uskottiin kaikkein eniten tuovan muutoksen amerikkalaiseen yhteiskuntaan poliittisesta näkökulmasta. Heidän kuolemansa oli politiikassa se, mitä voidaan luonnehtia "musiikin kuolemaksi". Vaihtoehtoina tälle on esitetty, että Martin Luther King olisi Isä, JFK Poika ja rotutaistelija Malcolm X Pyhä Henki.

Rock-skenen näkökulmasta on ajateltu myös vähemmän uskottavia vaihtoehtoja, jossa Isänä toimisi Chuck Berry, poikana Rick Nelson ja uskonnollisesti korostunut siisti Pat Boone Pyhä Henki tai sellainen rock-maailmaan liittyvä tulkinta, jossa Dylanin manageri Albert Grossman olisi Isä, Dylan itse Poika ja Buddy Holly Pyhä Henki.

5 kommenttia:

edsel kirjoitti...

Eikö Fillmore East ollut keikkapaikka?

Sedis kirjoitti...

Anteeksi sekoiluni. Tietysti.

Sedis kirjoitti...

Sekoiluni taustaa, ks.

http://www.fillmorestreetsf.com/history.html

LL kirjoitti...

En muista, olisinko lukenut mitään blogia näin suuren liikutuksen ja ihastuksen vallassa. Aivan mielettömän hienoa, että jaat tietouttasi muillekin. Lisäksi kirjoitat suurella taidolla.
Tämä sarja toi aivan uusia ulottuvuuksia mestariteokseen, jonka aikaisemmin olin kuullut vain viittaavan Buddy Hollyn & co:n kuolemiin.
Kiitos, kiitos, kiitos.  

edsel kirjoitti...

Suuri kiitos ja kumarrus minultakin. Tämä oli hyvä esimerkki siitä, miten populaarikulttuurin kolmeminuuttisen takaa löytyy kokonainen maailma, jos vaan osaa katsoa. Ja myös hyvä osoitus siitä, että blogit eivät ole aina pelkästään "narsistisia päiväkirjoja" :-)