Tapahtunut aiemmin:
American Pie – tarina laulun takana, osa III
American Pie – tarina laulun takana, osa II
American Pie – tarina laulun takana, osa I
Toisen säkeistön alussa Don McLean luo yleistä skeemaa säkeen jälkipuoliskon henkilökohtaisemmalle otteelle. Tekstin aikakaari ulottuu kontekstiltaan populaarikulttuurin tuotteisiin ja kulttuurisiin tapoihin 1950-luvun lopulta 1960-luvun puolivälin tienoille. Samalla laulun tekstin sisältämä henkilökohtaisen ajan kokemus, muisto lento-onnettomuuden aikaisista tunnoista, syvenee varhaisteini-ikäisen tapahtumahistoriallisesta reagoinnista nuoren aikuisen tunteisiin ja käytännöllisiin praktiikoihin.
Did you write the book of love,
And do you have faith in God above, If the Bible tells you so?
Now do you believe in rock 'n roll?
Can music save your mortal soul? And can you teach me how to dance real slow?
Well I know that you're in love with him 'Cause I saw you dancing in the gym
You both kicked off your shoes
Man, I dig those rhythm 'n' blues
I was a lonely teenage broncin' buck With a pink carnation and a pickup truck
But I knew that I was out of luck The day the music died I started singing...
Lähes jokainen virke viittaa populaarikulttuurin tuotteisiin ja niiden käyttötapoihin. The Book of Love oli The Monotonesin hittikappale vuodelta 1958.
The Monotones oli teini-poikien yhtye, perustettaessa 1955 pojat olivat 15 ja 17 ikävuoden väliltä. Laulussa laulettiin "Oh I wonder, wonder who... who, who wrote the book of love?" Kyse on kuin onkin uskonnollisesta viittauksesta, sillä The Monotonesin hahmot olivat aktiivisia kuorossa nimeltä New Hope Baptist Choir. Kuoron jäseninä oli monta tulevaa muusikkoa, tunnetuimpina Dianne Warwick, Dee Dee Warwick, Judy Clay ja Cissy Houston sekä The Impressions -yhtyeestä myöhemmin tunnettu Leroy Hutson. Dianne ja Dee Dee Warwick olivat siskoksia, kuoron johtaja Cissy Houston – Whitney Houstonin äiti, muuten – oli heidän tätinsä.
Warwick ja The Monotonesin Charles Patrick olivat serkuksia – bändissä soitti hetken myös Charlesin James (Jim)-veli. Samaan uskonnolliseen viittaussarjaa jatkaa – ainakin If the Bible Tells You So oli Don Cornellin menestyskappale vuodelta 1955. Cornell (oik. Luigi Francesco Varlaro, 1924-2004) oli Big Band-ajalle 1950-luvulla tyypillinen ”boy singer”.
If the Bible Tells You So on myös erään suositun pyhäkoululaulun sanoituksen osa: ”Jesus loves me this I know, for the Bible tells me so". Näin McLean paaluttaa 1950-luvun kokemuksensa tuon ajan suuriin menestyksiin, joita yhdistää se, että kaikilla niillä on uskonnollinen referenssitausta. McLeanin omasta uskonnollisuudesta lapsuudessa tai uskonnollisesta lapsuudenympäristöstä ei liene tämän perusteella epäilystä.
1960-luvun sosiokulttuuriset viitekehykset ovat kuitenkin toiset. Pyhän kirjan sijaan palvonnan kohteeksi nousi rock’n roll ja tavanomaiseksi slangiksi muuttuneet, aiemmin rienaaviksi tulkittavissa olevat kysymykset kuten ”uskotko rokkenrolliin” tai ”pelastaako musiikki sielusi” ovat enemmän kuin vain banalisoitua uskonnollista retoriikkaa.
Pyhien banalisoituminen oli traditiokielteisellä 1960-luvulla yleisempikin trendi – Jimi Hendrixin klassinen kitaratulkinta Yhdysvaltain kansallislaulusta on hyvä esimerkki nationalismiin liittyvän pyhyyden sädekehän rapistumisesta. Yhdysvaltojen kansallislaulu liitetäänkin nykyisin yhä useammin erilaisten populaarikulttuurin tai ruumiinkulttuurin tilaisuuksiin ikään kuin pakollisena liitteenä. Kansallislaulukulttuurin muutos patrioottismilitaristisesta banaaliin kuvaavat myös Suomen kansallislaulun monet käyttöympäristöt ja tarkoitukset: jalkapallo-otteluiden, rock-konserttien ja karaoke-baarien tila kansallislaululle on toki toinen kuin mitä 1950-luvulla voitiin pyhäksi ymmärretylle isänmaallisuuden ilmentymälle edes kuvitella.
The Lovin Spoonful julkaisi 1965 hitin, joka oli koveri John Sebastianin kappaleesta Do You Believe in Magic?. Siitä löytyvät niin virkkeet kuin ”Do you believe in magic” ja ”It’s like trying to tell a stranger ’bout rock and roll”.
1960-luvulla musiikin toki uskottiin “pelastavan sielut” ja hitaat tanssit olivat oleellinen osa varhaisia rock and roll -tanssitapahtumia. Vuosikymmenen loppua kohden tanssiminen menetti merkitystään. Sen korvasivat psykedelia ja pitkät instrumentaaliset soolot, jotka kiinnittävät yleisön huomiota entistä tehokkaammin.
Muutoksesta voidaan tehdä päätelmä. Tanssisalin lattialta huokuva kollektiivinen tunne yksilöllistyy omaan kokemukseen ja jopa sisäiseen kokemukseen paeten (tässä rocktilanteisiin liittyvä psykedeliahuumeiden käyttö oli varmasti keskeinen osa).
Nämä kysymykset antavat olettaa McLeanin pitävän hengissä 1950-luvun rock and roll –kulttuuria: musiikkia, tanssia, viihtymistä. Nehän esiintyvät varhaisteinin unelmissa ja kysyä sopii, pelkääkö McLean aikuistuttuaan ja maailman muuttuessa tämän vanhan ja rakkaan maailman kuolemista.
1950-luvulla tanssiminen oli aito rakkauden osoitus ja kantoi mukanaan yhteisen sitoumuksen konnotaatioita. Tanssikumppani ei ollut noin vain vaihdettavissa – tämä yleistyi vasta 1960-luvun lopulla. Viittaus ”sock hop”-tapaan tarkoittaa sitä, että kengät oli riisuttava pois silloin kuin tanssitilaisuus järjestettiin puulla päällystetyllä koripallokentillä – katukengät kun olisivat vahingoittaneet kentän pintaa.
Rock’n roll oli ensimmäinen musiikin muoto, joka selvästi sekoitti tiukkoja roturajoja. Kuten tiedämme populaarimusiikin historiasta, rotuerottelu oli keskeinen osa populaarikulttuurin julkisia muotoja. Mustien esiintyjien mustille yleisölle esittämää populaarimusiikkin kutsutaan tavallisesti ”rotumusiikiksi” (race music), joka myöhemmin pehmennettiin rhytm & blues –musiikiksi (tavallisesti myös lyhenteenä r&b).
Muutos alkoi 1950-luvun alussa, jolloin radio alkoi Yhdysvalloissa - ei toki Suomessa - esittää afroamerikkalaisen väestönosan musiikkia kaikille, jotka sattuivat olemaan kanavalla. Kun nämä esiintyjät saivat mainetta, radion merkitys rajojen rikkojana tietyisti kasvoi. Eräs tällaisista edelläkävijöistä oli sekä mustien että valkoisten teini-ikäisten suosikiksi Yhdysvalloissa noussut radioääni Alan Freed.
Rhytm & Bluesin listamenestys tuli mahdolliseksi vuoden 1954 kieppeillä, usein kuitenkin miedonnettuina koveri-versioina. Niinpä esimerkiksi Joe Turnerin Shake Rattle and Roll -kappaleen esittäjäksi tuli rock’n rollin pioneeri Bill Haley, Chords-yhtyeen Sh-Boom koverin teki Crew-Cuts, Moonglows-yhtyeen Sincerely sai esittäjäkseen McGuire Sistersit, kuten LaVerne Bakerin Tweedle Dee Georgia Gibbsin.
Vuoden 1955 puolella Fats Dominon ja Little Richardin kaltaiset r&b-artistit pääsivät listoille omilla kappaleillaan. Sun Records –yhtyeen keksintö oli vuonna 1956 lisätä suosituksi tulleeseen rock and rolliin elementtejä country & western musiikista – se tuotti Buddy Hollyn kaltaisia menestyjiä.
A White Sport Coat (And a Pink Carnation) oli Marty Robbinsin hittilevy vuodelta 1957. Pick-up –kuorma-auto taas oli aikansa symboli seksuaalisesta riippumattomuudesta ja seksuaalisesta kyvykkyydestä, erityisesti Texasissa. Niinpä esimerkiksi Jimmy Buffet on tehnyt laulun jossa lauletaan ”a white sport coat and a pink crustacean”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti