Emme juhli merkkipäiväämme

Tämän päiväinen Dokumentin ytimessä -näytös Orionissa (Eerikinkatu 15, alkaa klo 17) on "en-juhli-merkkipäivääni" -juhlanäytös, ainakin järjestysnumeronsa perusteella. Vuonna 2003 keväällä aloitettu yhteistyö tutkijakollega Ilkka Kippolan kanssa on poikinut 50 näytöstä.

Juhlan vuoksi tekemisiä voi tarkastella teknisesti ja hieman teoreettisestikin. Olemme esittäneet seitsemässä vuodessa hieman vajaat 100 tuntia suomalaista dokumenttielokuvaa elokuvateatterin kankaalla, pääosin filminä, mutta aineiston luonteen vuoksi muissakin formaateissa. Sama jatkuu tänään, kun esillä olevat elokuvat ovat vuosilta 1944-1947. Kolme elokuvista tulee filmiltä, loput digibetana.

100 tuntia esityskelpoista aineistoa tarkoittaisi, että saisimme siitä helposti - tähän tietysti kuuluu sanoa "helposti ja helposti..." - esimerkiksi 200 tuntia televisio-ohjelmaa tai sohvakokemusta konkretisoiden neljäksi vuodeksi joka viikko tunnin ohjelman.

Muutama ystävällinen, elokuvasta kiinnostunut ihminen on kahlannut läpi koko sarjan. Uskallan sanoa, että he ovat nähneet paljon ja saaneet paljon. Väitän jopa, että heille kyse ei ole enää suomalaisen dokumenttielokuvan peruskurssista, vaan jatkokurssien jälkeisestä syventävästä tiedonhankinnasta. Tämä tiedonhankinta on sävyttänyt myös sarjan tekijöiden toimia. Uuden tiedon hankinta on ollut elokuvaa historiallisesti tutkivan tutkijan motivaationa.

Elokuviin kohdistuva kiinnostus saa usein erilaisia leimoja, aivan kuten mihin tahansa kulttuuriseen ilmiöön ulottuva mielenkiinto. Näin rakentuvat kaanonit, joita voidaan täsmentää listoiksi lajikohtaisesti tai teemoittain.

Kaanonien yksinkertaisin muoto on myyttinen. Silloin kiinnostus osuu usein johonkin yksittäiseen ohjaajaan, joka ikään kuin sublimoidaan taivasten avainten hallitsijaksi. Näitä myyttisyyksiä on rakennettu myös suomalaiseen elokuvahistoriaan.

Toinen nykyjournalismin suosima käsittelymuoto on temaattinen. Se tosin typistyy helposti esimerkiksi puheeksi kulttielokuvista. Tällöin kohteena on yksittäinen elokuva ja sen ylle rakentuva kulttiriitin kaltainen kiinnostus.

Myyttinen ohjaajasankaruus ja esimerkiksi kulttielokuviin kohdistuva pistemäinen kiinnostus jättävät helposti syrjään hieman kokonaisvaltaisemman näkemyksen elokuvahistoriasta ja sen keskenään ristiriitaisista elementeistä. Journalismille, yksittäisille festareille ja viihteen kuluttajille edellinen riittää, eikä siinä ole mitään vikaa. Se on nykymaailmaa.

Mutta silti olen iloinen, että olen voinut olla tekemässä jotakin - miten sen sanoisi - kiinnostavampaa. Ryhtymättä syvämietteiseksi voin luonnehtia tähän astisia Dokumentin ydin -näytöksiä tuloksekkaiksi.

Arkistojen hyllyiltä on tuotu satoja filmejä tutkittavaksi, ne on käyty läpi, tarvittaessa restauroitu esitys/skannauskuntoon, joistakin jopa tehty uusia esityskopioita, valmistettu tutkija- ja käyttökappale (video/dvd), esitetty ne julkisesti elokuvien taustat vahvasti kontekstoiden ja lopulta viimeistelty kirja esitetyistä. Tätä kaikkea ei tietysti tee yksi tai kaksi ihmistä, vaan mukana on eri työtehtävien vaatimien ammattilaisten erikoisketju, joita ilman mitään ei tapahtuisi. Suuri kiitos heille - se on parasta työtoveruutta.

Kuten sanottu, emme juhlista mitään. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta teemme vastoin oletuksia, jatkamme tänä keväänä vielä kahdella näytöksellä (14. ja 28. huhtikuuta) ja syksyllekin on suunnitelmia jo luonnosteltu.

Mutta asiaan. Tristram Shandy on hyvä elokuva ja alkaa seitsemältä. Meidän näytöksemme kahta tuntia aikaisemmin. Tervetuloa molempiin.

Kevättä ilmassa

Maanantaiaamun todellinen piristyspommi ei ole lasillinen grapemehua vaan Bruce Willisin tähdittämä sotaelokuva. DVD:llä saatavissa oleva ja kolmeen kertaan Nelosella televisiossa esitetty Tears of the Sun ei hitaudellaan ja jähmeydellään vetoa, mutta aamuseitsemältä sen esittämän etnisen puhdistuksen rytmikäs ratatataa (kahden tunnin kestossaan) riittää kahvimukilliseen jos toiseenkin.

Päivitys uuden sotaelokuvan sykkeeseen oli hieman tahmeaa, mutta toivottavasti kieli vertyi tarpeeksi tunnin kestoisen puhelun aikana. Päivällä sitten huomasin, että joitakin vanhoja juttuja myös ilmestyy. Taannoin Turun ylkkäri jututti kulttielokuvista, joita esitettään täysin rinnoin Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa huhtikuussa.

Kun sitten ahkerasti, mutta kohtuullisin vähin villoin selvittelin Lauri Karilon (Kulttuurifilmi Oy. Kurki ja Suomi-Filmin opetusfilmit) taustoja ja henkilöhistoriaa, olikin takana jo seitsemän tunnin tauoton työrupeama.

Kiinalainen työlounas, vilkas suunnittelupalaveri sekä ekstratyötehtäväksi langennut pikainen perehtyminen rakkauselokuviin kollegan työhuoneessa ovat saaneet aikaan sen, että 9 tuntia on jo täynnä eikä loppua näy. Tai kaksitoista jos aamuyön alkutunnit lasketaan.

Kevättä on siis ilmassa. I'm back to business.

Esityspropagandaa

Ensi viikon keskiviikkona pärähtävät käyntiin jo seitsemättä vuottaan käyvän Dokumentin ytimessä -sarjan tämän kevään näytännöt. Oikeastaan varaslähtö otettiin jo DocPoint-festareilla, joissa esillä olivat Aho & Soldanin elokuvat.

Kollega Ilkka Kippolan kanssa rakennetut kevään ohjelmat liittyvät tulevaan sodan jälkeisestä ajasta nykypäivää lähestyvään kirjaamme dokumenttielokuvan historiasta Suomessa, kuten varmaankin lähivuosien näytökset ylipäätään.

Ensimmäisenä esitysvuorossa ovat vuosien 1944-1947 dokumenttielokuvat. Otsikko kalskahtaa komealta: Päämääränä tulevaisuus. Mielestämme se luonnehtii sekä irtiottoa sodasta että niitä monia suunnitelmia, joita ideologisesti virittäytyneet poliitikot maassa ja sen rajojen ulkopuolella rustasivat. Suomen suuntaa haettiin tosissaan.

Huhtikuussa esillä ovat ensin taiteilijat, erityisesti kirjailijat ja kuun loppupuolella karjalaiset. Kavan sivuilta lisää tietoa.

Yksityiskohtia ensi viikon näytännöstä voi lukea Sediksen elokuvablogista.

Tervetuloa Orioniin (Eerikinkatu 15) 24.3. alkaen tasan kello 17. Laittakaa kalentereihinne. Lysti on halpaa: liput viitosen ja neljän euron klubikortilla (voimassa 6 kk) euroa halvemmalla. Lapset pääsevät sisään kahdella eurolla.

Juhlien jälkeen

Pistäydyin Tampereella elokuvajuhlilla. Kerrankin pääsee sanomaan, että palkintoja annettiin niille, joille minäkin olisin niitä antanut. Toinen varma merkki keski-iän arvostelukyvyn kypsyydestä on se, että festariöitä myös nukuttiin.

Vaikka jokin menohetki jäi väliinkin, hippaloita oli kuitenkin ihan tarpeeksi. Kiinnostavia, avartavia ja uusia avauksia sisältäviä elokuvakeskusteluja käytiin kymmeniä. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja entistä paremmin joihinkin aiemmin tavattuihin. Totta, elokuvia olisi voinut katsella enemmänkin.

Miia Tervon Lumikko on monet palkintonsa ansainnut. Hieno, monitasoinen tarina, joka mietityttää juuri sopivasti. Jos tällaisen elokuvajuhlan esitettävät elokuvat valitaan sekä kriitikko että katsoja mielessä, tässä oiva esimerkki sellaisesta josta molemmat voivat pitää.

Risto Jarvan palkinnon saaneen Miesten vuoron palkitseminen kaikkialla Suomessa jokaisen saunavuoron yhteydessä on asiallista. Pia Andellin Göringin sauva sai yli puolituntisten palkinnon mikä lämmitti mieltä, onhan kyseessä nykyaikainen, arkistojen ainesta ja draamaa onnistuneesti ja taitavasti yhdistävä historia-aiheinen dokumenttielokuva. Kun lähtökohdat olivat tuttuja, valmis elokuva ilahdutti ihan sydämen pohjasta. Nämä elokuvat teidän on nähtävä keinolla millä hyvänsä.

Eräs parhaimmista ehdotuksista oli vuosittainen lyhytelokuvien päivä Kavan ohjelmistoon. Ajattelin viedä ajatusta eteenpäin, mutta katsotaan ehtiikö täksi vuodeksi?

Kotipaikkakunnan lukijoille tiedoksi, että Tampereella palkitut elokuvat voi nähdä Helsingissä. Esitykset ovat Kiasmassa lauantaina 20. maaliskuuta klo 14.00. Liput 8/6 euroa.

Politiikkaa

Eläkeikää pitäisi nostaa neljällä vuodella; alusta, keskeltä ja lopusta kuulemma kuin Aristoteleen runousopin kolmikantaperiaatteelta pystyyn kuolleena ideana. Asia ratkeaa, kun osaa valita oikean maitofirman - sisältö ei tietenkään ratkaise asiaa vaan purkin painate. Näillä markkinoilla boikotit ovat näemmä jopa pääministerin mieleen.

Työtä ei sovi boikotoida, varmaankin siksi, että Kalle Toiskallion televisiokommentaarin mukaan "punoittavat ja lihavat vuorineuvokset" ovat niin sanoneet. Muutama tuhatta ahtaajaa ei saa Suomen kansantaloutta nurin vaikka vallankumousta yrittäisivätkin. Asiahan on sitä paitsi rahalla hoidettavissa.

Hienointa on kuulla höpöpuhetta satojen miljoonien päivätappioista samalla kun uusi, kelvollinen ja taatusti ihan kohtuullinen sopimus maksaisi paljon, paljon vähemmän. Ja jos taas lama vaanii - sehän on ollut jo kuukausia itse asiassa ohi - miksi käsitellä periaatekysymyksiä juuri nyt, "herkkään aikaan". Vuorineuvokset joutavat kaivamaan takataskustaan lompsan ja varmistamaan nousukauden sillä. Heidän näkökulmastaan, satojen miljoonien tappioiden takaa, prosentin palkankorotustoiveet ovat kaikkea muuta kuin kohtuuttomia.

Samaan aikaan toisaalla yhä useammat nettikirjoittelijat vaativat lakkojen kieltämistä, vaikka jokainen tietää, että työpakolla on maailmanhistoriassa vain yksi nimi, orjuus.

Yksi esimerkki päinvastaisesta eli asiakysymyksestä, joka on periaateratkaisu. Ahtaajat ovat oikealla asialla vaatiessaan työturvan kustannuksia siirrettäväksi työntekijöiltä työnantajalle: jälkimmäinenhän se kulun aikaan saakin erottamalla työntekijöitä milloin minkin kvartaalituloksen parantamiseksi.

Ja tässä yhteydessä on turha puhua jatkuvasta hingusta ulkoistamisiin ja tuotannon siirtämisestä Kiinaan ja muille palkkaturvattomille alueille. Paljonko ulkoistamiset ovat tuoneet tappiota kuntataloudelle? Voisiko joku laskea nämäkin vaikutukset.

Lakkojen yhteydessä ihmetyttää se kuka kulloinkin puhuu? Ammattiyhdistyksien aktiivista toimintaa vastustavia ja lakko-oikeuksien rajoittamista haikailevia näyttää nettikeskusteluissa riittävän. Mistä eturyhmistä puhujat tulevat? Samalla näyttää myös siltä ettei yhdelläkään ole mitään kiintoisaa sanottavaa, sillä samalla sanansäilällä lyödään "lesbofeministejä" ja "kommunisteja", jotka ovat nettipöljien sanankäytössä tietysti saman kolikon eri puolia. Ammattimaiset yrittäjäpropagandistit ja oikeistopoliitikot ovat asia erikseen. Heidät pitäisi vain identifioida keskustelussa reilusti sinne minne kuuluvatkin. Ammattiyhdistyksen ammattimaisiin vastustajin.

Ammattiyhdistystoiminta vaatii ryhdistäytymistä. Ei vasemmistopuolueilla ole mitään häpeämistä siinä, että ne asettavat yhteisiä tavoitteita ay-ryhmien kanssa positiivisen eduntavoittelun nimissä. Ei sillä, etteivätkö tavoitteet voisi olla erilaisiakin. Mutta yhteistoiminnassa poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi ei nyt vain ole kerta kaikkiaan mitään pahaa.

Vasemmisto tarvitsee oman tiedotusvälineensä. Nykyinen alennustila on säälittävää - jokainen tiedotustaistelu on tuomittu häviämään näennäispuolueettomalla kentällä. Suomeen on perustettava vasemmistolainen aamu- ja iltapäivälehti, joka osaa asiansa myös netissä. Se on kallista, mutta poliittisesti varmaankin sen väärtti. Minä aloittaisin iltapäivälehdestä ja kysyisin Ruotsista mallia.

Mutta naisten kokonaisvaltaista militarisoimista ajavien liikkeiden pitäisi painua takaisin poteroonsa. Sen sijaan yleisen asevelvollisuuden kriittinen tarkastelu - esimerkkinä Ruotsi - voisi olla ajankohtaista täälläkin.

Urheiluelokuvat

Olympiakisat ovat päättyneet. Nyt voisi hetken aikaa miettiä urheiluelokuvia. Pikaisessa sessiossa ensin itse ja sitten pari kollegaa listasimme hyvän peruslistan, jota emme väitä täydelliseksi.

Aktivoikoon tämä olympialaiskuumeesta toipilaana olevia urheiluhulluja tai muuten vain tietäviä. Kertokaa kommenteissa täydennyksiä tai vinkkejä.

Urheiluelokuvat Suomessa

Unto Eskola, Lumisten metsien mies (1928)
Valentin Vaala, Laveata tietä (1931)
Wilho Ilmari, Kuriton sukupolvi (1937)
Orvo Saarikivi, Avoveteen (1939)
Yrjö Norta, Lapatossu ja Vinski olympiakuumessa (1939)
Ossi Elstelä, Nuoria ihmisiä (1943)
Yrö Norta, Sisulla ja sydämellä (1947)
Edvin Laine, Kultamitalivaimo (1947)
Hannu Leminen, Hän tuli ikkunasta (1952)
Ilmari Unho, "Jees, olympialaiset", sano Ryhmy (1952)
Ville Salminen, Pekka Puupää (1953)
Veikko Itkonen, Rakastin sinua, Hilde (1954)
Edvin Laine, Veteraanin voitto (1955)
Matti Kassila, Kuriton sukupolvi (1958)
Jörn Donner, Sixtynine 69 (1969)
Risto Jarva, Bensaa suonissa (1970)
Seppo Huunonen, Piilopirtti (1978)
Veikko Kerttula, Iso vaalee (1983)
Pertti Pasanen, Lentävät luupäät (1983)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)
Ere Kokkonen, Uuno Epsanjassa (1985)
Matti Ijäs, Painija (1985)
Juhani Hurme, Tappavat sekunnit (1985)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986)
Tapio Suominen, Porttikielto taivaaseen (1990)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991)
Juha Rosma, Jänis (1992)
Juha Rosma, Who is Joe Louis? (1992)
Teija Murtovaara, Koskenkorva Cowboys (1992)
Anssi Mänttäri, Mestari (1992)
Juha Rosma: Jänis (1992)
Heikki Ahola, Kaupunkisinfonia (1995)
Matti Grönberg, Kummeli Stories (1995)
Heikki Kujanpää, Jäänmurtaja (1997)
Klaus Härö, Maraton (1997)
Simo Halinen, Cyclomania (2001)
Matti Ijäs, Haaveiden kehä (2002)
Joona Tena, FC Venus (2005)
Aleksi Mäkelä, Matti (2005)
Petri Kotwica, Musta jää (2007)
Markku Pölönen, Ralliraita (2009)