Kävin katsomassa vihdoinkin Virpi Suutarin elokuva Auf Wiedersehen, Finnland. Se on dokumentti jatkosodan lopun ajoista, eräiden Lapista peräytyvien saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneiden suomalaisten naisten tarina. Se kirvoitti muutaman alustavan ajatuksen.
Sunnuntain Hesarissa professori Henrik Meinander kirjoitti kirja-arviota Erkka Railon ja Ville Laamasen toimittamaan teokseen Suomi muuttuvassa maailmassa (Edita 2010). Positiivisen arvion päätteeksi Meinander esitti kysymyksen, joka ei sattune kauas dokumentaristien ajattelumaailmasta:
Mutta milloin perinteisen poliittisen historian tutkijamme alkavat hieman enemmän pohtia, miten arkiset tunteet, muistot ja odotukset vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen?
Näyttäisi siltä, että historioitsijoihin nähden dokumentaristit ovat olleet historiaesityksillään avant gardea. Eikä se ole ensimmäinen kerta, niin on ollut ennenkin.
Jos etsitään uutuuksia viimeisten 15 vuoden aikana ilmestyneiden dokumenttielokuvien sisältämästä historianäkemyksessä, on selvää että ytimessä ovat olleet juuri muistot ja arkiset tunteet, mukaan luettuna kokemus ja elämys.
Osa niistä on liittynyt Suomeen 1980–90 -lukujen vaihteessa ilmaantuneeseen ilmiöön, subjektiiviseen elokuvaan. Esillä olivat ennen muuta elokuvantekijän omat muistot, tunteet, kokemukset ja elämykset. Antti Peipon ja Kiti Luostarisen varsin näyttävästi ja osuvasti avaama suuntaus henkilökohtaiseen historiaan ei välttämättä aina tuottanut jatkossa suuria oivalluksia, kuten termi napanöyhtä subjektiivisen elokuvan yhteydessä osoittaa. Lasse Naukkarisen Utopia ja Pekka Uotilan Kolme seppää sekä Hanna Miettisen (nyk. Maylett) 100 kelloa toki ovat jääneet mieleen historiallisesti kiinnostavan perspektiivinsä ansiosta.
Toinen yhtymäkohta on kompilaatioelokuvassa. Peter von Baghin 1980-luvun puoliväliin tekemä avaus olympiavuoteen 1952, talvisodan syttymisen vuoteen 1939 ja jatkosodan päättymisvuoteen 1944 olivat historiallisen kompilaatioelokuvan ensimmisiä merkkiteoksia. Ylen jättimäisen tv-produktion Sinisen laulun menestys osoittaa, ettei suuntaus ole vieläkään ohi.
Aikanaan Baghia syytettiin "puhuvien päiden" politiikasta, nyt tuon 1960-luvulla syntyneen televisioestetiikan ja minibudjetoitujen tuotantomallien aikana tällaisia syytöksiä ei enää kuulu. Haastatteluohjelmat televisiossa ovat edelleenkin varsin suosittuja: sellaisenaan dokumentteja jälkipolville ja kuten tiedämme, mitä mainioimmin kierrätettävissä kompilaatiodynamiikan mukaisesti. Myös visuaalisesti on perusasetelmaa kehitetty monin tavoin. Pitkät kasvokuvat ovat tällä hetkellä muodissa yhtä hyvin Kauniissa ja rohkeissa kuin dokumenttielokuvissa. Ennen "sielun peili" olivat silmät, nyt tarkoin tarkastellut ja rajatut kasvot.
Historiallisesta dokumenttielokuvasta nostaisin esille Seppo Rustaniuksen monet 1918-elokuvat. Tekijän kyky löytää tutkimuksellisia puutteita, elokuvan kokoisia aukkoja ja puutteellisesti käsiteltyjä asiakokonaisuuksia on ollut uraauurtavaa. Muistammehan vaietut ja muistista ja julkisuudesta poispainetut teloitukset, punakaartilaisnaiset ja punaorvot. Asiantuntijatieto ja tekijöiden luova panos sulautuvat niissä varsin hyvin yhteen. Monet televisiodokumentit - mainittakoon esimerkiksi Reijo Nikkilä ja K. J. Koski - ovat vastaavasti ajaneet historian asiaa tuoreilla näkökulmilla.
Vaikka Erja Dammertin Sotalapset oli toki aihekokonaisuudeltaan julkisuudessa jo varsin paljon käsitelty, se oli kuvallisesti tuore ja ehti mukaan hitaasti käydyn keskustelun ensimmäiseen aaltoon: sekin osoitti kuinka historiankirjoituksessa ja varsinkin väitöstilaisuuksissa pelätty "minä olin siellä" –dokumentarismi voi elävöittää historiaa ja antaa sille myös uusia ulottuvaisuuksia.
Sijoittaisin Virpi Suutarin elokuvan Auf Wiedersehen, Finnland näihin jatkumoihin. Itse asiassa varsin monet nykydokumentit voidaan laskea tähän mukaan. Esimerkiksi Jouko Aaltosen Kongon Akseli on varsin sujuvasti laskettavissa tähän joukkoon, vaikka siinä päähenkilön läsnäolo onkin konstruoitu ajallisesta etäisyydestä johtuen toisin: autenttista kuvaa ja ääntä ei ole ollut saatavissa. Kritiikkiä se on saanut rakennetun äänimaailman korostumisesta, jopa ylivallasta.
Mainittava on tässä myös Pia Andellin kaksi tuoretta työtä, Hetket jotka jäivät, joka hyödyntää päähenkilöiden henkilökohtaisia arkistoja yleisesti samankaltaisesti tapaan kuin sosiaalihistorioitsijat ovat tehneet viimeiset parikymmentä vuotta. Erojakin tietysti helposti löytää, mutta kirjeet, valokuvat ja päiväkirja- tai muistelmasitaatit ovat olleet kunniassaan historiankirjoituksessakin.
Uusin, Göringin sauva, laajentui nykymaailman mukaisesti henkilöhaastattelun ja arkistofilmien lisäksi myös dokudraaman alueelle, ts. sinne, minne historioitsija ei koskaan tutkimustyössään käy. Kirjallisuudessa tämän kaltainen kuvittelu on ollut toki peruskauraa koko postmodernin kirjallisuuden historian aikana: siellä fiktiviisyyttä voidaan leventää niin, ettei se mahdu minkään totuuskäsityksen sisään. Dokumenttielokuvalle tämä on kiintoista rajapinta pohdittavaksi.
Muistot, tunteet ja odotukset ovat ollee perinteisestä historiantutkimuksesta poissa lähinnä siksi, että historiateorian epistemologinen eli tietoteoreettinen näkemys on aktiivisesti hyljeksinyt niitä. Muistojen ja kokemusten tiedollista antia on perinteisessä historiateoriassa väheksytty ja pitkään ja jopa kiistetty kokonaan.
Elämysten tuottaminen on taas nähty esimerkiksi museoiden näyttelypolitiikassa jopa suoranaisesti tiedon välittämisen vastakohtana. Syynä on ollut nähdäkseni lähinnä rajaava metodinen näkemys: joskus ajateltiin niin, että ajallinen etäisyys historiankirjoituksen kohteisiin on välttämätön, elävistä ihmisistä ei pidä kirjoittaa historiaa, sillä ihmiset ovat kerta kaikkiaan lähteenä epäluotettavia.
Elokuvissa tällaisia estoja ei ole ollut, vaikka fiktiivisiä historiallisia elokuvia harvemmin rakennetaan elävän ihmisen ympärille. Dokumentaarielokuvassa elävän ihmisen henkilökohtainen läsnäolo on usein lähtökohta, vaikkakaan ei tietenkään välttämätöntä.
Perinteisessä historiantutkimuksessa korostettiin metodia - lähdekritiikkiä - jopa siihen asti, että se käytännössä korvasi historian ja sen teorian. Vasta postmodernin historian uudentyyppinen kysymyksenasettelu, joka irtaantui fakta-argumentin kahleista ja joka sijoitti historiantutkimuksen kohteeksi merkityksen ennen totuutta, voitiin kehikkoa avata. Nyt arkipäivä, muisti ja yksilölliset muistot ja kokemukset olivat arvossaan myös historiantutkimuksessa.
Suurten kertomusten muurin murtumisen jälkeen entiset marginaalit tuottivat jatkuvasti yhden, totaalisen historian sijaan historioita, moniäänisyyttä ja erilaisia, usein keskenään ristiriidassa olevia kertomuksia, jotka olivat kuitenkin kertojilleen totta, usein osa heidän identiteettiään.
Juuri identiteettikysymysten vuoksi pienetkin kertomukset on otettava vakavasti. Erityisen vakavasti ne on otettava silloin kun ne haastavat suuren, yleisesti omaksutun ja itsestään selvänä pidetyn kertomuksen. Kääntöpuolena homogenisoimisen puutteelle ovat tietysti loputtomasti sikiävät identiteettikonfliktit. Niiden kanssa dokumentaristitkin joutuvat painiskelemaan omasta, etiikkaa painottavasta lähtökohdastaan. Historian kyseen ollen kyse on historianhallintaongelmasta, siitä kuinka vaikean menneisyyden kanssa on tultava toimeen, kuinka siihen on sopeuduttava.
Kiintoisaa on, että suomalaisen dokumenttielokuvan esittämät historialliset tulkinnat ja käsitykset eivät ole juuri saaneet ristiriitaista tai poikkipuolista vastaanottoa.
Jos vaikeuksia tai pikemminkin hankaluuksia on ollut, ovat ne realisoituneet elokuvan valmistettaessa. Rahoitusvaikeuksien lisäksi mainittakoon työ taivutella tai saada elokuvaan päähenkilöitä.
Joskus erimielisyydet ovat johtuneet myös elokuvan esittämistä kuvista. Konkreettisesti näin on käynyt silloin kun esimerkiksi eräät romaniperheet halusivat kieltää dokumentaarisen, jo historiallisen kuvan esittämisen jo menneistä sukulaisistaan – ongelma onneksi ratkesi.
Toinen mieleen tuleva tapaus tuli todeksi silloin, kun elokuvan päähenkilön sukulaiset ovat jälkikäteen halunneet kieltää elokuvan esittämäsen sanomalla sen esittävän maailman olevan ongelmallinen heidän ja suvun nykyiselle elämälleen. Identiteetti- ja intimiteettiongelmat ovat siis vaikeuttaneet dokumentaristien työtä lähinnä etnisestä tai suvun näkökulmasta.
Yleensä dokumenttielokuvien sisällöt ja niiden historiallinen sanoma on otettu vastaan verrattain vähin kommentein. Positiivisissa arvosteluissa, silloin kun niitä on ollut, on todettu työn tärkeys, mutta mustesotaa ei ole syntynyt, eikä liioin suurta historialliseta keskustelua.
Näyttääkin siltä, että nykyisessä maailmassa kaikki kukat saavat kukkia. Tämä jättää mahdollisesti sisällöllliset kysymykset vähemmälle. Julkisuus ei ole kiinnostunut sisällöistä.
Suutarin elokuvan kohdalla näin ei ole, mutta silti voi arvata, että vastaavasti kuten kirjallisuudessa, voi hyvin olla tulevaisuudessa, että entistä useammin esille joutuu tekijän persoona, eivät hänen työnsä. Tämä olisi vahinko, sillä historiallisella dokumenttielokuvalla on kyky pureutua historian kysymyksiin niin, että sitä voidaan pitää myös vakavana historiankirjoituksena ei vain yhtenä monista historian esityksistä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dokumenttielokuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dokumenttielokuva. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, toukokuuta 19, 2010
maanantaina, toukokuuta 17, 2010
Eläköön dokumenttielokuva - alas jääkiekko?
Tänään iltapäivällä ainakin 1,2 miljoonaa suomalaista hylkää kesäisen helteen täyttämän elämän ja siirtyy seuraamaan kamppailu-urheilua televisiosta, jossa kuumuus on aivan toista kaliberia: ruudun lumopinnalla kohtaavat Suomen leijonamiehistö ja itsensä Saatanan johtama Slovakia. Minä en ole läsnä muuten kuin spirituaalisesti, sillä tuohon aikaan siirryn velvollisuuksien sanelemana ja huolimattomuuttani pimennettävään huoneeseen Tennispalatsin salissa numero 12.
Neljän epäonnistuneen kerran jälkeen saan vihdoinkin katsella Virpi Suutarin elokuvan Auf Wiedersehen, Finnland (2010) ja avata sanaisen arkkuni sen jälkeen käytävässä paneelikeskustelussa, jonka teemana on: Vaietut historian ilmiöt ja niiden käsittely julkisuudessa.
Sähköpostini syövereistä, mutta ei juuri muualta löytämän ilmoituksen mukaan "KESKUSTELEMASSA (ainakin): ohjaaja Virpi Suutari, tutkija Jari Sedergren (Kava), tutkija Lars Westerlund (Kansallisarkisto), keskustelun vetäjänä Rostislav Aalto."
Lähtökuopassani lojuvat eilisessä Hesarissa prof. Henrik Meinanderin kirjoittaman kirja-arvion sanat Erkka Railon ja Ville Laamasen toimittamasta teoksesta Suomi muuttuvassa maailmassa (Edita 2010). Positiivisen arvion päätteeksi Meinander esitti kysymyksen, joka ei sattune kauas historiallisiin aiheisiin ryhtyvien nykydokumentaristien ajattelumaailmasta:
"Mutta milloin perinteisen poliittisen historian tutkijamme alkavat hieman enemmän pohtia, miten arkiset tunteet, muistot ja odotukset vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen?
Näyttäisi siltä, että historioitsijoihin nähden dokumentaristit ovat olleet historia-esityksillään avant gardea. Eikä se ole ensimmäinen kerta.
Neljän epäonnistuneen kerran jälkeen saan vihdoinkin katsella Virpi Suutarin elokuvan Auf Wiedersehen, Finnland (2010) ja avata sanaisen arkkuni sen jälkeen käytävässä paneelikeskustelussa, jonka teemana on: Vaietut historian ilmiöt ja niiden käsittely julkisuudessa.
Sähköpostini syövereistä, mutta ei juuri muualta löytämän ilmoituksen mukaan "KESKUSTELEMASSA (ainakin): ohjaaja Virpi Suutari, tutkija Jari Sedergren (Kava), tutkija Lars Westerlund (Kansallisarkisto), keskustelun vetäjänä Rostislav Aalto."
Lähtökuopassani lojuvat eilisessä Hesarissa prof. Henrik Meinanderin kirjoittaman kirja-arvion sanat Erkka Railon ja Ville Laamasen toimittamasta teoksesta Suomi muuttuvassa maailmassa (Edita 2010). Positiivisen arvion päätteeksi Meinander esitti kysymyksen, joka ei sattune kauas historiallisiin aiheisiin ryhtyvien nykydokumentaristien ajattelumaailmasta:
"Mutta milloin perinteisen poliittisen historian tutkijamme alkavat hieman enemmän pohtia, miten arkiset tunteet, muistot ja odotukset vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen?
Näyttäisi siltä, että historioitsijoihin nähden dokumentaristit ovat olleet historia-esityksillään avant gardea. Eikä se ole ensimmäinen kerta.
maanantaina, helmikuuta 15, 2010
Naisia, nuoria ja lapsia
Arkistojen aarteita tämäkin. Puhe Orioniin joskus silloin ennen.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49 tänään
Orionissa, Eerikinkatu 15 (Helsinki) iltaviideltä
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49: VALINTATILANTEIDEN DRAAMAA SEKÄ PUOLUEPOLIITTISIA FIKTIOITA
25.11. keskiviikko 17:00(I dokumentärens kärnä 49: Valsituatinernas dram och partipolitiska fiktioner), digibeta, sallittu kaikille, 98 min
Katso tarkemmin esitettävät elokuvat.
Ja osta biletti saman tiensä.
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 49: VALINTATILANTEIDEN DRAAMAA SEKÄ PUOLUEPOLIITTISIA FIKTIOITA
25.11. keskiviikko 17:00(I dokumentärens kärnä 49: Valsituatinernas dram och partipolitiska fiktioner), digibeta, sallittu kaikille, 98 min
Katso tarkemmin esitettävät elokuvat.
Ja osta biletti saman tiensä.
maanantaina, elokuuta 10, 2009
Kirjaa voi nyt tilata
Kirjaamme voi tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nettimyymälästä. Pientä viivettä voi esiintyä, sillä teos ilmestyy virallisesti vasta ensi viikon tiistaina (18.8.2009).
Tarjolla on siis Jari Sedergren @ Ilkka Kippola: Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009,537 s, 42 e.
Tarjolla on siis Jari Sedergren @ Ilkka Kippola: Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-1944. SKS 2009,537 s, 42 e.
maanantaina, helmikuuta 09, 2009
Moana
Tänään sain tilaisuuden tutustua maailmanharvinaisuuteen, Robert J. Flahertyn Moanaan (1925 / Paramount 1926). Flahertyn arkistoa järjestävän Sami van Ingenin mukanaan tuoma elokuva on maailman ensimmäinen dokufiktio. Silti juuri Moana on elokuva, jonka arvostelun / esittelyn yhteydessä brittidokumentaristi John Grierson totesi, että tällä elokuvalla on "dokumentaarista arvoa" (documentary value). Siitä sitten kehittyi anglosaksiseen kielenkäyttöön dokumenttifilmin käsite. Ranskankielisessä maailmassa film documentaire oli tunnettu jo 1910-luvun alkupuolella, joten ei keksintö kovin suuri uutuus ollut. Englannin ylivalta vain on tehnyt Griersonin kielenkäytöstä eräänlaisen dokumenttielokuvan syntymäpäivän.
Täydellisin nitraattikopio siitä on ollut Ruotsissa, jossa elokuva oli omana aikanaan valtaisa menestys, mutta nykyisin tuo kopio on tuhottu. Siitä otetun pelastuskopion kautta lienee tehty ne kolme tunnettua kaitakopiota. Korkeatasoinen kopio lienee myös oikeuksia pitkään hallussaan pitäneellä Paramountilla, joka kunnosti elokuvan omaa kaupallista levitystään varten vuonna 1953.
Paramountin oikeudet lakkasivat viimeistään 1989, mutta jo sitä ennen ohjaajan tytär Monica oli teettänyt isänsä toivomusten mukaisesti vuonna 1980 äänellisen kaitakopion, jonka esitysten yhteydessä hän piti luentoja isänsä elämäntyöstä. Esityksiä hänen hallussaan olleelle kahdelle kopiolle kertyi noin viisikymmentä. Äänirestaurointityön suorittanut yhtiö lienee tehnyt itselleen yhden kopion, ymmärtääkseni suoraan Ruotsin pelasteesta.
Verrattain harvinainen tapaus siis. Löytyykö lukijoista Moanan nähneitä - siitä ei ole dvd:tä, mutta VHS on Yhdysvalloissa aikoinaan julkaistu.
Täydellisin nitraattikopio siitä on ollut Ruotsissa, jossa elokuva oli omana aikanaan valtaisa menestys, mutta nykyisin tuo kopio on tuhottu. Siitä otetun pelastuskopion kautta lienee tehty ne kolme tunnettua kaitakopiota. Korkeatasoinen kopio lienee myös oikeuksia pitkään hallussaan pitäneellä Paramountilla, joka kunnosti elokuvan omaa kaupallista levitystään varten vuonna 1953.
Paramountin oikeudet lakkasivat viimeistään 1989, mutta jo sitä ennen ohjaajan tytär Monica oli teettänyt isänsä toivomusten mukaisesti vuonna 1980 äänellisen kaitakopion, jonka esitysten yhteydessä hän piti luentoja isänsä elämäntyöstä. Esityksiä hänen hallussaan olleelle kahdelle kopiolle kertyi noin viisikymmentä. Äänirestaurointityön suorittanut yhtiö lienee tehnyt itselleen yhden kopion, ymmärtääkseni suoraan Ruotsin pelasteesta.
Verrattain harvinainen tapaus siis. Löytyykö lukijoista Moanan nähneitä - siitä ei ole dvd:tä, mutta VHS on Yhdysvalloissa aikoinaan julkaistu.
tiistaina, joulukuuta 16, 2008
Unelmana Karjala
En toivottavasti ole liian usein levitellyt tietoa katsottavaksi kelpaavista dokumenttielokuvista. Nyt olisi sellainen kuitenkin tarjolla.
Vuoden 2007 marraskuussa annoimme sittemmin dokumentti-Jussilla palkitun Ari Matikaisen kanssa Kettupäivillä dokumenttielokuvapalkinnon K. J. Kosken mainiolle elokuvalle Unelma Karjalasta. TV2 lähettää sen tänään 22.05.
Kosken idea elokuvaan, jonka kuvaaminen Karjalassa koki kovia viranomaistoiminnan vuoksi, on yksinkertainen mutta toimiva.
Mitä Karjalassa asuvat venäläiset ja muut kansallisuudet ajattelivat sinne muuttaessaan ja siellä eläessään. Ja mitä he ajattelevat nyt, kun evakoiksi lähteneet palaavat kotikonnuilleen katselemaan ja muistelemaan.
Ohjaajan pitkältä uralta muuten löytyy koko joukko kiinnostavia elokuvia, riippumatta siitä, mitä hän on tuotantoprosessissa tehnyt.
Yksi asia hämmästyttää. Mikähän lienee saanut televisioyhtiön pitämään näin hyvää dokumenttia näin pitkään hyllyllä esittämättä sitä kertaakaan!
Löytyi vielä tuo lausuntomme. Siteerattakoon tähän:
Dokumenttielokuvan ammattilaissarjan "Pääpalkinnon saa K. J. Koski ohjaustyöllään Unelmana Karjala. Unelmana Karjala tuo uutta valoa ja yllättäviä näkökulmia suomalaisille tärkeään ja jopa myyttiseksi jähmettyneeseen Karjala-teemaan. Raati piti varmaotteisesta toteutuksesta, erityisesti elokuvaa rytmittävästä luontevasta arkistomateriaalin käytöstä. Elokuva on katsojalle helppo, mutta paljon puhuva.
Helsingissä lauantaina 10.11.2007
Ari Matikainen & Jari Sedergren"
Vuoden 2007 marraskuussa annoimme sittemmin dokumentti-Jussilla palkitun Ari Matikaisen kanssa Kettupäivillä dokumenttielokuvapalkinnon K. J. Kosken mainiolle elokuvalle Unelma Karjalasta. TV2 lähettää sen tänään 22.05.
Kosken idea elokuvaan, jonka kuvaaminen Karjalassa koki kovia viranomaistoiminnan vuoksi, on yksinkertainen mutta toimiva.
Mitä Karjalassa asuvat venäläiset ja muut kansallisuudet ajattelivat sinne muuttaessaan ja siellä eläessään. Ja mitä he ajattelevat nyt, kun evakoiksi lähteneet palaavat kotikonnuilleen katselemaan ja muistelemaan.
Ohjaajan pitkältä uralta muuten löytyy koko joukko kiinnostavia elokuvia, riippumatta siitä, mitä hän on tuotantoprosessissa tehnyt.
Yksi asia hämmästyttää. Mikähän lienee saanut televisioyhtiön pitämään näin hyvää dokumenttia näin pitkään hyllyllä esittämättä sitä kertaakaan!
Löytyi vielä tuo lausuntomme. Siteerattakoon tähän:
Dokumenttielokuvan ammattilaissarjan "Pääpalkinnon saa K. J. Koski ohjaustyöllään Unelmana Karjala. Unelmana Karjala tuo uutta valoa ja yllättäviä näkökulmia suomalaisille tärkeään ja jopa myyttiseksi jähmettyneeseen Karjala-teemaan. Raati piti varmaotteisesta toteutuksesta, erityisesti elokuvaa rytmittävästä luontevasta arkistomateriaalin käytöstä. Elokuva on katsojalle helppo, mutta paljon puhuva.
Helsingissä lauantaina 10.11.2007
Ari Matikainen & Jari Sedergren"
sunnuntaina, marraskuuta 30, 2008
Pimeä koppi, valkokankaan varjot
Kello on yksi iltapäivällä ja ulkona on selvästi pimeää tai ainakin hyvin syvän harmaata.
Lähden iltapäiväksi pimeään koppiin, mutta onneksi siellä heijastetaan kuvia valkoiselle kankaalle.
Eilinen päivä elokuvineen ja illanviettoineen oli oikein mukava, vaikka viestit Venäjältä aina sitä eivät ole. Illalla kerrotut vitsit uusrikkaista ovat valitettavasti liian pitkiä toistettavaksi. Mutta ehkä te kerrotte niitä kommenteissa.
Eilisessä paneelikeskustelussa tuli esiin moniakin kiinnostavia asioita venäläisen dokumentin (ja fiktion) tilasta. Siihen liittyen: toivottavasti valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Leninin testamentti tulee uusintana. Sarjahan on jo loppupuolellaan ja tämänpäiväinen uusintakin, jota olisi voinut mainostaa jos olisi ehtinyt, on jo mennyt.
Vielä ehtii Kultaiseen vuosisataan.
Lähden iltapäiväksi pimeään koppiin, mutta onneksi siellä heijastetaan kuvia valkoiselle kankaalle.
Eilinen päivä elokuvineen ja illanviettoineen oli oikein mukava, vaikka viestit Venäjältä aina sitä eivät ole. Illalla kerrotut vitsit uusrikkaista ovat valitettavasti liian pitkiä toistettavaksi. Mutta ehkä te kerrotte niitä kommenteissa.
Eilisessä paneelikeskustelussa tuli esiin moniakin kiinnostavia asioita venäläisen dokumentin (ja fiktion) tilasta. Siihen liittyen: toivottavasti valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Leninin testamentti tulee uusintana. Sarjahan on jo loppupuolellaan ja tämänpäiväinen uusintakin, jota olisi voinut mainostaa jos olisi ehtinyt, on jo mennyt.
Vielä ehtii Kultaiseen vuosisataan.
perjantaina, marraskuuta 28, 2008
Kultainen vuosisata viikonloppuna
Dokumenttikilta järjestää viikonloppuna tapahtuman Kultainen vuosisata. Sinne!
Lainaan esittelyä: "Dokumenttikilta ry. järjestää Helsingissä, kulttuurikompleksi Andorrassa 29.—30. marraskuuta 2008 harvinaislaatuisen Kultainen vuosisata – elokuvatapahtuman. Tapahtumassa esitetään neuvostoliittolaisia ja venäläisiä dokumenttielokuvia, joista monet ovat olleet kiellettyjä valmistumisaikanaan ja joista monia ei tätä ennen ole nähty myöskään Suomessa. Elokuvat edustavat niin tiukan sensuurin kuin myöhemmän suojasään ja pysähtyneisyyden aikakautta, kuin myös Putinin elvyttämän sensuurin aikaa. Esitettävistä elokuvista 10 on ensimmäistä kertaa nähtävissä Suomessa."
10.00 – 17.00 Elokuvaesitykset Andorrassa (Kino-sali)
17.15 – 18.45 Seminaari: ” Elokuvapropaganda ennen ja nyt” (Kino-sali)
"Keskustelijoina seminaarissa ovat ohjaaja Vladimir Gertshikov, Venäjän Dokumenttikillan puheenjohtaja (elokuva Reaktio 30.11.) ohjaaja Aleksei Hanjutin, (elokuva DMB-91 30.11.) ohjaaja Marina Razbezhkina, tuottaja Grigori Libergal, elokuva- ja televisiotieteen professori Henry Bacon Helsingin yliopistosta sekä elokuvatutkija Jari Sedergren Kansallisesta audiovisuaalisesta arkistosta (KAVA)."
Lainaan esittelyä: "Dokumenttikilta ry. järjestää Helsingissä, kulttuurikompleksi Andorrassa 29.—30. marraskuuta 2008 harvinaislaatuisen Kultainen vuosisata – elokuvatapahtuman. Tapahtumassa esitetään neuvostoliittolaisia ja venäläisiä dokumenttielokuvia, joista monet ovat olleet kiellettyjä valmistumisaikanaan ja joista monia ei tätä ennen ole nähty myöskään Suomessa. Elokuvat edustavat niin tiukan sensuurin kuin myöhemmän suojasään ja pysähtyneisyyden aikakautta, kuin myös Putinin elvyttämän sensuurin aikaa. Esitettävistä elokuvista 10 on ensimmäistä kertaa nähtävissä Suomessa."
10.00 – 17.00 Elokuvaesitykset Andorrassa (Kino-sali)
17.15 – 18.45 Seminaari: ” Elokuvapropaganda ennen ja nyt” (Kino-sali)
"Keskustelijoina seminaarissa ovat ohjaaja Vladimir Gertshikov, Venäjän Dokumenttikillan puheenjohtaja (elokuva Reaktio 30.11.) ohjaaja Aleksei Hanjutin, (elokuva DMB-91 30.11.) ohjaaja Marina Razbezhkina, tuottaja Grigori Libergal, elokuva- ja televisiotieteen professori Henry Bacon Helsingin yliopistosta sekä elokuvatutkija Jari Sedergren Kansallisesta audiovisuaalisesta arkistosta (KAVA)."
tiistaina, lokakuuta 14, 2008
1918
Pistäydyn tänään "Vuosi 1918 Helsingissä" -luentosarjan puhujana Helsinki-Seuran tilaisuudessa. Se pidetään Kongressikeskus Paasitornissa, Paasivuorenkatu 5. Auditoriosta saa tiedon ala-aulassa. Tilaisuus alkaa 17.30 ja päättyy 19.00. Aiheena Sisällissota ja sen muisto dokumenttielokuvissa.
Tunnelmaan voi eläytyä vaikkapa Ylen elävän arkiston 1918-klipeillä. (Kirjoita oikean reunan hakukoneeseen 1918)
Tunnelmaan voi eläytyä vaikkapa Ylen elävän arkiston 1918-klipeillä. (Kirjoita oikean reunan hakukoneeseen 1918)
torstaina, kesäkuuta 19, 2008
Kesä ja kondomit
Kesällä emme voi välttää kondomeja.
Aamiaispöytäkeskustelussa esiin nousi sosialidemokraattien kondomikampanja "tunne demari sisälläsi". En ollut lainkaan yllättynyt siitä, että feminismihormonin alainen naisväki motkotti iskulauseen olevan yksipuolisesti miehinen. Että siis demari olisi aina mies.
Vastalauseet siitä, että kondomi on jollakin tapaa väistämättä miehinen, kaikuivat tavalliseen tapaan kuuroille korville. Sukupuolitettu mikä sukupuolitettu. Sanoin että sukupuolituttu väline se on ennen sitä. Toivottavasti.
Eteläisessä Afrikassa kondomeista tehdään varsin usein myös jalkapalloja. Opin tämän dvd:stä, jossa esille on pantu joukko sellaisia afrikkalaiseurooppalaisena yhteistyönä tehtyjä dokumenttielokuvia, joilla on ja pitää olla yhteiskunnallista merkitystä tässä ja nyt.
Elokuvien yhdistävä teema on HIV tai AIDS. Tekijätiimi lupaa elokuvien olevan "positiivisia, provokatiivisia, humoristisia ja rohkeita", ja niin ne ovatkin.
Seitsemän maan elokuvia esittelevä DVD on osa lukulistalleni Sodankylässä konkretisoitunutta Iikka Vehkalahden ja Dan Edkinsin teosta Steps by steps. Linkki vie dokumenttiprojektin nettisivustolle Sambiaan, jossa kirjakin ilmestyi toukokuussa.
Iikka muuten lykkäsi kirjan kainalooni toiveikkaana: "Kun sinulla on tuo blogikin." Tähän on tultu. Aihe on kyllä kova paketti journalismia blogilla tai ilman!
Palailen jahka saan yli 200-sivuista teosta selatuksi. Onneksi kuuden tunnin päästä on aikaa itsensä toteuttamiseen muutenkin kuin työn kautta.
Kuva on pihistetty jalkapallon kunniaksi kroatialaisesta blogista, jonka osoitteen onnistuin missaamaan...
torstaina, huhtikuuta 17, 2008
Buddhalainen valaistuminen
Sadan mapin urakan läpikäynti lähti liikkeelle mainiosti. Sadalla mapilla kirjoittaa väitöskirjan, mutta onneksi sitä ei toiste tarvitse tehdä.
Veikkaan että käy näin.
Kirjoitan lopulta tuhat tai viisisataa sivua tekstiä, siis kerron kaiken, yritän (turhaan) kutistaa sitä kolmeensataan, josta saisi kirjan, sitten tiivistän sen kolmeksikymmeneksi sivuksi, joka on artikkelin ja toisen kirjan luvun mitta, valmistaudun puhumaan aiheesta viidentoista liuskan verran esitelmöidessäni koti- ja ulkomailla ja päädyn populaarikeikoilla esitellessä puhumaan niitä näitä pari liuskaa samalla, kun kuvat virtaavat takavasemmalla. Tämän kokemuksen perusteella kirjoitan sitten 12 riviä dvd-vihkoseen. Toimittaja muokkaa sen kahdeksaan riviin. Kotona kuvaan kokemusta sanattomasti huokaisemalla.
Tässä on jotain buddhalaista.
Olen käynyt pari kertaa sota-arkistossa. Tosin sekään ei ole sota-arkisto enää, vaan Kansallisarkiston Sörnaisten toimipiste.
Anna mun kaikki kestää. Mistä yöstä nämä virkamiesten nimiehdotukset - ei vaan nimitoteutukset - oikein kumpuavat?
Tänään käyn tsekkaamassa yliopisto-opiskelijoiden kestävyyttä neljän tunnin verran.
Veikkaan että käy näin.
Kirjoitan lopulta tuhat tai viisisataa sivua tekstiä, siis kerron kaiken, yritän (turhaan) kutistaa sitä kolmeensataan, josta saisi kirjan, sitten tiivistän sen kolmeksikymmeneksi sivuksi, joka on artikkelin ja toisen kirjan luvun mitta, valmistaudun puhumaan aiheesta viidentoista liuskan verran esitelmöidessäni koti- ja ulkomailla ja päädyn populaarikeikoilla esitellessä puhumaan niitä näitä pari liuskaa samalla, kun kuvat virtaavat takavasemmalla. Tämän kokemuksen perusteella kirjoitan sitten 12 riviä dvd-vihkoseen. Toimittaja muokkaa sen kahdeksaan riviin. Kotona kuvaan kokemusta sanattomasti huokaisemalla.
Tässä on jotain buddhalaista.
Olen käynyt pari kertaa sota-arkistossa. Tosin sekään ei ole sota-arkisto enää, vaan Kansallisarkiston Sörnaisten toimipiste.
Anna mun kaikki kestää. Mistä yöstä nämä virkamiesten nimiehdotukset - ei vaan nimitoteutukset - oikein kumpuavat?
Tänään käyn tsekkaamassa yliopisto-opiskelijoiden kestävyyttä neljän tunnin verran.
tiistaina, helmikuuta 05, 2008
Muistiinpanoja ensimmäisestä elokuvaväitöskirjasta
Ensimmäisen Suomessa valmistuneen elokuvaa koskevan väitöskirjan tekijä Helge Miettunen löysi ulkomaisista tutkimuksista useita tutkijalle käyttökelpoisia määritelmiä dokumenttielokuvalle tehdessään selkoa aiemmasta dokumentaariseen elokuvaan keskittyneestä tutkimuksesta. [Helge Miettunen, Johdatus elokuvan estetiikkaan, Porvoo-Helsinki: WSOY, 1949.]
Miettunen siteeraa John Griersonia kun hän sanoo, että dokumentaarinen filmi on todellisuuden draamallista tulkintaa. Roger Mancell selventää omassa teoksessaan taipumusta dramatisoimiseen filmien valmistuksessa. Forsyth Hardy taas korostaa yhteiskunnallisen ja taiteellisen puolen yhtymistä dokumentaarisessa filmissä. Neuvostotutkija I. G. Bolshakov sanoo, että siinä ovat todellisuuspohjaiset asiat ja tapahtumat yhtyneinä aatteisiin ja taiteellisiin tarkoitusperiin. Näin Miettuselle oli selvää, että luovuudella on siis monia, todellisuutta muuttavia eri puolia.
Kuten väistöskirjan tekijöillä on tapana tehdä linjanvetoja, Miettunenkin päätti yhdistää dokumentaarisen luovuuden ennen muuta aatteellisuuteen ja sen myötä jopa propagandaan: "Todellisuuspojaiset asiat. Sehän kuvaa kaikkia tämän ryhmän elokuvia, mutta dokumentaarinen filmi eroaa niistä selvästi juuri senvuoksi, että nuo todellisuuspohjaiset asiat ovat siinä yhtyneet aatteisiin, jotka hallitsevat kokonaisuutta ja sen taiteellista hahmoittelua."
Miettunen rakentaa väitöskirjassaan todellisuuspohjaisen elokuvaamisen evolutiiviset kehitysasteet, jonka hän esittää hierarkisesti. Dokumentaarinen elokuva on sen elokuvatoiminnan huipentuma, jossa kuvauskohdetta ei hallita, mutta jossa esteettinen, taide, tekijän luovuus ja valinta ovat kaikesta huolimatta keskeisellä tapana mukana silloin, kun elokuvan kaltainen artefakti valmistuu.
Miettunen hierarkisoi elokuvaustapahtumassa valotetut filmit. Hän lähtee liikkeelle arkistofilmistä, etenee siitä luovuuden aste ja taiteellisuuden määrä mielessään uutisfilmiin, edelleen katsausfilmiin ja sieltä dokumentaarielokuvaan, joka parhaimmillaan ehdottomasti ja vailla epäilyksiä määrittyy Miettusella taiteeksi.
Miettusen elokuvaamista pohtivan ajattelun lähtökohtana oleva termi arkistofilmi tarkoittaa sitä elokuvattua ainesta, jossa luovuutta, draamallisuutta jne. on löydettävissä kaikkein vähiten. Arkistofilmin tavoitteena on "kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla" – se tarkoittaa "pelkästään filmin muodossa säilyttää jokin hetken tilanne, näkymä tai esine", ilman että mihinkään muuhun kiinnitetään huomiota kuin siihen, että "kuvasta tulee selvä ja tajuttava".
Miettunen on varma siitä, että tilanteita tallentaesssaan yksikään kuvaaja ei pyri kuvaamaan huonosti, vaan aina niin hyvin kuin mahdollista. Tällöin kuvaajalla on mielessään tilanteen monipuolinen ja tallentaminen helposti ymmärrettävässä (nähtävässä) muodossa. Tämän kaltainen elokuvaus vertautuu teoreettisesti arkistovalokuvaukseen, vaikka elokuvaaminen onkin siihen nähden Miettusen evolutiivisessa mielessä jo "kehittynyt muoto". Arkistofilmiä ei kuitenkaan ole tarkoitettu julkisuuteen. Se valmistuu "tutkijoita tai muita tarvitsijoita varten arkistoon asetettavaksi".
Miettunen lisää kuitenkin, että aivan estetiikan ulkopuolelle arkistofilmikään ei joudu. Käytännössä sekin sallii tyylittelyn, tosin vain "alkeellisessa" muodossaan, mutta sitä ei edes voi välttää, Miettunen huomauttaa: "Ja se tarkoittaa sitä, että tässä puhtaasti teknillisessä toiminnassa on nähtävissä taiteellisuuden siemen." Näin elokuvan tekemisen tekniikka kietoutuu väistämättä taiteellisuuteen.
Taiteellisuus on Miettusen mukaan välttämättä mukana myös sinänsä teknistä tehtäväänsä täyttävässä kameratyöskentelyssä silloin, kun kamera on liikkeessä, tai kun valaistusta ja värejä mietitään, ja kun äänitys korostaa jotakin, mitä tekijät ovat valinneet. Sama koskee leikkausta: "Historiaa palveleva päivänkuvaus kuuluu puhtaaseen arkistofilmiin, joskin silloin, kun se suoritetaan ajankohtaisista kiinnostavista tapahtumista ja niistä leikataan yleisöä varten kiinteä kokonaisuus, itse tuo leikkaus tuo oman panoksensa elokuvaan, muttaa sitä niin paljon, ettei syntynyt uutisfilmi enää kuulukaan arkistofilmiin, vaikka sen yksityiset osat sen tekevätkin." Miettunen ei tässä enää muista itse aiemmin tekemäänsä erottelua uutisfilmin ja uutiskatsauksen välillä.
Uutisfilmin tekijä sommittelee esityksensä eläväksi, Miettunen sanoo, sillä hänen on huomioitava kuvallista esitystä ajatellessaan ihmisen eli katsojan ajattelutavan lisäksi myös esimerkiksi hänen assosiaatioiden muodostumisensa. Sekään "ei riitä, että hän kuvaa tapaukset sellaisinaan, vaan hänen on vaistottava niissä olevat maalaukselliset, lyyrilliset, dramaattiset ja jännittävät momentit ja niiden keskeisyys itse tapahtumien tunnelmille." Uutisfilmin tapahtumat ovat usein niin nopeita, ettei sommitteluun ja suunnitelmalliseen taiteellisuuteen jää aikaa, Miettunen toteaa, ja "niinpä hänen toimintaansa tuleekin hallitsemaan toinen perusajatus, uudenlaisen kokonaisuuden synnyttäminen eri välähdyksistä leikkauksen avulla".
Mitä sitten on leikkaus suomalaisen elokuvateoreetikon mielestä vuonna 1949? Miettunen muistuttaa leikkauksen olevan ensimmäinen keino, millä elokuva voi luoda jotakin uutta, "ennen olematonta". Filmatut kuvat ovat riippuvaisia todellisuudesta, sillä ne ovat "suoraan elämästä, tosin arkistofilmauksen alkeellisen tyylittelyn leimaamia, mutta kumminkin kiinni siinä elämän virrassa, mistä ne on irroitettu". Leikkaus yhdistää kuvat uudeksi kokonaisuudeksi, "uudeksi elämän virraksi, jossa tapahtumien keskeisimmät tunnelmat tuodaan korostettuina esiin". Miettunen on valmis menemään niin pitkälle, että hän sanoo suorasukaisesti: "Leikkauksen aate hallitsee kaikkea filmillistä esitystä, on sen sielu, ydin. Ja se tarkoittaa, kuten jo piirretyn elokuvan yhteydessä oli puhe, määrätietoista kuvien jakamista ja niiden uudenlaista yhdistelyä." Monet dokumenttielokuvan tekijät väheksyvät ennalta tehtyä suunnittelua, vannovat sattuman nimiin ja sanovat varsin usein, että dokumenttielokuva syntyy leikkauspöydällä. Vaikka asiaan ei juuri kiinnitetä huomiota, kysymys on koulukuntaeroista.
Vaikka Miettunen ei suoraan sitä tekstissään käytä, tarkoittaa hän selvästi leikkauksesta puhuessaan neuvostoliittolaisten elokuvateoreetikoiden peruskäsitettä, montaasia. Montaasissa oleellisia osia ovat ajan tiivistäminen – se on nähty usein myös perustana sille, että elokuva on taidetta – ja elokuvan tekijän, Miettusella ohjaajan – toisin sanoen auteurin – näkemyksen muodostama "uusi järjestys".
Miettunen kiinnittää yksityiskohtaisessa tarkastelussaan huomiota myös muihin elokuvallisiin järjestelyperiaatteisiin kuten ristikuvaukseen, siirtoihin ja himmennyksiin, jolloin muodostuu "rytmillinen kokonaisuus". Tätä rytmiikkaa luo sekä arkistofilmissä että uutisfilmissä myös taustapuhe, "jossa ikään kuin sormella osoitetaan määrättyjä kohtia kohottaen niitä esiin ja samalla selventäen asian yhteyteen kuuluvia seikkoja, mitkä eivät kuvaan sisälly". Kuvien ja niiden leikkauksen rinnalle nousee näin ääni.
Miettusen näkemät dokumentaarielokuvan evolutiivisen kehityksen tasot lähtevät liikkeelle arkistofilmistä, etenevät uutisfilmiin ja sen jälkeen katsausfilmiin. "Vaikka kuvauskohdetta ei hallitakaan, on filmausvälineillä siis mahdollisuus hahmoitella niin monella merkittävällä tavalla, ettei tulos ole enää luonnon mekaaninen jäljennös, vaan uusi luomus. Tieteellisen valokuvauksen monet muodot yhtyneinä tehostettuun rytmiin ja korostettuina äänen ja taustamusiikin rikkailla mahdollisuuksilla merkitsevät sitä, että luonto (ja elämä yleensä) on tällaisessa elokuvassa joutunut niin suurten ja perustavaa laatua olevien muutosten alaiseksi, että se ilmenee uudella tavalla. Uutta ennen olematonta on luotu."
Miettunen toteaa, että elokuvan moninaisin keinoin lähtökohtana olleet elämän kokemukset jalostuvat tekijän luovassa käsittelyssä ja hänen tuomin lisien avulla kokonaisuudeksi, jota voidaan pitää onnistuessaan taiteena: "Kaikki riippuu aiheesta, joka edelleenkin on olemassa kuvaajasta piittaamatta, hänen järjestävän kätensä tavoittamattomissa, vain kameralla hahmoiteltavana, ja kuvaajan omasta persoonallisuudesta." Miettunen löytää vertauskohdan sanomalehdistä ja kirjallisuudesta: "Useimmissa tapauksessa tällainen katsausfilmi, niin kuin sitä voi nimittää, vastaa sanomalehtien pakinoita, mutta saattaa kohota myös lastujen ja novellien tasolle."
Elokuvantekijällä on käytäntöön liittyvät rajoituksensa. Todellisuus ei voi välittyä filminauhalle sellaisenaan. Aihe "rajoittaa taiteilijan vapaata muuntamista, taiteellista luomistyötä ja tuo esityksen sävyyn määrätynlaisen todenmukaisuuden, reaalisuuden, voisi sanoa luonnollisuuden vaikutuksen, joka aina seuraa valokuvapohjaista filmiä niin elävänä ja tenhoavana ja muodostaa todennäköisesti filmin suunnattoman suosion salaisuuden. Eikä kumminkaan se, mitä me katsausfilmissä näemme, ole todellisuuden kopio, vaikka se sellaiselta näyttääkin. Siinä on kysymyksessä vapaa uudelleenhahmoittelu monine muutoksineen."
Kyse ei ole kuitenkaan vain taiteesta. Jos ja kun katsausfilmin mahdollisuuksia ei haluta käyttää taiteen synnyttämiseen, ne voidaan hyödyntää tiedon välittämisestä. Näin syntyy tieteellinen filmi, jolla oli monia muotoja vuoden 1949 perspektiivistä katsoessa: "Lähimpänä taiteellista katsausfilmiä ovat ne kansatieteelliset, historialliset, maantieteelliset ja luonnontieteelliset filmit, joissa taiteellisella valokuvauksella synnytetyt erilaiset kuvailut ovat tärkeimmällä sijalla. Kumminkaan ne eivät kuulu taidefilmeihin tieteellisen tehtävänäsä vuoksi. Niissä teoreettinen johtaa käsittelyä, mutta esteettinen alkaa vasta sitten, kun teoreettinen on palvelevassa asemassa."
Miettunen korostaa, että hänen löytämänsä erot arkistofilmin, katsausfilmin ja tieteellisen filmin välillä ovat käytännössä hiuksenhienot. "Filmin lyhyen olemassaolon aikana valmistettu historiallinen filmi saattaa olla syntynyt uutisfilmin osista, kansatieteellisiä filmauksia suoritetaan pääasiassa arkistoon talletettaviksi, mutta jokin ehyt ja valokuvauksellisesti kaunis kokonaisuus saatetaan leikata niistä jonkinlaiseksi katsausfilmiksi, ja maantieteellisen filmin luonnonkauneus kilpailee usein menestyksellisesti sen sisältämän kansantajuisen tieteen kanssa."
Näitä elokuvia nimitetään usein yhteisellä nimellä kulttuurifilmeiksi, Miettinen sanoo, ja toteeaa, että sellaisina ne erottuvat "puhtaasti taiteellisista ja puhtaasti tieteellisistä filmeistä". Miettunen sijoittaa kulttuurifilmin otsikon alle sekä arkistofilmin ja uutisfilmin "kokonaisuudessaan", minkä lisäksi sinne kuuluu katsausfilmien "se osa, missä tietojen välittäminen on pääasiana tai yhtä tärkeänä tunne-elämyksen kanssa". Tämän lisäksi kulttuurifilmiksi on laskettava "kansantajuinen tieteellinen filmi".
Miettunen jaottelee tieteellisen filmin kahteen osaan: se voi olla tieteen tutkimus- ja esittelyväline ja jopa väline tutkimustulosten julkistamiseen, vaikka viimeisin kääntyykin yleensä opetusfilmiksi. "Kaikilla niillä tieteen aloilla, missä havaintovälineillä on merkityksensä, on opetusfilmi saavuttanut huomattavan aseman. Maantieteen, kansatieteen, luonnontieteiden, lääketieteen ja kulttuurihistorian aloilla se tarjoaa opetukselle sellaisen havaintovälineen, mitä on pidetty suorastaan mullistavana. Mutta yhtä paljon se palvelee myös ammattiopetusta esittämällä havainnollisesti erilaisia työmenetelmiä, useilla erilaisilla työpaikoilla tehtävää työtä ja valaisemalla työntekijän liittymistä kokonaisuuden tuotantokoneistoon."
Miettunen korostaa aatteellisuutta siksi, että hänen mukaansa elokuvat ovat juuri sen myötä kiinni elämän suurissa tapahtumissa: "Kun elämässä tapahtuu jotakin suurta, mullistavaa, merkittävää tai ratkaisevaa tai kun jokin aate saa suuret joukot ja valtavat massat yhteisesiintymiseen, on dokumentaarisen filmin valmistajalla, ohjaajalla, kuten häntä tavataan nimittää, kuvauskohde valmiina. Sodan eri vaiheet, suuret urheilujuhlat ja määrättyjen uskonnollisten tai poliittisten kannattajien massaesiintymiset ovat tarjonneet parasta dokumentaarisen filmin ainesta."
Parhaista elokuvista puhuessaan Miettunen korostaa määrittelevänsä dokumenttielokuvan suppeaksi joukoksi elokuvia, silloin kun ne ovat muodostuneet "filmitaiteen korkeimmaksi muodoksi niissä elokuvissa, joissa kuvauskohdetta ei hallita, mutta kameralla hahmoitellaan". Siten laajin mahdollinen määrittely, se jossa lasketaan mukaan kaikkinainen arkistofilmi, uutisfilmit, katsausfilmit ja tieteelliset sekä opetusfilmit jäävät hänen suppeasta määritelmästään pois. Tekijän luovuus, tekijyys, sanalla sanoen auteur – se on termi jota Miettunen ei käytä – on siis erotteleva tekijä siinä, mikä lasketaan dokumenttielokuvaksi ja mikä ei.
Dokumentaarielokuvaa tehdessä kuvauskohdetta (ja siis todellisuutta) ei Miettusen mukaan hallita (eli nykyteorian kielellä manipuloida), mutta kameralla hahmotellaan: "Näille tapahtumille on yhä tunnusomaista se, että filmintekijä ei voi vaikuttaa mitään siihen elämän virtaan, mistä hänen on elokuvansa valmistettava, eikä hän aiheena olevien suurten tapahtumien myllerryksessä voi tietää kuvauksen aikana edes, mitä varmasti tulee tapahtumaan. [– –] Ohjaajan on siis ennakolta mahdoton suunnitella filmiään, vaan hänen on tehtävä se vasta myöhemmin, kun tapahtumat ovat ohi ja tiedetään, mitä todella on sattunut ja millä tavalla."
Miettunen päätyy siihen, mihin monet dokumenttielokuvan tekijät uskovat käytännössä nykyäänkin – ja minkä vuoksi he usein kritisoivat tukijärjestelmissä niiin paljon painottuvaa käsikirjoituksen vaatimusta –, että dokumentaarielokuva syntyy leikkauspöydässä.
Selvästikin Leni Riefenstahlin ja joidenkin venäläisten ohjaajien dokumenttispektaakkelit mielessään Miettunen sanoo, että ohjaajan on asetettava kameramiehiä "mahdollisimman moneen paikkaan mahdollisimman valmiina kiinnittämään filminauhalleen kaiken asiaankuuluvan: kiinnostavat detaljit, merkitsevät näkymät, jännittävät hetket, yksityisiä ihmisiä, ryhmiä, joukkoja, massaa, yksinkertaisesti niin paljon ja niin monipuolista asiaa kuin vain on mahdollista". Miettunen korostaa, että kaikki "tärkeä ja merkitsevä on koetettava saada talteen".
Miettusen dokumentaarikäsityksen ytimessä ovat siis spektaakkeli ja suurimuotoisuus. Suurimuotoisuuskaan ei sellaisenaan tarjonnut oikotietä dokumentaarielokuvan käsitteeseen: tällaisetkin otokset ovat "kieltämättä" usein vain arkistofilmiä, "varsinkin sodassa, missä taiteellista valokuvausta on vaikea, usein mahdotontakin huomioida", mutta pyrkimys on silloinkin mahdollisemman usein tavoitella "taiteellista valokuvausta", vieläpä "niin paljon kuin mahdollista". Näin Miettunen päätyy kääntämään päälaelleen itse esittämänsä premissit. Se mikä oli väistämätöntä kietoutumista, tuleekin pääasiaksi vaikka kuvaajan tai ohjaajan intentiota ei määritelläkään.
Dokumenttielokuvan tulevat tyylisuunnat, suora elokuva (direct cinema), totuuselokuva (cinema verite) ja niiden keskeisen ajatuksen, refleksiivisyyden, äärimmilleen vievä subjektiivinen elokuva kuuluvat Miettusen perspektiivistä tulevaisuuteen, vaikka hänen työtään vanhempi Dziga Vertov onkin tunnustettu cinema veriten esi-isäksi. Vertov on yleisempään läntiseen tunnettuuteen kohottaneen ranskalaisen antropologin ja elokuvantekijän Jean Rouchin löytö. Keksintö tapahtui kuitenkin lähes vuosikymmen myöhemmin. Miettunen ei niistä voinut tietää.
Paitsi omaa katselijakokemustaan, väittelijä toimi omaa käsitejärjestelmäänsä luodessaan kansainvälisen kirjallisuuden perustalla. Suomalaisia dokumenttielokuvan teoriaan perehtyneitä Miettunen ei näytä löytäneen. Silti on selvää, että suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta kumpuaa jo ennen Miettusta leegio teoreettisia ja käytännöllisiä piirteitä, jotka olivat olemassa, ennen kuin Miettusen esityksen kaltaisen teoreettisesti jäsentynyt näkemys dokumentaarielokuvasta tuli esille.
Erityisen kiinnostavia ovat historian mittaan muodostuneet käsitykset dokumenttielokuvasta elokuvan genrenä ja sille muodostuvat alagenret. Vaikka Miettunen on pitkälle luonut käyttämensä genretermien määritelmät, itse nimitykset vaikuttavat tutuilta. Niitä ei väittelijän tarvinnut keksiä, sillä ne olivat yleisessä käytössä.
sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007
IDFA Student Award
Tuoreita Amsterdamin uutisia. Superonnittelut Elinalle!
"The very first IDFA Student Award was presented by Heddy Honigmann to Elina Hirvonen for Paradise – Three Journeys in This World (Finland), in which the stories, the dreams and the (dis)illusionment of illegal African immigrants is central. The IDFA Student Award consists of € 2,500."
Meininkiä voi katsella vaikkapa IDFA-tv:n raporteista. Siellä voi nähdä, kuinka esimerkiksi Werner Herzog hauskuutti omalla älyllisellä tavallaan yleisöä.
"The very first IDFA Student Award was presented by Heddy Honigmann to Elina Hirvonen for Paradise – Three Journeys in This World (Finland), in which the stories, the dreams and the (dis)illusionment of illegal African immigrants is central. The IDFA Student Award consists of € 2,500."
Meininkiä voi katsella vaikkapa IDFA-tv:n raporteista. Siellä voi nähdä, kuinka esimerkiksi Werner Herzog hauskuutti omalla älyllisellä tavallaan yleisöä.
perjantaina, marraskuuta 16, 2007
Dokkareita Amsterdamissa
Ensi viikon lopulla alkaa Amsterdamissa IDFA, maailman suurin dokumenttielokuvafestivaali. 23. päivä alkava juhla päättyy vasta joulukuun 2. päivänä. Siellä on mukana monia suomalaisiakin, ainakin seitsemän suomalaista elokuvaa eri sarjoissa esitetään.
Joris Ivens -palkintoa on pidetty festivaalin pääpalkintona ja sitä tavoittelee, ymmärtääkseni hyvin mahdollisuuksin, Arto Halonen uusimmallaan Shadow of the Holy Book.
Jo pääseminen pääsarjaan on aika saavutus. Kisaa varten on katsottu 350 varteenotettavaa dokumenttielokuvaa. Arton elokuva on monissa etukäteisarveluissa rankattu varsin korkealle. Pirjo Honkasalo on ainoa suomalainen, joka on voittanut Joris Ivens-palkinnon Atman-elokuvallaan 1997.
Ivens-kilpailuissa on mukana myös tanskalais-suomalainen Mechanical Love, jonka osatuotantoyhtiönä on suomalainen Making Movies Oy, jo yli 50 dokkarin firma, joka on laajentanut nyt myös näytelmäelokuviin (esim. Koti-ikävä, Musta jää.) Ihmisen ja robotin suhdetta tarkastelevan dokumentin musiikin on tehnyt Sanna Salmenkallio, jolla onkin näissä tehtävissä jo hyvät meriitit. Siinäpä uusi haastateltava elokuvasta kiinnostuneille toimittajille.
En ole aivan varma, mutta muistelisin kuulleeni jossakin pöytäkeskusteluissa, että muinaisaikainen opiskelutoverini Kalle Aho - tosin toisesta historia-aineesta - on yksi Mechanical Loven tuottajista.
Uutuuksiakin näyttää olevan festivaalin liitetiedostona. Netistä löytyy Babelgum On-Line Film Festival, jota vetää Spike Lee. En tiedä, onko hän paikalla näissä bileissä.
Joris Ivens -palkintoa on pidetty festivaalin pääpalkintona ja sitä tavoittelee, ymmärtääkseni hyvin mahdollisuuksin, Arto Halonen uusimmallaan Shadow of the Holy Book.
Jo pääseminen pääsarjaan on aika saavutus. Kisaa varten on katsottu 350 varteenotettavaa dokumenttielokuvaa. Arton elokuva on monissa etukäteisarveluissa rankattu varsin korkealle. Pirjo Honkasalo on ainoa suomalainen, joka on voittanut Joris Ivens-palkinnon Atman-elokuvallaan 1997.
Ivens-kilpailuissa on mukana myös tanskalais-suomalainen Mechanical Love, jonka osatuotantoyhtiönä on suomalainen Making Movies Oy, jo yli 50 dokkarin firma, joka on laajentanut nyt myös näytelmäelokuviin (esim. Koti-ikävä, Musta jää.) Ihmisen ja robotin suhdetta tarkastelevan dokumentin musiikin on tehnyt Sanna Salmenkallio, jolla onkin näissä tehtävissä jo hyvät meriitit. Siinäpä uusi haastateltava elokuvasta kiinnostuneille toimittajille.
En ole aivan varma, mutta muistelisin kuulleeni jossakin pöytäkeskusteluissa, että muinaisaikainen opiskelutoverini Kalle Aho - tosin toisesta historia-aineesta - on yksi Mechanical Loven tuottajista.
Uutuuksiakin näyttää olevan festivaalin liitetiedostona. Netistä löytyy Babelgum On-Line Film Festival, jota vetää Spike Lee. En tiedä, onko hän paikalla näissä bileissä.
sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007
Kettupäivät 2007
Kettupäivät 2007
Kettupäivien dokumenttisarjan palkinnot
Yleistä
Dokumenttielokuvien raati ilahtui siitä, kuinka luontevasti erilaiset monikulttuuriset ja kansainväliset teemat istuvat osaksi suomalaisen dokumenttielokuvan nykypäivää käsittelivätpä ne menneisyyttä, nykyisyyttä tai tulevaisuutta.
Raati ilahtui myös siitä, että dokumentaristit ovat rohkeasti tarttuneet vaikeisiin aiheisiin. Siitä huolimatta he ovat selvinneet dokumentaarisen elokuvanteon karikoista tavalla, joka herättää valmiiden vastausten sijaan ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua.
Nykydokumentaristien tyyli vaatii myös katsojalta ajattelua ja osallistumista. Raati haluaa kannustaa dokumentaristeja jatkamaan tällä tiellä, välttämään toisintoja, aiheiden ja kuvien tarpeetonta kierrätystä ja löytämään uutta särmää ja karheutta sanomaansa.
Raadin mieltä kohotti myös se, että dokumentaristit eivät ole täysin unohtaneet huumoriakaan ja sen myötä satunnaista katsojaa, jota voi huoletta nimittää suureksi yleisöksi. Dokumentaarisen elokuvan positiivinen sanoma voi antaa voimaa harmauden ja alakulon voittamiseksi.
PALKITUT ELOKUVAT
Opiskelijasarja
Kunniamaininnan saa Sakari Suuronen ohjaamallaan elokuvalla Meidän Molli.
Meidän Molli on lyhyt tarina perheen koirasta. Elokuva on aiheensa mittainen. Siinä yhdistyvät mainiolla tavalla tragiikka ja komiikka. Pelkistettyä kerrontaa tukee napakka, särmikäs loppu.
Pääpalkinnon saa Iris Olsson elokuvallaan Kesän lapsi.
Kuvaus Karjalassa lastenkodissa asuvasta 11-vuotiaasta tytöstä ja hänen matkastaan suomalaisten kummivanhempiensa luokse Vaasaan kasvaa osoittelemattomuudessaan hienosti läpivalaisuksi kielen ja kommunikaation suhteesta ja merkityksestä, kulttuurien eroista ja samuuksista, monikulttuuristen valintojen vaikeuksista ja "hyvän tekemisen" sekä sen tulosten suhteesta. Kesän lapsi ei tyrkytä valmiita vastauksia eikä moralisoi mutta antaa hienovaraisilla valinnoillaan ja vaihtoehdoillaan ainekset keskustelulle.
Ammattilaissarja
Kunniamaininnan saa Erkko Lyytinen elokuvallaan Puhdistus.
Mielenkuohuntaa herättävät lapsuuden muistot ohjaavat romaniperheen vaatimaan oikeutta menneistä vääryyksistä virallista tietä. Tämän osoittautuessa nykypäivässä mutkikkaaksi elokuvan teemat laajenevat ajattelua herättävällä tavalla paitsi paikkaan liittyviin tunteisiin myös muistin ja unohduksen suhteeseen niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Elokuva myötäelää notkeasti ja kangertelematta päähenkilöidensä mukana ajallisten ulottuvuuksien kaikissa näköaloissa.
Pääpalkinnon saa K. J. Koski ohjaustyöllään Unelmana Karjala.
Unelmana Karjala tuo uutta valoa ja yllättäviä näkökulmia suomalaisille tärkeään ja jopa myyttiseksi jähmettyneeseen Karjala-teemaan. Raati piti varmaotteisesta toteutuksesta, erityisesti elokuvaa rytmittävästä luontevasta arkistomateriaalin käytöstä. Elokuva on katsojalle helppo, mutta paljon puhuva.
Helsingissä lauantaina 10.11.2007
Ari Matikainen & Jari Sedergren
keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007
Dokumentin ytimessä 39: Arkipäivän itsenäisyyttä I
Tänään keskiviikkona 7.11.2007 alkaen kello 17.00. Lasse Naukkarinen on lupautunut erään parin kuukauden takaisen keskustelun yhteydessä tulemaan paikalle. Tämä esitettynä sillä varauksella että emme ole tätä varmistaneet!
Dokumentin ytimessä 39: Arkipäivän itsenäisyyttä I
Liikemiehen muotokuva
Suomi 1970. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja ja ohjaaja: Peter von Bagh. Kuvaus: Erkki Peltomaa, Lasse Naukkarinen. Leikkaus: Elina Katainen. Ääni: Matti Kuortti. VET 20793 – S – 475 m / 19 min
Peter von Baghin tuottama ja ohjaama Liikemiehen muotokuva on "haastattelu, cinéma verite-tyyppinen dokumentti n. 60-vuotiaasta liikemiehestä", kirjoitettiin elokuvan esittelyksi Elokuvakontaktin historian toiseen elokuvaluetteloon. Verouudistuksen 1960-luvun ensipuoliskon lopuksi tappama "verovapaan lyhytelokuvan" muoto eli ns. "vapaana elokuvana" kituuttaen erinäisissä tilaustöissä ja suurimpien yhtiöiden filantrooppisissa tarjouksissa nuorille elokuvantekijöille. Lyhytelokuvien määrä oli arvattavasti romahtanut.
Tämänkin elokuvan levityksestä vastasi lähinnä vain ja ainoastaan Elokuvakontakti, luettelon esittelyn sanoin "yhdistys ja palvelupiste, joka tekee työtä vapaan elokuvan hyväksi".
Vuonna 1970 perustetun levityskanavan tarkoitukseksi sanottiin sen edistävän elokuvan tekijöiden ja yleisön välisiä kontakteja, lisätä kiinnostusta elokuvan eri muotoihin ja edistää "ei-kaupallisten elokuvien" valmistusta. Elokuvakontakti lupasi samalla toimia vaihtoehtona Yleisradion ja Mainos-TV:n "porvarilliselle ohjelmapolitiikalle" ja se halusi toiminnallaan saattaa elokuvat yleisön nähtäväksi "ilman rajoittavia ja sensuroivia välitysportaita, elokuva liikealan taloudellisen kontrollin ohitse". Tällä toiminnalla Elokuvakontakti julisti turvaavansa sananvapauden myös elokuvan alueelle. "Elokuvakontaktin elokuvat soveltuvat myös erityisen hyvin keskustelutilaisuuksien alustukseksi, mielipiteiden vaihdon herättäjiksi ja myös virkistäviksi ohjelmanumeroiksi erilaisiin tilaisuuksiin."
Ajatus "ei-kaupallisesta elokuvasta" suuntasi katseet yhteiskunnan elokuville myöntämiin tukitoimenpiteisiin. Vapaan elokuvan radikalisoituvat tekijät kritisoivat käytäntöä rankasti. Tuki meni "voittopuolisesti perinteelliseen, kaupalliseen elokuvatuotantoon ja esitystoimintaan". Erityisesti he suhtautuivat epäilevästi kokoillan 35 mm:n elokuville myönnettyyn tukeen: sitä pidettiin suhteettomana verrattuna "lyhytelokuvatuotannon ja kaitaleveyksien" saamaan tukeen. Samalla korostettiin sitä, että kansainvälistä mainetta oli saavuttanut juuri elokuvan lyhyt muoto. "Sen sijaan näyttää kokoillan elokuvien tuotanto kärsivän niistä vaikeuksista, jotka vanhentunut ja passivoiva esitystilanne sekä yksityiseen voitontavoitteluun perustuva tuotantojärjestelmä aiheuttaa." Asenne johti politisoituneeseen iskulauseeseen, jota ei epäröity kirjoittaa kapiteelikirjaimin: "KAUPALLISEN ELOKUVAN HEGEMONIASTA ON PÄÄSTÄVÄ EROON".
Vuoden 1970 tulokkaita oli myös lyhytelokuvan kannalta merkittäväksi osoittautuva Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat. Sen kritiikki oli lievempää, vaikka aika oli nimenomaan vastakkainasettelun: "Huolimatta runsaasta ja tiiviistä elokuvaohjelmasta, uskomme päivistä tulevan nautittavan ja merkittävän suomalaisen elokuvatapahtuman, joka voisi yhdistää kaupallista elokuva-alaa yleisöön, amatöörielokuvantekijöihin, ulkomaisiin vieraisiin ja rakkaaseen kotimaiseen oppositioomme. Merkittävää päivissä on vielä se, että ne tapahtuvat Helsingin ulkopuolella", kirjoitettiin Kinolehdessä (2/1970, 2) elokuva-alan omassa, myös ammattilaisille suunnatussa julkaisussa. Samassa lehdessä kirjoitti "nuorten elokuva-arvostelijoiden edustajana" Sakari Toiviainen. Hän ei nähnyt tilannetta ikäpolviajattelun kautta, vaan korosti eron olevan kritiikin laadussa käyttämällä käsitteitä "taisteleva ja mukautuva kritiikki". "Asian täsmentämiseksi sanottakoon, että jälkimmäisellä tarkoitan valtaosaa siitä kritiikistä jota kirjoitetaan päivä- ja aikakauslehdissä. Enkä väitä, että minä edustaisin parhaalla mahdollisella tavalla sitä taistelevaa kritiikkiä, jota seuraavassa yritän hahmotella." Toiviainen halusi yleissivistyksen lisäksi älyllistä valppautta, joka edellytti "tiettyä yhteiskunnallista kokonaisnäkemystä, aktiivista poliittista kannanottoa tavanmukaisen passiivisen (= taantumuksellisen) poliittisen asenteen tilalle. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei arvostella yksin elokuvia, vaan myös ohjelma-, levitys- ja tuotantopolitiikkaa, elokuvaa koskevia kulttuuripoliittisia ratkaisuja sekä television elokuvatoimitusten ohjelmapolitiikkaa. [– –] Kestävän elokuvaharrastuksen perustana voi olla vain se älyllinen ja emotionaalinen aktivointi, jota parhaat elokuvat saavat aikaan. Tämänkin asian välittäminen kuuluu arvostelijalle."
Jos elokuva-alan ja sen liepeillä esiintyviä kapitalistisia käytäntöjä kritisoitiin rankalla otteella, oli selvää, että muukin kapitalistinen liiketoiminta ja sen toimijat, liikemieskapitalistit, joutuivat vastaavalla tavalla voimakkaan kritiikin kohteeksi. Liikemiehen muotokuvan lähtökohtana oli kuitenkin ohjaaja Peter von Baghin mukaan sympatia.
Ohjaajan omassa lehdessä, Filmihullussa (2/1970) esitellään laajasti elokuvan syntyprosessia ja taustoja: "Hän herätti heti ensi tapaamalla sympatiani käppäillessään käytävässä alusvaatteissaan hatunreuhka takaraivolla, hilpeä naula päässä. Hän soitti melkein päivittäin ovikelloa, tyrkytti juotavaa teräväpullosta, joka oli aivan kuin kasvanut hänen kätensä osaksi. Keskustelin hänen kanssaan usein, ja jo varsin pian heräsi ajatus ikuistaa dokumenttielokuvaan tämä merkittävä ystävä. Dokumenteilta on totuttu toivomaan kauniita, kuvattavia henkilöitä silitteleviä otoksia. Meidän mielestämme alentuvainen, säälittelevä ote asiaan on puhdasta vastuuttomuutta; uskomme, että vain kliseitä rikkova, asiat asioina ilmaiseva näkemys voi tuottaa hyvässä mielessä sympaattisen ja kuvattavaa sympatisoivan kuvauksen. Omasta puolestani katson, että Liikemiehen muotokuvassa on ainakin kaksi inhimillisyydessään korvaamatonta jaksoa: haastateltavan esittämä kestävän rakkauden ylistys, "laulu elämästä", sekä järkyttävä loppu, jossa selviää hänen konkurssinsa ja joka huipentuu hurjaan, homeeriseen nauruun."
No Comments
Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Ilokuva, Naukkarinen & Co. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja: Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Pertti Veijalainen (2. kuvaaja). Trikkikuvaus: Pekka Vainio. Kuvausassistentit: Timo Heinänen, Kai Troberg, Olli Varja. Graafikko: Eero Heikkinen. Negatiivinleikkaus: Meeri Tehokoski. Värimäärittely: Ulla Nurminen. Äänileikkaus: Marjatta Niiranen, Matti Kuortti, Erkki Vesterinen. Miksaus: Veikko Partanen. Äänitehosteet: Antero Honkanen.Tuotantoassistentit: Saara Kari, Marjatta Tikkanen. Valokuvat: Pertti Veijalainen. Helsingin ensiesitys: 22.3.1985 – televisiolähetys: 9.5.1987 YLE TV2. VET 25086 – S – 938 m (16 mm) / 86 min min. Valtion elokuvataiteilijapalkinto 1985. Vuoden Dokumenttielokuva-Jussi Lasse Naukkariselle 1985. Kettu-mitali 1984.
Elokuvan työstäminen oli käynnistynyt keväällä 1983. Suomen elokuvasäätiön suosiollisella tuella se kasvoi täyteen mittaansa ja tuon hetken dokumenttimme keulakuvaksi syksyllä 1984. Keväällä 1985 No Comments päätti itseoikeutetusti suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan katselmuksen vuosilta 1904 – 1983. Paikka oli Cinema du Reel -festivaalin erikoisohjelmisto Pariisissa.
Retrospektion idean isä oli Heimo Lappalainen, elokuva-antropologi ja edellisen "tässä ja nyt"-kuvauksen tekijä pitkällä dokumentillaan Suomalainen päiväkirja (1984). Siinä Lappalainen sovelsi Jean Rouchin Ranskalaisen päiväkirjan keinoja ja sosiologisen lähihaastattelun menetelmiä, joiden vaihtelevaa iskukykyä Lasse Naukkarinen sai pääkuvaajana seurata kesän 1981.
Tuolloin oli edetty kymmenen vuotta siitä, kun Naukkarisen taistelevat esikoisdokumentit, Solidaarisuus ja Tasavallan päiväkirja, suomivat 1970-luvun porvarillista todellisuutta piirun verran Jörn Donnerin tilannearviosta Perkele! Kuvia Suomesta (1971) vasemmalla.
Yhteiskuntaa agraarisesta urbaaniin sysännyt muutos oli Solidaarisuuden, Jörn Donnerin Perkeleen ja vielä Heimo Lappalaisen Suomalaisen päiväkirjan kaksijakoista todellisuutta. No Comments -elokuvan näkökenttää dominoi urbanisoituva pääkaupunki. Stadilaiset jo nautiskelivat noususuhdanteen houkutuksista, ja vapautuvat markkinat olivat vastustamattomasti kiskomassa koko maata kulutuksen juhliin ja viihdeteollisuuden kaiken kattavaan labyrintiin.
Ajan liike oli ennennäkemättömän nopea. Kaksi vuotta Naukkarisen kuvauksista toimi kaupungin julkisuutta heijastelevena peilinä uusi urbaani media, City-lehti ja -radio. Nyt-liite ilmestyi ja vähän myöhemmin trendilehti Image. Dj-ammattilaiset, Teppo Turkki, Ruben Stiller ja Jari Sarasvuo avasivat suunsa. Music-TV sähköisti Antti Alasen. Performanssi ja mediataide hilattiin kulttuurievoluution valopilkuiksi taiteiden yöhön.
No Comments -ennakkosuunnitelmissa painottui myös näkökulma urbaanin kulttuurin kääntöpuoleen. Siitä ei puuttunut ekologisen kulutuskritiikin särmää, jota hiottiin nuotion räiskeessä pääsiäisenä 1979 vihreiden aktivistien kokoonnuttua Forssan Koijärvellä. Tapahtuma toi tietoisuuteen ympäristösuojelun ja kestävän kulutuksen arvot, ja niistä kasvoi yhteiskunnallinen aihe, jota Naukkarinen oli edistämässä Koijärviliikkeen seurantadokumentin Taistelu senteistä (1980) kuvaajana. "Isä, Poika ja Pyhä tavara", "Elämän turvattu tarpeettomuus", "Kulutuksen kulttuuri", "Tyylin ongelma aikana jolloin miljoonat kuolevat nälkään" ja monet muut elokuvaan ennakkoon ajatellut teemat tahkosivat kuviin säkeniä taustalta, mutta eivät räiskähtäneet pintaan Solidaarisuuden kaltaiseksi agitprop-ohjelmaksi.
Ennen kuvauksia Naukkarinen pohdiskeli ja opasti Suomen elokuvasäätiön Erkki Astalaa:"Elokuvan haasteena on pureutua omaan juuri nyt läsnäolevaan aikaamme ja tavoittaa ajan tunnot. Haluan kuvata niitä, ei ykisiselitteisinä, vaan seillaisina kuin ne ilmenevät: keskenään ristiriitaisina, alati muuttuvina. Elokuvan rakentaminen perustuu kahteen lähtökohtaan: assosiaatiotekniikkaan ja esseistiseen käsittelytapaan. Muoto ja sisältö syntyvät elokuvaa tehtäessä. Kuva saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kuvan, musiikin, sanan, koko äänimaailman. Kohtaus saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kohtauksen".
Naukkarisen montaasioppiin niveltyi kuvauskäytäntönä cinéma verite, tekijän omin sanoin sanottuna: "Assosiaatiotekniikan lisäksi on toinen minulle läheinen metodi, mennä tilanteeseen mukaan, katsoa mitä tapahtuu, hahmottaa tilanne siinä, olla kuvaajana siinä tilanteessa, missä myöhemmin katsoja". Tekijästä löytyi yhä "commando naukkarinen", jolle kamera oli keino päästä pirstoutuneiden alakulttuurien iholle mediassa paistallelevan citykulttuurin marginaaleihin. Osallistuva kuvaus ajan hermolla oli myös harkittu tapa lävistää "tiedonvälityksen viidakko", jäsentää kameralla ilmiöiden kaaos, assosioda kuviin kontrastit ja jättä päätelmät eläytyvälle katsojalle.
"Yhteiskuntaa kannattavien suurten kertomusten aika oli ohi", filosofoi Mukkulassa Jean-Franqois Lyotard (1979). Myös jälkimodernissa Suomessa olivat 1970-luvun vasemmiston utopiat jo hiipuneet. Totuuden siemenet oli poimittava julkisuuden päivittämistä teksteistä ja arjesta julkisuuden takaa. No Comments muotoutui "kuvaksi tästä päivästä, aikamme atmosfääristä ja sielunmaisemasta kaikessa ristiriitaisuudessaan". Se jaksottui neljään osaan, joita suuri tarina ei yhdistänyt:
"Sielunmaiseman" kuvarallissa törämäävät nokkakolarissa toisiinsa erilaiset kulttuuriksi tuotteistetut arvomaailmat: American car shown kestovahattu kalusto, pölyisten motocross-kilpailujen pärisevä henki ja desipelimittarissa korkeimmalla rauhankonsertissa esiintyvän Suomi-rockin elämäntuskaiset keuhkot.
Julkiset ja marginaaliset tilanteet limittyvät komiikaksi "Ei-kenenkään-maalla". Presidentillisen jumalanpalveluskulkueen eteneminen pätkii, syynä valtiokirkon vastustajan raivokkaat välihuudot. Sitten kuvaus käynnistyy rappioalkoholistin majalla. Säilyykö yhteikunnan hylkäämän miehen itselleen kyhäämä suoja? Emme tiedä, mutta se palvelee tarkoitustaan vielä, kun suojeltua funkkistaloa pusketaan raunioksi elokuvakameran lahjomattoman silmän alla.
Kulttuuri on itseään tuotteistava mutta myös itseään purkava prosessi. "Eräänä iltana" liikkuu pääkaupungin Taiteiden yössä irrallisten tapahtumien keskellä, kunnes Reino Paasilinnan esitelmä suomalaisen designin näkymistä ja autoa entiseksi moukaroiva performanssi loksahtivat syy-suhteeseen tämän elokuvan todellisuudessa.
"Lippu ja viiri" -osan kamera siirtyy military look -muotinäytöksen meluisista tunnelmista murhatun ihmisoikeusaktivistin muistotilaisuuteen. Pohja tavoitetaan näkövammaisten lasten kanssa taidenäyttelyssä. Sokean suhde veistokseen on näkevälle katsojalle kuin haavoittuneen enkelin kosketus, oivalluksen hetki, joka pyyhkäisee pois hyödykkeeksi pönäköityneen taiteen merkityket. Samalla se sipaisee mennessään Imagen kaltaisten julkaisujen aistilliset esileikit ennen Euroopan Japanin ikimuistoista notkahdusta.
No Comments oli Suomen elokuvasäätiön luotsaama lippulaiva kansainvälisen kulttuurivaihdon vesille ja kotimaassa kriitikoihin kolahtanut vuosikymmenensä merkkiteos. Se "paljasti tapahtumisen sisäisen rakenteen, asioiden olemuksen. Dokumentista kasvoi näin ikään kuin omalla painollaan fiktiota, onhan todellisuus sepitettä par excellence", muotoili poeettisesti Markku Varjola. Monelle Naukkarisen dokumentti merkitsi jopa enemmän kuin tuon hetken kotimaiset fiktiot. Mutta postmodernin ajan muisti on lyhyt: Kääntäkäämme Documetin ytimen aikaratas taaksepäin vuoden 1984 hetkeen, jolloin valkokankaalle projisoitui alkuteksi: No Comments.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 7.11.2007
tiistaina, marraskuuta 06, 2007
Valmis!
Nämä on nyt sitten huolellisesti katseltu.
Käykää tekin tsiigaamassa ne Kettupäivillä, jossa on dokumenttielokuvien lisäksi paljon muutakin tarjolla.
KETTUPÄIVILLE VALITUT DOKUMENTTIELOKUVAT
Aina kunnollinen / Katja Pällijeff
TaiK / ELO, D, Digibeta, 20’
70-luku. Pohjanmaa. Elvis kuolee ja vanhemmat eroavat. Peruskoulun matematiikan opetuksessa otetaan käyttöön uusi käsite: joukko-oppi. Aina kunnollinen on kokonaan arkistomateriaaliin perustuva omaelämäkerrallinen dokumenttielokuva lapsen hämmennyksestä.
DMZ / Jouni Hokkanen, Simojukka Ruippo
Soma Projects / Simojukka Ruippo, D, Beta SP, 4’
Korean niemimaata jakaa 38. leveyspiiri. Sen alapuolella sijaitsee yltiökapitalistinen ja Aasian menestyviin taloustiikereihin kuuluva Etelä-Korea. Pohjoisessa sinnittelee maailman ainoan kommunistidynastian hallitsema äärinationalistinen valtio. DMZ eli Demilitarized Zone (demilitarisoitu vyöhyke) on Korean niemimaan halkaiseva, raskaasti vartioitu maakaistale.
Ikiomaksi / Saara Cantell
Periferia Productions Oy, D, Digibeta, 28’
Dokumentti adoptiosta lapsen silmin. Yksitoista 3-8-vuotiasta, eri puolilta maailmaa Suomeen adoptoitua lasta kertoo omin sanoin kokemuksistaan adoptiosta, ja elämästä yleensä.
Iso poika / Mia Halme
Avanton Production Oy, D, Digibeta, 51’
Voiko ekaluokkalainen tulla vielä syliin? Iso poika kertoo lapsuuden ruuhkavuodesta. On oltava kädet taskussa vahvin ja nopein, mutta kiroiltava muualla kuin kotona. On opittava kaiken mailman säännöt. Millaista on olla tosi iso ja niin pieni?
Jätkät / Selma Vilhunen
Making Movies Oy, D, Digibeta, 18’
Asko ja hänen hevosensa Myrsky tekevät töitä pääkaupunkiseudun lähiömetsissä.
Keidas / PV Lehtinen
Cineparadiso, D, 35 mm, 20’
Meditatiivinen matka keitaalle, josta on muodostunut joukolle ihmisiä kuin toinen koti, jonne he palaavat joka kesä. Heitä yhdistää yhteinen vahva kokemus uimastadionista elämänvoiman lähteenä. Monet ovat käyneet siellä pikkulapsesta asti.
Kesän lapsi / Iris Olsson
TaiK/ELO, D, Digibeta, 59’
Svetlana, 11-vuotias Venäjän Karjalan lastenkodissa asuva tyttö, on saanut uudet kummivanhemmat Vaasasta. Dokumenttielokuva kertoo Svetlanan unelmasta - lomasta rajan toisella puolella, hetken verran perheen jäsenenä.
Kiinnipitäminen – ikämieskiekkoilijat puhuvat rakkaudesta / Arthur Franck
4KRS Tuotannot, D, Digibeta, 9’
Jäähykoppi muuttuu rippituoliksi kun elämää nähneet jääkiekkopelaajat kertovat naisista ja rakkaudesta. Kovia taklauksia ja rajuja vetoja, ensirakkauksia ja epäonnistuneita avioliittoja. Ottelun temmellyksessä miehet avautuvat meille.
Kohtaamisia Kuubassa / Arto Halonen
Art Films Production Oy, D, Digibeta, 18’
Hurrikaani Wilma lähestyy ja baseball-kauden huipennus on ovella. Jännittyneistä tunnelmista huolimatta kuubalaiset elävät oman rytminsä mukaan: dominoa pelataan ja orkesteri hakee harjoituksissa yhteistä säveltä. Elokuva koostuu erillisistä kohtauksista, joista muodostuu pieni läpileikkaus kuubalaiseen elämänmenoon. Kaikki kohtaukset on kuvattu yhdellä otolla, ilman leikkausta.
Liikkeen mieli / Seppo Rustanius
Illume Oy, D, Digibeta, 8’
Elokuva tarkastelee kehon kieltä naisvoimistelun, modernin tanssin historian sekä ihmisen arkisen liikkeen kautta, arkistomateriaalin ja tanssijan avulla.
Lilli / Oliwia Tonteri
TaiK/ELO, D, 26’
Nuoren, opiaattiriippuvaisen Lillin mielenmaisemaa hänen päiväkirjojensa kautta kerrottuna. Päiväkirjoihin Lilli välitti tunteensa, havaintonsa ja mielikuvituksensa rikkaasti 20-vuotiaaksi asti.
Lounastauko / Rostislav Aalto
Zen Media Oy, D, MiniDV, 3’
Lounais-Kiinassa, Kunmingissa katusoittaja pitää hyvin ansaitun taukonsa.
Maistuiko? / Rostislav Aalto
Zen Media Oy, D, MiniDV, 3’
On Naadam-festivaalit. Olemme ratsastuskilpailualueella. Slovenialainen kuvausryhmä tekee olutmainosta paikallisten asukkaitten avustuksella. Mutta millä hinnalla?
Make / Maria Ahola
Tampereen AMK/Taide ja viestintä, D, Digibeta, 5’
Tamperelainen Make kasvoi lapsuutensa juoppotalossa, kunnes hänet huostaanotettiin. Nuorena hän taisteli heikompien puolesta, kostamalla seksuaalirikollisille. Nyt Make työskentelee auttaakseen tämän päivän nuoria.
Maratoonari / Timo Aartomaa
Heltech / Illume Oy, D, Digibeta, 28’
Dokumentin sanoma katsojille on positiivisen uskon, toivon ja liikunnan vaikutus fyysiseen ja psyykkiseen parantumiseen. Seuraamme Minnan valmistautumista seuraavaan maratooniin.
Meidän Molli / Sakari Suuronen
Tampereen AMK / Taide ja viestintä, D, Digibeta, 3’
Tarina Suurosen perheen Molli-koirasta.
Minä ja Mäet / Pekka Ruuska
Tampereen AMK, D, 6’
Tyhmä mies kertoo suhteestaan naapurissa asuneen Mäen perheen naisiin. Toteutustapa on ruma. Välillä tuntuu siltä, että pääpaino on vain siinä miltä asiat näyttävät.
Mongolialainen iltapäivä / Rostislav Aalto
Zen Media Oy, D, MiniDV, 24’
Elokuvassa seurataan isän ja tyttären matkaa siskonsa luo maalle. Heidän tarkoituksenaan on teurastaa lammas ennen pimeän tuloa. Elokuva on kuvattu yhden illan aikana.
Neljännen tien lapset / Aino Halonen
National-Filmi Oy, D, dvd, 16’
Elokuva kertoo azerbaidzanilaisen pakolaisleirin lapsista, jotka käyvät läheisellä vuorella muistelemassa kotiaan miehitetyssä Vuoristo-Karabahissa.
Niityn ötökät, osa 2: Aamukasteesta iltaruskoon / Miikka Friman
Miikka Friman, D, dvd, 7’
Niityn ötökät on luontoelokuvatrilogia, joka kertoo länsivantaalaisen niityn hyönteislajistosta. Niitty on ekosysteeminä ainutlaatuinen ja eri vuodenaikojen vaihtelu värittää tätä luontoelokuvaa, jonka kuvaaminen vei enemmän kuin kaksi kesää.
Omenatarha / Salla Sorri
TaiK/ELO, D, 19’
Aleksei haluaa ammattinyrkkeilijäksi. Filosofinen valmentaja ja baletinopettaja-äiti seuraavat hänen kasvuaan kohti itsenäistä aikuisuutta. Elokuva rakkaudesta, liikkeestä ja unelmista.
Pape-rip / Juho Malanin
Kemi-Tornion AMK, D, dvd, 6’
Lehtidokumentti kuvaa yhden vuorokauden tapahtumia satunnaisten uutis- ja aikakauslehtien lyhyen elämän näkökulmasta. Lehden matka aamutuntien painotalosta myyntipisteiden kautta kuluttajien erilaisiin käyttötarkoituksiin kuvataan ihmiskertojen sijasta äänimaailman ja kuvien keskinäisella rytmillä. Elokuva pyrkii kuvaamaan lehden taukoamatonta tuottamista suhteessa huutomerkein varusteltuihin otsikoihin ja uutisjuttuihin, jotka pitävät lehteä päivittäin elossa.
Pidä kiinni / Sanna Liinamaa,
Cedars Production, D, dvd, 37’
Annu ja Mickan ovat rekisteröineet parisuhteensa ja haluavat perheeseen lapsen. Intian matka antaa mahdollisuuden unelman toteutumiselle.
Puhdistus / Erkko Lyytinen
Kinotar Oy, D, Beta Sp, 57’
Fanny Bollström ryhtyi selvittämään Pankakoskelta vuonna 1956 karkotetun romaniväestön omaisuuden kohtaloa. Erkko Lyytisen lämminhenkisessä elokuvassa tarkastellaan romaniperheen elämää nykypäivän Suomessa. Elokuva kertoo värikkään ja iloisen arjen kautta niin arvomaailman ja kulttuurin kuin ulkopuolisuuden tunteenkin siirtymisestä sukupolvelta toiselle.
Sydämeen kätketty / Marjut Rimminen, Päivi Takala
Soundsgood Productions Oy, D, Digibeta, 29’
Sodan kuluessa syntyi paljon lapsia. Isät palasivat rintamalta ristiriitaisin tuntein. Tarina nuoren tytön muistikuvista lapsuudesta sodan jälkeisessä Suomessa. Lapsen maailmassa vanhemmat ovat autoritäärisiä, pelottavia ja etäisiä. Vasta kuusikymmenluku toi vapautuksen kaikista auktoriteeteista.
Taikayö / Jouni Hiltunen
Katharsis Films Oy, D, Digibeta, 15’
Hannes Tiira on sokea. Hän tekee joka yö toukokuun alusta heinäkuun toiselle viikolle yksinäisen kävelyretken lintulehtoon jota halkoo kilometrin pituinen metsätie. Hän laskee ja lajittelee lehdon yölaulajat, kevään ensimmäisestä livertäjästä alkaen. Elokuvassa kuullaan Tiiran ajatuksia ja lintujen laulua kesäöisessä metsämaisemassa.
Traces / Mauri Pasanen
Mauri Pasanen, D, dvd, 32’
Nuori nainen etsii sukulaisia, joihin Holokausti ja rautaesirippu katkaisivat yhteydet.
Tupakkahuone / Jukka Kärkkäinen
October Oy, D, Digibeta, 58’
Työpaikan tupakkahuoneessa vedetään hermosauhuja ja pohditaan asioita. Siellä mietitään ihmisten elämäntilanteita ja kerrotaan tarinoita, istutaan yksin tai yhdessä. Tupakkahuone on yhteinen tila, johon saatetaan mennä, vaikka tupakanpoltto olisi lopetettukin. Elokuvassa kuvataan junan, tehtaan, joukkoliikenneyrityksen ja kahden sairaalan tupakkahuoneita.
Unelmana Karjala / K.J. Koski
Illume Oy, D, Digibeta, 48’
Jatkosodan jälkeen Karjala tyhjennettin suomalaisista ja asutettiin venäläisillä. Miltä näistä venäläisistä tuntui muuttaa suomalaisiin pirtteihin ja pelätä öisin heidän kostoaan? Tarina Karjalan jälleenrakentamisesta venäläisen evakon silmin.
Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä / Hannu Hyvönen
Osuuskunta Marjarinteen Metsäpuutarha, D, MiniDV, 58’
Dokumenttielokuva seuraa metsäkonfliktia Inarissa. Metsähallituksen, saamelaisten poronhoitajien ja ympäristöaktivistien kiistassa etsitään sekä syitä että ratkaisuvaihtoehtoja.
Äiti pelastaa maailman ja tulee sitten kotiin / Aino Halonen
National-Filmi Oy, D, dvd, 27’
Onko pelastaja aina oikeassa? Elokuva nuoresta pariskunnasta, joka elää pienellä pakolaisleirillä Kaukasuksen kupeessa, ja suomalaisesta naisesta, jonka vankkumaton usko länsimaiseen demokratiaan alkaa horjua.
Käykää tekin tsiigaamassa ne Kettupäivillä, jossa on dokumenttielokuvien lisäksi paljon muutakin tarjolla.
KETTUPÄIVILLE VALITUT DOKUMENTTIELOKUVAT
Aina kunnollinen / Katja Pällijeff
TaiK / ELO, D, Digibeta, 20’
70-luku. Pohjanmaa. Elvis kuolee ja vanhemmat eroavat. Peruskoulun matematiikan opetuksessa otetaan käyttöön uusi käsite: joukko-oppi. Aina kunnollinen on kokonaan arkistomateriaaliin perustuva omaelämäkerrallinen dokumenttielokuva lapsen hämmennyksestä.
DMZ / Jouni Hokkanen, Simojukka Ruippo
Soma Projects / Simojukka Ruippo, D, Beta SP, 4’
Korean niemimaata jakaa 38. leveyspiiri. Sen alapuolella sijaitsee yltiökapitalistinen ja Aasian menestyviin taloustiikereihin kuuluva Etelä-Korea. Pohjoisessa sinnittelee maailman ainoan kommunistidynastian hallitsema äärinationalistinen valtio. DMZ eli Demilitarized Zone (demilitarisoitu vyöhyke) on Korean niemimaan halkaiseva, raskaasti vartioitu maakaistale.
Ikiomaksi / Saara Cantell
Periferia Productions Oy, D, Digibeta, 28’
Dokumentti adoptiosta lapsen silmin. Yksitoista 3-8-vuotiasta, eri puolilta maailmaa Suomeen adoptoitua lasta kertoo omin sanoin kokemuksistaan adoptiosta, ja elämästä yleensä.
Iso poika / Mia Halme
Avanton Production Oy, D, Digibeta, 51’
Voiko ekaluokkalainen tulla vielä syliin? Iso poika kertoo lapsuuden ruuhkavuodesta. On oltava kädet taskussa vahvin ja nopein, mutta kiroiltava muualla kuin kotona. On opittava kaiken mailman säännöt. Millaista on olla tosi iso ja niin pieni?
Jätkät / Selma Vilhunen
Making Movies Oy, D, Digibeta, 18’
Asko ja hänen hevosensa Myrsky tekevät töitä pääkaupunkiseudun lähiömetsissä.
Keidas / PV Lehtinen
Cineparadiso, D, 35 mm, 20’
Meditatiivinen matka keitaalle, josta on muodostunut joukolle ihmisiä kuin toinen koti, jonne he palaavat joka kesä. Heitä yhdistää yhteinen vahva kokemus uimastadionista elämänvoiman lähteenä. Monet ovat käyneet siellä pikkulapsesta asti.
Kesän lapsi / Iris Olsson
TaiK/ELO, D, Digibeta, 59’
Svetlana, 11-vuotias Venäjän Karjalan lastenkodissa asuva tyttö, on saanut uudet kummivanhemmat Vaasasta. Dokumenttielokuva kertoo Svetlanan unelmasta - lomasta rajan toisella puolella, hetken verran perheen jäsenenä.
Kiinnipitäminen – ikämieskiekkoilijat puhuvat rakkaudesta / Arthur Franck
4KRS Tuotannot, D, Digibeta, 9’
Jäähykoppi muuttuu rippituoliksi kun elämää nähneet jääkiekkopelaajat kertovat naisista ja rakkaudesta. Kovia taklauksia ja rajuja vetoja, ensirakkauksia ja epäonnistuneita avioliittoja. Ottelun temmellyksessä miehet avautuvat meille.
Kohtaamisia Kuubassa / Arto Halonen
Art Films Production Oy, D, Digibeta, 18’
Hurrikaani Wilma lähestyy ja baseball-kauden huipennus on ovella. Jännittyneistä tunnelmista huolimatta kuubalaiset elävät oman rytminsä mukaan: dominoa pelataan ja orkesteri hakee harjoituksissa yhteistä säveltä. Elokuva koostuu erillisistä kohtauksista, joista muodostuu pieni läpileikkaus kuubalaiseen elämänmenoon. Kaikki kohtaukset on kuvattu yhdellä otolla, ilman leikkausta.
Liikkeen mieli / Seppo Rustanius
Illume Oy, D, Digibeta, 8’
Elokuva tarkastelee kehon kieltä naisvoimistelun, modernin tanssin historian sekä ihmisen arkisen liikkeen kautta, arkistomateriaalin ja tanssijan avulla.
Lilli / Oliwia Tonteri
TaiK/ELO, D, 26’
Nuoren, opiaattiriippuvaisen Lillin mielenmaisemaa hänen päiväkirjojensa kautta kerrottuna. Päiväkirjoihin Lilli välitti tunteensa, havaintonsa ja mielikuvituksensa rikkaasti 20-vuotiaaksi asti.
Lounastauko / Rostislav Aalto
Zen Media Oy, D, MiniDV, 3’
Lounais-Kiinassa, Kunmingissa katusoittaja pitää hyvin ansaitun taukonsa.
Maistuiko? / Rostislav Aalto
Zen Media Oy, D, MiniDV, 3’
On Naadam-festivaalit. Olemme ratsastuskilpailualueella. Slovenialainen kuvausryhmä tekee olutmainosta paikallisten asukkaitten avustuksella. Mutta millä hinnalla?
Make / Maria Ahola
Tampereen AMK/Taide ja viestintä, D, Digibeta, 5’
Tamperelainen Make kasvoi lapsuutensa juoppotalossa, kunnes hänet huostaanotettiin. Nuorena hän taisteli heikompien puolesta, kostamalla seksuaalirikollisille. Nyt Make työskentelee auttaakseen tämän päivän nuoria.
Maratoonari / Timo Aartomaa
Heltech / Illume Oy, D, Digibeta, 28’
Dokumentin sanoma katsojille on positiivisen uskon, toivon ja liikunnan vaikutus fyysiseen ja psyykkiseen parantumiseen. Seuraamme Minnan valmistautumista seuraavaan maratooniin.
Meidän Molli / Sakari Suuronen
Tampereen AMK / Taide ja viestintä, D, Digibeta, 3’
Tarina Suurosen perheen Molli-koirasta.
Minä ja Mäet / Pekka Ruuska
Tampereen AMK, D, 6’
Tyhmä mies kertoo suhteestaan naapurissa asuneen Mäen perheen naisiin. Toteutustapa on ruma. Välillä tuntuu siltä, että pääpaino on vain siinä miltä asiat näyttävät.
Mongolialainen iltapäivä / Rostislav Aalto
Zen Media Oy, D, MiniDV, 24’
Elokuvassa seurataan isän ja tyttären matkaa siskonsa luo maalle. Heidän tarkoituksenaan on teurastaa lammas ennen pimeän tuloa. Elokuva on kuvattu yhden illan aikana.
Neljännen tien lapset / Aino Halonen
National-Filmi Oy, D, dvd, 16’
Elokuva kertoo azerbaidzanilaisen pakolaisleirin lapsista, jotka käyvät läheisellä vuorella muistelemassa kotiaan miehitetyssä Vuoristo-Karabahissa.
Niityn ötökät, osa 2: Aamukasteesta iltaruskoon / Miikka Friman
Miikka Friman, D, dvd, 7’
Niityn ötökät on luontoelokuvatrilogia, joka kertoo länsivantaalaisen niityn hyönteislajistosta. Niitty on ekosysteeminä ainutlaatuinen ja eri vuodenaikojen vaihtelu värittää tätä luontoelokuvaa, jonka kuvaaminen vei enemmän kuin kaksi kesää.
Omenatarha / Salla Sorri
TaiK/ELO, D, 19’
Aleksei haluaa ammattinyrkkeilijäksi. Filosofinen valmentaja ja baletinopettaja-äiti seuraavat hänen kasvuaan kohti itsenäistä aikuisuutta. Elokuva rakkaudesta, liikkeestä ja unelmista.
Pape-rip / Juho Malanin
Kemi-Tornion AMK, D, dvd, 6’
Lehtidokumentti kuvaa yhden vuorokauden tapahtumia satunnaisten uutis- ja aikakauslehtien lyhyen elämän näkökulmasta. Lehden matka aamutuntien painotalosta myyntipisteiden kautta kuluttajien erilaisiin käyttötarkoituksiin kuvataan ihmiskertojen sijasta äänimaailman ja kuvien keskinäisella rytmillä. Elokuva pyrkii kuvaamaan lehden taukoamatonta tuottamista suhteessa huutomerkein varusteltuihin otsikoihin ja uutisjuttuihin, jotka pitävät lehteä päivittäin elossa.
Pidä kiinni / Sanna Liinamaa,
Cedars Production, D, dvd, 37’
Annu ja Mickan ovat rekisteröineet parisuhteensa ja haluavat perheeseen lapsen. Intian matka antaa mahdollisuuden unelman toteutumiselle.
Puhdistus / Erkko Lyytinen
Kinotar Oy, D, Beta Sp, 57’
Fanny Bollström ryhtyi selvittämään Pankakoskelta vuonna 1956 karkotetun romaniväestön omaisuuden kohtaloa. Erkko Lyytisen lämminhenkisessä elokuvassa tarkastellaan romaniperheen elämää nykypäivän Suomessa. Elokuva kertoo värikkään ja iloisen arjen kautta niin arvomaailman ja kulttuurin kuin ulkopuolisuuden tunteenkin siirtymisestä sukupolvelta toiselle.
Sydämeen kätketty / Marjut Rimminen, Päivi Takala
Soundsgood Productions Oy, D, Digibeta, 29’
Sodan kuluessa syntyi paljon lapsia. Isät palasivat rintamalta ristiriitaisin tuntein. Tarina nuoren tytön muistikuvista lapsuudesta sodan jälkeisessä Suomessa. Lapsen maailmassa vanhemmat ovat autoritäärisiä, pelottavia ja etäisiä. Vasta kuusikymmenluku toi vapautuksen kaikista auktoriteeteista.
Taikayö / Jouni Hiltunen
Katharsis Films Oy, D, Digibeta, 15’
Hannes Tiira on sokea. Hän tekee joka yö toukokuun alusta heinäkuun toiselle viikolle yksinäisen kävelyretken lintulehtoon jota halkoo kilometrin pituinen metsätie. Hän laskee ja lajittelee lehdon yölaulajat, kevään ensimmäisestä livertäjästä alkaen. Elokuvassa kuullaan Tiiran ajatuksia ja lintujen laulua kesäöisessä metsämaisemassa.
Traces / Mauri Pasanen
Mauri Pasanen, D, dvd, 32’
Nuori nainen etsii sukulaisia, joihin Holokausti ja rautaesirippu katkaisivat yhteydet.
Tupakkahuone / Jukka Kärkkäinen
October Oy, D, Digibeta, 58’
Työpaikan tupakkahuoneessa vedetään hermosauhuja ja pohditaan asioita. Siellä mietitään ihmisten elämäntilanteita ja kerrotaan tarinoita, istutaan yksin tai yhdessä. Tupakkahuone on yhteinen tila, johon saatetaan mennä, vaikka tupakanpoltto olisi lopetettukin. Elokuvassa kuvataan junan, tehtaan, joukkoliikenneyrityksen ja kahden sairaalan tupakkahuoneita.
Unelmana Karjala / K.J. Koski
Illume Oy, D, Digibeta, 48’
Jatkosodan jälkeen Karjala tyhjennettin suomalaisista ja asutettiin venäläisillä. Miltä näistä venäläisistä tuntui muuttaa suomalaisiin pirtteihin ja pelätä öisin heidän kostoaan? Tarina Karjalan jälleenrakentamisesta venäläisen evakon silmin.
Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä / Hannu Hyvönen
Osuuskunta Marjarinteen Metsäpuutarha, D, MiniDV, 58’
Dokumenttielokuva seuraa metsäkonfliktia Inarissa. Metsähallituksen, saamelaisten poronhoitajien ja ympäristöaktivistien kiistassa etsitään sekä syitä että ratkaisuvaihtoehtoja.
Äiti pelastaa maailman ja tulee sitten kotiin / Aino Halonen
National-Filmi Oy, D, dvd, 27’
Onko pelastaja aina oikeassa? Elokuva nuoresta pariskunnasta, joka elää pienellä pakolaisleirillä Kaukasuksen kupeessa, ja suomalaisesta naisesta, jonka vankkumaton usko länsimaiseen demokratiaan alkaa horjua.
sunnuntaina, lokakuuta 28, 2007
Työjärjestysasioita
Lievästi levoton olo. Johtuu varmaankin työjärjestysasioista.
Olen viime aikoina katsellut dokkareita aikamoisen nivaskan. Syy: Järjestyksessä 24. Kettupäivät pidetään Helsingissä Kulttuurikompleksi Andorrassa (Eerikinkatu 11, Helsinki) 7.-10.11.2007. Tulin valituksi dokumenttituomaristoon, kun tarpeeksi moni kieltäytyi, eikä aikaa ole paljon. Katseltavaa on yhdeksän festarinäytöksen verran. Bloginpitäminen ei suju, kun niitä ei voi juuri nyt kommentoida. Ensin tuomaroidaan.
Samaan aikaan, mutta eri kanavalla tekisi meli lukea enemmän kuin ehtii. Käsillä on useita teoksia, sillä yhteen ei nyt mieli jähmety. Muutaman sivun jälkeen kuitenkin tekee mieli vaihtaa. [Yliväkeväksi yltynyt thai-curry on selvästi ollut liian vahvaa.]
Linda Colleyn Britons, Forging the Nation 1707-1837 on ollut jo vuosia kesken (ks. siitä perusteellinen Jameel Hamptonin arvostelu). Colleyn rinnalla toinen silmä lukee Patrick J. Gearyn teosta The Myth of Nations. The Medieval Origins of Europe. Nämä varmaankin ovat pelissä siksi, että Kemppisen kehotuksesta kävin hakemassa lainaksi C. A. Baylyn hienon teoksen The Birth of the Modern World 1780-1914. [Bayly globaalihistoriasta]
Eikä tässä kaikki. John Halen massiivinen The Civilization of Europe in the Renaissance on myös selailtavana. Se on niin painava, että vaatii erityisen lukuasennon.
Ja tietysti Vergiliuksen Aeneis (Aeneaan taru) on saatava luetuksi, kun kerran olen aloittanut.
Olen viime aikoina katsellut dokkareita aikamoisen nivaskan. Syy: Järjestyksessä 24. Kettupäivät pidetään Helsingissä Kulttuurikompleksi Andorrassa (Eerikinkatu 11, Helsinki) 7.-10.11.2007. Tulin valituksi dokumenttituomaristoon, kun tarpeeksi moni kieltäytyi, eikä aikaa ole paljon. Katseltavaa on yhdeksän festarinäytöksen verran. Bloginpitäminen ei suju, kun niitä ei voi juuri nyt kommentoida. Ensin tuomaroidaan.
Samaan aikaan, mutta eri kanavalla tekisi meli lukea enemmän kuin ehtii. Käsillä on useita teoksia, sillä yhteen ei nyt mieli jähmety. Muutaman sivun jälkeen kuitenkin tekee mieli vaihtaa. [Yliväkeväksi yltynyt thai-curry on selvästi ollut liian vahvaa.]
Linda Colleyn Britons, Forging the Nation 1707-1837 on ollut jo vuosia kesken (ks. siitä perusteellinen Jameel Hamptonin arvostelu). Colleyn rinnalla toinen silmä lukee Patrick J. Gearyn teosta The Myth of Nations. The Medieval Origins of Europe. Nämä varmaankin ovat pelissä siksi, että Kemppisen kehotuksesta kävin hakemassa lainaksi C. A. Baylyn hienon teoksen The Birth of the Modern World 1780-1914. [Bayly globaalihistoriasta]
Eikä tässä kaikki. John Halen massiivinen The Civilization of Europe in the Renaissance on myös selailtavana. Se on niin painava, että vaatii erityisen lukuasennon.
Ja tietysti Vergiliuksen Aeneis (Aeneaan taru) on saatava luetuksi, kun kerran olen aloittanut.
lauantaina, syyskuuta 29, 2007
Nailonsukkia ja viinaa
Kaupunkilehtiä ei tule luettua kovinkaan tarkalla sihdillä, mutta joskus aina ilahtuu loistavasta journalistisesta tiivistyksestä.
Tällä kertaa se tuli poliisin suusta Kaupunkilehti Vartissa (30.9.2007), sitaatin kirjasi talteen Laura Helminen.
Jutun aiheena on itäviinan myynti Helsingissä. Ylikonstaapeli Hannu Juvonen Helsingin poliisin city-ryhmästä suhteuttaa alan kulttuurihistorian loisteliaasti: "Takavuosina suomalaiset matkustivat Leningradiin myymään nailonsukkia ja farkkuja ja palasivat mukanaan viinaa. Nyt osat vain ovat kääntyneet toisinpäin."
Apropos! Tekisi mieli käydä marraskuun lopulla IDFA-festareilla Amsterdamissa. Se on maailman suurin dokumenttielokuvafestivaali.
Tällä kertaa se tuli poliisin suusta Kaupunkilehti Vartissa (30.9.2007), sitaatin kirjasi talteen Laura Helminen.
Jutun aiheena on itäviinan myynti Helsingissä. Ylikonstaapeli Hannu Juvonen Helsingin poliisin city-ryhmästä suhteuttaa alan kulttuurihistorian loisteliaasti: "Takavuosina suomalaiset matkustivat Leningradiin myymään nailonsukkia ja farkkuja ja palasivat mukanaan viinaa. Nyt osat vain ovat kääntyneet toisinpäin."
Apropos! Tekisi mieli käydä marraskuun lopulla IDFA-festareilla Amsterdamissa. Se on maailman suurin dokumenttielokuvafestivaali.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)