Ille faciet

Aikomoista hiljaiseloa, vichynjuontia täällä Clichyssä elämä on ollut. Äiti soitti ja valitti, etten ole kirjoittanut blogia entiseen tapaan. Toisaalta kukaan muu ei ole valittanut. Kyse ei siis ole vain määrästä vaan myös laadusta.

Helmikuu on perinteisesti omistettu työlle ja opettamiselle. Molempia on riittänyt, kiitos kysymästä. Repertuaarista on kaiveltu vanhoja tuttuja asoita, mutta paketteja on sentään vähän koristeltu. On puhuttu ja väliin vähän saarnattu historian perusasioista, propagandasta, sensuurista, nationalismista.

Käyntikorttiin voisi siis kohta painattaa sen perinteisen matkalaukkuhistorioitsijan ammatti-identiteetin logon: Travelling Historian. Joskus oman sanatulvan keskelle nousee atavistinen muisto suvun historiasta, jossa saarnaajia jumalien ja vähän muunkin armosta on noussut väkijoukkojen keskelle sanaa jakamaan. Käytännössä tilanne on hieman omituinen, ajattelee toista kuin mitä puhuu.

Tunteen voivat tietää vain ne, jotka sen ovat kokeneet. Kuten Freud ja Zizek häntä siteeraten sanovat, ainoa oikea tunne on ahdistus. Muu on petosta.

Sanan lisäksi siis kuvaa ja ääntä on jaettu, paitsi silloin kun esiintymispaikan laitteet eivät nyt sitten vain suostu toimimaan millään järkevällä tavalla, vaikka asiantuntija toisensa jälkeen vuosien varrella siellä yrittää. Ille faciet ei todellakaan ole lentävä lause tällöin.

On ollut vaikeaa ennenkin saan selitykseksi. Eniten korvenneissa laitteistoissa on silmämääräisesti kiinni kymppitonni. Ongelmia on, mutta sille ei tehdä mitään, vaan tilanne jatkuu vierailijasta toiseen. Niin toimii ammattikorkeakoulu vuokratiloissa.

Ehdotukseni on nykymenon mukainen. Laitteitahan ei koskaan saada toimimaan, se on tullut jo selväksi. Siksi luvatuista mutta toimimattomista laitteista pitäisi luennoitsijan saada ylimääräinen erikoispalkkio - kokonaispalkkion huomioon ottaen suuruusluokkaa 0,50 euroa tunti. Ja kommandopipo luokan edessä koettua aitoa häpeää varten.

Vaikka lumihangessakin on tarvottu, pääsääntöisesti jatkuvat pakkaset ovat pakottaneet tällaisen herkkänahkaisen pysyttelemään sisätiloissa. Osin elämäntilanne on parantunut, sillä omaksi hämmästykseksi tupakointi on vähentynyt minimiin. Eilen ei yhtään eikä tänäänkään. Perjantaina varmaan kolme tai neljä. Alle askin viikossa joka tapauksessa. Pakkasessa tupakointi ei ole minun juttuni. Eikä muuten tee edes mieli. Katsotaan kuinka lämpimällä käy.

Hair cut -tunnustusta jatkaakseni myös kuukausia kestävä ja jatkuva antiobioottikuuri onkin saanut jälkiteinifinnit pois naamasta. Niitä oli parhaimmillaan 50 päivässä, että repikää siitä. Tai puristakaa jos niikseen tulee. Iho on nyt siloinen kuin vauvan peppu. Kun saisi vielä turhat ajatusfinnit pois, niin saisi aivoistakin yhtä siloisen. Silloin voisi tehdä vaikka mitä hurjaa.

Elämän rasitustodistus

Vaikka blogi on hiljentynyt lähes olemattomiin, maapallo pyörii edelleen. Yritin pitää hieman taukoa kirjarääkistä, onnistuinkin, mutta toisia odottamattomia asioita tuli tilalle.

Historiantutkija on ihmisen kuoleman äärellä alkulähteillä. Jäämistöstä löytyy todistuksia syntymistä, kuolemista, avioliitosta, sukulaisuussuhteista, tontin ostosta ja omistuksesta ja rasituksista, talon rakentamisesta, veloista ja käytännön elämän tuloista ja menoista, eläkkeistä kahdessa eri maassa. Isot asiat ovat usein paperilla, vaikka paperien säilytyspaikkaa pitää väliin vähän arvailla. Monia jäänteiden tietoja pitää täydennellä ja yhdistellä, jotta asetettuihin kysymyksiin saisi tarvitun vastauksen.

Käytännön tekemistä on paljon: vesi, sähkö, puhelin, vakuutukset, televisiolupa, lehtitilaukset, ajanvarauksen peruutukset, maksamattomat laskut ja muut pankkiasiat, nuohous, posti ja lain vaatimat toimenpiteet, hautajaiset järjestelyineen ja tilauksineen ja tiedonvälitys, johon sähköiset numerohakemistot ovat tuoneet valtavasti apua. Puheluita lompakosta löytyneeseen numeroon lakimiehelle. Puuttuvien asioiden varmistamista puuttumiseksi.

Vuosien varrelta säilyneet muistikirjat lisäävät tietoa arjen koukeroista, salaisuuksiakin paljastuu, mutta ei esimerkiksi sitä, miksi kuolemanvaarallisesta sairaudesta piti vaieta kaikille läheisille kolmen vuoden ajan.

(Sukulaisille kerrottakoon, että kyse ei ole minun sukulaisestani.)

Kirjoittaisinkohan romaanin?

Ostin taannoin videokameran (Sony SR-190E). Siinä on hieno, suurehko kiintolevy. Olen sijoittanut sille runsaasti herkkiä hetkiä viikonloppuna päättyneestä ulkomaanmatkastani. Voin katsella niitä esimerkiksi television kautta.

Vasta nyt tiedän mitä mestariotos tarkoittaa. "Tämä zoomi on muuten pirun nopea", kuuluu kamerani 5.1. kanavaiselta tilatoistojärjestelmästä. Tosin vain puolitoistasenttisen kameran panssariin rei'itetyn pinnan alta lymyävästä minikaiuttimesta.

Mikään maailman mahti ei saa sen kiintolevyä luovuttamaan sille kuvattua esimerkiksi tietokoneen kiintolevylle. Kamera ei niin sanotusti keskustele Vista-tietokoneeni kanssa.

Tiedän, että ongelmaan on ratkaisu, mutta en tiedä mikä se on. Tämähän on elämänfilosofinen kysymys tälläkin kertaa. Annoin jopa naisten yrittää asentamista, vaikka esine on vielä kiiltävä.

Mukana tullut Picture Motion Browser ei suostu asentumaan CD-levyltä. Se on XP:lle tehty ohjelma. Sonyn kotisivuilla on siihen korjaustiedosto, mutta sen voi asentaa vasta kun ohjelma on installoitu. Eikä tämä ohjelma näytä asentuvan, vaikka akku on jo ladattu yhden jos toisenkin kerran yrityksissä.

Olin ajatellut tehdä harjoitustyönäni dokumenttielokuvan elämästäni. Toinen harjoitustyö olisi ollut työnimeltään "Helsinki".

Kohta ei ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa romaani elämästäni.

Perusideana on tietysti se, millainen tuo puoli vuosisataa olisi - tässä liioittelen kuten romaanikirjailijoilla on tapana silloin kun heillä ei ole rehellisyydenpuuska yllä - jos siitä voisi tehdä dokumenttielokuvan. "The Making of My Life."