Essentialistit ovat perinteisesti lähteneet etsimään selitystä väkivallalle "kansaluonteesta". "Kansanluonne" on suomalaisittain jotakin pahaa ja negatiivista. Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan tästä päädytään kehäpäätelmään: "Koska suomalaiset ovat väkivaltaisia, on heillä sellainen kansanluonne, ja koska heillä on sellainen kansanluonne, ovat he väkivaltaisia. Niinpä on hyväksyttävä heidän väkivaltaisuutensa, toimenpiteet sen muuttamiseksi ovat turhia". (Keltikangas-Järvinen 1996).
Aina ei kyse ole suomalaisen essentiasta. Kun näyttämisen halun aiheuttamia paineita puretaan alkoholin siivittämänä, urheilussa positiivisena näyttäytyvä ruumiin kieli muuttuu negatiiviseksi, väkivaltaiseksi.
"Päihdyttyään hän muuttuu kerskailevaksi ja lopulta aggressiiviseksi. Hän myös kostaa loukkaajalle ja näyttää, että hänkin on jotakin", Heikki Ylikangas kuvailee konstruktivistisesti suomalaista. (Ylikangas 1996). Thomas Ogdenia seuraten: ennakoitavissa oloissa normaalisti toimiva kansalainen taantuu ennakoimattomissa oloissa minuutensa paranoidis-skitsoidiseen ytimeen ja alkaa puolustautua sulautumalla hyvään ja projisoimalla pahan itsensä ulkopuolelle. (Ogden 1986: tässä Siltalan 1996 mukaan).
Viestintäongelmat, eristäytyminen ja pelot
Essentialistisen perusväitteen mukaan suomalainen (mies) on kyvytön sosiaaliseen kommunikaatioon ja siksi väkivaltainen. "Olen aina ollut huono suukovun mies", kirjoitti monimurhaaja Matti Haapoja (1845-95) sellissä vaivalloisesti raapustamiinsa muisteloihin.
Ruumiin kieltä korosti myös kookasnyrkkinen takametsäläinen Antti Isotalo (1830-1911), "joka ei puheita kauan kuunnellut, milloin sai viinaa päähänsä". Viestintävaikeuksien ja sosiaalisen eristäytymisen seuralaisia ovat monet pelot: vieraan, vieraan aggression ja vieraan antaman arvostelun pelko.
Esimerkit kirjannut Heikki Ylikangas laajentaa selitystä rakenteelliseksi sanomalla, että kylätappelut ovat merkkinä keskuskylän ja erämaan välisestä jännitteestä, joka on olennainen osa suomalaisten historiaa aina 1950-luvulle asti. (Ylikangas 1996). Kylätappeluja värikkäästi kuvannut Aleksis Kivi oli leimallisen aggressiivinen Seitsemän veljeksen tarinassaan. Juha Siltalan mukaan aggressiivisuus ja aistimellisuus riitti fennomaanieliitille Kiven hylkäämisen perustaksi ja häpeän aiheeksi. "Suomalaisten siveellisyys rakentui poispainetulle siveettömyydelle". (Siltala 1996).
Vuoden 1918 sodan väkivaltaisuus
Suomalaisen väkivallan juuria voi toki etsiä myös taloudellisesta, sillä kuten etelä-pohjalaiset sanovat: "Rahalla saa vaikka kirkossa tapella".
Vuoden 1918 sodan, sisällissodan syitä on niitäkin haettu taloudesta, vaikkei sitä varsinaiseksi nälkäkapinaksi ole voitu koskaan sanoa. Väkivaltaisuutta on joskus yritetty selittää propagandan psykologiseksi tulokseksi, kiirastulen ja luokkavihan yhdistelmän saarnaamisesta johtuvaksi. (Ehrnrooth 1992). Rakenneselitykset eivät ole olleet muodissa viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Oiva Ketonen näkee asian toisin, kun hän sanoo, että vuoden 1918 sota paljasti sivistyksen ohuuden myös porvareissa.(Ketonen 1983)
Julmuuksia tehtiin psykohistoriallisen näkemyksen mukaan, koska niin porvarit kuin sosialistitkin tuhosivat toisissaan omaa välittömään tarpeentyydytykseen pyrkivää ahnetta ja seksuaalista puoltaan. Kummatkin ymmärsivät itsensä kovan työn tekijöiksi ja vastustajat nautintojen ansiottomiksi anastajiksi. (Siltala 1996, Ketonen 1983).
Kirjallisuudessa ja elokuvissa suomalaisen väkivallan aiheeksi on Juha Siltalan mukaan riittänyt myös etnisyys. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla - teoksessa jääkäriupseeri Ilmari Salpakarin isä valittelee kapinan kukistamisen jälkeen tehtyjä raakuuksia ja mielivaltaisuuksia, mutta poika mieltää toisin: "On turha kysellä sellaisia. Heihin on tarttunut ryssänhaju ja se riittää. Ei meillä ole sellaisia varten kuin yksi laki: riviin ja tulta". (Linna 1960).
Tuo fiktioon kirjattu näkemys saa vahvennuksensa todellisista Tampereen ja Viipurin joukkoteurastuksista. Suomalaiset punikit piti etnistää "punaryssiksi", ennen kuin silmitön murhaaminen kävi päinsä. Kiinni otetut venäläiset ammuttiin saman tien. Ihmisiä ei sillä tavalla olisi voitu tappaa.
Sodassa ei säästetty naisiakaan. Oiva Ketosen tulkintaa laajentaen Siltala sanoo, että naiset saivat valkoisten mielikuvissa suhteetonta huomiota: hehän paitsi kapinoivat esivaltaa vastaan myös rikkoivat fennomanian naiselle varaaman roolin kodin ja yhteiskunnan ylläpitäjänä. (Siltala 1996)
Sisällissodassa Helsingin valloittaneet saksalaiset ammattisotilaat toteuttivat samanlaista maailmantulkintaa vallatessaan Turun kasarmia (nyk. Helsingin linja-autoaseman tienoota).
Minulle on kerrottu, että Helsingin viimeisen punaisen tukikohdan sisältä lähetettiin naiset ulos alastomina, jottei heitä tapettaisi. Se ei estänyt verilöylyä (jota seurasi vain vähän dokumentoitu kahden päivän puhdistus eri puolilla Helsinkiä), vaikka joku Koiton talolle pakoon juossut sentään selvisi kertomaan tapahtumista. Säilyneissä valokuvissa ruumiit on jo kääritty -- siveellisesti? -- paperiin.
Ja sodan jälkeen
Sodan jälkeen tilanne ei ollut helpompi. Häviäjien rankaiseminen syvensi syyllisyydentuntoisen ihmisen kierrettä, "sillä sodan jälkeen oli painettava pois tieto siitä, millainen peto vaani sivistyneidenkin ihmisten hauraan kuoren alla. Ampumisia oli taisteluiden jälkeen suoritettu transsin tapaisessa huumassa, nyt oli elettävä normaalikansalaisena". (Siltala 1996).
Pidättäytymisen kyky näkyi sodan jälkeisissä kulttuurituotteissa. Mutta sen edellys oli poliittinen venymiskyky. Talvisodan konsensuksen kannalta kaukonäköistä oli, että C. G. E. Mannerheim oli armahtanut kapinoineet punaiset ja sosiaalidemokraattinen pääministeri Väinö Tanner oli ottanut vastaan valkoisen vapaussodan 10- vuotisparaatin.
Molempia kritikoitiin tekojen vuoksi katkerasti.
Teuvo Puron elokuvassa Noidan kirot (1927) väkivaltainen asetelma sijoittuu Lappiin, jossa valkoisen armeijan ja kolttasaamelaisten välillä oli käyty veristä (etnistä) sisällissotaa siitä asti, kun tuntureille piirrettiin valtakunnan raja.
Elokuvan historiallisessa takaumassa suomalaiset Lapin valloittajat polttavat kuolemansa hetkellä roviolla suomalaisille myyttisen kirouksen langettavan samaanin. Saamelaisten kansanmurhaa täydennetään satoja vuosia myöhemmin tuhoamalla heidän kulttuurinsa, kun miehittäjän näkökulmasta kirousta uusintavan seidan kivet revitään irti ja viskataan vimmatun (etnisen) raivon vallassa järveen.
Poliittisen ja etnisen erottaminen, joka oli ollut mahdotonta sisällissodan kontekstissa, näkyy siinä että samassa elokuvassa työläisroisto selviää kiinni jäätyään pika(istus)tuomiolta, vaikka on raiskannut Lappia suomalaisittain modernisoivan uudisasukkaan tyttären. (Sedergren 1996).
Vuoden 1927 kontekstissa tuomioita saa antaa vain kurinalaisesti lain järjestyksessä.
Erityisesti jatkosodassa kulttuuris-etninen viha purkautui jälleen dehumanisoituihin vihollisiin, joita voitiin iästä ja sukupuolesta riippumatta sulkea joukoittain rodullisin perustein rakennetuille keskitysleireille, nälän ja väkivallan kohteeksi. On muistettava, että leirien tappaaviin olosuhteisiin ja rasistiseen julkisesti esitettyyn propagandaan puututtiin vasta, kun tappio jo häämötti.
Hyvin tehdystä työstä huolimatta sodassa kärsitty tappio vaikutti ehkä eniten itseluottamukseen, mutta ehkäpä etnis-poliittisen syyllisyyden tunteesta vaikeneminen osin vaikutti siihen, miksi voittajan liturgiaan voitiin sopeutua niin helposti. Tappiota, josta voidaan nousta, pidettiin häviönä, joka on lopullista.
Juha Siltala luonnehtii suomettumista kirjoittamalla: "Voittajasta kehittyi yksin jätetylle lapselle ankara kasvattaja, jonka mielenliikkeitä lapsi oppi ennakoimaan". Neuvostoliiton sijan siinä perinteisessä tavassa, miten eliitti pitää kansalaisensa "kurissa ja herran nuhteessa", jatkaa Euroopan unioni. (Siltala 1996)
Yksilöllisen aikakautena asetelma on siirtynyt myös yksilön valintaan: se tehdään kerta toisensa jälkeen "pakko valita" -sapluunalla.
Voimme seurata Siltalaa vielä pitemmälle. Elämää suuremmat voimat olivat liikkellä myös seuraavan sukupolven kaupungistumisessa, suuressa (väkivaltaisessa) muutossa elementtilähiöihin. "Ihmiset antoivat keskittää itsensä kuin työvoimakarjan puolustamatta omaa tupaa ja perunamaata". Tämä vaikutti taistolaisuuden syntyyn. Sotaa käyneen sukupolven lapset olivat nuorisokulttuurin korostaman yksilökapinan hyläten valmiita liittoutumaan perivihollisen kanssa 1960-70 - luvuilla. (Siltala 1996).
Rakenteellisen väkivallan perinne siis jatkuu. Mutta palatkaamme yksilöiden väkivaltaisuuteen. Suomessa asuu eurooppalaisittain väkivaltainen kansa, jos mittapuuksi otetaan henkirikostilastot. Globaalissa tarkastelussa se ei kuitenkaan ole koko totuus. Mentiinpä Amerikassa etelään, keskelle tai pohjoiseen, suomalaisten väkivaltaisuus on niihin verrattuna vain keskimittaista. (Pajuoja 1990, 4-5).
Meksikon macho tarttuu revolveriinsa paljon hanakammin. Rakenteellisen väkivallan tuoma ahdistus onkin suomalaiselle ehkä suurempi ongelma kuin näyttävät otsikot saavat henkirikokset.
LÄHTEET:
Jari Ehrnrooth, Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905-1914. Suomen Historiallinen seuran Historiallisia tutkimuksia 167: Jyväskylä 1992.
Jari Ehrnrooth, Suomalainen itsetutkiskelu. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 237- 244.
Oiva Ketonen, Kansakunta murroksessa, Kesään 1918 ja sen taustaa. WSOY: Helsinki 1983.
Liisa Keltikangas-Järvinen, Suomalainen kansanluonne. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 216-225.
Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla II. WSOY: Helsinki 1960.
Olkaamme siis suomalaisia. Toimittaneet Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Pieksämäki 1996.
Thomas Ogden, Matrix of the Mind, Jason Aronson: Northvale 1986.
Jussi Pajuoja, Suomalaisetko murhaajakansaa? Suomen Antropologi 1/1990.
Teuvo Puro, Noidan kirot, elokuva vuodelta 1927.
Jari Sedergren, Elokuva, etnisyys & sota, Filmihullu 2/1996.
Juha Siltala, Tunteidenkäsittelyn solmukohtia Suomen historiassa. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 185-198.
Heikki Ylikangas, Metsä suomalaisen mentaliteetin kasvualustana. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia, s. 35-42.
[Kirjoitettu vuonna 1996 poliittisen historian opiskelijoiden lehteen Poleemiin.]
maanantaina, joulukuuta 13, 2004
sunnuntaina, joulukuuta 12, 2004
Historia tuomitkoon!
Julmimmat tuomiot sanelee evoluutio. Emme tunne 40000 vuotta nuorempia espoolaisia mammutteja, vaikka yksi sen lajitovereista tallasi viimeiset askeleensa Helsingin Herttoniemessä vain 11000 vuotta sitten. Siitä ei voi kuitenkaan päätellä espoolaisten mammuttien olleen millään tavoin helsinkiläisiä pahankurisempia. Mutta historian tosiseikaksi jää, ettei mammutteja enää tavata Espoossa.
Mammutin hampaisiin, joista ikä voidaan määrittää, ei muutenkaan voida soveltaa vanhan maailman sääntöä: "Silmä silmästä, hammas hampaasta".
Siteeraus on paha kyllä vasta 3500 vuotta vanha. Se on peräisin Hammurapilta, Babylon I:stä, ja osoittaa, että oikeudelliset pelisäännöt keksittiin aika myöhään.
Siitä lähtien turvattomuutta vastaan on taisteltu muutenkin kuin kukkasin.
Noituutta vai taikuutta?
Eräitä ilmiöitä laki ja oikeus on onnistunut hävittämään lähes tyystin Espoostakin. Jo Hammurapin laeissa mainituista noidista havaintoja tehdään nyttemmin niukalti.
Armon vuonna 1690 Vanttilan Ervastista oli varastettu iso ruissäkki. Talon emännän Marketan avuksi löytyi Riitta, joka oli valmis selvittämään rikoksen taikakonstein. Tarvinneeko sanoa, ettei isäntä ollut kotosalla.
Riittaa ei kannata sanoa noidaksi pelkästään tämän tapauksen perusteella, vaikka saattoi hän tietysti sitäkin olla. Mutta ketään ei ainakaan pyritty noitavoimin vahingoittamaan. Toisille pahaa tahtovan ja väkivaltaa käyttävän noituuden perinne elää nykyään ainakin saatananpalvonnassa.
Riitan yhteydessä on ehkä parempi puhua taikuudesta, sillä kyse näyttää olleen maagisten esineiden käytöstä taikariitissä. Muuten taikuudeksi ymmärretään monet nykyisinkin tutut ja turvalliset asiat kuten loitsiminen, ennustaminen, selvännäkö ja parantaminen. Niillä ei asioiden pitäisi mennä ainakaan huonompaan suuntaan...
Taikuutta olivat myös noitasapattikuvitelmat, sillä eiväthän ne ketään vahingoittaneet. Noitasapattikäsitys perustui eurooppalaiseen noitateoriaan 1400-luvulta. Sen mukaan noidat saattoivat lentää paholaisen luo noitasapattiin irstailemaan ja juhlimaan. Kristilliselle mielelle se oli vastenmielistä ja siksi siitä annettiin jo periaatteesta kuolemantuomio.
Espoossa noitasapateista ei liene ketään oikeuden eteen viety, mutta Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla tapauksia oli kymmenittäin. Se oli Ruotsin vaikutusta.
Nykyinen käsitys satojen vuosien takaisista noitaoikeudenkäynneistä on se, että noitia vainottiin ja kohdeltiin huonosti. Silti on huomattava, että noidat olivat useimmiten syyllisiä siihen mistä heitä syytettiinkin. He noituivat pahantahtoisesti vahingoksi toisille ihmisille. Rangaistukset olivat kyllä kovanlaisia.
Riitan taiat
Riitta asetti virsikirjan ja neulan seulaan, ja Jeesuksen Kristuksen nimeen vedoten hän pyysi läsnäolevia mainitsemaan mahdollisten syyllisten nimiä. Kun isännän sisaren Karinin nimi mainittiin, seula pyörähti ympäri näennäisesti itsestään. Koska kaikki uskoivat vankkumatta taikavoimien olleen ihmeen takana, syyllinen oli varmuudella paljastunut.
Taika ei sinänsä tähdännyt vahingoittamiseen, mutta väkivallalta ei silti vältytty. Isäntä pieksi kotiin tultuaan sisarensa julmasti. Asia ei jäänyt siihen.
Ilmiannettu Riitta Pekantytär tunnusti käräjillä taikatekonsa. Hän sai tuomion myös Jumalan nimen käyttämisestä väärin, toista käskyäkin oli rikottu. Maalliseksi tuomioksi tuli 40 hopeataalaria sakkoa kaikille naisille, myös seulaa pitäneelle Annalle. Se kuka varkauden oli tehnyt ei oikeutta kiinnostanut eikä myöskään talon isännän väkivaltaisuus.
Taikuustuomioille oli tyypillistä, että tuomittuja oli useita. Taikatemppuja ja niiden vaatimia riittejä kun ei voi kunnolla yksin harjoittaa. Noidat saatiin kiinni yleensä yksitellen.
Tuomitut naiset istutettiin varmasti vielä musta- eli häpeäpenkkiin, sillä tuomioita jakoi myös kirkko. Sen jälkeen he saivat julkisen synninpäästön ja asia oli sillä erää virallisesti sovitettu. Maineen palautuminen oli tietysti eri juttu. Tahra jäi vaikka kuinka olisi liottanut.
Ruumiilliset tuomiot olivat sangen lievät, joka johtui siitä, että Jumalaa oli vain halvennettu, mutta ei sentään pilkattu. Siitä olisi voinut saada kuolemantuomion.
Kuolemantuomiot
Omia vanhempia kohtaan käytetystä väkivallasta, eläimeen sekaantumisesta ja kaksinkertaisesta huoruudesta (= molemmat naimisissa) saattoi saada kuolemantuomion.
Kahdesta ensimmäisestä myös tuomittiin hengenmenoon 1700-luvun Espoossakin. Viimeinen rauhan oloissa annettu kuolemantuomio Suomessa pantiin toimeen 1820-luvulla.
Korkeinta rangaistusta ei annettu noin vain, vaan kaikki tapaukset vietiin korkeampaan oikeusasteeseen. Espoossa tämä tarkoitti Turun Hovioikeutta, jossa kuolemantuomiot yleensä lievenivät. Hovioikeus lienee arvioinut todisteita paikallistuomioistuimia tarkemmin.
Todistajien villeimmät kertomukset saattoivat epäilyttää ainakin noitajutuissa. Silti kuolemantuomio kerran pantiin toimeen, vaikka kyse ei ollut murtovarkautta kummemmasta rikoksesta. Muista 1700- luvulla kuolemaan johtaneista rikoksista tyypillisin oli pikkulapsen surmaaminen, minkä voi arvella johtuneen suoraan salavuoteudesta annettujen rangaistusten raskaudesta. Niistä, kuten pikaistuksissa tehdyistä tapoistakin tekijä selvisi hengissä.
Vanhempien pahoinpitelystä annettuja kuolemantuomioita oli 1700-luvulla muutamia. Seipäällä isänsä päähän haavan lyönyt renki ja komisario-isänsä verille mukiloinut tytär saivat kuolemantuomion. He rikkoivat "Jumalan lakia", sen neljättä käskyä.
Tavallisesti semmoinen tuomio pantiin toimeen hirttämällä. Sotilasarvon omaavat rikoksentekijät kuitenkin mestattiin kirveellä. Eläimiin sekaantuneen mestattu ruumis taas poltettiin yhdessä asiassa saastuneiden eläinten kanssa. Ihmiset ja eläimet ovat eri asioita.
Kuolemantuomion oheisrangaistuksena saatettiin kieltää myös vihittyyn maahan hautaaminen. Ruumiit kuskattiin kauas erämaahan. Samankaltainen unohtaminen koski myös itsemurhan tehneitä. Hirttäytyneet saatettiin vielä 1600-luvulla jättää roikkumaan vuosikausiksi siihen mihin olivat ripustautuneetkin. Hylättyjen talojen uumenissa saattoi hyvinkin piilotella karmea salaisuus.
Periaatteessa kuolemantuomiota voitiin vielä koventaa. Poikkeuksellisen raskauttavissa olosuhteissa tehty rikos saattoi antaa aiheen syyllisen teilipyöräkäsittelyyn.
Kyse oli sen luokan visuaalisesta tapahtumasta, että filmattuna moinen splatter kiellettäisiin jopa elokuvatarkastamossa, päinvastoin kuin kuolemaantuomion mahdollistaneiden tekojen esittäminen.
Niin historian moraaliset tuomiot muuttavat näkemystämme siitä mikä on oikein ja mikä väärin.
Mammutin hampaisiin, joista ikä voidaan määrittää, ei muutenkaan voida soveltaa vanhan maailman sääntöä: "Silmä silmästä, hammas hampaasta".
Siteeraus on paha kyllä vasta 3500 vuotta vanha. Se on peräisin Hammurapilta, Babylon I:stä, ja osoittaa, että oikeudelliset pelisäännöt keksittiin aika myöhään.
Siitä lähtien turvattomuutta vastaan on taisteltu muutenkin kuin kukkasin.
Noituutta vai taikuutta?
Eräitä ilmiöitä laki ja oikeus on onnistunut hävittämään lähes tyystin Espoostakin. Jo Hammurapin laeissa mainituista noidista havaintoja tehdään nyttemmin niukalti.
Armon vuonna 1690 Vanttilan Ervastista oli varastettu iso ruissäkki. Talon emännän Marketan avuksi löytyi Riitta, joka oli valmis selvittämään rikoksen taikakonstein. Tarvinneeko sanoa, ettei isäntä ollut kotosalla.
Riittaa ei kannata sanoa noidaksi pelkästään tämän tapauksen perusteella, vaikka saattoi hän tietysti sitäkin olla. Mutta ketään ei ainakaan pyritty noitavoimin vahingoittamaan. Toisille pahaa tahtovan ja väkivaltaa käyttävän noituuden perinne elää nykyään ainakin saatananpalvonnassa.
Riitan yhteydessä on ehkä parempi puhua taikuudesta, sillä kyse näyttää olleen maagisten esineiden käytöstä taikariitissä. Muuten taikuudeksi ymmärretään monet nykyisinkin tutut ja turvalliset asiat kuten loitsiminen, ennustaminen, selvännäkö ja parantaminen. Niillä ei asioiden pitäisi mennä ainakaan huonompaan suuntaan...
Taikuutta olivat myös noitasapattikuvitelmat, sillä eiväthän ne ketään vahingoittaneet. Noitasapattikäsitys perustui eurooppalaiseen noitateoriaan 1400-luvulta. Sen mukaan noidat saattoivat lentää paholaisen luo noitasapattiin irstailemaan ja juhlimaan. Kristilliselle mielelle se oli vastenmielistä ja siksi siitä annettiin jo periaatteesta kuolemantuomio.
Espoossa noitasapateista ei liene ketään oikeuden eteen viety, mutta Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla tapauksia oli kymmenittäin. Se oli Ruotsin vaikutusta.
Nykyinen käsitys satojen vuosien takaisista noitaoikeudenkäynneistä on se, että noitia vainottiin ja kohdeltiin huonosti. Silti on huomattava, että noidat olivat useimmiten syyllisiä siihen mistä heitä syytettiinkin. He noituivat pahantahtoisesti vahingoksi toisille ihmisille. Rangaistukset olivat kyllä kovanlaisia.
Riitan taiat
Riitta asetti virsikirjan ja neulan seulaan, ja Jeesuksen Kristuksen nimeen vedoten hän pyysi läsnäolevia mainitsemaan mahdollisten syyllisten nimiä. Kun isännän sisaren Karinin nimi mainittiin, seula pyörähti ympäri näennäisesti itsestään. Koska kaikki uskoivat vankkumatta taikavoimien olleen ihmeen takana, syyllinen oli varmuudella paljastunut.
Taika ei sinänsä tähdännyt vahingoittamiseen, mutta väkivallalta ei silti vältytty. Isäntä pieksi kotiin tultuaan sisarensa julmasti. Asia ei jäänyt siihen.
Ilmiannettu Riitta Pekantytär tunnusti käräjillä taikatekonsa. Hän sai tuomion myös Jumalan nimen käyttämisestä väärin, toista käskyäkin oli rikottu. Maalliseksi tuomioksi tuli 40 hopeataalaria sakkoa kaikille naisille, myös seulaa pitäneelle Annalle. Se kuka varkauden oli tehnyt ei oikeutta kiinnostanut eikä myöskään talon isännän väkivaltaisuus.
Taikuustuomioille oli tyypillistä, että tuomittuja oli useita. Taikatemppuja ja niiden vaatimia riittejä kun ei voi kunnolla yksin harjoittaa. Noidat saatiin kiinni yleensä yksitellen.
Tuomitut naiset istutettiin varmasti vielä musta- eli häpeäpenkkiin, sillä tuomioita jakoi myös kirkko. Sen jälkeen he saivat julkisen synninpäästön ja asia oli sillä erää virallisesti sovitettu. Maineen palautuminen oli tietysti eri juttu. Tahra jäi vaikka kuinka olisi liottanut.
Ruumiilliset tuomiot olivat sangen lievät, joka johtui siitä, että Jumalaa oli vain halvennettu, mutta ei sentään pilkattu. Siitä olisi voinut saada kuolemantuomion.
Kuolemantuomiot
Omia vanhempia kohtaan käytetystä väkivallasta, eläimeen sekaantumisesta ja kaksinkertaisesta huoruudesta (= molemmat naimisissa) saattoi saada kuolemantuomion.
Kahdesta ensimmäisestä myös tuomittiin hengenmenoon 1700-luvun Espoossakin. Viimeinen rauhan oloissa annettu kuolemantuomio Suomessa pantiin toimeen 1820-luvulla.
Korkeinta rangaistusta ei annettu noin vain, vaan kaikki tapaukset vietiin korkeampaan oikeusasteeseen. Espoossa tämä tarkoitti Turun Hovioikeutta, jossa kuolemantuomiot yleensä lievenivät. Hovioikeus lienee arvioinut todisteita paikallistuomioistuimia tarkemmin.
Todistajien villeimmät kertomukset saattoivat epäilyttää ainakin noitajutuissa. Silti kuolemantuomio kerran pantiin toimeen, vaikka kyse ei ollut murtovarkautta kummemmasta rikoksesta. Muista 1700- luvulla kuolemaan johtaneista rikoksista tyypillisin oli pikkulapsen surmaaminen, minkä voi arvella johtuneen suoraan salavuoteudesta annettujen rangaistusten raskaudesta. Niistä, kuten pikaistuksissa tehdyistä tapoistakin tekijä selvisi hengissä.
Vanhempien pahoinpitelystä annettuja kuolemantuomioita oli 1700-luvulla muutamia. Seipäällä isänsä päähän haavan lyönyt renki ja komisario-isänsä verille mukiloinut tytär saivat kuolemantuomion. He rikkoivat "Jumalan lakia", sen neljättä käskyä.
Tavallisesti semmoinen tuomio pantiin toimeen hirttämällä. Sotilasarvon omaavat rikoksentekijät kuitenkin mestattiin kirveellä. Eläimiin sekaantuneen mestattu ruumis taas poltettiin yhdessä asiassa saastuneiden eläinten kanssa. Ihmiset ja eläimet ovat eri asioita.
Kuolemantuomion oheisrangaistuksena saatettiin kieltää myös vihittyyn maahan hautaaminen. Ruumiit kuskattiin kauas erämaahan. Samankaltainen unohtaminen koski myös itsemurhan tehneitä. Hirttäytyneet saatettiin vielä 1600-luvulla jättää roikkumaan vuosikausiksi siihen mihin olivat ripustautuneetkin. Hylättyjen talojen uumenissa saattoi hyvinkin piilotella karmea salaisuus.
Periaatteessa kuolemantuomiota voitiin vielä koventaa. Poikkeuksellisen raskauttavissa olosuhteissa tehty rikos saattoi antaa aiheen syyllisen teilipyöräkäsittelyyn.
Kyse oli sen luokan visuaalisesta tapahtumasta, että filmattuna moinen splatter kiellettäisiin jopa elokuvatarkastamossa, päinvastoin kuin kuolemaantuomion mahdollistaneiden tekojen esittäminen.
Niin historian moraaliset tuomiot muuttavat näkemystämme siitä mikä on oikein ja mikä väärin.
lauantaina, joulukuuta 11, 2004
Espoolaiset naiset
Espoon naiset olivat Marian perään. Sen huomaa komean kivikirkon seinien ja holvien maalauksista. Naisille tärkeä Marian palvonta näkyi myös kirkon vanhoissa lasimaalauksissa, joissa hänet kuvattiin sylissään Jeesus-lapsi. Naiset osallistuivat kirkollisiin menoihin ahkerasti, olihan kirkko lähiympäristöineen verkkavauhtisen sosiaalisen elämän keskus. Siitä arkeologien kaivettavaksi on jäänyt koko joukko helmiä.
Seurakunta oli naisille tärkeä sosiaalisen elämän keskus kodin piirin ulkopuolella. Vain synnytyksen jälkeinen "epäpuhdas tila" eristi naiset muutamiksi viikoiksi seurakuntaelämästä.
Kotona perheen valtasäännökset olivat selviä. Hääyön jälkeen mies oli vaimonsa edusmies. Naista ei voitu haastaa käräjille, hän ei saanut vannoa valaa, eikä häntä voitu tuomita lainsuojattomaksi. Siten maanlait keskiajalla määräsivät.
Eikä siitä periaatteesta luovuttu hevin. Edusmiehyyden alainen nainen saattoi hoitaa valtion tai kunnan virkaa aina vuoteen 1930 saakka vain, jo avuomies sitoutui vastaaman naiselle virassa uskotuista varoista.
Vuoden 1926 virkakelpoisuuslaissa, joka oli osin voimassa vuoteen 1975, naisilta kiellettiin erityisesti johtavat virat. Niihin vaadittavia ominaisuuksia kun löytyi mukamas vain miehiltä.
Naimaton nainen oli holhottava olento, jonka elämän ehdot sanelivat suku, perhe ja perinnäistavat. Oikeudessakin naimattomasta naisesta vastasi naittaja. Näin elettiin Espoossakin. Keskiaikaisen uudisasutuksen myötä Espooseen oli syntynyt maanviljelyksestä elantonsa saava talonpoikaisväestö.
Naittajanvalta kumoutui lainsäädännössä lopullisesti 1800-luvun lopulla.
Keskiajan naisen taakka helpottui, kun perhe asettui paikalleen, vaikka elättääkseen peltoviljely vaati kyllä molempien sukupuolien täyden työpanoksen. Kaskettaessa oli tarvittu enemmän raakaa voimaa, eikä naapuriapua ei välttämättä ollut saatavilla kuten kylässä elellessä. Kaskiviljelykulttuuri eristi ihmiset toisistaan.
Naisetkin rahan makuun
Kustaa Vaasan ajan (1523-1560) tehostunut kruununhallinto merkitsi oikeudenkäytön täsmentymistä. Suvun merkitys väheni. Sen korvasi perhe, jossa aviomies, vaimo ja lapset muodostivat taloa viljelleen ruokakunnan. Vaikka ratkaisevia kriteerejä olivat ikä, sukupuoli ja siviilisääty, nyt myös naiset saattoivat periä kiinteää maaomaisuutta. Se merkitsi riippumatonta asemaa monille leskille. He saattoivat tehdä kauppoja, hoitaa omaisuutta ja valvoa lastensa etua.
Espoon nuoret naiset saivat töitä 1550-luvulla perustetussa kuninkaan karjakartanossa. Kartanoon palkattiin seitsemän navettatyttöä ja useita piikoja. Työpalkka annettiin rahana. Se oli omaa rahaa. Kolikkoa saattoi testata kulmahampaiden välissä. Rahalle se varmasti maistui ensimmäisestä puraisusta lähtien.
Vaikka lainsäädäntöä oli itse asiassa kiristetty monet lesket hoitivat omaa talouttaan 1600-luvulla. Esimerkiksi Morbyn kylässä Lammansin Elisabeth Erikintytär, Mickelsin Margareta Jakobintytär, Nybyn Anna Erikintytär sekä Teiransin Elisabeth Mårtenintytär hoitivat talojaan kuolmaansa saakka tai sitten he jossain vaiheessa luovuttivat tilan isäntäkelpoisiksi tulleille pojilleen. Nuorten naisten ratkaisu vastaavassa tilanteessa oli usein pikainen avioliitto.
Naiset saivat toimia itsenäisesti, koska toimet eivät uhanneet yhteiskunnan eivätkä sukupuoltenkaan valtasuhteita. Naisten suhteellinen itsenäistyminen ei merkinnyt välttämättä muutosta maaseudun köyhissä oloissa. Kun kruunulla ei ollut etuja valvottavaan, sai asiat ratkaista tapaoikeus.
Aina naiset eivät selviytyneet. Lahnuksen viiden talon kylässä Beata Perintytär ryhtyi hoitamaan leskenä Mestersin taloa, mutta talonpito kävi hänelle liian raskaaksi. Lapset olivat vielä pieniä eikä heistä ollut apua talon töissä. Kun sitten päälle iskivät vielä verorästit, hän päätti maailman menoon kyllästyneenä jättää talon "jollekulle toiselle".
Vielä pahempaakin sattui. Surullisia olivat Makasissa asuvan Karin Mattsintytär-nimisen lesken viimeiset ajat. Hän kuoli nälän ja kulkutaudin aina vaaralliseen yhdistelmään suurten nälkävuosien aikana vuoden 1697 keväällä. Sukulaiset ja naapurit eivät panneet hänen ruumistaan edes kirstuun vaan "koirat olivat sitä syöneet ja raahanneet perässään pitkin mäkeä". Läheisiä rangaistiin sakoilla, sillä vainajia piti kunnioittaa.
Naisten työt
Naisen asema määräytyi pitkälle sen mukaan, mihin säätyyn hän sattui kuulumaan. Varsinkin 1700-luvun jälkipuolella - se oli kehittyvän kartanotalouden aikaa - monet kartanonemännät valvoivat ja ohjasivat kartanon naispuolisten työntekijöiden uurastamista.
Kartanoissa liinavaatteet lisääntyivät 1700-luvulla ja muutenkin sisustukselle pantiin painoa. Käsitöissä kunnostautuneet naiset saivat varmaan töitä Espoon kartanosta, jonka alueella oli "käsityötalo". Siinä oli iso tupa ja kaksi kamaria.
Kehruu ja kudonta ovat kaikkina aikoina olleet tärkeimpiä kotiteollisuuden aloja. 1800-luvun alkupuolella annettujen keisarillisten tiedonantojen mukaan niissä kunnostautuneille naisille jaettiin palkkioita. Mutta jo sitä ennen Espoon seurakunnan Rouwasväki ja Rahwaan naiset olivat ehtineet suosittaa Keisarilliselle Talousseuralle pappilassa kehruutöitä tehneen Anna Ulrika Stenströmin palkitsemista.
Myös torpparilaitoksessa työt oli jaettu sukupuolen mukaan, miesten töihin ja naisten töihin. Espoossa oli 1900-luvun alussa yli 80 torppaa. Niistä puolet sijaitsi Espoon pohjoisosissa, missä suomenkielinen asutus oli vankinta. Torppakontrahdeissa oli tarkoin sovittu talolle tehtävät nais-ja miestyöpäivät.
Yhteisen hyvän puolesta
Pienimuotoista teollisuutta syntyi Espooseen 1860-luvulta lähtien. 1800-luvun lopun yhteiskunnalliset kysymykset ja työväen asema kiinnostivat Träskändan valtiatarta ja pitkäaikaista omistajaa Aurora Karamzinia, joka kuului työväenliikkeen ns. wrightiläisellä kaudella jäsenenä Helsingin työväenyhdistykseen.
Työväenyhdistyksiä syntyi Espoonkin alueelle useita. Koko maan politiikkaan vaikuttanut Martta Salmela oli mukana 1911 perustamassa Leppävaaran Albergan työväenyhdistystä. Järjestötoiminta aktivoitui 1917 ja Espoon työläisnaiset olivat mukana sisällissodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä. Espoossa ei kuitenkaan muodostettu naisten aseellisia sotilasosastoja niin kuin Helsingissä.
Vuonna 1919 järjestetyissä kunnallisvaaleissa äänioikeus oli ensimmäistä kertaa yleinen ja yhtäläinen. Espoon kunnanvaltuustoon valittiin sosiaalidemokraateista rouva Elsa Manninen Grankullasta. Porvarillisista puolueista valittiin kaksi naista, opettajatar Ida Forsberg ja neiti Thyra Gahmberg.
Talvi- ja jatkosodassa Espoon kaltaisessa maalaispitäjässä ruoka riitti paremmin kuin suurissa kaupungeissa. Sodan aikana naiset tekivät monia perinteisesti miehille kuuluneita töitä. He osallistuivat maanpuolustukseen mm. ilmavalvojina. Myös lottajärjestö ja työläisnaisliitto lähestyivät toisiaan huollon järjestelyissä.
Sodan jälkeen Espoon elinkeinorakenne muuttui nopeasti. Uusia asuma-alueita nousi tiuhaan 1950-luvulle tultaessa. Espoo kuuluu niihin kuntiin, jotka kaupungistuivat hyvin lyhyessä ajassa. Tietenkin se vaikutti naisten elämään.
Sodan jälkeen naisten poliittinen toimeliaisuus on myötäillyt pienellä viiveellä naisten työssäkäyntiä. Naisten palkkatyö yleistyi Espoossa etenkin 1960-luvulta lähtien.
Vuoden 1972 vaaleissa naisten osuus kunnanvaltuutetuista nousi vajaasta viidenneksestä yli neljännekseen ja neljä vuotta myöhemmin neljä kymmenestä oli naisia. Nykyään Espoon valtuustossa istuu nafti enemmistö naisia.
Naisedustajien määrän myötä naisvaltuutettujen ammattirakenne monipuolistui. Enää 1970-luvulla naisvaltikkaa eivät käyttäneet vain opettajattaret ja työläisnaiset. Varsinkin 1980-luvulla poliittisten naisjärjestöjen rinnalle on noussut uusia naisyhdistyksiä. Niitä versosi erityisesti feminismin rihmastoista.
Verrattuna Helsinkiin Espoota on pidetty perhemyönteisenä kaupunkina. Espoo oli vielä 1950-luvulla maalaiskunta, jonka arvomaailma oli perinteinen. Myös puutarhakaupunki-ideologiaan kuului perheen merkityksen korostaminen. Espoolaiset suosivat jonkin verran enemmän perhepäivähoitoa kuin helsinkiläiset. Sitä paitsi espoolaiset eroavat harvemmin kuin helsinkiläiset. Voisiko se olla vain sattuma, varsinkin kun naimattomuus on sekin harvinaisempaa Espoossa. Kaiken kaikkiaan Espoon naisten elämä on modernisoitunut: naiset tekevät entistä itsenäisemmin omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.
[Kirjoitettu yhdessä Eva Packalénin kanssa vuonna 1999]
Seurakunta oli naisille tärkeä sosiaalisen elämän keskus kodin piirin ulkopuolella. Vain synnytyksen jälkeinen "epäpuhdas tila" eristi naiset muutamiksi viikoiksi seurakuntaelämästä.
Kotona perheen valtasäännökset olivat selviä. Hääyön jälkeen mies oli vaimonsa edusmies. Naista ei voitu haastaa käräjille, hän ei saanut vannoa valaa, eikä häntä voitu tuomita lainsuojattomaksi. Siten maanlait keskiajalla määräsivät.
Eikä siitä periaatteesta luovuttu hevin. Edusmiehyyden alainen nainen saattoi hoitaa valtion tai kunnan virkaa aina vuoteen 1930 saakka vain, jo avuomies sitoutui vastaaman naiselle virassa uskotuista varoista.
Vuoden 1926 virkakelpoisuuslaissa, joka oli osin voimassa vuoteen 1975, naisilta kiellettiin erityisesti johtavat virat. Niihin vaadittavia ominaisuuksia kun löytyi mukamas vain miehiltä.
Naimaton nainen oli holhottava olento, jonka elämän ehdot sanelivat suku, perhe ja perinnäistavat. Oikeudessakin naimattomasta naisesta vastasi naittaja. Näin elettiin Espoossakin. Keskiaikaisen uudisasutuksen myötä Espooseen oli syntynyt maanviljelyksestä elantonsa saava talonpoikaisväestö.
Naittajanvalta kumoutui lainsäädännössä lopullisesti 1800-luvun lopulla.
Keskiajan naisen taakka helpottui, kun perhe asettui paikalleen, vaikka elättääkseen peltoviljely vaati kyllä molempien sukupuolien täyden työpanoksen. Kaskettaessa oli tarvittu enemmän raakaa voimaa, eikä naapuriapua ei välttämättä ollut saatavilla kuten kylässä elellessä. Kaskiviljelykulttuuri eristi ihmiset toisistaan.
Naisetkin rahan makuun
Kustaa Vaasan ajan (1523-1560) tehostunut kruununhallinto merkitsi oikeudenkäytön täsmentymistä. Suvun merkitys väheni. Sen korvasi perhe, jossa aviomies, vaimo ja lapset muodostivat taloa viljelleen ruokakunnan. Vaikka ratkaisevia kriteerejä olivat ikä, sukupuoli ja siviilisääty, nyt myös naiset saattoivat periä kiinteää maaomaisuutta. Se merkitsi riippumatonta asemaa monille leskille. He saattoivat tehdä kauppoja, hoitaa omaisuutta ja valvoa lastensa etua.
Espoon nuoret naiset saivat töitä 1550-luvulla perustetussa kuninkaan karjakartanossa. Kartanoon palkattiin seitsemän navettatyttöä ja useita piikoja. Työpalkka annettiin rahana. Se oli omaa rahaa. Kolikkoa saattoi testata kulmahampaiden välissä. Rahalle se varmasti maistui ensimmäisestä puraisusta lähtien.
Vaikka lainsäädäntöä oli itse asiassa kiristetty monet lesket hoitivat omaa talouttaan 1600-luvulla. Esimerkiksi Morbyn kylässä Lammansin Elisabeth Erikintytär, Mickelsin Margareta Jakobintytär, Nybyn Anna Erikintytär sekä Teiransin Elisabeth Mårtenintytär hoitivat talojaan kuolmaansa saakka tai sitten he jossain vaiheessa luovuttivat tilan isäntäkelpoisiksi tulleille pojilleen. Nuorten naisten ratkaisu vastaavassa tilanteessa oli usein pikainen avioliitto.
Naiset saivat toimia itsenäisesti, koska toimet eivät uhanneet yhteiskunnan eivätkä sukupuoltenkaan valtasuhteita. Naisten suhteellinen itsenäistyminen ei merkinnyt välttämättä muutosta maaseudun köyhissä oloissa. Kun kruunulla ei ollut etuja valvottavaan, sai asiat ratkaista tapaoikeus.
Aina naiset eivät selviytyneet. Lahnuksen viiden talon kylässä Beata Perintytär ryhtyi hoitamaan leskenä Mestersin taloa, mutta talonpito kävi hänelle liian raskaaksi. Lapset olivat vielä pieniä eikä heistä ollut apua talon töissä. Kun sitten päälle iskivät vielä verorästit, hän päätti maailman menoon kyllästyneenä jättää talon "jollekulle toiselle".
Vielä pahempaakin sattui. Surullisia olivat Makasissa asuvan Karin Mattsintytär-nimisen lesken viimeiset ajat. Hän kuoli nälän ja kulkutaudin aina vaaralliseen yhdistelmään suurten nälkävuosien aikana vuoden 1697 keväällä. Sukulaiset ja naapurit eivät panneet hänen ruumistaan edes kirstuun vaan "koirat olivat sitä syöneet ja raahanneet perässään pitkin mäkeä". Läheisiä rangaistiin sakoilla, sillä vainajia piti kunnioittaa.
Naisten työt
Naisen asema määräytyi pitkälle sen mukaan, mihin säätyyn hän sattui kuulumaan. Varsinkin 1700-luvun jälkipuolella - se oli kehittyvän kartanotalouden aikaa - monet kartanonemännät valvoivat ja ohjasivat kartanon naispuolisten työntekijöiden uurastamista.
Kartanoissa liinavaatteet lisääntyivät 1700-luvulla ja muutenkin sisustukselle pantiin painoa. Käsitöissä kunnostautuneet naiset saivat varmaan töitä Espoon kartanosta, jonka alueella oli "käsityötalo". Siinä oli iso tupa ja kaksi kamaria.
Kehruu ja kudonta ovat kaikkina aikoina olleet tärkeimpiä kotiteollisuuden aloja. 1800-luvun alkupuolella annettujen keisarillisten tiedonantojen mukaan niissä kunnostautuneille naisille jaettiin palkkioita. Mutta jo sitä ennen Espoon seurakunnan Rouwasväki ja Rahwaan naiset olivat ehtineet suosittaa Keisarilliselle Talousseuralle pappilassa kehruutöitä tehneen Anna Ulrika Stenströmin palkitsemista.
Myös torpparilaitoksessa työt oli jaettu sukupuolen mukaan, miesten töihin ja naisten töihin. Espoossa oli 1900-luvun alussa yli 80 torppaa. Niistä puolet sijaitsi Espoon pohjoisosissa, missä suomenkielinen asutus oli vankinta. Torppakontrahdeissa oli tarkoin sovittu talolle tehtävät nais-ja miestyöpäivät.
Yhteisen hyvän puolesta
Pienimuotoista teollisuutta syntyi Espooseen 1860-luvulta lähtien. 1800-luvun lopun yhteiskunnalliset kysymykset ja työväen asema kiinnostivat Träskändan valtiatarta ja pitkäaikaista omistajaa Aurora Karamzinia, joka kuului työväenliikkeen ns. wrightiläisellä kaudella jäsenenä Helsingin työväenyhdistykseen.
Työväenyhdistyksiä syntyi Espoonkin alueelle useita. Koko maan politiikkaan vaikuttanut Martta Salmela oli mukana 1911 perustamassa Leppävaaran Albergan työväenyhdistystä. Järjestötoiminta aktivoitui 1917 ja Espoon työläisnaiset olivat mukana sisällissodan aikana erilaisissa huoltotehtävissä. Espoossa ei kuitenkaan muodostettu naisten aseellisia sotilasosastoja niin kuin Helsingissä.
Vuonna 1919 järjestetyissä kunnallisvaaleissa äänioikeus oli ensimmäistä kertaa yleinen ja yhtäläinen. Espoon kunnanvaltuustoon valittiin sosiaalidemokraateista rouva Elsa Manninen Grankullasta. Porvarillisista puolueista valittiin kaksi naista, opettajatar Ida Forsberg ja neiti Thyra Gahmberg.
Talvi- ja jatkosodassa Espoon kaltaisessa maalaispitäjässä ruoka riitti paremmin kuin suurissa kaupungeissa. Sodan aikana naiset tekivät monia perinteisesti miehille kuuluneita töitä. He osallistuivat maanpuolustukseen mm. ilmavalvojina. Myös lottajärjestö ja työläisnaisliitto lähestyivät toisiaan huollon järjestelyissä.
Sodan jälkeen Espoon elinkeinorakenne muuttui nopeasti. Uusia asuma-alueita nousi tiuhaan 1950-luvulle tultaessa. Espoo kuuluu niihin kuntiin, jotka kaupungistuivat hyvin lyhyessä ajassa. Tietenkin se vaikutti naisten elämään.
Sodan jälkeen naisten poliittinen toimeliaisuus on myötäillyt pienellä viiveellä naisten työssäkäyntiä. Naisten palkkatyö yleistyi Espoossa etenkin 1960-luvulta lähtien.
Vuoden 1972 vaaleissa naisten osuus kunnanvaltuutetuista nousi vajaasta viidenneksestä yli neljännekseen ja neljä vuotta myöhemmin neljä kymmenestä oli naisia. Nykyään Espoon valtuustossa istuu nafti enemmistö naisia.
Naisedustajien määrän myötä naisvaltuutettujen ammattirakenne monipuolistui. Enää 1970-luvulla naisvaltikkaa eivät käyttäneet vain opettajattaret ja työläisnaiset. Varsinkin 1980-luvulla poliittisten naisjärjestöjen rinnalle on noussut uusia naisyhdistyksiä. Niitä versosi erityisesti feminismin rihmastoista.
Verrattuna Helsinkiin Espoota on pidetty perhemyönteisenä kaupunkina. Espoo oli vielä 1950-luvulla maalaiskunta, jonka arvomaailma oli perinteinen. Myös puutarhakaupunki-ideologiaan kuului perheen merkityksen korostaminen. Espoolaiset suosivat jonkin verran enemmän perhepäivähoitoa kuin helsinkiläiset. Sitä paitsi espoolaiset eroavat harvemmin kuin helsinkiläiset. Voisiko se olla vain sattuma, varsinkin kun naimattomuus on sekin harvinaisempaa Espoossa. Kaiken kaikkiaan Espoon naisten elämä on modernisoitunut: naiset tekevät entistä itsenäisemmin omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.
[Kirjoitettu yhdessä Eva Packalénin kanssa vuonna 1999]
Porkkala
Vielä sodan jälkeenkin hyvät uutiset olivat harvassa. Oikeastaan niitä piti keksiä.
Neuvostoliitosta oli selvitty. Punatähtisten koneiden lentopommit tekivät tuhoja Espoon maaperällä suhteellisen vähän. Toinen suuri naapuri Helsinki vaikutti sekin jotenkin ystävällisemmältä. Espoota ei edes pilkottu, vaikka sitä oli suunniteltu sotien aikana.
Eikä myöskään suomen ja ruotsin kielestä haluttu tehdä entisenlaista ongelmaa. Molempia tarvittiin tulevien espoolaisten äidinkieleksi. Oli helppo arvata että tulijoita riitti. Väestötilastoja kohentaisi pian myös sota-ajan paineet purkanut baby-boom.
Mutta kalastajat eivät päässet kokemaan turska- ja silakkaverkkojaan Mäkiluodolle. Se selvisi Moskovassa syyskuun 19. päivänä 1944 voimaan tulleessa välirauhansopimuksesta.
Karhun naapurissa
Espoosta oli tullut pyytämättään Neuvostoliiton rajanaapuri. Sen tiesi koko maailma. Suomi menetti Karjalan ja Petsamon. Mutta samalla se vuokrasi Porkkalan niemen ja sen lähistön maa- ja merialueita sotilaalliseksi tukikohdaksi Neuvostoliitolle. Vuokra-aika päättyisi vuoden 1994 syksyllä, 50 vuoden kuluttua.
Vanha kulttuuriseutu, sadat kodit ja hyvinviljellyt tilat jäivät näin hävitykselle alttiiksi, sanoi sisäministeri Ernst von Born enemmän sisäistä mielentilaa varten kuin diplomatiaa varten muotoillussa radiopuheessaan. Samaan aikaan toisessa Yleisradion studiossa valmistautui puhumaan Helsingin kaupungin rahatoimenjohtaja, majuri Erik von Frenckell. Aihe oli Porkkalan evakuointi ja rajojen vetäminen.
Pieni sirpale, 0,4 km2, lohkaistiin Espoostakin. Mutta Kirkkonummesta jäi jäljelle vain kolmannes, Siuntiosta sentään kolme neljännestä. Degerbystä ja Inkoosta sopimus raastoi kymmenkertaisen alueen Espooseen verrattuna. Vuokra-alue oli 1000 neliökilometriä, josta reilu kolmannes maata.
Aavemainen evakkomatka
Kun evakkomatkalaiset laskettiin heitä oli 7272. Seitsemän kymmenestä oli työskennellyt maanviljelyksen, puutarhanhoidon tai kalastuksen parissa. Uuden asumuksen kukin sai hankkia omin päin jos osasi.
Kaksi ja puoli tuhatta evakkoa sai ensisijan Espoosta. Monet jäivät pysyvästi.
Suureen muuttoon oli varattu aikaa reilu viikko. Yhteensä yli 20 000 hengen voimin toteutettu evakuointi alkoi käytännössä rauhantekoa seuranneena päivänä, keskiviikko-aamuna. Sotilaiden, lottien ja vapaaehtoisten työ jatkui yötä päivää seuraavan viikon torstaihin.
Sitkeät työhevoset, puukaasuttimilla putkuttavat kuorma-autot, häkäpöntöllä varustetut linja-autot, junat, laivat, proomut ja hinaajat sekä moottorilla tai hauiksen voimalla toimivat veneet kuljettivat minkä ehtivät. Ensin vietiin irtaimistot ja huonekalut, sitten ruokatavaraa: perunat ja juurekset, viljat ja heinät. Lopuksi lastattiin mukaan paalatut heinät ja halot.
Liikenteen hiljennyttyä öisin oli karjan vuoro. "Pilkkopimeässä eteenpäin vaeltavat karjalaivat olivat aavemainen näky", kirjoitti silminnäkijä myöhemmin.
Viimeinen päivä ja yö
Torstaina 28. syyskuuta ajettiin viimeiset vuorot Porkkalasta. Olympia-laiva lähti kello 14, viimeinen linja-auto kello 17 juna kaksi ja puoli tuntia myöhemmin. Viimeisen lähtijän piti sammuttaa valot ja sähköt puoleltaöin.
Mutta Porkkalassa elettiin, toistaiseksi, viimeistä päivää ja yötä.
Olle Leino on kuvannut teoksessaan Porkkala - lupaus paluusta (Schildts 1997) kirjailijan vapaudella viime hetkiä:
"Oikukkaat sodan tuulet olivat yhtäkkiä tuoneet nämä nuoret yhteen keskelle rautatieaseman mylläkkää tai johonkin Porkkalan seudun puoliksi tyhjennettyyn taloon.
Kolmetuhatta lemmenjanoista sotilasta tapasi yllättäen kolmetuhatta samanmielistä tyttöä. Tätä törmäystä ei voinut estää mikään maailman murhe, Luonnon lait pääsivät vihdoinkin valloilleen.
Kuherreltiin, tanssittiin, lemmiskeltiin estoitta milloin sotilasteltassa, milloin lämpimässä syysillassa pensaiden suojassa tai ladoissa joissa vielä oli heiniä.
Kuka piittasi Helsingin junasta 22.30! Elämä kohisi suonissa, vuosien kaipaus löysi purkautumistiensä.
Evakuointipainajaisista tuli näille nuorille metisen juovuttava ihon juhla. Sellaista eivät useimmat olleet koskaan kokeneet."
Lienevätkö sen jälkeenkään?
Neuvosto-Porkkalan aika
Vaikka meritukikohdan elämästä ei paljoa tiedetty, Porkkala tuli tutuksi maailmalla. Toinen toisensa jälkeen toimittajat antautuivat eläymyksellisesti jännittävälle junamatkalle "Porkkalan tunneliin".
Toukokuussa 1947 vuokra-alueen läpi sai taas matkustaa ja kuljettaa rahtia rautateitse. Neuvostoliiton viranomaiset sinetöivät kaikki Helsingistä Turkuun menevien vaunujen ovet ja peittivät matkustajavaunujen ikkunat metallisilla kaihtimilla vuoteen 1955 asti. Läpikulusta Neuvostoliitto velotti 50 kultadollaria; näin kerätty summa olisi riittänyt kymmenessä vuodessa uuden rautatien rakentamiseen Porkkalan pohjoispuolelle. Rataa vuokra-alueella oli nelisenkymmentä kilometriä.
Porkkalan tukikohta loi lukemattomia huhuja, joista osa tuli aktiiviseen poliittiseen käyttöön. Yksi sitkeimmistä liittyi runsaaseen mutta perättömään kommunistien vallankaappaushuhustoon vuodelta 1948. Kerrottiin, että Porkkalasta oli solutettu Suomeen puolentuhatta punaupseeria vallankumousta valmistelemaan. Huhujen, joilla tähdättiin kommunistien kannatuksen romauttamiseen, pohjaksi riitti se, että neuvostokansalaisilta ei vaadittu passintarkastusta matkalla Suomen halki Porkkalaan.
Yhden äänen varassa
Huhuja aiheutti sekin, ettei tiedetty, miksi Neuvostoliitto alunperin halusi Porkkalan. Ei siitä ole varmaa tietoa vieläkään. Tutkijat arvelevat, että kyse oli tulosta vanhentuneesta meristrategiasta, eikä Porkkalalla ollut suurta sotilaallista merkitystä. Siksi Porkkalasta oli mahdollista luopua jo yhdentoista vuoden jälkeen.
"Hruštšov luovutti Porkkalan suomalaisille", muisteli Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka G. K. Zhukov parikymmentä vuotta myöhemmin. "Epäilen, tokko meidän olisi pitänyt tehdä sitä." Tukikohdalla olisi pitänyt ainakin rahastaa, marsalkka ajatteli.
Nikita Hruštšovin päätökseen vaikutti pitkin kesää jatkunut Suomen lehdistön kampanja. Porkkala piti palauttaa siksikin, ettäNeuvostoliitto vaati Yhdistyneissä Kansakunnissa ulkomailla sijaitsevien sotilas-, meri- ja lentotukikohtien hävittämistä. Nykytutkijat Neuvostoliitossa panevat sen Hruštšovin oikukkuuden nimiin.
Neuvostoliiton propagandakone kertoi maailmalle, että kylmän sodan jäykistämiä mielialoja maailmalla voitaisiin oikoa vain todellisilla teoilla, ei propagandalla. Ja juuri siksi Neuvostoliitto antoi Kiinalle takaisin Port Arthurin ja Suomelle Porkkalan. Suomi pääsi samassa rytäkässä myös Pohjoismaiden Neuvostoon ja Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Vuoden 1952 olympialaisten jälkeen alkanut todellinen paluu valtioiden kansainvälisen yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi oli alkanut.
Porkkalan asiaa valmistelleet neuvostoministeriöt uskoivat siihen, että palautus "kasvattaisi Paasikiven ja Kekkosen arvovaltaa, mikä taas vaikuttaisi myönteisesti Suomessa vuoden 1956 alussa pidettävien presidentinvaalien tulokseen." Samaan uskoi Suomessa pitkään toiminut KGB-kenraali Viktor Vladimirov muistelmissaan.
Se oli aikamoista riskipeliä, olihan tulos - Kekkosen valinta presidentiksi - lopulta yhden äänen varassa. Urho Kekkosesta toki tuli säännöllinen kalaretkivieras Neuvostoliiton suurlähetystön huvilassa, missäs muualla kuin Porkkalassa.
Siellä "yllämme oli kirkas tähtitaivas, lahden poikki kulki hopeinen kuutamovana, ja lahden vastakkaisella rannalla näkyi jokaikinen puu", Vladimirov runoili ja varmaankin kallisti viskilasiaan.
Neuvostoliitosta oli selvitty. Punatähtisten koneiden lentopommit tekivät tuhoja Espoon maaperällä suhteellisen vähän. Toinen suuri naapuri Helsinki vaikutti sekin jotenkin ystävällisemmältä. Espoota ei edes pilkottu, vaikka sitä oli suunniteltu sotien aikana.
Eikä myöskään suomen ja ruotsin kielestä haluttu tehdä entisenlaista ongelmaa. Molempia tarvittiin tulevien espoolaisten äidinkieleksi. Oli helppo arvata että tulijoita riitti. Väestötilastoja kohentaisi pian myös sota-ajan paineet purkanut baby-boom.
Mutta kalastajat eivät päässet kokemaan turska- ja silakkaverkkojaan Mäkiluodolle. Se selvisi Moskovassa syyskuun 19. päivänä 1944 voimaan tulleessa välirauhansopimuksesta.
Karhun naapurissa
Espoosta oli tullut pyytämättään Neuvostoliiton rajanaapuri. Sen tiesi koko maailma. Suomi menetti Karjalan ja Petsamon. Mutta samalla se vuokrasi Porkkalan niemen ja sen lähistön maa- ja merialueita sotilaalliseksi tukikohdaksi Neuvostoliitolle. Vuokra-aika päättyisi vuoden 1994 syksyllä, 50 vuoden kuluttua.
Vanha kulttuuriseutu, sadat kodit ja hyvinviljellyt tilat jäivät näin hävitykselle alttiiksi, sanoi sisäministeri Ernst von Born enemmän sisäistä mielentilaa varten kuin diplomatiaa varten muotoillussa radiopuheessaan. Samaan aikaan toisessa Yleisradion studiossa valmistautui puhumaan Helsingin kaupungin rahatoimenjohtaja, majuri Erik von Frenckell. Aihe oli Porkkalan evakuointi ja rajojen vetäminen.
Pieni sirpale, 0,4 km2, lohkaistiin Espoostakin. Mutta Kirkkonummesta jäi jäljelle vain kolmannes, Siuntiosta sentään kolme neljännestä. Degerbystä ja Inkoosta sopimus raastoi kymmenkertaisen alueen Espooseen verrattuna. Vuokra-alue oli 1000 neliökilometriä, josta reilu kolmannes maata.
Aavemainen evakkomatka
Kun evakkomatkalaiset laskettiin heitä oli 7272. Seitsemän kymmenestä oli työskennellyt maanviljelyksen, puutarhanhoidon tai kalastuksen parissa. Uuden asumuksen kukin sai hankkia omin päin jos osasi.
Kaksi ja puoli tuhatta evakkoa sai ensisijan Espoosta. Monet jäivät pysyvästi.
Suureen muuttoon oli varattu aikaa reilu viikko. Yhteensä yli 20 000 hengen voimin toteutettu evakuointi alkoi käytännössä rauhantekoa seuranneena päivänä, keskiviikko-aamuna. Sotilaiden, lottien ja vapaaehtoisten työ jatkui yötä päivää seuraavan viikon torstaihin.
Sitkeät työhevoset, puukaasuttimilla putkuttavat kuorma-autot, häkäpöntöllä varustetut linja-autot, junat, laivat, proomut ja hinaajat sekä moottorilla tai hauiksen voimalla toimivat veneet kuljettivat minkä ehtivät. Ensin vietiin irtaimistot ja huonekalut, sitten ruokatavaraa: perunat ja juurekset, viljat ja heinät. Lopuksi lastattiin mukaan paalatut heinät ja halot.
Liikenteen hiljennyttyä öisin oli karjan vuoro. "Pilkkopimeässä eteenpäin vaeltavat karjalaivat olivat aavemainen näky", kirjoitti silminnäkijä myöhemmin.
Viimeinen päivä ja yö
Torstaina 28. syyskuuta ajettiin viimeiset vuorot Porkkalasta. Olympia-laiva lähti kello 14, viimeinen linja-auto kello 17 juna kaksi ja puoli tuntia myöhemmin. Viimeisen lähtijän piti sammuttaa valot ja sähköt puoleltaöin.
Mutta Porkkalassa elettiin, toistaiseksi, viimeistä päivää ja yötä.
Olle Leino on kuvannut teoksessaan Porkkala - lupaus paluusta (Schildts 1997) kirjailijan vapaudella viime hetkiä:
"Oikukkaat sodan tuulet olivat yhtäkkiä tuoneet nämä nuoret yhteen keskelle rautatieaseman mylläkkää tai johonkin Porkkalan seudun puoliksi tyhjennettyyn taloon.
Kolmetuhatta lemmenjanoista sotilasta tapasi yllättäen kolmetuhatta samanmielistä tyttöä. Tätä törmäystä ei voinut estää mikään maailman murhe, Luonnon lait pääsivät vihdoinkin valloilleen.
Kuherreltiin, tanssittiin, lemmiskeltiin estoitta milloin sotilasteltassa, milloin lämpimässä syysillassa pensaiden suojassa tai ladoissa joissa vielä oli heiniä.
Kuka piittasi Helsingin junasta 22.30! Elämä kohisi suonissa, vuosien kaipaus löysi purkautumistiensä.
Evakuointipainajaisista tuli näille nuorille metisen juovuttava ihon juhla. Sellaista eivät useimmat olleet koskaan kokeneet."
Lienevätkö sen jälkeenkään?
Neuvosto-Porkkalan aika
Vaikka meritukikohdan elämästä ei paljoa tiedetty, Porkkala tuli tutuksi maailmalla. Toinen toisensa jälkeen toimittajat antautuivat eläymyksellisesti jännittävälle junamatkalle "Porkkalan tunneliin".
Toukokuussa 1947 vuokra-alueen läpi sai taas matkustaa ja kuljettaa rahtia rautateitse. Neuvostoliiton viranomaiset sinetöivät kaikki Helsingistä Turkuun menevien vaunujen ovet ja peittivät matkustajavaunujen ikkunat metallisilla kaihtimilla vuoteen 1955 asti. Läpikulusta Neuvostoliitto velotti 50 kultadollaria; näin kerätty summa olisi riittänyt kymmenessä vuodessa uuden rautatien rakentamiseen Porkkalan pohjoispuolelle. Rataa vuokra-alueella oli nelisenkymmentä kilometriä.
Porkkalan tukikohta loi lukemattomia huhuja, joista osa tuli aktiiviseen poliittiseen käyttöön. Yksi sitkeimmistä liittyi runsaaseen mutta perättömään kommunistien vallankaappaushuhustoon vuodelta 1948. Kerrottiin, että Porkkalasta oli solutettu Suomeen puolentuhatta punaupseeria vallankumousta valmistelemaan. Huhujen, joilla tähdättiin kommunistien kannatuksen romauttamiseen, pohjaksi riitti se, että neuvostokansalaisilta ei vaadittu passintarkastusta matkalla Suomen halki Porkkalaan.
Yhden äänen varassa
Huhuja aiheutti sekin, ettei tiedetty, miksi Neuvostoliitto alunperin halusi Porkkalan. Ei siitä ole varmaa tietoa vieläkään. Tutkijat arvelevat, että kyse oli tulosta vanhentuneesta meristrategiasta, eikä Porkkalalla ollut suurta sotilaallista merkitystä. Siksi Porkkalasta oli mahdollista luopua jo yhdentoista vuoden jälkeen.
"Hruštšov luovutti Porkkalan suomalaisille", muisteli Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka G. K. Zhukov parikymmentä vuotta myöhemmin. "Epäilen, tokko meidän olisi pitänyt tehdä sitä." Tukikohdalla olisi pitänyt ainakin rahastaa, marsalkka ajatteli.
Nikita Hruštšovin päätökseen vaikutti pitkin kesää jatkunut Suomen lehdistön kampanja. Porkkala piti palauttaa siksikin, ettäNeuvostoliitto vaati Yhdistyneissä Kansakunnissa ulkomailla sijaitsevien sotilas-, meri- ja lentotukikohtien hävittämistä. Nykytutkijat Neuvostoliitossa panevat sen Hruštšovin oikukkuuden nimiin.
Neuvostoliiton propagandakone kertoi maailmalle, että kylmän sodan jäykistämiä mielialoja maailmalla voitaisiin oikoa vain todellisilla teoilla, ei propagandalla. Ja juuri siksi Neuvostoliitto antoi Kiinalle takaisin Port Arthurin ja Suomelle Porkkalan. Suomi pääsi samassa rytäkässä myös Pohjoismaiden Neuvostoon ja Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Vuoden 1952 olympialaisten jälkeen alkanut todellinen paluu valtioiden kansainvälisen yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi oli alkanut.
Porkkalan asiaa valmistelleet neuvostoministeriöt uskoivat siihen, että palautus "kasvattaisi Paasikiven ja Kekkosen arvovaltaa, mikä taas vaikuttaisi myönteisesti Suomessa vuoden 1956 alussa pidettävien presidentinvaalien tulokseen." Samaan uskoi Suomessa pitkään toiminut KGB-kenraali Viktor Vladimirov muistelmissaan.
Se oli aikamoista riskipeliä, olihan tulos - Kekkosen valinta presidentiksi - lopulta yhden äänen varassa. Urho Kekkosesta toki tuli säännöllinen kalaretkivieras Neuvostoliiton suurlähetystön huvilassa, missäs muualla kuin Porkkalassa.
Siellä "yllämme oli kirkas tähtitaivas, lahden poikki kulki hopeinen kuutamovana, ja lahden vastakkaisella rannalla näkyi jokaikinen puu", Vladimirov runoili ja varmaankin kallisti viskilasiaan.
perjantaina, joulukuuta 10, 2004
Kestikievarielämää
Maan tapana oli, että matkamiehelle annettiin maja säätyyn katsomatta. Valtakunnan asioissa matkustaneet hovimiehetkin joutuivat majoittumaan rahvaan luokse. Varakkuuden ja aseman tuomalla oikeudella he tietenkin saivat kaiken tarvitsemansa ilmaiseksi. Vasta 1300-luvulta lähtien hallituksen valvomissa majapaikoissa, tavernoissa (tafernis hus), matkustajan mukavuuden takasi raha.
Vaikka tavernat tarjosivat leposijan ja huvejakin, oli itse matkanteko rankkaa. Olaus Magnus kuvasi kokemuksiaan vuonna 1555:
"Metsässä tiellä sattumalta kohtaavat matkalaiset joutuvat joskus hyvin pulmallisiin tilanteisiin, kun puut kaatuvat tai ravistelevat oksiaan. Varsinkin lepät ovat talvisin kuin kaarijouset jotka laukeavat pienestäkin kosketuksesta, ja haittaavat matkantekoa tiputtamalla matkustajan niskaan valtavia lumikasoja. Sattuupa niinkin, että puut jopa katkeavat lumen painosta, ryskyvät maahan ja ovat kuin ristikko tien päällä, eikä siitä enää ole ajamista. Silloin tietä on raivattava kirves kädessä, ja voitte olla varmoja, että niin olen minä ja seurueeni tehneet monet kerrat."
Kestitys- ja kyyditysvelvollisuudet täsmentyivät Suomessa Kustaa Vaasan kestikievarijärjestelmässä. Järjestelmän ydin oli siinä, että kestikievarit siroteltiin valtateiden varrelle sopivin välein. Hollikyydityksistä kievarista toiseen vastasivat tehtävään määrätyt talolliset.
Pyörän keksivät sumerilaiset viitisen tuhatta vuotta sitten, mutta Suomen valtateillä pyörälliset ajoneuvot otettiin käyttöön vasta 1600-luvulla. Vanhat konstit toki säilyivät nekin. Kesällä matkaa tehtiin jalkapatikassa tai sitten se pyyhkäistiin ratsain. Talviteillä, rekien vällyjen välissä matkaten, reitit oikaisivat vesistöjen yli missä se vain oli mahdollista.
Espoon kievareita
Espoon kievareista ensimmäiset merkinnät ovat 1500- luvun alkupuolelta. Kuningas Kustaa Vaasan kamarikirjuri Jaakko Teitti laati silloin luettelon yöpymispaikoista matkalla Turusta Viipuriin. Valtakunnan kulkuyhteyksille elintärkeän Suuren Rantatien varrella yösijan saattoi saada Myllykylän Pellasin kestikievarissa.
1700-luvun alussa kestikievari oli Bembölessä. Sillä oli harvinaisen paljon kyydityksiä. Yleisiä teitä kulki peräti neljään suuntaan, eikä niillä yleensä matkattu Roomaan. Oli tyytyminen Kirkkonummen suuntaan ja jopa Helsinkiin.
Vuosisadan puolivälin jälkeen kyydittäjiä rasittivat vietävästi jatkuvat läpimarssit, jotka johtuivat Viaporin linnoitustöistä Helsingin edustalla.
Espoon kestikievari sijaitsi 1700-luvun mittaan joko Lövkullan, Karvasmäen tai Bembölen kylissä. Pitäjäläiset suosivat Bemböleä matkustajien levähdyspaikkana, eivätkä mielet muuttuneet sittenkään, kun maaherra ehdotti kestikievarin perustamista Kilon kartanoon ja Finnsin tilalle.
Hollikuljetusten hoitaminen kahdessa paikassa olisi lisännyt kyyditysrasitusta. Kun vielä Kilon kartano sijaitsi kaukana maantiestä, suostui Bembölen Kosken tilallinen Mårten Andersson vuoden 1763 talvikäräjillä ottamaan kestikievarin hoitaakseen.
Kestikievarin pito oli raskasta. Monet kyllästyivät siihen muutamassa vuodessa. Toisinaan kaksi tilaa saattoi jakaa kievarin hoidon. Tällöin syntyi helposti kiistoja hollikyydeistä. Makasin isäntä oli väsynyt ikävyyksiin vuonna 1755 niin, että pyysi vapautusta kestikievarin pidosta.
Kievarin salat
Miten matkalainen tunnisti kestikievarit? Siitä mistä nykyäänkin: kylteistä, johon oli maalattu paikan nimi ja kuin tielaitoksen plakaateissa ikään välimatkat niihin kestikievareihin, joihin kyytejä oli tarjolla.
Baaribyrokratiakaan ei ole uusi ilmiö. Kestikievarin tuvassa piti olla esillä toimilupa,hollivuoroluettelo, otteet kievareita koskevista määräyksistä ja tiedot kotiruoan, rehujen sekä yömajoituksen hinnoista.
Kontrolli koski myös matkantekijöitä. Matkustajia valvottiin, sillä heidän piti kirjoittaa nimensä päiväkirjaan ennen lähtöään. Jos kievarin pidosta oli valittamista, tuli siitä tehdä huomautus - mutta vain ehdottomasti asiallisesti.
Yksi mukavimmista kestikievareista Espoossa oli Karvasmäen Erisin tilalla. Asuinrakennukseen kuului sali, kaksi kamaria, keittiö ja eteinen.Kaakeliuunit ja suuret valoisat ikkunat lisäsivät tunnelmaa. Myös hevosille oli talli, toisin kuin vuosisadan lopulla kestikievarina toimineella Glimsin tilalla. Siellä hevosparkojen oli seisottava paljaan taivaan alla oli sitten sade tai tuisku.
Seuraavalla vuosisadalla Espoon kestikievareista toinen sijaitsi Kuninkaantien varrella Finnsissä ja toinen Helsiinkiin vievän tien varrella Kilossa. Kyydit siirtyivät urakoitsijoille 1870-luvulla. 1900-luvun alussa Finnsissä ja Kauklahdessa kievarin hoito oli annettu päätoimiselle urakoitsijalle.
Jumprun mitalla
Kestikievariuteen liittyi oikeus pitää krouvia, joita oli muutenkin siellä täällä teiden varsilla. Niissä sai siemaista oluttuopillisen, napsaista paloviina-jumpruja (8,2 cl), ja poltella mielin määrin piippua ja tupakkaa.
Pysähdyspaikat olivat matkanteossa tarpeen, sillä talonpoikien puupyörin ja puuakselein varustetut kärryt olivat 1700-luvulla jousettomia. Kunnolliset pyöräajoneuvot olivat niin suuri harvinaisuus vielä seuraavalle vuosisadalle tultaessa, että talonpoikaiskieseistäkin perittiin ylellisyysveroa.
Espoossa Kilon krouvilla oli vanhat perinteet samoin kuin talvitien varrella olevalla Albergan säteritilan krouvilla. Myös kirkon vieressä oli krouvi kuten oli tapana jo keskiajalla. Siellä oli syytä visiteerata vasta kirkonmenojen jälkeen.
Sotilaat levähtivät usein Bembölessä eivätkä kestikievarin varastot riittäneet niin suurelle joukolle. Maaherra käski Siisin, Kavallin ja Smedsin tiloja pitämään saatavilla kaikkia tavallisen krouvin virvokkeita aina läpimarssin aikaan. Mutta markkinarakoa hyödynsivät myös "salakrouvit".
Krouvia meininkiä
Laillisissa kestikievareissa ja krouveissa tapella nujakoitiin usein. Kuhmut ja mustelmat yleensä painettiin villaisella, mutta oikeuteen asti vietyjen juttujen määrä kasvoi melko suureksi vuosien mittaan.
Bemböleen vuonna 1766 kävellyt räätälinkisälli Abran Tunnberg pysähtyi kestikievarin kohdalle lukemaan kievaritaulua. Kievarin asiakkaiden rasistisen logiikan mukaisesti kisälli ei ollut mikään oikea mies, vaan ilmiselvä karkulainen ja maankiertäjä.
Kievarinpitäjä Bellin tupaan tultuaan Tunnberg näytti passinsa, mutta siitä kukaan ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Vaikka maanmittausinsinööri Westermark kehotti krouvin väkeä jättämään vieraan rauhaan, saksalainen sidottiin niiniremmeillä ja pakotettiin penkille, jossa hänen kasvonsa piiskattiin verinahalle.
Mutta kun tykkijunkkari Ottman kiivastui vuonna 1777 Bembölessä krouvin palvelun hitaudesta, oli hengenmeno lähellä. Verihaavoja muun muassa päähänsä saanut kievarinpitäjä Lustig syytti helsinkiläisjunkkaria siitä, että tämä oli mäiskinyt häntä sapelilla. Pahoilta vammoilta vältyttiin vain, kun kievarinpitäjän vaimo ja eräs sotamies onnistuivat erottamaan sapeliheiluttajan uhrista.
Salakapakoitakin paljastui aika ajoin. 1800-luvun alussa Skrakabyssä asuvaa Gussin talollista Johan Johanssonia ja varsinkin hänen vaimoaan Stina Mårtensdotteria syytettiin vuosia jatkuneesta luvattomasta viinanmyynnistä, krouvin ja tanssituvan pidosta. Syyte tuli vasta kun naapurin eversti Jägerskiöldin ilmeisesti krapulaiset palvelijat olivat maanantain töissään yhden kerran liikaa "taitamattomia".
Tansseja oli pidetty myös pyhinä, mikä selitti niiden suunnattoman suosion espoolaisten keskuudessa. Moraalittomasta elämästä ja vielä Stina-vaimon "röyhkeästä ivasta" ja kylmäverisyydestä seurasi oikeudessa jalkapuutuomio ja pitkäaikainen julkinen paheksunta. Espoolaisten onni oli siinä, ettei ahkeria asiakkaita edes syytetty mistään.
Vaikka tavernat tarjosivat leposijan ja huvejakin, oli itse matkanteko rankkaa. Olaus Magnus kuvasi kokemuksiaan vuonna 1555:
"Metsässä tiellä sattumalta kohtaavat matkalaiset joutuvat joskus hyvin pulmallisiin tilanteisiin, kun puut kaatuvat tai ravistelevat oksiaan. Varsinkin lepät ovat talvisin kuin kaarijouset jotka laukeavat pienestäkin kosketuksesta, ja haittaavat matkantekoa tiputtamalla matkustajan niskaan valtavia lumikasoja. Sattuupa niinkin, että puut jopa katkeavat lumen painosta, ryskyvät maahan ja ovat kuin ristikko tien päällä, eikä siitä enää ole ajamista. Silloin tietä on raivattava kirves kädessä, ja voitte olla varmoja, että niin olen minä ja seurueeni tehneet monet kerrat."
Kestitys- ja kyyditysvelvollisuudet täsmentyivät Suomessa Kustaa Vaasan kestikievarijärjestelmässä. Järjestelmän ydin oli siinä, että kestikievarit siroteltiin valtateiden varrelle sopivin välein. Hollikyydityksistä kievarista toiseen vastasivat tehtävään määrätyt talolliset.
Pyörän keksivät sumerilaiset viitisen tuhatta vuotta sitten, mutta Suomen valtateillä pyörälliset ajoneuvot otettiin käyttöön vasta 1600-luvulla. Vanhat konstit toki säilyivät nekin. Kesällä matkaa tehtiin jalkapatikassa tai sitten se pyyhkäistiin ratsain. Talviteillä, rekien vällyjen välissä matkaten, reitit oikaisivat vesistöjen yli missä se vain oli mahdollista.
Espoon kievareita
Espoon kievareista ensimmäiset merkinnät ovat 1500- luvun alkupuolelta. Kuningas Kustaa Vaasan kamarikirjuri Jaakko Teitti laati silloin luettelon yöpymispaikoista matkalla Turusta Viipuriin. Valtakunnan kulkuyhteyksille elintärkeän Suuren Rantatien varrella yösijan saattoi saada Myllykylän Pellasin kestikievarissa.
1700-luvun alussa kestikievari oli Bembölessä. Sillä oli harvinaisen paljon kyydityksiä. Yleisiä teitä kulki peräti neljään suuntaan, eikä niillä yleensä matkattu Roomaan. Oli tyytyminen Kirkkonummen suuntaan ja jopa Helsinkiin.
Vuosisadan puolivälin jälkeen kyydittäjiä rasittivat vietävästi jatkuvat läpimarssit, jotka johtuivat Viaporin linnoitustöistä Helsingin edustalla.
Espoon kestikievari sijaitsi 1700-luvun mittaan joko Lövkullan, Karvasmäen tai Bembölen kylissä. Pitäjäläiset suosivat Bemböleä matkustajien levähdyspaikkana, eivätkä mielet muuttuneet sittenkään, kun maaherra ehdotti kestikievarin perustamista Kilon kartanoon ja Finnsin tilalle.
Hollikuljetusten hoitaminen kahdessa paikassa olisi lisännyt kyyditysrasitusta. Kun vielä Kilon kartano sijaitsi kaukana maantiestä, suostui Bembölen Kosken tilallinen Mårten Andersson vuoden 1763 talvikäräjillä ottamaan kestikievarin hoitaakseen.
Kestikievarin pito oli raskasta. Monet kyllästyivät siihen muutamassa vuodessa. Toisinaan kaksi tilaa saattoi jakaa kievarin hoidon. Tällöin syntyi helposti kiistoja hollikyydeistä. Makasin isäntä oli väsynyt ikävyyksiin vuonna 1755 niin, että pyysi vapautusta kestikievarin pidosta.
Kievarin salat
Miten matkalainen tunnisti kestikievarit? Siitä mistä nykyäänkin: kylteistä, johon oli maalattu paikan nimi ja kuin tielaitoksen plakaateissa ikään välimatkat niihin kestikievareihin, joihin kyytejä oli tarjolla.
Baaribyrokratiakaan ei ole uusi ilmiö. Kestikievarin tuvassa piti olla esillä toimilupa,hollivuoroluettelo, otteet kievareita koskevista määräyksistä ja tiedot kotiruoan, rehujen sekä yömajoituksen hinnoista.
Kontrolli koski myös matkantekijöitä. Matkustajia valvottiin, sillä heidän piti kirjoittaa nimensä päiväkirjaan ennen lähtöään. Jos kievarin pidosta oli valittamista, tuli siitä tehdä huomautus - mutta vain ehdottomasti asiallisesti.
Yksi mukavimmista kestikievareista Espoossa oli Karvasmäen Erisin tilalla. Asuinrakennukseen kuului sali, kaksi kamaria, keittiö ja eteinen.Kaakeliuunit ja suuret valoisat ikkunat lisäsivät tunnelmaa. Myös hevosille oli talli, toisin kuin vuosisadan lopulla kestikievarina toimineella Glimsin tilalla. Siellä hevosparkojen oli seisottava paljaan taivaan alla oli sitten sade tai tuisku.
Seuraavalla vuosisadalla Espoon kestikievareista toinen sijaitsi Kuninkaantien varrella Finnsissä ja toinen Helsiinkiin vievän tien varrella Kilossa. Kyydit siirtyivät urakoitsijoille 1870-luvulla. 1900-luvun alussa Finnsissä ja Kauklahdessa kievarin hoito oli annettu päätoimiselle urakoitsijalle.
Jumprun mitalla
Kestikievariuteen liittyi oikeus pitää krouvia, joita oli muutenkin siellä täällä teiden varsilla. Niissä sai siemaista oluttuopillisen, napsaista paloviina-jumpruja (8,2 cl), ja poltella mielin määrin piippua ja tupakkaa.
Pysähdyspaikat olivat matkanteossa tarpeen, sillä talonpoikien puupyörin ja puuakselein varustetut kärryt olivat 1700-luvulla jousettomia. Kunnolliset pyöräajoneuvot olivat niin suuri harvinaisuus vielä seuraavalle vuosisadalle tultaessa, että talonpoikaiskieseistäkin perittiin ylellisyysveroa.
Espoossa Kilon krouvilla oli vanhat perinteet samoin kuin talvitien varrella olevalla Albergan säteritilan krouvilla. Myös kirkon vieressä oli krouvi kuten oli tapana jo keskiajalla. Siellä oli syytä visiteerata vasta kirkonmenojen jälkeen.
Sotilaat levähtivät usein Bembölessä eivätkä kestikievarin varastot riittäneet niin suurelle joukolle. Maaherra käski Siisin, Kavallin ja Smedsin tiloja pitämään saatavilla kaikkia tavallisen krouvin virvokkeita aina läpimarssin aikaan. Mutta markkinarakoa hyödynsivät myös "salakrouvit".
Krouvia meininkiä
Laillisissa kestikievareissa ja krouveissa tapella nujakoitiin usein. Kuhmut ja mustelmat yleensä painettiin villaisella, mutta oikeuteen asti vietyjen juttujen määrä kasvoi melko suureksi vuosien mittaan.
Bemböleen vuonna 1766 kävellyt räätälinkisälli Abran Tunnberg pysähtyi kestikievarin kohdalle lukemaan kievaritaulua. Kievarin asiakkaiden rasistisen logiikan mukaisesti kisälli ei ollut mikään oikea mies, vaan ilmiselvä karkulainen ja maankiertäjä.
Kievarinpitäjä Bellin tupaan tultuaan Tunnberg näytti passinsa, mutta siitä kukaan ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Vaikka maanmittausinsinööri Westermark kehotti krouvin väkeä jättämään vieraan rauhaan, saksalainen sidottiin niiniremmeillä ja pakotettiin penkille, jossa hänen kasvonsa piiskattiin verinahalle.
Mutta kun tykkijunkkari Ottman kiivastui vuonna 1777 Bembölessä krouvin palvelun hitaudesta, oli hengenmeno lähellä. Verihaavoja muun muassa päähänsä saanut kievarinpitäjä Lustig syytti helsinkiläisjunkkaria siitä, että tämä oli mäiskinyt häntä sapelilla. Pahoilta vammoilta vältyttiin vain, kun kievarinpitäjän vaimo ja eräs sotamies onnistuivat erottamaan sapeliheiluttajan uhrista.
Salakapakoitakin paljastui aika ajoin. 1800-luvun alussa Skrakabyssä asuvaa Gussin talollista Johan Johanssonia ja varsinkin hänen vaimoaan Stina Mårtensdotteria syytettiin vuosia jatkuneesta luvattomasta viinanmyynnistä, krouvin ja tanssituvan pidosta. Syyte tuli vasta kun naapurin eversti Jägerskiöldin ilmeisesti krapulaiset palvelijat olivat maanantain töissään yhden kerran liikaa "taitamattomia".
Tansseja oli pidetty myös pyhinä, mikä selitti niiden suunnattoman suosion espoolaisten keskuudessa. Moraalittomasta elämästä ja vielä Stina-vaimon "röyhkeästä ivasta" ja kylmäverisyydestä seurasi oikeudessa jalkapuutuomio ja pitkäaikainen julkinen paheksunta. Espoolaisten onni oli siinä, ettei ahkeria asiakkaita edes syytetty mistään.
torstaina, joulukuuta 09, 2004
Mrs. Miniver
lipsahti vahingossa hetkeksi tähän blogiin, vaikka osoite oli tietysti
Sediksen elokuvablogi. Siellä se nyt sitten on omalla paikallaan.
Sediksen elokuvablogi. Siellä se nyt sitten on omalla paikallaan.
keskiviikkona, joulukuuta 08, 2004
Biisimeemitys
Kymmenen eka biisiä satunnaisotoksella:
1) Elvis Presley - Bossa Nova Baby
2) Nana Mouskori - Danny Boy
3) T. Rex - Cosmic Dancer
4) Celine Dion - I'm Alive
5) George Strait - Check Yes Or No
6) Simply Red - Stars
7) Tom Jones - Help Yourself
8) Squeeze - Cool for Cats
9) Robbie Williams - Something Beautiful
10) Hanoi Rocks - Underwater World
ja jotta meemi olisi omaperäinen otoksen kymmenen viimeistä:
1124) Meatloaf - Paradise By The Dashboard Lights
1123) Queen - The Show Must Go on
1122) Neil Diamond - Play Me
1121) Bobby Vee - Come Back When You Grow Up
1120) Texas - I Don't Want A Lover
1119) Tanita Tikaram - Twist In My Sobriety
1118) New York Dolls - Stranded In The Jungle
1117) Neil Sedaka - Calender Girl
1116) Bobby Darrin - Somewhere Beyond the Sea
1115) Janis Joplin - Mercedes Benz
On siinä otosta kerrakseen.
Via joka toinen blogi viime viikon aikana.
1) Elvis Presley - Bossa Nova Baby
2) Nana Mouskori - Danny Boy
3) T. Rex - Cosmic Dancer
4) Celine Dion - I'm Alive
5) George Strait - Check Yes Or No
6) Simply Red - Stars
7) Tom Jones - Help Yourself
8) Squeeze - Cool for Cats
9) Robbie Williams - Something Beautiful
10) Hanoi Rocks - Underwater World
ja jotta meemi olisi omaperäinen otoksen kymmenen viimeistä:
1124) Meatloaf - Paradise By The Dashboard Lights
1123) Queen - The Show Must Go on
1122) Neil Diamond - Play Me
1121) Bobby Vee - Come Back When You Grow Up
1120) Texas - I Don't Want A Lover
1119) Tanita Tikaram - Twist In My Sobriety
1118) New York Dolls - Stranded In The Jungle
1117) Neil Sedaka - Calender Girl
1116) Bobby Darrin - Somewhere Beyond the Sea
1115) Janis Joplin - Mercedes Benz
On siinä otosta kerrakseen.
Via joka toinen blogi viime viikon aikana.
Milloin Urho Kekkonen sai silmälasit?
Kajaanilainen ylioppilas, paikallisen suojeluskunnan riveissä ja sotatoimissa kunnostautunut 17-vuotias Urho Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa sisällissodan tapahtumia toukokuussa 1918. Pohjois-Savon Rykmenttiin kuuluva Kainuun Sissi-Rykmentin sotilas toimi Haminan valleilla teloituskomppanian päällikkönä.
Muistelmien julkistamisen yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, muistaakseni Helsingin Sanomissa, silloinen presidentti kertoi katuvansa yli kuudenkymmenen vuoden takaisia tekojaan. Tätä vahvisti sekin, että hän korosti muistelmissaan järkytystä, jonka aiheuttivat Varkauden valtauksen jälkeiset kokemukset.
Kekkonen oli ollut yksi monista Varkauden edustalla Huruslahden jäällä yli sataa teloitettua punikkia katsomassa käynyt. Samaisen näyn lienee kohdannut isänisäni Heikki, vaikkei hän siitä koskaan suoraan puhunutkaan. Jotakin järkyttävää hän kuitenkin oli kokenut.
Oliko sillä yhteyttä isoisän ikuisiin päänsärkyihin, jatkuvaan Hota-pulverin syöntiin ja ajoittaiseen unettomuuteenkin?
Yhteisiä sotatantereita he kolusivat Varkauden lisäksi ainakin Kinnissä ja Viipurissa, mutta mitalinsa, sen saman kuin Kekkonenkin Mouhusta, Heikki Sedergren ansaitsi kunnostumalla Hillosensalmen taisteluissa. Hän oli Pohjois-Savon Rykmentin "vapaaehtoisia", joka tuli kirjatuksi yhtenä monista pielavetisistä Kuopion suojeluskuntaan kutsun käytyä helmikuussa 1918. Itselleen hänelle oli sanottu, että tarjolla oli töitä vanginvartijana vasta vallatussa Kuopiossa.
Pohjois-Savon rykmentin I komppanian Urho ja II komppanian Heikki kelpasivat molemmat ryhmäpäällikköinä Pohjois-Savon rykmentin näytesotilaiksi toukokuun 16. päivän paraatiin Helsingissä.
Helsinkiläisyleisö ulvoi suosiotaan enemmän omat erityiset käsivarsinauhansa teettäneille kajaanilaisille, joiden raju maine tunnettiin. Savolaisia se kai hieman kismitti.
Vaikka yksityiskohtaista selostusta Kekkosen teoista sisällissodassa ei ole kirjoitettu, maine nuoren miehen raisuudesta on silti jokaiselle tuttu. Puukkotappeluun on väitetty kariutuneen miehen armeijaurakin, liekö totta? Näistä pettymyksistä on sanottu johtuneen hänen myöhempi armeijanvastaisuutensa.
P-savolaisen ja kainuulaisen kulttuurimaiseman kirjailijana tunnettu Eino Säisä kirjoitti viimeisessä elinaikanaan julkaistussa esseekokoelmaassa "Kevättä kohti" myös Kekkosesta.
Kirjailija sanoo, että Haminan vallien tapahtumat tunnetaan kyllä.
Mutta kirjan nimeä kantavassa esseessään hän jatkaa
"Mutta kun se ei ollut ainoa kerta... Tapana oli kutsua teloituskomppania jostakin ulompaa, täällä se kävi Kajaanista. Iisalmessa ei olisi ammuttu kuin yksi kuolettava laukaus, jos vieraspaikkakuntalaiset eivät olisi tulleet jakamaan oikeuttaan, tuon yhden ampui eräs maalaiskunnan mies. Paikalliset johtomiehet niin valkoisten kuin punaistenkin puolella tekivät kaikkensa välttääkseen veritöitä. Alkuun punaisten ollessa voitolla tänne tuli runsaasti venäläistä sotaväkeä, heidän hillitsemisessään paikallisilla punaisilla johtomiehillä oli tekemistä, mutta he onnistuivat -- yhteys vastustajien johdon välillä pelasi hyvin. Puolestaan myöhemmässä vaiheessa valkoiset tekivät kaikkensa väkivaltaisuuksien välttämiseksi ja he olisivat onnistuneet ellei Kajaanista olisi tullut eräs ylitarmokas nuori mies teloitusryhmänsä kanssa ja sitä että hän näin teki -- tuli sekoittamaan parhaimman mahdollisen kuvion -- eivät nämä tuntemani entiset valkoiset vanhat miehet antaneet hänelle ikinä anteeksi. Muistelmissa ei Iisalmen veritöistä ole mainintaa."
Uinon kirjassa toistetaan Kekkosen unohdus tai muistelmat suurimmaksi osaksi haamukirjoittaneen Paavo Haavikon vaikeneminen. Iisalmen tapahtumat kuitataan rivin mittaisella maininnalla siitä, että Kuopion valtauksen jälkeen paluumatkalla Kajaaniin olleet voittoisat valkosotilaat vangitsivat 9.2. 1918 Iisalmen punapäälliköt.
Kirjailija Säisä ei pätevän historiantutkijan tavoin tuomitse, vaikka ei hyväksykään:
"Juho Kekkosen rauhattomuus periytyi pojassa ylikorostuneena toimintatarmona, luonnollisesti sen suunta tuossa iässä oli kontrolloimatonta."
Suuntautumatonta nuorukaisen toimintatarmoa näkyy ehkä siinäkin, että Kajaanin suojeluskunnan vs. päällikkönä Kekkosen nimi seisoo monissa papereissa, joissa punaisia tai punaisiksi arvioituja passitettiin vankileireihin.
Suojeluskunnan listoissa nimien viereen on merkitty vain pukki ja joskus teksti "epäluotettava" tai "punikki". Leirille määrättyjen joukossa sitten oli kajaanilainen puuseppä ja maalari, tämän kirjoittajan äidinisänisänisä Kalle Huotari.
Kalle kuoli 64-vuotiaana Kuopiossa kasarmin vankileirillä vuonna 1918.
Siellä hänellä oli yli 710 kohtalotoveria. Senkin vankileirin papereista katsoin, ettei isänisäni koskaan joutunut äitini isoisänisää vartioimaan.
"Sydänkohtaus", luki vankileirin papereissa Kalle Huotarin kuolinsyynä niinkuin melko monella muullakin.
"Nälkä", sanoivat sukulaiset kysyttäessä. Leirillä olleet kertoivat sukulaisille myös sen, että Kalle oli kovana nikotinistina vaihtanut vähäisiä ruoka-annoksiaan tupakaksi.
Se vaaransi peruuttamattomasti muutenkin heikoissa kantimissa olleen ikämiehen terveyden.
Ja niinhän se on, että syntymää vastaa aina kuolema. Ja sattumaa siis on, että Urho Kekkosen syntymästä on muistellut juuri äitinsä kanssa Liimataisen Aadan synnytysavustajana ollut pielavetinen Ida Sedergren. Liimatainen pysyi Kekkosen mielessä pakinoitsijanimimerkiksi asti.
Arkistojen kertomus Sota-arkiston papereista sitten seurasin isoisääni Mäntyharjun rintamalta Viipurin edustalle. Ennen Viipurin valloitusta miehet olivat olleet liikkeellä viisi- kuusi vuorokautta, koko ajan puhdistaen aluetta "punikeista". Otetaanko sellaisen väsymyksen keskellä vankeja?
Sitten törmäsin Viipurin komendantiksi alennetun kenraali Löfströmin kyselyyn Pohjois-Savon rykmentille. Viipurin valtauksen jälkeen olivat Kajaanin Sissi-Rykmentin miehet marssineet päävartiostoon, ottaneet siellä kiinni "Venäjän alamaisia", kuten Löfström kirjoittaa, vieneet heidät "valleille" ja ampuneet siihen paikkaan.
Asiasta piti suorittaman tutkimus, ja jonkinlainen tutkimuskomissiokin piti asettaa. Komendantti Löfström ei pystynyt nimeämään kirjelmässään tekoon syyllisiä, mutta oli hänellä sen verran tietoa, että kajaanilaisia oli ollut muutama "ja heitä johti tietty silmälasipäinen mies".
Milloin Kekkonen sai silmälasit?
[Kirjoitettu vuonna 1995. Asiaa on sittemmin tutkittu perinpohjaisesti, eikä sitä silmälasipäistä miestä ole silti vielä löydetty: itse luulen nykyisin ettei Kekkosella niitä silloin vielä ollut - mutta melkomoisella intuitiivisella varmuudella sanoisin hänen olleen näissä kahinoissa mukana. Varmaksi tietoani en voi väittää. Johtaja saattoi olla Kajaanin Sissi-Rykmentin silmälasipäinen päällikkö Elja Rihtniemi. Rihtniemi erotettiin pataljoonansa päällikkyydestä 18. kesäkuuta 1918 jouduttuaan pidätetyksi Pohjois-Esplanadilla Helsingissä, jossa hän humalapäissään syytti samaten mutta todistaneen poliisin mukaan kevyemmin juopunutta ruotsalaista upseeria Arna Örnhjelmiä vakoilusta, löi tätä ja joutui pidätetyksi. Poliisin mukaan hän pidätti sen enemmän humalassa olleen. Saatuaan tästä ankaran varoituksen hänet komennettiin muualle. Reservin luutnantin arvonsa hän sai pitää, kun esimiehet vetosivat ansioihin sodassa.]
Muistelmien julkistamisen yhteydessä tehdyissä haastatteluissa, muistaakseni Helsingin Sanomissa, silloinen presidentti kertoi katuvansa yli kuudenkymmenen vuoden takaisia tekojaan. Tätä vahvisti sekin, että hän korosti muistelmissaan järkytystä, jonka aiheuttivat Varkauden valtauksen jälkeiset kokemukset.
Kekkonen oli ollut yksi monista Varkauden edustalla Huruslahden jäällä yli sataa teloitettua punikkia katsomassa käynyt. Samaisen näyn lienee kohdannut isänisäni Heikki, vaikkei hän siitä koskaan suoraan puhunutkaan. Jotakin järkyttävää hän kuitenkin oli kokenut.
Oliko sillä yhteyttä isoisän ikuisiin päänsärkyihin, jatkuvaan Hota-pulverin syöntiin ja ajoittaiseen unettomuuteenkin?
Yhteisiä sotatantereita he kolusivat Varkauden lisäksi ainakin Kinnissä ja Viipurissa, mutta mitalinsa, sen saman kuin Kekkonenkin Mouhusta, Heikki Sedergren ansaitsi kunnostumalla Hillosensalmen taisteluissa. Hän oli Pohjois-Savon Rykmentin "vapaaehtoisia", joka tuli kirjatuksi yhtenä monista pielavetisistä Kuopion suojeluskuntaan kutsun käytyä helmikuussa 1918. Itselleen hänelle oli sanottu, että tarjolla oli töitä vanginvartijana vasta vallatussa Kuopiossa.
Pohjois-Savon rykmentin I komppanian Urho ja II komppanian Heikki kelpasivat molemmat ryhmäpäällikköinä Pohjois-Savon rykmentin näytesotilaiksi toukokuun 16. päivän paraatiin Helsingissä.
Helsinkiläisyleisö ulvoi suosiotaan enemmän omat erityiset käsivarsinauhansa teettäneille kajaanilaisille, joiden raju maine tunnettiin. Savolaisia se kai hieman kismitti.
Vaikka yksityiskohtaista selostusta Kekkosen teoista sisällissodassa ei ole kirjoitettu, maine nuoren miehen raisuudesta on silti jokaiselle tuttu. Puukkotappeluun on väitetty kariutuneen miehen armeijaurakin, liekö totta? Näistä pettymyksistä on sanottu johtuneen hänen myöhempi armeijanvastaisuutensa.
P-savolaisen ja kainuulaisen kulttuurimaiseman kirjailijana tunnettu Eino Säisä kirjoitti viimeisessä elinaikanaan julkaistussa esseekokoelmaassa "Kevättä kohti" myös Kekkosesta.
Kirjailija sanoo, että Haminan vallien tapahtumat tunnetaan kyllä.
Mutta kirjan nimeä kantavassa esseessään hän jatkaa
"Mutta kun se ei ollut ainoa kerta... Tapana oli kutsua teloituskomppania jostakin ulompaa, täällä se kävi Kajaanista. Iisalmessa ei olisi ammuttu kuin yksi kuolettava laukaus, jos vieraspaikkakuntalaiset eivät olisi tulleet jakamaan oikeuttaan, tuon yhden ampui eräs maalaiskunnan mies. Paikalliset johtomiehet niin valkoisten kuin punaistenkin puolella tekivät kaikkensa välttääkseen veritöitä. Alkuun punaisten ollessa voitolla tänne tuli runsaasti venäläistä sotaväkeä, heidän hillitsemisessään paikallisilla punaisilla johtomiehillä oli tekemistä, mutta he onnistuivat -- yhteys vastustajien johdon välillä pelasi hyvin. Puolestaan myöhemmässä vaiheessa valkoiset tekivät kaikkensa väkivaltaisuuksien välttämiseksi ja he olisivat onnistuneet ellei Kajaanista olisi tullut eräs ylitarmokas nuori mies teloitusryhmänsä kanssa ja sitä että hän näin teki -- tuli sekoittamaan parhaimman mahdollisen kuvion -- eivät nämä tuntemani entiset valkoiset vanhat miehet antaneet hänelle ikinä anteeksi. Muistelmissa ei Iisalmen veritöistä ole mainintaa."
Uinon kirjassa toistetaan Kekkosen unohdus tai muistelmat suurimmaksi osaksi haamukirjoittaneen Paavo Haavikon vaikeneminen. Iisalmen tapahtumat kuitataan rivin mittaisella maininnalla siitä, että Kuopion valtauksen jälkeen paluumatkalla Kajaaniin olleet voittoisat valkosotilaat vangitsivat 9.2. 1918 Iisalmen punapäälliköt.
Kirjailija Säisä ei pätevän historiantutkijan tavoin tuomitse, vaikka ei hyväksykään:
"Juho Kekkosen rauhattomuus periytyi pojassa ylikorostuneena toimintatarmona, luonnollisesti sen suunta tuossa iässä oli kontrolloimatonta."
Suuntautumatonta nuorukaisen toimintatarmoa näkyy ehkä siinäkin, että Kajaanin suojeluskunnan vs. päällikkönä Kekkosen nimi seisoo monissa papereissa, joissa punaisia tai punaisiksi arvioituja passitettiin vankileireihin.
Suojeluskunnan listoissa nimien viereen on merkitty vain pukki ja joskus teksti "epäluotettava" tai "punikki". Leirille määrättyjen joukossa sitten oli kajaanilainen puuseppä ja maalari, tämän kirjoittajan äidinisänisänisä Kalle Huotari.
Kalle kuoli 64-vuotiaana Kuopiossa kasarmin vankileirillä vuonna 1918.
Siellä hänellä oli yli 710 kohtalotoveria. Senkin vankileirin papereista katsoin, ettei isänisäni koskaan joutunut äitini isoisänisää vartioimaan.
"Sydänkohtaus", luki vankileirin papereissa Kalle Huotarin kuolinsyynä niinkuin melko monella muullakin.
"Nälkä", sanoivat sukulaiset kysyttäessä. Leirillä olleet kertoivat sukulaisille myös sen, että Kalle oli kovana nikotinistina vaihtanut vähäisiä ruoka-annoksiaan tupakaksi.
Se vaaransi peruuttamattomasti muutenkin heikoissa kantimissa olleen ikämiehen terveyden.
Ja niinhän se on, että syntymää vastaa aina kuolema. Ja sattumaa siis on, että Urho Kekkosen syntymästä on muistellut juuri äitinsä kanssa Liimataisen Aadan synnytysavustajana ollut pielavetinen Ida Sedergren. Liimatainen pysyi Kekkosen mielessä pakinoitsijanimimerkiksi asti.
Arkistojen kertomus Sota-arkiston papereista sitten seurasin isoisääni Mäntyharjun rintamalta Viipurin edustalle. Ennen Viipurin valloitusta miehet olivat olleet liikkeellä viisi- kuusi vuorokautta, koko ajan puhdistaen aluetta "punikeista". Otetaanko sellaisen väsymyksen keskellä vankeja?
Sitten törmäsin Viipurin komendantiksi alennetun kenraali Löfströmin kyselyyn Pohjois-Savon rykmentille. Viipurin valtauksen jälkeen olivat Kajaanin Sissi-Rykmentin miehet marssineet päävartiostoon, ottaneet siellä kiinni "Venäjän alamaisia", kuten Löfström kirjoittaa, vieneet heidät "valleille" ja ampuneet siihen paikkaan.
Asiasta piti suorittaman tutkimus, ja jonkinlainen tutkimuskomissiokin piti asettaa. Komendantti Löfström ei pystynyt nimeämään kirjelmässään tekoon syyllisiä, mutta oli hänellä sen verran tietoa, että kajaanilaisia oli ollut muutama "ja heitä johti tietty silmälasipäinen mies".
Milloin Kekkonen sai silmälasit?
[Kirjoitettu vuonna 1995. Asiaa on sittemmin tutkittu perinpohjaisesti, eikä sitä silmälasipäistä miestä ole silti vielä löydetty: itse luulen nykyisin ettei Kekkosella niitä silloin vielä ollut - mutta melkomoisella intuitiivisella varmuudella sanoisin hänen olleen näissä kahinoissa mukana. Varmaksi tietoani en voi väittää. Johtaja saattoi olla Kajaanin Sissi-Rykmentin silmälasipäinen päällikkö Elja Rihtniemi. Rihtniemi erotettiin pataljoonansa päällikkyydestä 18. kesäkuuta 1918 jouduttuaan pidätetyksi Pohjois-Esplanadilla Helsingissä, jossa hän humalapäissään syytti samaten mutta todistaneen poliisin mukaan kevyemmin juopunutta ruotsalaista upseeria Arna Örnhjelmiä vakoilusta, löi tätä ja joutui pidätetyksi. Poliisin mukaan hän pidätti sen enemmän humalassa olleen. Saatuaan tästä ankaran varoituksen hänet komennettiin muualle. Reservin luutnantin arvonsa hän sai pitää, kun esimiehet vetosivat ansioihin sodassa.]
Sata vuotta dokumenttielokuvaa
Satavuotiaan suomalaisen dokumenttielokuvan ensimmäiset tunnetut otokset tallensivat filmille Helsingin Nikolainkoulun oppilaita. Pääosassa varhaisissa elokuvassa ovat kuitenkin kansallisesti tärkeiksi koetut historialliset nähtävyydet ja kruunupäät sekä muu poliittinen ja hallinnollinen eliitti.
Varhaisten nitraattifilmien katoamisen vuoksi autonomian ajan elokuvat mahtuvat reilun tunnin mittaiseen esitykseen. Suurin kokonaisuus muodostuu Atelier Apollon Suomen Matkailijayhdistykselle tekemästä matkailufilmistä Finland (1911). Se on arvokas näyte varhaisesta elokuvasta, sillä Berliinin matkailumessuille Suomea mainostamaan tarkoitettuun kompilaatioon sisältyy lähes kolmekymmentä lyhyttä elokuvaa.
Suomalainen elokuvateollisuus syntyi 1920-luvulla. Dokumenttielokuvalle tyypilliset alalajit ovat tilauselokuvan käytännön tulosta: propaganda- , järjestö-, teollisuus-, yritys-, urheilu-, opetus- ja tiede-elokuvat sekä uutisfilmit muokkaantuivat vähitellen tutuiksi elokuvan muodoiksi katsojille. Kansainvälisesti tunnetuin 1920-luvun dokumenttielokuva oli ulkoministeriön aloitteesta valmistettu lähes parituntinen Finlandia (Suomi-Filmi Oy, 1922), joka on esitysmuodossaan kadonnut. Se oli yksi ensimmäisistä valtiollisista propagandafilmeistä maailmassa. Kuudella miljoonalla katsojallaan Finlandia on globaalisti yhä katsotuin suomalainen elokuva. Elokuva on elokuva-arkiston kokoelmissa vain valmistajan säästäminä poistoina: elokuvasta ei tunneta yhtää säilynyttä kopiona.
Lyhytelokuvan kulta-aika alkoi vuodesta 1933, kun valtio tuki verohelpotuksin elokuvaa Saksan esikuvan mukaisesti. Lyhytelokuvien tuotanto jopa kymmenkertaistui, mutta tuen vastapainoksi valtio kiristi kontrollia. Elokuvasensuuri ei vaikuttanut, sillä yhtiöt olivat konsensushenkisiä. Suomeen ei syntynyt yhteiskuntaa kritisoivaa dokumenttielokuvaa kuten esimerkiksi Britanniaan.
Lukumääräisesti suurin valmistaja oli Suomi-Filmi Oy. Sen yli tuhannesta lyhytelokuvasta monia voi pitää dokumenttielokuvina. Saksassa koulutuksensa saaneet Heikki Aho ja hänen velipuolensa Björn Soldan perustivat oman elokuvayhtiön 1920-luvun lopussa. Aho & Soldan valmisti noin 400 elokuvaa. Suomen Filmiteollisuus Oy nousi 1930-luvulla kolmanneksi suureksi tilaus- ja dokumenttielokuvien valmistajaksi.
Aho & Soldan rakensi Suomi-kuvaa maatalousvaltaisesta moderniksi teollisuusvaltioksi. Pitkissä teollisuus- ja propagandaelokuvissaan yhtiö keskittyi modernien prosessien kuvaukseen. Niiden elokuvallinen montaasi ja mustavalkokuvauksen taso on maailmanlaajuisestikin katsottuna huikaisevaa. Tunnetuin Aho & Soldan -elokuva on ulkoministeriön tilaama ja maailmalla laajasti levitetty Suomi kutsuu (1932), sanaton kuvakertomus Suomesta Sibeliuksen musiikin säestämänä. Sitä uudistettiin eri versioiksi 1940-luvun alkuun saakka, esimerkiksi talvisodan aikana siihen liitettiin vetoomus Suomen auttamiseksi.
Kansatiedettä ja sotapropagandaa
Kansatieteellisen elokuvan pioneeri oli arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsi, joka tutkimusretkillään kuvasi koillis-Siperiassa. Pälsi tyytyi huvittamaan elokuvillaan vain ystäviään. Myöskään Kalevalan kuvaaminen ei realisoitunut kansatieteellisiksi elokuviksi, vaikka tiedepiirien hanke, pitkä elokuva Häiden vietto Karjalan runomailla (1921) valmistui.
Kansatieteellinen Filmi Oy perustettiin 1936. Viidessä vuodessa ilmestyi parikymmentä elokuvaa.
Elokuvillaan ja valokuvillaan Eino Mäkinen rakensi yhteistyössä Kustaa Vilkunan kanssa esteettistä ja yritteliäisyyttä painottavaa suomalaisuutta. Mäkinen kuvasi työtään elokuvaajana "liikkuviksi valokuviksi". Hän kiisti elokuvien dokumentaarisuuden, koska ne eivät kertoneet ennakkojärjestelyistä, kuvan ulkopuolisesta maailmasta tai pois leikatusta. Tämä kertoo teoreettisesta pohdiskelusta dokumenttielokuvasta.
Mäkinen oli yksi monista sodan ajan toimijoista. Puolustusvoimien ja Valtion tiedotuslaitoksen sodanaikaiset uutiskatsaukset ja lyhytelokuvat ovat sotapropagandaa, mutta niitä voi ajatella myös dokumenttielokuvina ajastaan. Sodan elokuvien historiallinen arvo on suuri.
Kansatieteellinen elokuva on kuollut, vaikka Museovirasto sitä piti yllä vielä 1960-luvulla. Antropologisen elokuvan nousua ei ole vielä Suomessa tapahtunut.
Yksi kansatieteellisen elokuvan tekijöistä oli Erik Blomberg, joka on pannut puumerkkinsä noin 50 dokumenttielokuvaan. Hänet tunnetaan parhaiten fiktiosta Valkoinen peura (1952), mutta sitä edelsi Blombergin ja Mäkisen poroerottelukuvaus Porojen parissa (1947). Tuottajana Blomberg osallistui mm. Ulf Bäckströmin ja Heimo Palanderin kansainvälisesti palkitun dokumenttielokuvaan Perämeren hylkeenpyydystäjät (1957). Blomberg on esimerkki elokuvan ammattilaisesta, joka löysi uuden kulta-ajan televisiosta. Historiadokumentit olivat hänen erikoisalansa.
1960-luvun alun kansainvälisesti tunnetuin dokumenttielokuva on veteraaniohjaaja Valentin Vaalan Jääkenttien halki Suomeen (1963). Myös Veikko Korkalaisen ja Pellervo Rantalan pitkä Luonnon kätköissä (1963) ja Aimo Jäderholmin teollisuuselokuva Tekstiili (1965) saivat kansainvälistä tunnustusta.
Vuonna 1964 lyhytelokuvan verotuki poistettiin. Dokumentti– ja lyhytelokuvan teatterilevitys kuihtui vähitellen. Sen korvasi osin televisio, joka nykyisin on mukana lähes kaikkien dokumenttielokuvien rahoituksessa.
Vanhaa ja uutta – dokumenttielokuvan suuntaukset
Suomalaisen elokuvan keskeisimpiä hahmoja 1960- ja 1970-luvulla oli Risto Jarva. Jarvan Filminor Oy:n myötä esille nousivat merkittävissä tilauselokuvissa 1960-luvun keskeiset yhteiskunnalliset teemat, kuten urbanisaatio ja kaupunkiarkkitehtuuri, ekologia ja ympäristökysymykset (esim. Kaupungissa on tulevaisuus, 1967) sekä naisten asema (Nainen ja yhteiskunta, 1968). 1970-luvulla Filminor valmisti lähinnä teollisuusdokumentteja.
Monipuolisesti korkeatasoisiin tilauselokuviin erikoistuneen Virke Lehtisen Filmiryhmä Oy on toinen keskeinen 1960-70-luvun yhtiö. Siihen liittyi myös Aito Mäkinen, dokumentaristi ja mm. Suomen elokuva-arkiston keskeisiä toteuttajia. Pitkän uran uutis-, mainos- ja tilauselokuvissa tehnyt Aito Mäkinen yhdistää dokumenttia, teollisuusdokumenttia ja taiteilijamuotokuvaelokuvaa onnistuneella tavalla elokuvassaan Muotoilijan maailma – Timo Sarpaneva (1976).
Kaikki dokumenttielokuvantekijät eivät kannattaneet tilauselokuvaa, joka sai sekä poliittisesti että elokuvallisesti huonon maineen, osin toki aiheettomasti. Sen sijaan monet dokumenttielokuvat tarttuivat avoimesti poliittisiin kysymyksiin ja tempautuivat mukaan keskusteluun yhteiskunnan epäkohdista ja sosiaalisista kysymyksistä.
Lasse Naukkarinen nousi tunnetuimpien dokumentaristien joukkoon rajusti poliittisella montaasielokuvalla Solidaarisuus (1970) ja heti perään ajankohtaiskuvalla Tasavallan päiväkirja (1971). Muistoja Sinebrychoffin puistosta (1982) on toista maata, kodin ikkunanäkymien inspiroimaa, ja No Comments (1984) kartoittaa oman ajan sielunmaisemia.
Tavaramarkkinoista marginaalien kautta Naukkarinen on edennyt taiteeseen, luovuuteen ja globaaleihin ihmisoikeuskysymyksiin ja vihdoin elämäntapoihin, jotka usein liittyvät lapsuuteen (esim. Koululaisen elämää, 2002) ja taiteeseen ja taiteen suhdetta taidetta tekevään persoonallisuuteen (esim. Miinavaara!, 2001).
Jörn Donner, joka tunnettiin urbaaniluontoa ja Pohjanmaan tulvia käsittelevistä lyhytelokuvistaan ja Ruotsissa tehdyistä näytelmäelokuvista. Palattuaan Suomeen 1967 Donner kirjoitti kohutun reportaasikirjan Suomesta ja palasi myös televisiossa käsittelemäänsä teemaan pitkällä dokumentilla Perkele! Kuvia Suomesta (1971). Sensuuri lyhensi sen epäsiveelliseksi määriteltyjä kohtauksia, mutta salli työ- ja elinolosuhteiden radikaalin käsittelyn. Donnerin maailmanlaajuisesti tunnetuimmat teokset ovat tutkielmia elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista.
Donner yhdisti voimansa 1982 uusien vahvojen dokumentaristien Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon kanssa elokuvassa Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982). Helsinki oli esillä myös kokeilevista elokuvista tunnetun, laajan tuotannon omaavan Eino Ruutsalon kaupunkielokuvassa Havis Amanda (1982). Honkasalo ja Lehto olivat toki murtautuneet dokumentaristien kärkirivistöön jo 1976 elokuvallaan Ikäluokka, joka käsitteli kansanmiehiä elämässään ja työssään tavalla jota luonnehdittiin "rivimiehen Suomen historiaksi".
Sen rinnakkaisteokseksi luettava Veikko Aaltosen Työväenluokka (2004) on osoitus paitsi elokuvan myös yhteiskunnan poliittisuuden muutoksesta. Kiintoisa on tästä näkökulmasta myös Susanne Helken ja Virpi Suutarin Joutilaat (2001), joka herätti sujuvalla esitystavallaan Kainuun nuorista keskustelua sekä kohteestaan että dokumenttielokuvasta.
Historiadokumentit ovat suomalaisen elokuvan kestorakenne, joka saa yhä enemmän voimaa tutkimuksesta, kuten Seppo Rustaniuksen monet sisällissota-elokuvat (Vuoden 1918 sodan kuvat, 1990; Jälkipuhdistus, 1994 ja 1918-trilogia, 1996-99) ja esimerkiksi Erja Dammertin tuore Sotalapset (2003) osoittavat.
Myös televisiossa historiadokumentit ovat olleet suosittuja. Erityisesti on mainittava Peter von Baghin mittavat sarjat Suomalaisen elokuvan kulta-aika ja Sininen laulu – Suomen taiteen historia (2004), jotka kompilaatio- ja haastattelutekniikan yhdistelmänä jatkavat sitä, mihin hän oli päätynyt elokuvateattereita varten valmistuneissa dokumenttielokuvissaan 1939 (1993), Viimeinen kesä 1944 (1992) ja Vuosi 1952.
1990-luvun dokumenttielokuvalle on ollut yleistä subjektiivinen lähestyminen lähellä tekijää oleviin aiheisiin. Subjektiivisen elokuvan aloituksena voidaan Suomessa pitää pitkän linjan dokumentaristin ja Risto Jarvan läheisen työtoverin Antti Peipon elokuva Sivullinen (1989). Se sai jatkoa 1990-luvulla, kuten Kiti Luostarisen Sanokaa mitä näitte (1993) osoittaa, ja on muodostunut yleiseksi suuntaukseksi sen jälkeen.
Luostarinen oli asialla ensimmäisten joukossa myös silloin, kun dokumenttielokuvan kohteeksi valikoituivat entistä useammin naiset. Pekka Uotilan Kolme seppää (2001) osoittaa kuitenkin yhdistäessään historiallisen tarkastelun miehen elämään, etteivät miehet asettaneet kynttiläänsä vakan alle. Silti juuri nainen, naiseus, naisen rakkaus, naisen suhteet ja naisen elämä ovat pysyvä juonne erityisesti nuosten naisohjaajien tekemässä dokumenttielokuvassa viimeistään sen jälkeen, kun Kiti Luostarinen teki elokuvansa Naisenkaari (1997).
Ilppo Pohjola (1957-) on elokuvillaan Tom of Finlandista (Daddy and the Muscle Academy, 1991) ja sukupuolen vaihdon vaikeudesta (P(l)ain Truth, 1993) tehnyt railakkaan avauksen ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden eri muotojen dokumentoimiseen. Seksuaalisuuden ohella on ruumiillisuuden teeman nimissä nostettava esille dokumenttielokuvien luonteva ja koskettava tapa lähestyä esimerkiksi sairauksia, kuten viime Klaus Härön Tre önskningar (2001) ja Kiti Luostarisen Kuoleman kasvot (2004) osoittavat.
Kansainvälisyyden nousu
Dokumenttielokuvantekijät matkustivat usein Suomen rajojen ulkopuolelle. Heikki Partasen ja Riitta Rautoman fiktiota korostava Ramses ja unet (1982) oli avaus Afrikkaan ja samaan Egyptin matkaan liittyvät televisiosarjat, kuusiosainen Pepi egyptiläinen ja neliosainen Niilin lapset nostivat televisiodokumentin merkittäväksi vaihtoehdoksi. Pekka Lehto vieraili Intiassa elokuvassaan kitaristi Andy McCoysta (The Real McCoy, 1998), kuten myös Jouko Aaltonen (Kusum, 1999 ja Lähettiläät, 2004), Pirjo Honkasalo pyhiinvaellusmatkan kuvauksessaan Atman (1996) ja John Webster kadun tason elämää dokumentoimassa elokuvassa Valon ja varjon huoneet (2001). Malesian, Tiibetin (Karmapa–elokuvat, 1998), Kirgistanin (Taivasta vasten, 2001) ja Kuuban (Tynnyrimies, 2004) tapaiset kaukokohteet ovat olleet Arto Halosen palkittujen ja kiitettyjen elokuvien kohteita.
Markku Lehmuskallio on 1970-luvulta lähtien keskeisiä elokuvarunoilijoita ja dokumentaristeja. Pälsin tradition jatkajana Lehmuskalliolla oli kyky toimia vaikeissa olosuhteissa jo ennen kuin hän löysi Grönlannin ja nenetsitrilogiassaan Siperian alkuperäisväestöineen. Poron hahmossa pitkin taivaankaarta (1993) ja yhdessä Anastasia Lapsuin kanssa ohjatut Seitsemän laulua tundralta (2000) sekä Elämän äidit (2002) ovat saaneet runsaasti kansainvälistä tunnustusta. Siperiaa tallensivat myös Heimo Lappalainen ja Jouko Aaltonen, jotka dokumenteissaan Taigan kansalaisia (1992) ja Paluu Taigalle (1994) tutustuivat Siperian evenki-kansaan.
Venäjä ja itä yleisemminkin on ollut keskeinen suunta suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Pirjo Honkasalo suuntasi 1990-luvun elokuvassaan katseensa myös Viroon (Mysterion, 1991; Tanjuska ja seitsemän perkelettä, 1993) ja sanotulla tavalla uskontojen ja uskonnollisten tapojen äärelle myös Intiassa.
Suomen lähialueet olivat vahvasti esillä 1990-luvulla: mainittujen lisäksi eri näkökulmia ovat esitelleet Kanerva Cederström esseellään Trans-Siberia (1999), Susanna Helke & Virpi Suutari ympäristöelokuvallaan Valkoinen taivas (1998), Mikko Piela viime hetkellä valmistuneessa elokuvassaan Viimeiset liiviläiset (1995) ja Seppo Rustanius Karjalaa tarkastelevissa elokuvissa Syytteitä utopistille (2001) ja Karjalainen kiirastuli (2002) sekä Jouni Hiltunen vankilakuvauksellaan Blatnoi Mir (2001). Myös laajan repertuaarin omaavan Marja Pensalan katse on suuntautunut entistä useammin Venäjälle ja sen historiaan, mistä esimerkiksi käyvät palkittu Sielunpimennys (2000) ja Punainen raketti (2004).
Uusimmaksi dokumenttielokuvien virikkeeksi on noussut Euroopan Unioni kuten esimerkiksi Veikko Aaltosen (Maa, 2001), John Websterin (Sukkien euroelämää, 1999) ja Jaakko Ilkka Virtasen (Suomi-karjan antibioottikuuri, 1993) elokuvat aihepiiristä 1990-luvulla osoittavat.
Suomessa asuvien ulkomaalaisten elämän kuvaus alkoi oikeastaan vasta Antti Peipon elokuvalla Sivullisena Suomessa (1983), mutta vasta m onikulttuurisuuden käsitteen yleistyessä dokumentaristit löysivät Suomen ulkomaalaiset. Kristina Schulgin pystyi subjektiivisessa dokumentissaan Miksi en puhu venäjää? (1993) yhdistämään useampiakin suuntauksia.
Saamelaisten ja saamelaisuuden ulostulo eksotiikan ulkopuolelle ajoittuu varsin myöhäiseksi. Vasta Paul-Anders Simman elokuva Antakaa meille luurankomme! (1999) ylittää rajat tarkastelemalla saamelaisuutta Pohjoismaisessa kontekstissa. Myös Heikki Huttu-Hiltusen Hanna Le'udd (2001) on uusimpia kansainvälisiä menestyksiä kertoessaan nuoren saamelaistytön opintiestä menestyväksi joikaajaksi.
Lopuksi
Nykypäivän näkökulmasta on selvää, että esteettisen korostus, kertomuksellisuus, dokudraama ja vapaan mielikuvitukselliset aiheet ja toteutustavat ovat haastaneet perinteisen realistisen ja naturalistisen dokumentaarisen esittämisen. Tyyli- ja alalajien yhdistäminen on myös päivän sana, mihin tuo oman lisänsä tekniikan monipuolinen ja rohkea käyttö. Tekijöiden, vastaanoton innokkuuden ja esimerkiksi monipuolisen ammattikoulutuksen perusteella voimme odottaa, että suomalaisen dokumenttielokuvan loistava maine maailmalla saa lähivuosina arvoistaan jatkoa.
Ongelmia kuitenkin jää ratkottavaksi: standardisoituvat tuotannot ja niiden tuomat tiukat formaatit ovat luovalle tekijälähtöiselle dokumenttielokuvalle uhka.
Teksti on julkaistu parhaillaan myynnissä olevassa Mitä-Missä-Milloin 2005 -teoksessa, mihin viittaukset, jos tätä johonkin käytätte noin virallisesti. Tällöin on syytä ottaa huomioon, että tekstiä on se jälkeen lievästi muokattu.
Varhaisten nitraattifilmien katoamisen vuoksi autonomian ajan elokuvat mahtuvat reilun tunnin mittaiseen esitykseen. Suurin kokonaisuus muodostuu Atelier Apollon Suomen Matkailijayhdistykselle tekemästä matkailufilmistä Finland (1911). Se on arvokas näyte varhaisesta elokuvasta, sillä Berliinin matkailumessuille Suomea mainostamaan tarkoitettuun kompilaatioon sisältyy lähes kolmekymmentä lyhyttä elokuvaa.
Suomalainen elokuvateollisuus syntyi 1920-luvulla. Dokumenttielokuvalle tyypilliset alalajit ovat tilauselokuvan käytännön tulosta: propaganda- , järjestö-, teollisuus-, yritys-, urheilu-, opetus- ja tiede-elokuvat sekä uutisfilmit muokkaantuivat vähitellen tutuiksi elokuvan muodoiksi katsojille. Kansainvälisesti tunnetuin 1920-luvun dokumenttielokuva oli ulkoministeriön aloitteesta valmistettu lähes parituntinen Finlandia (Suomi-Filmi Oy, 1922), joka on esitysmuodossaan kadonnut. Se oli yksi ensimmäisistä valtiollisista propagandafilmeistä maailmassa. Kuudella miljoonalla katsojallaan Finlandia on globaalisti yhä katsotuin suomalainen elokuva. Elokuva on elokuva-arkiston kokoelmissa vain valmistajan säästäminä poistoina: elokuvasta ei tunneta yhtää säilynyttä kopiona.
Lyhytelokuvan kulta-aika alkoi vuodesta 1933, kun valtio tuki verohelpotuksin elokuvaa Saksan esikuvan mukaisesti. Lyhytelokuvien tuotanto jopa kymmenkertaistui, mutta tuen vastapainoksi valtio kiristi kontrollia. Elokuvasensuuri ei vaikuttanut, sillä yhtiöt olivat konsensushenkisiä. Suomeen ei syntynyt yhteiskuntaa kritisoivaa dokumenttielokuvaa kuten esimerkiksi Britanniaan.
Lukumääräisesti suurin valmistaja oli Suomi-Filmi Oy. Sen yli tuhannesta lyhytelokuvasta monia voi pitää dokumenttielokuvina. Saksassa koulutuksensa saaneet Heikki Aho ja hänen velipuolensa Björn Soldan perustivat oman elokuvayhtiön 1920-luvun lopussa. Aho & Soldan valmisti noin 400 elokuvaa. Suomen Filmiteollisuus Oy nousi 1930-luvulla kolmanneksi suureksi tilaus- ja dokumenttielokuvien valmistajaksi.
Aho & Soldan rakensi Suomi-kuvaa maatalousvaltaisesta moderniksi teollisuusvaltioksi. Pitkissä teollisuus- ja propagandaelokuvissaan yhtiö keskittyi modernien prosessien kuvaukseen. Niiden elokuvallinen montaasi ja mustavalkokuvauksen taso on maailmanlaajuisestikin katsottuna huikaisevaa. Tunnetuin Aho & Soldan -elokuva on ulkoministeriön tilaama ja maailmalla laajasti levitetty Suomi kutsuu (1932), sanaton kuvakertomus Suomesta Sibeliuksen musiikin säestämänä. Sitä uudistettiin eri versioiksi 1940-luvun alkuun saakka, esimerkiksi talvisodan aikana siihen liitettiin vetoomus Suomen auttamiseksi.
Kansatiedettä ja sotapropagandaa
Kansatieteellisen elokuvan pioneeri oli arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsi, joka tutkimusretkillään kuvasi koillis-Siperiassa. Pälsi tyytyi huvittamaan elokuvillaan vain ystäviään. Myöskään Kalevalan kuvaaminen ei realisoitunut kansatieteellisiksi elokuviksi, vaikka tiedepiirien hanke, pitkä elokuva Häiden vietto Karjalan runomailla (1921) valmistui.
Kansatieteellinen Filmi Oy perustettiin 1936. Viidessä vuodessa ilmestyi parikymmentä elokuvaa.
Elokuvillaan ja valokuvillaan Eino Mäkinen rakensi yhteistyössä Kustaa Vilkunan kanssa esteettistä ja yritteliäisyyttä painottavaa suomalaisuutta. Mäkinen kuvasi työtään elokuvaajana "liikkuviksi valokuviksi". Hän kiisti elokuvien dokumentaarisuuden, koska ne eivät kertoneet ennakkojärjestelyistä, kuvan ulkopuolisesta maailmasta tai pois leikatusta. Tämä kertoo teoreettisesta pohdiskelusta dokumenttielokuvasta.
Mäkinen oli yksi monista sodan ajan toimijoista. Puolustusvoimien ja Valtion tiedotuslaitoksen sodanaikaiset uutiskatsaukset ja lyhytelokuvat ovat sotapropagandaa, mutta niitä voi ajatella myös dokumenttielokuvina ajastaan. Sodan elokuvien historiallinen arvo on suuri.
Kansatieteellinen elokuva on kuollut, vaikka Museovirasto sitä piti yllä vielä 1960-luvulla. Antropologisen elokuvan nousua ei ole vielä Suomessa tapahtunut.
Yksi kansatieteellisen elokuvan tekijöistä oli Erik Blomberg, joka on pannut puumerkkinsä noin 50 dokumenttielokuvaan. Hänet tunnetaan parhaiten fiktiosta Valkoinen peura (1952), mutta sitä edelsi Blombergin ja Mäkisen poroerottelukuvaus Porojen parissa (1947). Tuottajana Blomberg osallistui mm. Ulf Bäckströmin ja Heimo Palanderin kansainvälisesti palkitun dokumenttielokuvaan Perämeren hylkeenpyydystäjät (1957). Blomberg on esimerkki elokuvan ammattilaisesta, joka löysi uuden kulta-ajan televisiosta. Historiadokumentit olivat hänen erikoisalansa.
1960-luvun alun kansainvälisesti tunnetuin dokumenttielokuva on veteraaniohjaaja Valentin Vaalan Jääkenttien halki Suomeen (1963). Myös Veikko Korkalaisen ja Pellervo Rantalan pitkä Luonnon kätköissä (1963) ja Aimo Jäderholmin teollisuuselokuva Tekstiili (1965) saivat kansainvälistä tunnustusta.
Vuonna 1964 lyhytelokuvan verotuki poistettiin. Dokumentti– ja lyhytelokuvan teatterilevitys kuihtui vähitellen. Sen korvasi osin televisio, joka nykyisin on mukana lähes kaikkien dokumenttielokuvien rahoituksessa.
Vanhaa ja uutta – dokumenttielokuvan suuntaukset
Suomalaisen elokuvan keskeisimpiä hahmoja 1960- ja 1970-luvulla oli Risto Jarva. Jarvan Filminor Oy:n myötä esille nousivat merkittävissä tilauselokuvissa 1960-luvun keskeiset yhteiskunnalliset teemat, kuten urbanisaatio ja kaupunkiarkkitehtuuri, ekologia ja ympäristökysymykset (esim. Kaupungissa on tulevaisuus, 1967) sekä naisten asema (Nainen ja yhteiskunta, 1968). 1970-luvulla Filminor valmisti lähinnä teollisuusdokumentteja.
Monipuolisesti korkeatasoisiin tilauselokuviin erikoistuneen Virke Lehtisen Filmiryhmä Oy on toinen keskeinen 1960-70-luvun yhtiö. Siihen liittyi myös Aito Mäkinen, dokumentaristi ja mm. Suomen elokuva-arkiston keskeisiä toteuttajia. Pitkän uran uutis-, mainos- ja tilauselokuvissa tehnyt Aito Mäkinen yhdistää dokumenttia, teollisuusdokumenttia ja taiteilijamuotokuvaelokuvaa onnistuneella tavalla elokuvassaan Muotoilijan maailma – Timo Sarpaneva (1976).
Kaikki dokumenttielokuvantekijät eivät kannattaneet tilauselokuvaa, joka sai sekä poliittisesti että elokuvallisesti huonon maineen, osin toki aiheettomasti. Sen sijaan monet dokumenttielokuvat tarttuivat avoimesti poliittisiin kysymyksiin ja tempautuivat mukaan keskusteluun yhteiskunnan epäkohdista ja sosiaalisista kysymyksistä.
Lasse Naukkarinen nousi tunnetuimpien dokumentaristien joukkoon rajusti poliittisella montaasielokuvalla Solidaarisuus (1970) ja heti perään ajankohtaiskuvalla Tasavallan päiväkirja (1971). Muistoja Sinebrychoffin puistosta (1982) on toista maata, kodin ikkunanäkymien inspiroimaa, ja No Comments (1984) kartoittaa oman ajan sielunmaisemia.
Tavaramarkkinoista marginaalien kautta Naukkarinen on edennyt taiteeseen, luovuuteen ja globaaleihin ihmisoikeuskysymyksiin ja vihdoin elämäntapoihin, jotka usein liittyvät lapsuuteen (esim. Koululaisen elämää, 2002) ja taiteeseen ja taiteen suhdetta taidetta tekevään persoonallisuuteen (esim. Miinavaara!, 2001).
Jörn Donner, joka tunnettiin urbaaniluontoa ja Pohjanmaan tulvia käsittelevistä lyhytelokuvistaan ja Ruotsissa tehdyistä näytelmäelokuvista. Palattuaan Suomeen 1967 Donner kirjoitti kohutun reportaasikirjan Suomesta ja palasi myös televisiossa käsittelemäänsä teemaan pitkällä dokumentilla Perkele! Kuvia Suomesta (1971). Sensuuri lyhensi sen epäsiveelliseksi määriteltyjä kohtauksia, mutta salli työ- ja elinolosuhteiden radikaalin käsittelyn. Donnerin maailmanlaajuisesti tunnetuimmat teokset ovat tutkielmia elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista.
Donner yhdisti voimansa 1982 uusien vahvojen dokumentaristien Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon kanssa elokuvassa Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982). Helsinki oli esillä myös kokeilevista elokuvista tunnetun, laajan tuotannon omaavan Eino Ruutsalon kaupunkielokuvassa Havis Amanda (1982). Honkasalo ja Lehto olivat toki murtautuneet dokumentaristien kärkirivistöön jo 1976 elokuvallaan Ikäluokka, joka käsitteli kansanmiehiä elämässään ja työssään tavalla jota luonnehdittiin "rivimiehen Suomen historiaksi".
Sen rinnakkaisteokseksi luettava Veikko Aaltosen Työväenluokka (2004) on osoitus paitsi elokuvan myös yhteiskunnan poliittisuuden muutoksesta. Kiintoisa on tästä näkökulmasta myös Susanne Helken ja Virpi Suutarin Joutilaat (2001), joka herätti sujuvalla esitystavallaan Kainuun nuorista keskustelua sekä kohteestaan että dokumenttielokuvasta.
Historiadokumentit ovat suomalaisen elokuvan kestorakenne, joka saa yhä enemmän voimaa tutkimuksesta, kuten Seppo Rustaniuksen monet sisällissota-elokuvat (Vuoden 1918 sodan kuvat, 1990; Jälkipuhdistus, 1994 ja 1918-trilogia, 1996-99) ja esimerkiksi Erja Dammertin tuore Sotalapset (2003) osoittavat.
Myös televisiossa historiadokumentit ovat olleet suosittuja. Erityisesti on mainittava Peter von Baghin mittavat sarjat Suomalaisen elokuvan kulta-aika ja Sininen laulu – Suomen taiteen historia (2004), jotka kompilaatio- ja haastattelutekniikan yhdistelmänä jatkavat sitä, mihin hän oli päätynyt elokuvateattereita varten valmistuneissa dokumenttielokuvissaan 1939 (1993), Viimeinen kesä 1944 (1992) ja Vuosi 1952.
1990-luvun dokumenttielokuvalle on ollut yleistä subjektiivinen lähestyminen lähellä tekijää oleviin aiheisiin. Subjektiivisen elokuvan aloituksena voidaan Suomessa pitää pitkän linjan dokumentaristin ja Risto Jarvan läheisen työtoverin Antti Peipon elokuva Sivullinen (1989). Se sai jatkoa 1990-luvulla, kuten Kiti Luostarisen Sanokaa mitä näitte (1993) osoittaa, ja on muodostunut yleiseksi suuntaukseksi sen jälkeen.
Luostarinen oli asialla ensimmäisten joukossa myös silloin, kun dokumenttielokuvan kohteeksi valikoituivat entistä useammin naiset. Pekka Uotilan Kolme seppää (2001) osoittaa kuitenkin yhdistäessään historiallisen tarkastelun miehen elämään, etteivät miehet asettaneet kynttiläänsä vakan alle. Silti juuri nainen, naiseus, naisen rakkaus, naisen suhteet ja naisen elämä ovat pysyvä juonne erityisesti nuosten naisohjaajien tekemässä dokumenttielokuvassa viimeistään sen jälkeen, kun Kiti Luostarinen teki elokuvansa Naisenkaari (1997).
Ilppo Pohjola (1957-) on elokuvillaan Tom of Finlandista (Daddy and the Muscle Academy, 1991) ja sukupuolen vaihdon vaikeudesta (P(l)ain Truth, 1993) tehnyt railakkaan avauksen ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden eri muotojen dokumentoimiseen. Seksuaalisuuden ohella on ruumiillisuuden teeman nimissä nostettava esille dokumenttielokuvien luonteva ja koskettava tapa lähestyä esimerkiksi sairauksia, kuten viime Klaus Härön Tre önskningar (2001) ja Kiti Luostarisen Kuoleman kasvot (2004) osoittavat.
Kansainvälisyyden nousu
Dokumenttielokuvantekijät matkustivat usein Suomen rajojen ulkopuolelle. Heikki Partasen ja Riitta Rautoman fiktiota korostava Ramses ja unet (1982) oli avaus Afrikkaan ja samaan Egyptin matkaan liittyvät televisiosarjat, kuusiosainen Pepi egyptiläinen ja neliosainen Niilin lapset nostivat televisiodokumentin merkittäväksi vaihtoehdoksi. Pekka Lehto vieraili Intiassa elokuvassaan kitaristi Andy McCoysta (The Real McCoy, 1998), kuten myös Jouko Aaltonen (Kusum, 1999 ja Lähettiläät, 2004), Pirjo Honkasalo pyhiinvaellusmatkan kuvauksessaan Atman (1996) ja John Webster kadun tason elämää dokumentoimassa elokuvassa Valon ja varjon huoneet (2001). Malesian, Tiibetin (Karmapa–elokuvat, 1998), Kirgistanin (Taivasta vasten, 2001) ja Kuuban (Tynnyrimies, 2004) tapaiset kaukokohteet ovat olleet Arto Halosen palkittujen ja kiitettyjen elokuvien kohteita.
Markku Lehmuskallio on 1970-luvulta lähtien keskeisiä elokuvarunoilijoita ja dokumentaristeja. Pälsin tradition jatkajana Lehmuskalliolla oli kyky toimia vaikeissa olosuhteissa jo ennen kuin hän löysi Grönlannin ja nenetsitrilogiassaan Siperian alkuperäisväestöineen. Poron hahmossa pitkin taivaankaarta (1993) ja yhdessä Anastasia Lapsuin kanssa ohjatut Seitsemän laulua tundralta (2000) sekä Elämän äidit (2002) ovat saaneet runsaasti kansainvälistä tunnustusta. Siperiaa tallensivat myös Heimo Lappalainen ja Jouko Aaltonen, jotka dokumenteissaan Taigan kansalaisia (1992) ja Paluu Taigalle (1994) tutustuivat Siperian evenki-kansaan.
Venäjä ja itä yleisemminkin on ollut keskeinen suunta suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Pirjo Honkasalo suuntasi 1990-luvun elokuvassaan katseensa myös Viroon (Mysterion, 1991; Tanjuska ja seitsemän perkelettä, 1993) ja sanotulla tavalla uskontojen ja uskonnollisten tapojen äärelle myös Intiassa.
Suomen lähialueet olivat vahvasti esillä 1990-luvulla: mainittujen lisäksi eri näkökulmia ovat esitelleet Kanerva Cederström esseellään Trans-Siberia (1999), Susanna Helke & Virpi Suutari ympäristöelokuvallaan Valkoinen taivas (1998), Mikko Piela viime hetkellä valmistuneessa elokuvassaan Viimeiset liiviläiset (1995) ja Seppo Rustanius Karjalaa tarkastelevissa elokuvissa Syytteitä utopistille (2001) ja Karjalainen kiirastuli (2002) sekä Jouni Hiltunen vankilakuvauksellaan Blatnoi Mir (2001). Myös laajan repertuaarin omaavan Marja Pensalan katse on suuntautunut entistä useammin Venäjälle ja sen historiaan, mistä esimerkiksi käyvät palkittu Sielunpimennys (2000) ja Punainen raketti (2004).
Uusimmaksi dokumenttielokuvien virikkeeksi on noussut Euroopan Unioni kuten esimerkiksi Veikko Aaltosen (Maa, 2001), John Websterin (Sukkien euroelämää, 1999) ja Jaakko Ilkka Virtasen (Suomi-karjan antibioottikuuri, 1993) elokuvat aihepiiristä 1990-luvulla osoittavat.
Suomessa asuvien ulkomaalaisten elämän kuvaus alkoi oikeastaan vasta Antti Peipon elokuvalla Sivullisena Suomessa (1983), mutta vasta m onikulttuurisuuden käsitteen yleistyessä dokumentaristit löysivät Suomen ulkomaalaiset. Kristina Schulgin pystyi subjektiivisessa dokumentissaan Miksi en puhu venäjää? (1993) yhdistämään useampiakin suuntauksia.
Saamelaisten ja saamelaisuuden ulostulo eksotiikan ulkopuolelle ajoittuu varsin myöhäiseksi. Vasta Paul-Anders Simman elokuva Antakaa meille luurankomme! (1999) ylittää rajat tarkastelemalla saamelaisuutta Pohjoismaisessa kontekstissa. Myös Heikki Huttu-Hiltusen Hanna Le'udd (2001) on uusimpia kansainvälisiä menestyksiä kertoessaan nuoren saamelaistytön opintiestä menestyväksi joikaajaksi.
Lopuksi
Nykypäivän näkökulmasta on selvää, että esteettisen korostus, kertomuksellisuus, dokudraama ja vapaan mielikuvitukselliset aiheet ja toteutustavat ovat haastaneet perinteisen realistisen ja naturalistisen dokumentaarisen esittämisen. Tyyli- ja alalajien yhdistäminen on myös päivän sana, mihin tuo oman lisänsä tekniikan monipuolinen ja rohkea käyttö. Tekijöiden, vastaanoton innokkuuden ja esimerkiksi monipuolisen ammattikoulutuksen perusteella voimme odottaa, että suomalaisen dokumenttielokuvan loistava maine maailmalla saa lähivuosina arvoistaan jatkoa.
Ongelmia kuitenkin jää ratkottavaksi: standardisoituvat tuotannot ja niiden tuomat tiukat formaatit ovat luovalle tekijälähtöiselle dokumenttielokuvalle uhka.
Teksti on julkaistu parhaillaan myynnissä olevassa Mitä-Missä-Milloin 2005 -teoksessa, mihin viittaukset, jos tätä johonkin käytätte noin virallisesti. Tällöin on syytä ottaa huomioon, että tekstiä on se jälkeen lievästi muokattu.
Kun pirtu nousi maahan Espoossa...
"Eihän vuosilukuja tarvitse osata ulkoa", laulaa koululaisten kuoro ennen historian kokeita. Mutta yksi historiallinen lukusarja on painunut mieliin harvinaisen hyvin. Vähääkään nykykoululaisia vanhempi väki pystyy helposti vastaamaan täsmällisesti tiedusteluun siitä, milloin viinaa sai taas ostaa kieltolain päätyttyä.
Myynti alkoi 5. päivänä huhtikuuta vuonna 1932 kello 10 aamulla. Siis 543210. Se merkitsi kulta-ajan päättymistä monelle espoolaiselle pirtutrokarillekin.
Kieltolaki
Kieltolaki alkoi kesäkuussa 1919. Viinaa ei enää saatu. Se oli suuri ilo raittiusihmisille, mutta murheeksi monelle kohtuukäyttäjälle pienimmästä torpasta presidentinlinnaan. Laki jakoi ihmiset kahteen ryhmään: kieltolain kannattajiin ja sen vastustajiin.
K. J. Ståhlbergin Ester-vaimo merkitsi päiväkirjaansa kuinka presidentti kotioloissa silloin tällöin kaipasi lasillista sherryä tai portviiniä. Se oli tapa rentoutua kovan työpäivän jälkeen.
Mutta presidentin moraali kesti kiusaukset. Laillisuusmiehenä hän ei lasiin koskenut kertaakaan. Kaikki kansalaiset eivät olleet yhtä tiukkamoraalisia.
Kieltolaki toi mukanaan ammattimaisen viinan salakuljetuksen. Se aiheutti ongelmia jopa kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi Viron kanssa välit olivat pirtutrokauksen vuoksi väliin varsin kireät.
Tavallisin pirtun kotimaa ei kuitenkaan ollut Viro, kuten yleensä luullaan, vaan Saksa. Saksassa pirtu oli halvempaa kuin Virossa.
Kieltolaki toi mukanaan korruption, väkivaltaa, pelottelua. Siitä seurasi myös vahva kontrolli, joka ulottui merialueiden vartioinneista tanssilavoille. Mikä pahinta, tulokset olivat kehnot. Valvonta oli kallista, verotulot vähenivät, ja ulkomaille valui rahaa suunnattomia summia.
Myöskään kieltolain ideologispoliittinen tavoite, alkoholiton maa, ei ymmärrettävästi toteutunut.
Rosvot ja poliisit
Espoossa pirtu teki monet tuonnista ja markkinoinnista vastanneet pirtukuninkaat rikkaaksi. Heidän vastapoolinaan toimivat siviilipukuiset kieltolakipoliisit eli "nuuskijat". Nimi muutettiin myöhemmin lääninetsiviksi. Kaupungeista löytyi myös kieltolakietsivien osastoja.
Vuonna 1930 perustettiin liikkuva poliisi. Kansan suussa heitä kutsuttiin "lentäviksi". Sanalla oli negatiivinen kaiku. Vuoden 1917-18 levottomuuksissa ja sisällissodassa toimineita murhapartioita oli nimitetty "lentäviksi" osastoiksi.
Espossa oli kieltolain vuosina kolme poliisiasemaa. Pääpaikka sijaitsi Leppävaarassa, toinen Kauklahdessa rautatieasemaa vastapäätä ja kolmas Kauniaisissa Thurmanin puistotiellä. Poliisien tavallisimmat toimintatavat olivat ratsiat ja pidätykset.
Kieltolakipoliisit vahtivat maanteitä tavalla joka on tuttua pirtuelokuvista. Ensimmäinen poliisiyksikkö näytti pysähtymismerkkiä, joka ratin takana luettiin kaasupolkimen käyttökäskyksi. Jäljempänä oli toinen yksikkö, jolla oli käytössään tiesulku. Se tarkoitti piikkimattoja, ketjuja ja kohtuullista määrää käyttöön valmiita aseita.
Espoossa tiesulkuja rakennettiin usein Leppävaaran Turuntiellä, Kauklahdessa, Espoonkartanossa ja Träskbyssä Ison maantien varrella. Tiesulun oli parasta pysäyttää salakuljettajien autot, sillä juuri ne olivat nopeimpia ja komeimpia autoja. Poliisiautoissa säästettiin jo silloin.
Vaikka pidätyksiä ja iskuja tehtiin jatkuvasti, saattoivat poliisit olla yhteistyössä varsinkin suurimpien pirtutrokareiden kanssa.
Ilmiantotapauksissa saatettiin poliisista antaa jopa vinkki tulevasta ratsiasta. Sen jälkeen olikin seuraavalla kerralla tavattaessa mahdollista ottaa "vahvalla kermalla" varustettu "kaffe knorr" tai "kova tee", kuten kotioloissa oli tapana. Ravintoloissa vahvennettu vichy tai sooda sai nimekseen "pirtufritsari".
Salakuljetus merellä
Merellä vartoi tullilaitos ja vuonna 1930 perustettu merivartiolaitos. Jälkimmäinen oli puolisotilaallinen rannikkorauhaa yllä pitävä ja salakuljetusta vastustava organisaatio. Sillä oli käytössään uusinta tekniikkaa, nopeita VMV-veneitä ja jopa lentokoneita.
VMV 6 on ehkä kuuluisin merivartioston vene. Se on päätähti Risto Orkon salakuljetusta ja merivartiosta käsittelevässä samannimisessä elokuvassa (1936). Salakuljetusalus Magnus oli esiintynyt jo mykkäfilmin aikana Erkki Karun elokuvassa Myrskyluodon kalastaja (1924). Sen yhtenä työnimenäkin oli mm. "Pirtua ja rakkautta". Kuvaukset siihen tehtiin kuitenkin pääosin Porvoossa ja Helsingissä.
Espoolaisella Nymanilla väitetään olleen laivastossaan 32 alusta. Ne hakivat pirtun kansainväliseltä merialueelta Gränsgrundin tai Helsingin majakan ulkopuolelta. Lastauspaikkoina olivat esimerkiksi Otaniemi, Staffan, Amiraalisatama ja Villa Miniato Soukassa sekä Saunalahti, Kallahden ja Pölanin laiturit Kauklahdessa. Suosittuja olivat myös Lauttasaari ja Tarvon saari, joihin pääsi veneellä rantaan saakka. Sieltä matka jatkui autoilla tai hevoskärryillä varastoon.
Merellä pirtutynnyreitä kuljetettiin pikamoottoriveneillä, jotka saavuttivat jopa 30 solmun nopeuden. Veneisiin oli vaijereilla liitetty säkkejä tai torpedoita. Torpedot eli "hauet" oli rakennettu neljästä pulteilla toisiinsa kiinnitetystä kulmaraudasta. Siihen mahtui tavallisesti 920 litraa pirtua. Keula oli virtaviivainen ja muistutti hauen päätä, siitä torpedolle lempinimi. Se ui 2-3 metrin syvyydessä.
Poliisin yllättäessä torpedo tai säkit laskettiin meren pohjaan. "Haukeen" oli kiinnitetty pussi suolaa ja korkki. Kun suola liukeni veteen, pääsi korkki 5-6 tunnin kuluttua pulpahtamaan pintaan. Saalis voitiin siten löytää. Säkkiin mahtui 4 kymmenen litran kanisteria ja kymmenkunta kiloa hiekkaa. Suola ja korkit kuuluivat tietenkin varustukseen.
Vain harvat salakuljettajat rikastuivat pysyvästi, sillä mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Makea elämä juhlineen, autot, moottoripyörät ja ravihevoset vaativat paljon käteistä. Menestyneet kauppiaat kulkivat kuitenkin näyttävissä puvuissa tai jatsareissa. Mutta varsinainen ilmestys oli trokari, jonka työasuksi vakiintui nahkavaatetus, yleensä kengurunnahkainen takki.
[Kirjoitus on vuodelta 1999, jolloin julkaisin näitä espoolaisidentiteetin rakennustarinoita Espoon kaupunkilehdessä EE-mailissa. Neljä toimitussihteeriä minua kesti, viides ei koskaan ottanut yhteyttä. Kommentteihin voisi merkitä, kannattaako näitä tänne panna - onko siis edes viihdytysarvoa jäljellä. Juttuja on kymmenkunta ja niitä voisi aika ajoin tänne sirotella. Osa on tehty vaimon kanssa yhteistyössä, joten häneltäkin pitää lupa pyytää.]
Myynti alkoi 5. päivänä huhtikuuta vuonna 1932 kello 10 aamulla. Siis 543210. Se merkitsi kulta-ajan päättymistä monelle espoolaiselle pirtutrokarillekin.
Kieltolaki
Kieltolaki alkoi kesäkuussa 1919. Viinaa ei enää saatu. Se oli suuri ilo raittiusihmisille, mutta murheeksi monelle kohtuukäyttäjälle pienimmästä torpasta presidentinlinnaan. Laki jakoi ihmiset kahteen ryhmään: kieltolain kannattajiin ja sen vastustajiin.
K. J. Ståhlbergin Ester-vaimo merkitsi päiväkirjaansa kuinka presidentti kotioloissa silloin tällöin kaipasi lasillista sherryä tai portviiniä. Se oli tapa rentoutua kovan työpäivän jälkeen.
Mutta presidentin moraali kesti kiusaukset. Laillisuusmiehenä hän ei lasiin koskenut kertaakaan. Kaikki kansalaiset eivät olleet yhtä tiukkamoraalisia.
Kieltolaki toi mukanaan ammattimaisen viinan salakuljetuksen. Se aiheutti ongelmia jopa kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi Viron kanssa välit olivat pirtutrokauksen vuoksi väliin varsin kireät.
Tavallisin pirtun kotimaa ei kuitenkaan ollut Viro, kuten yleensä luullaan, vaan Saksa. Saksassa pirtu oli halvempaa kuin Virossa.
Kieltolaki toi mukanaan korruption, väkivaltaa, pelottelua. Siitä seurasi myös vahva kontrolli, joka ulottui merialueiden vartioinneista tanssilavoille. Mikä pahinta, tulokset olivat kehnot. Valvonta oli kallista, verotulot vähenivät, ja ulkomaille valui rahaa suunnattomia summia.
Myöskään kieltolain ideologispoliittinen tavoite, alkoholiton maa, ei ymmärrettävästi toteutunut.
Rosvot ja poliisit
Espoossa pirtu teki monet tuonnista ja markkinoinnista vastanneet pirtukuninkaat rikkaaksi. Heidän vastapoolinaan toimivat siviilipukuiset kieltolakipoliisit eli "nuuskijat". Nimi muutettiin myöhemmin lääninetsiviksi. Kaupungeista löytyi myös kieltolakietsivien osastoja.
Vuonna 1930 perustettiin liikkuva poliisi. Kansan suussa heitä kutsuttiin "lentäviksi". Sanalla oli negatiivinen kaiku. Vuoden 1917-18 levottomuuksissa ja sisällissodassa toimineita murhapartioita oli nimitetty "lentäviksi" osastoiksi.
Espossa oli kieltolain vuosina kolme poliisiasemaa. Pääpaikka sijaitsi Leppävaarassa, toinen Kauklahdessa rautatieasemaa vastapäätä ja kolmas Kauniaisissa Thurmanin puistotiellä. Poliisien tavallisimmat toimintatavat olivat ratsiat ja pidätykset.
Kieltolakipoliisit vahtivat maanteitä tavalla joka on tuttua pirtuelokuvista. Ensimmäinen poliisiyksikkö näytti pysähtymismerkkiä, joka ratin takana luettiin kaasupolkimen käyttökäskyksi. Jäljempänä oli toinen yksikkö, jolla oli käytössään tiesulku. Se tarkoitti piikkimattoja, ketjuja ja kohtuullista määrää käyttöön valmiita aseita.
Espoossa tiesulkuja rakennettiin usein Leppävaaran Turuntiellä, Kauklahdessa, Espoonkartanossa ja Träskbyssä Ison maantien varrella. Tiesulun oli parasta pysäyttää salakuljettajien autot, sillä juuri ne olivat nopeimpia ja komeimpia autoja. Poliisiautoissa säästettiin jo silloin.
Vaikka pidätyksiä ja iskuja tehtiin jatkuvasti, saattoivat poliisit olla yhteistyössä varsinkin suurimpien pirtutrokareiden kanssa.
Ilmiantotapauksissa saatettiin poliisista antaa jopa vinkki tulevasta ratsiasta. Sen jälkeen olikin seuraavalla kerralla tavattaessa mahdollista ottaa "vahvalla kermalla" varustettu "kaffe knorr" tai "kova tee", kuten kotioloissa oli tapana. Ravintoloissa vahvennettu vichy tai sooda sai nimekseen "pirtufritsari".
Salakuljetus merellä
Merellä vartoi tullilaitos ja vuonna 1930 perustettu merivartiolaitos. Jälkimmäinen oli puolisotilaallinen rannikkorauhaa yllä pitävä ja salakuljetusta vastustava organisaatio. Sillä oli käytössään uusinta tekniikkaa, nopeita VMV-veneitä ja jopa lentokoneita.
VMV 6 on ehkä kuuluisin merivartioston vene. Se on päätähti Risto Orkon salakuljetusta ja merivartiosta käsittelevässä samannimisessä elokuvassa (1936). Salakuljetusalus Magnus oli esiintynyt jo mykkäfilmin aikana Erkki Karun elokuvassa Myrskyluodon kalastaja (1924). Sen yhtenä työnimenäkin oli mm. "Pirtua ja rakkautta". Kuvaukset siihen tehtiin kuitenkin pääosin Porvoossa ja Helsingissä.
Espoolaisella Nymanilla väitetään olleen laivastossaan 32 alusta. Ne hakivat pirtun kansainväliseltä merialueelta Gränsgrundin tai Helsingin majakan ulkopuolelta. Lastauspaikkoina olivat esimerkiksi Otaniemi, Staffan, Amiraalisatama ja Villa Miniato Soukassa sekä Saunalahti, Kallahden ja Pölanin laiturit Kauklahdessa. Suosittuja olivat myös Lauttasaari ja Tarvon saari, joihin pääsi veneellä rantaan saakka. Sieltä matka jatkui autoilla tai hevoskärryillä varastoon.
Merellä pirtutynnyreitä kuljetettiin pikamoottoriveneillä, jotka saavuttivat jopa 30 solmun nopeuden. Veneisiin oli vaijereilla liitetty säkkejä tai torpedoita. Torpedot eli "hauet" oli rakennettu neljästä pulteilla toisiinsa kiinnitetystä kulmaraudasta. Siihen mahtui tavallisesti 920 litraa pirtua. Keula oli virtaviivainen ja muistutti hauen päätä, siitä torpedolle lempinimi. Se ui 2-3 metrin syvyydessä.
Poliisin yllättäessä torpedo tai säkit laskettiin meren pohjaan. "Haukeen" oli kiinnitetty pussi suolaa ja korkki. Kun suola liukeni veteen, pääsi korkki 5-6 tunnin kuluttua pulpahtamaan pintaan. Saalis voitiin siten löytää. Säkkiin mahtui 4 kymmenen litran kanisteria ja kymmenkunta kiloa hiekkaa. Suola ja korkit kuuluivat tietenkin varustukseen.
Vain harvat salakuljettajat rikastuivat pysyvästi, sillä mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Makea elämä juhlineen, autot, moottoripyörät ja ravihevoset vaativat paljon käteistä. Menestyneet kauppiaat kulkivat kuitenkin näyttävissä puvuissa tai jatsareissa. Mutta varsinainen ilmestys oli trokari, jonka työasuksi vakiintui nahkavaatetus, yleensä kengurunnahkainen takki.
[Kirjoitus on vuodelta 1999, jolloin julkaisin näitä espoolaisidentiteetin rakennustarinoita Espoon kaupunkilehdessä EE-mailissa. Neljä toimitussihteeriä minua kesti, viides ei koskaan ottanut yhteyttä. Kommentteihin voisi merkitä, kannattaako näitä tänne panna - onko siis edes viihdytysarvoa jäljellä. Juttuja on kymmenkunta ja niitä voisi aika ajoin tänne sirotella. Osa on tehty vaimon kanssa yhteistyössä, joten häneltäkin pitää lupa pyytää.]
tiistaina, joulukuuta 07, 2004
Katsotaan, sanoi lääkäri
Jaha. Nyt on sitten maanantaikuutonenkin, mikä on luonnollista koska on sunnuntaivitonen. Jäljellä ovat sitten keskiviikko, torstai, perjantai ja lauantai, sillä sunnuntaina meillä on jo femmanin lisäksi Schizo-Jannen sunnantailista.
Kaikki kunnia blogien joukkoliikkeelle eli meemistörihmastolle, mutta sitäkin kehittyneempää toimintaa on Jaakobin testi. Jaakobin blogin tuotekehittelykonsultaation sylttytehdasraportti menee näin:
"Marleena viittasi 28.11. Sediksen ajatukseen 24 postauksesta vuorokauden aikana näin: 'Lukijoita ei ole kuin kourallinen enkä usko, että määrät nousevat tein mitä tahansa. Pitäisiköhän tehdä kuin Sedis, joka miettii postausten määrän - ei laadun lisäämistä?' Minä pohdin pari päivää sitten omia suosiolukujani ja niiden alhaisuutta. Tänään olen noudattanut Sediksen ajatusta niin, että olen kirjoittanut (tämä postaus mukaan lukien) 12 tekstiä, joka tunti yhden. Katsotaanpa tilannetta:
349 (+68) Jaakobin testamentti — ja kuvaaja.
Vaikken matematiikasta mitään tajuakaan, on käyrä käsittääkseni ns. nousemaan päin. Puhukoot tilastot puolestani."
Onnea Jaakobille, mutta oma käyräni on kyllä nyt ennätyslaskussa. Kun reilut pari viikkoa sitten sain satasen aktiivitilausta rikki, on jäljellä enää 91 ja loputkin menossa. Viimeisen viikon aikana pari lukijaa pulttasi niin, että häipyi kokonaistilaajamäärästäkin, ei vain siirtynyt passiivisten pamaus-tilaajien suureen joukkoon.
Mannerheimiä ei jumalauta saisi pilkata. Mutta on siihen toinenkin syy: mikä viheltäen tulee, se laulaen menee - viime aikojen uusista tilaajista vain harva palaa ensimmäisen viikon jälkeen Pamaukseen. Vaikka väkeä lappasi edellä linkatun Kasa-kirjoituksen jälkeen kuin Vikkilässä kissoja, tilaamaan ei kukaan yltynyt, vaan päinvastoin, kuten tuli jo mainittua.
Bloggeri on oikein nihkeä tänään, aivan kuten itsekin, niin kuin viime aikoina useamminkin. Katsotaas, miten nyt käy.
Kaikki kunnia blogien joukkoliikkeelle eli meemistörihmastolle, mutta sitäkin kehittyneempää toimintaa on Jaakobin testi. Jaakobin blogin tuotekehittelykonsultaation sylttytehdasraportti menee näin:
"Marleena viittasi 28.11. Sediksen ajatukseen 24 postauksesta vuorokauden aikana näin: 'Lukijoita ei ole kuin kourallinen enkä usko, että määrät nousevat tein mitä tahansa. Pitäisiköhän tehdä kuin Sedis, joka miettii postausten määrän - ei laadun lisäämistä?' Minä pohdin pari päivää sitten omia suosiolukujani ja niiden alhaisuutta. Tänään olen noudattanut Sediksen ajatusta niin, että olen kirjoittanut (tämä postaus mukaan lukien) 12 tekstiä, joka tunti yhden. Katsotaanpa tilannetta:
349 (+68) Jaakobin testamentti — ja kuvaaja.
Vaikken matematiikasta mitään tajuakaan, on käyrä käsittääkseni ns. nousemaan päin. Puhukoot tilastot puolestani."
Onnea Jaakobille, mutta oma käyräni on kyllä nyt ennätyslaskussa. Kun reilut pari viikkoa sitten sain satasen aktiivitilausta rikki, on jäljellä enää 91 ja loputkin menossa. Viimeisen viikon aikana pari lukijaa pulttasi niin, että häipyi kokonaistilaajamäärästäkin, ei vain siirtynyt passiivisten pamaus-tilaajien suureen joukkoon.
Mannerheimiä ei jumalauta saisi pilkata. Mutta on siihen toinenkin syy: mikä viheltäen tulee, se laulaen menee - viime aikojen uusista tilaajista vain harva palaa ensimmäisen viikon jälkeen Pamaukseen. Vaikka väkeä lappasi edellä linkatun Kasa-kirjoituksen jälkeen kuin Vikkilässä kissoja, tilaamaan ei kukaan yltynyt, vaan päinvastoin, kuten tuli jo mainittua.
Bloggeri on oikein nihkeä tänään, aivan kuten itsekin, niin kuin viime aikoina useamminkin. Katsotaas, miten nyt käy.
maanantaina, joulukuuta 06, 2004
Suurin suomalainen: Hanna Pakarinen
YLE on sitten julkistanut äänestystuloksensa Suurista suomalaisista:
1. C.G.E. Mannerheim 104 244 (28.66%)
2. Risto Ryti 80 790 (22.21%)
3. Urho Kekkonen 57 456 (15.8%)
4. Adolf Ehrnrooth 27 477 (7.55%)
5. Tarja Halonen 26 536 (7.3%)
6. Arvo Ylppö 22 136 (6.09%)
7. Mikael Agricola 15 974 (4.39%)
8. Jean Sibelius 15 397 (4.23%)
9. Aleksis Kivi 7 622 (2.1%)
10. Elias Lönnrot 6 099 (1.68%)
Perusteluja ja ihmisiä on monenlaisia, mutta en minä voi kuin ihmetellä sitä, että kaikista presidenteistä Risto Ryti yltää kakkoseksi. Ryti! Miehen suurin saavutus on Amerikan -lainan hankkiminen (osin itse aiheutetun) sodan jälkeen Suomen pankin pääjohtajana (josta hänet pakotettiin luopumaan poliittisista syistä).
Ne reilut 27000, jotka äänestivät Ehrnroothia ovat varmasti jonkin sortin militaristeja. Kysymys kuuluukin: Mitä semmoista Mannerheimissä on, mikä ei heille käynyt, vaan piti äänestää Ehrnroothia. Pessimistisyys?
Presidenttejä on siis kaikkiaan neljä kymmenen joukossa. Heistä Tarja Halonen, jolla on ollut idolisoijansa, sai yllättävän vähän ääniä. Ja missä on presidentti K. J. Ståhlberg, jo hylätyn perustuslain, mutta ehdottomasti kansanvaltaisen Suomen luoja?
Kulttuurin todellista - vähäistä - painoarvoa suomalaisuuden omakuvassa osoittaa Lönnrotin, Kiven, Sibeliuksen ja miksei Agricolankin vähäinen äänimäärä.
Kaiken kaikkiaan kisa on suuri floppi. Osallistujia vähän, tuloksetkin surkeita, "televisiodokumentit" päähenkilöistä (jotka oli vähän liian selvästi etukäteen valittu) juosten "litsit auki" tehty.
Niin, moniko äänesti Idols-kilpailussa? Finaalissa annettiin 713 000 ääntä. Hanna sai äänistä 60 prosenttia eli 431 000 kappaletta eli yli neljä kertaa enemmän kuin Mannerheim tässä kisassa.
Siksi ehdotankin kisan tulosten peruuttamista, ja Hanna Pakarisen valintaa suurimmaksi suomalaiseksi 431000 äänellä.
1. C.G.E. Mannerheim 104 244 (28.66%)
2. Risto Ryti 80 790 (22.21%)
3. Urho Kekkonen 57 456 (15.8%)
4. Adolf Ehrnrooth 27 477 (7.55%)
5. Tarja Halonen 26 536 (7.3%)
6. Arvo Ylppö 22 136 (6.09%)
7. Mikael Agricola 15 974 (4.39%)
8. Jean Sibelius 15 397 (4.23%)
9. Aleksis Kivi 7 622 (2.1%)
10. Elias Lönnrot 6 099 (1.68%)
Perusteluja ja ihmisiä on monenlaisia, mutta en minä voi kuin ihmetellä sitä, että kaikista presidenteistä Risto Ryti yltää kakkoseksi. Ryti! Miehen suurin saavutus on Amerikan -lainan hankkiminen (osin itse aiheutetun) sodan jälkeen Suomen pankin pääjohtajana (josta hänet pakotettiin luopumaan poliittisista syistä).
Ne reilut 27000, jotka äänestivät Ehrnroothia ovat varmasti jonkin sortin militaristeja. Kysymys kuuluukin: Mitä semmoista Mannerheimissä on, mikä ei heille käynyt, vaan piti äänestää Ehrnroothia. Pessimistisyys?
Presidenttejä on siis kaikkiaan neljä kymmenen joukossa. Heistä Tarja Halonen, jolla on ollut idolisoijansa, sai yllättävän vähän ääniä. Ja missä on presidentti K. J. Ståhlberg, jo hylätyn perustuslain, mutta ehdottomasti kansanvaltaisen Suomen luoja?
Kulttuurin todellista - vähäistä - painoarvoa suomalaisuuden omakuvassa osoittaa Lönnrotin, Kiven, Sibeliuksen ja miksei Agricolankin vähäinen äänimäärä.
Kaiken kaikkiaan kisa on suuri floppi. Osallistujia vähän, tuloksetkin surkeita, "televisiodokumentit" päähenkilöistä (jotka oli vähän liian selvästi etukäteen valittu) juosten "litsit auki" tehty.
Niin, moniko äänesti Idols-kilpailussa? Finaalissa annettiin 713 000 ääntä. Hanna sai äänistä 60 prosenttia eli 431 000 kappaletta eli yli neljä kertaa enemmän kuin Mannerheim tässä kisassa.
Siksi ehdotankin kisan tulosten peruuttamista, ja Hanna Pakarisen valintaa suurimmaksi suomalaiseksi 431000 äänellä.
Hyvää itsenäisyyspäivää
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, myös maassa asuville ja oleskeleville ulkomaalaisille! Itsenäisyyspäivän viettoa ei pidä jättää natsitervehdyksin maataan pilkkaavalle, kaljupäiselle rasistiselle lipunhalventajalle, kaljapäissään keskiyöllä kansallislauluja örisevälle banaalinationalistille, Suur-Suomi-alttareita kotiin rakentavalle reservinupseerille eikä sotarikoksistaan ja muista väkivallanteoista humalassa ylpeilevälle dorkalle. Esimerkit eivät ole keksittyjä vaan koettuja. Onneksi meitä muita on paljon enemmän.
Itsenäisyyspäivää sopii juhlistaa vaikkapa Britney Spearsin Kevin Federlinelle kirjoittamalla runolla ”A meal, a shower and some ice-cream / Then I threw my man down, you know what I mean.” Isänmaallista iltaa ja yötä! Ja hyvää Nikolain-päivää!
Itsenäisyyspäivää sopii juhlistaa vaikkapa Britney Spearsin Kevin Federlinelle kirjoittamalla runolla ”A meal, a shower and some ice-cream / Then I threw my man down, you know what I mean.” Isänmaallista iltaa ja yötä! Ja hyvää Nikolain-päivää!
sunnuntaina, joulukuuta 05, 2004
lauantaina, joulukuuta 04, 2004
Veronpalautusta törsäämään
Veronpalautukset näyttävät tulleen tilille eilen. 275 euroa, joten aika balanssissa oltiin männä vuonnakin. Tänä vuonna sama juttu. Verosuunnittelu on hanskassa tai oikeammin äitini hanskassa, hän kun on verokonsulttini.
Summa on liian pieni, jotta mitään voisi ostaa. [Haluaisin Sisiliaan, kunnollisen television ja videokameran]. Mutta summa on tarpeeksi suuri, jotta sen voisi törsätä.
Ruoka ja juoma on passé. Vaatteita ei voi vielä hankkia, koska paino tippuu koko ajan tällä nälkäkuurilla. Välikausi/talvikengät sillä saisi ja ne ovat tarpeen.
Kolmisen kertaa verotuksessa minua onnekkaampi vaimo meni jo ulos. Ei ole vielä soittanut kantoapua.
Pataan ropo
Osallistuinpa minäkin sitten "Bloggaajien" edustajana Joulupata -keräykseen Veeran ja Skitso-Jannen ohjaamina. 12 bloggaajaa on nyt sitten jo mukana, rahaa oli sivuilla käydessä kertynyt 160 euroa.
Tavallisesti en näihin keräyksiin juuri osallistu - erityisesti en puhelinkeräyksiin - mutta kun kerran nyt syksyllä näytimme pelastusupseeri Edvard Rosenlundin filmejä 1920- ja 1930-luvun Indonesiasta, ja Pelastusarmeija sen kautta toi minunkin elämääni kokemuksia, niin pieneksi vastalahjaksi tämä sijoitus hyvän tekemiseen. Ja ajatus blogiyhteisöllisestä osallistumisesta viehätti. Kolmanneksi: onhan sitä kuitenkin jollakin tapaa hyväosainen.
Pikkujoulut ohi
Pikkujoulut olivat - näin puoli litraa vettä, tamponi ja kondomi suussa olevia ihmisiä joilla oli filmirulla jalkojen välissä ja ne menivät niin kuin Marcello Mastroianni: smik-smak-smik-smak. Jotkut huusivat Pasolinia: Salo. Vastenmielinen näytelmä. Vain minä ja ST protestoivat. Osallistujat ottivat asian jopa huumorin kannalta. Mutta onneksi sitä ei tarvinnut katsella. Saattoi keskittyä GT:hen.
Mutta loppuillasta oli tarjolla paljon hyvää elokuvakeskustelua parhaiden suomalaisten elokuvakirjoittajien kanssa. Ei tullut edes tappelua, vain vähän riitaa Godardista. [Tästä todelliset asiantuntijat voivat päätellä jotain.] Nuorison parhain osa juopui ja alkoi puhua höpöjä "ilman pateksteja".
Palasin humalassa töihin. Join lisää viinaa ja kirjoitin pari katalogitekstiä,ne olivat oikeasti ihan hyviä, vonkuivat sähköpostissa kun dead line oli mennyt, mutta eivät kiinnittäneet yhtään huomiota siihen, että mukaan saamistani elokuvista - noin 20 tuntia - vain yksi tunnin dokkari oli relevantti: kaikki mitä katsoin oli kirjoittamisen kannalta väärää. Sain siis väärät leffat. Kirjoitin alunperin väärät leffat ja ne ovat nyt ikuisessa varastossa. Viisastuin, mutta syyllistyin.
No, any way, pistän ne elokuvablogiin sitten kun se realisoituu, aika koittaa.
Olen turhautunut, haluton ja tyhjän tuntuinen.
perjantaina, joulukuuta 03, 2004
Pikkujoulut
Kaksikymmentä vuotta vietin pikkujouluja lähinnä yliopistolla ja sen liepeillä instituutioiden ja yhteisöjen muodollisissa sekä epämuodollisissa juhlallisuuksissa.
Valtion leivissä olen edelleenkin, mutta periaatteessa meillä on "firman" pikkujoulut. Aamulla joulupuuroa, illalla erit. veteraanien suosimia elokuvatietokilpailuja, vähän ontuvasti vedettyjä joululauluja ja pikkujouluelokuva.
Viime vuonna olin pikkujoulutoimikunnan jäsen, hieman tavallista raisumman pikkujouluelokuvan toinen tekijä ja juonsin koko tilaisuuden, jossa mm. jaettiin elokuvaan The Shining viitaten Kultainen, Hopeinen ja Pronssinen kirves - se kuuluu ensikertalaisen elämään. Tänä vuonna en.
Joten oikeastaan. Minulla on elämäni ensimmäiset "firman" pikkujoulut. [No nyt työpaikan blogilukijat vetävät kattilan päähän.] Omat ämpärit mukaan, kuten tavattiin paremmissa piireissä. Tällä räkämäärällä se voi olla tarpeen.
Valtion leivissä olen edelleenkin, mutta periaatteessa meillä on "firman" pikkujoulut. Aamulla joulupuuroa, illalla erit. veteraanien suosimia elokuvatietokilpailuja, vähän ontuvasti vedettyjä joululauluja ja pikkujouluelokuva.
Viime vuonna olin pikkujoulutoimikunnan jäsen, hieman tavallista raisumman pikkujouluelokuvan toinen tekijä ja juonsin koko tilaisuuden, jossa mm. jaettiin elokuvaan The Shining viitaten Kultainen, Hopeinen ja Pronssinen kirves - se kuuluu ensikertalaisen elämään. Tänä vuonna en.
Joten oikeastaan. Minulla on elämäni ensimmäiset "firman" pikkujoulut. [No nyt työpaikan blogilukijat vetävät kattilan päähän.] Omat ämpärit mukaan, kuten tavattiin paremmissa piireissä. Tällä räkämäärällä se voi olla tarpeen.
torstaina, joulukuuta 02, 2004
Vuoden paras linkki
The Modern Word on paras linkki, johon olen pitkään aikaan törmännyt.
Siitä ei pääse irti hetkessä. Se on vuoden paras linkki. Suurkiitos Kasan Jussille, jonka jutun sisältämän linkin kautta sinne pääsin.
Siitä ei pääse irti hetkessä. Se on vuoden paras linkki. Suurkiitos Kasan Jussille, jonka jutun sisältämän linkin kautta sinne pääsin.
Minä ja Aatos
Näkymä rannalla khilautteli kaverin lompakkoa ministeri Enestamin ja erinäisten suosikkikolumnistien jalanjäljillä:
"Eivätkö kaikki verot ole ideologisia? Ideologiana se, että sivistysvaltiossa hyvinvoinnista annetaan kaverille kans, vaikkakin ohjatusti."
Ei vero ole ideologinen, se on vain valtion tapa ja ollut jo pitkään. Valtiot perivät veroja. Veroja perittiin jo ennen valtioita, yhteiskuntamuodostumien aikana.
Mutta veron perustelu on jo ideologista. Otetaan nyt vaikka tämä varallisuusvero.
Tottahan Aatos on iloinen, kun saa 1 548 000 euroa enemmän käteen vuonna 2006 vain tämän uudistuksen vuoksi. Sen verran hän maksoi varallisuusveroja vuoden 2003 tuloistaan eikä siitä valittanut. Hän ei ole vielä kertonut innokkaille tutkiville journalisteille, mihin aikoo tämän yllätyslahjan valtiolta laittaa. Ehkä hän ostaa sillä sarjakuvalehden tai jonkun pienen konsernin uusista EU-maista.
Minullekin verosuunnittelijoilla oli uutisia. Käteen jäävä tulo pienenee minun verouudistuksessani jo ensi vuonna noin 2 euroa/kuukausi.
Vertaillaanpa vähän. Otetaan pariksi Aatos ja minä. Vaikka Aatos painaa hieman enemmän kuin minä, olemme suurinpiirtein samaa kaliiberia ja yhtä vaatimattomiakin vielä.
Eikä sillä 60-70 miljoonalla eurolla, jonka vero vuosittain tuotti, olisi saatu mitään aikaiseksi. Ennen vuotta 2006 se olisi siis tehnyt max. 140 miljoonaa, edellyttäen, että rikkaat eivät rikastuisi. Pikkuraha. Ideologiajuttuja. Näin vakuuttivat vastuussa olevat ministerit, joiden nimiä en nyt jaksa muistaa.
Mutta mieltäni kaivaa pieni epäilys, että minä ja pari muuta olisimme voineet säästyä niiltä uudistuksilta, jotka minulta veivät ja Aatokselle toivat. Yli 53-vuotiailta viedään jo sitten parikymmentä euroa kuukaudessa.
Entisenä matematiikan pääaineopiskelijana en jaksa laskea, montako vuotta minun pitäisi maksaa, että tuo Aatoksen saama lisä tulisi tasatuksi minun taskustani. Mullan alla taidamme olla silloin molemmat ja muistoissa vain toinen. Mutta noin periaatteessa se menee näin, sillä nykyäänhän kaikille menoille pitää olla tulolähdekin tiedossa. Nyt se näyttäisi olevan minun farkkujeni oikea etutasku.
Mutta on siinä valtion tavassa verottaa ehkä sittenkin jotakin ideologista. Nyt ovat rikkaat hyvällä tuulella. Ei siksi, että tulevat rikkaammiksi, vaan siksi, että nyt he tuntevat edes hetken saavansa jotakin yhteiskunnalta ja isänmaalta, jota he - varsinkin hädän hetkellä - enemmän kuin muut ihan oikein ideologisesti rakastavat.
Valtio ja Yhteiskunta on Yrityksiä ja Rikkaita Yhteiskunnan Edustajia Varten. Ei toisin päin. Mutta on meilläkin siinä tehtävämme. Farkkujen oikeassa etutaskussa.
"Eivätkö kaikki verot ole ideologisia? Ideologiana se, että sivistysvaltiossa hyvinvoinnista annetaan kaverille kans, vaikkakin ohjatusti."
Ei vero ole ideologinen, se on vain valtion tapa ja ollut jo pitkään. Valtiot perivät veroja. Veroja perittiin jo ennen valtioita, yhteiskuntamuodostumien aikana.
Mutta veron perustelu on jo ideologista. Otetaan nyt vaikka tämä varallisuusvero.
Tottahan Aatos on iloinen, kun saa 1 548 000 euroa enemmän käteen vuonna 2006 vain tämän uudistuksen vuoksi. Sen verran hän maksoi varallisuusveroja vuoden 2003 tuloistaan eikä siitä valittanut. Hän ei ole vielä kertonut innokkaille tutkiville journalisteille, mihin aikoo tämän yllätyslahjan valtiolta laittaa. Ehkä hän ostaa sillä sarjakuvalehden tai jonkun pienen konsernin uusista EU-maista.
Minullekin verosuunnittelijoilla oli uutisia. Käteen jäävä tulo pienenee minun verouudistuksessani jo ensi vuonna noin 2 euroa/kuukausi.
Vertaillaanpa vähän. Otetaan pariksi Aatos ja minä. Vaikka Aatos painaa hieman enemmän kuin minä, olemme suurinpiirtein samaa kaliiberia ja yhtä vaatimattomiakin vielä.
Eikä sillä 60-70 miljoonalla eurolla, jonka vero vuosittain tuotti, olisi saatu mitään aikaiseksi. Ennen vuotta 2006 se olisi siis tehnyt max. 140 miljoonaa, edellyttäen, että rikkaat eivät rikastuisi. Pikkuraha. Ideologiajuttuja. Näin vakuuttivat vastuussa olevat ministerit, joiden nimiä en nyt jaksa muistaa.
Mutta mieltäni kaivaa pieni epäilys, että minä ja pari muuta olisimme voineet säästyä niiltä uudistuksilta, jotka minulta veivät ja Aatokselle toivat. Yli 53-vuotiailta viedään jo sitten parikymmentä euroa kuukaudessa.
Entisenä matematiikan pääaineopiskelijana en jaksa laskea, montako vuotta minun pitäisi maksaa, että tuo Aatoksen saama lisä tulisi tasatuksi minun taskustani. Mullan alla taidamme olla silloin molemmat ja muistoissa vain toinen. Mutta noin periaatteessa se menee näin, sillä nykyäänhän kaikille menoille pitää olla tulolähdekin tiedossa. Nyt se näyttäisi olevan minun farkkujeni oikea etutasku.
Mutta on siinä valtion tavassa verottaa ehkä sittenkin jotakin ideologista. Nyt ovat rikkaat hyvällä tuulella. Ei siksi, että tulevat rikkaammiksi, vaan siksi, että nyt he tuntevat edes hetken saavansa jotakin yhteiskunnalta ja isänmaalta, jota he - varsinkin hädän hetkellä - enemmän kuin muut ihan oikein ideologisesti rakastavat.
Valtio ja Yhteiskunta on Yrityksiä ja Rikkaita Yhteiskunnan Edustajia Varten. Ei toisin päin. Mutta on meilläkin siinä tehtävämme. Farkkujen oikeassa etutaskussa.
Sanakirjamääritelmä blogista
Monet ovat jo ehtineet viitata siihen, että sanakirjayhtiö Merriam-Webster On-Linen valinta vuoden sanaksi - se on siis ollut katsotuin sana yhtiön on-line -sanakirjassa - on
Blog
jonka sanakirja sitten määrittelee seuraavasti:
"Blog noun [short for Weblog] (1999) : a Web site that contains an online personal journal with reflections, comments, and often hyperlinks provided by the writer"
ja sujuvakielinen suomennokseni:
"Blog, substantiivi [lyhennys sanasta Weblog]: Saitti eli verkkosivusto, jonka osa on jatkuvapäivitteinen, henkilökohtainen yhdistelmäkirja, mihin kirjoittaja sisällyttää mietteitään, kommenttejaan ja usein hyperlinkkejä".
"Journal"-sanaa suomentaessani valitsin sanan monista merkityksistä kirjanpidossa käytettävän merkityksen "yhdistelykirja", joka olisi sellaisenaan lähes ideaali kertomaan "journal"-sanan monista merkityksistä. Yhdistelmäkirja on kuitenkin oma sanansa, uusi suomen kielessä, ja antaa ymmärtää, että jotakin siinä yhdistellään. Kun sitten perään kerrotaan, että henkilökohtaisia reflektioita eli mietteitä ja kommentointia (myös Internetin ulkopuolella sijaitsevan) maailman menosta sekä usein linkkejä (Internetin sisälle), niin siinähän se suomennos sitten on. Järjestys on nykymielessä oikea: ensin tulevat mietteet ja kommentit, linkit vasta sitten. Blogien historiahan osoittaa sen olleen aiemmin toisinpäin.
Lähes yhtä kiinnostavia olivat M-W:n 10 suosittua sanaa 2004. Kielitaitoa on se, jos nämä ilman selvittelyä tuntee. Minä tiesin niistä viisi, joka viittaa yleisemminkin englannintaitooni. Noin puolet on hallussa.
2004 Top Ten Favorite Words
Blog
jonka sanakirja sitten määrittelee seuraavasti:
"Blog noun [short for Weblog] (1999) : a Web site that contains an online personal journal with reflections, comments, and often hyperlinks provided by the writer"
ja sujuvakielinen suomennokseni:
"Blog, substantiivi [lyhennys sanasta Weblog]: Saitti eli verkkosivusto, jonka osa on jatkuvapäivitteinen, henkilökohtainen yhdistelmäkirja, mihin kirjoittaja sisällyttää mietteitään, kommenttejaan ja usein hyperlinkkejä".
"Journal"-sanaa suomentaessani valitsin sanan monista merkityksistä kirjanpidossa käytettävän merkityksen "yhdistelykirja", joka olisi sellaisenaan lähes ideaali kertomaan "journal"-sanan monista merkityksistä. Yhdistelmäkirja on kuitenkin oma sanansa, uusi suomen kielessä, ja antaa ymmärtää, että jotakin siinä yhdistellään. Kun sitten perään kerrotaan, että henkilökohtaisia reflektioita eli mietteitä ja kommentointia (myös Internetin ulkopuolella sijaitsevan) maailman menosta sekä usein linkkejä (Internetin sisälle), niin siinähän se suomennos sitten on. Järjestys on nykymielessä oikea: ensin tulevat mietteet ja kommentit, linkit vasta sitten. Blogien historiahan osoittaa sen olleen aiemmin toisinpäin.
Lähes yhtä kiinnostavia olivat M-W:n 10 suosittua sanaa 2004. Kielitaitoa on se, jos nämä ilman selvittelyä tuntee. Minä tiesin niistä viisi, joka viittaa yleisemminkin englannintaitooni. Noin puolet on hallussa.
2004 Top Ten Favorite Words
- defenestration
- serendipity
- onomatopoeia
- discombobulate
- plethora
- callipygian
- juxtapose
- persnickety
- kerfuffle
- flibbertigibbet
Pata kattilaa soimaa
Yskiminen lakkasi hetkeksi kun nukahdin. Näin untakin, enkä ottanut jälkiruokaa edes unessa. Heräsin ennen sortumista.
Mutta kuinka voi pohjaanpalanut kasviskeitto haista näin pahalta?
Kattilan kylki ei sentään mustunut, mutta pohjan raaputtamisessa menee tunti. Ilmassa leijuu maailmanlopun käry: ovet auki, ikkunat auki ja silti, läpituuletuskaan ei auta ennen kuin kattilan putsaa.
Nyt muistan miksi olin onnellinen tamperelaisen hotelliravintola Rosendahlin tiskissä työskennellessäni: minä en ollut se toinen, joka pesi patoja. Puuropatojen pesijän elämä oli juuri tätä. Kumarrut syvälle katkuisaan satalitraiseen kattilaan, hankaat ja raaputat, kuorit ja vaivaat. Hulluinta oli se, että puuropatojen pesijä piti työstään. Ehkä olin silloin vielä niin nuori, että uskoin, kun toinen sanoo. Hotelliravintolan keittiö on helvetti: sen alin piiri on tiskiosasto, työhullujen, hörhöjen, juoppojen, loosereiden ja sinisilmissään viattomien työkenttä.
Puurokattila hotellissa palaa aina pohjaan. Ainakin niillä 1980-luvun alun kattiloilla. En muista kävikö niin Ruotsissa, jossa olin seuraavana vuonna sairaalan keittiössä töissä, onneksi en kuitenkaan tiskaamassa, josta sain loppuiäkseni tarpeeksi Tampereella. Luulen, että Ruotsissa puuronkeittämisen metodi oli kehittyneempää - liekö ollut peräti vesihaudekattilat käytössä? Hyvä etteivät panneet mantelia joka aamu puuroon.
Mantelista alluusio karvasmanteliin ja siitä karvaaseen. Puurokattila odottaa.
Mutta kuinka voi pohjaanpalanut kasviskeitto haista näin pahalta?
Kattilan kylki ei sentään mustunut, mutta pohjan raaputtamisessa menee tunti. Ilmassa leijuu maailmanlopun käry: ovet auki, ikkunat auki ja silti, läpituuletuskaan ei auta ennen kuin kattilan putsaa.
Nyt muistan miksi olin onnellinen tamperelaisen hotelliravintola Rosendahlin tiskissä työskennellessäni: minä en ollut se toinen, joka pesi patoja. Puuropatojen pesijän elämä oli juuri tätä. Kumarrut syvälle katkuisaan satalitraiseen kattilaan, hankaat ja raaputat, kuorit ja vaivaat. Hulluinta oli se, että puuropatojen pesijä piti työstään. Ehkä olin silloin vielä niin nuori, että uskoin, kun toinen sanoo. Hotelliravintolan keittiö on helvetti: sen alin piiri on tiskiosasto, työhullujen, hörhöjen, juoppojen, loosereiden ja sinisilmissään viattomien työkenttä.
Puurokattila hotellissa palaa aina pohjaan. Ainakin niillä 1980-luvun alun kattiloilla. En muista kävikö niin Ruotsissa, jossa olin seuraavana vuonna sairaalan keittiössä töissä, onneksi en kuitenkaan tiskaamassa, josta sain loppuiäkseni tarpeeksi Tampereella. Luulen, että Ruotsissa puuronkeittämisen metodi oli kehittyneempää - liekö ollut peräti vesihaudekattilat käytössä? Hyvä etteivät panneet mantelia joka aamu puuroon.
Mantelista alluusio karvasmanteliin ja siitä karvaaseen. Puurokattila odottaa.
keskiviikkona, joulukuuta 01, 2004
Sedis Blog Inc. tiedottaa taas
"Kiihtyvässä kansainvälisessä uutiskilpailussa on seurattava aikaansa ja jyrmyin askelin näytettävä tietä kilpailun paineissa", Sedis Zedis selosti pieneksi reivatulle valtameriyhtiöhallitukselle, jonka tehtävänä on ohjata purtta globaalissa talousmeressä tuulen ja tuiskun aikana.
"Me olemme satsanneet jo pitkään BuzzFlash.comin riippu- ja roikkumattomiin uutisvälähdyksiin, jossa yhdistyvät liberaali, kriittinen ja katse", Sedis Zedis jatkoi. "Mutta se ei riitä. Me haluamme enemmän. Me haluamme enemmän heti. Me haluamme kaiken."
"Siksi", Sedis Zedis nosti päätänsä. "Siksi olemme tänään tilallisesti sulautuneet kymmenprosenttisesti oman sataprosenttisen panoksemme lisäksi myös New York Timesiin. Me olemme New York Times ja New York Times on me."
Hallitus näytti pohtivan Titanicin seireenilaulua, sillä toden totta, viininpunaisten verhojen takaa kuului selvästikin laivaorkesterin ääni - viimeinen laulu.
"Mitä on uhka Karu Sellin taholta? Mitä on uhka muiden uusien tulokkaiden taholta, kun meillä on takanamme maailman vahvin armeija ja kansa. New York Times on selvinnyt ensimmäisestä maailmansodasta voittajana. Ja se on selvinnyt toisestakin. Sen kurkku ei ole liian syvä. Se jaksaa kritikoida maailman vahvinta armeijaa ja kansaa, kun siihen on aihetta. Me olemme yhtä näiden tavoitteiden kanssa. Me uskomme asiaamme. Sen näette blogin oikealta sivustalta. Joka päivä. Aamusta iltaan. Väsymättä uusiutuvana. Uusimmat elokuvat ovat meidän ansiostamme esillä - yksinoikeudella!"
"Ugh! Olen puhunut", Sedis Zedis sanoi ja viittasi orkesterin lyömään lautasia lujempaa.
"Me olemme satsanneet jo pitkään BuzzFlash.comin riippu- ja roikkumattomiin uutisvälähdyksiin, jossa yhdistyvät liberaali, kriittinen ja katse", Sedis Zedis jatkoi. "Mutta se ei riitä. Me haluamme enemmän. Me haluamme enemmän heti. Me haluamme kaiken."
"Siksi", Sedis Zedis nosti päätänsä. "Siksi olemme tänään tilallisesti sulautuneet kymmenprosenttisesti oman sataprosenttisen panoksemme lisäksi myös New York Timesiin. Me olemme New York Times ja New York Times on me."
Hallitus näytti pohtivan Titanicin seireenilaulua, sillä toden totta, viininpunaisten verhojen takaa kuului selvästikin laivaorkesterin ääni - viimeinen laulu.
"Mitä on uhka Karu Sellin taholta? Mitä on uhka muiden uusien tulokkaiden taholta, kun meillä on takanamme maailman vahvin armeija ja kansa. New York Times on selvinnyt ensimmäisestä maailmansodasta voittajana. Ja se on selvinnyt toisestakin. Sen kurkku ei ole liian syvä. Se jaksaa kritikoida maailman vahvinta armeijaa ja kansaa, kun siihen on aihetta. Me olemme yhtä näiden tavoitteiden kanssa. Me uskomme asiaamme. Sen näette blogin oikealta sivustalta. Joka päivä. Aamusta iltaan. Väsymättä uusiutuvana. Uusimmat elokuvat ovat meidän ansiostamme esillä - yksinoikeudella!"
"Ugh! Olen puhunut", Sedis Zedis sanoi ja viittasi orkesterin lyömään lautasia lujempaa.
Marraskuun ihmeet
Marraskuun nerokkaimmat tavat löytää Sedis Blog hakukoneilla. Ei näillä kyllä pääse kehumaan intellektiä otettaan:
Määrä - hakusana
370 handan
290 cv3300
77 seitsemän
75 ihmettä
73 rintamamiestalo
62 maailman
49 lastenkutsut
47 sedis
41 silvo
41 satu
40 susilapset
38 cnx
36 3300
32 kinolinna
28 korkeakoski
24 susilapsi
21 digiboxi
20 historia
20 blog
18 nato
17 elokuva
17 digiboksi
17 kaspar
17 hauser
17 pikkuserkku
16 jelinek
15 mikkeli
15 kly
14 vinci
14 koodi
13 serkku
12 pekka
11 elfriede
11 rautaaika
11 unien
11 hinta
11 opus
10 testi
10 glögiohjeita
10 suomen
10 urho
10 kynäniska
10 the
10 tulkinta
10 dei
10 antiikin
10 zeppeliini
9 kuvat
9 mykkänen
9 kiina
Määrä - hakusana
370 handan
290 cv3300
77 seitsemän
75 ihmettä
73 rintamamiestalo
62 maailman
49 lastenkutsut
47 sedis
41 silvo
41 satu
40 susilapset
38 cnx
36 3300
32 kinolinna
28 korkeakoski
24 susilapsi
21 digiboxi
20 historia
20 blog
18 nato
17 elokuva
17 digiboksi
17 kaspar
17 hauser
17 pikkuserkku
16 jelinek
15 mikkeli
15 kly
14 vinci
14 koodi
13 serkku
12 pekka
11 elfriede
11 rautaaika
11 unien
11 hinta
11 opus
10 testi
10 glögiohjeita
10 suomen
10 urho
10 kynäniska
10 the
10 tulkinta
10 dei
10 antiikin
10 zeppeliini
9 kuvat
9 mykkänen
9 kiina
Joululukemista historian ystäville
Tässäpä yhteiskuntahistorian laitoksen väitöskirjat vuosina 2003-2004. Aika nippu pieneltä laitokselta. Hakasulkeissa käytetty kieli viitannee samalla tiivistelmän kieleen:
Frolov, Dmitri: Sotavankina Neuvostoliitossa: suomalaiset NKVD:n leireissä talvi- ja jatkosodan aikana [In Soviet captivity. Finnish prisoners of warat NKVD camps during the Winter and Continuation wars], 2004.
Ilmjärv, Magnus: Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania. Period from mid-1920s to annexation in 1940, 2004.
Kortti, Jukka: Modernisaatiomurroksen kaupalliset merkit: 60-luvun suomalainen televisiomainonta [The commercialised signs of modernisation: Finnish television advertising in the 1960s], 2003.
Kuusi, Hanna: Viinistä vapautta: alkoholi, hallinta ja identiteetti 1960-luvun Suomessa [Wine for freedom: alcohol, governmentality and identity in Finland in the 1960s], 2004.
Maasalo, Erkki: Sir Henrik saa tehtävän. Henrik Ramsayn ulkoasiainministerikausi 1943–1944 [Sir Henrik receives a mission – HenrikRamsay as the Finnish Foreign Minister in 1943–1944], 2004.
Majander, Mikko: Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944–51 [A Nordic Country or People's Democracy? Social Democrats, Communists and Finland's International Position, 1944-51], 2004.
Miklóssy, Katalin: Manoeuvres of National Interest. Internationalism and Nationalism in the Emerging Kádárist Criticism of Romania 1968–1972, 2003.
Salasuo, Mikko: Huumeet ajankuvana: huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa [Drugs as Zeitgeist: recreational drug use in Finland], 2004.
Torsti, Pilvi: Youth and History in post-war Bosnian and Herzegovina, 2003.
Vesikansa, Jarkko: Kommunismi uhkaa maatamme – Kommunismin vastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968. [Anti-communist right-wing activism and organisational activity in Finland during the Cold War], 2004.
Frolov, Dmitri: Sotavankina Neuvostoliitossa: suomalaiset NKVD:n leireissä talvi- ja jatkosodan aikana [In Soviet captivity. Finnish prisoners of warat NKVD camps during the Winter and Continuation wars], 2004.
Ilmjärv, Magnus: Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania. Period from mid-1920s to annexation in 1940, 2004.
Kortti, Jukka: Modernisaatiomurroksen kaupalliset merkit: 60-luvun suomalainen televisiomainonta [The commercialised signs of modernisation: Finnish television advertising in the 1960s], 2003.
Kuusi, Hanna: Viinistä vapautta: alkoholi, hallinta ja identiteetti 1960-luvun Suomessa [Wine for freedom: alcohol, governmentality and identity in Finland in the 1960s], 2004.
Maasalo, Erkki: Sir Henrik saa tehtävän. Henrik Ramsayn ulkoasiainministerikausi 1943–1944 [Sir Henrik receives a mission – HenrikRamsay as the Finnish Foreign Minister in 1943–1944], 2004.
Majander, Mikko: Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944–51 [A Nordic Country or People's Democracy? Social Democrats, Communists and Finland's International Position, 1944-51], 2004.
Miklóssy, Katalin: Manoeuvres of National Interest. Internationalism and Nationalism in the Emerging Kádárist Criticism of Romania 1968–1972, 2003.
Salasuo, Mikko: Huumeet ajankuvana: huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa [Drugs as Zeitgeist: recreational drug use in Finland], 2004.
Torsti, Pilvi: Youth and History in post-war Bosnian and Herzegovina, 2003.
Vesikansa, Jarkko: Kommunismi uhkaa maatamme – Kommunismin vastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968. [Anti-communist right-wing activism and organisational activity in Finland during the Cold War], 2004.
"Kiinni jäätiin"
My friend Liz from Texas, U.S., posted me this one:
The flood of American liberals sneaking across the border into Canada has intensified in the past week, sparking calls for increased patrols to stop the illegal immigration. The re-election of President Bush is prompting the exodus among leftleaning citizens who fear they'll soon be required to hunt, pray and agree with Bill O'Reilly.
Canadian border farmers say it's not uncommon to see dozens of sociology professors, animal rights activists and Unitarians crossing their fields at night. ''I went out to milk the cows the other day, and there was a Hollywood producer huddled in the barn," said Manitoba farmer Red Greenfield, whose acreage borders North Dakota. The producer was cold, exhausted and hungry. ''He asked me if I could spare a latte and some free-range chicken. When I said I didn't have any, he left. Didn't even get a chance to show him my screenplay, eh?"
In an effort to stop the illegal aliens, Greenfield erected higher fences, but the liberals scaled them. So he tried installing speakers that blare Rush Limbaugh across the fields. ''Not real effective," he said. ''The liberals still got through, and Rush annoyed the cows so much they wouldn't give milk."
Officials are particularly concerned about smugglers who meet liberals near the Canadian border, pack them into Volvo station wagons, drive them across the border and leave them to fend for themselves. ''A lot of these people are not prepared for rugged conditions," an Ontario border patrolman said. ''I found one carload without a drop of drinking water. They did have a nice little Napa Valley cabernet, though."
When liberals are caught, they're sent back across the border, often wailing loudly that they fear retribution from conservatives. Rumors have been circulating about the Bush administration establishing re-education camps in which liberals will be forced to drink domestic beer and watch NASCAR.
In the days since the election, liberals have turned to sometimes- ingenious ways of crossing the border. Some have taken to posing as senior citizens on bus trips to buy cheap Canadian prescription drugs. After catching a half-dozen young vegans disguised in powdered wigs, Canadian immigration authorities began stopping buses and quizzing the supposed senior-citizen passengers. ''If they can't identify the accordion player on The LawrenceWelk Show, we get suspicious about their age," an official said.
Canadian citizens have complained that the illegal immigrants are creating an organic-broccoli shortage and renting all the good Susan Sarandon movies. ''I feel sorry for American liberals, but the Canadian economy just can't support them," an Ottawa resident said. ''How many art-history majors does one country need?"
In an effort to ease tensions between the United States and Canada, Vice President Dick Cheney met with the Canadian ambassador and pledged that the administration would take steps to reassure liberals, a source close to Cheney said, ''We're going to have some Peter, Paul & Mary concerts. And we might put some endangered species on postage stamps. The president is determined to reach out."
The flood of American liberals sneaking across the border into Canada has intensified in the past week, sparking calls for increased patrols to stop the illegal immigration. The re-election of President Bush is prompting the exodus among leftleaning citizens who fear they'll soon be required to hunt, pray and agree with Bill O'Reilly.
Canadian border farmers say it's not uncommon to see dozens of sociology professors, animal rights activists and Unitarians crossing their fields at night. ''I went out to milk the cows the other day, and there was a Hollywood producer huddled in the barn," said Manitoba farmer Red Greenfield, whose acreage borders North Dakota. The producer was cold, exhausted and hungry. ''He asked me if I could spare a latte and some free-range chicken. When I said I didn't have any, he left. Didn't even get a chance to show him my screenplay, eh?"
In an effort to stop the illegal aliens, Greenfield erected higher fences, but the liberals scaled them. So he tried installing speakers that blare Rush Limbaugh across the fields. ''Not real effective," he said. ''The liberals still got through, and Rush annoyed the cows so much they wouldn't give milk."
Officials are particularly concerned about smugglers who meet liberals near the Canadian border, pack them into Volvo station wagons, drive them across the border and leave them to fend for themselves. ''A lot of these people are not prepared for rugged conditions," an Ontario border patrolman said. ''I found one carload without a drop of drinking water. They did have a nice little Napa Valley cabernet, though."
When liberals are caught, they're sent back across the border, often wailing loudly that they fear retribution from conservatives. Rumors have been circulating about the Bush administration establishing re-education camps in which liberals will be forced to drink domestic beer and watch NASCAR.
In the days since the election, liberals have turned to sometimes- ingenious ways of crossing the border. Some have taken to posing as senior citizens on bus trips to buy cheap Canadian prescription drugs. After catching a half-dozen young vegans disguised in powdered wigs, Canadian immigration authorities began stopping buses and quizzing the supposed senior-citizen passengers. ''If they can't identify the accordion player on The LawrenceWelk Show, we get suspicious about their age," an official said.
Canadian citizens have complained that the illegal immigrants are creating an organic-broccoli shortage and renting all the good Susan Sarandon movies. ''I feel sorry for American liberals, but the Canadian economy just can't support them," an Ottawa resident said. ''How many art-history majors does one country need?"
In an effort to ease tensions between the United States and Canada, Vice President Dick Cheney met with the Canadian ambassador and pledged that the administration would take steps to reassure liberals, a source close to Cheney said, ''We're going to have some Peter, Paul & Mary concerts. And we might put some endangered species on postage stamps. The president is determined to reach out."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)