Nuori Helene Schjerfbeck - dokumenttielokuvaa

Helene Schjerfbeck (1862-1946) on tulossa käymään 150-vuotissynttäreidensä kunniaksi. Ateneumin taidemuseossa avautuu kesäkuun alussa lokakuun puoliväliin kestävä, laajin koskaan esillä ollut Schjerfbeck-näyttely. Nähtävillä on yli 300 teosta taiteilijan kaikilta kausilta. Pikkulinnut ovat laulaneet, että mukana on harvinaisuuksia yksityiskokoelmista. Harvoin nähdyt työt valottavat erityisesti Scherfbeckin saamia vaikutteita kansainvälisiltä mestareilta.Näyttelyn on kuratoinut Ateneumin intendentti, Schjerfbeckin taiteen asiantuntija Leena Ahtola-Moorhouse.

Näyttelyn käsittääkseni varsin edullisen pääsylipun hintaan sisältyy mahdollisuus katsoa myös toimittaja Charlotte Airaksen ohjaama dokumenttielokuva Nuori Schjerfbeck. Ranskassa ja Englannissa kuvattu vajaan tunnin mittainen dokumentti rajaa kohteeksi taitelijan "kasvuvuodet modernismin uranuurtajaksi 1880-luvulla". Kävin katsomassa Ranskassa ja Englannissa kuvatun elokuvan ensi-illassa viime viikolla.

Etukäteen kahvipöytäpohdiskelussa esille tuli useitakin mahdollisuuksia haarukoida taiteilijan elämää valkokankaalle. Kun elokuvan ohjaa toimittaja, sen on kuvannut taidemaalarinakin taitojaan väläytellyt Timo Peltonen ja tuottanut historioitsijan koulutuksen saanut Kaarle Aho (Making Movies Oy), oli kiintoisaa nähdä, mihin suuntaan dokkarin menojalka kääntyy.
Onko luvassa perinpohjaista historiallista esittelyä, taiteellis-visuaalista kuvailoittelua vai onko ratkaisu selkeä juonitarina?

Elokuvan nähtyään on helppoa sanoa, että toimittajuus vei voiton. Nuori Schjerfbeck on viimeistä piirtoa myöten perinteinen dokumenttielokuva. Se ei kokeile, ei hätkäytä, vaan etenee varsin tasaisesti, sanoisinko tutulla tavalla kirjesitaattien, rauhallisen kauniin musiikin ja perussydänrytmisen kuvakompin varassa.

Kimmo Kohtamäki tekee leikkaajana varmaa työtä, mutta on pidättäytynyt enemmistä kokeiluista. Elokuvan luonteen mukaisesti kuvaaja pysyttäytyy ulkokuvissa useimmiten lähes still-kuvan kompositioiltaan moitteettomissa, mutta hieman pysähtyneessä tai ehkä laajentaen hitaasti soljuvassa maailmassa. Jopa digikameran maailmalle nykyään niin tunnusomainen katseen tarkennus, fokuksen ja tarkennuksen siirtyminen, on valikoitunut lopulliseksi otokseksi vain harvoin. Elokuvasta on tunnusomaisimmillaan kyse silloin, kun Peltonen lähestyy taideteoksia uteliaasti ja tutkiskellen, kameran linssillä hyväillen kuin pensselillä ikään. Katsojakin huomaa, että sen on täytynyt olla mieluinen tehtävä. Olisiko sille voinut antaa tilaa enemmänkin?

Kysymys historiallisuudesta läpäisee elokuvan teemat, joita on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen kysymys kumpuaa taidehistorian tulkinnoista: Onko taiteilija omaksunut modernismin periaatteet jo aikana, jolloin modernismi ei ole vielä lyönyt itseään läpi.

Ohjaaja käyttää varsin paljon energiaa todistaakseen Schjerfbeckin nuoruuden työt jollakin tapaa poikkeuksellisiksi tai pitkälle vietyjä modernistisia elementtejä sisältäviksi edeltäkävijän töiksi. Todistelu maistuu väliin hieman todistelulta, varsinkin luonnostöiden kohdalla, sillä elokuva selkeästi välttelee esittelemästä sitä taiteellisen maailman muutoksen kontekstia, johon Schjerfbeckin työt omana aikanaan asettuivat. Aivan avant gardea ei Schjerbeck tainnut kuitenkaan ollut, vaan vastaavia esimerkkejä olisi löydettävissä pilvin pimein ajan taiteesta. Mutta argumenttina se on mainio keskustelunaihe!

Elokuvan kertomuksellisuutta tavoittelee sisään rakennettu tarina siitä, kuinka sairaalloisesta perheestä tullut Helene on lähellä löytää onnen tuntemattoman "englantilaisen miehen" avulla. Draamaa syntyy, kun hän menettää elämänsä miehen. Ehkä hän erakoitui juuri tämän vuoksi - hän asui yksin viimeiset vuosikymmenensä. Helenen nuoruuden tuntemattomaksi jääneitä miehiä on ehkä useampia, ehkä vain yksi, eikä dokumentti kaihda vaivaa näitä jäljittäessään. Minän, ruumiin ja "toisen" henkilöhistoriallinen juonitus on epäilemättä elokuvan populaari punainen lanka, eikä suinkaan vailla mielenkiintoa. Tirkistelyyn asti elokuva ei sentään mene. Sen sijaan jo parin vuosikymmenen ajan esillä ollut kysymys henkilökohtaista laajemmin naistaiteilijoista ja naistaiteilijuudesta on oikeastaan dokumentissa taka-alalla.

Historiallisesta perspektiivistä elokuva rajaa katseensa varsin tiukasti nuoruuden vuosikymmeneen Ranskassa ja Englannissa. Sanomatta jää esimerkiksi se, että Schjerfbeckin tunnettuus, jota elokuva pitää ikään kuin itsestään selvyytenä, perustuu taidekauppias Gösta Stenmanin aloitteellisuuteen. Toki se on dokumentin aikajänteen ulkopuolella. Stenman järjesti ensimmäiset Schjerfbeck-esittelyt Suomessa 1910-luvulla, mutta kansainväliseen tunnettuuteen tie avautui lopullisesti, kun erakoituneen taiteilijan laaja yksityisnäyttely sai Tukholmassa innostuneen vastaanoton vuonna 1937. Taitavaksi aikalaisten tunteman Schjerfbeckin yksittäisiä töitä oli tietysti nähty Euroopan areenoilla varsinkin hänen aktiiviaikoinaan.

Helene Schjerfbeckin maailmanlaajuinen läpimurto on viime vuosien perua. Pariisissa, Hampurissa ja Haagissa vuonna 2007 esillä olleet näyttelyt keräsivät yli 350.000 kävijää. Ateneum epäilemättä täyttyy ilta toisensa jälkeen.

Laajan näyttelyn katsomiseen kannattaa varata aikaa niin, että omaksumista helpottavan ja perspektiiviä antavan Nuori Schjerfbeck -dokumentin voi käydä katsomassa kokonaisuudessaan. Televisiokin esittää dokumentin ruotsinkielisellä femma-kanavalla juuri ennen kesäkuun puoliväliä.

Julkaistu aiemmin Uuden Suomen blogissani.

Television kaukosäädin

Päivän hätkähdyttävin uutinen oli epäilemättä tieto yhdysvaltalaisen keksijän Eugene Polleyn, 96, kuolemasta. Polleyn käytännöllinen keksintö istui modernin sohvaperunan käteen paremmin kuin hansikas konsanaan. Flash-matic, television kaukosäädin, tuli ihmiskunnan pitkäaikaiseen käyttöön vuonna 1955. Sen syrjäyttää todennäköisesti joku kännykän seuraajista.

Flash-matic oli ensimmäinen langaton kaukosäädin. Viisi vuotta aiemmin markkinoille oli tullut käytössä hankalaksi osoittautuneen kaapelin varassa toimiva ohjain Lazy Bone. Kauko-ohjaamista oli toki harrastettu aiemminkin. Natsit ohjasivat toisen maailmansodan aikana moottoriveneitä kauko-ohjaimilla. Sodan jälkeinen rauhanomainen käyttö liittyi lähinnä automaattisiin oviin esimerkiksi autotallissa.

Asiaan liittyvä patentti Yhdysvalloissa (U.S. Patent 613809) oli vielä varhaisempi, amerikanserbialaisen Nikola Teslan keksintö vuodelta 1893. Thomas Edisonin laboratoriossa työskennellyt Tesla tunnetaan yhtenä radion keksijöistä. Mutta sitäkin kestävämmin maailmaan on epäilemättä vaikuttanut hänen keksintönsä vaihtovirta.

Polleyn Flash-matic perustui television nurkkiin asennettuihin neljään valokuvakennoon. Katsoja käytti laitteen lähettämää valonsädettä aktivoidakseen kontrollitominnot, joiden avulla kuva ja ääni voitiin panna päälle ja pois, mutta laitteella voitiin vaihtaa myös kanavaa molempiin suuntiin. Laitteen ongelma oli se, että aurinkoisin päivinä se ei toiminut tai auringonsäde saattoi vaihtaa kanavia kuin itsekseen.

Markkinoilla Flash-matic ei ollut johtava malli pitkään. Sen korvasi tohtori Robert Adlerin
keksintö Zenith Space Command, joka saatiin kaupalliseen tuotantoon 1956. Neljännesvuosisadan kauko-ohjainmarkkinoiden johtomerkki toimi yliäänillä. Se oli hyvin kallis ennen kuin transistorit saatiin elektroniikan käyttöön 1960-luvulla.

Helatorstai ja helluntai tänäkin vuonna

Facebookin viime päivinä kuhisevin piiri on television blogiohjelman innoittamana ja jopa henkisenä vastavoimana syntynyt muistelusivusto, joka kantaa arvokkaasti Wanhan Blogistanin nimeä. Siellä on kehotettu bloggaamaan ja juuri se oikeuttaa pieneen korjailtuun uusintaan vuodelta 2005, sillä seitsemässä vuodessa kaikki muuttuu muuksi.
En uskonut silloin enkä nytkään, että tämä helatorstain ja helluntain ero oikein hallussa. Helatorstai oli aiemmin Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä, kalenterissa se laitetaan mekaanisesti aina samalle paikalle, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Sanassa oleva "hela" viittaa ruotsin pyhää merkitsevään sanaan "helg", alunperin "haelghi".

"Nykyiselle ajalle kuvaavaa on," Kustaa Vilkuna kirjoitti 1973, "että [-- --] tämä vanhan kansan pyhin juhla siirettiin 1973 paikaltaan lauantaihin, jotta olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko." Tästä syystä helatorstaista tuli muutamaksi vuodeksi helalauantai ja "Kristuksen taivaasen astumispäivä". Pyhiin on kajottu kolmesti. 1955 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta Marian ilmestyspäivä siirtyi sunnuntaihin, juhannus ja pyhäinmiestenpäivä lauantaihin. Työmarkkinajärjestöjen aloitteesta päätettiin vuonna 1972, että loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä muutettiin launtaipyhiksi . Vuonna 1992 sitten loppiainen ja helatorstai saivat palata alkuperäisille paikoilleen.

Helatorstaina "ei kasva ruoho maassa, ei lehti puussa, eivätkä kuninkaan myllyt pyöri" sanottiin Nivalassa. Vanhana aikana helatorstaina poltettiin helavalkeita, ensin torstaina ja sitten uudelleen lauantaina. Christfrid Ganander kirjoitti vuonna 1789: "Suomalaiset, varsinkin Hämeessä ja Turun seudulla, panevat silloin toimeen leikkejä, leikkivät Hiippaa, ovat leskisillä jne., tanssivat tulien ympärillä pelloilla ja vihreissä metsiköissä... Näitä ilotulia, joita monin paikoin tehdään pelloille ja aukeille kentille, sanotaan helawalkiaksi, joiden ääressä väki, varsinkin hattulan pitäjässä Hämeessä huvitteleiksen hyvällä oluella, soittaen ja hypellen." Kuuluisin paikka tämmöisille kyläjuhlille on ollut Sääksmäen Ritvala: "Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hedelmiä antamasta, silloin kun kansa näihin kyllästyypi, tai vanhan tapansa heittää", Gottlund kirjasi ylös vuoden 1824 julkaisussaan. Asiaan kuuluvat kulkueet hävisivät 1860-luvulla tullaakseen takaisin nuorisoseuraliikkeen piirien aktivoituessa 1900-luvun alussa.

Hiippa lienee harvemmalle tuttu leikki. Siinä valitaan näkki, joka vartioi ”hiippaa”, esim. pihakoivua (tai lipputankoa), jonka ympärille piirretty 2-5 metrin kehä. Toiset koettavat koskettaa viisaasti ja vikkelästi liikkuen hiippaa välttäen samalla joutumasta näkin koskettamaksi. Se joka onnistuu koskettamaan hiippa vapautuu pelistä. Jos kaikki onnistuvat tekemääns sen, entinen näkki jatkaa virassaan, muutoin näkin koskettama leikkijä jää näkiksi. Leikki alkaa alusta, kun näkki vaihtuu. . G. Porthanin mukaan suomalaisilla ei ollut omaperäistä sanaa tanssille, vaan he käyttivät siitä sanaa hiippa. Niinpä kun 1960-luvulla järjestettii bailut sanottiin, että järjestetään hipat. Siksipä nykysuomen sanakirjassakin sanotaan hiippa=hippa.

Nuorten naisten laulava kulkue liittyy Keski- ja Etelä-Euroopan traditioihin, ennen muuta roomalaiskatolisen kirkon rukouskulkueseen. Helkavirsillä - joita siis ei ole alunperin tehty helluntaita varten - on vahvasti kristillinen sävy, ja ne esitettiin kulkueen alussa ja lopussa. Keskellä mahtuivat sitten opetusvirret: sovitusta etsivästä epäsiveellisestä Magdalenasta, uskollisen rakkauden esikuvasta Inkeristä, turhamaisesta ja herkkäuskoisesta Annikaisesta.

Tulien polttamiset ja kulkue eivät kuulu samaan juhlasikermään, vaan ovat sattuneet samalle päivälle. Juhlassa ei ole mitään "pakanallista".

Helluntaita (sunnuntai 15.5.) vietetään kristillisen kirkon syntymäpäiväjuhlana: helluntai päättää pääsiäisen pyhäjakson ja sijoittuu kalenteriin 50 päivää pääsiäisen jälkeen. Raamatun tapahtumana tämä kirkon juhla perustuu siihen, että opetuslapset saivat helluntaina pyhän hengen vuodatuksen.

Kansatieteellisesti katsoen helluntai on juhlapyhänä noin sata vuotta helatorstaita nuorempi. Sen kansatieteellinen merkitys liittyy lähinnä kesän sääoloihin: "Minkälainen on helluntain lauantai, sellainen on koko kesä" tai "jos helluntaina sataa niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka", "Jok' ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä" ja "Helluntain paisteet on koko kesän paisteet".

Osa säävertauksista ulottuu seuraavaan talveenkin. Kun toisteita ei ole kovin paljon tavattu, on sitten päätelty, että tämä enne on kirjallista perua, teema on tavattu ensimmäisen kerran vuoden 1773 "Talon-Pojan Sää- eli Ilma-kirjassa", joka alaotsikkonsa mukaan "sisällänsä pitää muutamia kauniita Opetuxia, Kuinka wuoden juoksu, ajat ja muutoxet, yhdestä wuodesta toiseen tunnettaman pitää." Painoksia sille kertyi jo ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaksikymmentä. Suomessa tunnettiin myös ruotsalaiset sääkirjat, jotka ovat taas peräisin Tanskasta (1597) ja edelleen Sveitsistä (Basel 1508). Versioita löytyy ranskaksi (1542), englanniksi (n. 1550), tsekiksi (1558).

Nämä kuitenkin olivat varsin vähän vaikuttavia talonpoikien elämässä, sillä heillä oli omat tapansa katsoa ajan kulkua. Helluntaina tarkkailtiin tähkää syysviljan korresta ja pohdiskeltiin kärpästen ja paarmojen ilmestymistä ihmisten ja eläinten kiusaksi.

Helluntaina ruokavarastot olivat usein loppu eikä maa tuottanut vielä syötävää. Kun nykyään sanomme kepeästi vatsa täynnä "Kesä keikkuen tulevi", siitä on jäänyt virkkeen loppuosa "suvi suuta vääristellen" pois. Suu vääristyy nälästä ja sen kivusta. Nykyisin ei toistella vielä selvempää tarinaa kevään, kesän ja nälän kierrosta: "Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi." Vasta juhannus on vapautus nälästä.

Nälkää karkoittivat ennen muuta munat ja maito, jota alkukesän ruohosta herumaan ryhtyneet lehmät tuottivat paarmoista huolimatta. Helluntai oli Etelä-Pohjanmaalla yksi vuoden juustopäivistä, emäntä antoi sille kullekin talon asukkaalle neljänneksen juustoa. "Kukaan ei saanut jäädä verikorvaksi eli osattomaksi", Vilkuna kirjoittaa. Munat olivat parhaimmillaan munamaidossa erityisesti Satakunnassa ja Hämeessä. Ne eivät tietenkään olleet kananmunia, vaan vesi- ja metsälintujen pesistä löydettyjä. Ui on nimeltään tätä tarkoitusta varten kehitetty vesilintujen "munituspönttö". Niistä saatiin helluntain munakokkeliaineksetkin.

Helluntaisauna on yksi juhlan osa. Koivun lehdet ovat tulleet esiin, uusilla vastoilla kelpaa silloin vihtoa. "Helluntaina, lauantaina, uusi vihta vihdotaan, rieskavelli keitetään, lehmä aholle ajetaan." Vasta heitettiin sitten alastomana pihalla ollessa saunan katolle ja sen asennosta ennustettiin. Puolison suunta, palvelijan työn jatkuminen, uuden työn löytymisen ilmansuunta ja jopa kuolema, jos vihdan tyvi osoitti kirkkoa tai hautausmaata kohden, olivat mahdollisia kysymyksiä.

Saunominen oli tietysti naimaonnen nostattamissauna, puhutaan lemmen- eli neidiskylvyistä. Neito kylvetään ja lemmennostosanat kuuluivat: "Nouse lempi liehumahan, kunnia kapuamahan." Usein järjestettiin myös tansseja, pohjoisessa naimattomat tytöt sanoivat usein: "En joutunut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä hellun helluntaille." Viitattiin myös siihen, että maailma muuttuu nopeasti: "Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva." Tyttöjen kilpa sopivista miehistä johti siihen tunnettuun sanontaan, jossa kehaistaan: "Heilani on kuin helluntai".

"Miksi tytöillä oli juuri helluntaina kiire," Vilkuna kirjoittaa, "selviää, kun tiedämme, että helluntai oli se päivä, jolloin pojat katselivat itselleen mielitiettyä, ja kävipä usein niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä sitten aviovaimo." Pojat siis katselevat, tytöt puhuvat ja suunnittelevat.

Niinpä niin. "Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."

Lähteet:
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. 20. painos. 0tava 1997
Sirpa Karjalainen, Juhlan aika
Hippaleikkejä Keski-Suomen museon toimittamilla sivuilla: http://www3.jkl.fi/ksmuseo/paivaeilisessa/paja/pajat/onleikk/teh.html

Elokuvissakäynnin vaaroja

Jos kysyttäisiin elämän vaaroista, harva vastaisi elokuvissakäynnin kuuluvan niihin. Sensuuritutkijan taustalla tietysti osasin arvata, että toisten moraalia mieluusti vartioivat laskivat vuosikymmenet elokuvan varsinkin nuorilla vaarallisiin harrastuksiin, mutta nyt internet on tainnut viedä harhapolkuhoukuttelijain ykkössijan. Ja senkin arvasin, että onnettomuuksia on sattunut, tulipaloista pommituksen tuhoihin.

Kavan kirjastosta sain aamutuimaan mukaan Belfastin yliopiston elokuvatieteen professori Gary D. Rhodesin pelottava kirja The Perils of Moviegoing in America, 1896-1950. Suomennettuna se olisi osapuilleen "Elokuvissakäyntien vaarat Yhdysvalloissa" mainittuina vuosina. Kirja tekee selväksi, että ensimmäisenä viitenä vuosikymmenenä riskit toteutuvat harvinaisen usein.

Tulipalot olivat vaarallisia elokuvateattereissa, se tiedettiin Suomessakin jo 1800-luvulla. Muistan kirjoittaneeni itsekin dokumenttielokuvan historiaan noiden aikojen huhusta, jossa palonarka nitraattifilmi pelotti jonkun sattuneen katastrofin jäljiltä yleisön eläwien kuwien näytöksistä niin, että järjestäjän piti mainostaa lehdessä näytösten olevan turvallisia. Mutta kummat olivat oikeassa?
"Auringonvaloa tarvitaan elokuvien kuvaamiseen, pimeyttä niiden esittämiseen", kirjoitettiin 1896 New York Timesissa. Eipä aikaakaan kun uutispalstoilta voitiin lukea täyteenpakatun elokuvasalin pimeydessä syntyneestä paniikista, jossa "monet naiset pyörtyivät, toiset tulivat hysteeriseksi ja ovilla oli hirmuinen ryysis". Paniikki syntyi kahden miehen aloittamasta tappelusta salissa.

Kukaan ei tuolla kertaa kuollut, mutta kirjan valokuvat kertovat karua kieltään tulipalojen synkkyydestä. Washington DC:ssä Knickerpocker-teatterissa menehtyi vuonna 1922 peräti 98 katsojaa. Suomen Tampereella riskit toteutuivat elokuvateatteri Imatrassa vuonna 1927. Tuleen projektorissa syttyneen nitraattifilmin aiehuttamat liekit levisivät nopeasti ja tulisen saliin loukkuun jääneistä menehtyi 20 heti, yksi myöhemmin palovammoihin sairaalassa. Loukkaantuneitakin oli 27.
Nitraattifilmin vaaroista kuumien koneiden ja kinohiilien kirkkauden aikakautena kertoo hyvin se, että elokuvateattereissa Yhdysvalloissa kirjan käsitteleminä aikoina oli yli 1000 tulipaloa. Vaikka erilaisia "turvafilmejä" kehiteltiin jo 10-luvulla, päästiin ongelmasta vasta vuoden 1946 käyttöön otetun asetaattifilmin avulla. Suomessa siihen siirryttiin kokonaan vuonna 1952.

Elokuvateattereissa tapahtuneet sadat ryöstöt lakkasivat Yhdysvalloissa vasta 1940-luvulla. Pahimmassa aseistauneet rosvot, joita oli peräti kahdeksan, tyhjensivät 2500-päisen katsojakunnan kuin junaryöstössä ikään. Taskuvarkaudet olivat arkipäivää, mutta varsinkin lama-aikoina myös elokuvissakävijöitä ja elokuvateattereiden kassoja ryöstettiin, joskus hyvinkin väkivaltaisesti. Murtomiehet kävivät yöllä teattereiden kassakaapeilla. Eikä aina tarvinnut mennä teatteriin asti, sillä kassoja jouduttiin viemään pankkeihin ja matkalla sattoi sattua mitä vain. Kirjaan on otettu mukaan myös muutamia epäonnistumisia ja selvittämisiä.

Vuosina 1912-1941 Yhdysvaltojen elokuvateattereissa tapahtui satoja räjähdyksiä. Englannissa natsien pommitukset sulkivat yli 300 elokuvateatteria, pahimmassa tapauksessa Portsmouthissa 50 kuoli täysosuman tullessa. Suomessakin ilmapommituksen vaarat tiedettiin. Marraskuussa 1942 lentopommi surmasi Helsingissä 45 ja haavoitti 120 lasta ja aikuista elokuvateatterin edessä keskellä Helsinkiä. Yhdysvalloissa sotapommituksia ei ollut ja monet tapauksista olivat onnettomuuksia, kaasun tai jonkin muun räjähdettyä.

Mutta kyllä terroritekoja tehtiin elokuvateattereissakin. Osassa kyseessä oli kiristystä tai kostoa tehostava pommitus. Pommit eivät onneksi aina olleet vaarallisia vaan hajupommien tapaan aiheuttivat lähinnä pahaa mieltä. Kyynelkaasu oli jo vakavampaa, kuten tietysti syntynyt paniikki aina ahtaissa tiloissa. Poliittista taustaa oli niissä tapauksissa, kun pommit räjähtelivät ammattiyhdistysväen ja ahneena pidetyn teatterin johdon välisten ongelmien käytyä ratkaisemattomiksi. Kun äänifilmi alkoi syrjäyttää orkesterit teattereissa, tapahtui reilussa vuodessa 1929-1930 peräti 40 hyökkäystä elokuvateattereihin. 1930-luvun suuri lama aiheutti paljon protesteja ja hyökkäyksiä elokuvateattereissa. Mukaan on tietysti laskettava myös yksittäiset tapot ja murhat, joita elokuvateattereissa tehtiin veitsillä tai ampuma-aseilla.

Rhodesin omaperäinen kirja kulkee hienolla tavalla elokuvahistorian laidoilla. Samalla se on ennen käsittelemätön pala kaupunkien historiaa ja elokuvateattereiden roolia urbaanissa ympäristössä. "A mesmerizing page turner", kuten arvostamani elokuvahistorioitsija Charles Musser kirjasta sanoo omassa arvostelussaan. Laittamattomasti sanottu.

Lyhytelokuvien kaanon - Orionissa keskiviikkona

Digitalisointi on päivän sana. Siksi suunnittelimme arkistokollegani Ilkka Kippolan kanssa noin vuosi sitten, että esittelisimme tämän vuoden keväällä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli Kavan esityksissä palkittuja lyhytelokuvia elokuvateatteri Orionin huipputasoisella digitaalisella laitteistolla Helsingissä.

Pari viikkoa sitten ensiesityksessä niitä jo olikin ja jälki valkokankaalla oli kokeneemmankin katsojan silmään mainiota. Mutta oli myös teknisiä ongelmia, niin kuin uusien laitteiden ja systeemien kanssa silloin tällöin on.

Puolen tunnin värkkäämisellä asiat kuitenkin lutviutuivat ja esitys saatiin käyntiin. Odottelu sujui vilkkaassa keskustelussa, mistäpä muusta kuin digitalisoinnista.

Keskiviikkona 11.4. viiden aikaan iltapäivällä Orionissa (Eerikinkatu 15) vyöryy valkokankaalle uusi satsi palkittuja lyhytelokuvia nimellä Dokumentin ja lyhytelokuvan kaanon II. Esittelyvuorossa ovat 1960-luvun parhaat tai ainakin parhaina palkitut - niistä enemmän tekstissä tuonnempana.

Digitalisointi ei ole edennyt vielä näin pitkälle, mutta 35 mm:n pääosin priimakuntoista filmiä löytyy. Elokuvissa tärkeästä silmänvaraisesta tasosta ei tingitä. Mukana on myös ongelmien vuoksi viimeksi esittämättä jäänyt 1950-luvun värihelmi Sininen Saimaa.

Pieneen pääsymaksuun sisältyy elokuvien lisäksi ohjelmanumero, jossa tutkijakollega Ilkka Kippola esittelee filmit puhujapöntöstä avauspuheessaan, kuten meillä juhlallisuutta pilke silmäkulmassa tavoitellen on ollut tapana, joskus undergroundin yhteydessä jopa Suomen lipun viiriversion koristamana. Ainoa mikä seuroista puuttuu on yhteinen virrenveisuu ja puolitoista tuntia tanssia, mutta kyllä niitä ehtii omilla tahoillaan iltaseitsemän jälkeen harrastamaan.

Mutta tässäpä taustoitusta tilaisuuden puheelle:
"1960-luvun Jussi-palkittujen tekijöiden kärki puhkoi väylää elokuvateollisen ajan jälkeiselle lyhytkuvan suuntaukselle. Kaiken jo kokeneet Matti Kassila ja Aimo Jäderholm muuntuivat sulavasti ”auteur”-elokuvan tekijöiksi. Erkko Kivikoski otti vauhtia Pariisin kautta ja Lodzin elokuvakoulusta Puolassa. Juho Gartz, Sauli Rantamäki sekä Raimo Utrianen edustivat heti uuden polven tihentämää montaasia ja vastakohtien leikkiä. Kaikkiruokainen Risto Jarva sai vaikutteensa Ranskasta, New American Cinemasta, pop-taiteesta ja imagotietoisen tilauselokuvan uusista tuulista.

Suomalaisen dokumenttielokuvakameran virittäjistä merkittävin oli kuitenkin englantilaisen dokumentin Free Cinema -suuntaus. Sen elävä legenda Lindsay Anderson painoi meidänkin dokumentaristien tuotteisiin jälkensä. Takapiruista ehkä tärkein Suomessa oli Aito Mäkinen, Valio-filmin maahantuoja ja elokuva-arkiston pyörittäjä.

Erkko Kivikosken Tori oli vuonna 1962 Jussin ja Berliinin Hopeakarhun saanut arkidokumentti Helsingin kauppatorista aamusta iltaan. Kyseessä oli avainteos, joka mallinsi Andersonin vuorokausidokumenttien lineaarista tarinaa Mäkisen neuvosta. Päteväksi osoittautunutta lähestymistapaa sovelsi vuonna 1963 Jussi-raatia miellyttäneellä tavalla myös Matti Kassila. Kolmen kaupungin kasvot näytti, kuinka Turku, Tampere ja Helsinki heräsivät aamuun, tekivät sitten työtä, juhlivat, tanssivat, pariutuivat ja heräsivät uuteen päivään auringon noustessa.

Risto Jarvan Kitka oli tekijänsä veden ja värin kokeiluhenkinen tutkielma. Kari Rydmanin atomistista musiikkia imitoiden se etsi vapaan mutta kohta padottavan kosken virtaukselle tulkinnan ja hahmon. Lyhytkuva palkittiin Jussilla vuonna 1963. City-henkinen Kivimies yhdisteli puolestaan arvorakennusten dekoraatioita knallipäisen jazz-bändin vakavaan ja korkeaan, jos kohta katujen viliseviä näkyjä anarkistisiin juoksutuksiin. Sauli Rantamäen ja Martti Utriaisen taiteellinen silmä ja leikkaaja Juho Gartzin sakset saivat vetävästä lopputuloksesta vuoden 1964 pystin.

Vuonna 1965 oli vuorossa Ovi, ensimmäinen Jussi-palkittu lyhyt fiktio. Siinä Erkko Kivikoski puki ajan eksistentiaalisiin sävyihin muodikkaan selviytymistarinan, kameran esineellistämänä objektina Beckett-näyttelijä Pentti Siimes.

1960-luvun lyhytelokuvan agendalla otti paikkansa uudenlainen tilaajansa imagoa rakentava pr-elokuva, joka kuitenkin jätti tekijöilleen oikeuden valintoihin ja luoviin kokeiluihin. Tilaajansa tukevalla rahoituksella syntyi kaksi värille tehtyä ja visuaaliselta ilmeeltään ylivertaista dokumenttia. Aimo Jäderholmin Tekstiili oli Metsovaaran yrityskuva ja designesittely, joka palkittiin Venetsian teollisuuselokuvafestivaaleilla 1966 ja samana vuoden keväällä Filmi-Auran Jussilla.

Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta oli valmistuttuaan rahoittajansa Postipankin edistyksellisyyttä korostava oiva tavaramerkki, mutta samalla elokuvayhtiönsä Filminorin aito dokumentti ja feminiini - maskuliini –roolikeskusteluun istutettu ajankohtainen puheenvuoro. Elokuva näytti naisen tien aina varhaislapsuudesta perinteellisen roolin täyttymykseen, keskeisinä tekijöinään edullinen, mieheen tehoava ulkonäkö ja avioliiton kautta avautuva äitiys. Vastaavasti 1960-luvun mies nähtiin yhä ankkurissa kenttä-kasarmi- ja perheen elättäjä -akselilla. Ketseistä, sarjakuvista ja mainoksista, Hefnerin puputytöistä ja Botticellin maalauksista sekä dokumenttikatkelmista leikattu kollaasi sai vuonna 1968 koristeekseen ja arvonsa kruunuksi kipsisen Jussin."

- Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, 11.4.2012

Tori
The Market Place
Suomi 1962. Tuotanto: Elokuva Oy. Tuottaja: Anelma Vuorio. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Musiikki: Heikki Laurila. VET: 21.11.1962/ 13736 – A – 275 m / 10 min (35 mm), mv.
Kolmen kaupungin kasvot: Helsinki osa
Three cities
Suomi 1962. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy . Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila, Matti Kurjensaari ja Olavi Puusaari. Kuvaus: Esko Jantunen, Kalevi Korte. Leikkaus: Matti Kassila, Kalevi Korte ja Esko Kahila. Äänitys: Lasse Hjort. Musiikki: Osmo Lindeman. Selostajat: Olavi Puusaari ja Paavo Noponen. VET: 04.12.1962 / 13833 –2535m / 93 m (35 mm). Osa: Helsinki 300 m / 12 min, mv.
Kitka
Kitka – a poem in living water
Suomi 1963. Tuotanto: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Kuvaus: Pertti Maisala ja Martti Saarikivi. Leikkaus: Risto Jarva. Musiikki: Kari Rydman. VET: 19.3.1963 / 14619 – Va 5 – 260 m / 9 min, väri.
Kivimies
Stoneman Stomp
Suomi 1964. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Martti Utriainen. Ohjaus, käsikirjoitus: Sauli Rantamäki ja Martti Utriainen. Kuvaus: Jukka Lampinen. Leikkaus: Juho Gartz ja Martti Utriainen. Äänitys: Tuomo Kattilakoski ja Matti Ylinen. Musiikki: DDT Jazz Band: Johan Sebastian Bach: Inventoo ja Nalle Nyman: Stoneman Stomp. VET: 22.12.1964 / 18263 – 10 % – 275 m / 10 min (35mm), mv.
Ovi
The Door
Suomi 1965. Tuotantoyhtiö: Filmiryhmä KLG. Tuottaja: Erkko Kivikoski. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Leikkaus: Juho Gartz. Tehosteet: Matti Penttilä. Näyttelijä : Pentti Siimes. VET: 17.12.1965 /19327 – 10 % – 220 m / 8 min (35mm), mv.
Tekstiili
Textiles
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Sektor-Filmi. Tuottaja: Aimo Jäderholm . Tilaaja: Marjatta Metsovaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. VET: 22.12.1965 / 19339 – 10 % – 400 m / 14 min (35 mm), väri.
Nainen ja yhteiskunta
Woman and Society
Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva, Titta Karakorpi ja Anja Koski . Asiantuntija: Seppo Palosaari. Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Kuvitus: Paul Osipow. Äänitys: Anssi Blomstedt ja Tuomo Kattilakoski. Musiikki: Otto Donner. Selostajat: Tytti Paavolainen, Reino Kekäläinen. VET: 08.01.1968 / 20183 – VV – 795 m / 28 min (35mm), väri.
ja ekstrana
Sininen Saimaa
Suomi
1955. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Väinö Vento. Ohjaus ja käsikirjoitus: Väinö Vento. Kuvaus ja leikkaus: Unto Kumpulainen - Eastman color. VET: 14.12.1954 / 5362
– S – 375 m / 13 min (35 mm).

Rouva Presidentti elokuvateattereissa

Takatalven iskiessä aikaa voi hyvinkin viettää elokuvateattereiden kodikkaissa nojatuoleissa. Dokumenttien ystäviä on houkuteltu katsomaan eri rooleissa kokeneen elokuvantekijän Aleksi Bardyn ensimmäistä pitkää dokumentaarielokuvaa Rouva Presidentti, potpuria aiemman presidentin Tarja Halosen viimeisestä työvuodesta. Traileritkin ovat jo markkinoilla, joten olkaapa hyvä:
traileri Rouva Presidentistä.

Rouva Presidentin sanotaan olevan elokuva Suomesta, presidentistä johtajana ja naisesta instituution takana. Vaikka politiikan tekeminen on melko pitkälle rajattu elokuvasta pois, presidenttiyteen oleellisesti liittyvä johtajaluonne, josta julkisuudessa on vuosien varrella keskusteltu paljon, kyllä käy ilmi. Enemmän kuin persoonan yksityiskohtainen tarkastelu, joita lähikuvavalinnat korostavat, minua kiinnosti laaja kaari, joka elokuvaan syntyy kuin vaivihkaa. Tarkoitan siirtymää nuoruuden avoimesta rohkeudesta institutionaaliseksi vallankäyttäjäksi. Siitä saa irti aineksia myös persoonallisen tyylin arviointiin.

Anglosaksiseen tyyliin pieni kritiikki on paikoillaan. Sujuvista ja sinänsä todenmukaisista mainostermeistä huolimatta elokuva ei erityisemmin keskity johonkin valittuun teemaan: dokumentille tämä ei välttämättä ole eduksi ja selittynee paitsi ohjaajan kokemattomuudella ja lopullisen leikkauksen kiireestä myös kohteen ja kuvausryhmän kastierosta.

Kyse on seurantadokumentista, vaikka seuranta on väistämättä satunnaista ja rajattua, pääsyä suljettujen ovien taakse ei kerta kaikkiaan ole. Elokuvaan tästä teemasta jostain syystä otetussa kohtauksessa paljastuu, että vaikka aika ajoin presidentti vie ja kuvausryhmä vikisee, asiasta eivät kärsi lopulta muut kuin pelihousut - ja toisaalla ehkä hieman myös presidentin puoliso, joka ei pääse toteuttamaan omaa agendaansa, vaikka väliin haluaisi.

Jos Rouva Presidenttiä sitoo aikaansa jokin, se on yksilöllisen olemisen korostaminen - ulkopuolisia kertojia ei käytetä. Jo Urho Kekkonen totesi presidenttikausiensa puolivälissä, että presidentin virka on paska homma ja samanlainen vaikutelma syntyy elokuvan yksilöistä instituutioiden ja niiden muotovaatimusten puristuksissa.

Esimerkkejä elokuva antaa pilvin pimein. Tästä näkökulmasta kiintoisa dialogi syntyy Tarja Halosen poliittisesta agendasta naisen aseman parantamiseksi koko maailmassa ja yksilökohtaisesta pyrkimyksestä "vapauteen", joka tarkoittaa loppupeleissä instituutioon kahlitttujen rajoitusten vähentystä kausien loputtua. Mutta kuten elokuvassa vain vilahtava tyttären Annan sanoja lainataan, tosin toiselle kaudelle pyrittäessä, presidentti on aina presidentti, eikä pääse irti kautensa jälkeenkään. Samalla tavoin elokuva on kiinni instutionaalisessa - ehkä tarvittaisiin elokuva presidenttikauden jälkeisestä elämästä.

Elokuva ei vitsejä pursuile, mutta komiikkaa synnyttäviä tilanteita ohjaaja Bardy ja tuottajat Osku Pajamäki ja Miia Haavisto ovat valikoineet parhaan kykynsä mukaan niin kotimaisista kuin kansainvälisistäkin ympyröistä. Protokollat, diplomaattiset sanankäänteet ja kansainvälisen politiikan isot pyörät saavat aivan erilaisen hymyn kareen katsojille kuin ne saisivat asianosaisille tavanomaisen kanssakäymisen puitteissa esitetyn virkahymyn lisäksi.

Nämä ovat vaikeita asioita, sillä siinä koetellaan populismin ja vähän enemmän tietoa vaativan agendan eroja. Ottavatko tekijät kantaa: mielestäni kyllä, mutta silti katsojalle jää tilaa oman kannan ottamiseen tai kannan ottamatta jättämiseen. Ehkä se on dokumentille hyvä asia. Näkökulmia voi ottaa riippuen katsojan asenteesta ja tietotaitotasosta. Jokaiselle jotakin. Vaikka on suoraan sanottava, että elokuva ei visuaalisesti ole kummoinen, kyllä se uteliaisuutta herättää elokuvateatterikeikan verran. Kävinhän minäkin siellä.

Palkittuja lyhäreitä Kiasmassa

Kiasma-teatterin traditioksi muodostunut Tampereen parhaat -näytös kokoaa yhteen Tampereella palkittuja elokuvia nyt tulevana lauantaina 17.3. klo 14.00. Tämän vuoden näytöksessä nähdään kuusi palkittua elokuvaa.

Näytöksen ohjelmisto (esitysjärjestyksessä):

Parhaan fiktion palkinto
*Hiljainen viikko
Suomi 2011
ohj. Jussi Hiltunen

Kansainvälisen sarjan kunniamaininta
*A Resident of the City - Kujien asukki
Egypti 2011
ohj. Adham Elsherif

Parhaan animaation palkinto

*We´ll Become Oil - Öljysota
Ranska, Romania 2011
ohj. Mihail Grecu

Yleisöpalkinto
*Las Palmas
Ruotsi 2011
ohj. Johannes Nyholm

Risto Jarva -palkinto, kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten sarjan erikoispalkinto, nuorisotuomariston kunniamaininta
*Korsoteoria
Suomi 2012
ohj. Antti Heikki Pesonen

Kansainvälisen kilpailun pääpalkinto Grand Prix
*Posledný Autobus - Viimeinen bussi
Slovakia 2011
ohj. Martin Snopek, Ivana Laucikova

Sarjan kesto n. 1h 50 min.

Liput 7 euroa, myynnissä Kiasman Infossa.

Elokuvia ja mykkäelokuvakonsertti Helsingissä

 TIEDOT TÄMÄN VIIKON ESITYKSISTÄ


Jos joku DocPointin Kotimaisen esityssarjan elokuvista jäi näkemättä festivaalilla, ei hätää. Elokuvia on mahdollisuus päästä katsomaan Malmitalossa, Vuotalossa ja Karatalossa heti festivaalin jälkeen. DocPointin ja Helsingin kulttuurikeskuksen sekä Espoon kulttuuritoimen kanssa yhteistyössä järjestämiin näytöksiin on vapaa pääsy.

MALMITALO

tiistai 31.1.
klo 18: Sonja Linden: Five Star Existence (2011, 90 min)
klo 20: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min)

torstai 2.2.
klo 18: Ville Suhonen: Jäämarssi (2011, 85 min)
klo 20: Mikko Aliranta: Peti (2011, 10 min); Tuukka Harala: Organ (2011, 13min);
Mervi Junkkonen: Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (2011, 58 min)

perjantai 3.2.
klo 18: Hanna Maylett: Kerjäläiselokuva (2011, 96 min)
klo 20: Iris Olsson: Sydämeni taakka (2011, 45 min)

VUOTALO

to 9.2.
klo 18: Sonja Linden: Five Star Existence (2011, 90 min)

to 16.2.
klo 18: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min),
Mervi Junkkonen: Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (2011, 58 min)

KARATALO

su 12.2.
klo 15: Hanna Maylett: Kerjäläiselokuva (2011, 96 min)
klo 17: klo 18: Aleksi Raij: Finnsurf (2011, 52 min)

MYKKÄELOKUVAKONSERTTI MYÖS SELLOSALISSA!

Sellosalissa on mahdollisuus nähdä kaksi upeaa elokuvaa elävän musiikin kanssa ti 31.1 klo 19.00. Ensimmäisellä puoliajalla nähdään LA SOURIANTE MADAME BEUDET (1923) joka on usein nähty Dulacin "impressionistisena mestariteoksena". Väliajan jälkeen vuorossa on runollisen dokumenttielokuvan harvinainen teos VAIN TUNNIT (Rien que les heures, 1926), jossa vaelletaan Pariisin läpi auringonnoususta iltayöhön saakka. Konsertti nähtiin DocPoint-festivaalilla 27.1.

Musiikin LA SOURIANTE MADAME BEUDET - elokuvaan on säveltänyt ja sovittanut ansioitunut hollantilainen mykkäelokuvamusiikin säveltäjä Maud Nelissen. Omien sävellystensä lisäksi Nelissen on sovittanut elokuvaan Debussyn ja Jeanne Bernardin musiikkia. Nelissen on myös sovittanut Yves de la Casinièren alkuperäismusiikin elokuvaan VAIN TUNNIT (Rien que les heures, 1926.) Sellosalin konserteissa musiikin esittävät Maud Nelissen (piano), Lucio Degani (viulu) ja Francesco Ferrarini (sello).

DocPoint 2012 ja jälkilöylyt

Viime viikon aktiviteetteihin kuului sunnuntaina päättynyt DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali. Menestystä saavutettiin tänäkin vuonna, sillä festivaalitoimisto on nyt laskenut, että kuuden päivän aikana festivaalilla vieraili oheistapahtumat mukaan lukien yhteensä noin 28 000 kävijää. Loppuumyydyksi saatiin 20 näytöstä, kun koko festivaalin aikana esitettiin yhteensä 134 elokuvaa 172 näytöksessä. Elokuvanäytöksissä kävi yli 22 000 ihmistä. Kolmatta kertaa järjestetyn DocPoint Tallinn -festivaalin kävijämäärä kasvoi. Tallinnassa näytöksissä kävi yhteensä 3 400 katsojaa.

Jos DocPointin kävijämäärä osoittaa vakiintumista parintuhannen vuosittaisella heitolla, kymmenettä juhlavuottaan viettävä lasten ja nuorten dokumenttielokuvatapahtuma DOKKINO jatkoi kasvuaan. Viikon aikana syntyi uusi yleisöennästys, sillä yli 3 200 pääkaupunkiseudun koululaista vieraili elokuvateatteri Maximissa DOKKINO-näytöksissä.

Tänä vuonna DocPointi-yleisöä kiinnostivat erityisesti uudet kotimaiset dokumenttielokuvat, kuten Aleksi Raijn ohjaama Finnsurf ja Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia, joiden näytökset myytiin loppuun. Monet kansainväliset dokumentit vetivät yleisöä: muun muassa Werner Herzogin upea 3d-dokumentti Cave of Forgotten Dreams, Vikram Gandhin ratkiriemukas nykyaikaisten gurujen toimintaan pureutuva Kumaré ja Marshall Curryn If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front keräsivät salit ääriään myöten täyteen - jopa uusintaesityksissä.

Festivaalilla on jälkilöylynsä. Ensi viikolla Malmi- ja Vuotalossa järjestettävissä DocPointin jatkonäytöksissä nähdään monia kotimaisia yleisösuosikkeja, kuten Sonja Lindénin kansainvälisesti tunnettu Five Star Existence ja Mervi Junkkosen upouusi Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta.
Myös festivaalilla koettu mykkäelokuvakonsertti, Alberto Cavalcantin Rien que les heures on mahdollista nähdä festivaalin jälkeen Sellosalissa ti 31.1. klo 19 järjestettävässä näytöksessä. Elokuvan musiikin esittävät Maud Nelissen (piano), Lucio Degani (viulu) ja Francesco Ferrarini (sello).

Kultakuumeen vieraana

Dokumenttielokuva muokkaa mielipiteitä

Yle, Radio 1, keskiviikkona 18.1.2012 klo 15.05, uusinta klo 21.15, toimittaja Airikka Nurmela.

"Sotien aikaan sotapropaganda työllisti monia elokuvan tekijöitä. Sodan jälkeen oli aika siirtyä rauhantöihin.

Kultakuumeen vieraina ovat toista osaa suomalaisen dokumenttielokuvan historiasta kirjoittavat Kansallisen audiovisuaalisen arkiston erikoistutkija Jari Sedergren ja tutkija Ilkka Kippola."

Saman ohjelman muita aiheita:

"Omien tunteiden kohtaaminen ja läsnäolo tekevät näyttelijästä hyvän. Näin väittää hahmoterapeutti ja teatterintekijä Marcus Groth. Hänen uusin ohjauksensa Seven tuo kertojien kokemukset ja tunteet pintaan. Näytelmää varten seitsemän naiskirjailijaa haastatteli ihmisoikeustaistelijoita ympäri maailman.

Mitä taide on, pohtii ohjaaja Juha Hurme kolumnissaan."

Elokuvissa pyyhkii hyvin

Suomen Filmikamari on laskenut, että elokuvateattereissa kävi vuonna 2011 noin 7,2 miljoonaa katsojaa. Aivan edellisvuotiseen ei päästy, sillä kävijämäärät laskivat viitisen prosenttia. Vuosikymmenen perspektiivillä tulosta voi pitää ihan hyvänä. Kävijämäärä on 2000-luvun neljänneksi paras.

Viime vuoden katsotuimpia tarkastellessa silmään pistää elokuvasarjojen menestys. Kahdenkymmenen suosituimman elokuvan joukossa oli peräti yksitoista jatko-osaelokuvaa. Eniten katsojia keräsi Harry Potter-elokuvasarjan viimeinen elokuva Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2. Sitä peesasivat jatko-osat Pirates Of The Caribbean: Vierailla vesillä, Johnny English − Uudestisyntynyt, Autot 2 ja kotimaisen sarjatuotannon esimerkki Vares − Pahan suudelma
.
Kaiken kaikkiaan Vares-sarjan elokuvat saivat 30 prosenttia kaikkien kotimaisten ensi-iltaelokuvien katsojista. Kohtalaisesti menestyi myös Aki Kaurismäen kansainvälisesti palkittu Le Havre. Kotimaisen elokuvan katsojamäärä laski, mutta edellisenä vuonna olikin kotimaisen leffan ennätysvuosi.

Elokuvateatterit ovat siirtyneet pääosin digiaikaan. Tärkein rahoitus siihen tulee opetus- ja kulttuuriministeriön Suomen elokuvasäätiölle Veikkauksen tuotosta myöntämistä digitointituista, minkä myötä useampi kuin kuusi kymmenestä elokuvateatterisalista on jo digitoitu.Vuoden 2012 alkupuolella digitoituja saleja on jo lähes 220 eli lähes 80 prosenttia maan salikapasiteetista.

Filmikamarin mukaan digitointi on auttanut erityisesti pieniä elokuvateattereita monipuolistamaan ohjelmistoaan sekä nopeuttanut ensi-iltaelokuvien saamista samaan aikaan suurten paikkakuntien kanssa. Omasta puolestani voin todeta, että tämä koskee niitä teattereita, jotka ovat voineet tuen saatuaan digitoida ja jotka eivät ole tuen puutteen tai väsymyksen vuoksi panneet pillejä pussiin. Niitäkin nimittäin on.

2012

On taas kalenterin vaihdon aika. Entinen heitetään kirjahyllyyn odottamaan uteliaita vilkaisuja sitten joskus. Vanhoista näkee hyvin kuinka paljon ehtii unohtaa kun tarvetta on. Päinvastoin kuin muistelmien tekijät antavat paljastushingussaan ymmärtää on parempi unohtaa usein. Se säästää aivokapasiteettiakin tähdellisempään. Paperit kyllä kannattaa tallettaa.

Vaikken kadu mitään, vuosi 2011 oli jotenkin nihkeä. Ehkäpä oikea termi on välivuosi kuten urheilumaailmassa viisaasti sanotaan.

Luultavasti tämä uusi vuosi on sitten parempi. Ainakin on lupa odottaa tuloksellisempaa, sillä seuraavan kirjan dead line jo häämöttää - ei kuitenkaan horisontissa. Vanhan mutta toimivan vitsin mukaan sosialismi tapasi häämöttää horisontissa joka sanakirjan mukaan bernsteinilaisittain "eteni sitä mukaa kun sitä kohti kuljettiin". Niin kuin oikein onkin. Kirjan suhteen se tarkoittaa, että jossakin vaiheessa on lopetettava, annettava periksi, luovutettava käsikirjoitus pois ja sitten asianmukaisesti hävettävä aikansa, kunnes unohdus valtaa mielen.

Pientä määrällistä panostusta pitäisi kyllä laittaa tähän blogiinkin. Viime vuonna kirjoituksia ilmestyi luvattoman harvoin vaikka laskisi kaikki muutkin blogit mukaan. Vastoin blogin ensimmäisiä vuosia jutut ovat lipsuneet enemmänkin informatiivisiksi elokuvauutisiksi.

Hyvää Uutta Vuotta 2012 kaikille. Lupaan yrittää parempaa.

DocPointin kotimainen esityssarja 2012

DocPoint - maineikas tammikuussa pidettävä helsinkiläinen dokumenttielokuvafestivaali - ilmoitti eilen valinnoistaan kotimaisiin pääsarjoihin. Raatiin kuuluivat tänä vuonna dokumenttielokuvaohjaaja
Visa Koiso-Kanttila, kansanedustaja Ilkka Kantola, toimittaja Axa Sorjanen ja taiteen kandidaatti Salla Sorri. Raadin puheenjohtaja oli festivaalin taiteellinen johtaja Erja Dammert.

Raadin painotuksissa korostui edellisvuosien tapaan elokuvien omaperäisyys ja tekijöiden kyky nähdä asioita uudella tavalla. Aiheet olivat kansainvälisiä: elokuvat tarkastelivat sekä oloja maailmalla että Suomen roolia osana globaalia maailmantaloutta. Yli puolet elokuvista ovat ensi-iltoja.

•       Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta (ohj. Mervi Junkkonen, Klaffi
Productions). Suomen ensi-ilta DocPointissa.
•       Säilöttyjä unelmia (ohj. Katja Gauriloff, Oktober Oy). Ensi-ilta DocPointissa.
•       Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941–42 (ohj. Ville Suhonen, Illume Oy)
•       Sydämeni taakka (ohj. Iris Olsson & Yves Niyongabo, Nordic Film Pool)
Suomen ensi-ilta DocPointissa.
•       Finnsurf (ohj. Aleksi Raij, Flatlight Films / Pablo Films).
•       Kotona kylässä (ohj. Kiti Luostarinen, Kiti Luostarinen Productions).
 Ensi-ilta DocPointissa
•       Kerjäläiselokuva (ohj. Hanna Maylett, Avanton Productions)
•       Punaisen Metsän Hotelli (ohj.  Mika Koskinen, Luxian Productions)
•       Five Star Existence (ohj. Sonja Lindén, Avanton Productions)
Suomen ensi-ilta DocPointissa
•       Yhden miehen rauha (ohj. Kati Juurus, Yleisradio Oy)
Ensi-ilta DocPointissa
•       Sielunsieppaaja (ohj. PV Lehtinen, Cineparadiso)
•       Profeetta (ohj. Veli Granö, Filemo Ky)

IDFA-voittaja, korealais-suomalainen yhteistuotanto Planet of Snail (ohj.
Seung-Jun Yi, CreativEAST/ Vaski Filmi) saa myös Suomen ensi-iltansa
DocPointissa.

Lisäksi festivaalin Erikoisnäytökset -sarjassa nähdään kaksi
kotimaista dokumenttielokuvaa:
•       Lastuja-taiteilijasuvun vuosisata (ohj. Peter von Bagh, Illume Oy)
•       Taistelu Turusta (ohj. Jouko Aaltonen, Illume Oy)

Mervi Junkkosen elokuva Jälki elämässä - 4 tarinaa kidutuksesta on valittu DocPointin avajaiselokuvaksi 24.1.2012.

DocPointin oppilastyösarjan elokuvat valitsivat Visa Koiso-Kanttila, Salla Sorri ja Erja
Dammert. Festivaaleilla esitetään:
•       Zupa (ohj. Maira Dobele, Aalto-yliopisto)
•       Lintu toiselta taivaalta (ohj. Katja Lautamatti, Aalto-yliopisto)
•       Organ (ohj. Tuukka Harala, Metropolia ammattikorkeakoulu)
•       Anna mulle aatos (ohj. Swati Goyal, Metropolia ammattikorkeakoulu)
•       Hypermarket Nation (ohj. Paula Korva, Aalto-yliopisto)
•       Yksin maailmassa (ohj. Mari Pasula, Axxell City)
•       Peti (ohj. Mikko Aliranta, Metropolia ammattikorkeakoulu)
•       Tissit (ohj. Amanda Stavén ja Hilla Samola, Metropolia
ammattikorkeakoulu)

Dokumentin ytimessä 60: Kaikki Helsingin kapakat 23.11. | Kansallinen audiovisuaalinen arkisto

Varatkaapa kalentereistanne elokuva-aikaa keskiviikoksi 23.11. alkaen klo 17.00.
Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki.

Dokumentin ytimessä 60: Kaikki Helsingin kapakat 23.11. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto

Suomi-Filmin oikeudet Kavalle

KAVA on tänään 16.11.2011 solminut Suomi-Filmi Oy:n kanssa sopimuksen, jonka mukaisesti: KAVA:lle siirtyvät Suomi-Filmi Oy:ltä sen omistamien elokuvien kaikki levitys- ja esitysoikeudet (lukuun ottamatta tv-oikeuksia jotka ovat YLE:llä).

Sopimus kattaa lisäksi Suomi-Filmin materiaalit ja oheisaineistot (yksityisarkiston jäädessä ulkopuolelle). Hankinta on jatkoa elokuussa tapahtuneelle Finnkinon omistamien oikeuksien ostolle.

Kauppaan sisältyy:

- yli 150 pitkää SuFi-elokuvaa (sisältäen Puron, Karun, Vaalan, Lemisen, Orkon, Unhon, Witikan, Kassilan ja monen muun teoksia);
- lisäksi muiden yhtiöiden SuFille siirtyneitä oikeuksia (Elämän maantiellä, Meren kasvojen edessä, Valkoinen peura);
- vuoden 1965 jälkeen SuFin tuottamia lyhytelokuvia 165 kpl, Filmitalon lyhytelokuvia 21 kpl, Felix-Filmin 37 kpl ynnä noin 2 000 mainoselokuvaa.

Finnkino ehti julkaista 20 SuFi-elokuvaa DVD:llä, nämä DVD-levitysoikeudet lakkaavat 1.10.2012 ja tulevat KAVA:lle.

Tähän hankintaan ryhdyttiin ennen kaikkea siksi, koska haluamme taata, että kotimaisia elokuvia voidaan edelleen esittää teattereissa niiden esityslaitteistojen muuttuessa digitaalisiksi. Levitysoikeuksien hankkimisen jälkeen digitoinnin aloittaminen on mutkatonta.

Kauppa on tehty OKM:n myötävaikutuksella ja osana KAVA:n digitointihanketta. Käytännössä valtaosa kotimaisen elokuvan ”kulta-ajan” tuotannoista on nyt kansallista omaisuutta.

Sota-ajan musaa tarjolla

 

Sotavuosien Suomessa panostettiin viihdeteollisuuteen. Kaikkiaan 88 sota-ajan elokuvasta osa oli musiikkielokuvia. Aiheet eivät aina olleet kotimaisia, sillä myös Pohjoismaista ja Saksasta saatiin käsikirjoituksia muokattavaksi.

Jatkosodan sotapropaganda ulottui myös elokuviin ja niiden iskelmiin. Luotiin taistelutahtoa, harrastettiin integraatiopropagandaa ja vastustettiin paheksuttavia lieveilmiöitä, kuten ruoan ja tavaran hamstrausta. Pula leipäkortteineen olivat myös kohteena: se oli osa kritiikkiä, sinällään vapaan yhteiskunnan merkki.

Mutta viihde oli välillä myös pelkkää viihdettä. Pako todellisuudesta suuntasi kaipuuta rintamalta kotiin tai niinkin kauas kuin Havaijille.

Käytetyin elokuvasäveltäjä oli nuori George de Godzinsky. Tekniikka edistyi ja elokuvien laulut voitiin taltioida playbackina. Elokuvista tuttuja lauluja levytettiin: vanhoista konkareista mukana oli esimerkiksi Georg Malmstén, mutta löytyi uusiakin kuten Eero Väre ja Eeva Pasila-Tamminen.

Soittajien joukko oli ammattilaisia, eivätkä solistien kyvyt jääneet varjoon. Iskelmämusiikin irtonuotteja ja lauluvihkoja painettiin enemmän kuin 1930-luvulla, suurimpana kustantajana Dallapé-kustannus.

Artie Musicin ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston vastailmestyneessä cd-kokoelmassa Suomalainen elokuvamusiikki gramofonilevyllä vuosina 1940-42 löytyy lukuisia tuttuja, mutta myös unohdettuja elokuvaiskelmän helmiä.

Ikimuistoisia lauluja esittävät jo mainittujen lisäksi mm. Tauno Palo, Birgit Kronström, Olavi Virta ja Tuire Orri.

Levyyn on liitetty Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVA) musiikkiekspertin Juha Seitajärven yksityiskohtainen katsaus ajan musiikkiin ja ilmiöihin.

Amerikka vallataan?

Näyttää siltä, että arabimaiden jälkeen myllerrykseen joutuu Yhdysvallat [Occupy Together]

Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Kun sanon yksisarvinen, uskon että me kaikki saamme mieleemme jonkinlaisen kuvan tästä oliosta, jota ei luonnossa ole olemassa. Jokaisella meillä on muistissamme kuvagalleria, imagery, kuten sitä englanniksi kutsutaan. Yksisarvisen historia, sen ulkomuodon kuvaus ja kuvasto ulottuu 2500 vuoden päähän.

Wikipediassa väitetään, tosin ilman lähdettä, että käsitys yksisarvisen ulkomuodosta on muuttunut elokuvien myötä. Elokuvissa yksisarvinen esitetään yleensä valkeana hevosena, jolla kasvaa kierteinen sarvi päässä. Aiemmassa kuvastossa esiintyneet pukinparta, sorkat ja muut yksityiskohdat ovat unohtuneet, kun animoidut, lapsille tai varhaisnuorille suunnatut hahmot saavat yksinkertaisemman ja esimerkiksi seksuaalisuuden suhteen vähemmän tulkinnanvaraisen luonteen. Tällaisista muutoksista voi päätellä, että kuvat eivät ole viattomia.

Maailman suurin media-arkisto tällä hetkelle on nimeltään YouTube. Sen erikoisuus on siinä, että arkiston saatavuus, access, on erinomainen, oikeastaan loistava. Tuore tutkimustulos kertoo, että 95 prosenttia YouTubeen sisältyvistä videoista saa katsojia. Me perinteisissä elokuva-arkistoissa ja muissa media-arkistoissa vain haaveilemme viiden prosentin käyttöasteesta. Eroa voi pitää huomattavana.

Perinteisten media-arkistojen hyvä puoli on siinä, että tietty kuva-aineisto ei aiempien vuosikymmenten tavoin häviä, katoa olemattomiin tai fragmentoidu. Lähtökohtana on se, että talletettu aines säilytetään ikuisesti. Tämä ei ole helppoa ja se maksaa.

Säilyttäminen ei välttämättä pidä sisällään ajatusta säilytetyn esittämisestä. Nämä arkistomaailman kaksi koulukuntaa, säilyttäjät ja esittäjät, ovat olleet ajoin kiivaastikin eri mieltä arkistolaitoksen tehtävistä. Esittäminen on kuitenkin halpaa, jos sitä vertaa säilyttämiseen. Silti esimerkiksi tekijänoikeudet ja sen tulkinnat ovat aika ajoin ongelmallisia myös esitystoiminnalle.

Media-arkistot säilyttävät historiallisesti merkitseviä kuvia. Käsitys siitä, mikä on merkityksellistä ja mikä ei, vaihtelee. Viime vuosikymmenien aktiivinen materiaalin vastaanotto ja keräystoiminta on johtanut siihen, että arkistot ja museot – en siis puhu vain media-arkistosta – ovat rajoittamassa osuuttaan menneen jälkien tallentamisessa. Resurssit eivät riitä. Valokuva-arkistoissa on jo nyt miljoonia kuvia, jotka odottavat arkistokäsittelyään. Elokuva-arkistoilla on käytännön vaikeuksia eri formaattien ja filmilaatujen kopioinnissa, restauroinnissa ja säilyttämisessä osin resurssipulan vuoksi, osin teknisten vaikeuksien vuoksi. Kun filmistä luovutaan elokuvanteossa, mistä löytyvät esityspaikat, niiden riittävän vanhanaikaiset tekniikat ja ennen muuta tekniikan tuki, esimerkiksi huolto.

Kansainvälinen elokuva-arkistojen liitto FIAF on alkanut tätä onneksi jo pohtia. Ratkaisu löytyy toivottavasti kansainvälisestä yhteistyöstä.

Samat haasteet koskevat videoitua ainesta, eikä seuraavan polven ratkaisu, digitalisointi, poista kaikkia ongelmia kuva-aineksen määrän yhä kasvaessa. Kun kansalliset resurssit osoittautuvat riittämättömäksi ja kansainvälisten yhteistyöhankkeiden luonne on rajoitettu, globaalit kaupalliset järjestelmät, tunnetuimpana Google, ilmoittaa yhä suuremmista hankkeista maailman tiedon hallitsemiseksi.

Media-arkistot ovat historian näkökulmasta yhä tärkeämpiä. Ajatus tutkijan kammioista lähtevästä historiatiedosta on jo vanhentunut. Historioitsijat tietävät varsin hyvin, että he eivät ole historiatiedon tärkeimpiä lähteitä. Tätä kuvaamaan on kehitetty jokapäiväisen historian käsite. Lyhyesti se pitää sisällään käsityksen siitä, kuinka me tavalliset ihmiset jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme historian.
Tieteellistä tutkimusta lukevat vain harvat, mutta esimerkiksi media käyttää varsin paljon hyväkseen historian jäänteitä. Sanomalehtien lukeminen, television katseleminen, videoiden, dvd:n ja blue-rayn maailma tuo meille varsin paljon esityksiä historiasta. Historialliset romaanit, rakennettu ympäristö patsaineen, vuosijuhlat ja monet harrastukset antavat välähdyksen historialliseen menneeseen. Koulutus, museot, arkisto- ja muut näyttelyt käyttävät paljon tutkittua tietoa omien historiaesityksiensä pohjana. Käytännössä arkistoelokuva tai ainakin elokuvista kumpuavat kuvastot liittyvät varsin moniin kohtaamiseen.

Historian jokapäiväisessä kohtaamisessa eli historiakulttuurissa kysymys siitä, onko kuva autenttinen vai fiktiivinen, on harvoin tärkeää. Bolsevikkivallankumouksen tunnetuin kohtaus, Talvipalatsin valtaus, esitetään historiallisissa dokumenteissa usein näytelmäelokuvasta napatun fragmentin avulla. Kun historioitsijat ovat selvittäneet, kuinka vaatimattomasti kyseinen valtaus todellisuudessa tehtiin, voidaan todeta, että dokumentin tekijän valinta ei välttämättä lisää tietoa talvipalatsin valtauksesta. Kuvat ovat vain elävöittämässä historiaa. Koulujen, museoiden ja jopa arkistojen opetus- ja näyttelytoiminta on viime vuosikymmeninä selvästi korostanut elämystä ennen tietoa. Elokuvan elämyksellistä antia historialle ei varmasti voida kiistää.

Mutta silti on korostettava, että elämysten tuottaminen ei voi olla arkistoelokuvan ainoa tehtävä. Eikä näin olekaan. Elokuva on entistä useammin tieteellisen tutkimuksen lähde, tutkimuskohde myös itsessään. Elokuvan historia on median historiaa, eikä sitä voi ohittaa esimerkiksi tutkittaessa 1900-lukua. Kuitenkin on selvää, että 1900-luvun historiaa ei voi kutistaa elokuvan historiaksi edes silloin kun tutkittavana on erityisesti 1900-luvun elokuva.

Historioitsijoiden kiinnostus elokuvaan lähteenä on peräisin 1920-luvulta. Erityisesti uutisfilmit kiinnostivat, koska niiden ajateltiin autenttisesti tallentavan joitakin tapahtumia tavalla, johon muut tallennustavat eivät kykene. Ajankohtaisfilmejä, aktuellifilmejä, päivän tapahtumia ja uutisaiheita sekä uutiskatsauksia toki käytetään hyväksi paljon nykyisessäkin mediassa, erityisesti historiallisessa dokumenttielokuvassa.

1960-luvulle saakka historioitsijat eivät juuri muusta elokuvasta olleet kiinnostuneet lukuun ottamatta propagandaelokuvaa, joka toisen maailmansodan kokemusten myötä nousi tärkeäksi tutkimuskohteeksi. Ne ovat pysyneet osana yksityistä ja institutionaalista tiedonintressiä kahdesta syystä. Ensinnäkin historian tutkimusaiheet ovat laajentuneet, kun käsitys propagandasta on laajentunut käsitykseksi taistelusta ihmisten mielistä. Toinen syy on sensuurin ja hallinnollisten kuvakieltojen peruuttaminen. Aiemmin kokonaan esityskiellossa ollut propaganda-aineisto on ollut entistä paremmin saatavilla. Otankin propagandan tarkempaan tarkasteluun.

Tärkein syy liberalisoitumiseen on ollut maailman muuttumisessa. Suomessa elokuvasensuurista luovuttiin vuonna 2001 ja nyt viikko sitten julkiseksi tulleessa esityksessä ollaan luopumassa myös valtiollisesta elokuvien tarkastustoiminnasta, jossa elokuvien kieltäminen oli siirtynyt elokuvien esitysten laillisuudesta rikoslakia tulkitseville tuomioistuimille. Painopiste siirtyy näin peruuttamattomasti kontrollista mediakasvatukseen, mikäli eduskunta näin jo lähitulevaisuudessa esityksen mukaisesti päättää.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, entinen Suomen elokuva-arkisto on ollut aktiivinen esittämisen ohella julkaisupolitiikassaan. Kun puolustusvoimien elokuva-arkisto siirtyi SEA:n omistukseen 2003, seurasi sitä nopeasti käytännöllinen julkaisuohjelma. Nyt talvisodan ja jatkosodan sotakatsaukset ovat julkaistu yhteensä kymmenessä dvd:ssä. Pakettiin liitettiin varsin paljon myös muita sota-ajan katsauksia. Julkinen sana ei näihin kiinnittänyt paljon huomiota, vaikka aineisto oli pitkään ollut kiellettynä.

Puolustusvoimien oma julkaisupolitiikka oli kiinnittynyt lähinnä ulkopoliittiseen sensuuriin: 1980-luvulta lähtien maanpuolustustahojen julkaisuissa ainesta oli saanut käyttää, mutta vain harvoin alkuperäisen selostuksen kanssa. Puolustusvoimat kontrolloi varsin tarkoin myös elokuvien käyttöä dokumenttielokuvissa ja harjoitti suoranaista sensuuriakin muistakin kuin ulkopoliittisista syistä, kuten Seppo Rustaniuksen vuonna 1981 valmistuneen Sotapapit-tv-elokuvan kohtalo osoittaa. Televisio ei ole vieläkään esittänyt elokuvaa kokonaisuudessaan. Syyn sensuurista otti niskoilleen TV2:n ohjelmapäällikkö ja tosiasiallinen syy, puolustusvoimien kanta, ei tullut laajassa keskustelussa julki.

Ulkopoliittisen sensuurin väheneminen eteni 1980-luvulla rinta rinnan Neuvostoliiton glasnostin kanssa. Televisio saattoi esittää, tosin tekstiltään osin siivottuna. 1930-luvun lopussa ilmestyneitä nationalistisia spektaakkeleita, joita tavataan niiden poliittista luonnetta eufemisoiden kutsua kansallisiksi aatedraamoiksi. Helmikuun manifesti, Jääkärin morsian, Aktivistit ja Isoviha pysyivät esityskiellossa 1980-luvulle, lukuun ottamatta yksittäisiä esityksiä erinäisillä festivaaleilla.

Käytännössä eräänlaisessa esityskiellossa oli muitakin elokuvia: Suomi-Filmin Kirkastettu sydän oli sellainen, vaikka saikin esityksen televisiossa jo 1975. Risto Orkon sodan ajan elokuvista Ryhmy ja Romppainen pääsi televisioruutuihin 1989, saman ohjaajan Jees ja just 1994, asenteeltaan pahimpana pidetty Aktivistit siinä välissä vuonna 1991. Ruotsista löytynyt Isoviha voitiin esittää televisiossa vuonna 1985.

Sodan ajan uutisfilmejä voitiin siis valikoidusti käyttää samaan aikaan ilmestyneissä historiadokumenteissa, jotka laajensivat käsitystämme sodista. Claes Olssonin Suur-Suomen muisto, kuinka Suomi miehitti Itä-Karjalan avasi keskustelun vankileireistä 1991. Siitä ei paljon puhuttu, kuten ei aihepiirin avauksesta, Antti Laineen väitöskirjasta 10 vuotta myöhemmin.

Olssonin työn takana oli populaariksi noussut Helge Seppälän kirja viidenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. 1990- ja 2000-luvulla aiheeseen on palattu useissa dokumenteissa. 2000-luvun avauksia ovat olleet arkistoaineistoa paljon hyödyntäneet dokumentit. Mainittakoon niistä tässä vain muutama, Reijo Nikkilän Ryssä perkele – sotavankina Suomessa, Erja Dammertin Sotalapset (2003) ja viimeisimpänä Virpi Suutarin Auf Wiedersehen, Finnland, joka toi esiin saksalaisten sotilaiden mukaan maasta lähteneiden naisten tarinat. Neuvostoliittolaista arkistoainesta hyödyntänyt K. J. Koski on elokuvillaan punaisesta Hangosta ja Neuvostoliiton takaisin miehittämästä Karjalasta avartanut Suomeen keskittynyttä käsittelyä sodista ja sen seurauksista.

Mainittakoon vielä aihepiirin ulkopuolelta Seppo Rustaniuksen monet 1918-dokumentit. Niissä niukan olemassa olevan kuva-aineiston käyttö on esimerkillistä. Nämä ja monet muut elokuvat ovat kiistämättä myös paitsi historian esityksiä, myös historiankirjoitusta. Tästä seuraa mahdollisuus esimerkiksi yksityiskohtien kritiikkiin: keskusteltuani saksalaisen sotalaivaston spesialistin Juha Joutsin kanssa olen vakuuttunut siitä, että saksalaisen 1918-filmin Itämeren laivaston kuvat eivät ole von der Golzin Kielistä Hankoon matkaavan laivaston kuvia. Keskustelu jatkukoon myös arkistofilmien yksityiskohdista.

Palatkaamme toiseen maailmansotaan. Yleisradion omista aktiivisista toimista huolimatta elokuva-arkiston ilmoitus sodan filmien julkaisemisesta kirvoitti otsikoksi ”Elokuva-arkisto julkaisee sotapropagandaa”. Tämän raflaavan otsikon jälkeen varsinaista kritiikkiä ei ole näkynyt. Historiallisen lähdejulkaisun menekki osoittaa kuitenkin, että aineistolla on ollut kysyntää. Nyt katsojilla ja kuulijoilla on mahdollisuus arvioida itse elokuvallisen sotapropagandan sisältöä ja luonnetta. Samalla tutkijoilla on esteetön pääsy aineistoon, jonka saatavuus on ollut huono. Muuta sotapropagandaa on kyllä voinut tutkia ongelmitta – elokuva pysyi kieltokohteena pisimpään. Tämän kaltaiset lähdejulkaisut muuttavat väistämättä tietoamme historiasta: pallo on nyt tutkijoilla ja muilla historian esitysten laatijoilla, arkisto on periaatteessa työnsä tehnyt, mutta esimerkiksi nettijulkaisemisen mahdollisuus kertoo, että aina voi tehdä työtään paremmin ja enemmän.

Vaikka tähän olisi hyvä lopettaa, en sitä kuitenkaan tee, mikä ei toivottavasti tuota teille suurta pettymystä. Olin hetken hurmiossa valinnut otsikoksi Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Ajatus siitä, että arkistofilmit eivät muuttaisi näkemyksiämme ja tietoamme, on täysin looginen ja mahdollinen. Jo aluksi viittasin siihen, että media-arkistoiden kätköihin jää valtava määrä aineistoa, jota ei koskaan esitetä. Tästä seuraa tietysti arkistopoliittinen ajatus: ainakin tutkijoille pääsy tähän aineistoon on tehtävä mahdollisimman helpoksi. Tutkijat ovat avainasemassa, kun pohditaan, mikä arkistoaines on kulloinkin relevanttia, tärkeää ja olennaista. Ei tutkijoilla siihen kuitenkaan mitään monopolia pidä rakentaa: päteviä ja hyvää työtä tekeviä historian esittäjiä on muissakin ammattiryhmissä. Historia koostuu monista esittäjistä.
Toinen kriittinen huomautus liittyy kuvien hupikäyttöön. Postmoderni mainos osoitti tämän konkreettisesti. Neuvostoliiton kaaduttua mainosmaailma sai käyttöönsä leegion vanhoja kuvia ja käsitteitä, jotka siirrettiin surutta mainoskuvastoon ja -sanastoon. Historiallisten kuvien käyttö monipuolistuu näissä yhteyksissä usein niin, että yhteys sen alkuperäisiin merkityksiin häviää kokonaan. Se ei välttämättä paranna näkemystämme historiasta, tiedosta nyt puhumattakaan.

Samansuuntaista kritiikkiä voidaan esittää myös arkistoelokuvan käytöstä dokumentti- ja jopa viihdeohjelmissa ”ajan kuvana” tai ”epookkielämyksen luojana”. Se on parhaimmillaan elämyksellistä, mutta huonoimmillaan vääristelevää viihdettä, hupinumero, joka ei anna arvoa alkuperäiselle elokuvalle, sen tekijöille tai alkuperäiselle käyttötarkoitukselle: yleensä sitä näkee käytettävän viittaamatta alkuperäiseen elokuvaan mitenkään. Näin elokuva eräällä tavalla orjuutetaan viihdekäyttöön vailla identiteettiä. Mutta ei tämäkään anna aihetta tiukkapipoisuuteen, kritiikkiin kylläkin.

Muuten uskon vakaasti siihen, että arkistofilmi voi muuttaa näkemyksiämme ja jopa tietoamme sodista. Historiantutkimuksen keskeiset kysymykset voidaan esittää myös elokuva-aineistolle, joka myös tuottaa uusia kysymyksiä. Ja koska olen optimisti, uskon myös siihen, että tämä voidaan esittää elokuvallisesti. Hyvä esimerkki on tästä Ville Suhosen ohjaama Jäämarssi, joka saa ensi-iltansa tänään.

Jäämarssi tuo säröjä propagandan luomiin kuvastoihin. Sen kuvat tuovat esiin monia näkökulmia, jotka mielestämme ovat saaneet vajavaisen käsittelyn historiantutkimuksessa ja jatkosodan elokuvallisissa esityksissä. Uudet kuvat tuovat uusia ajatuksia.

Le Havre Suomen Oscar-ehdokas

Suomen Filmikamari tiedotti 14.9.2011 valinneensa Aki Kaurismäen ohjaaman, käsikirjoittaman ja tuottaman elokuvan Le Havre Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Le Havren näytöt olivat kovat. Se valittiin tänä vuonna Cannesin elokuvafestivaalien kilpailusarjaan ja se palkittiin sekä kansainvälisen elokuvakriitikkojen yhdistyksen FIPRESCI-palkinnolla että ekumeenisen juryn erityismaininnalla. Münchenin elokuvafestivaaleilla elokuva nappasi ulkomaisen elokuvan ARRI-palkinnon.

Le Havren tuotantoyhtiö on Kaurismäen veljesten Sputnik Oy. Elokuvan taiteellisessa ryhmässä on monia tunnettuja kotimaisia osaajia, esimerkiksi kuvaaja Timo Salminen, äänisuunnittelija Tero Malmberg sekä leikkaaja Timo Linnansalo. Elokuvan pääosissa on kansainvälisiä tähtiä kuten André Wilms, Kati Outinen, Blondin Miguel, Elina Salo sekä Jean-Pierre Darroussin.

Filmikamarin raati perusteli valintaansa luonnehtimalla Le Havrea kauniiksi ja ehjäksi elokuvaksi, jonka humaani tarina on muodoltaan ja sisällöltään universaali ja ajaton. Elokuva kuljettaa muassaan monen taiteenalueen historiallisia kerrostumia. Sitä paitsi elokuva on hauska. Le Havre on ollut teattereissa 9.9.2011 lähtien, joten sinne vain katsomaan.

Valintaraatiin kuuluivat näyttelijä ja laulaja-lauluntekijä Kaija Kärkinen, ohjaaja Aku Louhimies, lavastaja Antti Mattila, äänisuunnittelija ja opettaja Aura Neuvonen, tuottaja Liisa Penttilä, käsikirjoittaja Mika Ripatti, pukusuunnittelija Riitta Röpelinen sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Ville Suhonen. Raadin sihteerinä toimi Susanna Shepherd ja puheenjohtajana Tero Koistinen Suomen Filmikamari ry:stä.

Oscar-palkinnon virallisista valintakriteereistä vastaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences. AMPAS pyytää vuosittain kaikkia elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Kategoriassa otetaan tänä vuonna huomioon elokuvat, jotka ovat saaneet elokuvateatteriensi-iltansa 1. lokakuuta 2010 ja 30. syyskuuta 2011 välisenä aikana.

Kyse on vielä esivalinnasta. Lopulliset Oscar-ehdokkuudet julkistetaan 24. tammikuuta 2012. Oscar-palkinnot jaetaan 84. kerran 26. helmikuuta 2012 ympäri maailman televisioitavassa gaalassa.

KAVA sai satojen elokuvien levitysoikeudet

Päivän elokuvauutinen on se, että kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) on hankkinut Finnkino Oy:n hallussa olleet kotimaisten elokuvien levitysoikeudet.

Hankinta antaa suuntaa tulevaisuuteen, sillä tavoite ei ole enempää eikä vähempää kuin turvata kansallisen elokuvaperinteen saatavuus tulevaisuudessa. Näin keskeinen osa suomalaista elokuvahistoriaa säilyy myös digitalisoitujen elokuvateattereiden ulottuvilla.

Tapahtuma on kansallisesti ja myös kansainvälisesti mittava. KAVAn haltuun siirtyi lähes 300 pitkää elokuvaa ja noin 200 lyhytelokuvaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön myötävaikutuksella toteutettu hanke on osa kotimaisen elokuvan digitointiprojektia. Oikeuksien omistaminen helpottaa KAVAa sen tulevaisuuden suurimmassa haasteessa, kotimaisen elokuvan laajamittaisessa digitoinnissa.

Kymmenen kotimaisen tuotantoyhtiön elokuvien levitysoikeudet siirtyvät KAVAlle muutamin poikkeuksin. Finnkinolla säilyvät yhtiön jo julkaisemien elokuvien DVD-oikeudet. TV-oikeudet ovat useimmissa tapauksissa Yleisradiolla.

Sopimus koskee seuraavien yhtiöiden elokuvia: Suomen Filmiteollisuus (SF), Adams Filmi, Bio-Kuva, Fenno-Filmi, Filmityö, Kinosto, Maxim-Filmi, National-Filmi, Valio-Filmi ja Väinän Filmi.

Merkittävimmät levitysoikeudet koskevat Suomen Filmiteollisuutta. Sen yli 200 elokuvaa käsittävän tuotannon kuuluisimpiin teoksiin lukeutuvat klassikot Tuntematon sotilas (1955), Kulkurin valssi (1941), Kaivopuiston kaunis Regina (1941) ja Komisario Palmun erehdys (1960). SF:n elokuvat muodostavat noin viidesosan maassamme koskaan valmistetuista pitkistä kotimaisista elokuvista.

Muista yksittäisistä teoksista mainittakoon Filmityö Oy:n Runoilija ja muusa (1978), Pedon merkki (1981) ja Ulvova mylläri (1982) sekä National-Filmin Talvisota (1989).

KAVAssa tietoja antavat johtaja Matti Lukkarila (matti.lukkarila@kava.fi) ja viestintäpäällikkö Outi Heiskanen (outi.heiskanen@kava.fi).