Väkivaltaa: Lapset ja media I

Lueskelin Eduskunnan kanslian julkaisemaa (1/2003) teosta Sosiaalinen alkupääoma ja tietotekniikka. Se on teos Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan sarjassa Teknologian arviointeja numero 14. Referoidaanpa hieman, kun Apinalaatikossakin Jari Lindholm virittelee keskustelua elokuvatarkastuksen nykytilasta.

Sosiaalisista taidoista puhutaan monien keskustelujen yhteydessä. Ne liittyvät parhaillaan kiinnostuksen kohteenani olevaan elokuvatarkastukseenkin, sillä mediasisällöillä ja myös tietotekniikan sisällöillä on suuri merkitys sosiaalisaatiossa eli arvojen siirtämisessä erityisesti lapsilla. Tietysti keskeinen ja itse asiassa tärkein tapa välittää arvoja on suhde vanhempiin, perheeseen, ystäviin ja muihin lähiverkostoihin. Sosialisaatiossa ihmiset omaksuvat ryhmän yhteisiä normeja sekä käyttäytymis- ja ajattelutapoja.

Media voi olla joillekin keskeinen sosialisaation lähde. Jos omaa elämänkokemusta on enemmän ja ystäväpiiri eli sosiaalistava verkosto tiheä, sitä pienempi on median vaikutus. Sosiaalistajien samanlaisuus taas vahvistaa vaikutuksia. On selvää, että mediaväkivalta lisää aggressiota todennäköisimmin niillä lapsilla, jotka elävät väkivaltaan herkästi turvautuvassa kasvuympäristössä. Kun kasvuympäristö on nykyisin varsin usein kyllästetty mediasisällöillä, lasten todellisuuskäsitys on entistä useammin median pohjalle rakennettu luomus.

Tietokonepelekä, elokuvia ja opetusohjelmia voidaan käyttää myös positiivisesti, luomaan malleja toisen huomioonottamisesta ja myös prososiaalisuutta eli vapaaehtoista toisen hyödyttämistä ilman odotuksia palkkiosta. Tähän tarkoitukseen designoidut televisio-ohjelmat ovat tutkitusti edistäneet esimerkiksi lukutaitoa, mutta myös sosiaalisia taitoja. Myönteiset vaikutukset ovat huomattavan pitkäkestoisia, jopa 10 vuoden jälkeen ne ovat havaittavissa tutkitusti.

Viihdemediassa auttamista ja prososiaalisuutta nähdään paljon vähemmän kuin sille vastakkaista antisosiaalista toimintaa. TV-ohjelmissa vuoden 1997 tasolla noin 40% sisältää väkivaltaa. Nykyisin luku lienee tuota lähes kymmenen vuodent takaista huomattavasti korkeampi. Väkivallan osuus on kasvussa. Tietokonepelien suhteen tilanne on vielä onnettomampi - ehkä jopa neljä viidestä tietokonepelistä perustuu keskeiseltä osin väkivallalle.

Tutkimusten mukaan uusi media voisi suunnata ajattelua vähemmän autoritaariseen suuntaan, jos siihen olisi kiinnostusta ja tahtoa. Esimerkiksi Sherer (1998) on todennut, että moraalisten pulmien ratkaisemiseen perustuva peli voisi kehittää moniarvoista eettistä ajattelua. Virtuaalimaailmakin olisi vivahteikkaampi, jos se vaatisi mutkikkaampia toimintoja ja sallisi "oikeiden vastauksien" monimuotoisuuden ja suhteellisuuden. Väkivaltaviide vaati vastapainokseen uusia, eetistä ajattelua kannustavia sisältöjä. Niiden pitää olla tietysti valmistettu yhtä hyvin ja kiinnostavaksi kuin muidenkin markkinoilla olevien pelien.

Kulttuurimme hyväksyy varsin paljon väkivaltaa - lähtökohta asenneilmastolle ja väkivallattomien ideoiden välittämiselle on siis kehnohko. Kokonaisvaikutukset ovat kuitenkin aina ihmisen, mediasisällön ja tilannetekijöiden yhteispeliä, minkä lisäksi esimerkiksi lapsella itsellään on selvästi oma mediasuhteensa ja yksilöllinen asemansa. Mediaväkivallan vaikutuksien mahdollisista reiteistä on nykyisin paljon tutkimustietoa. Sen avulla voidaan kartoittaa riskiryhmiä ja pohtia ennaltaehkäiseviä kasvatustoimia.

Bandura (1986) esitteli sosiaalisen oppimisen mallin. Se piti sisällään median mallioppimisen vaikutukset, erityisesti lasten alttiuden oppia televisiosta aggressiivisia eli toista vahingoittavia malleja. Tutkimukset olivat kokeellisia: malli siirtyi erityisesti jos väkivaltainen sankari oli suosittu ja vetovoimainen hahmo, jota ei rangaistu teoistaan. Mallioppimiseen liittyy yleensä myös käyttäytymistä säätelevien estojen vähenemistä, esimerkiksi aggression pidäkkeiden ja itsehallinnan löystymistä. Muutosta tapahtuu myös tiedollisella, arvojen, normien ja asenteiden tasolla, kuten Huesmann tutkimuksissaan (1986, 1988) osoitti. Mediasta omaksutut sosiaaliset normit ja ongelmanratkaisutavat palautuvat mieleen ratkaistessa omia ristiriitatilanteita.

Mustosen tutkimus (2001) osoitti, että aggressiovaikutusten riski on suurin niillä lapsilla, jotka ovat itse aggressiivisia ja jotka joutuvat elämään väkivaltaa hyväksyvässä ympäristössä. Media ei tee lapsia sinällään väkivaltaisiksi, vaikka he matkisivatkin filmin aggressiivisia tapahtumia leikeissään. Oleellista on, pysyykö aggressio leikkinä. Leikkiä se ei ole, jos itsekontrolli pettää ja lapsi tekee oikeasti vahinkoa muille tai esineille. Tämä ei ole harvinaista. Leikki on eri asia kuin toisen vahingoittaminen. Leikki saattaa jopa edistää itsehallinnan kehittymistä ja aggression kontrolloimista. Riskiryhmän muodostavat ne lapset, joilla leikin ja oikean aggression raja on hämärtynyt tai hävinnyt. Tähän ovat eniten alttiita väkivaltaa kokeneet tai laiminlyödyt lapset.

Mustonen (2001) osoitti myös, että aggressio etenee kehämäisesti: tietyille median viesteille herkistyvät ne, joilla omien taipumustensa ja skeemojensa vuoksi on valikoivat vastaanottimet. Ennestään aggressiiviset lapset pitävät väkivaltaviihteestä, josta he taas omaksuvat hyväksyviä ajatuksia ja näin heidän aggression pidäkkeensä löystyvät ja väkivallattomat tavat ratkoa pulmia vähenevät.

Toinen mediaväkivallan riskitekijä on turvattomuutta ja epäluottamusta ruokkivan maailmankuvan syntyminen. Se tuottaa ahdistuneisuutta, johon riskiryhmässä ovat ujot ja pelokkaat lapset. Tässäkin on kehävaikutus; hekin voivat hakea piristystä toimintaelokuvista: ne kohentavatkin joskus mieltä lyhytaikaisesti, mutta väkivaltaisuudessaan ruokkivat ennen pitkää epäluuloista maailmankuvaa, jossa maailma nähdään vaarallisena paikkana ja se lisää taas ahdistuneisuutta. Tämän on Gerbner et al. todenneet monissa tutkimuksissaan (1979, 1986, 1994).

Mediaväkivallan esittämistavalla on väliä tulkintojen ja vaikutusten kannalta. Raakakin väkivalta, jos se on kriittisessä valossa ja seurauksineen päivineen esitetty, saattaa olla jopa hyödyllistä koettavaa, sillä se ahdistaa katsojaa ja saattaa näin ylläpitää parempaa itsekontrollia (Mustonen 1997, 2001). Lieväkin väkivalta voi vaikuttaa aggression käyttöä höllentävään suuntaan, jos se on näytetty ihannoivassa, esimerkiksi humoristisessa valossa.

Dokumentaarinen väkivalta esittää aggression edellä puhuttua monipuolisemmin. Se näyttää myös uhreja ja kärsimystä, mikä ahdistaa katsojaa, mutta tekee samalla väkivallan vähemmän houkuttelevaksi (Mustonen 1997). Näin se voi ainakin aggressiivisille lapsille olla jopa hyödyllinen kokemus. Ihannoitu, viihteellinen väkivalta taas tempaa mukaan kritiikittömästi, houkuttelee samastumaan aggressiiviseen sankariin ja näyttää väkivallan hyväksyttävämpänä. Mediakasvatuksen tärkeä tehtävä onkin siksi johdatella lasta huomaamaan erilaisia esittämistapoja, tulkitsemaan niiden arvomaailmaa ja pohtimaan, miten realistisesti tai epärealistisesti aggression seuraukset esitetään.