Sukulaisia

Kun maalaissukuni vaiheet ovat herättäneet kiinnostusta, kerrotaanpa sitten Iisalmessa syntyneestä renkimies Johan Poikosesta, joka on isäni äidin isän äidin isä. Hän syntyi ilmeisesti vuonna 1796 (oman kirjoituksensa mukaan 1794) aviottoman äidin lapsena Iisalmen emäseurakunnassa, ilmeisesti Pörsänmäessä. Hän oli kahdesti avioliitossa: ensin vuonna 1821 puolisoksi tuli Maria Karpp; toisen avioliiton hän solmi vuonna 1842 rantasalmelaisen Elin Lindin kanssa. Elin oli syntynyt vuonna 1797 Sulkawalla ja kuoli Lapinlahdella 20.09.1867.

Johan (myös Juhana eli Juho) Poikonen oli vaatimattoman maanviljelysuransa ohella myös herännäisyysmies ja -liikkeen johtohenkilö Savossa ja Karjalassa, herännnäisyysjohtajan Paavo Ruotsalaisen oppilas ja työtoveri. Kerimäen aiempi kirkkoherra Kalervo Koskimies on kirjoittanut hänestä elämäkerran nimeltään Aitoviereltä temmattu. Myös Jaakko Sahimaan romaani Koljonvirran körttisoturi sivuaa joiltakin osin Poikosen elämää kuvatessaan toista herännäisyysmiestä, Lauri Juhana Niskasta. Kaarlo Wirilanderin Savon historiaankin (III osa) Poikonen on muutamalle sivulle päässyt. Muistaakseni - tätä en mene nyt vannomaan - myös yksi Juhani Ahon novelli kertoo Poikosen elämän viimeisistä hetkistä varsin arvostavaan sävyyn.

Juhana Poikosen vanhempia ei tiedetä. Syy tähän on yksinkertainen. Iisalmen historiakirjoja tuhoutui Suomen sodan tiimellyksissä mm. venäläisten sotilaiden käytettyä niiden arkkeja puhdistaessaan pyssyjään, kun joukot majailivat kirkossa.

Juhana Poikosen syntymä ja lapsuuden vaiheet liittynevät Iisalmen Pörsänmäen kylään ja Lapvetelään, mahdollisesti Lapinlahteen sekä Pielaveden ja Maaningan kappeleiden Viannon kylään.

Kansallisarkistossa säilytetään Poikosen omin käsin kirjoittamaa nelitoistasivuista vihkosta "Muistelus yhellelle renkimiehelle elämänvaiheista". Siitä selviää, että kirjoittajan äiti on kuollut pojan ollessa 9-vuotias. Todennäköistä on, että hänestä tuli silloin huutolaispoika.

Suomen sodan aikoihin hän oli kaksitoistavuotias. Rippikoulun Juhana kävi vuodesta 1854 Maaninkaan kuuluvasta Viandon eli Viannan kylästä, joka seurakuntajaossa 1811 siirtyi Pielaveteen Iisalmen puolen kylänä. Kylään kuului tuolloin kaksi taloa. Pielavedelle toimittamansa muuttokirjan mukaan hän on käynyt ensi kerran Herran ehtoollisella 28. kesäkuuta 1812. Rippikoulu toimitettiin tuolloin yleensä kahtena viikon kurssina, joista toinen pidettiin syksyllä ja toinen, konfirmointiin johtava seuraavana keväänä.

Poikonen ehti aloittaa rippikoulunsa ennen pitäjäalueen muutosta. Omien muistelmiensa mukaan hän tuli herätykseen samana vuonna 16-vuotiaana, kun hän jo rippikoulun päättäneenä oli renkinä Iisalmen Pörsänmäessä.

Uusi palveluspaikka keyriltä 1812 teki Poikosesta pielavetisen, kun hän vaihtoi palveluspaikkaa Pörsänmäestä Löytynjärvelle Herman Röngän taloon. Köyri (sav.) loka-marraskuun vaihteessa aloitti palkollisvuoden edellisen palvelusvuoden päätyttyä "riiviikkoon" eli vuosilomaan, jolloin uuden pestin ottaneet vaihtoivat palveluspaikkaa.

Pielavesi oli itsenäistyinyt keisarillisella päätöksellä kirkkoherraseurakunnaksi 1811 Iisalmen ja Rautalammin alueiden osalta ja 1814 annetulla keisarin käskykirjeellä Kuopion kappelin Maaningan osalta. Nykyisen Iisalmen kylistä Lappvetelä kuului tuolloin itsenäistyneeseen Pielaveteen, samoin kuin myöhemmin Maaninkaan siirtynyt Vianto ("Viando"). Lapinlahti erotettiin Iisalmen eteläisistä kylistä koostuvaksi seura kunnaksi 1858 ja Maaninka Kuopiosta 1871, jolloin kyläjako pitäjien kesken jälleen vaihtui.

Poikosen elämänvaiheita pähkinänkuoressa Koskimiehen ym. kirjallisuuden mukaan:

- Tammikuun alussa Poikonen muuttaa 1814 Röngältä Maaningan Tuovilanlahteen, aluksi lautamies Adam Mykkäsen taloon Korhomäkeen, sitten saman kylän Abraham Räihän taloon.

- Iisalmelle paluun jälkeen hän on renkinä Nerkoonniemen Vanhassapihassa Juho Kauppisen talossa.

- Iisalmessa ja sen ympäristöpitäjissä vaikutti ylitorniolainen pyöräseppä Juhani Puustijärvi, sotilasnimeltään Lustig, kansanomaisesti "Lusti", joka oli tullut 16-vuotiaana Savoon. Hän oli nimensä mukaisesti musikaalinen, iloinen, vilkas ja valloittava persoonallisuus, hauska mies, johon savolaiset mieltyivät helposti. Ominaisuuksiaan hän hyödynsi herätyspuhujana ja kohosi seuraväen johtajaksi. Hänen opetuksensa nojasivat Tornion seudun 1700-luvun lopulla syntyneeseen herätykseen. Puheen sisältö käsitti lestadiolaisuudesta tutut merkitykset Jeesuksen verestä ja haavoista.

- Vuoteen 1817 viisi vuotta kestänyt sisäisen taistelun kausi. Vuosi oli myös Poikosen silloisen ystävän ja Paavo Ruotsalaisen ajatusten ja elämänvaiheiden muistiinmerkitsijän Lauri Juhana Niskasen "heräämisvuosi". . Lauri Juhana Niskanen kuului välillä Lustigin kannattajiin, Poikonen ei.

- Ensimmäinen välirikko Lauri Juhana Niskasen kanssa, aiheena Lustigin oppi, johon Niskanen tunsi viehtymystä Poikosen jäädessä Ruotsalaisen armonkäsityksen kannattajaksi yksin.

- Ystävystyminen Lauri Juhana Niskasen kanssa, selkiintyvä käsitys Lustigin opista, vanhurskaaksi tekemisen opin yhteistutkistelua.

- Ukko-Paavon oppilaasta "Löyhkän perässä juoksijaksi", sielun hätään joutuneen Poikosen vierailu Nilsiän Syvärinjärven Aholansaaressa Paavo Ruotsalaisen Soukan torpassa, mutta kolmipäiväinen keskustelu Ukon kanssa jäi tuloksettomaksi, armon varmuus ei selkiintynyt. Paavon opetukset avautuivat ja luterilaisen "armojärjestyksen" selkiintyminen tapahtui vasta paluumatkalla.

- 1818 alusta takaisin Pielavedelle.

- Maaningalta saatu esteettömyystodistus avioliittoa varten lokakuun alussa 1818, merkittiin kirjoihin Iisalmessa, merkinnee paluuta kotiseudulle.

- Oppiriita Iisalmella Lustigin ja hänen kannattajiensa kanssa johti Lauri Juhani Niskasen pyyntöön, että Poikonen hakisi Ukko-Paavon Nilsiästä Iisalmeen. Lustigin opetukset toivat hänelle kannattajia myös heränneiden joukosta. Tämä hakumatka toi Paavo Ruotsalaisen ja Juhana Poikosen jo toisen kerran yhteen.

- Poikonen joutui todistajaksi Iisalmen talvikäräjille 1819 riitajutussa, jonka Roobert Leonard Akselinpoika Nissinen oli nostanut Lauri Juhana Niskasta vastaan. Poikonen oli Nissisen toinen renki.

- Kihlautuminen avioliittoaikein kymmentä vuotta vanhemman, heränneisiin lukeutu neen Maria Karpp´in kanssa, avioliitto 1821.

- 1832 muutto Käärmelahti no 3 Risuharjun tilaan kuuluneesta torpasta oman ilmoituksensa mukaan toistakymmentä vuotta Maaningalla kestäneen asumisen jälkeen Suonenjoelle. Muuttoilmoituksen mukaan asumisjakso alkoi vuodesta 1826.

- 1835 muutto Pieksämäelle Tikkalanmäen alueelle

- 1839 muutto pitäjän rajan taakse:

"Sitten taas muutti tämä mies Joroisiin, jossa kuitenkin oli hänen asuntonsa Pieksämäen pitäjän laidassa", kirjoitti Poikonen Kansallisarkistosta löytyvissä omaelämäkerrallisessa vihkosessaan Muistelmia yhellelle renkimiehelle elämän waiheista. Kolme vuotta jälleen oli kulunut ja Pieksämäen Tikkalanmäki jäi muutaman kilometrin päähän Joroisten kappelin rajan taakse.

Naapurikylä Joroisten puolella oli Pohjoismäki, josta löytyi Poikosten Nupumäen torpan sija Lahnajärven takamailta. Se näytettiin rovasti Koskimiehelle hänen tutkiessaan Poikosen elämänvaiheita teostaan varten. Joroinen ja Haukivuori olivat Pieksämäen emäseurakunnan kappeleita.

Tuskinpa talvikäräjillä oli osuutta Niskasen ja Poikosen välien lopulliseen rikkoon tumiseen, jonka todellista syytä ei tiedetä, tiesivätkö itsekään. Niskanen suorastaan parjasi Poikosta sekä muistelmissaan että Paavo Ruotsalaiselle. Parjaus jatkui Joroisiin ja Pieksämäelle, missä kerrottiin myöhemmin, etteivät seudun heränneet pitäneet enää Lauri Juhana Niskasta tervetulleena vieraana seuroihinsa.

Koskimies kirjoittaa (s. 94):

"... Siionin virsiä veisattiin kuin Poikosenkin aikaan. Kaikki häntä hyvällä muistelivat. Kenenkään muun kuin Niskasen ei tiedetä häntä moittineen tai syyttäneen virheellisestä opetuksesta, "orjuuden ikeeseen saattamisesta" tai petollisuudesta.

Niskanen ei kuitenkaan suostunut lopettamaan Poikosen parjaamista. Tämä vainoa lähentelevä vikoilu oli ehkä Poikosen elämän raskain kokemus. Yhä uudelleen Niskanen ikäänkuin 'suostutteli ' Ukko-Paavoakin uskomaan, että 'vaikka hän (siis Poikonen) puhuisi enkelien kielellä, niin hän olisi valheen saarnaajan kaltainen' , kuten Niskanen on muistiinpanoihinsa merkinnyt. Lopulta kait Paavo häntä uskoi, ..."

Poikosesta kirjoittaneen Kerimäen emeritusrovastin Kaarlo Koskimiehen käsityksen mukaan Niskanen oli kade Poikosen saarna miehen armolahjan ja ehkä organisaattorin taitojenkin takia. Poikonen oli kansanjohtaja Luojan armosta. Rovasti Koskimies kertoi tutkimuksissaan saaneensa käsityksen, että Poikosen opetus oli puhdasta luterilaista oppia, mihin Paavo Ruotsalaisellakaan ei ollut oikaistavaa.

Tästä Koskimies sanoi isälleni vuonna 1992 puhelinkeskustelussa olevan aikalaistodistuskin, Pieksämäen kirkkoherran Johan Fredrik Homenin lausuma. Koskimies korosti, ettei lausuman antaja kuulunut itse heränneisiin. Tästä syystä hän piti lausumaa täysin luotettavana.

Johan Fredrik Homen, joka palveltuaan kauan Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin jäsenenä sittemmin siirtyi Pieksämäen kirkkoherraksi, on virkatehtävissään joutunut antamaan lausunnon Juhana Poikosesta. Homen sanoo lausumassaan:

"Poikonen oli syrjässä pysyvä, raitis ja ystävällinen sekä ahkera. Hänen kanssaan oli hupaista olla yhdessä. Hänellä oli kaikki kristityn ihmisen parhaat hyveet."

Poikosen toiminnasta saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana Homen edelleen kertoo:

"Hän ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niin kuin useimmat ovat vakuuttaneet, Raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella oli häntä kuunneltu."

Tapani Ruokasen 1989 ilmestynyt teos Talonpoikien herättäjä Paavo Ruotsalainen luvussa Keisari ja rovasti käsittelee Poikoseen liittyviä käsityksiä ja tapahtuneita Lars Johan Niskasen Muisto-Kirja Hengellisten asiain päälle lähdetietoja käyttäen.

Vaikka Ruokasen yritys oli luoda tasapuolinen näkemys näistä herännäisaikoja ravistelleista kiistoista ja liikkeen johtomiesten osuuksista, jää Poikosen merkitys Niskasen oman uskonkäsityksen selkeyttäjänä kokonaan huomiotta. Koskimiehen mielestä Poikoseen isketystä leimasta löytää tukea Niskasen oman tunnustuksen tuntijalta.

Kansallisarkistossa on näet säilytettävänä Poikosen Muistokirjan lisäksi hänen aiemman ystävänsä ja kiistaveljen Lars Johan Niskasen yllä mainittu Muisto-Kirja, jonka sivulta 11 alkaen: (muistelma vuosilta 1817-18 )

"Niin siellä (Idensalmessa) oli yksi nuori miesi Lars Joh: Niskanen nimeldä, joka oli jo lapsudesa Raamattua lukenut, ja myös muita Hengellisiä kirjoja, jonga sydämmen Herra avaisi tundeman kauhistuksella sielunsa vaaran, ja hän kohta etsei niitä ihmisiä, jotka tundisi Jumalan tien itse kohtaansa, ja tuli heti tutuksi niitten kanssa, jotka warjo Kristillisyden pitivät, ja kävi niitten kanssa [salaa ja] sisällen. Ja sen jälkeen tuli myös muita herätyksen tiellen niillä paikoilla, josa Niskanen oli; waan ne vanhat jotkat pyör ryttelivät niitä sillä ulkokullatulla Tekopyden opillansa jongunajan. aina siihen asti että Jumala sovitti niin tämän asian, että tulla tutuksi sen, Nilsiäsä virkistyneen Seurakunnan ja Paavon kanssa.

Asia oli tämän lainen: Ne vanhat tekopyhät, ja nekin vielä, jotka kokonansa maailmaan olit menneet, lausuit usein Lustin korkeista Saarnoista; (sillä Lustig saarnais Tekstein kansa aina) ja että kuinga se on jalo miesi Kristillisyydesä. Siihen vastaisi Niskanen, ettäs: laittakaat niin, että mekin saisimme kuulla händä; joka myös niin tapahtui. He kutsuit Lustin, ja Lustig tuli, ja selitti autuden järjestyksen wanhurskaaksi tekemiseen asti, suurella opilla, niin kuin edellä jo on sanottu; johonga oppiin Niskanen myös suostui, ja kaikki muut siinä (paikkakunnasa);

Mutta sinä aikana oli myös siellä yksi Trengimies, Johan Poikonen, joka ennen oli tullut tutuksi, oli paremmin sanoin, ymmärtämään Lustin petoksen, Paavon kautta, ja oli puhutellut myös Paavoja tarkasti --

Tämä alkoi sanoa sitä vastaan Lustin opista, ja ei vähin riita tullut siitä, Niskasen ja Poikosen välillä. Ja sen jälkeen tapahtui, että he menivät Kuopion markkinaan, johon tuli yksi vaimo ihminen Nilsiästä, Lustin joukosta, hyvin puheljas luonnostaan ja Tekopyhyden opilla sohvaistu, joka Niskasta paljon villitsi. Waikka Paavo tuli sinne kanssa, niin se käski Niskasta Paavoja karttamaan, ja ei antamaan itsensä vietellä Paavolta. - Ja sen lisäksi oli Kuopion kaupungisa yksi kirjan kauppias, nimeldä Petter Wäänänen, josta kansa paljon sinä aikana piti, waan hän oli ensimmäisen [ri]kkauden ylösnostanut ahnuudella, ja Tekopyhyden opilla sokaistu. Tämä myös oli kahakätinen; hän piti kaikki hyvänä, niin Paavon, kuin myöskin Lustin ja kaikki ne muut Tekopyhät. Ja näitten syit ten tähden jäi Niskanen ja myös muut Idensalmesa Lustin puolellen; Waan Poikonen piti aina itsensä pois siitä; niin myös Niskanen katsoi tarkasti Jumalan Sanasta, Berealaisten esimerkin jälkeen; mikä täsä on syynä,? ja kuin hän ymmärsi Jumalan sanasta sen petoksen, niin hän pyysi Poikosta lähtemään Nilsiään, Paavoja Idensalmen hakemaan, johon Poikonen ei kysynyt lihalda ja unelda neuvoa, waan haki paavon. Ja Paavo tuli ja selitti autuuden järjestyksen Idensalmelaisten eteen, ja sen välin, mikä totisten ja pilallisten kristittyiden välillä on . . . "

Poikosen mieltä kalvoi oma suhde paitsi entiseen ystävään, myös liikkeeseen. Ruotsalaisen kuoleman jälkeen syntyivät jaottelevat oppiriidat, joista Poikosen omin sanoin:

" Vaan niin pian kuin ukko ja muut vanhat kuolivat, joutuivat nuoremmat heränneet kahteen lahkokuntaan. Kaikki viisaat, rikkaat ja voimalliset erosivat halvoista ja yksin kertaisista pois ja soimasivat heitä tekopyhiksi ja ulkokullaisiksi, jotka eivät tainneet viljellä tätä maailmaa puhtaalla omallatunnolla kuin he."

Paavo Ruotsalaisen luona Poikonen oli saanut opastusta:

" Älä veli kulta mene enää kenenkään riskin kanssa riitelemään."

Vaan kuinka kävikään?

"Heti kun ukko Paavo kuoli, nousi kaksi herrasmiestä pöyhkeilemään uskostaan, josta toiset vähän nuhtelivat heitä ja näyttivät heidän uskonsa huonoksi että sen, ettei heidän elämänsä ollut Jumalan sanan mukaista. Sitten se mies (Poikonen) pyysi kahden keskisessä tilassa yli voittaa, ja alkoi kummeksua, minkä tähden tässä meidän rakkaassa Iisalmessa nousee niin monta lahkoa, ja pyysi kaikella nöyryydellä, että pidettäisiin yhteinen neuvottelu. Sillä kaikkena maailman aikana on noussut oppiriitoja, jotka on yhteisesti tutkittu ja sovittu, ja sanoi: vielä on riita julkinen, vaan kun toimella ja yksinkertai sesti selitetään kahen puolen ja kummaltakin puolen ottaa syyn mikä syyksi näkyy; sillä ei yksikään ole vielä kummallakaan puolella niin armoton sieluaan kohtaan, että hän ehdollista koiruutta tahtoisi säilyttää; sen tähden tulisivat yhteen nerokaammat miehet, että rauha ja sovinto saataisii."

Sovintoa ei saatu. Omistaan Poikonen sanoo:

"Tämä halpa ja yksinkertainen kansa tyytyi mielellään heidän soimauksiinsa. Ja eroamisessa ei noussut paljon riitoja, ja he ovat siitä lähin erillään.Sen jälkeen heräsi paljon kansaa täsä edellämainitussa pitäjässä. Ne ovat olleet yksimieliset tämän halvan joukon kanssa. Tämä sama mies on ollut yksimielinen ja hupana tällä yksinkertaisella kansalla."

Lars Johan Niskanen asui edelleen Iisalmen Koljonviralla, kun Poikonen 1845 palasi Kerimäeltä kotiseudulleen. Niskanen ei enää kirjoitellut.

Poikonen mainitsee tavanneensa Niskasen joitakin kertoja. "Hän toivoi jonkinlaista välien selvitystä vuosikymmenet kestäneen ahdistavan riitaisuuden lopettamiseksi.", toteaa Koskimies päätelmänään.

Poikonen kirjoitti viimeisestä kohtaamisesta:

"Niinkuin ennen on sanottu oli Niskanen aina kylmällä mielellä tätä miestä vastaan ja herjasi monta kertaa sopimattomasti kansan kuulten.Yhen kerran olivat kahden yhdessä, sanoi mies Niskaselle: sinin pitää vastata muutamiin kysymyksiin. Ensinnä mikä syy sii hen on, että myö erimieliset ollaan. Myö oltiin seitsemän vuotta yksimieliset, vaan lähes kolmekymmentä vuotta oltiin jokseenkin erimielellä. Sano syy siihen mikä on ollut."

Niskanen ei tiennyt syytä.

Oman käsityksensä Poikonen kirjasi ylös, kun kertoi sanoneensa:

"... kun oltiin palavat Jumalan rakkaudessa, silloin oli veljellinen rakauskin. Sitten ruettiin puhumaan heränneelle kansalle, joka sen otti mielellään vastaan, ja paljon kansaa mieltyi meihin monilla paikkakunnilla. Niin sitten alettiin kelvata itsellemme ja luopua pois uskon yksinkertaisuudesta, joka (kelpaaminen ja luopuminen) saattoi meidät eri mielisiksi. Tähän ei Niskanen sanaakaan vastannut."

Niskanen ei osannut vastata mitään myöskään kysymyksiin Poikosen erehdyksistä opinkappaleissa enempää kuin tämän vilpeistä eli "ehdollisen koiruuden rakastamisestakaan".

Kuumeilu jatkuu

Lapsen kuumeilu jatkuu toista päivää. Ei ole edes lievää vaan ihan reilua, kämmenpohjan kuumentavaa kuumetta. Toivottavasti pöpöt kuolevat tähän alkurynnistykseen. [38,5 näytti mittaus ja nyt on vielä aamu, joten illaksi voi hyvin nousta yli 39, mikäli taudin taitekohta ei ehdi täksi illaksi.]

Jos tilanne jatkuu, huomenna tai ehkä jo tänä iltana pitää kyllä laittaa kuumetta alentavaa lääkettä peliin. Yskinyt lapsi ei enää ole, joten hengitystieinfektio alkaa olla voitettu kanta. Mutta kuumeesta voi päätellä, että nyt pelissä on muutakin. Onneksi juoma tuntuu kelpaavan ja jopa aamulätyt, nyt ei tarvitse puhua terveellisestä ruoasta, kunhan jotakin menee. Jaffa ja lätyt on ihan OK tänä aamuna. Eilen jaffa kelpasi veden lisäksi ja illalla jopa yrttiteetä, jota latkimme yhdessä.

Myrtsin ilmeen uhallakin kielsin Harry Potter-elokuvan, sillä alkamassa on mäkihypyn maailmancup ja lentomäkeä on kiva katsoa. Itsekästä, mutta neljänkymmenen vuoden mäkihyppytraditiota ei noin vain pyyhkäistä pois. Ja hienoja hyppyjä näyttää tulevan. [Paitsi Simon Ammann juuri kaatui, onneksi ei käynyt kuinkaan.]

Äiti pelasti ottamalla lapsen viereensä ja lukemalla Anni Swanin satuja. Sadut kelpasivat ja kun kerran elokuviakin jaksaisi katsoa, ei hätää ole. Lapsi on siis korkeasta kuumeestaan huolimatta toiminnanhaluinen vaikka silmät kertovat väsymyksestä. Eilen meni yli 12 tuntia unessa.

Swanin suku on saanut nimensä käsittääkseni 1600-luvun puolivälissä Kajaanissa. Muistaakseni Hans Erikinpojan poika oli Mads Hansinpoika, jonka veljet ottivat kaikki sukunimekseen Svahn. Mads oli naimisissa Elisabeth Johanintytär Medlundin eli Mieckurin kanssa. Mads on tyttäreni isän eli minun äidin-isän-isän-isän-isän-äidin-äidin-äidin-äidin-äidin-isä. En osaa valitettavasti ulkoa samaa litaniaa Hans Erikinpojasta Anni Swaniin.

Kuumeinen ilmapiiri

Lapsi on sairas. Pakkasilmalla luistelu teki tepposensa, fyysinen ponnistus ja rankat olosuhteet nostavat helposti kuumeilun. Lapsen huoneesta säännöllisin väliajoin kaikuva kuiva ja raaka yskä raastaa sydäntä. Lohdutusta on tarjolla sarjakuvalehden, keltaisen jaffan ja lättyjen muodossa.

Ei voi kuin hirmustella Maalaisen ja Marleenan kertomista todellisuuksista.

Sairastamme sitten molemmat, minä Tiinan jo kertomista syistä. Viski on viisasten juoma ja eilen tähän luonnonlääkitykseen meni liian paljon ja liian pitkään, ja vielä nyt illallakin on ihan homeopaattinen olo, tosin pari tuntia kestänyt lätynpaisto rasittaa sekin.

Perheen äiti laittoi aamulla kanapataa, mutta loikoili sen jälkeen makuuhuoneessa lukemassa Dostojevskia, kun isi hääräsi keittiössä ja lapsenhoidossa. Naisilla on tänään kirjallisuuspiiri, jonne mennään aina punaviinipullo ja herkut kainalossa.

Patsaat nurin

Vallankumoukset ovat aina jättäneet monenlaisia merkkejä ympäristöön. Yksi toimintaohjelma perustuu kuitenkin muiston tuhoamiseen (damnatio memoria). Perinne on ikivanha - jo pyramidien teksteistä löytyy poishakattuja kohteita.

Kaikki muistamme kuinka Saddam Husseinin patsas kaadettiin lavastuksena tässä tapauksessa keinotekoisesti konstruoidun kansan mielialoista. Yhdysvalloissa oli huomattu kuinka tehokas uutistapahtuma entisen diktaattorin patsaan kaataminen oli.

"Sosialismin" päätyttyä Keski-Euroopassa yksi suurimmista spektaakkeleista oli patsaiden kaataminen. Syntyi kokonaisia kaadettujen patsaiden puistoja, jossa ennen juhlitut johtajat ovat sitten lasten leikkialustoina. Patsaiden tärviön ohella kadut, puistot ja kaupungit saivat uudet nimet niin, ettei taksilla perille löydä.

Nyt tähän sarjaan on liittynyt myös Espanja, joka on virallisesti päättänyt poistaa oman diktaattorinsa aikakauden muistomerkit. Kenraali Franco piti omana aikanaan vuodesta 1939 vuoteen 1975 huolta siitä, että hänen sisällissodan voitolla saavutettu asemansa pönkittyy myös muistomerkeillä. Tänä aamuna saatoimme uutisissa seurata, kuinka hänen ratsastajapatsaansa nostettiin parempaan talteen. Yleisössä oli muutamia fasistityyppisiä tervehdyksiä tekevä, niin kuin tällaisessa tapahtumassa odottaa saattaa.

Francisco Franco on kiinnostanut espanjalaisia enemmänkin. Ihmisoikeuksissa aktiivinen espanjalaistuomari Baltasar Garzon esitti helmikuussa toiveen siitä, että Espanjaan perustettaisiin totuuskomissio selvittelemään diktaattori Francon aikana tapahtuneita rikoksia ihmisyyttä vastaan.

- On selvää, että diktatuurin ensimmäisinä vuosina tehtiin paljon rikoksia ihmisyyttä vastaan. Siksi on välttämätöntä perustaa jossain vaiheessa totuuskomissio selvittämään ajan tapahtumia, Garzon vaati uutistoimisto Reutersin haastattelussa helmikuussa.

Suomen elokuva-arkisto esittää

LEHDISTÖTIEDOTE 17.3.2005

EDVIN LAINE 100 V, TUNTEMATON SOTILAS 50 V
Tilaisuus 30.3.2005 klo 17 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15)

Esiintyvinä vieraina kolme Edvin Laineen työtoveria:
Åke Lindman,
Matti Ranin,
Matti Kassila sekä
Edvin Laineen elämäkerran kirjoittaja
Kalevi Kalemaa ja
Yrjö Varpio, joka laatii Väinö Linnan elämäkertaa

Tilaisuudessa esitetään ennennäkemättömiä näytteitä mm. Tuntemattoman sotilaan filmauksista ja Edvin Laineen kotielokuvista
Vapaa pääsy

TERVETULOA!
Kiitos: Edvin Laineen perikunta (Jarna Penttilä, Jarkke Penttilä)

EDVIN LAINE JA VÄINÖ LINNA -SARJA SUOMEN ELOKUVA-ARKISTOSSA JATKUU (ELOKUVATEATTERI ORION)
30.3. klo 19 Musta rakkaus (1957)
6.4. klo 17 Tuntematon sotilas (1955)
13.4. klo 17 Sven Tuuva (1958)
20.4. klo 17 Täällä Pohjantähden alla (1968)
27.4. klo 16.45 Akseli ja Elina (1970)
4.5. klo 16.45 Arkiston aarteita 2005: 1: Kirjallinen Tampere. Suomi-Filmin uutiskuvia 5/1939 (1939) 2' [10.11.1939 Nobel Sillanpäälle], F. E. Sillanpää (1953) 8', Tuntemattoman sotilaan tekijä Väinö Linna (1955) 10', SF-Katsaus 3/55 – Kun Tuntematon tuli (1955) 8', SF-Katsaus 16 (1956) 1' [Tuntematon lähtee Cannesiin], SF-Katsaus 17 (1956) 1' [Tuntematonta ei esitetä Cannesissa], SF-Katsaus 19 (1956) 4' [Tuntematon Berliinissä], SF-Katsaus 22 (1956) 2' [Tuntematon Jussitetaan], Lii-Filmin Katsaus 392 (1961) 2' [Tuntematon Pyynikillä], Taata muistelee (1962) 10', Finlandia-Katsaus 684 (1964) 4' [Sillanpään hautajaiset], Yrjö Jylhä (1961) 12', Lauri Viita – rakentaja (1962) 8', Musta rakkaus -traileri (1957) 3', Klaani -traileri (1984) 3', Jäähyväiset presidentille -traileri (1987) 2', Ihmiselon ihanuus ja kurjuus -traileri (1988) 3', Väinö Linna lähikuvassa (1962) 11'. Yht. n. 94 min

T E R V E T U L O A !

Huntutanssin vaaroista

[Välimuisti temppuilee ja blogger temppuilee: siksi varhaisaamun postaus uudestaan]

Viime viikkoiselta Tampereen retken hetkiltä ("Culpa Campaign of
Tampere") mukana tuotu yleisväsymys kostautui eilen pahan kerran. En ole tässäkään yksin, sillä myös Mea näyttää uuvahtaneen käytyään viikonloppuna hekuman huipulla.

Veikkaisin että fyysissielullisen tilapäisen rappion takana on se seitsemän hunnun tanssi, jonka hän suostui esittämään meanderthalilaisyleisön raivokkaiden vaatimusten innoittamana.

Tosiasia on, että flunssavaara kasvaa huntu hunnulta, kuten tiedämme nuoruuden arabianopiskelutunneiltamme. Ja voi kuinka ne lensivätkään! Aina etelän maihin. 25 asteen lämpöön.

Eilisen elokuvaesityksen jälkeen Orionista Coronaan valui ammattilaistason keskusteluun pystyvä seurue ja täydentyi hetkeä myöhemmin vielä karaokebaarin helmellä, joka oli kuin varkain lähestynyt tekstiviestein kesken elokuvaesityksen! Konttasin rivien väliin vastaamaan, ettei pyhäinhäväistystä olisi tapahtunut.

Kapakissa sippasin kokonaisen tuopin olutta kahteen tuntiin ja hipsin kotiin lueskellen venäläistä dekkaria. Edes kahden viehättävän seuralaisen huokuttelut, vetoavat katseet ja aistikkaat puheet eivät saaneet minua jäämään pidemmäksi aikaa. Ei vaikka minulle vihjattiin, että olisi mukava laulaa karaokea, ja että sitä ja tätä piisiä pitäisi vähän niinku harjoitella. Olin ensimmäistä kertaa enemmän elämässäni enemmän kuin cool, olin kylmä! Anteeksi!

Olisiko se johtunut siitä, että kudun kutsuhuuto kuului kaupungin toiselle laidalle?

Kudun - siis tämän safarien antilooppilajin - sisäfileepihvi paistetaan rose-stailiin, suolaa, pippureita miedosti, reunalle sipuleita kypsymään olympiarenkaina.

Ai että oli hyvää maiskutella sitä kotona, vaikka hieman reuna kuivahti (liian kuuma pannu hieman liian pitkään eka puolelta paistettaessa (9/10 pistettä silti) ja kudun veri oli hieman laimean näköistä lautasella. Eli nestettä ilmeisesti pakkasessa säilytetystä tuotteesta tulee niin runsaasti, että hieman silmän spektaakkelia haittaa. Punaviinikastiketta olisi voinut tietysti tehdä, jos sen olisi arvannut etukäteen.

Mutta, kuten sanottu, se oli maukasta.

Melkein kuin itse ammuttua. Enkä viittaa tällä nautaeläimiin.

Blogger on sekaisin

En tiedä, miltä teillä näyttää, mutta aamulliset postaukset näkyvät itselläni tulleen julki kolmena kappaleena - yhdessä eri otsikko tosin kun latasin sen muka aamulla epäonnistuttuani uudestaan vielä myöhemmin.

Mutta dashboardilta niitä ei löydy yhtäkään, koska ne sieltä poistin. Eli jos ne ovat kolmena kappaleena kuin byrokraatin unelmasta, en voi asialle mitään, koska ei voi poistaa vaikka luin Elon laskuopin selitysosuudetkin ja kysyin rippikoulun käyneeltä kaveriltani.

Vieläkö muuta? Bloggerin kommentointi on ollut kuin lapsuuden aamuhartaudet koulussa. Selvittelin pellavapääni takkuja aina hartaushetkien ajan. Koska istuin etupulpetissa, kristillistä valvontatointaan tekevät opettajat siitä aina pillastuivat, mutta vain kerran minut ajettiin ulos ja siihen taisi liittyä jokin epäkristillinen suustani lipsahtanut ilmaisu ikään kuin kaupan päälle.

Mutta tuo alkuongelma. Liekö välimuistin ihmeitä?

Katsotaas miten tälle käy!

Dokumentin ytimessä 20: Taistelu Helsingistä

Orionissa, Eerikinkatu 15, ke 16.3. alkaen klo 17. Tervetuloa! Tätä ei kannata missata.

Dokumentin ytimessä 20: Taistelu Helsingistä

LÄHIÖT

"Pääkaupunkiseudun rakentaminen on muuttunut hajanaiseksi ja umpimähkäiseksi. Sydämeni itkee verta sen takia. Tuskin maailmassa on yhtään niin laajalla alalla sijaitsevaa metropolialuetta, jossa kuin summittaisena tilkkutäkkinä on syntynyt asuma-alueita, pieniä teollisuusalueita, sinne tänne hajalle heitettyjä suuriakin teollisuuslaitoksia, jotka ovat huonosti järjestetyn julkisen liikenteen ulottumattomissa. Tämän kaiken rakentamisen sotkun juhlistaa vielä palvelujen puutteellisuus. Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys."

Näin kuvaili jälkiviisaasti ylipormestari Teuvo Aura Helsingin seudun neljän suurimman kunnan maankäytön ja asemakaavoituksen tilannetta muistelmissaan vuonna 1982. Aura jos kukaan oli kuulunut siihen päättäjien eliittiin, joka saneerasi pääkaupunkiseudun asuntopolitiikan maalta muuttavan väestön asuttamiseksi ja samalla hyvinvointiyhteiskuntaa rakentavan talouskasvun välineeksi. Keskustelun foorumina toimi Asuntoreformiyhdistyksen julkaisu "Asuntoreformi". Yhdistyksen ja lehden johtoon kiilautui Postisäästöpankin tuolloinen pääjohtaja Teuvo Aura, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto sekä Aravan ja Asuntohallituksen johtajaksi nimitetty ammattiyhdistysmies Olavi Lindblom.

Lähiöiden tehorakentaminen, jota tukivat koneellistetut elementtivalimot, edellytti toteutuakseen sosiaalisen mielen ja liiketaloudellisen ajattelun liittoa. Sen perusteet järkeili Pekka Kuusi teoksessaan "60-luvun sosiaalipolitiikkaa", josta tuli kasvuhakuisen kansantalouden ohjelmajulistus. Sosiologi Kuusen "sosialidemokratia" sai myös "kapitalistit" uskomaan, että rakentaminen suunnitelmallisena suurteollisuutena oli kansantalouden kasvua kiihdyttävä ja tuottoisa projekti. Väylä pankkien, rakennusliikkeiden ja kuntien yhteisille kerrostalokekkereille Helsingissä ja missä vain sen ulkopuolella niityillä, kallioilla ja metsissä, oli pyykitetty.

Helsingin seuduilla kehitteli elementtirakentamista Helsingin Asuntokeskuskunta Haka ja Sato Oy jakaen keskenään useimmat lähiökohteet. Ensimmäinen sopimus Helsingin kaupungin kanssa käynnisti Pihlajamäen aluerakentamisen vuonna 1960. Samaan aikaan, kun betoni liittyi litteäksi valettujen levyjen muodossa kansanomaisten rakennusaineiden joukkoon, vakiintuivat myös kerrosneliöitä kasaavien aluerakentajien valtaryhmittymät. Rakennustyömaita hallitsivat osuustoiminnan ideologisista juurista irtautuva Haka sekä suunnitelmatuotantoon sopeutuneet porvarilliset rakentajat Sato, Asuntosäätiö ja Rakennusyhtymä Polar. Edellisen rakennuskohteita rahoitti sekä markkinoi Helsingin Työväen Säästöpankki ja Postipankki, jälkimmäinen osti maata ja rakensi Pohjoismaisen Yhdyspankin ja Kansallis-Osake-Pankin tuella.

Yksityiselle suururakoitsija Puolimatkalle lipsahti Kaivoksela, Siltamäki, Louhela ja Myyrmäki. Tämän jälkeen Helsingin seudun lähiörakentaminen jatkui Hakan ja Saton merkeissä. Painopiste oli siirtymässä metropolia tehokkaammin kasvattaviin aluekokonaisuuksiin Espoon kauppalan alueelle. Hotelli Palacessa keväällä 1966 sovittu aluerakentamispaketti sitoi Espoon päättäjät lopullisesti pankkien ja urakoitsijoiden tarjoilemaan ohjelmaan. Se antoi Hakalle valtuuden vyöryä pankkiensa ostovoimalla Espoon Martinlaaksoon ja kaksinkertaistaa jälkikäteen Jorvaksen tien ja meren välistä hankkimansa alueen rakennusoikeus 450 000 kerrosalaneliömetrin mittasuhteisiin. Samaan aikaan realisoi porvarillinen Asuntosäätiö Suur-Helsingin kasvupotentiaalia Kivenlahdessa, samalla kun Sato sekä Polar jo markkinoivat kultarannikon parhaita maita.

Suur-Helsingin visiot raivattiin nähtäviksi kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolella, yhteiskunnallisen ja taloudellisen rakennemuutoksen hornankattilassa. Muuttoliike maalta kaupunkiin näkyi Seutulasta nousevan lentokoneen ikkunasta brutaaleina ruutuina ja viiltoina maisemassa: lähiöiden, markettien ja kehäteiden rujoina verkostoina. Sen mielikuvamarkkinointi asuntosäästäjille kulutuskelpoisena hyvinvointiyhteiskuntana tarjosi tilauskuvia valmistaville elokuvayhtöille haasteellisen ja rahanarvoisen mahdollisuuden.

Näistä elokuvavalmistamoista sitoutui Filminor Auran Asuntoreformiyhdistyksen ja rahoitusmarkkinoilla ylivertaisen Postipankin asuntopolitiikan kuvittajaksi. Ohjelmaelokuvista merkittävin Kaupungissa on tulevaisuus hyökkäsi Auran mobilisoiman arkkitehtipolven radikaalilla innolla porvarillisen Asuntosäätiön aloittamaa "nukkumalähiöksi" leimattua yhteisöasumista vastaan. Kärki suuntautui Heikki von Hertzenin Tapiolaan, jonka

Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Sakari Toiviainen kuittasi "kapitalistisen yhteiskunnan kauniiksi käpälänjäljiksi metsien keskellä". Väljien puutarahakaupunkien rakentamiseen ei Auran mielestä ollut varaa. Päivän asuntopoliittinen trendi oli "tiheään ruutukaavaan rakennetut, kaupunkimaisen elämäntavan mahdollistavat asuinalueet, kaukana metsävyöhykkeen takana mutta nopean ja joustavan pikaliikenneyhteyden päässä keskustasta". Tämän näkökulman Hakan tehorakentamisen puolesta puhuvat arkkitehdit Pertti Maisala ja Jaakko Salonen elokuvaansa ohjelmallisesti käsikirjoittivat.

Ylimitoittuva tehorakentaminen ja metropolikehityksen politbyroojohtaminen nostattivat1970-luvun vaihteessa ensimmäiset kriittiset kannanotot. Näistä kimmokkeista syntyi joukko kärkeviä dokumentteja ja kaupunkielämän pahoinvoinnista oirehtivia lyhytfilmejä. Ne putoilivat vaihtoehtoviestinnän kumajaisena yleisradion ajankohtaisohjelmiston ja ideologisen tilausfilmilevityksen ulkopuolelle.

Kaupungin vapaus

Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: TTO:n Kamerataiteen laitos. Ohjaus: Jukka Pakkaslahti. Käsikirjoitus ja selostus: Väinö Kirstinä. Kuvaus: Petri Hämäläinen. Äänitys: Erkki Seiro. Musiikki: Henrik Otto Donner. Selostaja: Maj-Brit Heljo. VET: A-20140 – S – 280 m / 10 min. Esitys: SP betacam.

Kaupungin vapaus on Jukka Pakkaslahden ja kamerataiteen laitoksen mustavalkoinen näkemys pääkaupungin julkiseen tilaan jätetystä nuorisosta ja syrjäytyneistä rantojen miehistä.
Vanhan edessä hengaileva jengi, yön välkkyvät valot ja flipperipöytä, lyhyt välähdys kapakasta sekä ”eteiseen enkelin tehneen” duunarin pojasta Heikki Harmasta: Tästä tarina laskeutuu linja-autoasemalla sekoilevien pariin ja yhä alemmas pohjalukemiin, jotka kamera tavoittaa Töölönlahden varikolle rantautuneiden joukossa, yön yli edenneen retken aamutunteina.
Väinö Kirstinän laatima selostus laukoo pirullisesti Helsinki-esittelyn pintakehuja Maj-Brit Heljon suulla. Toinen, miehinen ammattiselostaja lukee puolestaan tuon julkisuuskuvan turvaavia kaupungin järjestyssäännön pykäliä, joita kadulle suodattunut aines elokuvassa räikeästi rikkoo.

Elokuvan päätöskuvissa Kätilöopiston synnytyslaitos, sen ikkunaan asettunut lähiöäiti vauvoineen, tuo näytille arkiharmaan lupauksen tulevasta vuonna 1966.

Musta liitto eli asukkaita myytävänä

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta. Ohjaus ja suunnittelu: Väinö Pennanen ja Kari Kyrönseppä. Kuvaus: Esa Vuorinen. Musiikki: Eero Ojanen. Äänitys: Bo-Erik Mannerström. VET: 22220 – S – 280 m (16 mm) / 21 min. Esitys: SP betacam.

Vasemman äärilaidan kannanotot muotoutuivat dokumenttielokuvien sarjaksi Helsingin kaupungin kunnantyöntekijöiden ja kamerataiteen osaston "kulttuurivasemmistolaisena" ryhmätyönä. "Reportaashikuvaukseen tiedonantajana" löytyi yhteinen tahto, koska "kaupungin työläisillä oli ollut jo vuosia pakottava tarve tuoda julkisuuteen niitä epäkohtia, joita jokapäiväisessä työssään näkevät, ja koska "kaupungin johto ja virkamieskunta tekevät kaikkensa estääkseen kaupunkilaisia saamasta oikeaa tietoa kaupungin töistä ja varojen käytöstä".

Ryhmän poliittista kuvatulitusta säestänyt julistus julkaistiin näyttävästi elokuvalehti Filmihullussa. Lehti myös esitteli sivuillaan "koneiston ulkopuolisten" elokuvien selostustekstit ja haastattelut. Sisältö nähtiin tässä tapauksessa muotoa tärkeämmäksi: "Taide on jätetty vähille osille. Etusijan on saanut tiheä tieto meitä kaikkia lähellä olevista elämän pääkysymyksistä ja oikeista syyllisistä epäkohtiin. Ehkäpä juuri tästä syystä tulokset ovat myös erittäin hyvää elokuvaa."

Musta liitto eli asukkaita myytävänä tavoittaa tuoreeltaan lähiöasukkaan näkökulman tilanteessa, missä "kaupunkilainen on ostanut asunto-osakkeen grynderin suunnittelemasta ja rakentamasta asumalähiöstä ja on veloissaan korviaan myöten".

Elokuva käynnistyy kurkistuksella kulisseihin ja tunkeutuu haastattelijan selän takana kuokkavieraaksi Hotelli Hesperian sviittiin, Rakennusliike Arjatsalon Espoon kaupunginhallitukselle järjestämille "voitelukutsuille".

Tosin rakennusurakoitsijan syyllistäminen oli harhalaukaus. Kestitystilaisuus tapahtui vuonna 1973, kun Olarin laatulähiö oli valmistunut Oy Arjatsalon toukokuussa 1968 tekemän aluerakennussopimuksen pohjalta Gräsan kartanon maille.

Talousneuvos Arvo Arjatsalon yhdessä veljensä kanssa omistama Rakennus Oy Arjatsalo oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1955 Jyväskylässä. Tunketuminen Olariin suurten rakennusliikeiden apajille vaati urakoitsijalta yhdeksän vuoden tunnustelut ja tavanmukaiset vatsan kautta tapahtuvat sopimusneuvottelut kunnan isien kanssa. Tässä tapauksessa perinteellisenä tiilimuurauksena toteutettu hanke palkittiin oikeutetusti yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnolla vuonna 1975.

Muuten elokuva sisältää poikkeuksellista ajankuvaa mahtirakentajien jälkeensä jättämistä lähiöistä Pihlajistossa ja Kirstinmäessä. Osansa saavat myös Sipoon purkukohteista häädettävien kohtalot. Mainostelevision rakennustyömaalla "yllätyshaastatteluun" suostuneen kirvesmiehen vastaus ei ole yllätys: "Asunnothan rakennetaan Suomessa sillä tavalla, että siinä ajatellaan vaan sitä rakennusrynterin voittoa eikä siinä ajatella asunnontarvitsijan etuja eikä viihtyvyyttä eikä ympäristötekijöitä." On myös itsestään selvää, että elokuva palkittiin Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla vuonna 1975.

Taistelu kaupungista
Hemlös

Suomi 1971. Tuotanto- ja tekijäryhmä: K.J. Karmasalo, Kati Siikarla, Atte Blom ja Seppo Vesterinen. Kuvaus: K.J. Karmasalo ja Seppo Vesterinen. Leikkaus: Asko Kurppa. Äänitys: Anssi Blomstedt. 540 m (16mm), 50 min. Esitys: SP betacam.

Taistelu kaupungista kertaa Helsingin luokkajakoisen kasvun talouden ja hallinnon keskukseksi. Se toteutui Uudeltamaalta, Hämeestä, Savosta ja Varsinais-Suomesta kaupungin laidoille asettuneen työväestön kollektiivisella työllä: ”He rakensivat puiset mökkinsä kaupungin laidoille, lähelle tehtaita. Porvariston kivitalot he rakensivat kaupungin sydämeen, sinne missä olivat hallintopalatsit, pankit ja myymälät.”

Jakautuminen hyvinvoivien ja huono-osaisten kaupungiksi on elokuvan läpikäyvä kehityskäyrä: ”Yhä edelleen on kaksi Helsinkiä, työläisten Helsinki ja porvariston Helsinki”. Argumentille oli myös kasautumassa perusteita maaseudun tyhjetessä ”maaltapaoksi” luonnehditun muuttoliikkeen myötä Etelä-Suomen keskuksiin ja muuttotappion painajaisena Ruotsin markkinoille.

Rakennemuutoksen aikapommi räjähti ensimmäisen kerran elokuvan valmistumisvuosina, mutta prosessi tikittää jälleen tämän päivän integraatiolaskimissa. Tuolloin elokuvan ”nyt” oli täyttä totta: ”Nyt näemme kehityksen tulokset: Teollisuus on keskittynyt etelään, rannikolle. Monopolisoituminen tappaa Itä- ja Pohjois-Suomen pienteollisuuden. Metsähakkuiden rationalisointi vie pienviljelijöiltä ansiot. Sadat tuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotiseutunsa ja etsimään toimeentulonsa Teollisuus-Suomesta ja Ruotsista.”

Proletariaatin ja eliitin lähiömaantiede juurtui pysyvästi eriarvoisen asumisen ja kaksinapaisen työmatkailun mytologiaan: ”Omistavat, isopalkkaiset tulevat sieltä, mistä ovat asuinpaikkansa valinneet: meren ääreltä, puistojen varjoista, tilavista, valoisista huoneistoistaan. – Työtätekevät, pienellä palkalla elävät tulevat sieltä missä ovat vuokrayksiöt, kaupungin vuokrakasarmit, pienet vuokramökit ja omakotitalot.”

Tämän päivän rocklyriikka Kalliosta saisi realistisempaa otetta Asuntoyhtiö Satakallion kuvista, missä ”kaikki pihat on vuokrattu parkkipaikoiksi, kaikki kellarit liikkeille ja jokainen neliö pantu tuottamaan”. Kolmen kerrostalon rakennuskohde sulloi elementtiseiniensä sisälle vain ”pieniä yksiöitä ja kaksioita, niissä asukkaita vuokralla lähes kaksi tuhatta, heillä lapsia yli 300.”
Paikalta puretut kulttuurihistorialliset puutalot olivat 1960-luvulla siirtyneet Haka-Postipankki -yhdistelmän haltuun Helsingin kaupungin luovutettua rakennusliikkeelle tonttien maa-alan. Operaatio Satakallio käynnistyi, kun ”uusi omistaja sai sisäasiainministeriön luvalla yhdistää pienet tontit yhdeksi isoksi, ja siihen lisätyn rakennusoikeuden.”

”Rakennusaallon edetessä joutuvat kaupungin ikääntyvät kanta-asukkaat saman tosiasian eteen: uudet kerrosneliöt eivät ole heitä varten”. Samaan aikaan kauppa keskittyy ja vie korttelimyymälöiltä elinmahdollisuudet: ”Suuret keskusliikkeet jakavat Helsingin lähiseudun markkina-alueikseen. Supermarketit nousevat moottoriteiden varsille. Ja kaupungin sydämessä ovat taistelun elintilasta voittaneet suurpankit, virastot, yritykset ja tavaratalot.”
Lopuksi elokuva näyttää siirtotyömaiden saarekkeet. Tuon ajan käsitysten mukaan ne olivat hiljaisella sopimuksella syntyneet myös jäädäkseen. Helsinki oli tyly kaupunki idästä ja pohjoisesta työnhakuun saapuville metsien miehille: ”Moni joka pyrki kaupunkiin jäi toimeentulon rajalle lähiseudun siirtotyömaille Otaniemeen, Sköldvikiin… parakkikylien asukiksi. Etelän siirtotyömailla on jo 30 000 työläistä”, tiesi selostaja kertoa ja lietsoi ”työtätekeviä taisteluun etujensa puolesta”.

Työryhmä tuotti ja osittain myös itse rahoitti elokuvan Yleisradion ruotsinkieliselle ohjelmaosastolle. Suomenkieliselle kanavalle se oli poliittisesti liian kuuma aihe, eikä elokuva pääsyt FST-esitykseensä Hemlös-nimellä sovittuna päivänä. Se esitettiin huomaamattomasti vasta eduskuntavaalien jälkeen 17.1.1972.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.3. 2005

Seepra- ja kudupihvejä

Ostoksilla Stockmannilla. Mukaan tarttui Afrikka-viikoilta pari reilua seepran ulkofilepihviä ja kaksi kunnollista kudun sisäfilepihviä.

Nyt pitäisi vain keksiä miten ne valmistetaan. Siis riittävän oikeaoppisesti. Nälkä on hirmuinen.

Voisi syödä vaikka seepran.

We are like rabbits!

Bloggareita on siis nyt 7,8 miljoonaa, ja blogien määrä on kaksinkertaistunut lokakuusta 2004. Nyt Blogoslavian asukasmäärä tuplaantuu joka viides kuukausi - kyse ei siis ole todellakaan kuukkeleista vaan kaneista!

Joka ikinen päivä ja yö syntyy 35-40 000 uutta blogia, viime lokakuussa niitä pullahti esiin naurettavat 15 000 päivässä.

Mutta se iso Mutta. Suuri osa uusista blogeista on spammiblogeja, eräänlaisia linkkifarmeja. Technoratin linkeistä 20% on tällä hetkellä jo spammiblogeja, joiden määrä on räjähdysmäisesti kasvanut viimeisen kahden kuukauden aikana.

Tämän kertoi Sifrey's Alerts artikkelissaan: "State of The Blogosphere, March 2005, Part 1: Growth of Blogs"

Inspiraation tarjosi Kasablogin Jussi

Kuukkeloiden käyntiin

Näinä päivinä kaikkien blogibongareiden kiikarit ovat siirtyneet tirkistelemään omaa kuukkeliaan, yhtä havumetsän viehättävimmistä linnuista.

Tunnetuin bongarimme, joka ansaitsisi kunniakirjan, on tietysti Hannu Siitonen, keihäänheittäjäsankari. Hän on intoutunut kuvaamaan kamerallaan juuri kuukkeleita. Hannusta tehtiin aikoinaan mainio henkilökuvausta lähenevä kirjakin, nimeltään hyvin osuvasti Mies ja keppi. Tämän hiljaisesta, sitkeästä ja kärsivällisestä miehestä tehdyn opuksen kirjoitti Gunnar Mattson: se kertoi vähintään yhtä paljon itsestään kirjan tekijästä ja oli juuri siksi hyvä urheilijakirja. [Lisäys: Sain teoksen palkinnoksi, kun minut valittiin Bottan parhaaksi urheilijaksi muistaakseni vuonna 1980. Sijoituin Pohjalaisten osakuntien (Pohjois-P, Etelä-P ja Vasa Nation) yleisurheilukilpailuissa kaikissa lajeissa toiseksi, paitsi miesten kuulassa, jonka voitin ylivoimaisesti reilun 13 metrin pukkauksella.]

Mutta nyt myös bloggarit ovat bongailleet kuukkeleita jo ainakin 20 blogissa.

Lähtökohtana innolle lienee ollut brasilialainen, laulutaidostaan kateellinen kuukkeli, joka ei voinut sietää sitä, että suomalaiset kollegat laulavat kultaisen kuukkelin äänellä.

Kultaisen kuukkelikisan luonnonystävien siis odotetaan ehdottavan maaliskuun lopuille tullessa tekevän omat valintansa - siis ilmoittamaan maksimissaan kolme ehdokasta jokaiseen kategoriaan, jotka ovat tänä vuonna:

Paras blogi,
Paras uusi blogi,
Paras päiväkirja,
Paras erikoisalablogi,
Paras kolumni,
Paras viilaus (sis. ulkoasun),
Paras vähän tunnettu blogi,
Paras tagline,
Paras merkintä,
Humoristisin blogi.

Näistä ehdotuksista tai niiden ulkopuolelta raati sitten tekee diktatoriset päätöksensä, joista ei voi EU-tuomioistuimeen valittaa, aivan niin kuin banaaneja kasvavassa Blogistaniassa voi odottaakin.

Tässä mielessä kuukkelikisa on nopeasti saavuttanut saman legendaarisen asemansa lintutarkkailulavana kuin Euroviisujen laulukilpailut, Mis' Laaja Aukee Suomi -kisa, Tangokuningatar ja -kuningas-competition, Viime vuoden poliisi 'look-a-like'- ja Metsäkyntöajon piirinmestaruuskilpailut, joissa kaikissa Sedis Blog on ehtinyt olla melkein, hilkulla ehdolla vasta pari kertaa.

Selityksiä löytyy, kuten urheilijaluonteelle sopii. Viime toukokuussa perustettuna ja siis varsin uutena blogina sen oli vaikea harjoitella metsökyntöajon piirinmestaruuskilpailuihin, jotka pidettiin samassa kuussa.

Mutta asiaan. Sedis Blog sopii mielestäni ehdotettavaksi kaikki muihin kategorioihin paitsi Paras viilaus - se kuuluu Sinisen kirjan marginaalin Janille, joka todennäköisesti tarvitsee näinä päivinä kaikkein eniten viilaa ja Paras tagline, koska ei sellaista palkintoa voi antaa blogille, jonka pitäjä ei tiedä, mikä on tagline.

Mutta eikö voitaisi kehittää yhdeksi erikoisalakuukkeliksi "Sääli-Kuukkeli"? Tämä Kissankultainen Kuukkeli, ns. Sääli-Kuukkeli jaettaisiin "Säälittävästä ja Sinnikkäästä Yrittämisestä Kaikkien Muiden Kultaisten Kuukkeleiden Hallitsijaksi".

Vihdoinkin vahvoilla!

Yliopistot nousevat kapinaan

Martti Koskenniemen kirjoitus Hesarissa oli alkusoittoa. Nyt valtio-opin professori Heikki Patomäki nostattaa ja kuten blogin kommenteista huomaa, myös onnistuu nostattamaan yliopistoväen kapinaan uutta palkkajärjestelmää vastaan.

Omalla työpaikallani henkilökunta äänesti samanlaisen palkkauudistuksen nurin viime joulukuussa. Sen jälkeen siitä ei ole kuultu mitään.

Käykääpä tutustumassa.

Erillissota

Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa on nostanut kohun sekä Suomessa että Suomen ulkopuolella. Halonen viittasi jatkosotaan ja puhui siitä "erillissotana". Halonen sanoi: "Myös viisi vuotta myöhemmin, kesällä 1944, kykenimme pysäyttämään puna-armeijan yritykset valloittaa Suomi. Maatamme ei miehitetty missään vaiheessa, ei sodan aikana eikä sen jälkeen. Menetimme osan maastamme, mutta saavutimme torjuntavoiton. Säilytimme itsenäisyytemme sekä demokraattisen poliittisen järjestelmämme ja taloudellisen järjestelmämme. Meille maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä meille syntynyt kiitollisuudenvelkaa muita kohtaan. "

Teesi erillissodasta on kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Sama koskee talvisodan ja jatkosodan luonteen samastamista ja puhetta "torjuntavoitosta", joka voitaneen laskea oikeastaan vain myöhempien aikojen propagandateesiksi.

Venäjän ulkoministeriö reagoi puheeseen nopeasti (5.3.) sanomalla, että Suomi ei käynyt toisessa maailmansodassa "erillissotaa", vaan tosiasiassa liittyi Saksan käymään sotaan. Asiasta on noussut keskustelu, jota en ole ehtinyt seurata, joten voin toistella tässä hyvinkin tuttuja teesejä. Jotakin uutta uskon siinä kuitenkin olevan.

Sodan synty

Saksa hyökkäsi 22.6. Neuvostoliittoon Adolf Hitlerin sodanjulistuspuheen mukaan Mustalta mereltä Jäämerelle yltävällä rintamalla "yhdessä suomalaisten vapaussotureiden kanssa." Sotakabinetti tiesi asiasta ja puheesta etukäteen, suurin osa poliitikoista ja kansa ei sodasta etukäteen tiennyt.

Saksalaiset eivät kertoneet ennen aikojaan suomalaisille sotasuunnitelmiaan, mutta suomalaiset olivat kykeneviä päättelemään yhtä ja toista sekä saksalaisten kyselyistä että tiedustelutoiminnasta. Joulukuussa 1940 kenraali Talvela sai kysymyksen, jossa tiedusteltiin liikekannallepanosta ja hyökkäysmahdolisuudesta Neuvostoliittoon. Kysely johti hyökkäyssuunnitelmien tekoon Suomessakin. [Hangon suunta tosin jo aiemmin]

Kenraali Heinrichs kävi tammikuussa 1941 Berliinissä, jolloin Saksan maavoimien yleisesikuntapäällikkö Halder sanoi, että sotilasjohtojen on syytä valmistella offensiivia itään. Toukokuussa 1941 käytiin konkreettisia keskusteluja, joissa pohjoisen rintaman suunnitelmat kävivät suomalaiselle sotilasjohdolle ja sen kautta hallituksen sotakabinetille eli sisäpiirille selväksi.

Salzburgin ja Berliinin neuvottelut toukokuussa sekä Helsingin keskustelut 3.-6.6. käytännössä osoittivat saksalaisten suunnitelmat suomalaisille. Lappiin saksalaisia alettiin kuljettaa joukkoja 8.-9. kesäkuuta. Saksan laivasto piiloutui Turun ja Porkkalan satamaan 14.6. 1941. Suomalaiset aloittivat oman mobilisaationsa 10.6 (pikkumobilisaatio), 15.6. (keskisuuri) ja 17.6. (suuri) - se osoittaa ainakin sotaan joutumisen olleen ajankohtainen. Kenraali Erfurth sai 21.6. hyökkäysilmoituksen salasanalla "Dortmund" Saksasta ja kertoi sen saman tien Mannerheimille.

20.5. Schnurre kävi Suomessa ja kysyi suomalaisten toiveita itärajajojen suhteen. Suomalaiset vastasivat haluavansa takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Kun toukokuun aikana Suomeen tuli tietoja saksalaisten aikeista paloitella Neuvostoliitto, myös suomalaiset aktivoituivat pohtimaan, mitä itärajan itäpuolisia alueita pitäisi liittää Suomeen. Presidentti Risto Ryti asetti tätä suunnittelua varten valmisteluja, mutta saksalaisille näitä esitettiin epävirallisissa yhteyksissä Rydin tavatessa Saksan lähettilään Wipert von Blücheriä. Virallisia sopimuksia ei tehty puoleen eikä toiseen.

Hyökkäys

Suomen ja Saksan välillä oli selvä sotaliitto aiempien neuvottelujen perusteella, mutta Suomi ei halunnut hyökkäyssotaan. Moskovan rauhan raja ylitettiin Lapissa saksalaisten johtamien suomalaisdivisioonien tuella kesä-heinäkuun vaihteessa 1941. Hieman etelämpänä 14. divisioona Erkki Raappanan johdolla ylitti rajan heinäkuun 3.-4.7. päivän välisenä yönä. Siitä etelämmäksi suuntautui yleisesikunnan johtamat päävoimat, jotka ryhtyivät hyökkäykseen Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn saattelemana 9.-10.7. 1941. Sodassa Suomi oli kertonut olleensa 25.6. vastauksena Neuvostoliiton ilmapommituksiin - se pelasti Suomen sodanjulistukselta, jota oli kaavailtu tuolle samalle päivälle. Saksa-suhde vaati tämmöistä julistusta, mutta suomalaiset eivät sitä halunneet tehdä liian aikaisin, vaikka Saksa painostikin siihen koko ajan. Rytin radiopuheessa 26.6. puhuttiin Neuvostoliiton suhteen niin "ikuisen uhkan hävittämisestä" ja "elintilasta", missä toimissa Saksan sotajoukot "nerokkaan johtajansa Adolf Hitlerin" avulla olivat myös mukana.

Puhe Suomen Neuvostoliiton kanssa tehtävästä erillisrauhasta nousi esille Saksan suhteissa jo elo-syyskuun vaiheessa eli heti sen jälkeen, kun Yhdysvallat ilmoitti Suomen hallitukselle Neuvostoliiton halukkuudesta solmia erillisrauha. Suomen hallitus tyrmäsi ehdotuksen eikä edes vastannut amerikkalaisehdotukseen. Julkinen keskustelu ehdotuksesta kiellettiin ylipäällikkö Mannerheimin vaatimuksesta 8.9. 1941 (Valtioneuvoston tarkastuselinten arkisto, mappi Da2)

Hallitus puhui Rytin kesäkuisen radiopuheen mukaisesti ainoastaan puolustussodasta, jota sujuvimman retoriikan mukaan käytiin "offensiivisessa muodossa".

Puhe erillissodasta sopi parhaiten sosiaalidemokraateille, joiden johtaja Tanner oli kuulunut hallituksen sotakabinettiin eli sisäpiiriin. "Erillissodan" lisäksi Saksasta haluttiin käyttää termiä "myötäsotija". Sosiaalidemokraattien puolueneuvoston päätöksen mukaisesti Väinö Tanner piti 14. syyskuuta asiaa koskevan puheen Vaasassa. Tannerin puhe aiheutti kohun, mutta muutosta sosiaalidemokraattien käsitykseen ei tehty. [Hyvitykseksi järjestettiin eduskunnan puhemies Hakkila puhumaan myönteisempiä asioita Saksan suuntaan.]

Poliittisen johdon mielipide tuli esille Yhdysvaltoihin suuntautuvassa propagandassa, kun Risto Ryti teki selväksi erillissotateesin marraskuussa 1941 antamassa haastattelussa amerikkalaisille lehtimiehille. Suomalaisille tästä ei kuitenkaan tiedotettu.

Miten erillissodan käsite sitten näyttäytyy asiakirjoissa? Olen sitä selvitellyt aikoinaan lisensiaattityössäni yhtenä hauskana sivujuonena. Sen tulokset tässä:

Erillissodan luonnetta selvitettiin myös rintamamiehille, kun yleisesikunnan päällikkö asetti joulukuun alussa tavoitteeksi selittää miehistölle, että suomalaiset käyvät omaa sotaansa tavoitteenaan sellaisten rajojen saavuttaminen, että niitä pystytään yksin puolustamaan. (Yleisesikunnan päällikkö E. hanell kenraaliluutnantti W. Tuompolle 3.12. 1941 - olemassa sota-arkiston tekemänä kopiona sota-arkistossa, alkuperäinen luovutettu Liittoutuneiden valvontakomissiolle)

Päämajan tiedotusosasto valmisti tavoitteen mukaisen erikoistiedotuksen valistustoimintaa varten 11.12. 1941 (Päämajan tiedoitusosaston Erikoistiedoitus N.o 1 valistustoimintaa varten T8362/40, Sota-arkisto).

Muussa julkisuudessa erillissodan ajatus alkoi hahmottua vasta vuoden 1942 aikana, sen jälkeen kun Suomen Sosialidemokraatti tammikuussa 1942 kirjoitti asiasta useaan otteeseen.

HISTORIALLISIA PÄÄTELMIÄ:
1) Suomi on neuvottelujensa ja tietojensa sekä liikekannallepanon myötä tehnyt Saksan kanssa sotaliiton (jota ei pantu paperille) ennen sodanjulistusta 22.6. 1941
2) Erillissodan ajatus on siinä, että Suomi viivyttelee ryhtymästä hyökkäyssotaan, joka olisi tehnyt liittosuhteen Saksaan liian selväksi. Tämä oli takana myös siinä, että em. neuvotteluista ei pidetty pöytäkirjaa. Suomessa käytettiin termiä "puolustussota" Rydin puheen mukaan.
3) Käytännössä viivyttely ei ollut pitkä ja salassa operaatioita tehtiin yhdessä alun alkaen, mikä on selvä merkki sotaliitosta sekin.
4) Mediahurmos sodan syttyessä on päivänselvä - erillissotaa saa julkisesta sanasta hakea sitä löytämättä, liittoväitteelle kyllä löytyy pohjaa mediasta.

KONKREETTISIA OSOITUKSIA ERILLISRAUHA-AJATUKSESTA:
5) Neuvostoliiton rauhantarjous tähtäsi erillisrauhaan: erillisrauhaa ei voida tehdä ilman erillissotaa, joten virallisesti sen määritteli ensimmäisenä Yhdysvallat välittäessään Neuvostoliiton rauhantarjouksen elo-syyskuun vaihteessa 1941.
6) Sosiaalidemokraatit eivät halunneet olla läheisessä liitossa kansallissosialistisen Saksan kanssa, heille erillisrauha sopi - Väinö Tanner puhuu julkisesti 14.9. asiasta Vaasassa, ja saa kaikki muut niskaansa.
7) Yhdysvaltoihin päin erillisrauha tulee esille marraskuussa, kun Ryti antaa haastattelun amerikkalaisille lehtimiehille.
8) Armeija selittää miehistölle sodan luonnetta erillissodan suuntaan joulukuussa 1941
9) Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja avaa julkisen keskustelun asiasta tammikuussa 1942 (ja saa paljon vihaa niskaansa).

LOPPUPÄÄTELMÄ:
"Erillissota" on todellinen termi vasta tammikuussa 1942, vaikka sen ituja on sotilaallisessa ja diplomaattisessa käyttäytymisessä havaittavissa. Poliittisessa mielessä ei erillissodasta voi kuitenkaan mielestäni puhua ennen Tannerin avausta syyskuussa ja lopullisesti tammikuussa 1942, jolloin lehdistö ottaa asian julkisesti esille, ja kaikki voivat mielessään pohdiskella asiaa.

Näin ei ole ihme, että sosiaalidemokraatti Tarja Halonen omaksuu erillissotakäsityksen. Se on siten vain jatkoa sille Tannerin maineenpalautukselle, jota demarit ovat historiapolitiikassaan harjoittaneet.

Yhdyn kuitenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan kantaan, että tämmöisten asioiden pohtiminen olisi syytä jättää historioitsijoille eikä poliitikkojen kannattaisi lusikkaansa soppaan laittaan.

Vai kirjoittiko Halosen puheen tämän osan joku historioitsija?

Meaaaaaaaaaa!

Musta Mercedes räyskäsi 200 kilometriä tunnissa Tampereen keskustasta Asfalttiviidakkoon. Olin viettänyt neljä päivää lyhytelokuvaväen suihkuseurapiireissä, nauttinut asianmukaiset aamushampanjat, ajanut limusiineillä ja viettänyt harvat vapaat hetket Jameson Clubilla maistelemassa hienoja viskejä.

Taksinkuljettaja puristi rattia rystyset valkeana. Minä naukkasin taskumatistani sitä kaikkein hienointa viskiä, työnsin pääni ulos ikkunasta välittämättä 25 asteen pakkasesta ja huusin ilmoille raivoisaa kutsuhuutoa. "Meaaaaaaa."

Päivä oli sujunut tavanomaisesti. Istuin elokuvainstituutioiden illanvietossa naisohjaajien ja blondahtavien ja brunetoituneiden filmitähtösten pöydässä. Huoneessa ei tarvittu valaistusta, sillä säärissä oli säihkettä ja silmissä tähden valo. Tytöt keskustelivat kauneudenhoidosta ja pohtivat mitä ihmiselle tapahtuu, kun 23 vuotta tulee täyteen. Olin saanut sanan sijan, ja juuri kertomassa huomioistani kasvojen merkityksestä nykyiselle elokuvantekemiselle, kun kännykkä hälytti. Näytti että se tärisisi jotenkin tavallista lujemmin. Hopeinen simpukka oli ilmiselvästi levoton.

Taitoin kännyn korvalle, ja ennen kuin ehdin ähkäistä nimeäni karhean seksikkäällä puhelinpalveluäänelläni, infernaalinen meteli murskasi kuuloluuni. Puhetta ei kuulunut, vain teräsmurskaamon äänimassaa. Se jatkui 15 sekuntia ja lakkasi. Sama toistui tovin kuluttua, vaikka nyt olin valmis vannomaan, että joku yritti sanoa jotakin. Puhelu katkesi ennen kuin pääsimme puusta pitkään.

Kolmannella kerralla en enää kestänyt, vaan karjaisin ravintolasalillisen filmiväkeä hiljaiseksi tyylipuhtaalla 150 desibelin leo-eläin-huudolla.

"Hiljaaaaaaa!"

Väki lakosi suojaan pöytiensä taakse, eikä edes maiskutusta kuulunut punaviinilasien reunoilta.

"Mea täällä", olio sanoi tavalla, joka sai hunajan valumaan korva-aukostani. "Olen Asfalttiviidakon karaokessa. Oletko kiinnostunut."

"Pidä linja auki", huusin. Ryntäsin ravintolasta ulos.

Olinko kiinnostunut? Haluaisinko rakentaa Kiinan muurin? Matkustaa Turistin kanssa aurinkosaarille kokkauskurssille? Lentää Atlantin yli purjelentokoneella? Vierailla Kilimandzarossa lumimiehen baarissa? Koskettaa nenälläni Pipsan nenää intiimisti keskustan hämyisessä baarissa? Tehdä sinunkaupat Kysyn Vaanin kanssa?

Otin toisella kännykälläni yhteyden armeijan tiedusteluun. Se selvitti Mean puhelun lähtöpisteen kahdessakymmenessäseitsemässä sekunnissa.

Kadulle päästyäni 32 sekuntia puhelusta vedin esiin aseen, jota käyttämällä pysäytin ensimmäisen taksin. "Moro! Asfalttiviidakkoon." Tehostin matkankäynnin nopeutta napsauttamalla varmistimen pois päältä.

Hetkeä myöhemmin olin moottoritiellä 200 kilometriä tunnissa ajavassa maksullisessa kulkuvälineessä kertomassa tarinaani. "Tuntematon nainen, jota en ole koskaan tavannut, ja jonka ulkonäöstä minulla ei ole tietoakaan, haluaa tavata minut Asfalttiviidakossa."

Moromiehen rystyset valkenivat ja huuli kävi tiukaksi. Määräsin hänet raportoimaan Asfalttiviidakon erikoispiirteet. Mies ehti kuuden minuutin matkan aikana kertoa olennaiset piirteet alueesta. Sain tiedustelusta satelliittikuvat. Tarkistin ampuvan kynäni kunnon.

Asfalttiviidakon keskuspisteen ohitettuaan taksi kaarsi lumi naristen syrjäiselle, hieman pelottavalle pikkukujalle, joka sopi kuin nyrkki silmään visioon, jossa siirtomaa-Suomesta muuttaneet onnettomat myyvät onnekkaammalle toverilleen kaalinpäitä, karjalanpiirakoita ja puuvuolloksia. Moromies sanoi ottavansa osaa.

Ravintolan ikkunoista oli vaikea nähdä sisään. Paikan mustiin pukeutunut johtajatar näki taksin tulon ja asteli ovelle vastaan kasvoillaan uhmakas ilme. Työnsin hänet syrjään hellästi mutta päättäväisesti. Vastassa oli pahempi uhka, savu, jota piti leikata machetella.

Sisällä asetuin tanssilattian keskelle hajareisin, nykäisin kolmekymmensenttisen kuubalaisen sikarin esiin. Sytyttäessäni sitä katsoin vaivihkaa ympärilleni.

Punaisiin tanssikenkien piikkien takaa paljastui jumalatar, joka istui sohvalla pitkää imukesavuketta poltellen. Hän oli pukeutunut silkkiasuun, joka paljasti monen mielestä liikaa. Tiedustelussa minua oli usein varotettu hunaja-ansasta. Tämä näytti sellaiselta.

Hänen vieressään istui mies, joka ulkonäöstään päätellen oli entinen legioonalainen ja puolentusinaa isäntää jo menettänyt henkivartija. Eikä mies vain istunut, vaan piteli jättiläismäistä kättänsä Mean lanteilla tavalla, joka olisi suututtanut minua, mikäli en olisi ollut aivan vieraassa paikassa.

Nähdessään minut Mea irtaantui palkkasoturin otteesta. Hän kiirehti luokseni keinuvin askelin, laittoi vasemman kätensä rintani päälle, oikean sormenpäät niskahiuksiini, nousi varpailleen ja suuteli pitkään, hartaasti ja ehdottoman vaativasti.

"Mea", murahdin miehekkäästi. "Sedis", hän sanoi ja käpertyi syliini. Enempiä sanoja ei tarvittu, kannoin hänet baarituolille ja tilasin pullollisen käsin viilennettyä shampanjaa.

Köyhempi karaokekansa ympärillämme taputti satunnaisten bloggaajien sadunomaiselle kohtaamiselle yksimielisen oloisena, lukuunottamatta hämyisen pylvään taakse sijoittunutta perusvihamielistä kanta-asukkia, joka työnsi kätensä povitaskun seutuville.

Freeze-katseeni sai hänet kuitenkin lopettamaan eleensä puolitiehen ja mies puikahti ulos ennen kuin ehdin miettiä seuraavaa askelta.

Ja miten olisin voinutkaan. "Sedis, ihanaa että tulit", tämä blondien kuningatar, jolle nahkaliivit ja venusmaiset lanteet eivät tee oikeutta.

"Niin minustakin, sillä tiedän, että moni on yrittänyt ja vain harva onnistunut", sanoin vaikka punaisen tanssikengän piikkikorko painoi lujasti jalkapöytääni. "Sinä olet ensimmäinen", hän sanoi ja ilman savuverhoa olisin voinut vannoa, että hän punastui.

Kolmea tuntia myöhemmin olimme laulaneet keskeiset aariat, tanssineet pöydällä, jonka kaadoimme kreikkalaishenkisesti kuten kumosimme myös lukuisan joukon maljoja. Ennen muuta nojasimme otsat yhdessä ikuisia aforismeja muistellen.

Mean henkivartija piti karaokekansan syrjemmällä silloin, kun he halusivat tuoda pöytää pieniä lahjoja, olutta, tupakkaa, ruusuja ja joskus vain ystävällisiä sanoja ja hymyjä.

"Meille, teille vai halpaan hotelliin", Mea kuiskasi minulle puolen yön lähestyessä.

Katsoin kelloani. Minulla oli enää viisi minuuttia aikaa ennen kuin muuttuisin kurpitsaksi.

"Törmäillään", sanoin ja sipaisin sormenpäälläni hänen kaartuvia hiuksiaan samalla, kun taksi ajoi näyteikkunan läpi ravintolasaliin jarrut kirskuen.

Se oli tuttu moromies - tiedättehän sen ärrän. "Takaisin kaupunkiin."

Ajamme 220 kilometria tunnissa moottoritietä ja minä juon tuskaani kulauksen parasta viskiä. Pullo luiskahtaa kädestäni ja huulilta lerpsahtaa sana kuin penkkaan syöksyvä ohjattava mäkikelkka, tuo mystinen "Rosebud".

Menoksi

Tampere-oppaita on luettu. Pakattu. Kravatit valittu.

Eilen tankattu hirvikäristystä. C-vitaa minilisä nautittu. Se on samalla parasta pakkasnestettä.

Kengät puristavat vähän, mutta onhan niitä takseja ja nysselläkin pääsee.

Vähän pelottaa niin suuressa kaupungissa, jossa on pahoja liikenneruuhkia ja eksyminen on arkipäivää, kuten blogien aatelissa on niin usein kerrottu.

Tampere Film Festival, here I come. En ole varma pystynkö päivittämään blogia siinä huller ja buller-maailmassa. Ennen pitkää kuitenkin raportoidaan.

Stay tuned! It's International Meininki!

Tampereen filkkarit alkavat, mutta ensin...

Tampereen lyhytelokuvajuhlat alkavat huomenna keskiviikkona. Eka päivänä virallisemmassa ohjelmassa kaupungin vastaanotto ja illemmalla British Councilin tilaisuus Telakalla, jonne varmaan telakoidutaan myöhempäänkin iltaan.

Saa nykäistä hihasta, kun kerran bloggareita olemme!

Mutta otetaan hieno lainaus elokuvaohjaaja F. Truffaut'lta, vaikka se ei asiaan liity:

"Aina kun olen ollut tekemisissä salapoliisikirjailijan kanssa, minuun on tehnyt vaikutuksen hänen vaatimattomuutensa, ammattitaitonsa, mutta myös hänen surumielisyytensä. Jotakin epätoivoista ja kohtalokasta on useinkin kirjailijassa, joka ansaitsee elantonsa kertomalla rikostarinoita. Kritiikki ei koskaan puhu näistä viihdekirjailijoista, heillä ei koskaan ole ollut tunnetta 'omasta yleisöstä'. Mutta silloinkin, kun he näyttävät hutiloivan ja kirjoittavan vain rahan vuoksi, he paljastavat itsensä fiktiossaan intiimimmin kuin kukaan uskoisi tai edes he itse kuvittelevat. He luulevat olevansa hyvinkin piilossa muutamien ruumiiden ja muutamien revolverien takana, ja samalla he paljastavat itsensä, ripittäytyvät ja toteuttavat pakonalaisessa tilassaan vapaata luomistyötä. Samoin vanhan Hollywoodin B-elokuvien tekijät luulivat olevansa pelkkiä studiotyöläisiä, kun he itse asiassa olivat aitoja ja luovia taiteilijoita."

Itäistä elämää kylmän sodan alussa

Toisen maailmansodan jälkeen Berliini oli raunioina (ks. esim. Roberto Rossellini, Germania anno zero, Italia 1945). Silti venäläiset avasivat jo vuonna 1945, "ruumiiden tuoksun leijuessa raunioiden keskellä" valtionoopperan täydellä ohjelmistolla. Amerikkalaiset vastasivat tarjontaan denatsilaistamalla joukon musiikin ammattilaisia, natsien epäsuosioon natsikauden loppuaikoina joutuneen Wilhelm Furtwanglerin, propagandaministeri Joseph Goebbelsin elokuvienkin tähtenä esiintyneen laulajatar Elisabeth Swartzkopfin ja vastustajien "SS-everstiksi" nimeämän Herbert von Karajanin, Berliinin filharmoonikkojen kuuluisan natsien epäsuosioon aikoinaan joutuneen johtajan, Furtwanglerin, jälkeen. Puvut lännen nopeasti venäläisten jälkeen avatulle oopperalle löytyivät Berliinin amerikkalaissektorilla sijaitsevalta suolakaivokselta, jonne natsit olivat ne piilottaneet.

Kulttuurihenkilöiden antinatsilaistamista vastustettiin, mutta "intellektuellien roolia vaikeissa tilanteissa ei pitänyt päättää hetkessä", kirjoitettiin amerikkalaisten kulttuuripolitiikkaa Berliinissä johtaneen Michael Josselssonin, tarttolaissyntyisen, myöhemmän CIA:n kulttuurioperaattorin linjasta. Josselssonin tie oli vienyt Virosta Saksaan opiskelemaan, sittemmin Yhdysvaltoihin psykologisen sodankäynnin pariin ja sodanjälkeiseen Eurooppaan järjestämään kulttuuriasiat amerikkalaisten toivomalla tavalla. Ironista oli että antineuvostoliittolaisen kulttuuripropagandakampanjan johtajan hengen olivat pelastaneet Berliinissä tapahtuneen pahan auto-onnettomuuden jäljiltä neuvostoliittolaisen sotilassairaalan naislääkärit.

Vuonna 1947 venäläiset avasivat "kulttuuritalon" Unter den Lindenillä Berliinissä. Siellä oli luksusolosuhteet, mukavat tuolit, antiikkia, mattoja, loistavat valot, lämmintä ja kaikki vasta maalattua. Viihtyvyydestä pitivät huolta niin baari kuin tupakkahuonekin. Tarkoituksena oli tuoda ihmismassat sisään ymmärtämään että venäläiset eivät ole sivistymättömiä, brittiupseeri raportoi ja vaati briteiltä vastaavanlaista panostusta. Mutta briteillä ei ollut edes hiiltä lämmittämiseen, joten vastuu käytännön toiminnasta jäi amerikkalaisille. He perustivat Amerikka-talot, ”amerikkalaisen kulttuurin tukikohdat” (outposts). Niiden tarkoituksena oli lisätä intellektuaalista, moraalista, henkistä ja kulttuurista reorientoitumista hävinneen, valloitetun ja miehitetyn Saksan sisällä.

Amerikkalainen kulttuuri ei ollut saksalaisille tuttua jo natsiajan eristäytymisen vuoksi, ja filosofisesti sitä pidettiin materialistisena. Saksalaiset sanoivat iskulauseenomaisesti: "Meillä on taito ja aivot, teillä raha". Francis Stonor Saundersin mukaan - hänen teostaan tässä on seurattu - mukaan se oli neuvostopropagandan tulosta: Amerikkalaiset oli kuvattu siinä kulttuurisesti estyneiksi, purukumia syöväksi, Chevrolettejä ajavaksi filistealaisiksi. Juuri sen kuvan muuttamisessa Amerikka-talot olivat tarpeen. Propagandakampanja kattoi tietenkin koko kulttuurin kentän.

Antinatsilaistamisen, saksalaisten uudelleenkoulutuksen, kampanjan keskeisiä piirteitä oli rotuopin vastustaminen. Siinä suhteessa ongelmalliseksi tuli Yhdysvaltojen oma maine rotuennakkoluuloja ylläpitävänä valtiona. Sitä mielikuvaa oli paljon vaikeampi muuttaa: Yhdysvallat sorti afroamerikkalaisia, neekereitä, niin kuin asia silloin ilmaistiin. Tämä monia eurooppalaisia arveluttava puute amerikkalaisessa demokratiassa oli myös neuvostopropagandan ytimessä sodan jälkeen. Rotukysymyksestä tuli väistämättä kylmän sodan taistelukenttä.

Jean-Paul Sartre oli yksi ensimmäisistä eurooppalaisista intellektuelleista, joka nosti parrasvaloihin rotukysymyksen Yhdysvalloissa. Hän korosti 1945 Yhdysvaltain-matkalta palattuaan mustan väestön ongelmien tiedostamista ja roturistiriitojen havaintoa: "Tässä maassa, joka on syystä ylpeä demokraattisista instituutioistaan, joka kymmenes on vailla poliittisia oikeuksia. Tässä tasa-arvon ja vapauden maassa elää kolmetoista miljoonaa paariaa… He tarjoilevat pöytäänne, kiillottavat kenkänne, kuljettavat hissiänne, kantavat matkalaukkunne junaan. Mutta he eivät ole teidän kanssanne missään tekemisissä ettekä te heidän kanssaan, he ovat tekemisissä hissin, matkalaukkujen, jalkineiden kanssa, he hoitavat tehtävänsä kuin koneet… He kutsuvat itseään 'kolmannen luokan kansalaisiksi'. He ovat mustia. Älkää käyttäkö heistä nimitystä 'niggers', se loukkaa heitä…"

Saksassa rotukysymys oli tulenarka sekä natsimenneisyyden rotupolitiikan että miehittäjän imagon kannalta. Kylmän sodan kulttuuriupseerien ykköstehtäväksi Berliinissä tuli toimittaa vuonna 1947 mustia laulajia konsertoimaan eri puolella Saksaa.

Myös Hollywoodissa asiaan kiinnitettiin huomiota sen jälkeen kun CIA sai solutetuksi Paramountin studiolle oman agenttinsa. Carleton Alsop oli työskennellyt tuottajana ja agenttina MGM:llä 1930-luvulla ja Judy Garlandin kanssa 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin hän oli jo työssä Frank Wisnerin psykologiseen sodankäyntiin erikoistuneessa toimistossa (Psychological Warfare Workshop).

1950-luvun alussa Alsop kirjoitti säännöllisesti "elokuvaraportteja" CIA:lle ja psykologisen strategiaan erikoistuneelle toimistolle (Psychological Strategy Board). Raportteja leimasi Francis Stonor Saundersin mukaan kaksoisstrategia: niissä tarkkailtiin ensinnäkin kommunisteja ja heidän myötäjuoksijoitaan Hollywoodissa ja toiseksi lyötiin yhteen ne saavutukset, joita hänen itsensä johtamalla salaisella painostusryhmällä oli ollut pyrkimyksissä ujuttaa Hollywood-elokuviin erikoisesti valittuja teemoja. Eräs teemoista oli vuonna 1953 rotukysymys ("Negroes in pictures”).

Saksassa musiikillista propagandaa seurasivat näytelmät, joiden poliittiset tulkinta-avaruudet joutuivat tavallista tarkempaan syyniin. Kreikan klassikot (tuhoon johtava kohtalonusko), ja esimerkiksi Shakespearen Julius Caesar (diktatuurin glorifiointi), natsismiin höyrähtäneen norjalaisen Knut Hamsunin näytelmät (puhdasta natsi-ideologiaa), ja Leo Tolstoin Elävä ruumis (oikeamielinen yhteiskuntakritiikki johtaa asosiaaliseen lopputulokseen) pantiin Saksassa esityskieltoon. Sensuurin perusteena oli estää sellaisten näytelmien esittäminen, mitkä saattoivat saattoivat olla "muunnettavissa natsismin palvelukseen".

Valtaisa kirjakampanja säesti muuta kulttuurityötä. Kirjat valitsi propagandatarkoitus mielessään "Amerikan sotilashallinnon psykologisen sodankäynnin jaosto". Siihen kuului myös julkaisutoiminta, jossa eurooppalaisten kirjailijoiden töitä julkaistaisiin osana erityistä "antikommunistista ohjelmaa". Sopivia tekstejä olivat ne, joissa on "mitä tahansa kritiikkiä niin Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa vastaan kuin myös kommunismia hallintomuotona vastaan suunnatut tekstit, joita me pidämme objektiivisina, vakuuttavasti kirjoitettuna ja ajankohtaisena". CIA:n ja Yhdysvaltojen armeijan erikoisupseerien kulttuurinen toiminta kattoi myös taidenäyttelyt, luennot natsien aikana kiellettynä olleesta modernista taiteesta, mutta siitä pidettiin tarkkaan huoli, että tarjolla oli myös Ellery Queenin "Mystery Magazinen" kaltaisia viihdelehtiä.

Panostus kulttuuriin ei tietenkään korvannut jokapäiväistä kylmää ja nälkää, raunioiden keskellä asumista, eikä vähentänyt nuorten naisten ja miesten prostituutiota, puhumattakaan tupakan ja muiden amerikkalaistuotteiden markkinaylivoimaa mihin tahansa rahayksikköön verrattuna. Siihen tilanteeseen kehitettiin Marshallin oppi, jonka toteuttamiseen amerikkalaiset kulttuuriartefaktit, myös elokuvat, täysimittaisesti osallistuivat.

Sotatoimet olivat päättyneet Euroopassa 8.5. 1945. Vajaata kuukautta myöhemmin voittajavaltojen ylimmät sotilaskomentajat antoivat julistuksen, jossa he ilmoittivat ottaneensa haltuun Saksan korkeimman hallitusvallan. Miehitysvyöhykkeisiin Saksa jaettiin 30.6. 1945. Potsdamin sopimuksessa 2.8. 1945 liittoutuneet päättivät hävittää saksalaisen militarismin, jotta se enää koskaan kykenisi uhkaamaan naapureitaan eikä vaarantamaan maailmanrauhan säilymistä. Saksa demilitarisoitaisiin ja samalla pantaisiin alulle demokraattinen kehitys. Liittoutuneiden valvontaneuvosto (Allierter Kontrollrat) muodostettiin 30.8. 1945. Sen jäseniksi tulivat voittajavaltioiden ylimmät sotilaskomentajat. Kylmän sodan vuoksi valvontaneuvoston toiminta kutistui vähiin jo 1946 ja päättyi kun Neuvostoliitto marssi sieltä ulos maaliskuussa 1948.

Alun perin kukaan ei halunnut Saksan jakoa. Erityisesti Saksan yhtenäisyyden puolesta taisteli Neuvostoliitto. Se oli linja joka oli alkanut Potsdamin sopimuksessa elokuussa 1945. Kuten Seppo Hentilä on kirjoittanut, ”miehitysvyöhykkeet alkoivat pikku hiljaa kasvaa erilleen”. Itävyöhykkeelle rakennettiin neuvostojärjestelmä. Lännessä kylmän sodan viimat merkitsivät sitoutumista länsivyöhykkeen rakentamiseen parlamentaariseksi, ei-kommunistiseksi Saksaksi. Vuoden 1947 alussa Yhdysvallat ja Iso-Britannia yhdistivät vyöhykkeensä ns. kaksoisvyöhykkeeksi. Se oli taloudellisen toiminnan kannalta tärkeää. Ja sitä tarvittiin Marshall-avun eli Euroopan jälleenrakennusohjelman organisoimiseksi. Marshall-avulla oli taloudellisen ulottuvuuden lisäksi tärkeä ideologinen merkitys. Sillä taivuteltiin mieliä, ja sen toteuttamiseen liittyi suuri kulttuurinen panostus.

Idän ja lännen välit jännittyivät, kun Moskovassa huhtikuussa 1947 ja Lontoossa joulukuussa 1947 pidetyistä ulkoministerikokouksista ei saatu tuloksia. NL jätti liittoutuneiden valvontakomission maaliskuun lopulla 1948. Idän ja lännen eroavuudet konkretisoituivat valuuttauudistuksissa, joka tehtiin lännessä kesäkuussa 1948. Silloin lännessä otettiin käyttöön D-markka. NL vastasi perustamalla itämarkan, jonka kilpailukyky oli heikko. Rahauudistuksen tuloksena syntyivät myös mustan pörssin valuuttamarkkinat. NL vastasi valuuttareformiin sulkemalla 24.6. 1948 kaiken maa- ja vesiliikenteen Länsi-Berliiniin. Berliinin saarto kesti lähes 11 kuukautta ja purkautui vasta 12.5. 1949.

Tämä Berliinin saartona tunnettu aikakausi muodosti myös toisen tunnetun käsitteen ilmasilta. George Seatonin vuonna 1950 valmistunut elokuva Suuri ilmasilta (The Big Lift) on dokumenttielokuvan ja näytelmäelokuvan keinoja taitavasti yhdistelevä kassamenestys. Se kuvattiin Berliinissä saarron aikana, mutta saatiin markkinoille vasta sen jälkeen.

Lännen parlamentaarinen neuvosto piti ensimmäisen istuntonsa 1. 9. 1948 tulevassa pääkaupungissa Bonnissa. Saksan Liittotasavallan perustuslaki julkistettiin 23.5. 1949 ja se astui voimaan seuraavana päivänä. Täyden suvereniteetin Saksan liittotasavalta sai solmittuaan ns. Deutschlandvertragin länsivaltojen kanssa. Miehittäjistä tuli sen myötä liittolaisia. Saksan liittotasavalta integroitui muutenkin 1950-luvun alussa pikavauhdilla länsiblokin poliittisiin (Euroopan neuvosto 1951), taloudellisiin (Euroopan hiili- ja teräsyhteisö 1951) ja sotilaallisiin organisaatioihin (WEU ja NATO, omat puolustusvoimat marraskuussa 1955). Maata johti 1949-1963 kristillisdemokraattinen liittokansleri Konrad Adenauer (1876-1967).

Itä-Saksassa parlamentin esiaste oli Saksan Kansankongressi, jonka antifa-blokin puolueet ja joukkojärjestöt muodostivat jo joulukuussa 1948. Toisessa kokouksessa joulukuussa 1948 valittiin Saksan Kansanneuvosto, joka valmisteli 400-päisenä Saksan Demokraattisen Tasavallan perustuslakia. Se hyväksyttiin maaliskuussa 1949. Kansanneuvoston vaaleissa toukokuun puolivälissä 66% äänistä meni ”yhtenäislistalle”. Vastustajia oli 31%.

Lokakuun 7. päivänä 1949 Saksan kansankongressi julistautui SED:in johdon kaksiviikkoisen Moskovan matkan jälkeen Saksan Demokraattisen Tasavallan väliaikaiseksi kansankamariksi ja hyväksyi mainitun perustuslain sellaisenaan. NL tunnusti DDR:n 15.10. 1949, muut kommunistivaltiot pian myöhemmin. Muita tunnustajia saatiin odottaa 1970-luvulle. Syyskuussa 1950 DDR:stä tuli SEV:in jäsen, sotilaallinen vahvistus tehtiin lokakuussa 1952 (mm. kansanpoliisin ja rajapoliisin vahvistaminen, sotilasarvot).

Maaliskuussa 1954 NL julisti DDR:n lopullisesti suvereeniksi valtioksi, joka sai ”oman harkintansa mukaan päättää sisä- ja ulkopolitiikastaan, mukaan lukien suhteet Länsi-Saksaan”. Periaatteessa se oli suvereenimpi kuin Länsi-Saksa, käytännössä ei. 20.9. 1955 syyskuussa Neuvostoliitto ja DDR solmivat YYA-sopimuksen, valvontakomission tilalle tuli sotilas, ”korkea komissaari”. Vuoden lopulla DDR:n rajavartiointi siirtyi kokonaan Itä-Saksan omille rajajoukoille. Tammikuussa 1956 kansanpoliisin tietyistä osista muodostettiin DDR:n armeija, ”kansallinen kansanarmeija”, johon kuului 110 000 miestä.

Itävyöhykkeellä valtaa piti SMAD (Saksan neuvostoliittolainen sotilashallinto), jota johti marsalkka G. K. Zhukov. Itävyöhykkeelle perustettiin pian puolueita: kesäkuussa 1945 perustettiin muutaman päivän välein KPD ja SPD. Työväenpuolueiden yhteisrintama syntyi vielä samassa kuussa. Siinä oli edustajia molemmista puolueista. Vajaassa vuodessa molemmat puolueet saivat yli 600 000 jäsentä. Pian puolueet yhdistyivät – sosialidemokraattien taivuttelussa lienee käytetty koviakin otteita ja SED, Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue perustettiin huhtikuussa 1946. Sen puheenjohtajaksi tuli Wilhelm Pieck. Demareiden käden puristuksen teki Otto Grotewohl. Kyse oli ns. antifasistisesta blokista.

Sotilashallinnon toimet ulottuivat niin hallintoon, talouteen kuin kulttuuriinkiin. SMAD:in hallinto- ja propagandaosastoa johti eversti Sergei I. Tulpanov, joka sai ohjeensa suoraan Kremlistä. Juuri Tulpanovin johdolla pidettiin Berliinissä Hotelli Adlonissa kokous, jossa päätettiin perustaa filmiyhtiö itävyöhykkeelle.

Kokoukseen osallistui noin 40 henkeä. Heistä valittiin kuuden hengen ryhmä valokuvaaja Kurt Maezig, ohjaajat Wolfgang Staudte, Georg C. Klaren ja Boleslaw Barlog, käsikirjoittaja Friedrich Wolf ja kirjailija Hans Fallada. He muodostivat ytimen elokuvayhtiölle nimeltä DEFA (Deutsche Film Aktiengesellschaft). Staudte teki DEFAlle vielä puolenkymmentäelokuvaa, ennen kuin vuonna 1956, koettuaan vaikeuksia Bertolt Brechtin Äiti Rohkeaa tehdessä, loikkasi kesken elokuvan teon länteen.

Neuvostoliiton hallinto antoi DEFA:lle Saksan suurimmat filmistudiot Babelsbergistä, Tobis-Filmin Johannisstalissa ja Universum Film Aktiengesellschaftin (UFA) hallintorakennukset. Eversti Tulpanov julisti: ”DEFA-yhtiö kohtaa suuria haasteita. Suurin niistä on taistella Saksan demokraattisen rakentamisen puolesta, kouluttaa Saksan kansaa, erityisesti nuoria, todellisen demokratian ja humanismin merkitystä.”. Elokuva oli osa antifasistista toimintaa. Saksalaisten onni oli se, että eversti Tulpanov kuului ilmeisesti nk. Leningradin ryhmään, joka oli kaikkein liberaalein osa Neuvostoliiton kulttuurista, teknistä ja taloudellista intelligentsijaa, jonka Stalin hajotti vuoteen 1947 mennessä.

Syksystä 1947 lähtien puolueessa suoritettiin puhdistus, joka jatkui muutaman vuoden. SED:istä tuli leniniläinen ”uudenlainen puolue”, joka otti korkeimmiksi auktoriteeteikseen Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin ja puolue-esikuvakseen NKP:n. SED:in ohella toimi neljä muuta puoluetta, jotka kaikki tunnustivat kommunistien johtavan roolin.

SED oli puolue, joka oli työväenluokan etujoukko, jossa kommunistit omaksuivat johtavan roolin yhteiskunnassa, joka perustui demokraattiseen sentralismiin, joka piti yllä puolueen sisäistä puhtautta puoluekontrollin avulla. SED oli kolmessa vuodessa tullut kommunistiseksi, antisosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. SED:in pääsihteeriksi valittiin heinäkuussa 1950 Walter Ulbricht. Hän pysyi vallassa vuoteen 1973 asti.

Itä-Saksan elokuvatuotanto noudatti tiukasti Neuvostoliiton kulttuuripoliittisia linjoja alusta alkaen, ja käytti hyväkseen niitä helpotuksen hetkiä, joita silloin tällöin ilmaantui. DEFA oli ”Kansanomaisen koulutuksen saksalaisen keskushallinnon” alainen, mutta sotilashallinto piti yllä kaksoiskontrollia. Kaikki käsikirjoitukset ja loppuun saatetut elokuvat hyväksyttiin sekä Neuvostoliiton sotilashallinnossa että Sovexportfilmissä, joka oli NL:n elokuvien jakeluorganisaatio itävyöhykkeellä. Lisäksi kaikki filmit esitettiin lopullista hyväksymistä varten komissiolle, joka koostui Neuvostoliiton sotilashallinnon ja SED:in jäsenistä. Muutos tapahtui 1947.

Kesällä 1947 muuttui myös elokuvapolitiikka itävyöhykkeellä. Sen taustalla löytyvät muutokset Neuvostoliitossa. Leningradin ryhmä likvidoitiin kesällä 1947 ja Neuvostoliiton elokuvaministeri vierailivat itävyöhykkeellä. DEFA:sta tehtiin Neuvostoliittolainen osakeyhtiö (SAG) ja majuri Rozanov, uusi Neuvostoliiton sotilashallinnon sensori, sanoi ”tekevänsä selvää Leningradin ryhmän jäänteistä”. DEFA:n elokuvatuotannon neuvostoliittolaisena neuvonantajana toimi Ilja Trauberg (Leonid Traubergin veli), joka piti yhteiskuntakriittisistä elokuvista. Hän katsoi etsi myös mahdollisuuksia saada läntisiä elokuvaohjaajia filmaamaan itävyöhykkeelle. Roberto Rossellini ja William Dieterle, joita lähinnä ajateltiin, eivät kuitenkaan koskaan filmanneet itävyöhykkeellä. Trauberg kuoli 1948 vain 43 vuoden ikäisenä.

Traubergin kuoleman jälkeen DEFAn johto vaihtui kuukausittain, mikä tarkoitti puhdistusten ulottumista myös elokuvayhtiöön. Keväällä 1949 Klering erotettiin henkilöstöjohtajan paikalta. Ainoa DEFA:n perustajajäsen, joka jäi jäljelle oli Maezig, joka antoi periksi pyrkimyksissään tehdä yhteiskuntakriittisiä elokuvia. Sen sijaan hän alkoi ohjata propagandafilmejä, kesällä 1949 alettiin tehdä suuren budjetin propagandaelokuvaa Rat der Götter (”Jumalten neuvosto”). Elokuvan katsojaa yritettiin vakuuttaa siitä, että IG-Farben konserni oli toiminut koko sodan aikana yhteistyössä amerikkalaisten kanssa ja kuinka amerikkalaiset paraikaa auttoivat länttä saamaan aikaan uuden konfrontaation. Neuvostoliitto toimitti elokuvaan tarvittavan aineiston Nürnbergin oikeudenkäynnistä.

Systemaattisen uudelleenorganisoimisen ja ”luotettavien” uusien henkilövalintojen jälkeen DEFA joutui jälleen saksalaisiin käsiin. Se merkitsi myös antifasistis-demokraattisen vaiheen loppumista Itä-Saksan kulttuuripolitiikassa. Tilalle tuli sosialistinen realismi, kulttuurinen linja, jota noudatettiin DEFAn elokuvissa tiukemmin kuin missään muussa Itä-Euroopan maassa.

Itä-Saksassa ei valmistettu taiteellisestikin katsoen korkeatasoisia propagandaelokuvia kovin monia. Kuuluisin tällä alalla kunnostautunut ohjaaja oli Martin Hellberg, jonka tuotantoon kuuluu esim. elokuva Das verurteilte Dorf (1951), jossa kuvataan länsisaksalaisen kylän toimia vastustettaessa amerikkalaisen lentokentän rakentamista. Elokuvassa mm. Venäjän sotavankileireiltä palannut sotilas pidätetään, kun hän kertoo, kuinka idässä elämä on parempaa ja kuinka on syytä organisoitua vastustamaan lentokentän rakentamista. Elokuvallisesti Hellberg lainaa paljon neuvostoelokuvalta.

Pääosin itäsaksalaiset elokuvat kuvasivat 1950-luvun alkupuolella vain aiheita, jotka olivat saaneet inspiraationsa puolueen päätöksistä. Ne keskittyivät työväenluokkaan kuuluvan hyvän tyypin, positiivisen sankarin, ympärille siinä prosessissa, kun tämä taivuttelee ”epäilijät” puolelleen ja johtaa heidät lopulta taisteluun ”taantumuksellisia” vastaan. Muista yhteiskuntakerrostumista ja puoluevirkailijoistakin voitiin saada aineksia elokuvaan, mutta vain sivuosiin. Negatiiviset sankarit, ne pahat kaverit, kuvattiin aina entisiksi natseiksi, vakoilijoiksi ja sabotööreiksi.

Maezigin toinen propagandaelokuva Nuoren parin kertomus on esimerkki toisenlaisesta propagandafilmistä. Sen sankareita ovat näyttelijä ja näyttelijätär, joita erottaa Itä- ja Länsi-Berliinin demarkaatiolinja. Vaimo näyttelee idässä, mies lännessä, ja konflikti parin välille syntyy, kun mies hyväksyy roolin Jean-Paul Sartren näytelmässä Likaiset kädet, kun vaimo taas näyttelee Konstantin Simonovin kylmän sodan näytelmässä Venäjän-kysymys. Ero näyttää väistämättömältä, mutta aviomies päätyy lopulta siihen, että totuus on sittenkin vain idässä ja hän saapuu oikeussaliin kädessään rauhan symboli – paperinen kyyhky.

Berliinin rajavyöhykkeen ylittäminen saattoi olla kohtalokasta myös moraalisesti. Slatan Dudowin elokuvassa Frauenschicksale (1952), DEFA:n toisessa värifilmissä, nuori tyttö joutuu paheen tielle Länsi-Berliinin yöelämässä.

Mainittakoon joitakin valitettavasti kovin vaikeasti saatavilla olevia elokuvia, jossa käsitellään kylmän sodan aiheita. Gustav von Wagenheim ohjasi 1949 elokuvan Der Auftrag Höglers (Höglerin sopimus), jossa Länsi-Saksan teollisuuspamput sabotoivat Itä-Saksan kansallistettua teollisuutta. Sama ohjaaja teki vuonna 1953 elokuvan Die gefährlichen Fracht (Vaarallinen rahti), jossa länsisaksalaiset ahtaajat kieltäytyvät menestyksellä lastaamasta amerikkalaista aselastia. Vanhaa natsiaikaista brittivastaista propagandaa (esim. Germanin 1943) muistuttavalla tavalla kapitalistiset kauppiaat uhkaavat ihmisten terveyttä elokuvassa Schatten über Inseln (Varjoja saaren yllä). Eduard Kubat kertoo elokuvassaan Die Meere rufen (Meret huutavat 1953) tarinan loikkarista, joka palaa lännestä takaisin.

Varsin monet elokuvat käsittelivät Saksan työväenluokan historiaa, joko johtomiesten elämänkertojen tai natsismia vastaan käytyjen taisteluiden kautta. Vasta viisikymmenluvulla alettiin valmistaa rakkauselokuvia, joka genrenä epäonnistui, mutta suosiota saavuttivat sen sijaan musikaalit, joista DDR kehitti oman perusgenrensä.

Viisikymmenluvun puoleen väliin mennessä DEFA kohtasi kilpailijoita kahdelta taholta. Vanhoja saksalaisia elokuvia esitettiin taas ja kilpailijaksi oli noussut myös Länsi-Saksan televisio. Vuonna 1951 DDR:ssä voitiin esittää vain yksi natsiajan elokuva ja kaksi länsisaksalaista, mutta 1954 vanhoja natsielokuvia oli vapautettu sensuurista jo 12; länsisaksalaisia elokuviakin löytyi markkinoilta jo 14. Vuonna 1952 vain yksi britti-, yksi rankalainen ja kolme italialaista elokuvaa läpäisi sensuurin, mutta 1955 viisi brittifilmiä, 9 ranskalaista ja 10 italialaista pääsi valkokankaille. Samalla neuvostoliittolaisten elokuvien ensi-iltojen määrä laski 23:sta vuonna 1950 yhteentoista vuonna 1955. Puolueen tavoitteeksi ottama elokuvayleisöjen kasvattaminen sosialistiseen realismiin ei selvästikään toteutunut. Päinvastoin tilalle tuli ”suhteeton tarve eskapismiin, ja lopulta, roskaviihteeseen”, kuten eräskin elokuvahistorioitsija asiaa luonnehti.

Hollywood sodan jälkeen II

EPÄAMERIKKALAISTA TOIMINTAA TUTKIVA KOMITEA (HUAC)

Epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea, House Committee on Unamerican Activities aloitti toimintansa siis vuonna 1938.
Thomas Cripps on sanonut sodan jälkeisiin ilmapiirimuutoksiin vedoten, että HUAC:in toiminta ”on saattanut muotoutua konservatiiviseksi reaktioksi niihin pelkoihin siitä, liberaalit olisivat onnistuneet kumouksellistamaan vanhat keskivertoamerikkalaiset hyveet saadessaan aikaan coup d’état:n mediassa”.

Samaan suuntaan puhui myös sodan aikaisen Office of War Informationin toiminnassa mukana ollut Dorothy Jones vuonna 1945. Jones totesi HUAC:in toiminnan olleen tulos siitä, että elokuvat ”olivat alkaneet omistautua vakavasti tutkimaan aikansa sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ongelmia.” Käytännössä tämä oli tapahtunut ”yhteiskunnallisten dokumenttielokuvien” kautta. Niiden määrä oli lisääntynyt rajusti juuri vuonna 1947. Tilastojen mukaan peräti 21 % tuon vuoden elokuvista kuului tuohon kategoriaan, seuraavana kahtena vuonnakin vielä 16,5 %, mutta viisikymmenluvun alussa sosiaalisia ongelmia käsiteltiin vain vajaassa kymmenessä prosentissa Hollywood-elokuvia.

Komitea ei tyytynyt vain elokuvamaailman asioiden käsittelyyn, eikä sen merkitystä voi supistaa tulkitsemalla sitä vain amerikkalaisen hysterian tai paranoian yhdeksi ilmenemismuodoksi. Sinällään olisi mielenkiintoista tutkia, mitä näillä hysteria- ja paranoia-termeillä oikein tarkoitetaan.

Komitea laajensi toimintaansa pohtimalla laajasti mm. kommunismia, työn teettämistä ja sen yhteiskunnallista merkitystä, rasismia, Yhdysvaltojen ekspansiohaluja, historian tulkintaa ja mielipiteen ilmaisun vapautta. Ne olivat yleisemminkin teemat, jotka olivat keskeisiä myös kylmän sodan amerikkalaisessa yhteiskunnassa toisen maailmansodan jälkeen.

Elokuvasensuuri oli Yhdysvalloissa toiminut jo 1920-luvulta asti ns. Haysin komitean kanssa. Se oli työskennellyt pääasiassa seksin ja rikoksen teemojen ympärillä. Vuodesta 1947 lähtien, HUAC:in kuulustelujen alettua Hollywoodissa, myös elokuvasensuurin painopiste siirtyi poliittisiin kysymyksiin.

Hollywoodiin viittasi ensimmäisenä Mississipin kongressiedustaja John L. Rankin kesäkuussa 1946. Hän puhui Hollywoodista ”yhtenä kaikkein vaarallisimmista hallituksen kaatamiseksi koskaan tehdyistä salajuonista”. Tämäkin esimerkki osoittanee, että komitean vaikutus ulottuu paljon laajemmalle kuin mitä yksinkertainen näkemys elokuvan, elokuvateollisuuden ja politiikan välisestä suhteesta sinänsä olisi antanut odottaa.

Motion Picture Alliance –niminen järjestö oikeastaan kutsui HUAC:in Hollywoodiin. Se oli tarkastellut sellaisia elokuvia kuin Best Years of Our Lives, The Strange Love of Martha Ivers, Mission to Moscow ja Pride of the Marines, jotka MPA:n mielestä sisälsivät ”huomattavan suuria annoksia kommunistista propagandaa. HUAC ilmoitti komiteansa antisemiittisen jäsenen,
John E. Rankinin suulla maaliskuussa 1947, että elokuvateollisuus ”tarvitsee puhdistusta ja se tarvitsee sitä pahasti”.

HUAC:ia johti tammikuusta 1947 lähtien J. Parnell Thomas. Parnell oli saavuttanut nimeä kymmenvuotisen kongressiedustuutensa aikana yrittämällä paljastaa sekä Rooseveltin ajaman New Dealin kommunistisena projektina että todistaa projektin ajajat kumouksellisiksi.

Komitea tutki tietenkin muutakin kuin Hollywoodia. Marraskuussa 1946 komitea oli tarkastellut Gerhardt Eisleria, jota syytettiin kommunistiseksi mestarivakoojaksi DDR:n laskuun. Hän joutui komitean eteen helmikuussa 1947, ja kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin, jolloin hänet tuomittiin kongressin halventamisesta.

Eislerin veli Hans oli säveltäjä, joka oli työskennellyt vuodesta 1940 Hollywoodissa asuneen ja työskennelleen Bertolt Brechtin kanssa. Hans joutui tutkimusten kohteeksi paitsi sukulaisuussuhteensa takia, myös siksi että hän oli hakenut maahantuloviisumia 1939, ja saanut sille Eleanor Rooseveltin tuen.

Komitean puheenjohtaja, päätutkija Robert Stirling kutsui Hans Eisleria ”musiikillisen kentän kommunismin Karl Marxiksi”. Eisler oli myös yhteys joka houkutteli komitean Hollywoodiin toukokuussa 1947. Silloin esiintyi 14 ”ystävällismielistä todistajaa”, mukaan lukien Jack Warner ja Louis B. Meyer. Näiden todistajien lausuntojen perusteella komitea aloitti julkiset kuulustelut Washingtonissa lokakuussa.

Kuulusteluilla oli kaksi kohdetta. Ensimmäinen koski kommunistisen propagandan osuutta elokuvissa – joka oli osittain Valkoisen talon sodan aikaisen intervention tulosta. Kyse oli siis Rooseveltin New Deal-politiikan vastustamisesta tätäkin kautta. Toinen kohde oli ammattiyhdistyspolitiikka, jossa kommunistien väitettiin ottaneen haltuunsa Hollywoodin ammattiyhdistykset harjoittaakseen kontrollia elokuvateollisuuden parissa.

Hollywoodin kuulustelut saivat maailmanlaajuista mediajulkisuutta. Kansainväliset mediat kiinnittivät huomiota elokuvatähtiin ja muihin julkkiksiin ja paisuttelivat siinä yhteydessä kysymystä kommunistien ”soluttautumisesta” Hollywoodiin. Julkisuus selittänee ainakin osaksi, miksi jotkut poliitikot halusivat niin aktiivisesti osallistua prosessiin.

Kuuluisimmat Hollywoodissa toimineet henkilöt menestyivät politiikassa myöhemminkin. Tuleva presidentti, silloinen Kalifornian kongressiedustaja Richard Nixon oli komitean jäsen. Hän suuntasi aktiivisuuttaan kuitenkin pääosin muualle, esimerkiksi Alger Hissin tapaukseen, mutta nautti julkisuuden valokeiloista mieluusti myös Hollywoodin tähtiloisteessa. Toinenkin myöhempi presidentti osallistui kuulusteluihin. Ronald Reagan todisti ns. ystävällismielisenä todistajana. Reagan oli tuolloin Näyttelijäkillan presidentti.

Tutkimuksen kohteeksi valikoituivat Hollywoodin vasemmistolaiset, enimmäkseen kirjoittajat. Kuulustelut alkoivat Washingtonissa lokakuussa 1947. Silloin HUAC esitteli listan, joiden nimet jakaantuivat kahteen kastiin.

Komitean tarkoituksia tukevat olivat ”ystävällismielisiä” todistajia. Heidän todistuksensa pitivät sisällään väitteitä siitä, että elokuvissa oli ollut kommunistista propagandaa. Myös Hollywoodin henkilökuntaan kuului kommunisteja, erityisesti käsikirjoittajien piirissä ja Writers Guildissa. He myös kertoivat tunteneensa vastenmielisyyttä kommunismia kohtaan henkilökohtaisesti ja komitean painostamana olivat joskus sitäkin mieltä että kommunistinen puolue olisi kiellettävä.

Tavallisin syytös oli se, että elokuvissa pankkiirit, kapitalistit ja senaattorit esitettiin roistoina. Käsikirjoittaja Rupert Hughes ilmaisi asian näin: ”Missä näet pienen tipan syanidia kuvassa, pienen jyväsen arsenikkia, jotakin joka tekee jokaisesta senaattorista, jokaisesta liikemiehestä, jokaisesta työnantajasta roiston ja joka tuhoaa uskomme amerikkalaiseen vapaaseen yrittämiseen ja vapaisiin instituutioihin, se on kommunismia.” Elokuvaohjaaja Leo McCarey puhui samaan suuntaan, mutta unohti mainita että hänen elokuvassaan Going My Way (1942) liikemies ei ollut mikään muu kuin roisto.

Syytökset olivat siis varsin epämääräisiä, mutta kuten Richard Maltby sanoo, populistiset stereotypiat olivat yhtä hyvä kohde kuin mikä tahansa. Jos komitea voisi synnyttää joukkomittaisen syyllisyydentunteen melkein kaikkien parissa, viattomuus voitaisiin todistaa vain halukkuudella tehdä yhteistyötä komitean kanssa.

Toiset, kaikkiaan yhdeksäntoista käsikirjoittajaa ja ohjaajaa, laskettiin ”epäystävällisiksi” todistajiksi. Heistä yksitoista saapui kuulusteluihin. John Howard Lawson, Dalton Trumbo, Herbert Biberman, Albert Malz, Alvah Bessie, Samuel Ornitz, Adrian Scott, Ring Lardner Jr., Lester Cole, Edward Dmytryk ja Bertolt Brecht. Brecht lähti maasta pian kuulusteluun jälkeen, ja jäljellejääneet, jotka tuomittiin myöhemmin vaikenemisensa vuoksi kongressin halventamiseksi ja tuomittiin puolen vuoden viiva vuoden vankeustuomioihin, saivat nimen Hollywood Ten, Hollywoodin kymmenikkö.

Tarkastellaanpa kuulusteluja hieman eri tavoin kuin aiemmin, laajemmin kuin vain elokuvien sisällön tai elokuvatyöntekijöiden aaatteellisuuden kautta. HUAC:in kuulustelujen takana on Stephen Vaughnin mukaan nostettavissa esiin kaksi pohjimmiltaan erilaista näkemystä elokuvasta. Yhdet näkivät elokuvan voimakkaana ideologisena välineenä. Se ei ollut mikään uusi näkemys. Varsin laajoissa piireissä niin oikealla kuin vasemmallakin oli ajateltu, että elokuva oli keino vaikuttaa massojen mieliin.

Yhdysvalloissa monet ajattelivat jopa niin pitkälle, että Yhdysvaltojen kohtalo ja maailman tasapaino näyttivät riippuvan tästä tasapainosta. Elokuva, joka vähätteli kristinuskoa, ”muuttaa koko meidän asenteemme elämää, sivilisaatiota ja vakiintuneita tapoja vastaan”, sanoi Isä Daniel Lord, yksi Hollywoodin tuotantokoodin luojista 1930-luvulla.

Samalla tavoin ajatteli vasemmistosta mustalistalaisten pääideologi, käsikirjoittaja John Howard Lawson, joka sanoi filmin olevan ideologiaa, kyse oli ajatusten taistelusta, jossa piti olla kriittinen. Ronald Reagan ajatteli asian siten, että Hollywood oli ”suuri, maailmanlaajuinen propagandatukikohta” taistelussa kommunismia vastaan. ”Kuka tahansa kontrolloisikaan amerikkalaisia elokuvia”, Reagan varoitti yleisöään, ”heillä olisi pääsy viikottain 500 miljoonaan ylettyvän yleisön sieluihin.”

Toisen maailmansodan jälkeenkin elokuvan kykyyn ”kaapata ihmisten mielet” uskottiin vahvasti. Sotaa käytiin ennen muuta taistelussa, jossa ”kommunistinen tyrannia” ja ”kapitalistinen demokratia” kohtasivat toisensa.

Tämänkaltainen ajattelu ei sinänsä ollut uutta: propagandasotaa amerikkalaisena pidetyn näkemyksen ja muiden ideologioiden välillä oli käyty kiivaasti jo pitkään. Se oli vaikuttanut ensimmäisen maailmansodan propagandaan ennen muuta saksalaisia vastaan, sodan lopputuloksen selvittämiseen (kansojen itsemääräämisoikeus, ”yhden vapaan maailman” ajattelu), Venäjän vallankumouksen jälkeen bolsevismin (ja maailmanvallankumouksen) vastaiseen ajatteluun, ja vihdoin toisen maailmansodan ideoihin ”vapaasta maailmasta” ja ”orjamaailmasta”. Linja jatkui Ronald Reaganiin asti, hänhän puhui vielä 1980-luvulla ”vapaasta maailmasta” ja ”pahan valtakunnasta”.

Konservatiivit, vallankumoukselliset ja tulevat sensorit kuvittelivat, että elokuvalla oli kyky tuoda mukanaan dramaattisia muutoksia elokuvan ideologisen vaikutuksen kautta. Mutta Hollywoodin bisnesmiehet näkivät elokuvan toisin. Elokuva tarjosi käytännöllisesti katsoen ikuisen mahdollisuuden tehdä rahaa.

Raha ei tietenkään tullut vain kotimarkkinoilta. MPAA:n (Motion Picture Association of America ) johtaja Eric A Johnston näki vuonna 1945 elokuvan merkityksen taloudessa: Elokuva oli tärkeää maailmassa, joka oli ”laajenevien maailmanmarkkinoiden muodostama”.

Elokuvalle oli muodostunut laillinen, juridinen status jo vuonna 1915 kun Korkein Oikeus päätti, että elokuvat olivat puhtaasti ja yksinkertaisesti bisnestä. Se tarkoitti ettei elokuvalla ollut oikeutta takeisiin vapaaseen mielipiteenilmaisuun, ts. elokuvaa sai sensuroida. Sensuurijärjestelmän synty merkitsi elokuvien sisältöjen muuttumista konservatiivisempaan suuntaan, mielessä keskivertoamerikkalaisen maku ja moraali. Se merkitsi myös ideologista ohjausta pois julkipoliittisesta elokuvasta kohti sulatusuuni-ideologiaa ja pönkitti kulttuurisen status quo -tilanteen säilyttämistä.

Taloudellinen yhteiskuntasuhde elokuvalle oli kasvanut viimeistään 1920-luvulla, kun Wall Street alkoi rahoittaa elokuvabisnestä. Se tuotti suurempia spektaakkeleita ja lopulta ajateltiin että politiikka oli myrkkyä kassamenestykselle. Mikä tahansa poliittinen teema saattoi sysätä elokuvan pois sen turvalliselta ja tuottavalta viihdyttävältä paikaltaan paljon sitä vaarallisemmille alueille. ”Jos elokuvat olisivat alkaneet esittää mielipiteitään politiikasta, poliitikot haluaisivat ehkä hekin esittää ja kasvattaa näkemyksiään elokuvissa”.

Taloudellisen voiton ajattelu yhdisti Hollywoodin mogulit, olipa kyseessä sitten Jack tai Harry Warner, Louis B. Meyer ja Y. Frank Freeman. Siinäkään ei ollut mitään uutta. ”Yhtä hyvin he olisivat voineet myydä vaatteita, käsineitä, turkkeja, koneita tai laitteita tai vaikkapa lihaa, jos se olisi tarjonnut yhtä houkuttelevat taloudellisesti näkymät”, kirjoittaa Eric Hobsbawm Hollywoodin pioneereista.

Mutta taloudellisista intresseistä ei tietenkään seuraa etteikö näillä herroilla olisi ollut myös poliittisia intressejä tai etteivätkö he olisi nähneet sitä, että elokuvilla oli valistavaa vaikutusta katsojiinsa.

Päinvastoin, Hollywood pursusi omaa politiikkaansa. Mutta se oli tosin erilaista kuin mitä Washingtonissa harjoitettiin, kirjoittaa Richard Maltby. Hän näkee Hollywoodin politiikan koostuvan dialektiikasta, jonka ääripäinä ovat toisaalta elokuvat ”pääasiassa huvituksena” ja toisaalta amerikanismia ilmentävät erilaiset ideologiat.

Yksi amerikanismin muoto Hollywoodissa oli liittää ”punainen uhka ja pahuus” pyrkimyksiin saada aikaan ideologinen muutos. Toinen tapa ilmaista tämä yhteys oli esimerkiksi puhua amerikkalaisen elokuvan ulkomaille antamasta kuvasta, joka ei todellakaan ollut ”optimistinen muotokuva amerikkalaisesta elämäntavasta”, kuten Richard Maltby muotoilee Hollywoodin johtajiston yleisen linjan.

Film noir -elokuvien ja ongelmaelokuvien sosiologinen ja poliittinen sisältö voitiin hyvin yhdistää kansainväliseen tilanteeseen. Elokuvateollisuus nähtiin joskus jopa ”Yhdysvaltojen ainoana edustajana maailmalla”. Elokuva oli ja on kansainvälinen media, niin myös sen poliittiset implikaatiot.

Kansainväliseen suuntaan tulkinnassaan viittaa myös mustalistalaisista koko prosessiin ehkä selvimmin kantansa muotoilleen John Howard Lawsonin näkemys sodan jälkeisestä tilanteesta: kyse oli Yhdysvaltoja varten kehitetystä aggressiivisesta suunnitelmasta, jonka avulla varmistettaisiin Yhdysvaltojen maailmanvaltius sotilaallisen voiman avulla. Se vaati toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vallalla olevan dominantin kulttuurin nopeaa uudelleenorientoimista”.

Toiseen, sisäpoliittisempaan suuntaan menee mustalistalaisen Dalton Trumbon tulkinta vuodelta 1953, jossa hän selitti HUACin politiikan kolmella tekijällä: ensinnäkin HUAC halusi tuhota ammattiyhdistykset, toiseksi halvaannuttaa antifasistisen poliittisen toiminnan ja kolmanneksi poistaa ”edistykselliset sisällöt” elokuvista.

Nykytutkimuksen valossa näyttäisi siltä, että poliittisen ideologian ja kassamenestysten ideologian välille nähdyn ristiriidan vuoksi elokuvamogulit eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä ottamaan kantaa HUAC:in esille tuomiin ristiriitaisiin asioihin. Ennen muuta he välttivät vieraannuttamasta elokuvissa käyviä yleisöjä politikoimalla. Sen sijaan he osoittivat suurta kiinnostusta niitä ryhmiä kohtaan, jotka tavalla tai toisella saattoivat uhata kassamenestysten (”box-office”) syntyä.

Syksyllä 1947 elokuvamogulit olivat ehkä huolissaan siitä, että elokuvamaailmaan oli ”soluttauduttu”, ja jotkut heistä näkivät HUAC:in varsin karkealla kädellä ohjatun toiminnan pohjimmiltaan hyvänä, mutta enimmäkseen he olivat huolissaan kuulustelujen tuomasta huonosta maineesta Hollywoodille.

Kuitenkin samana päivänä kun Kongressi äänesti Hollywoodin kymmenikön kohtalosta marraskuussa 1947, suurimpien elokuvafirmojen tuottajat tapasivat Waldorf-Astoria –hotellissa New Yorkissa ja päättivät sekä erottaa kymmenikön että kieltäytyä työllistämästä ketään, jonka uskottiin olevan kommunisti.

Siitä sai alkunsa 1950-luvulla – rajapyykkinä Korkeimman Oikeuden kieltäytyminen käsittelemästä Lawsonin ja Trumbon tapauksia uudelleen – täyteen vaikutusvaltaansa noussut Hollywoodin ”musta lista”.

Matti Salo kirjoittaa mustan listan käsikirjoittajien elämää kuvaavassa teoksessa Hiljaiset sankarit listan lopusta: ”Kirk Douglas yhdessä Otto Premingerin rohkeni nostaa Trumbon nimen mustan listan pimennoista yleisön nähtäväksi elokuvan Spartacus valmistuttua 1960. Siitä vuodesta presidentti J. F. Kennedyn liberalisoivan kauden alusta, lista ryhtyikin kunnolla rakoilemaan”.

Silti jotkut mustalle listalle joutuneet kirjoittajat saivat odottaa vapautuksen vuoroa melko pitkään.