tiistaina, maaliskuuta 08, 2005

Itäistä elämää kylmän sodan alussa

Toisen maailmansodan jälkeen Berliini oli raunioina (ks. esim. Roberto Rossellini, Germania anno zero, Italia 1945). Silti venäläiset avasivat jo vuonna 1945, "ruumiiden tuoksun leijuessa raunioiden keskellä" valtionoopperan täydellä ohjelmistolla. Amerikkalaiset vastasivat tarjontaan denatsilaistamalla joukon musiikin ammattilaisia, natsien epäsuosioon natsikauden loppuaikoina joutuneen Wilhelm Furtwanglerin, propagandaministeri Joseph Goebbelsin elokuvienkin tähtenä esiintyneen laulajatar Elisabeth Swartzkopfin ja vastustajien "SS-everstiksi" nimeämän Herbert von Karajanin, Berliinin filharmoonikkojen kuuluisan natsien epäsuosioon aikoinaan joutuneen johtajan, Furtwanglerin, jälkeen. Puvut lännen nopeasti venäläisten jälkeen avatulle oopperalle löytyivät Berliinin amerikkalaissektorilla sijaitsevalta suolakaivokselta, jonne natsit olivat ne piilottaneet.

Kulttuurihenkilöiden antinatsilaistamista vastustettiin, mutta "intellektuellien roolia vaikeissa tilanteissa ei pitänyt päättää hetkessä", kirjoitettiin amerikkalaisten kulttuuripolitiikkaa Berliinissä johtaneen Michael Josselssonin, tarttolaissyntyisen, myöhemmän CIA:n kulttuurioperaattorin linjasta. Josselssonin tie oli vienyt Virosta Saksaan opiskelemaan, sittemmin Yhdysvaltoihin psykologisen sodankäynnin pariin ja sodanjälkeiseen Eurooppaan järjestämään kulttuuriasiat amerikkalaisten toivomalla tavalla. Ironista oli että antineuvostoliittolaisen kulttuuripropagandakampanjan johtajan hengen olivat pelastaneet Berliinissä tapahtuneen pahan auto-onnettomuuden jäljiltä neuvostoliittolaisen sotilassairaalan naislääkärit.

Vuonna 1947 venäläiset avasivat "kulttuuritalon" Unter den Lindenillä Berliinissä. Siellä oli luksusolosuhteet, mukavat tuolit, antiikkia, mattoja, loistavat valot, lämmintä ja kaikki vasta maalattua. Viihtyvyydestä pitivät huolta niin baari kuin tupakkahuonekin. Tarkoituksena oli tuoda ihmismassat sisään ymmärtämään että venäläiset eivät ole sivistymättömiä, brittiupseeri raportoi ja vaati briteiltä vastaavanlaista panostusta. Mutta briteillä ei ollut edes hiiltä lämmittämiseen, joten vastuu käytännön toiminnasta jäi amerikkalaisille. He perustivat Amerikka-talot, ”amerikkalaisen kulttuurin tukikohdat” (outposts). Niiden tarkoituksena oli lisätä intellektuaalista, moraalista, henkistä ja kulttuurista reorientoitumista hävinneen, valloitetun ja miehitetyn Saksan sisällä.

Amerikkalainen kulttuuri ei ollut saksalaisille tuttua jo natsiajan eristäytymisen vuoksi, ja filosofisesti sitä pidettiin materialistisena. Saksalaiset sanoivat iskulauseenomaisesti: "Meillä on taito ja aivot, teillä raha". Francis Stonor Saundersin mukaan - hänen teostaan tässä on seurattu - mukaan se oli neuvostopropagandan tulosta: Amerikkalaiset oli kuvattu siinä kulttuurisesti estyneiksi, purukumia syöväksi, Chevrolettejä ajavaksi filistealaisiksi. Juuri sen kuvan muuttamisessa Amerikka-talot olivat tarpeen. Propagandakampanja kattoi tietenkin koko kulttuurin kentän.

Antinatsilaistamisen, saksalaisten uudelleenkoulutuksen, kampanjan keskeisiä piirteitä oli rotuopin vastustaminen. Siinä suhteessa ongelmalliseksi tuli Yhdysvaltojen oma maine rotuennakkoluuloja ylläpitävänä valtiona. Sitä mielikuvaa oli paljon vaikeampi muuttaa: Yhdysvallat sorti afroamerikkalaisia, neekereitä, niin kuin asia silloin ilmaistiin. Tämä monia eurooppalaisia arveluttava puute amerikkalaisessa demokratiassa oli myös neuvostopropagandan ytimessä sodan jälkeen. Rotukysymyksestä tuli väistämättä kylmän sodan taistelukenttä.

Jean-Paul Sartre oli yksi ensimmäisistä eurooppalaisista intellektuelleista, joka nosti parrasvaloihin rotukysymyksen Yhdysvalloissa. Hän korosti 1945 Yhdysvaltain-matkalta palattuaan mustan väestön ongelmien tiedostamista ja roturistiriitojen havaintoa: "Tässä maassa, joka on syystä ylpeä demokraattisista instituutioistaan, joka kymmenes on vailla poliittisia oikeuksia. Tässä tasa-arvon ja vapauden maassa elää kolmetoista miljoonaa paariaa… He tarjoilevat pöytäänne, kiillottavat kenkänne, kuljettavat hissiänne, kantavat matkalaukkunne junaan. Mutta he eivät ole teidän kanssanne missään tekemisissä ettekä te heidän kanssaan, he ovat tekemisissä hissin, matkalaukkujen, jalkineiden kanssa, he hoitavat tehtävänsä kuin koneet… He kutsuvat itseään 'kolmannen luokan kansalaisiksi'. He ovat mustia. Älkää käyttäkö heistä nimitystä 'niggers', se loukkaa heitä…"

Saksassa rotukysymys oli tulenarka sekä natsimenneisyyden rotupolitiikan että miehittäjän imagon kannalta. Kylmän sodan kulttuuriupseerien ykköstehtäväksi Berliinissä tuli toimittaa vuonna 1947 mustia laulajia konsertoimaan eri puolella Saksaa.

Myös Hollywoodissa asiaan kiinnitettiin huomiota sen jälkeen kun CIA sai solutetuksi Paramountin studiolle oman agenttinsa. Carleton Alsop oli työskennellyt tuottajana ja agenttina MGM:llä 1930-luvulla ja Judy Garlandin kanssa 1940- ja 1950-luvuilla, jolloin hän oli jo työssä Frank Wisnerin psykologiseen sodankäyntiin erikoistuneessa toimistossa (Psychological Warfare Workshop).

1950-luvun alussa Alsop kirjoitti säännöllisesti "elokuvaraportteja" CIA:lle ja psykologisen strategiaan erikoistuneelle toimistolle (Psychological Strategy Board). Raportteja leimasi Francis Stonor Saundersin mukaan kaksoisstrategia: niissä tarkkailtiin ensinnäkin kommunisteja ja heidän myötäjuoksijoitaan Hollywoodissa ja toiseksi lyötiin yhteen ne saavutukset, joita hänen itsensä johtamalla salaisella painostusryhmällä oli ollut pyrkimyksissä ujuttaa Hollywood-elokuviin erikoisesti valittuja teemoja. Eräs teemoista oli vuonna 1953 rotukysymys ("Negroes in pictures”).

Saksassa musiikillista propagandaa seurasivat näytelmät, joiden poliittiset tulkinta-avaruudet joutuivat tavallista tarkempaan syyniin. Kreikan klassikot (tuhoon johtava kohtalonusko), ja esimerkiksi Shakespearen Julius Caesar (diktatuurin glorifiointi), natsismiin höyrähtäneen norjalaisen Knut Hamsunin näytelmät (puhdasta natsi-ideologiaa), ja Leo Tolstoin Elävä ruumis (oikeamielinen yhteiskuntakritiikki johtaa asosiaaliseen lopputulokseen) pantiin Saksassa esityskieltoon. Sensuurin perusteena oli estää sellaisten näytelmien esittäminen, mitkä saattoivat saattoivat olla "muunnettavissa natsismin palvelukseen".

Valtaisa kirjakampanja säesti muuta kulttuurityötä. Kirjat valitsi propagandatarkoitus mielessään "Amerikan sotilashallinnon psykologisen sodankäynnin jaosto". Siihen kuului myös julkaisutoiminta, jossa eurooppalaisten kirjailijoiden töitä julkaistaisiin osana erityistä "antikommunistista ohjelmaa". Sopivia tekstejä olivat ne, joissa on "mitä tahansa kritiikkiä niin Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa vastaan kuin myös kommunismia hallintomuotona vastaan suunnatut tekstit, joita me pidämme objektiivisina, vakuuttavasti kirjoitettuna ja ajankohtaisena". CIA:n ja Yhdysvaltojen armeijan erikoisupseerien kulttuurinen toiminta kattoi myös taidenäyttelyt, luennot natsien aikana kiellettynä olleesta modernista taiteesta, mutta siitä pidettiin tarkkaan huoli, että tarjolla oli myös Ellery Queenin "Mystery Magazinen" kaltaisia viihdelehtiä.

Panostus kulttuuriin ei tietenkään korvannut jokapäiväistä kylmää ja nälkää, raunioiden keskellä asumista, eikä vähentänyt nuorten naisten ja miesten prostituutiota, puhumattakaan tupakan ja muiden amerikkalaistuotteiden markkinaylivoimaa mihin tahansa rahayksikköön verrattuna. Siihen tilanteeseen kehitettiin Marshallin oppi, jonka toteuttamiseen amerikkalaiset kulttuuriartefaktit, myös elokuvat, täysimittaisesti osallistuivat.

Sotatoimet olivat päättyneet Euroopassa 8.5. 1945. Vajaata kuukautta myöhemmin voittajavaltojen ylimmät sotilaskomentajat antoivat julistuksen, jossa he ilmoittivat ottaneensa haltuun Saksan korkeimman hallitusvallan. Miehitysvyöhykkeisiin Saksa jaettiin 30.6. 1945. Potsdamin sopimuksessa 2.8. 1945 liittoutuneet päättivät hävittää saksalaisen militarismin, jotta se enää koskaan kykenisi uhkaamaan naapureitaan eikä vaarantamaan maailmanrauhan säilymistä. Saksa demilitarisoitaisiin ja samalla pantaisiin alulle demokraattinen kehitys. Liittoutuneiden valvontaneuvosto (Allierter Kontrollrat) muodostettiin 30.8. 1945. Sen jäseniksi tulivat voittajavaltioiden ylimmät sotilaskomentajat. Kylmän sodan vuoksi valvontaneuvoston toiminta kutistui vähiin jo 1946 ja päättyi kun Neuvostoliitto marssi sieltä ulos maaliskuussa 1948.

Alun perin kukaan ei halunnut Saksan jakoa. Erityisesti Saksan yhtenäisyyden puolesta taisteli Neuvostoliitto. Se oli linja joka oli alkanut Potsdamin sopimuksessa elokuussa 1945. Kuten Seppo Hentilä on kirjoittanut, ”miehitysvyöhykkeet alkoivat pikku hiljaa kasvaa erilleen”. Itävyöhykkeelle rakennettiin neuvostojärjestelmä. Lännessä kylmän sodan viimat merkitsivät sitoutumista länsivyöhykkeen rakentamiseen parlamentaariseksi, ei-kommunistiseksi Saksaksi. Vuoden 1947 alussa Yhdysvallat ja Iso-Britannia yhdistivät vyöhykkeensä ns. kaksoisvyöhykkeeksi. Se oli taloudellisen toiminnan kannalta tärkeää. Ja sitä tarvittiin Marshall-avun eli Euroopan jälleenrakennusohjelman organisoimiseksi. Marshall-avulla oli taloudellisen ulottuvuuden lisäksi tärkeä ideologinen merkitys. Sillä taivuteltiin mieliä, ja sen toteuttamiseen liittyi suuri kulttuurinen panostus.

Idän ja lännen välit jännittyivät, kun Moskovassa huhtikuussa 1947 ja Lontoossa joulukuussa 1947 pidetyistä ulkoministerikokouksista ei saatu tuloksia. NL jätti liittoutuneiden valvontakomission maaliskuun lopulla 1948. Idän ja lännen eroavuudet konkretisoituivat valuuttauudistuksissa, joka tehtiin lännessä kesäkuussa 1948. Silloin lännessä otettiin käyttöön D-markka. NL vastasi perustamalla itämarkan, jonka kilpailukyky oli heikko. Rahauudistuksen tuloksena syntyivät myös mustan pörssin valuuttamarkkinat. NL vastasi valuuttareformiin sulkemalla 24.6. 1948 kaiken maa- ja vesiliikenteen Länsi-Berliiniin. Berliinin saarto kesti lähes 11 kuukautta ja purkautui vasta 12.5. 1949.

Tämä Berliinin saartona tunnettu aikakausi muodosti myös toisen tunnetun käsitteen ilmasilta. George Seatonin vuonna 1950 valmistunut elokuva Suuri ilmasilta (The Big Lift) on dokumenttielokuvan ja näytelmäelokuvan keinoja taitavasti yhdistelevä kassamenestys. Se kuvattiin Berliinissä saarron aikana, mutta saatiin markkinoille vasta sen jälkeen.

Lännen parlamentaarinen neuvosto piti ensimmäisen istuntonsa 1. 9. 1948 tulevassa pääkaupungissa Bonnissa. Saksan Liittotasavallan perustuslaki julkistettiin 23.5. 1949 ja se astui voimaan seuraavana päivänä. Täyden suvereniteetin Saksan liittotasavalta sai solmittuaan ns. Deutschlandvertragin länsivaltojen kanssa. Miehittäjistä tuli sen myötä liittolaisia. Saksan liittotasavalta integroitui muutenkin 1950-luvun alussa pikavauhdilla länsiblokin poliittisiin (Euroopan neuvosto 1951), taloudellisiin (Euroopan hiili- ja teräsyhteisö 1951) ja sotilaallisiin organisaatioihin (WEU ja NATO, omat puolustusvoimat marraskuussa 1955). Maata johti 1949-1963 kristillisdemokraattinen liittokansleri Konrad Adenauer (1876-1967).

Itä-Saksassa parlamentin esiaste oli Saksan Kansankongressi, jonka antifa-blokin puolueet ja joukkojärjestöt muodostivat jo joulukuussa 1948. Toisessa kokouksessa joulukuussa 1948 valittiin Saksan Kansanneuvosto, joka valmisteli 400-päisenä Saksan Demokraattisen Tasavallan perustuslakia. Se hyväksyttiin maaliskuussa 1949. Kansanneuvoston vaaleissa toukokuun puolivälissä 66% äänistä meni ”yhtenäislistalle”. Vastustajia oli 31%.

Lokakuun 7. päivänä 1949 Saksan kansankongressi julistautui SED:in johdon kaksiviikkoisen Moskovan matkan jälkeen Saksan Demokraattisen Tasavallan väliaikaiseksi kansankamariksi ja hyväksyi mainitun perustuslain sellaisenaan. NL tunnusti DDR:n 15.10. 1949, muut kommunistivaltiot pian myöhemmin. Muita tunnustajia saatiin odottaa 1970-luvulle. Syyskuussa 1950 DDR:stä tuli SEV:in jäsen, sotilaallinen vahvistus tehtiin lokakuussa 1952 (mm. kansanpoliisin ja rajapoliisin vahvistaminen, sotilasarvot).

Maaliskuussa 1954 NL julisti DDR:n lopullisesti suvereeniksi valtioksi, joka sai ”oman harkintansa mukaan päättää sisä- ja ulkopolitiikastaan, mukaan lukien suhteet Länsi-Saksaan”. Periaatteessa se oli suvereenimpi kuin Länsi-Saksa, käytännössä ei. 20.9. 1955 syyskuussa Neuvostoliitto ja DDR solmivat YYA-sopimuksen, valvontakomission tilalle tuli sotilas, ”korkea komissaari”. Vuoden lopulla DDR:n rajavartiointi siirtyi kokonaan Itä-Saksan omille rajajoukoille. Tammikuussa 1956 kansanpoliisin tietyistä osista muodostettiin DDR:n armeija, ”kansallinen kansanarmeija”, johon kuului 110 000 miestä.

Itävyöhykkeellä valtaa piti SMAD (Saksan neuvostoliittolainen sotilashallinto), jota johti marsalkka G. K. Zhukov. Itävyöhykkeelle perustettiin pian puolueita: kesäkuussa 1945 perustettiin muutaman päivän välein KPD ja SPD. Työväenpuolueiden yhteisrintama syntyi vielä samassa kuussa. Siinä oli edustajia molemmista puolueista. Vajaassa vuodessa molemmat puolueet saivat yli 600 000 jäsentä. Pian puolueet yhdistyivät – sosialidemokraattien taivuttelussa lienee käytetty koviakin otteita ja SED, Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue perustettiin huhtikuussa 1946. Sen puheenjohtajaksi tuli Wilhelm Pieck. Demareiden käden puristuksen teki Otto Grotewohl. Kyse oli ns. antifasistisesta blokista.

Sotilashallinnon toimet ulottuivat niin hallintoon, talouteen kuin kulttuuriinkiin. SMAD:in hallinto- ja propagandaosastoa johti eversti Sergei I. Tulpanov, joka sai ohjeensa suoraan Kremlistä. Juuri Tulpanovin johdolla pidettiin Berliinissä Hotelli Adlonissa kokous, jossa päätettiin perustaa filmiyhtiö itävyöhykkeelle.

Kokoukseen osallistui noin 40 henkeä. Heistä valittiin kuuden hengen ryhmä valokuvaaja Kurt Maezig, ohjaajat Wolfgang Staudte, Georg C. Klaren ja Boleslaw Barlog, käsikirjoittaja Friedrich Wolf ja kirjailija Hans Fallada. He muodostivat ytimen elokuvayhtiölle nimeltä DEFA (Deutsche Film Aktiengesellschaft). Staudte teki DEFAlle vielä puolenkymmentäelokuvaa, ennen kuin vuonna 1956, koettuaan vaikeuksia Bertolt Brechtin Äiti Rohkeaa tehdessä, loikkasi kesken elokuvan teon länteen.

Neuvostoliiton hallinto antoi DEFA:lle Saksan suurimmat filmistudiot Babelsbergistä, Tobis-Filmin Johannisstalissa ja Universum Film Aktiengesellschaftin (UFA) hallintorakennukset. Eversti Tulpanov julisti: ”DEFA-yhtiö kohtaa suuria haasteita. Suurin niistä on taistella Saksan demokraattisen rakentamisen puolesta, kouluttaa Saksan kansaa, erityisesti nuoria, todellisen demokratian ja humanismin merkitystä.”. Elokuva oli osa antifasistista toimintaa. Saksalaisten onni oli se, että eversti Tulpanov kuului ilmeisesti nk. Leningradin ryhmään, joka oli kaikkein liberaalein osa Neuvostoliiton kulttuurista, teknistä ja taloudellista intelligentsijaa, jonka Stalin hajotti vuoteen 1947 mennessä.

Syksystä 1947 lähtien puolueessa suoritettiin puhdistus, joka jatkui muutaman vuoden. SED:istä tuli leniniläinen ”uudenlainen puolue”, joka otti korkeimmiksi auktoriteeteikseen Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin ja puolue-esikuvakseen NKP:n. SED:in ohella toimi neljä muuta puoluetta, jotka kaikki tunnustivat kommunistien johtavan roolin.

SED oli puolue, joka oli työväenluokan etujoukko, jossa kommunistit omaksuivat johtavan roolin yhteiskunnassa, joka perustui demokraattiseen sentralismiin, joka piti yllä puolueen sisäistä puhtautta puoluekontrollin avulla. SED oli kolmessa vuodessa tullut kommunistiseksi, antisosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. SED:in pääsihteeriksi valittiin heinäkuussa 1950 Walter Ulbricht. Hän pysyi vallassa vuoteen 1973 asti.

Itä-Saksan elokuvatuotanto noudatti tiukasti Neuvostoliiton kulttuuripoliittisia linjoja alusta alkaen, ja käytti hyväkseen niitä helpotuksen hetkiä, joita silloin tällöin ilmaantui. DEFA oli ”Kansanomaisen koulutuksen saksalaisen keskushallinnon” alainen, mutta sotilashallinto piti yllä kaksoiskontrollia. Kaikki käsikirjoitukset ja loppuun saatetut elokuvat hyväksyttiin sekä Neuvostoliiton sotilashallinnossa että Sovexportfilmissä, joka oli NL:n elokuvien jakeluorganisaatio itävyöhykkeellä. Lisäksi kaikki filmit esitettiin lopullista hyväksymistä varten komissiolle, joka koostui Neuvostoliiton sotilashallinnon ja SED:in jäsenistä. Muutos tapahtui 1947.

Kesällä 1947 muuttui myös elokuvapolitiikka itävyöhykkeellä. Sen taustalla löytyvät muutokset Neuvostoliitossa. Leningradin ryhmä likvidoitiin kesällä 1947 ja Neuvostoliiton elokuvaministeri vierailivat itävyöhykkeellä. DEFA:sta tehtiin Neuvostoliittolainen osakeyhtiö (SAG) ja majuri Rozanov, uusi Neuvostoliiton sotilashallinnon sensori, sanoi ”tekevänsä selvää Leningradin ryhmän jäänteistä”. DEFA:n elokuvatuotannon neuvostoliittolaisena neuvonantajana toimi Ilja Trauberg (Leonid Traubergin veli), joka piti yhteiskuntakriittisistä elokuvista. Hän katsoi etsi myös mahdollisuuksia saada läntisiä elokuvaohjaajia filmaamaan itävyöhykkeelle. Roberto Rossellini ja William Dieterle, joita lähinnä ajateltiin, eivät kuitenkaan koskaan filmanneet itävyöhykkeellä. Trauberg kuoli 1948 vain 43 vuoden ikäisenä.

Traubergin kuoleman jälkeen DEFAn johto vaihtui kuukausittain, mikä tarkoitti puhdistusten ulottumista myös elokuvayhtiöön. Keväällä 1949 Klering erotettiin henkilöstöjohtajan paikalta. Ainoa DEFA:n perustajajäsen, joka jäi jäljelle oli Maezig, joka antoi periksi pyrkimyksissään tehdä yhteiskuntakriittisiä elokuvia. Sen sijaan hän alkoi ohjata propagandafilmejä, kesällä 1949 alettiin tehdä suuren budjetin propagandaelokuvaa Rat der Götter (”Jumalten neuvosto”). Elokuvan katsojaa yritettiin vakuuttaa siitä, että IG-Farben konserni oli toiminut koko sodan aikana yhteistyössä amerikkalaisten kanssa ja kuinka amerikkalaiset paraikaa auttoivat länttä saamaan aikaan uuden konfrontaation. Neuvostoliitto toimitti elokuvaan tarvittavan aineiston Nürnbergin oikeudenkäynnistä.

Systemaattisen uudelleenorganisoimisen ja ”luotettavien” uusien henkilövalintojen jälkeen DEFA joutui jälleen saksalaisiin käsiin. Se merkitsi myös antifasistis-demokraattisen vaiheen loppumista Itä-Saksan kulttuuripolitiikassa. Tilalle tuli sosialistinen realismi, kulttuurinen linja, jota noudatettiin DEFAn elokuvissa tiukemmin kuin missään muussa Itä-Euroopan maassa.

Itä-Saksassa ei valmistettu taiteellisestikin katsoen korkeatasoisia propagandaelokuvia kovin monia. Kuuluisin tällä alalla kunnostautunut ohjaaja oli Martin Hellberg, jonka tuotantoon kuuluu esim. elokuva Das verurteilte Dorf (1951), jossa kuvataan länsisaksalaisen kylän toimia vastustettaessa amerikkalaisen lentokentän rakentamista. Elokuvassa mm. Venäjän sotavankileireiltä palannut sotilas pidätetään, kun hän kertoo, kuinka idässä elämä on parempaa ja kuinka on syytä organisoitua vastustamaan lentokentän rakentamista. Elokuvallisesti Hellberg lainaa paljon neuvostoelokuvalta.

Pääosin itäsaksalaiset elokuvat kuvasivat 1950-luvun alkupuolella vain aiheita, jotka olivat saaneet inspiraationsa puolueen päätöksistä. Ne keskittyivät työväenluokkaan kuuluvan hyvän tyypin, positiivisen sankarin, ympärille siinä prosessissa, kun tämä taivuttelee ”epäilijät” puolelleen ja johtaa heidät lopulta taisteluun ”taantumuksellisia” vastaan. Muista yhteiskuntakerrostumista ja puoluevirkailijoistakin voitiin saada aineksia elokuvaan, mutta vain sivuosiin. Negatiiviset sankarit, ne pahat kaverit, kuvattiin aina entisiksi natseiksi, vakoilijoiksi ja sabotööreiksi.

Maezigin toinen propagandaelokuva Nuoren parin kertomus on esimerkki toisenlaisesta propagandafilmistä. Sen sankareita ovat näyttelijä ja näyttelijätär, joita erottaa Itä- ja Länsi-Berliinin demarkaatiolinja. Vaimo näyttelee idässä, mies lännessä, ja konflikti parin välille syntyy, kun mies hyväksyy roolin Jean-Paul Sartren näytelmässä Likaiset kädet, kun vaimo taas näyttelee Konstantin Simonovin kylmän sodan näytelmässä Venäjän-kysymys. Ero näyttää väistämättömältä, mutta aviomies päätyy lopulta siihen, että totuus on sittenkin vain idässä ja hän saapuu oikeussaliin kädessään rauhan symboli – paperinen kyyhky.

Berliinin rajavyöhykkeen ylittäminen saattoi olla kohtalokasta myös moraalisesti. Slatan Dudowin elokuvassa Frauenschicksale (1952), DEFA:n toisessa värifilmissä, nuori tyttö joutuu paheen tielle Länsi-Berliinin yöelämässä.

Mainittakoon joitakin valitettavasti kovin vaikeasti saatavilla olevia elokuvia, jossa käsitellään kylmän sodan aiheita. Gustav von Wagenheim ohjasi 1949 elokuvan Der Auftrag Höglers (Höglerin sopimus), jossa Länsi-Saksan teollisuuspamput sabotoivat Itä-Saksan kansallistettua teollisuutta. Sama ohjaaja teki vuonna 1953 elokuvan Die gefährlichen Fracht (Vaarallinen rahti), jossa länsisaksalaiset ahtaajat kieltäytyvät menestyksellä lastaamasta amerikkalaista aselastia. Vanhaa natsiaikaista brittivastaista propagandaa (esim. Germanin 1943) muistuttavalla tavalla kapitalistiset kauppiaat uhkaavat ihmisten terveyttä elokuvassa Schatten über Inseln (Varjoja saaren yllä). Eduard Kubat kertoo elokuvassaan Die Meere rufen (Meret huutavat 1953) tarinan loikkarista, joka palaa lännestä takaisin.

Varsin monet elokuvat käsittelivät Saksan työväenluokan historiaa, joko johtomiesten elämänkertojen tai natsismia vastaan käytyjen taisteluiden kautta. Vasta viisikymmenluvulla alettiin valmistaa rakkauselokuvia, joka genrenä epäonnistui, mutta suosiota saavuttivat sen sijaan musikaalit, joista DDR kehitti oman perusgenrensä.

Viisikymmenluvun puoleen väliin mennessä DEFA kohtasi kilpailijoita kahdelta taholta. Vanhoja saksalaisia elokuvia esitettiin taas ja kilpailijaksi oli noussut myös Länsi-Saksan televisio. Vuonna 1951 DDR:ssä voitiin esittää vain yksi natsiajan elokuva ja kaksi länsisaksalaista, mutta 1954 vanhoja natsielokuvia oli vapautettu sensuurista jo 12; länsisaksalaisia elokuviakin löytyi markkinoilta jo 14. Vuonna 1952 vain yksi britti-, yksi rankalainen ja kolme italialaista elokuvaa läpäisi sensuurin, mutta 1955 viisi brittifilmiä, 9 ranskalaista ja 10 italialaista pääsi valkokankaille. Samalla neuvostoliittolaisten elokuvien ensi-iltojen määrä laski 23:sta vuonna 1950 yhteentoista vuonna 1955. Puolueen tavoitteeksi ottama elokuvayleisöjen kasvattaminen sosialistiseen realismiin ei selvästikään toteutunut. Päinvastoin tilalle tuli ”suhteeton tarve eskapismiin, ja lopulta, roskaviihteeseen”, kuten eräskin elokuvahistorioitsija asiaa luonnehti.

3 kommenttia:

Veera kirjoitti...

Kiitos, kiinnostavinta mitä olen Blogistanissa pitkään aikaan lukenut. Tätä lisää!

Jaana Karhunen, Konnevesi kirjoitti...

Hei Sedis
Teen äidinkielen (9. luokka) esitelmää blogeista. Olen pitkään lukenut sinun blogiasi ja kerran löysin sieltä blogien historiaa käsittelevän jutunkin. Enää en sitä löydä. Oletko poistanut sen vai mistä sen löytäisin. Ja voinko viitata omassa esitelmässäni siihen. Mainitsen sen kyllä esitelmässäni monta kertaa kun se on niin hyvä.
Kiitos.

Sedis kirjoitti...

http://sedis.blogspot.com/2004/06/bloggauksen-historia.html