Leikkiä ja näytelmää

Parvekkeella huomaan, että aurinko on esillä, lintu visertää, mutta silti kaikki on toisin. Kylmä tuuli pyyhkii pois mielestä enimmät kesän ajatukset. Mieleeni tulee tammikuinen junaretki satunnaisen afrikkalaisen ystäväni kanssa kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Juna puuskutti varmasti perille, astuimme ulos laiturille ja kävelimme ripeästi kohti sisätiloja.

Sivusilmällä huomasin, että hänen poskiinsa nousivat punaiset läiskät - mitattavissa oleva kylmä värjää nopeasti vaalentaakseen sen lopulta mitattomaksi, matematiikan ulkopuolella olevaksi kuolonvalkeaksi. Yhtäkkiä hän pysähtyi, osoitti sormellaan pientä ja keltaista palloa aseman yläpuolella ja kysyi, ilmeisen retorisesti: "Onko tuo se sama aurinko?"

Tarina päättyy tähän, sillä vaikka minua nauratti kohmeisin poskin, tiesin että en voi vastata. Ei, ei se varmaankaan ollut se sama aurinko. Sen täytyy olla jokin muu. Se sama aurinko on jossain muualla. Pieni ajatusleikkimme, jota ei tarvinnut selitellä, herätti myötätuntoa.

"Näytelmän (Schau-Spiel) eläytyvä katsominen tarjoaa aikuiselle samaa kuin leikki (Spiel) lapselle, kun lapsi liikuttavan innokkaasti tahtoo toimia aikuisten lailla ja leikkiessä voi toteuttaa haaveensa", Sigmund Freud kirjoittaa (Markus Lång on sen suomentanut Vastapainolle 2005 teoksessa Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia).

Suomalaisittain näytelmä ei avaudu yhtä luontevasti peliksi ja leikiksi kuin saksankieliselle. Näytelmä on selvästi lyhennys ajatusleikistä, jossa yhtyvät "näytelty ja elämä", näytelmäelokuva taas merkitsee "näyteltyä elämää elävänä liikkuvissa kuvissa": sen avaaminen tunne-elämän, mielihyvän, nautinnon enemmän tai vähemmän älylliseksi lähteeksi tapahtuu oikeastaan enemmän elämään liittyvien alluusioiden kuin leikin kautta.

Oikeastaan käsitys elämästä tekee helpommaksi avata sen, että Freudillekin taiteen ensimmäinen merkitys ihmiselle ja elämälle on purkautuminen. Tämä purkautuminen on blogienkin kantava toiminto, siksi niiden massan erottautuminen päiväkirjasta on loppujen lopuksi vaikeaa. Purkautuminen tuo helpotusta, Freudin mukaan myös "epäilemättä sukupuolista myötäkiihottumista, jota oletettavasti esiintyy jokaisen tunnekuohun sivutuotteena ja joka tarjoaa ihmiselle tervetulleen tunteen siitä, että hänen henkinen jännitystasonsa on kohonnut." Blogin pitäminenkin on siis kiihottavaa toimintaa, minkä aika ajoin huomaakin. Tätä kiihotusta kaikki eivät kestä ja lopettavat. Todennäköisesti he keksivät muita kiihottumisen kohteita, sellaisiakin joista he eivät halua kertoa muille. Pelko saa heistä vallan ja he haluavat lopettaa ylläpitämänsä näytelmän, jonka salaisuudet näyttäytyvät heille vain heikosti eristävältä harsolta. Heidän kiihottumisensa ja tarkoin piilossa pidetyt mutta eivät siis poispainetut salaisuutensa ovat kaikkien näkyvillä. He pelkäävät paljastuvansa.

Näytelmä on aina ongelmallinen, sillä katsoja kokee liian vähän. [... hän on pitkään halunnut seisoa omana itsenään keskellä maailman elämää ja tuoksinaa mutta on joutunut tukahduttamaan tai paremminkin lykkäämään kunnianhimoaan; hän haluaa tuntea, vaikuttaa, muovata kaiken mieleisekseen, lyhyesti sanottuna olla sankari, sillä sen kirjailija ja näyttelijät tekevät mahdolliseksi antamalla katsojan samastua sankariin. [Korjailin vähän ML:n Freud-käännöstä]]

Näytelmän katsoja tietää, ettei hän itse voisi saada aikaan näyttelijän sankaritekoja ilman tuskaa, kärsimystä ja suurta pelkoa, jotka oitis tukahduttavat nautinnon; "katsoja tietää myös, että hänellä on vain yksi elämä ja että hän saattaisi jäädä häviölle jo yhdessä moisessa taistelussa." Näin nautinto perustuu illuusioon. Sen avulla katsoja saa itselleen varmuutta, se onkin joku toinen joka näyttämöllä kärsii ja toisekseen kyse on vain näytelmästä, joka ei voi aiheuttaa vaaraa hänen turvallisuudelleen.

Tämä on mielestäni se tilanne, jossa niin monet blogihenkilöt tyrmäävät blogien yhden ulottuvuuden, kansalaisjournalismin: heidän blogileikissään kärsimys pysyy poissa ja varmuus maksimoidaan. Vain tällä tavalla nämä blogihenkilöt voivat nauttia Freudin sanoin "'suuruudestaan', antaa pelotta periksi tukahdutetuille yllykkeilleen, kuten uskonnolliselle, poliittiselle, sosiaaliselle ja sukupuoliselle vapaudenkaipuulleen, ja päästää tunteensa purkautumaan joka taholle näyttämöelämän suurissa vaihtelevissa kuvaelmissa."

[JATKAN SEURAAVISSA POSTAUKSISSA VIELÄ TÄSTÄ]