Nyyh. Minun on luovuttava Motorola 720T -kännykästäni. Siinä on simpukoista simpukoin.
Laturin kytkentä ei enää onnistu, eikä puhelinta siis voi ladata. Pinnalta se on kulunut, lasin alla on pölyä enemmän kuin Saharassa, eikä kuvista tahdo valoisalla saada selvää. Lisäksi haloo-vimpaimen tavutussysteemi on texasista, mutta on se silti hyvin palvellut amerikkalainen renki.
Sen verran vanha malli tuo on, että netistä kuvaa etsiessäni löytyi vain:
"Nebyly nalezeny žádné položky". Ymmärrätte varmaan päättelyketjun.
Mutta koska Internet on maailman vahvin informaatiosissiliike, kysynkin teiltä, toverit, millainen kännykkä minun pitäisi hankkia?
Muistuttaisin kuin radio Jerevan, että Motorola 720T oli - ja minusta on aivan viime aikoihin asti tuntunut että on - maailman kaunein kännykkä.
Ostin sen ulkonäön vuoksi! Se oli niin kallis, että arvasin siinä jo sen perusteella olevan niin paljon tarpeeksi erilaisia ominaisuuksia, ettei niitä kuitenkaan läheskään kaikkia käyttäisi.
Arveluni osui oikeaan.
tiistaina, lokakuuta 31, 2006
maanantaina, lokakuuta 30, 2006
Sääkäppyrän viehätys
Nollakeli. Ja kylmä jatkuu. Mikäli sääkäppyrät on piirretty oikein, lunta voi tulla jo huomenillalla "erittäin runsaasti", kuten ennustaja televisiossa totesi. Täytynee ottaa toinen pala täytekakkua että tarkenisi.
Tänään muistilistalla on DocPointin hallituksen kokous. Laittakaapa jo ensi vuoden kalentereihin varaus: "DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali valtaa Helsingin ydinkeskustan valkokankaat kuudennen kerran jälleen 24.-28.1.2007."
Meillä on lauantai-iltana blogitreffit Tiinan kaa.
Kuten Tiina omassa blogissaan julisti, se on samalla avoin bloggarimiitti. Paikka on Via Cavourilla sijaitseva Valentino, olemme paikalla noin klo 20.
Siellä elämä näyttää toiselta. Roomassa on lämpöasteita tänään 23, huomenna, keskiviikkona ja torstaina 19. Toivottavasti vielä lauantainakin.
Tänään muistilistalla on DocPointin hallituksen kokous. Laittakaapa jo ensi vuoden kalentereihin varaus: "DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali valtaa Helsingin ydinkeskustan valkokankaat kuudennen kerran jälleen 24.-28.1.2007."
Meillä on lauantai-iltana blogitreffit Tiinan kaa.
Kuten Tiina omassa blogissaan julisti, se on samalla avoin bloggarimiitti. Paikka on Via Cavourilla sijaitseva Valentino, olemme paikalla noin klo 20.
Siellä elämä näyttää toiselta. Roomassa on lämpöasteita tänään 23, huomenna, keskiviikkona ja torstaina 19. Toivottavasti vielä lauantainakin.
sunnuntai, lokakuuta 29, 2006
Kirjamessut nähty
Pistäydyin sitten Kirjamessuilla. Olin yksin, koska vapaalippu ei kelvannut kellekään. Panin sen lähtiessäni kiertoon, ovella ottaja löytyi nopeasti.
Sorruin kaikki päätökseni kumoten ja ostin Elokuva-lehden sidotut vuosikerrat 1928-1931. Hinta oli kipurajalla, yht. 130 euroa, missä kympin verran tinkausta.
Itselleni hauska kiihoke ostossa oli se, että lehden tilaaja oli ollut Artturi Kannisto. Myyjäkin tunsi Kanniston nimen, mutta ei osannut sanoa, miten hän liittyy elokuvaan. Kerroin, että hän oli se mies, joka keksi sanan elokuva. Aiemmin oli puhuttu elävistä kuvista.
Muuten vaeltelin ympäriinsä sekä divareiden että kirjayhtiöiden osastoilla, kuuntelin Johanna Sinisaloa, Jörn Donneria ja pienen hetken Heidi Köngästä. Tuttuja tuli vastaan tietysti useampia sekä yleisön että henkilökunnan joukosta.
Muita hankintoja: poikakirja Koljonvirran sankari (5 e), Joel Lehtosen Putkinotko (2 e) kun oma on hävinnyt vuosien varrella, Matti Jurvan nuotteja Columbia-levytyksistä (8 e), jossa mukana "Elokuvapolkka", joka ei kyllä taida olla missään elokuvassa.
Sorruin kaikki päätökseni kumoten ja ostin Elokuva-lehden sidotut vuosikerrat 1928-1931. Hinta oli kipurajalla, yht. 130 euroa, missä kympin verran tinkausta.
Itselleni hauska kiihoke ostossa oli se, että lehden tilaaja oli ollut Artturi Kannisto. Myyjäkin tunsi Kanniston nimen, mutta ei osannut sanoa, miten hän liittyy elokuvaan. Kerroin, että hän oli se mies, joka keksi sanan elokuva. Aiemmin oli puhuttu elävistä kuvista.
Muuten vaeltelin ympäriinsä sekä divareiden että kirjayhtiöiden osastoilla, kuuntelin Johanna Sinisaloa, Jörn Donneria ja pienen hetken Heidi Köngästä. Tuttuja tuli vastaan tietysti useampia sekä yleisön että henkilökunnan joukosta.
Muita hankintoja: poikakirja Koljonvirran sankari (5 e), Joel Lehtosen Putkinotko (2 e) kun oma on hävinnyt vuosien varrella, Matti Jurvan nuotteja Columbia-levytyksistä (8 e), jossa mukana "Elokuvapolkka", joka ei kyllä taida olla missään elokuvassa.
lauantaina, lokakuuta 28, 2006
Kirjamessuille
Taidanpa sittenkin lähteä muutamaksi tunniksi Kirjamessuille huomenna heti sen avauduttua aamulla klo 10.
Epäinhimillinen aika, mutta talviaikaan siirtyminen vähän helpottaa.
Jos joku haluaa lähteä seuraksi, pistä kommentti tähän viestiin. Ylimääräinen lippu on, joten yhdelle voin piffata pääsyn.
Epäinhimillinen aika, mutta talviaikaan siirtyminen vähän helpottaa.
Jos joku haluaa lähteä seuraksi, pistä kommentti tähän viestiin. Ylimääräinen lippu on, joten yhdelle voin piffata pääsyn.
Miestä viedään
Miestä viedään. Viime viikon torstaina synttärit, perjantaina blogimiitti, lauantaina väitöskaronkka, sunnuntaina Tapiovaara-seminaari ja maanantaina Timosen Kaurismäki-kirja perättäisinä päivinä, tiistai väliin, keskiviikkona elokuvaensi-iltoja, torstaina karaokea, perjantaina "liikuntailtapäivä" ja vierailu Valokuvamuseossa Kaapelitehtaalla. Ostin Inhan kirjan, kun kannessakin oli kuva kotipaikkakunnalta.
Tänään perusteellista siivousta, kaupparetkiä ja huomenna keskisuuret lastenkutsut.
Ja pitäisi ehtiä käydä Kirjamessuilla. Vaan ei taida revetä.
Tänään perusteellista siivousta, kaupparetkiä ja huomenna keskisuuret lastenkutsut.
Ja pitäisi ehtiä käydä Kirjamessuilla. Vaan ei taida revetä.
torstaina, lokakuuta 26, 2006
Kuolemantuomioita
Uusimmassa Seura-lehdessä (43/27.10.2006)Sota-arkiston tutkija Juhani Tasihin kirjoittaa Huhtiniemenkin tapahtumien todennäköisestä taustasta.
Kenraaliluutnantti Oesch, III AK:n, IV AK:n, V AK:n ja Kotikoukkojen komentajat saivat yleisesikunnan päälliköltä, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsilta käskyn 20.2.1944 jossa määrätään sotilaskarkureista: "Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen. [---] Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoistettava heti yksiköihin 1018 ja 1134/10 kpk."
Käskystä on yliviivattu siihen alunperin kirjoitetut sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että". Tämä viittaa siihen, että tosiasiallinen käskysuhde halutaan tässä peittää. Tasihinin mukaan on mahdotonta, ettei ylipäällikkö olisi tällaisesta käskystä tiennyt.
Tutkija on löytänyt myös toimeenpanokäskyjä, tiedusteluja pitääkö todella ampua ja niitä jotka kieltäytyivät toteuttamasta tätä käskyä. Kieltäytyjää ei rangaistu, ainoastaan siirrettiin toiseen divisioonaan.
"Sotatuomari" Tapanaisen määräyskirjakin on löytynyt. Tasihinin mukaan hänet määrättiin toimimaan Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden puheenjohtajana jalkaväen koulutuskeskus 3:n valatilaisuudessa Lappeenrannassa 18.6.1944. Kenraaliluutnantti Oesch määräsi hänet tämän lisäksi 4.12.1944 - siis sodan päättymisen jälkeen - Mikkelin sotilaspiirin II kenttäoikeuden puheenjohtajaksi.
Laki kuolemantuomioista annettiin 4.7. ja astui voimaan seuraavana päivänä: virallisesti annettiin 76 kuolemantuomiota, joista 46 pantiin heti täytäntöön. Loput menivät sotaylioikeuteen, joka lievensi kaikki 30 tuomiota kuritushuonerangaistukseksi. Viimeinen tunnettu kuolemanrangaistus realisoitui 25.8.1944.
Tasihin käyttää kovaa kieltä aiemmista tutkimuksista: "Sotakarkureista ja niihin liittyvistä teloituksista tohtoriksi väitelleiden Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin väitöskirjat ovat tutkimuksia siitä, millaisen kuvan armeija ja sen johto halusi antaa itsestään, ei siitä, mitä todellisuudessa tapahtui sotavuonna 1944."
Kenraaliluutnantti Oesch, III AK:n, IV AK:n, V AK:n ja Kotikoukkojen komentajat saivat yleisesikunnan päälliköltä, jalkaväenkenraali Erik Heinrichsilta käskyn 20.2.1944 jossa määrätään sotilaskarkureista: "Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen. [---] Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoistettava heti yksiköihin 1018 ja 1134/10 kpk."
Käskystä on yliviivattu siihen alunperin kirjoitetut sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että". Tämä viittaa siihen, että tosiasiallinen käskysuhde halutaan tässä peittää. Tasihinin mukaan on mahdotonta, ettei ylipäällikkö olisi tällaisesta käskystä tiennyt.
Tutkija on löytänyt myös toimeenpanokäskyjä, tiedusteluja pitääkö todella ampua ja niitä jotka kieltäytyivät toteuttamasta tätä käskyä. Kieltäytyjää ei rangaistu, ainoastaan siirrettiin toiseen divisioonaan.
"Sotatuomari" Tapanaisen määräyskirjakin on löytynyt. Tasihinin mukaan hänet määrättiin toimimaan Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden puheenjohtajana jalkaväen koulutuskeskus 3:n valatilaisuudessa Lappeenrannassa 18.6.1944. Kenraaliluutnantti Oesch määräsi hänet tämän lisäksi 4.12.1944 - siis sodan päättymisen jälkeen - Mikkelin sotilaspiirin II kenttäoikeuden puheenjohtajaksi.
Laki kuolemantuomioista annettiin 4.7. ja astui voimaan seuraavana päivänä: virallisesti annettiin 76 kuolemantuomiota, joista 46 pantiin heti täytäntöön. Loput menivät sotaylioikeuteen, joka lievensi kaikki 30 tuomiota kuritushuonerangaistukseksi. Viimeinen tunnettu kuolemanrangaistus realisoitui 25.8.1944.
Tasihin käyttää kovaa kieltä aiemmista tutkimuksista: "Sotakarkureista ja niihin liittyvistä teloituksista tohtoriksi väitelleiden Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin väitöskirjat ovat tutkimuksia siitä, millaisen kuvan armeija ja sen johto halusi antaa itsestään, ei siitä, mitä todellisuudessa tapahtui sotavuonna 1944."
Mäkelä ja Taanila
Kävin eilen katsomassa Taru Mäkelän uusimman elokuvan Saalis. Elokuvasäätiölle tehdyn ilmoituksen mukaan "Saalis on kuvaus porvarissäädystä Mäkelän elokuvasuvun tarinan kautta. Saalis keskittyy yksityiseen, mutta sen kokonaisvaikutus avaa tämän yksityisen kautta näkökulman laajaan kokonaisuuteen, yleiseen, ihmisiin, elämäntapaan ja -arvoihin, porvariston yrittäjiin, joita ei suomalaisessa dokumentissa juurikaan ole kuvattu. Se kertoo myös maailmasta, joka on selkeästi jakautunut naisten ja miesten osiin, rajoista, joita on vaikea ylittää. Toisaalta se valottaa myös naisten merkittävää roolia taustavaikuttajina ja julkisuuteen näkymättöminä voimatekijöinä. Ainutlaatuisen arkistomateriaalinsa avulla Saaliista kasvaa sukutarinan elokuvallinen esitys."
Kuvaus on kattava, paitsi että sitä voisi lisätä ajatuksella henkilökohtaisesta elokuvasta. Se on nimittäin myös minä-muotoinen näkemys kuulumisesta elokuvabisnestä muodossa ja toisessa Suomessa harjoittaneeseen sukuun (mm. Kinosto, Fennada) 80 vuoden ajan.
Käytetty arkistomateriaali oli pääosin suvun omaa kuva-aineistoa: siinä toistuivat tietyt peruselementit kuten kenen tahansa kotielokuvissa; kesäiset ja talviset leikit ja kilvat, harrastukset (koirat, metsästys, veneily, autoilu) ja juhlat (syntymäpäivät, hautajaiset). Tällä suvulla kamera on pysynyt kädessä.
Se ei aina ole elokuvaihmisten parissa itsestään selvää: esimerkiksi Edvin Laineen kädessä kamera saa aikaan yllättävää liikettä huimaavalla tavalla - kuvaaminen ei ollut hänen alaansa.
Yllättävä ratkaisu oli vääristää käytetty arkistomateriaali kuvasuhteensa puolesta litistämällä kuva. Syntyy monia vaihtoehtoja.
Ensimmäinen mieleen tuleva on tietysti jokin hirvittävä virhe. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku sössii laboratoriossa.
Mutta ne toiset vaihtoehdot. Tällainen kuva ei nosta ketään jalustalle, ratkaisu kiinnittää huomion kuvaan eri tavalla kuin jos se olisi ollut esillä "normaalisti".
Mutta ennen muuta tämä kuvan käsittelytapa antoi tietysti painoa ja nosti esiin ohjaajan omaa ääntä, kertomukselle, joka läpäisee elokuvan alusta loppuun.
Muistaakseni elokuvan motto olikin "Tarua ja totta Mäkelöistä", joka kertoo tietysti subjektiivisesta näkökulmasta, mutta antaa mahdollisuuden myös tulkintoihin, joita kaikki eivät hyväksy (Taru kertoo "Tarua").
Elokuvan historiallinen arvo on kiistaton, etenkin perhehistoriana. Porvariston elämänmuodon kuvauksena - historiallisena sosiologiana - elokuva toimii myös, jos ei muuta niin virikkeenä keskustelulle.
Yleisenä historiana olisin hiukan varautuneempi: puhetta oli enemmän kuin tulkintoja, ja kommentaatio historiallisiin tilanteisiin, esimerkiksi sodan ajan toimiin oli liian niukka. Tämä kritiikki johtuu tietysti siitä, että olen itse kirjoittanut Mäkelöiden osuudesta sodan aikana. Pohjatiedot ovat siis kohtalaiset, päin vastoin kuin suurimmalla osalla katsojista. En tiedä, mitä muut tästä ajattelivat. Varmasti eri lailla.
Elokuvahistoriallisesti vastakkainasettelu Orko (Su-Fi) - Mäkelä tuli esille, mutta vain hyvin vanhoilla ajoilla. Uudemman bisneksen kuvaus oli hieman ohutta, vaikka ensi-iltayleisölle varmaankin suurimmaksi osaksi riittävän viitteellistä - monet muistavat 20-30 vuoden tapahtumat - elokuvabisneksen suunnanmuutokset - hyvin.
Kaiken kaikkiaan elokuvasta jäi kohtuullisen hyvä maku ja toivottavasti ohjaajakin osaa nauttia pitkäaikaisen hankkeensa valmistumisesta. Rahoittajat löivät kapuloita rattaisiin vuosikausia siksi, että historiallinen elokuva oli jostakin syystä - ja joiden tekijöiden kohdalla eritoten - pannassa. Siihen ei syytä tule kukaan koskaan ääneen sanomaan ja todennäköisesti asianosaiset kaiken kiistävät. Aina on joku poikkeus joka rahaa sai.
Saalis rinnastuu monin tavoin Pia Andellin elokuvaan Viipuri- ja arkkitehtipariskuntaelokuvaan Hetket jotka jäivät, joka perustui kokonaan arkistofilmeille, vahvalle puheelle, ihmissuhteille ja elämäntavalle, mutta myös tietylle aikakaudelle. Ei tämä ole huono suuntaus suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Kyllä sitä kannattaa tukea. Ehkä miehetkin pääsisivät kiinni tällaiseen moodiin vielä joskus.
Toisena elokuvana esitettiin Mika Taanilan kokeellinen elokuva auringonpimennyksestä, nimeltään Täydellisen pimennyksen vyöhyke. Lyhytkuva perustuu Risto Orkon Geodeettisen tutkimuslaitoksen tieteellisen kokeen yhteydessä tehtyyn kuvamateriaaliin vuodelta 1945.
Kinotar on onnistunut tästäkin elokuvasta sanomaan keskeisen visuaalisen annin napakasti. Lainaan siis sitä: "Taanilan teos esitetään kahdelta 16mm kelalta siten, että esityksen alussa vierekkäin ovat identtiset kuvat joista toinen on positiivi (aurinko) ja toinen negatiivi (kuu). Esityksen edetessä kuvat siirtyvät kohti valkokankaan keskustaa ja kun ne ovat täysin päällekkäin, muodostuu hypnoottinen, aavemaisesti lepattava vaikutelma." Äänimaailma tästä kuvauksesta jostakin syystä puuttuu: kyse on kokeen yhteydessä taltioidusta äänistä.
Kuvaus on kattava, paitsi että sitä voisi lisätä ajatuksella henkilökohtaisesta elokuvasta. Se on nimittäin myös minä-muotoinen näkemys kuulumisesta elokuvabisnestä muodossa ja toisessa Suomessa harjoittaneeseen sukuun (mm. Kinosto, Fennada) 80 vuoden ajan.
Käytetty arkistomateriaali oli pääosin suvun omaa kuva-aineistoa: siinä toistuivat tietyt peruselementit kuten kenen tahansa kotielokuvissa; kesäiset ja talviset leikit ja kilvat, harrastukset (koirat, metsästys, veneily, autoilu) ja juhlat (syntymäpäivät, hautajaiset). Tällä suvulla kamera on pysynyt kädessä.
Se ei aina ole elokuvaihmisten parissa itsestään selvää: esimerkiksi Edvin Laineen kädessä kamera saa aikaan yllättävää liikettä huimaavalla tavalla - kuvaaminen ei ollut hänen alaansa.
Yllättävä ratkaisu oli vääristää käytetty arkistomateriaali kuvasuhteensa puolesta litistämällä kuva. Syntyy monia vaihtoehtoja.
Ensimmäinen mieleen tuleva on tietysti jokin hirvittävä virhe. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun joku sössii laboratoriossa.
Mutta ne toiset vaihtoehdot. Tällainen kuva ei nosta ketään jalustalle, ratkaisu kiinnittää huomion kuvaan eri tavalla kuin jos se olisi ollut esillä "normaalisti".
Mutta ennen muuta tämä kuvan käsittelytapa antoi tietysti painoa ja nosti esiin ohjaajan omaa ääntä, kertomukselle, joka läpäisee elokuvan alusta loppuun.
Muistaakseni elokuvan motto olikin "Tarua ja totta Mäkelöistä", joka kertoo tietysti subjektiivisesta näkökulmasta, mutta antaa mahdollisuuden myös tulkintoihin, joita kaikki eivät hyväksy (Taru kertoo "Tarua").
Elokuvan historiallinen arvo on kiistaton, etenkin perhehistoriana. Porvariston elämänmuodon kuvauksena - historiallisena sosiologiana - elokuva toimii myös, jos ei muuta niin virikkeenä keskustelulle.
Yleisenä historiana olisin hiukan varautuneempi: puhetta oli enemmän kuin tulkintoja, ja kommentaatio historiallisiin tilanteisiin, esimerkiksi sodan ajan toimiin oli liian niukka. Tämä kritiikki johtuu tietysti siitä, että olen itse kirjoittanut Mäkelöiden osuudesta sodan aikana. Pohjatiedot ovat siis kohtalaiset, päin vastoin kuin suurimmalla osalla katsojista. En tiedä, mitä muut tästä ajattelivat. Varmasti eri lailla.
Elokuvahistoriallisesti vastakkainasettelu Orko (Su-Fi) - Mäkelä tuli esille, mutta vain hyvin vanhoilla ajoilla. Uudemman bisneksen kuvaus oli hieman ohutta, vaikka ensi-iltayleisölle varmaankin suurimmaksi osaksi riittävän viitteellistä - monet muistavat 20-30 vuoden tapahtumat - elokuvabisneksen suunnanmuutokset - hyvin.
Kaiken kaikkiaan elokuvasta jäi kohtuullisen hyvä maku ja toivottavasti ohjaajakin osaa nauttia pitkäaikaisen hankkeensa valmistumisesta. Rahoittajat löivät kapuloita rattaisiin vuosikausia siksi, että historiallinen elokuva oli jostakin syystä - ja joiden tekijöiden kohdalla eritoten - pannassa. Siihen ei syytä tule kukaan koskaan ääneen sanomaan ja todennäköisesti asianosaiset kaiken kiistävät. Aina on joku poikkeus joka rahaa sai.
Saalis rinnastuu monin tavoin Pia Andellin elokuvaan Viipuri- ja arkkitehtipariskuntaelokuvaan Hetket jotka jäivät, joka perustui kokonaan arkistofilmeille, vahvalle puheelle, ihmissuhteille ja elämäntavalle, mutta myös tietylle aikakaudelle. Ei tämä ole huono suuntaus suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Kyllä sitä kannattaa tukea. Ehkä miehetkin pääsisivät kiinni tällaiseen moodiin vielä joskus.
Toisena elokuvana esitettiin Mika Taanilan kokeellinen elokuva auringonpimennyksestä, nimeltään Täydellisen pimennyksen vyöhyke. Lyhytkuva perustuu Risto Orkon Geodeettisen tutkimuslaitoksen tieteellisen kokeen yhteydessä tehtyyn kuvamateriaaliin vuodelta 1945.
Kinotar on onnistunut tästäkin elokuvasta sanomaan keskeisen visuaalisen annin napakasti. Lainaan siis sitä: "Taanilan teos esitetään kahdelta 16mm kelalta siten, että esityksen alussa vierekkäin ovat identtiset kuvat joista toinen on positiivi (aurinko) ja toinen negatiivi (kuu). Esityksen edetessä kuvat siirtyvät kohti valkokankaan keskustaa ja kun ne ovat täysin päällekkäin, muodostuu hypnoottinen, aavemaisesti lepattava vaikutelma." Äänimaailma tästä kuvauksesta jostakin syystä puuttuu: kyse on kokeen yhteydessä taltioidusta äänistä.
maanantaina, lokakuuta 23, 2006
Patrioottinen omertan laki
Lappeenrannan Huhtiniemestä on suostuttu löytämään sinne piilotetuksi tiedettyjä ruumiita, mikä kirvoittaa tasokkaita artikkeleita Blogistaniaan.
Lukaiskaapa Markku Jokisipilän ja Jukka Kemppisen kirjoitukset. EDIT: Lisätään Petri Järveläisen kirjoitus.
Arvostettujen historioitsijoiden teksteissä on ymmärrettävistä syistä varovaisia sanamuotoja ja ehtolauseita, mutta onhan asiakin suuri. En pidä ihmeenä, että näitä pohditaan ensiksi näin korkeatasoisesti juuri Blogistanissa.
Yksi pohdittavista asioista on historianhallinta. Kun perimätieto, suullinen tieto ja ennen muuta kokemukseen perustuva tieto on ristiriidassa "virallisen" historiankirjoituksen muotoilujen, esittämän ja unohtaman kanssa, syntyy historianhallintaongelma. Ne, joiden mielestä ongelmaa ei ole, vaativat omertan lakia. Epämiellyttävät asiat sysätään syrjään, unohdetaan ja ne vaietaan - kuoliaaksi.
On kysyttävä, miksi Huhtiniemen kaltaiset asiat aiheuttavat niin pitkän reagointiajan? Miksi rehellisyys ja rehellisyyttä tavoitteleva uteliaisuus ei ole historiankirjoituksen tärkein hyve?
Patrioottinen omertan laki on rikottava.
Esimerkiksi sodan ajalta on aika julkaista artikkelikokoelma, joka tiivistetysti kerää yhteen keskeiset tunnetut kipupisteet, muutamia mainitakseni: Saksan ja Suomen suhteiden de facto luonne Moskovan rauhan aikana ja jatkosodan alkaessa, erillissotateesin synty ja tunnetuksi teko, "vanhan rajan" ylittämisen ongelma rintamajoukoissa, sota-ajan rikoslain toteenpano rintamalla, suomalaiset keskitysleirit, kuolemantuomiot talvi- ja jatkosodassa, rintamalla tapahtuneet murhat (myös omien upseerien), juutalaispakolaisten kohtelu, juutalaisten luovuttaminen Saksalle, sotavankien luovuttaminen Saksalle, kesän 1944 teloitukset (esim. Huhtiniemi), erinäisten laitosten (mm. mielisairaaloiden) nälkäongelma, sotapsykiatria ja valtiollisen poliisin toiminta jatkosodan aikana.
Ehkäpä kiinnostavia olisivat myös artikkelit esimerkiksi rotuhygieniasta, suomalaisesta natsismista, neuvostomiehityksen varalle tehdyistä vastatoimista (asekätkentä) ja Saksa-suuntautuneiden vastarintaliikkeestä, vakoilusta Saksan hyväksi ja suomalaisten tekemistä sotarikoksista, inkeriläisten kohtelusta ja luovutuksesta (myös saksalaisten käyttöön) ja Suomesta paenneista vuonna 1944-45 sekä "saksalaisten naisista" Suomessa sodan aikana ja heti sen jälkeen.
On selvää, että teema ei näillä pikaisesti muotoilluilla esimerkeillä tyhjene.
Lukaiskaapa Markku Jokisipilän ja Jukka Kemppisen kirjoitukset. EDIT: Lisätään Petri Järveläisen kirjoitus.
Arvostettujen historioitsijoiden teksteissä on ymmärrettävistä syistä varovaisia sanamuotoja ja ehtolauseita, mutta onhan asiakin suuri. En pidä ihmeenä, että näitä pohditaan ensiksi näin korkeatasoisesti juuri Blogistanissa.
Yksi pohdittavista asioista on historianhallinta. Kun perimätieto, suullinen tieto ja ennen muuta kokemukseen perustuva tieto on ristiriidassa "virallisen" historiankirjoituksen muotoilujen, esittämän ja unohtaman kanssa, syntyy historianhallintaongelma. Ne, joiden mielestä ongelmaa ei ole, vaativat omertan lakia. Epämiellyttävät asiat sysätään syrjään, unohdetaan ja ne vaietaan - kuoliaaksi.
On kysyttävä, miksi Huhtiniemen kaltaiset asiat aiheuttavat niin pitkän reagointiajan? Miksi rehellisyys ja rehellisyyttä tavoitteleva uteliaisuus ei ole historiankirjoituksen tärkein hyve?
Patrioottinen omertan laki on rikottava.
Esimerkiksi sodan ajalta on aika julkaista artikkelikokoelma, joka tiivistetysti kerää yhteen keskeiset tunnetut kipupisteet, muutamia mainitakseni: Saksan ja Suomen suhteiden de facto luonne Moskovan rauhan aikana ja jatkosodan alkaessa, erillissotateesin synty ja tunnetuksi teko, "vanhan rajan" ylittämisen ongelma rintamajoukoissa, sota-ajan rikoslain toteenpano rintamalla, suomalaiset keskitysleirit, kuolemantuomiot talvi- ja jatkosodassa, rintamalla tapahtuneet murhat (myös omien upseerien), juutalaispakolaisten kohtelu, juutalaisten luovuttaminen Saksalle, sotavankien luovuttaminen Saksalle, kesän 1944 teloitukset (esim. Huhtiniemi), erinäisten laitosten (mm. mielisairaaloiden) nälkäongelma, sotapsykiatria ja valtiollisen poliisin toiminta jatkosodan aikana.
Ehkäpä kiinnostavia olisivat myös artikkelit esimerkiksi rotuhygieniasta, suomalaisesta natsismista, neuvostomiehityksen varalle tehdyistä vastatoimista (asekätkentä) ja Saksa-suuntautuneiden vastarintaliikkeestä, vakoilusta Saksan hyväksi ja suomalaisten tekemistä sotarikoksista, inkeriläisten kohtelusta ja luovutuksesta (myös saksalaisten käyttöön) ja Suomesta paenneista vuonna 1944-45 sekä "saksalaisten naisista" Suomessa sodan aikana ja heti sen jälkeen.
On selvää, että teema ei näillä pikaisesti muotoilluilla esimerkeillä tyhjene.
sunnuntai, lokakuuta 22, 2006
Menokierre
Menokierre jatkuu kuten näemmä eräillä muillakin.
Torstaina olivat synttärit, perjantaina blogimiitti ja lauantaina tohtorinsynnyttäjäiset. Joni Krekola selvisi erityisen kunniakkaasti tehtävistään ja järjesti sitä paitsi hauskan ja opettavaisen karonkan.
Opettavainen se oli lähinnä siinä mielessä, että Tapanilaan ei kannata taksia jäädä odottamaan. "Tämä on vähän syrjässä", sanoi kuljettaja, kun neljänkymmentä minuuttia kestäneen taksikeskusahdistelun jälkeen taksin onnistuimme saamaan.
"Tapanilassa päin ei ole nyt takseja", keskus valisti useaan kertaan ja muisti lisätä aivan pyytämättä, ettei "hän voi taksiksi muuttua". Taksin välittäjäksi?
"Soittakaa kymmenen minuutin päästä uudestaan", taksikeskus neuvoi aamukolmelta kolmennella tilauskerralla. Ensimmäisillä puheluilla tilatessani neljää ja viittä taksia puolelle tusinalle professoreja ja viidelletoista tohtorille samainen keskus oli kovasti höyläämässä korttiani eikä oikein suostunut toivettani edes välittämään. Jotenkin tuntui omituiselta, että tilatessani neljää taksia keskus sanoo ottavansa tilaukseen vain kaksi. Korosti siinä sivussa useampaan kertaan kuinka minä olen vastuussa tilauksesta (tai minun puhelinnumeroni on vastuussa, kuten hän sanoi). Minä toivoin, että saisimme sen taksin ennen näiden vastuukysymysten perinpohjaisempaa selvittelyä. Takseja emme juuri saaneet.
Olin kotona 4.05 aamulla. Kymmenen henkeä odotti saamani tekstiviestin mukaan taksia vielä 4.59 aamulla. Pääsivät siis aamujunalla viiden jälkeen Helsingin keskukseen. Taksikeskukseen soitteluja kertyi porukalta varmasti toistakymmentä.
"Tapanila on syrjässä", totta vie. Mutta on järjestelmässäkin jotain nyrjähtänyttä.
Tänään klo 15.00 vuorossa on Nyrki Tapiovaara-paneeli Orionissa, Eerikinkatu 15. Tervetuloa, minä "juonnan".
Ja huomenna "julkaistaan" Lauri Timosen kirja Aki Kaurismäestä ja hänen elokuvistaan. Huomasin kaupungilla, että kirjaa itseään on myyty jo viikko kaupoissa, joten nämä "julkkarit" ovat varmaankin peite jollekin muulle kantavierteiselle aktiviteetille.
Torstaina olivat synttärit, perjantaina blogimiitti ja lauantaina tohtorinsynnyttäjäiset. Joni Krekola selvisi erityisen kunniakkaasti tehtävistään ja järjesti sitä paitsi hauskan ja opettavaisen karonkan.
Opettavainen se oli lähinnä siinä mielessä, että Tapanilaan ei kannata taksia jäädä odottamaan. "Tämä on vähän syrjässä", sanoi kuljettaja, kun neljänkymmentä minuuttia kestäneen taksikeskusahdistelun jälkeen taksin onnistuimme saamaan.
"Tapanilassa päin ei ole nyt takseja", keskus valisti useaan kertaan ja muisti lisätä aivan pyytämättä, ettei "hän voi taksiksi muuttua". Taksin välittäjäksi?
"Soittakaa kymmenen minuutin päästä uudestaan", taksikeskus neuvoi aamukolmelta kolmennella tilauskerralla. Ensimmäisillä puheluilla tilatessani neljää ja viittä taksia puolelle tusinalle professoreja ja viidelletoista tohtorille samainen keskus oli kovasti höyläämässä korttiani eikä oikein suostunut toivettani edes välittämään. Jotenkin tuntui omituiselta, että tilatessani neljää taksia keskus sanoo ottavansa tilaukseen vain kaksi. Korosti siinä sivussa useampaan kertaan kuinka minä olen vastuussa tilauksesta (tai minun puhelinnumeroni on vastuussa, kuten hän sanoi). Minä toivoin, että saisimme sen taksin ennen näiden vastuukysymysten perinpohjaisempaa selvittelyä. Takseja emme juuri saaneet.
Olin kotona 4.05 aamulla. Kymmenen henkeä odotti saamani tekstiviestin mukaan taksia vielä 4.59 aamulla. Pääsivät siis aamujunalla viiden jälkeen Helsingin keskukseen. Taksikeskukseen soitteluja kertyi porukalta varmasti toistakymmentä.
"Tapanila on syrjässä", totta vie. Mutta on järjestelmässäkin jotain nyrjähtänyttä.
Tänään klo 15.00 vuorossa on Nyrki Tapiovaara-paneeli Orionissa, Eerikinkatu 15. Tervetuloa, minä "juonnan".
Ja huomenna "julkaistaan" Lauri Timosen kirja Aki Kaurismäestä ja hänen elokuvistaan. Huomasin kaupungilla, että kirjaa itseään on myyty jo viikko kaupoissa, joten nämä "julkkarit" ovat varmaankin peite jollekin muulle kantavierteiselle aktiviteetille.
lauantaina, lokakuuta 21, 2006
Raportti 42/2006: blogimiitti
Tehtävään määrättynä etsivänä ilmoitan seuraavaa. Perjantaina 20.10.2006 alkaen klo 19 oli helsinkiläis-tsekkiläiseen ravintola Milenkaan kokoontunut joukko julkisesti mieltään osoittavia kansalaisia (yleisvaarallisuusaste 2,6) ns. blogimiittiin. Osallistuimme tilaisuuteen soluttautujana nimimerkkiä käyttäen.
Annetun tehtävän mukaisesti pyrin ottamaan selvää kyseisten paikalla olevien henkilöiden motiiveista ja vaikuttimista. Tehtävää vaikeutti monen läsnäolijan henk. koht. taipumus pitäytyä salanimiin. Myös valokuvaamista tilaisuudessa oli rajoitettu. Näistä vaikeuksista huolimatta olen tämän yleisraportin lisäksi toimittanut lisäaineistoa myös ko. henkilöiden henkilömappiin (hmp, ks. referenssit).
Pääsyylliseksi epäilty Janne Schizoblog istui jo pöydässä saapuessani paikalle huomiota herättämättä pari minuuttia myöhemmin. Hänen seuraansa saapui myöhemmin vallankumousnimimerkki Tira, jonka voi kohtuullisella varmuudella sanoa kuuluvaan samaan soluun. JS mainitsi saavansa lähipäivinä palstatilaa Helsingin Sanomista, Tira varmisti henkilökohtaisesti kuulusteltaessa soluyhteyden toteamalla ko. henkilöiden yhteistyön sujuvan hyvin ja "yllätyksettösti". Aiemmissa raporteissa (rp 12/2006) määriteltyä yleisvaarallisuusluokitusta ei liene tämän perusteella syytä muuttaa, vaikka nimimerkki Earl Grey jäikin kuulustelematta tällä kerralla. Mainittakoon samassa yhteydessä varmasta lähteestä kuulunut tieto, että nimimerkki Turisti oli myös ollut uusine peitekampauksineen aikakauslehtihaastattelussa (ilm. ilm. 12/2006). Samaan soluryhmään on todennäköisesti liitettävä myös My Typon läsnä ollut henkilötär, jonka kuulusteleminen epäonnistui.
Puolueettomuuteni tarkkailijana oli kyllä vaaravyöhykkeellä heti saavuttuani, sillä jouduin liemeen. Kyseinen kaunotar, vallankumousnimimerkki Marinadi lämmitti oma-aloitteisesti - mitä tahdon korostaa mahdollisia muita väitteitä vastaan - kättäni niin, että poskeni punehtuivat, mikä selittänee parhaiten tapahtumasta otettujen valokuvien punasiirtymän siitä edespäin (ks. lisäksi Hurinan hmp, johon liitetty tunnistuskuva Marinadin reidestä). Epäselvyyksien välttämiseksi mainittakoon, että epäilyttäväksi toisaalla luonnehditun vishnu-tanssini alkusyy ja ainoa selitys oli ko. henkilön käsivarressa. Mahdollista pidättämistä tulevia jatkokuulusteja varten vakavasti harkittava.
Punehtumisen perussyynä saattoi olla paremminkin kuin puolueettomuuden heikkeneminen inhimillisten tekijöiden vuoksi myös argentiinalainen punaviini (22 euron lasku ohessa), joka voitaneen katsoa välttämättömyyshankinnaksi tehtävään liittyvän anonymiteetin varmistamiseksi.
Marinadi kuuluu konspiraatioryhmään ("operaatio blogitreffit"), joka on julkaissut toisaalla raportoidun (39/2006) verkostoitumisilmoituksen. Keskeisiä verkostojuonittelijoita tapahtuman etukäteisjärjestyksessä olivat myös PA ja Visukinttu, joka hääri valokuvakameransa kanssa kuten Rahinakin, joka ei tyytynyt pieniin kuvanottimiin vaan kantoi järjestäytynyttä putkellista mukanaan. Kyseisen vallankumoussolun keskeisiin tekijöihin kuuluu nähdäkseni huopahattupeitteeseen piiloutunut Oopa (kuva ks. Marinadin hmp) sekä Just Sopivasti ja kuvioihin vuosien tauon jälkeen ilm. pal. Merten. Mainittakoon, että jäljitysharhautuksen - siirtyminen toiseen nautiskeluravintolaan - organisaattoreita oli juuri mainittu Visukinttu. Ryhmän todellinen kokoonpano ja johtosuhteet jäävät tulevan seurannan ja jatkokuulusteluiden varaan.
Tarkempaa solujaottelua on vaikea tässä yhteydessä varmentaa kuulustelujen epäonnistuttua läsnäolleiden vallankumousnimimerkkien Kriisi, Kallioon palaaja ja Syvän mainonnan suhteen. Näin on vain osittain onnistuneiden kuulustelujen vuoksi tehtävä myös Luksuksen Sarnon, Niken sekä Mikan suhteen. Sarno mainitsi kuulusteltaessa mahdollisesta yhteydestään italialaiseen verkostoon (huom! hänen nimensä tulee Pompeijin tienoilla virtaavasta Sarno-joesta). Mikan yleisvaarallisuusastetta on epäilemättä nostettava, sillä hän puhui hyvin asiantuntevasti arkkitehtuurista, mikä tunnetusti on 911-tapahtumien jälkeen ollut varmistusta vaativa tekijä. Taitelija (lähtökohtaisesti korkea yleisvaarallisuusaste) Pörrö ilmoitti jatkavansa politiikassa ja Pni, joka on tunnettu organisaattori kaksikielisyysryhmässä, ovat myös jatkokuulusteluohjelmassa (Ks. kuitenkin molempien hmp 1-6).
Uusia, mielenkiintoisia raportoitavia oli vallankumousnimimerkki Junakohtaus, joka lauloi (venäjäksi!) serenadeja toisesta maailmansodasta ja ällistytti karjalankielisellä versiolla Suhmuran Santrasta, jonka todellista henkilöyttä en onnistunut selvittämään. (Perustettu hmp Santra Suhmura - yhteys Karjalan osastoon tarpeellinen). Vallankumousrunoilija Vii kiinnittyy tähän soluun tutkiskelevine ja yleisvaarallisine katseineen. (Tästä yleiskiertokirje etsiville - ns. seireenivaroitus). Sama koskee mitä ilmeisimmin myös eloveenakaunottarien joukkoon laskettavaa Veeraa ja nimimerkki Heleniä sekä Raisaa. Julkisia ryhmätunnuksia kantavat Kervå ja Kauniimpi jäivät kuulustelematta, mutta heidät on helppo tavoittaa jengimerkkien vuoksi - "tosi anonyymit Kerava-paidat päällä" kuten eräs vallankumouksellinen sivupöydässä totesi.
Suoritettavassa verkostoanalyysissä on mainittava myös Timo ja Tris muodostavat oman yleisvaarallisuusasteeltaan epäselväksi jääneen vallankumoussolun. Kuulusteluja on näidenkin kohdalla epäilemättä jatkettava.
Harhautusoperaation jälkeen, saavuttuamme ravintola kahteen läsnä olevaksi osoittautui myös blogirumpali Mitvit, jonka päivitystahdista oli puhe.
Lopuksi on nostettava esiin yleisvaarallisuusasteeltaan korkealuokkaiset vallankumousnimimerkit Eufemia ja Hurina. Ehdotankin heidän pidättämistään perusteellisia jatkokuulusteluja varten ("operaatio blogitreffit").
Etsivä Sedis, Helsingissä 21.10.2006 (lasku ohessa, mainitut hmp:t)
Annetun tehtävän mukaisesti pyrin ottamaan selvää kyseisten paikalla olevien henkilöiden motiiveista ja vaikuttimista. Tehtävää vaikeutti monen läsnäolijan henk. koht. taipumus pitäytyä salanimiin. Myös valokuvaamista tilaisuudessa oli rajoitettu. Näistä vaikeuksista huolimatta olen tämän yleisraportin lisäksi toimittanut lisäaineistoa myös ko. henkilöiden henkilömappiin (hmp, ks. referenssit).
Pääsyylliseksi epäilty Janne Schizoblog istui jo pöydässä saapuessani paikalle huomiota herättämättä pari minuuttia myöhemmin. Hänen seuraansa saapui myöhemmin vallankumousnimimerkki Tira, jonka voi kohtuullisella varmuudella sanoa kuuluvaan samaan soluun. JS mainitsi saavansa lähipäivinä palstatilaa Helsingin Sanomista, Tira varmisti henkilökohtaisesti kuulusteltaessa soluyhteyden toteamalla ko. henkilöiden yhteistyön sujuvan hyvin ja "yllätyksettösti". Aiemmissa raporteissa (rp 12/2006) määriteltyä yleisvaarallisuusluokitusta ei liene tämän perusteella syytä muuttaa, vaikka nimimerkki Earl Grey jäikin kuulustelematta tällä kerralla. Mainittakoon samassa yhteydessä varmasta lähteestä kuulunut tieto, että nimimerkki Turisti oli myös ollut uusine peitekampauksineen aikakauslehtihaastattelussa (ilm. ilm. 12/2006). Samaan soluryhmään on todennäköisesti liitettävä myös My Typon läsnä ollut henkilötär, jonka kuulusteleminen epäonnistui.
Puolueettomuuteni tarkkailijana oli kyllä vaaravyöhykkeellä heti saavuttuani, sillä jouduin liemeen. Kyseinen kaunotar, vallankumousnimimerkki Marinadi lämmitti oma-aloitteisesti - mitä tahdon korostaa mahdollisia muita väitteitä vastaan - kättäni niin, että poskeni punehtuivat, mikä selittänee parhaiten tapahtumasta otettujen valokuvien punasiirtymän siitä edespäin (ks. lisäksi Hurinan hmp, johon liitetty tunnistuskuva Marinadin reidestä). Epäselvyyksien välttämiseksi mainittakoon, että epäilyttäväksi toisaalla luonnehditun vishnu-tanssini alkusyy ja ainoa selitys oli ko. henkilön käsivarressa. Mahdollista pidättämistä tulevia jatkokuulusteja varten vakavasti harkittava.
Punehtumisen perussyynä saattoi olla paremminkin kuin puolueettomuuden heikkeneminen inhimillisten tekijöiden vuoksi myös argentiinalainen punaviini (22 euron lasku ohessa), joka voitaneen katsoa välttämättömyyshankinnaksi tehtävään liittyvän anonymiteetin varmistamiseksi.
Marinadi kuuluu konspiraatioryhmään ("operaatio blogitreffit"), joka on julkaissut toisaalla raportoidun (39/2006) verkostoitumisilmoituksen. Keskeisiä verkostojuonittelijoita tapahtuman etukäteisjärjestyksessä olivat myös PA ja Visukinttu, joka hääri valokuvakameransa kanssa kuten Rahinakin, joka ei tyytynyt pieniin kuvanottimiin vaan kantoi järjestäytynyttä putkellista mukanaan. Kyseisen vallankumoussolun keskeisiin tekijöihin kuuluu nähdäkseni huopahattupeitteeseen piiloutunut Oopa (kuva ks. Marinadin hmp) sekä Just Sopivasti ja kuvioihin vuosien tauon jälkeen ilm. pal. Merten. Mainittakoon, että jäljitysharhautuksen - siirtyminen toiseen nautiskeluravintolaan - organisaattoreita oli juuri mainittu Visukinttu. Ryhmän todellinen kokoonpano ja johtosuhteet jäävät tulevan seurannan ja jatkokuulusteluiden varaan.
Tarkempaa solujaottelua on vaikea tässä yhteydessä varmentaa kuulustelujen epäonnistuttua läsnäolleiden vallankumousnimimerkkien Kriisi, Kallioon palaaja ja Syvän mainonnan suhteen. Näin on vain osittain onnistuneiden kuulustelujen vuoksi tehtävä myös Luksuksen Sarnon, Niken sekä Mikan suhteen. Sarno mainitsi kuulusteltaessa mahdollisesta yhteydestään italialaiseen verkostoon (huom! hänen nimensä tulee Pompeijin tienoilla virtaavasta Sarno-joesta). Mikan yleisvaarallisuusastetta on epäilemättä nostettava, sillä hän puhui hyvin asiantuntevasti arkkitehtuurista, mikä tunnetusti on 911-tapahtumien jälkeen ollut varmistusta vaativa tekijä. Taitelija (lähtökohtaisesti korkea yleisvaarallisuusaste) Pörrö ilmoitti jatkavansa politiikassa ja Pni, joka on tunnettu organisaattori kaksikielisyysryhmässä, ovat myös jatkokuulusteluohjelmassa (Ks. kuitenkin molempien hmp 1-6).
Uusia, mielenkiintoisia raportoitavia oli vallankumousnimimerkki Junakohtaus, joka lauloi (venäjäksi!) serenadeja toisesta maailmansodasta ja ällistytti karjalankielisellä versiolla Suhmuran Santrasta, jonka todellista henkilöyttä en onnistunut selvittämään. (Perustettu hmp Santra Suhmura - yhteys Karjalan osastoon tarpeellinen). Vallankumousrunoilija Vii kiinnittyy tähän soluun tutkiskelevine ja yleisvaarallisine katseineen. (Tästä yleiskiertokirje etsiville - ns. seireenivaroitus). Sama koskee mitä ilmeisimmin myös eloveenakaunottarien joukkoon laskettavaa Veeraa ja nimimerkki Heleniä sekä Raisaa. Julkisia ryhmätunnuksia kantavat Kervå ja Kauniimpi jäivät kuulustelematta, mutta heidät on helppo tavoittaa jengimerkkien vuoksi - "tosi anonyymit Kerava-paidat päällä" kuten eräs vallankumouksellinen sivupöydässä totesi.
Suoritettavassa verkostoanalyysissä on mainittava myös Timo ja Tris muodostavat oman yleisvaarallisuusasteeltaan epäselväksi jääneen vallankumoussolun. Kuulusteluja on näidenkin kohdalla epäilemättä jatkettava.
Harhautusoperaation jälkeen, saavuttuamme ravintola kahteen läsnä olevaksi osoittautui myös blogirumpali Mitvit, jonka päivitystahdista oli puhe.
Lopuksi on nostettava esiin yleisvaarallisuusasteeltaan korkealuokkaiset vallankumousnimimerkit Eufemia ja Hurina. Ehdotankin heidän pidättämistään perusteellisia jatkokuulusteluja varten ("operaatio blogitreffit").
Etsivä Sedis, Helsingissä 21.10.2006 (lasku ohessa, mainitut hmp:t)
perjantaina, lokakuuta 20, 2006
Tse-tse-kärpäsiä
Ilmeisesti eilisessä paikassa oli tse-tse-kärpäsiä, sillä tänään on uni maittanut. Hyvä että jaksoi ruokapöytään kömpiä puolen päivän aikaan.
Silloin kun tikun on jaksanut luomien väliin laittaa, olen silmäillyt Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskuntaa, jonka onnistuin kiristämään (41,90 e) itselleni syntymäpäivälahjaksi eilen.
Paavo Castrénin Pompeijilaisia kohtaloita oli lahjalistalla korkealla, mutta jäi halvempana (32,80 e) toiseksi. Mitä laskelmointia!
Uskaltauduin vielä sanomaan kukkaroaan kaivelleelle lahjanostajalle, että sinähän hankit tuon pompeijilaisen muutenkin.
Sinällään sekin olisi ollut ajankohtainen, sillä ajattelin pistäytyä paikan päällä Pompeijissa parin viikon päästä, kun sinne päin kerran olen menossa. Voipi olla että ostan sen itse lentokonelukemistoksi. Nautiskelen tilanteesta kuitenkin muutaman päivän ennen sitä.
Aika järkäle tuo savolaiseepos. 616 sivua ja oikeastaan vähän liian pientä pränttiä.
Savo ohitti Pompeijin, sillä sukuni toinen puoli on lähtöisin Savonmualta, Pielavedeltä, Iisalmesta, Maaningalta, Lapinlahdelta ja Rautalammilta, Suonenjoelta ja Leppävirralta suurimmaksi osaksi. Eli 1700-luvulla ja sitä ennen suurimmaksi osaksi vanhan Iisalmen suurpitäjän sekä vanhan Rautalammin alueelta.
Illalla on sitten blogimiitti. Näillä näkymillä osallistun.
Silloin kun tikun on jaksanut luomien väliin laittaa, olen silmäillyt Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskuntaa, jonka onnistuin kiristämään (41,90 e) itselleni syntymäpäivälahjaksi eilen.
Paavo Castrénin Pompeijilaisia kohtaloita oli lahjalistalla korkealla, mutta jäi halvempana (32,80 e) toiseksi. Mitä laskelmointia!
Uskaltauduin vielä sanomaan kukkaroaan kaivelleelle lahjanostajalle, että sinähän hankit tuon pompeijilaisen muutenkin.
Sinällään sekin olisi ollut ajankohtainen, sillä ajattelin pistäytyä paikan päällä Pompeijissa parin viikon päästä, kun sinne päin kerran olen menossa. Voipi olla että ostan sen itse lentokonelukemistoksi. Nautiskelen tilanteesta kuitenkin muutaman päivän ennen sitä.
Aika järkäle tuo savolaiseepos. 616 sivua ja oikeastaan vähän liian pientä pränttiä.
Savo ohitti Pompeijin, sillä sukuni toinen puoli on lähtöisin Savonmualta, Pielavedeltä, Iisalmesta, Maaningalta, Lapinlahdelta ja Rautalammilta, Suonenjoelta ja Leppävirralta suurimmaksi osaksi. Eli 1700-luvulla ja sitä ennen suurimmaksi osaksi vanhan Iisalmen suurpitäjän sekä vanhan Rautalammin alueelta.
Illalla on sitten blogimiitti. Näillä näkymillä osallistun.
Äitis meemi
Se oli varmaankin Sun äitis:
You are an Animated Leader.
personalDNA
about you
You are a Leader
| Your solid grounding in the practicalities of life, along with your self-assuredness and your willingness to appreciate new things make you a LEADER. |
| You're in touch with what is going on around you and adept at remaining down-to-earth and logical. |
| Although you're detail-oriented, this doesn't mean that you lose the big picture. |
| You tend to find beauty in form and efficiency, as opposed to finding it in broad-based, abstract concepts. |
| Never one to pass on an adventure, you're consistently seeking and finding new things, even in your immediate surroundings. |
| Because of this eagerness to pursue new experiences, you've learned a lot; your attention to detail means that you gain a great deal from your adventures. |
| The intellectual curiosity that drives you leads you to seek out causes of and reasons behind things. |
| Your confidence gives you the potential to take your general awareness and channel it into leadership. |
| You're not set on one way of doing things, and you often have the skills and persistence to find innovative ways of facing challenges. |
| You are well-attuned to your talents, and can deal with most problems that you face. |
| You do your own thing when it comes to clothing, guided more by practical concerns than by other people's notions of style. |
| The control you feel over your life is empowering to you-- you believe in your abilities and acknowledge your shortcomings. Explanations of the world that focus on destiny or fate don't really interest you. You take responsibility for what goes wrong in your life, and also for what goes well. |
If you want to be different:
| There's more to life than the practical - take some time to daydream and explore the aesthetic sides of things. |
how you relate to others
You are Animated
| You are outgoing, comfortable with others, and up for anything, which makes you ANIMATED. |
| Some people find crowds and parties exhausting, but not you! You are able to be yourself in many situations. |
| Sometimes it is hard for you to understand why others feel the way they do, but that doesn't stop you from trusting them or having faith that they are good people. |
| You know the world is complicated and that there is often more than one side to a story, so you are careful not to make judgments about others too hastily. |
| You would rather experience the world than sit back and observe it—you are not one to sit on the sidelines. |
| You are an independent thinker and don't get too worried about how others might perceive you—you are not self-conscious about being the active, engaged person that you are. |
| Although you have a keen understanding of different people's life circumstances, you occasionally have trouble seeing why people get so upset and emotional about things—they should just lighten up and have fun! |
| In addition to having faith in the world, you have faith in the people around you—you trust others to do the right thing and to be honest. |
| You do your own thing when it comes to clothing, guided more by practical concerns than by other people's notions of style. |
| The control you feel over your life is empowering to you-- you believe in your abilities and acknowledge your shortcomings. Explanations of the world that focus on destiny or fate don't really interest you. You take responsibility for what goes wrong in your life, and also for what goes well. |
If you want to be different:
| Remember that time alone can be just as fulfilling as time spent with others—take some time for yourself and you might find that there are many things in your inner world that are just as compelling as the world outside your window. |
| Your open-mindedness about the ways of world gives you an understanding of people's differences, but that knowledge doesn't always translate into sympathy. Don't be afraid to let your trust and understanding influence your feelings. |
torstaina, lokakuuta 19, 2006
Herra 47
Puolet syntymäpäivästä jo kulunut. Tänään ei tarvitse harjoittaa käytännöllis-esineellistä vuorovaikutusta ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä. Nuoremmille prekariaateille kerrottakoon, että se on työn määritelmä. Haa, tunnen oloni oikein vahvaksi konservatiiviksi. Keski-ikä on elämän suolaa! (Kyllä minä tiedän, mitä Ne sanovat suolan käytöstä).
Heräsin aamulla oven käyntiin. Nukuin pitkään. Muistankin vielä aamukolmelta lukeneeni ontologiaa - kolmea kirjaa yhtä aikaa, onneksi sentään vuorotellen. Tavoittelin erästä kiintoisaa kysymystä. Vastauksia ei tietenkään tällaisissa kirjoissa anneta. Ne on itse keksittävä.
Ei ollut lappua pöydällä. Entinen meno siis jatkuu. Syyslomaa viettävä lapsi ei ollut innostunut aamiaisesta ennen kuin onnistuin keksimään sopivan kiristysmetodin. Lapsen kortissa oli muodikkaasti haamuja.
Vielä vuonna 2004 järjestin jonkinlaiset bailut, ja seurauksetkin on tarkoin kirjattu.
Nyt bailut jäävät siihen, että tarjoan perheelle lämpimän lounaan.
Varsin aikaisin illalla pistäydyn karaokessa Jone'sissa (Kaisaniemenkatu 13). Siihen voi ajaa limusiinin eteen.
Heräsin aamulla oven käyntiin. Nukuin pitkään. Muistankin vielä aamukolmelta lukeneeni ontologiaa - kolmea kirjaa yhtä aikaa, onneksi sentään vuorotellen. Tavoittelin erästä kiintoisaa kysymystä. Vastauksia ei tietenkään tällaisissa kirjoissa anneta. Ne on itse keksittävä.
Ei ollut lappua pöydällä. Entinen meno siis jatkuu. Syyslomaa viettävä lapsi ei ollut innostunut aamiaisesta ennen kuin onnistuin keksimään sopivan kiristysmetodin. Lapsen kortissa oli muodikkaasti haamuja.
Vielä vuonna 2004 järjestin jonkinlaiset bailut, ja seurauksetkin on tarkoin kirjattu.
Nyt bailut jäävät siihen, että tarjoan perheelle lämpimän lounaan.
Varsin aikaisin illalla pistäydyn karaokessa Jone'sissa (Kaisaniemenkatu 13). Siihen voi ajaa limusiinin eteen.
keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006
Intensiivistä ja ainutlaatuista
Yle tekee intensiivisesti tulosta, kun rehellisen maineensa menettämisen pelosta ihmiset hankkivat satamäärin televisiolupia. Rehellinen maine on tietysti näille uuspelokkaille vain silmänlumetta.
Jos ihminen on niin rikas, että pelkää kalliiden laitteittensa menettämistä valtiolle, olisi varmaan sen televisioluvankin voinut maksaa kivutta. Eikä vain itselleen, vaan myös puolueen vuokraaman asunnon perhekunnalle.
Kovin intensiivistä ei sen sijaan ollut Aki Kaurismäen ainutlaatuinen protesti Ameriikan nykyhallinnolle. Se nimittäin tuskin kärsii siitä, että suomalainen valinta Oscar-ehdokkaaksi ei nyt ohjaajan kiellon vuoksi pääse edustamaan maataan.
Ehkä protestille olisi voinut paremmankin keinon keksiä. Tai sitten Aki ajattelee jo edustavansa vain itseään. Se olisi paljon huonompi vaihtoehto.
Jos ihminen on niin rikas, että pelkää kalliiden laitteittensa menettämistä valtiolle, olisi varmaan sen televisioluvankin voinut maksaa kivutta. Eikä vain itselleen, vaan myös puolueen vuokraaman asunnon perhekunnalle.
Kovin intensiivistä ei sen sijaan ollut Aki Kaurismäen ainutlaatuinen protesti Ameriikan nykyhallinnolle. Se nimittäin tuskin kärsii siitä, että suomalainen valinta Oscar-ehdokkaaksi ei nyt ohjaajan kiellon vuoksi pääse edustamaan maataan.
Ehkä protestille olisi voinut paremmankin keinon keksiä. Tai sitten Aki ajattelee jo edustavansa vain itseään. Se olisi paljon huonompi vaihtoehto.
tiistaina, lokakuuta 17, 2006
Wikipediaan...
Kun kerran muutkin, niin miksen minäkin.
Nythän se sitten alkaa elää omaa elämäänsä...
Suomalaiset historiantutkijat voisivat aktivoitua siinä missä kirjailijatkin... Bloggareista antaisin tästä vinkin esimerkiksi Jokisipilälle.
Nythän se sitten alkaa elää omaa elämäänsä...
Suomalaiset historiantutkijat voisivat aktivoitua siinä missä kirjailijatkin... Bloggareista antaisin tästä vinkin esimerkiksi Jokisipilälle.
maanantaina, lokakuuta 16, 2006
Vandaaleita Kanadassa
Työpaikan kiertokirjeellä voi olla laajempaakin kiinnostusta: lähettäjänä Kansalliarkisto.
VANDAALI TÖHRI PERUSTUSLAKIJULISTUKSEN VUONNA 1983 KANADASSA
Library and Archives Canada säilyttää liittovaltion valtiollista asemaa koskevan Perustuslakijulistuksen (Proclamation of the Constitution Act) kahta alkuperäiskappaletta. Julistuksen toinen kappale allekirjoitettiin juhlallisesti ulkona tihkusateessa vuonna 1982, minkä vuoksi siinä on vähäisiä kosteusvaurioita. Toinen kappale allekirjoitettiin samana päivänä sisätiloissa. Vuotta myöhemmin onnistui Kansallisarkiston tutkijahuoneessa nuori kanadalainen opiskelija töhrimään punaisella maalilla tämän toisen alkuperäiskappaleen. Arkistosta eläkkeelle vuonna 1999 jäänyt James M. Whalen on juuri julkaissut "silminnäkijäraportin" koko Kanadaa kuohuttaneesta tapahtumasta ja toimenpiteistä, joilla arkiston konservaattorit yrittivät pelastaa julistuksen täydelliseltä tuholta.
Alkuvuodesta 1982 sai itseoppinut kalligrafi John Whitehead tehtäväksi laatia Kanadan Perustuslakijulistuksesta kaksi identtistä alkuperäiskappaletta. Kirjoituspalkkioksi sovittiin vaatimattomat 750 Kanadan dollaria. Whitehead käytti asiakirjapohjana pellavasta valmistettua paperia ja kirjoitusmusteena mustaa ja punaista vesiväriä. Asiakirjat, joiden koko on 47 x 60 senttimetriä, kruunasi 23-karaatin kullalla taiteillut Kanadan valtiolliset vaakunat. Whitehead väittää käyttäneensä työhön 300 tuntia.
Huhtikuun 17. päivänä 1982 Perustuslakijulistuksen allekirjoittivat kahdessa erillisessä allekirjoitustilaisuudessa mm. kuningatar Elisabet ja Kanadan pääministeri Pierre Elliot Trudeau. Pienestä katoksesta huolimatta tihkusade pääsi vaurioittamaan ulkona allekirjoitetun kappaleen. Parlamenttitalossa pian sen jälkeen allekirjoitettu kappale säilyi koskemattomana, mutta vain reilun vuoden verran.
VANDAALI YLLÄTTI KANSALLISARKISTON VIRKAMIEHET TÄYSIN
Perjantaina 22.7.1983 saapui Kansallisarkistoon (Ottawa) 24-vuotias Peter Greyson, joka halusi tutkia alkuperäistä Perustuslakijulistusta. Hän joutui jättämään laukkunsa lukolliseen lokerikkoon ennen kuin pääsi rekisteröitymään arkiston asiakkaaksi. Hän esitti virkamiehille opiskelijakortin, jonka oli myöntänyt Ontario College of Art.
Taidealan opiskelijana, joka oli siististi pukeutunut ja käyttäytyi kohteliaasti, Greysonin pyyntö ei herättänyt suurempia epäilyksiä arkistonhoitaja James M. Whalenissa, jonka tehtävänä oli toimittaa julistus tutkijahuoneeseen nro 701. Whalen ei kuitenkaan suostunut nuorukaisen pyyntöön, että hän saisi tutkia parempikuntoista julistusversiota yksikseen tutkijahuoneessa.
Yhtäkkiä Greyson kumartui julistuksen päälle ja valutti puvuntakin taskustaan punaista maalia keskelle pöydälle levitettyä julistusta. Myöhemmin taskusta löytyi pullo, jossa oli etikettinä "Elmer Safe Glue".
Whalen ei ehtinyt millään estää nuorukaista, jonka teko oli täysin arvaamaton. Miksi ihmeessä tuo teit, tivasi Whalen Greysonilta tarrauduttuaan tähän kiinni. Tämä kertoi motiivikseen, että hän halusi näin protestoida Kanadan hallituksen viikkoa aiemmin Yhdysvalloille myöntämää lupaa testata risteilyohjuksia Kanadan ilmatilassa. Greysonin mukaan hallituksen päätös rikkoi Perustuslakijulistuksen Kanadan kansalaisille myöntämiä oikeuksia. Greyson ei tehnyt vastarintaa, kun poliisi pidätti hänet epäiltynä valtion omaisuuden turmelemisesta. Hänen lokerikkoon jättämästään laukusta löytyi toinen pullo, jossa oli sinistä maalia.
Greyson todettiin oikeudessa syylliseksi valtion omaisuuden turmelemiseen ja hän sai 9.10.1984 piirituomarilta 89 päivää vankeutta, joka oli määrä sovittaa viikonloppuisin. Sen lisäksi hänelle tuomittiin 100 tuntia yhteiskuntapalvelua ja kahden vuoden koeaika. Tuomari perusteli yllättävän lievää tuomiota Greysonin hyvällä käytöksellä, "lupaavalla ammattiuralla" ja sillä, ettei nuorukaisella ollut aiempaa rikosrekisteriä.
Arkistonhoitaja James M. Whalen, jonka omaa uraa vandalisti synkensi kovasti, kertoo artikkelissaan, ettei Greyson missään vaiheessa katunut tekoaan. Sanomattakin on selvää, että Greyson sai porttikiellon Kansallisarkistoon. Hän täsmensi tekonsa motiivia seuraavasti:
- " I felt the Constitution Act was a document that brought the Charter of Rights into legally accepted practice here in Canada and by testing the Cruise Missile that stained the Constitution, and I felt the best way to convey that was to provide a stain that people could actually see".
KONSERVAATTOREIDEN PELASTUSTOIMET
Kansallisarkiston konservaattoreiden ensimmäisenä toimenpiteenä oli yrittää imeä maali pois paperin pinnalta. Osa maalista lähtikin tällä tavalla, osa oli jo tunkeutunut paperin kuitujen sekaan. Konservaattorit saivat menetelmiensä kehittämistä varten lisää pellavapaperia kalligrafi John Whiteheadilta. Ulkopuolisilta sateli monenlaisia ehdotuksia ja näitä pohdittiin viestimissäkin. Vandalisti näytti ärsyyntyvän siitä, että kaiken julkisen huomion saivat julistuksen pelastusyritykset eivätkä hänen protestinsa motiivit. Hän esitti omana kannanottonaan oikeuden edessä: "If yoy want the stain from our constitution (proclamation) to disappear you must not allow the Americans to test cruise missiles in Canada".
Julistuksen pelastusvaihtoehdoista radikaalein oli se, että leikataan maalin turmelema 20 prosenttia asiakirjan keskeltä pois ja liimataan sen tilalle kalligrafin kirjoittama uusi pala. Whitehead oli järkyttynyt tällaisesta suunnitelmasta. Useat muutkin pitivät leikkaamista ja liimaamista huonona vaihtoehtona, jopa epäeettisenä sellaisena. Sellainen toimenpide heikentäisi tärkeän asiakirjan aitoutta ja eheyttä. Konservaattorit ovat joka tapauksessa onnistuneet poistamaan maalia niin, että teksti sen alta on luettavissa. Tahrakin on muuttunut pinkinväriseksi.
KANSALLISARKISTON TURVALLISUUSJÄRJESTELYJÄ TIUKENNETTIIN
Aluksi Kansallisarkiston virkamiehet pyrkivät salaamaan vandaaliteon. He pitivät mahdollisena, että Greysonilla oli rikoskumppaneita, jotka voisivat yrittää vastaavanlaisia tihutöitä. Kun kävi ilmi, ettei kysymys ollut järjestäytyneestä protestiryhmästä vaan yksilöstä, Kansallisarkisto kertoi tapahtuneesta medialle. Tämä oli kuitenkin jo tunnin kuluessa saanut tapahtuneesta vihiä. Turmeltunut julistus näytettiin niin lehdissä kuin televisiossakin. Mediaa kiinnostivat viikkokausia asiakirjan konservointiyritykset, arkiston turvallisuusjärjestelyt ja syytetyn kohtalo.
Heti vandaaliteon jälkeen Kansallisarkisto rajoitti arvokkaimpien asiakirjojensa käyttömahdollisuuksia. Arkistonhoitajat saivat tehtäväksi läpikäydä vastuullaan olevat asiakirjat ja laatia luettelon poikkeuksellisen arvokkaista asiakirjoista, joiden suhteen Kansallisarkisto ottaisi käyttöön aiempaa tiukemmat turvallisuusjärjestelyt. Eräs uusista varotoimenpiteistä oli se, että arvokkaimmat asiakirjat tarjottaisiin tutkijoille vain hyvin tukevan, lasilla varustetun siirrettävän laatikon sisälle asetettuna. Lupa arvokkaimpien asiakirjojen tutkimiseen myönnettiin entistä harvemmalle eikä luvan saanut voisi tutkia näitä asiakirjoja koskaan ilman virkamiehen läsnäoloa. Toisaalta Kansallisarkisto ei halunnut asettaa ehdottomia käyttökieltoja kaikkein arvokkaimmillekaan asiakirjoille.
Tietolähteenä:
""Out, Damned Spot!" The Staining of the Proclamation of the Constitution Act, 1982"", James M. Whalen. - Aikakauskirjassa Archivaria, The Journal of the Association of Canadian Archivists, Number 61 (Springt 2006), pp. 289-298.
Library and Archives Canada, kotisivut osoitteessa:
http://www.collectionscanada.ca
Proclamation of the Constitution Act (1982) löytyy valokuvana verkkosivulta:
http://www.collectionscanada.ca/05/0509/050951/05095111_e.html
VANDAALI TÖHRI PERUSTUSLAKIJULISTUKSEN VUONNA 1983 KANADASSA
Library and Archives Canada säilyttää liittovaltion valtiollista asemaa koskevan Perustuslakijulistuksen (Proclamation of the Constitution Act) kahta alkuperäiskappaletta. Julistuksen toinen kappale allekirjoitettiin juhlallisesti ulkona tihkusateessa vuonna 1982, minkä vuoksi siinä on vähäisiä kosteusvaurioita. Toinen kappale allekirjoitettiin samana päivänä sisätiloissa. Vuotta myöhemmin onnistui Kansallisarkiston tutkijahuoneessa nuori kanadalainen opiskelija töhrimään punaisella maalilla tämän toisen alkuperäiskappaleen. Arkistosta eläkkeelle vuonna 1999 jäänyt James M. Whalen on juuri julkaissut "silminnäkijäraportin" koko Kanadaa kuohuttaneesta tapahtumasta ja toimenpiteistä, joilla arkiston konservaattorit yrittivät pelastaa julistuksen täydelliseltä tuholta.
Alkuvuodesta 1982 sai itseoppinut kalligrafi John Whitehead tehtäväksi laatia Kanadan Perustuslakijulistuksesta kaksi identtistä alkuperäiskappaletta. Kirjoituspalkkioksi sovittiin vaatimattomat 750 Kanadan dollaria. Whitehead käytti asiakirjapohjana pellavasta valmistettua paperia ja kirjoitusmusteena mustaa ja punaista vesiväriä. Asiakirjat, joiden koko on 47 x 60 senttimetriä, kruunasi 23-karaatin kullalla taiteillut Kanadan valtiolliset vaakunat. Whitehead väittää käyttäneensä työhön 300 tuntia.
Huhtikuun 17. päivänä 1982 Perustuslakijulistuksen allekirjoittivat kahdessa erillisessä allekirjoitustilaisuudessa mm. kuningatar Elisabet ja Kanadan pääministeri Pierre Elliot Trudeau. Pienestä katoksesta huolimatta tihkusade pääsi vaurioittamaan ulkona allekirjoitetun kappaleen. Parlamenttitalossa pian sen jälkeen allekirjoitettu kappale säilyi koskemattomana, mutta vain reilun vuoden verran.
VANDAALI YLLÄTTI KANSALLISARKISTON VIRKAMIEHET TÄYSIN
Perjantaina 22.7.1983 saapui Kansallisarkistoon (Ottawa) 24-vuotias Peter Greyson, joka halusi tutkia alkuperäistä Perustuslakijulistusta. Hän joutui jättämään laukkunsa lukolliseen lokerikkoon ennen kuin pääsi rekisteröitymään arkiston asiakkaaksi. Hän esitti virkamiehille opiskelijakortin, jonka oli myöntänyt Ontario College of Art.
Taidealan opiskelijana, joka oli siististi pukeutunut ja käyttäytyi kohteliaasti, Greysonin pyyntö ei herättänyt suurempia epäilyksiä arkistonhoitaja James M. Whalenissa, jonka tehtävänä oli toimittaa julistus tutkijahuoneeseen nro 701. Whalen ei kuitenkaan suostunut nuorukaisen pyyntöön, että hän saisi tutkia parempikuntoista julistusversiota yksikseen tutkijahuoneessa.
Yhtäkkiä Greyson kumartui julistuksen päälle ja valutti puvuntakin taskustaan punaista maalia keskelle pöydälle levitettyä julistusta. Myöhemmin taskusta löytyi pullo, jossa oli etikettinä "Elmer Safe Glue".
Whalen ei ehtinyt millään estää nuorukaista, jonka teko oli täysin arvaamaton. Miksi ihmeessä tuo teit, tivasi Whalen Greysonilta tarrauduttuaan tähän kiinni. Tämä kertoi motiivikseen, että hän halusi näin protestoida Kanadan hallituksen viikkoa aiemmin Yhdysvalloille myöntämää lupaa testata risteilyohjuksia Kanadan ilmatilassa. Greysonin mukaan hallituksen päätös rikkoi Perustuslakijulistuksen Kanadan kansalaisille myöntämiä oikeuksia. Greyson ei tehnyt vastarintaa, kun poliisi pidätti hänet epäiltynä valtion omaisuuden turmelemisesta. Hänen lokerikkoon jättämästään laukusta löytyi toinen pullo, jossa oli sinistä maalia.
Greyson todettiin oikeudessa syylliseksi valtion omaisuuden turmelemiseen ja hän sai 9.10.1984 piirituomarilta 89 päivää vankeutta, joka oli määrä sovittaa viikonloppuisin. Sen lisäksi hänelle tuomittiin 100 tuntia yhteiskuntapalvelua ja kahden vuoden koeaika. Tuomari perusteli yllättävän lievää tuomiota Greysonin hyvällä käytöksellä, "lupaavalla ammattiuralla" ja sillä, ettei nuorukaisella ollut aiempaa rikosrekisteriä.
Arkistonhoitaja James M. Whalen, jonka omaa uraa vandalisti synkensi kovasti, kertoo artikkelissaan, ettei Greyson missään vaiheessa katunut tekoaan. Sanomattakin on selvää, että Greyson sai porttikiellon Kansallisarkistoon. Hän täsmensi tekonsa motiivia seuraavasti:
- " I felt the Constitution Act was a document that brought the Charter of Rights into legally accepted practice here in Canada and by testing the Cruise Missile that stained the Constitution, and I felt the best way to convey that was to provide a stain that people could actually see".
KONSERVAATTOREIDEN PELASTUSTOIMET
Kansallisarkiston konservaattoreiden ensimmäisenä toimenpiteenä oli yrittää imeä maali pois paperin pinnalta. Osa maalista lähtikin tällä tavalla, osa oli jo tunkeutunut paperin kuitujen sekaan. Konservaattorit saivat menetelmiensä kehittämistä varten lisää pellavapaperia kalligrafi John Whiteheadilta. Ulkopuolisilta sateli monenlaisia ehdotuksia ja näitä pohdittiin viestimissäkin. Vandalisti näytti ärsyyntyvän siitä, että kaiken julkisen huomion saivat julistuksen pelastusyritykset eivätkä hänen protestinsa motiivit. Hän esitti omana kannanottonaan oikeuden edessä: "If yoy want the stain from our constitution (proclamation) to disappear you must not allow the Americans to test cruise missiles in Canada".
Julistuksen pelastusvaihtoehdoista radikaalein oli se, että leikataan maalin turmelema 20 prosenttia asiakirjan keskeltä pois ja liimataan sen tilalle kalligrafin kirjoittama uusi pala. Whitehead oli järkyttynyt tällaisesta suunnitelmasta. Useat muutkin pitivät leikkaamista ja liimaamista huonona vaihtoehtona, jopa epäeettisenä sellaisena. Sellainen toimenpide heikentäisi tärkeän asiakirjan aitoutta ja eheyttä. Konservaattorit ovat joka tapauksessa onnistuneet poistamaan maalia niin, että teksti sen alta on luettavissa. Tahrakin on muuttunut pinkinväriseksi.
KANSALLISARKISTON TURVALLISUUSJÄRJESTELYJÄ TIUKENNETTIIN
Aluksi Kansallisarkiston virkamiehet pyrkivät salaamaan vandaaliteon. He pitivät mahdollisena, että Greysonilla oli rikoskumppaneita, jotka voisivat yrittää vastaavanlaisia tihutöitä. Kun kävi ilmi, ettei kysymys ollut järjestäytyneestä protestiryhmästä vaan yksilöstä, Kansallisarkisto kertoi tapahtuneesta medialle. Tämä oli kuitenkin jo tunnin kuluessa saanut tapahtuneesta vihiä. Turmeltunut julistus näytettiin niin lehdissä kuin televisiossakin. Mediaa kiinnostivat viikkokausia asiakirjan konservointiyritykset, arkiston turvallisuusjärjestelyt ja syytetyn kohtalo.
Heti vandaaliteon jälkeen Kansallisarkisto rajoitti arvokkaimpien asiakirjojensa käyttömahdollisuuksia. Arkistonhoitajat saivat tehtäväksi läpikäydä vastuullaan olevat asiakirjat ja laatia luettelon poikkeuksellisen arvokkaista asiakirjoista, joiden suhteen Kansallisarkisto ottaisi käyttöön aiempaa tiukemmat turvallisuusjärjestelyt. Eräs uusista varotoimenpiteistä oli se, että arvokkaimmat asiakirjat tarjottaisiin tutkijoille vain hyvin tukevan, lasilla varustetun siirrettävän laatikon sisälle asetettuna. Lupa arvokkaimpien asiakirjojen tutkimiseen myönnettiin entistä harvemmalle eikä luvan saanut voisi tutkia näitä asiakirjoja koskaan ilman virkamiehen läsnäoloa. Toisaalta Kansallisarkisto ei halunnut asettaa ehdottomia käyttökieltoja kaikkein arvokkaimmillekaan asiakirjoille.
Tietolähteenä:
""Out, Damned Spot!" The Staining of the Proclamation of the Constitution Act, 1982"", James M. Whalen. - Aikakauskirjassa Archivaria, The Journal of the Association of Canadian Archivists, Number 61 (Springt 2006), pp. 289-298.
Library and Archives Canada, kotisivut osoitteessa:
http://www.collectionscanada.ca
Proclamation of the Constitution Act (1982) löytyy valokuvana verkkosivulta:
http://www.collectionscanada.ca/05/0509/050951/05095111_e.html
sunnuntai, lokakuuta 15, 2006
Karonkkayllätys
Perjantaina tuli sitten luvatuksi julkisesti, että elokuvaohjaaja ja -tuottaja Jouko Aaltosesta tehdään pika pikaa taiteiden tohtori.
Ensiesiintyminen vastaväittäjän roolissa oli Lumen isossa salissa huimaa, hauskinta oli tietysti marssiminen rivissä tohtorin hatun kanssa stagelle. Edessä istuessa valonheittäjät peittivät näkymän saliin, jossa oli yli 200 kuuntelijaa. Aikamoinen määrä. Kolme ja puoli tuntia hupi kesti. Väittivät ettei aika käynyt pitkäksi. Vain kaksi vanhan polven ohjaajaa narisi puheesta "tieteellisyydestä".
Karonkassa oli kivaa. Taidanpa olla ensimmäinen karonkkapuhuja, joka on esittänyt oman puheensa karaokena. Jouko nimittäin muisteli omassa puheessaan vuoden 1999 dokumenttielokuvaohjaajien matkaa New Yorkiin, jossa eksyimme muistaakseni Jacob's Tree -nimiseen baariin. Olin itse tutkimusmatkalla Washington D.C:ssä ja matkustin New Yorkiin katsomaan suomalaisten dokumenttiohjaajien esittelyä kaupungin Suomi-talossa.
Eräänä iltana mainitussa baarissa oli karaokea ja kävimme vetäisemässä Betatles-klassikon Back in the USSR, Amerikassa kun olimme. Minä lauloin, Jouko ja Arto Halonen komppasivat taustakuorossa ja tanssipoikina. Paikallinen yleisö otti omakseen huutaen ja tsempaten suomalaisesta näkökulmasta aika villisti.
Väittelijän puheen lopuksi minulle osoitettiin sormella tie lavalla, jossa mikki odotti. Olihan se aika yllätys, mutta onpa tässä rutiinia vuosien varrella kertynyt.
Myöhemmin illalla karonkassa vedimme sitten samalla porukalla uusinnan Back in the USSR-zipaleesta. Toivottavasti ympärillä häärineet valokuvaajat onnistuivat tallentamaan tunnelman. Jopa karaokenvetäjällä näytti olevan hauskaa.
Karonkka katkaisi sitten elokuusta asti olleen dieettini. 15 kiloa ehti mennä kahdessa kuukaudessa ja viikossa, ehkä kropan pitää antaa vähän levätä välillä. Viime helmikuusta painon menetystä on jo reilut 20 kiloa.
Ajattelin kuitenkin elää lähiajat varsin kevyellä ruokavaliolla, vaikka ei tiukkistelisikaan. Tammikuussa aloitan sitten uuden, kevään mittaisen kuurin, jonka pitäisi viedä lopullisesti, kestävän kehityksen mukaisesti ekologiseen normaalipainoon.
Ensiesiintyminen vastaväittäjän roolissa oli Lumen isossa salissa huimaa, hauskinta oli tietysti marssiminen rivissä tohtorin hatun kanssa stagelle. Edessä istuessa valonheittäjät peittivät näkymän saliin, jossa oli yli 200 kuuntelijaa. Aikamoinen määrä. Kolme ja puoli tuntia hupi kesti. Väittivät ettei aika käynyt pitkäksi. Vain kaksi vanhan polven ohjaajaa narisi puheesta "tieteellisyydestä".
Karonkassa oli kivaa. Taidanpa olla ensimmäinen karonkkapuhuja, joka on esittänyt oman puheensa karaokena. Jouko nimittäin muisteli omassa puheessaan vuoden 1999 dokumenttielokuvaohjaajien matkaa New Yorkiin, jossa eksyimme muistaakseni Jacob's Tree -nimiseen baariin. Olin itse tutkimusmatkalla Washington D.C:ssä ja matkustin New Yorkiin katsomaan suomalaisten dokumenttiohjaajien esittelyä kaupungin Suomi-talossa.
Eräänä iltana mainitussa baarissa oli karaokea ja kävimme vetäisemässä Betatles-klassikon Back in the USSR, Amerikassa kun olimme. Minä lauloin, Jouko ja Arto Halonen komppasivat taustakuorossa ja tanssipoikina. Paikallinen yleisö otti omakseen huutaen ja tsempaten suomalaisesta näkökulmasta aika villisti.
Väittelijän puheen lopuksi minulle osoitettiin sormella tie lavalla, jossa mikki odotti. Olihan se aika yllätys, mutta onpa tässä rutiinia vuosien varrella kertynyt.
Myöhemmin illalla karonkassa vedimme sitten samalla porukalla uusinnan Back in the USSR-zipaleesta. Toivottavasti ympärillä häärineet valokuvaajat onnistuivat tallentamaan tunnelman. Jopa karaokenvetäjällä näytti olevan hauskaa.
Karonkka katkaisi sitten elokuusta asti olleen dieettini. 15 kiloa ehti mennä kahdessa kuukaudessa ja viikossa, ehkä kropan pitää antaa vähän levätä välillä. Viime helmikuusta painon menetystä on jo reilut 20 kiloa.
Ajattelin kuitenkin elää lähiajat varsin kevyellä ruokavaliolla, vaikka ei tiukkistelisikaan. Tammikuussa aloitan sitten uuden, kevään mittaisen kuurin, jonka pitäisi viedä lopullisesti, kestävän kehityksen mukaisesti ekologiseen normaalipainoon.
perjantaina, lokakuuta 13, 2006
Lähetään täysillä...
Orhan Pamuk sai kirjallisuuden Nobelin. Onko tänään Martti Ahtisaaren vuoro?
Tänään joudun sitten baanalle. Ensi kertaa vastaväittäjänä.
"Lähetään täysillä ja katsotaan mihin se riittää".
Tänään joudun sitten baanalle. Ensi kertaa vastaväittäjänä.
"Lähetään täysillä ja katsotaan mihin se riittää".
keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006
Helpottaa
Dokumentin ydin-sarjan viimeinen näytös tältä syksyltä on ohi. Viiden musiikkiaiheisen näytöksen rakentaminen oli kova urakka. Siksi oli mukavaa nähdä salissa tässä viimeisessä näytöksessä yli 70 henkeä.
Raikuvia taputuksia saivat tunnelmassa mukana olleet rockkonkarit Timo Jämsen ja Jussi Raittinen. Jämsen nähtiin 9 sekunnin mittaisessa James-mainoksessa 1960-luvun alusta, mikä herätti spontaanit taputukset yleisössä. Raittista emme valkokankaalta seuranneet, mutta mainituksi tuli se, että James-kiertuiden esiintyjä hänkin aikoinaan veljensä Eeron kanssa oli. Yleisradion kevyen musiikin professionaalit näyttivät olevan myös hyvin edustettuna yleisössä, muista musiikin ammattilaisista ja harrastajista puhumattakaan. Sana oli siis kiertänyt.
Huimimat sessiot olivat tietysti Eläköön Nuoruus! (1968), Postisäästöpankin dokumenttifilmi, joka paneutui nuoriso-ongelmiin Blues Sectionin soittaessa ja Jim Pembroken laulaessa kansainvälisellä kielellä sitä progressiivista rockia. Elokuvaa tehdessä Blues Section ei käsittääkseni enää keikkaillut, joten täytyy Hasse Wallilta ensi kerralla tavatessa kysäistä enemmän tästä elokuvasta ja sen tekemisestä. Lähes samanveroinen vetovoimaltaan oli Axalon-tango, finnivoidemainos, jonka esittää yhtyeen kanssa livenä underground-MAN M.A. Numminen.
Esitteemme tähän näytökseen kasvoi 15-sivuiseksi, mutta olihan näytteitä, otteita, mainoksia ja musiikkipitoisia lyhäreitä - elokuvien trailereita, "promorullia" ja perinteisempiä lyhytelokuvia esillä kaikkiaan 60. En jaksa laskea montako syksyn esityssarjaan näitä juttuja mahtui - veikkaisin lähelle 150.
Jokainen niistä pitää ensin "löytää", noutaa varastosta, tarkistaa, paikata tarvittaessa, suunnitella kokonaisuus ja sen koostumus - esitysjärjestys -, tehdä tarpeelliset videosiirrot, koostaa esitysvideo, etsiä tekijä- ja esiintyjätiedot, kirjoittaa ne kokoon, ja lopulta kirjoittaa elokuvakohtainen esittely. Tuloksena siis viisi esityskertaa viikon välein, yhteensä 150 yksikköä ja yli 50 liuskaa tekstiä aiemmin vain vähän jos koskaan tallatussa lumihangessa. Se ei ole ihan vähäinen saavutus.
Elokuva-arkiston kollegat Juha Seitajärvi (musiikki elokuvassa) ja Ilkka Kippola (lyhytelokuva) tekivät valtaisan työn, minä lähinnä avittelin näiden kahden spesialistin vanavedessä.
Kolmikon yhteistyö oli niin kivaa, että epäilemättä perästä kuuluu. Ilkan kanssahan olemme näitä näytöksiä väsänneet vuosien varrella tämän syksyiset mukaanlukien 34 kappaletta.
Neljättä vuotta pyörineen Dokumentin ytimessä -sarjan kokonaisuudet - veikkaisin että ainakin 30 näistä 34:stä - olisivat käytännössä sellaisenaan mainio lisä jonkin (sopivan) televisiokanavan ohjelmistoon, osa niistä soveltuisi lähes sellaisenaan jopa DVD-julkaisuksi ja esimerkiksi tämän Elävän kuvan musiikkiraita -sarjan osalta esitteemme ovat enemmän kuin puolivalmiita käsikirjoituksia radio-ohjelmiksi ja sisältö helposti toteutettavissa myös cd- ja dvd-kokoelmana. Nämä viimeisimmät ovat kuitenkin hankalasti tuotettavissa. Mutta sinällään on hassua, että työn tulokset ovat esillä vain kerran Helsingissä.
Raikuvia taputuksia saivat tunnelmassa mukana olleet rockkonkarit Timo Jämsen ja Jussi Raittinen. Jämsen nähtiin 9 sekunnin mittaisessa James-mainoksessa 1960-luvun alusta, mikä herätti spontaanit taputukset yleisössä. Raittista emme valkokankaalta seuranneet, mutta mainituksi tuli se, että James-kiertuiden esiintyjä hänkin aikoinaan veljensä Eeron kanssa oli. Yleisradion kevyen musiikin professionaalit näyttivät olevan myös hyvin edustettuna yleisössä, muista musiikin ammattilaisista ja harrastajista puhumattakaan. Sana oli siis kiertänyt.
Huimimat sessiot olivat tietysti Eläköön Nuoruus! (1968), Postisäästöpankin dokumenttifilmi, joka paneutui nuoriso-ongelmiin Blues Sectionin soittaessa ja Jim Pembroken laulaessa kansainvälisellä kielellä sitä progressiivista rockia. Elokuvaa tehdessä Blues Section ei käsittääkseni enää keikkaillut, joten täytyy Hasse Wallilta ensi kerralla tavatessa kysäistä enemmän tästä elokuvasta ja sen tekemisestä. Lähes samanveroinen vetovoimaltaan oli Axalon-tango, finnivoidemainos, jonka esittää yhtyeen kanssa livenä underground-MAN M.A. Numminen.
Esitteemme tähän näytökseen kasvoi 15-sivuiseksi, mutta olihan näytteitä, otteita, mainoksia ja musiikkipitoisia lyhäreitä - elokuvien trailereita, "promorullia" ja perinteisempiä lyhytelokuvia esillä kaikkiaan 60. En jaksa laskea montako syksyn esityssarjaan näitä juttuja mahtui - veikkaisin lähelle 150.
Jokainen niistä pitää ensin "löytää", noutaa varastosta, tarkistaa, paikata tarvittaessa, suunnitella kokonaisuus ja sen koostumus - esitysjärjestys -, tehdä tarpeelliset videosiirrot, koostaa esitysvideo, etsiä tekijä- ja esiintyjätiedot, kirjoittaa ne kokoon, ja lopulta kirjoittaa elokuvakohtainen esittely. Tuloksena siis viisi esityskertaa viikon välein, yhteensä 150 yksikköä ja yli 50 liuskaa tekstiä aiemmin vain vähän jos koskaan tallatussa lumihangessa. Se ei ole ihan vähäinen saavutus.
Elokuva-arkiston kollegat Juha Seitajärvi (musiikki elokuvassa) ja Ilkka Kippola (lyhytelokuva) tekivät valtaisan työn, minä lähinnä avittelin näiden kahden spesialistin vanavedessä.
Kolmikon yhteistyö oli niin kivaa, että epäilemättä perästä kuuluu. Ilkan kanssahan olemme näitä näytöksiä väsänneet vuosien varrella tämän syksyiset mukaanlukien 34 kappaletta.
Neljättä vuotta pyörineen Dokumentin ytimessä -sarjan kokonaisuudet - veikkaisin että ainakin 30 näistä 34:stä - olisivat käytännössä sellaisenaan mainio lisä jonkin (sopivan) televisiokanavan ohjelmistoon, osa niistä soveltuisi lähes sellaisenaan jopa DVD-julkaisuksi ja esimerkiksi tämän Elävän kuvan musiikkiraita -sarjan osalta esitteemme ovat enemmän kuin puolivalmiita käsikirjoituksia radio-ohjelmiksi ja sisältö helposti toteutettavissa myös cd- ja dvd-kokoelmana. Nämä viimeisimmät ovat kuitenkin hankalasti tuotettavissa. Mutta sinällään on hassua, että työn tulokset ovat esillä vain kerran Helsingissä.
Dokumentin ytimessä 34: Sirpalesatu 1957–2000
Orionissa, Eerikinkatu 15, tänään klo 17. Vapaa pääsy
Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 34: Sirpalesatu 1957–2000
Ajan Kuvastinta valmistava Kansan Elokuva oli rohjennut lähettää kameramiehensä Helsingin työväentalon hornankattilaan, missä kisailtiin "Suomen Elvis Presley" –tittelistä 19.3.1957. Vaikka ensimmäinen rockkilpailu oli näin toteutettu, ihan vakuuttuneita rock and roll´in tulevaisuudesta ei silti oltu. Se selittänee ne vetäisyt alta lipan, jotka latasi iskuun Kansan Elokuvan skripteri Jukka "Vallu" Virtanen. Vallu ei täysin nielaissut sitä, että nuori Jarno Hiilloskorpi jäi pisteille,vaikka kirjasikin journalistin objektiivisuudella tosiasian: amatöörirokkareiden ensimmäinen Elvis oli Lars "Heruli" Hermann.
Ilmassa oli muutosta: nuoriso esiintyi nyt nuorisolle. Ensin menestystä saivat nuoret tytöt usein lap-senomaisilla äänillään. Siirtyminen rockiin – kaikessa suomalaisessa viattomuudessaan – tarkoitti solisti-en miehistymistä. Esikuvana oli angloamerikkalainen teinipop – esimerkiksi yhdysvaltalaisten esikuvien negroidia sointia kukaan ei tavoitellut. Vesa Kurkelan sanoin: "Rocklaulu oli useimmille heistä pienen äänen rikkihuutamista, kireää kähinää ja rääkymistä". Parodiset sävyt eivät olleet harvinaisia, Kurkelan esimerkkeinä ovat televisiojulkkis Antti Einiön "takakireä mylvintä" ja Spede Pasasen verbaali-irrottelu Pronominirockissa. Rock välittyi ensi vuosinaan erityisesti elokuvan kautta.
Rajuhenkinen rock'n roll ei seksuaalisuudessaan ja kovuudessaan lyönyt kuitenkaan läpi moneen vuoteen: kun niin tapahtui, Elvis oli jo muuttanut tyyliään pehmeämmäksi. Kotimaiset rokkarit valittiin nuorten iskelmälaulajien tapaan valtakunnallisissa laulukilpailuissa. Uutta oli, että televisio välitti tapahtuman suorana lähetyksenä. Ajatus oli lainattu Ruotsista, niin kuin melkein kaikki muukin nuorisokulttuurin uutuudet. Suomen ensimmäiseksi rockkuninkaaksi valittiin 16-vuotias Kaj Järnström, joka taiteilijanimellä Rock-Jerry värvättiin saman tien Onni Gideonin yhtyeen solistiksi.
Viimeistään Rock-Jerryn ensilevytyksen suurmenestys (1960) vakuutti mainosalan siitä, että nuoriso oli hurahtamassa rokkiin pysyvästi. Mattisen Teollisuus Oy Heinolasta ulosmittasi ensimmäisten joukossa nuorten ja heidän isukkiensa ostovoiman "James"-farkuilla, jotka muotoilivat 1950-luvun lättähattukulttuuria amerikkalaisemmaksi. Samaa jenkkisykettä etsi Filmitalon ohjaaja Hans Haataja ja musiikkimies Kaarlo Kaartinen mainosfilmeihinsä James I ja II (1960).
Haataja oli jo suunnitellut pari Hot Rod –farkkumainosta Kaarlo Kaartisen ja Jaakko Salon vielä vaisusti rokkaavien biisien pohjalta. Oikea dynamiikka löytyi vasta "When the Saints Go Marching in" –kertosäettä kopioitaessa. Kaartinen runoili säkeen mainosmuotoon "When the James Go Marching in", jonka tulkitsi sitten Kai Lind suggestiivisen James-pyörylän pyöriessä. Toisen variaatioista lauloi nuorison idoli Timo Jämsen (oik. Keijo Ahola, s. 1942) joka saapui rokin ruusutarhaan pitkänsillan pohjoispuolelta.
Mattisen mainonnalla meni lujaa vuoden päivät. Roban Se-teatteria ja Expon jamihallia koristelttin "I like James" –plakaatein, ja monet bändeistä soittelivat rock´n´roll –tunnaria. Mutta vuoden 1962 jinglessä James päällä joka säällä sävelet soivat jo kaupunkien aikuisnuorisolle. Studiolavasteissa lauloi jatsahtavasti Kai Lind ja The Four Cats, jonka jokaisen jannun yllä oli siistit ulkoiluvetimet.
The Four Cats oli keskeinen bändi myös Maunu Kurkvaaran musiikkikarusellissa Lauantaileikit (1963), jonka tähdistöä oli valikoimassa uuden aallon kotimainen makutuomari Aito Mäkinen. Kuunneltuaan tuon ja edellisen vuoden levytykset Mäkinen teki valintansa ja jätti ohjaajan tehtäväksi sijoittaa artistit paikoilleen pääkaupungin päivään, iltaan ja yöhön.
Elokuvan trailerin välähdyksissä The Four Cats on päiväyhtye, joka vaeltaa baareissa ja kaduilla laulaen otteita Scandialle levyttämistään hiteistä Suuret setelit ja Kaikki muuttuu. Yhtyeen naissolistina laulaa urbaanin päiväperhosen roolissa pirtsakka Ann-Christine. Illan kosmopoliittisin tähti on Laila Kinnunen, joka tunnelmoi venäjäksi iskelmää Mantsurian kukkuloilla. Mäkisen korva oli herkistynyt myös uuden tangobuumin mollitunnelmille. Niitä välittää elokuvaan iltayön kunkku Eino Grön sekä Monosen Satumaan laulaja Reijo Taipale. Aamutuntien finaaliksi puhaltaa tyhjien katujen ylle trumpettisoolon Ossi Runne.
Kurkvaaran filmi viestitti kaduilla ajelehtivien sinkkujen urbaanista yksinäisyydestä. Sen sijaan ajan mainokset vetosivat parisuhteeseen ja perheen taloudesta vastaavan emännän tehtäviin, kuten Kaartisen sovittama pulverimainos Tend-Kilopaketti (1962) sekä Laila Kinnusen hyräilyn siivittämä ilman raikastus Air-Wick-Mistair (1963). Mainostoimisto Lintaksen majesteettitason sarjassa, Majesteetti Englund ja Bergström (1960) käyttävät luovan sävellystyönsä liukastimena Majesteetti-margariinilla siveltyjä leipiä, joilla on eturivin paikka emännän kattauksessa.
Luovan parisuhteen merkitykset toi valkokankaale naistenlehtien tähtiparin Aatos Tapala ja Tamara Lund. He virittivät tosiaan tunnelmaan Juhlavehnäs-mainoksen (1964) Tula-lul-lal-lei –duetolla. Perheellinen tähtisopraano Anita Välkki oli jo laulanut onnen tunteensa julki Askon Olohuone -mainoksessa (1962).
Alkanut 1960-luku nuorensi nopeasti elokuvan kentillä taiteilevan tekijäkaartin. T. J. Särkkä teki viimeisen pitkän elokuvansa vuonna 1962 ja saatteli hallittuun konkurssiin studiokauden elokuvayhtiönsä Suomen Filmiteollisuuden. Nuoremman polven yrittäjät astuivat uudeksi aalloksi kutsutun ilmiön merkeissä kotimaisen pitkän- ja lyhyen elokuvan tyhjiöön. Erkko Kivikosken perustama Filmiryhmä, Risto Jarvan Filminor, Felix Forsmanin (1958-62) ja Kaarlo Nuorvalan (1962-) johtama Fennada Filmi Junior, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin FJ-Filmi sekä edelleen iskukykyinen Suomi-Filmi tuottivat ensimmäiset tekijän signeeraamat, omintakeiset lyhytelokuvat.
Modernismin etuvartioon lukeutuvat jazz-bändit kiehtoivat uusia elokuvaajia. He näkivät musiikin teke-misen luovassa prosessissa ja levytyksen vuorovaikutussuhteissa elokuvan valmistamiseen rinnastuvan sisarsuhteen ja joskus jopa muusan. Erkko Kivikoskien EP-X-503 (1962) eteni Pentti Lasasen ja Nakke Juhanssonin luovasta seikkailusta Scandian äänilevyksi asti. Tosiasiassa vinyyli, joka antoi elokuvalle nimen, oli fiktiivinen tuote kuten koko musisoinnin prosessi, joka tapahtui Kulttuuritalon näyttämöllä vain Kivikosken elokuvaa varten.Vastaavaa leikittelyä fiktiivisen ja toden rajapinnassa nähdään Fennada-Filmi Juniorin lyhytfilmissä Kivimies (1964). Jatsidiggarit Martti Utriainen ja Sauli Rantamäki suunnittelivat tämän musiikkipitoisen lyhärin kaupallisen mainostehtailun väliajalla.
Molemmat lyhytfilmit leikkasi Juho Gartz, joka muotoili myöhemmin Kaj Chydeniuksen progressiiviselle musiikille kuvallisen vastineen Mikko Niskasen elokuvassa Lapualaismorsian (1967). Elokuvan trailerissa Vihtori Kosolan ja Lapuan liikkeen aika rinnastuu aseistakieltäytymistä esitteleviin ajankohtaiskuviin ja poliittisiin lauluihin. Myöhemmin Gartz teki Niskasen rakkauselokuvaan Asvattilampaat (1968) trailerin, joka tiivistää kuviksi vuosikymmenensä rakkauslaulun Sinua, sinua Rakastan.
Vuonna 1963 soi suomalaisessa mainosfilmissä blues: Lasse Mårtenson esiintyi Mainostelevision musiikkiohjelman lavasteissa ja tulkitsi Toivo Kärjen mollisävelmän vetäväksi mainoshitiksi Boston Blues. Vuosikymmenen edetessä kohosi yhteiskunnallinen pulssi ja edellytti toisenlaisia mainoksia, kuten Filmi-Jatan tekemiä spotteja Osuuspankin nuorisosäästäjille. OKO Nuorisosäästön (1967) sanomaa levitti laulava hurmuripoika Johnny Liebkind sekä beatkutrinen folkyhtye Hootenanny-trio.
Eläköön Nuoruus! (1968) oli kilpailevan Postisäästöpankin dokumenttifilmi, joka paneutui nuoriso-ongelmiin Blues Sectionin soittaessa ja Jim Pembroken laulaessa kansainvälisellä kielellä sitä progressiivista rockia. Samana vuonna undergroundin julkkis M.A. Numminen lauloi livenä äänikameralle Axalon-tango –ihovoidemainoksen. Koska mainoksen tuottaja Aito Mäkinen ei ollut lainkaan vakuuttunut Nummisen särkyvän ja pätkivän nenä-ääntelyn välittymisestä, tekstitettiin kuvaan laulun informatiivinen ydinsanoma.
Aikaisemmin vuonna 1966 laulatti Elokuvayhtiö Filmiseppo protestilaulaja Irwin Goodmania omassa luksuskodissaan Kulta-Kenkä –mainokseen. Raikulilaulajaa tarvittiin jälleen vuonna 1969 mainostamaan bootseja pystybaarissa repäisevällä esityksellä St. Pauli ja Reberbahn. Kulta-Kenkiä oli myös mainostanut Kalajoen oma tyttö Katri-Helena, vaikka hänet tunnettiin paremmin Likenneturva Taljan tietoiskusta Polkkis (1966), jonka valmisti tilaajalle elokuvayhtiö Veikko Laihanen.
Veikko Laihanen teki myös korkeakulttuurisen mittatilaustyön Savonlinnan oopperajuhlat (1967). Laihasen kuvaaja taltioi ensimmäisten oopperajuhlien yhteydessä värille Mozartin Fidelion historiallisen esityksen. Myös osa Mainostelevision kustannetuista ohjelmista sisälsi vakavaa kulttuuritarjontaa, kuten Rainer Pankolan kuvaama ja ohjaama, Filmiyhtymän tuottama ja Vaasan Myllyn ponsoroima sarja Ulkosuomalaiset. Kansainväliseen menestykseen ja suihkukoneluokkaan noussut oopperalaulaja Kim Borg oli yksi sarjan maineikkain tähti.
Tämän jälkeen on syytä harpata varhaisen Suomi-rockin aamuhämärään ja sen ensimmäisiin herjoihin. Ne heitti levyfirmalleen Finlandia-yhtyeen ammattiylpeä solisti Ensio Suominen Narrien illat (1970) elokuvan trailerissa. Siinä Suominen laulaa biisinsä suomeksi, suoraan katsojille kohdentaen uuden rocksukupolven fiktiivisenä tähtenä. Suomi-rockin Saimaa-ilmiössä (1981) fiktio oli jo muuttunut todellisuudeksi ja todellisuus Lasse Naukkarisen käsivaralla kuvatuksi dokumentiksi rockareiden seilailusta Saimaalla ja irroittelusta pakallisissa bileissä. Saimaa-ilmiön traileri tarjoilee vielä tukevan siivun Suomi-rockin sankariainesta Juice Leskisen, Ismo Alangon sekä Martti Syrjän tekemisistä. Kaukana edessä oli vielä vuosien 1991-93 poikkeuksellinen taantuma, joka jätti jälkeensä työttömyyttä ja liitti sankareiden soundeihin kansallista mollimelankoliaa ja matalalennon vaimentamia ääniä.
Pidot paranivat jälleen laman jälkeisenä nousukautena. Tästä esimerkkinä tähtitoimittajan irroittelu filmitaivaan Marilynina Kari Rimailan seksikkäässä suklaamainoksessa Marilyn in Love (1998). Saman aikainen Nylon Beatin discotyyli edusti uutta naisellista iskua miehen vyön alle.
Lä-lä-lä (1996) -musiikkivideo oli naisellisen ilkeä lisäpotku tuon iskun jälkeen.
Mikään ei ole kuitenkaan vertailukelpoinen metallimiesten hevimarssiin, joka päättyi Lordin monster-juhliin euroviisujen sankarina. Taitava mainosmies Tommi Putaansuu (s.1974) oli suunnitellut jo vuosien ajan naamiaispuvut metallibändinsä esiintymisiä varten. Get Heavy, esikoisalbumi, antoi tekijöilleen katetta platinalevyn verran. Vuoden 2002 listojen kärjessä karjahteli ensimmäinen single Would you love a monsterman, jonka musavideo vie syvälle hevihelvetin huuruihin.
Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 34: Sirpalesatu 1957–2000
Ajan Kuvastinta valmistava Kansan Elokuva oli rohjennut lähettää kameramiehensä Helsingin työväentalon hornankattilaan, missä kisailtiin "Suomen Elvis Presley" –tittelistä 19.3.1957. Vaikka ensimmäinen rockkilpailu oli näin toteutettu, ihan vakuuttuneita rock and roll´in tulevaisuudesta ei silti oltu. Se selittänee ne vetäisyt alta lipan, jotka latasi iskuun Kansan Elokuvan skripteri Jukka "Vallu" Virtanen. Vallu ei täysin nielaissut sitä, että nuori Jarno Hiilloskorpi jäi pisteille,vaikka kirjasikin journalistin objektiivisuudella tosiasian: amatöörirokkareiden ensimmäinen Elvis oli Lars "Heruli" Hermann.
Ilmassa oli muutosta: nuoriso esiintyi nyt nuorisolle. Ensin menestystä saivat nuoret tytöt usein lap-senomaisilla äänillään. Siirtyminen rockiin – kaikessa suomalaisessa viattomuudessaan – tarkoitti solisti-en miehistymistä. Esikuvana oli angloamerikkalainen teinipop – esimerkiksi yhdysvaltalaisten esikuvien negroidia sointia kukaan ei tavoitellut. Vesa Kurkelan sanoin: "Rocklaulu oli useimmille heistä pienen äänen rikkihuutamista, kireää kähinää ja rääkymistä". Parodiset sävyt eivät olleet harvinaisia, Kurkelan esimerkkeinä ovat televisiojulkkis Antti Einiön "takakireä mylvintä" ja Spede Pasasen verbaali-irrottelu Pronominirockissa. Rock välittyi ensi vuosinaan erityisesti elokuvan kautta.
Rajuhenkinen rock'n roll ei seksuaalisuudessaan ja kovuudessaan lyönyt kuitenkaan läpi moneen vuoteen: kun niin tapahtui, Elvis oli jo muuttanut tyyliään pehmeämmäksi. Kotimaiset rokkarit valittiin nuorten iskelmälaulajien tapaan valtakunnallisissa laulukilpailuissa. Uutta oli, että televisio välitti tapahtuman suorana lähetyksenä. Ajatus oli lainattu Ruotsista, niin kuin melkein kaikki muukin nuorisokulttuurin uutuudet. Suomen ensimmäiseksi rockkuninkaaksi valittiin 16-vuotias Kaj Järnström, joka taiteilijanimellä Rock-Jerry värvättiin saman tien Onni Gideonin yhtyeen solistiksi.
Viimeistään Rock-Jerryn ensilevytyksen suurmenestys (1960) vakuutti mainosalan siitä, että nuoriso oli hurahtamassa rokkiin pysyvästi. Mattisen Teollisuus Oy Heinolasta ulosmittasi ensimmäisten joukossa nuorten ja heidän isukkiensa ostovoiman "James"-farkuilla, jotka muotoilivat 1950-luvun lättähattukulttuuria amerikkalaisemmaksi. Samaa jenkkisykettä etsi Filmitalon ohjaaja Hans Haataja ja musiikkimies Kaarlo Kaartinen mainosfilmeihinsä James I ja II (1960).
Haataja oli jo suunnitellut pari Hot Rod –farkkumainosta Kaarlo Kaartisen ja Jaakko Salon vielä vaisusti rokkaavien biisien pohjalta. Oikea dynamiikka löytyi vasta "When the Saints Go Marching in" –kertosäettä kopioitaessa. Kaartinen runoili säkeen mainosmuotoon "When the James Go Marching in", jonka tulkitsi sitten Kai Lind suggestiivisen James-pyörylän pyöriessä. Toisen variaatioista lauloi nuorison idoli Timo Jämsen (oik. Keijo Ahola, s. 1942) joka saapui rokin ruusutarhaan pitkänsillan pohjoispuolelta.
Mattisen mainonnalla meni lujaa vuoden päivät. Roban Se-teatteria ja Expon jamihallia koristelttin "I like James" –plakaatein, ja monet bändeistä soittelivat rock´n´roll –tunnaria. Mutta vuoden 1962 jinglessä James päällä joka säällä sävelet soivat jo kaupunkien aikuisnuorisolle. Studiolavasteissa lauloi jatsahtavasti Kai Lind ja The Four Cats, jonka jokaisen jannun yllä oli siistit ulkoiluvetimet.
The Four Cats oli keskeinen bändi myös Maunu Kurkvaaran musiikkikarusellissa Lauantaileikit (1963), jonka tähdistöä oli valikoimassa uuden aallon kotimainen makutuomari Aito Mäkinen. Kuunneltuaan tuon ja edellisen vuoden levytykset Mäkinen teki valintansa ja jätti ohjaajan tehtäväksi sijoittaa artistit paikoilleen pääkaupungin päivään, iltaan ja yöhön.
Elokuvan trailerin välähdyksissä The Four Cats on päiväyhtye, joka vaeltaa baareissa ja kaduilla laulaen otteita Scandialle levyttämistään hiteistä Suuret setelit ja Kaikki muuttuu. Yhtyeen naissolistina laulaa urbaanin päiväperhosen roolissa pirtsakka Ann-Christine. Illan kosmopoliittisin tähti on Laila Kinnunen, joka tunnelmoi venäjäksi iskelmää Mantsurian kukkuloilla. Mäkisen korva oli herkistynyt myös uuden tangobuumin mollitunnelmille. Niitä välittää elokuvaan iltayön kunkku Eino Grön sekä Monosen Satumaan laulaja Reijo Taipale. Aamutuntien finaaliksi puhaltaa tyhjien katujen ylle trumpettisoolon Ossi Runne.
Kurkvaaran filmi viestitti kaduilla ajelehtivien sinkkujen urbaanista yksinäisyydestä. Sen sijaan ajan mainokset vetosivat parisuhteeseen ja perheen taloudesta vastaavan emännän tehtäviin, kuten Kaartisen sovittama pulverimainos Tend-Kilopaketti (1962) sekä Laila Kinnusen hyräilyn siivittämä ilman raikastus Air-Wick-Mistair (1963). Mainostoimisto Lintaksen majesteettitason sarjassa, Majesteetti Englund ja Bergström (1960) käyttävät luovan sävellystyönsä liukastimena Majesteetti-margariinilla siveltyjä leipiä, joilla on eturivin paikka emännän kattauksessa.
Luovan parisuhteen merkitykset toi valkokankaale naistenlehtien tähtiparin Aatos Tapala ja Tamara Lund. He virittivät tosiaan tunnelmaan Juhlavehnäs-mainoksen (1964) Tula-lul-lal-lei –duetolla. Perheellinen tähtisopraano Anita Välkki oli jo laulanut onnen tunteensa julki Askon Olohuone -mainoksessa (1962).
Alkanut 1960-luku nuorensi nopeasti elokuvan kentillä taiteilevan tekijäkaartin. T. J. Särkkä teki viimeisen pitkän elokuvansa vuonna 1962 ja saatteli hallittuun konkurssiin studiokauden elokuvayhtiönsä Suomen Filmiteollisuuden. Nuoremman polven yrittäjät astuivat uudeksi aalloksi kutsutun ilmiön merkeissä kotimaisen pitkän- ja lyhyen elokuvan tyhjiöön. Erkko Kivikosken perustama Filmiryhmä, Risto Jarvan Filminor, Felix Forsmanin (1958-62) ja Kaarlo Nuorvalan (1962-) johtama Fennada Filmi Junior, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin FJ-Filmi sekä edelleen iskukykyinen Suomi-Filmi tuottivat ensimmäiset tekijän signeeraamat, omintakeiset lyhytelokuvat.
Modernismin etuvartioon lukeutuvat jazz-bändit kiehtoivat uusia elokuvaajia. He näkivät musiikin teke-misen luovassa prosessissa ja levytyksen vuorovaikutussuhteissa elokuvan valmistamiseen rinnastuvan sisarsuhteen ja joskus jopa muusan. Erkko Kivikoskien EP-X-503 (1962) eteni Pentti Lasasen ja Nakke Juhanssonin luovasta seikkailusta Scandian äänilevyksi asti. Tosiasiassa vinyyli, joka antoi elokuvalle nimen, oli fiktiivinen tuote kuten koko musisoinnin prosessi, joka tapahtui Kulttuuritalon näyttämöllä vain Kivikosken elokuvaa varten.Vastaavaa leikittelyä fiktiivisen ja toden rajapinnassa nähdään Fennada-Filmi Juniorin lyhytfilmissä Kivimies (1964). Jatsidiggarit Martti Utriainen ja Sauli Rantamäki suunnittelivat tämän musiikkipitoisen lyhärin kaupallisen mainostehtailun väliajalla.
Molemmat lyhytfilmit leikkasi Juho Gartz, joka muotoili myöhemmin Kaj Chydeniuksen progressiiviselle musiikille kuvallisen vastineen Mikko Niskasen elokuvassa Lapualaismorsian (1967). Elokuvan trailerissa Vihtori Kosolan ja Lapuan liikkeen aika rinnastuu aseistakieltäytymistä esitteleviin ajankohtaiskuviin ja poliittisiin lauluihin. Myöhemmin Gartz teki Niskasen rakkauselokuvaan Asvattilampaat (1968) trailerin, joka tiivistää kuviksi vuosikymmenensä rakkauslaulun Sinua, sinua Rakastan.
Vuonna 1963 soi suomalaisessa mainosfilmissä blues: Lasse Mårtenson esiintyi Mainostelevision musiikkiohjelman lavasteissa ja tulkitsi Toivo Kärjen mollisävelmän vetäväksi mainoshitiksi Boston Blues. Vuosikymmenen edetessä kohosi yhteiskunnallinen pulssi ja edellytti toisenlaisia mainoksia, kuten Filmi-Jatan tekemiä spotteja Osuuspankin nuorisosäästäjille. OKO Nuorisosäästön (1967) sanomaa levitti laulava hurmuripoika Johnny Liebkind sekä beatkutrinen folkyhtye Hootenanny-trio.
Eläköön Nuoruus! (1968) oli kilpailevan Postisäästöpankin dokumenttifilmi, joka paneutui nuoriso-ongelmiin Blues Sectionin soittaessa ja Jim Pembroken laulaessa kansainvälisellä kielellä sitä progressiivista rockia. Samana vuonna undergroundin julkkis M.A. Numminen lauloi livenä äänikameralle Axalon-tango –ihovoidemainoksen. Koska mainoksen tuottaja Aito Mäkinen ei ollut lainkaan vakuuttunut Nummisen särkyvän ja pätkivän nenä-ääntelyn välittymisestä, tekstitettiin kuvaan laulun informatiivinen ydinsanoma.
Aikaisemmin vuonna 1966 laulatti Elokuvayhtiö Filmiseppo protestilaulaja Irwin Goodmania omassa luksuskodissaan Kulta-Kenkä –mainokseen. Raikulilaulajaa tarvittiin jälleen vuonna 1969 mainostamaan bootseja pystybaarissa repäisevällä esityksellä St. Pauli ja Reberbahn. Kulta-Kenkiä oli myös mainostanut Kalajoen oma tyttö Katri-Helena, vaikka hänet tunnettiin paremmin Likenneturva Taljan tietoiskusta Polkkis (1966), jonka valmisti tilaajalle elokuvayhtiö Veikko Laihanen.
Veikko Laihanen teki myös korkeakulttuurisen mittatilaustyön Savonlinnan oopperajuhlat (1967). Laihasen kuvaaja taltioi ensimmäisten oopperajuhlien yhteydessä värille Mozartin Fidelion historiallisen esityksen. Myös osa Mainostelevision kustannetuista ohjelmista sisälsi vakavaa kulttuuritarjontaa, kuten Rainer Pankolan kuvaama ja ohjaama, Filmiyhtymän tuottama ja Vaasan Myllyn ponsoroima sarja Ulkosuomalaiset. Kansainväliseen menestykseen ja suihkukoneluokkaan noussut oopperalaulaja Kim Borg oli yksi sarjan maineikkain tähti.
Tämän jälkeen on syytä harpata varhaisen Suomi-rockin aamuhämärään ja sen ensimmäisiin herjoihin. Ne heitti levyfirmalleen Finlandia-yhtyeen ammattiylpeä solisti Ensio Suominen Narrien illat (1970) elokuvan trailerissa. Siinä Suominen laulaa biisinsä suomeksi, suoraan katsojille kohdentaen uuden rocksukupolven fiktiivisenä tähtenä. Suomi-rockin Saimaa-ilmiössä (1981) fiktio oli jo muuttunut todellisuudeksi ja todellisuus Lasse Naukkarisen käsivaralla kuvatuksi dokumentiksi rockareiden seilailusta Saimaalla ja irroittelusta pakallisissa bileissä. Saimaa-ilmiön traileri tarjoilee vielä tukevan siivun Suomi-rockin sankariainesta Juice Leskisen, Ismo Alangon sekä Martti Syrjän tekemisistä. Kaukana edessä oli vielä vuosien 1991-93 poikkeuksellinen taantuma, joka jätti jälkeensä työttömyyttä ja liitti sankareiden soundeihin kansallista mollimelankoliaa ja matalalennon vaimentamia ääniä.
Pidot paranivat jälleen laman jälkeisenä nousukautena. Tästä esimerkkinä tähtitoimittajan irroittelu filmitaivaan Marilynina Kari Rimailan seksikkäässä suklaamainoksessa Marilyn in Love (1998). Saman aikainen Nylon Beatin discotyyli edusti uutta naisellista iskua miehen vyön alle.
Lä-lä-lä (1996) -musiikkivideo oli naisellisen ilkeä lisäpotku tuon iskun jälkeen.
Mikään ei ole kuitenkaan vertailukelpoinen metallimiesten hevimarssiin, joka päättyi Lordin monster-juhliin euroviisujen sankarina. Taitava mainosmies Tommi Putaansuu (s.1974) oli suunnitellut jo vuosien ajan naamiaispuvut metallibändinsä esiintymisiä varten. Get Heavy, esikoisalbumi, antoi tekijöilleen katetta platinalevyn verran. Vuoden 2002 listojen kärjessä karjahteli ensimmäinen single Would you love a monsterman, jonka musavideo vie syvälle hevihelvetin huuruihin.
tiistaina, lokakuuta 10, 2006
Valtava AV-aineiston digitointihanke Hollannissa
Laitanpa tähän näytiksi saamani kiertokirjeen. Sitä saa levittää sekä opetusministeriön että valtiovarainministeriön suuntaan:
"Hollannin hallitus on osoittanut 173 miljoonaa euroa AV-aineiston konservointiin ja digitointiin. "Images for the Future" -niminen hanke on aivan ilmeisesti Euroopan kaikkien aikojen suurin tällä sektorilla. Projektin on määrä kestää seitsemän vuotta ja sen yhteydessä konservoidaan ja digitoidaan 285 000 tuntia elokuva-, radio- ja TV-ohjelmataltioita sekä 2,9 miljoonaa valokuvaa. Koko aineisto on määrä tarjota digitaalisessa muodossa opetuksen ja luovan toiminnan käyttöön.
Hollannin elokuva-, TV- ja radioarkistoissa on aineistoa sadan vuoden ajalta yhteensä yli 700 000 tuntia. Hollantilaiset katsovat, että aineiston opetuksellinen, kulttuuri- ja taloudellinen arvo on erittäin suuri. Nyt organisoidun projektin avulla hauraat filmi-, video- ja äänitetaltiot voidaan pelastaa ja jakaa digitoidussa muodossa opetuksen ja luovan toiminnan tarpeisiin. Samalla on määrä kehittää infrastruktuuri digitaalisten aineistojen jakelua varten.
Projektin yhteydessä on laskeskeltu hankkeen taloudellisia vaikutuksia. On arvioitu, että projekti tuottaa Hollannin talouselämälle yhteensä noin 20-60 miljoonan euron lisäarvon.
Projektissa on mukana kuusi organisaatiota: The Netherlands Institute for Sound and Vision, The Film Museum, Nederland Kennisland, The National Archives, The Centrale Discotheek Rotterdam ja The Netherlands Association of Public Libraries.
Nämä muodostavat yhteenliittymän, jolla on tarvittavaa erityisasiantuntemusta mm. digiteknologiassa, jakelujärjestelmien suunnittelussa ja toteuttamisessa sekä tekijänoikeuskysymyksissä.
Lisätietoja hankkeesta
"Hollannin hallitus on osoittanut 173 miljoonaa euroa AV-aineiston konservointiin ja digitointiin. "Images for the Future" -niminen hanke on aivan ilmeisesti Euroopan kaikkien aikojen suurin tällä sektorilla. Projektin on määrä kestää seitsemän vuotta ja sen yhteydessä konservoidaan ja digitoidaan 285 000 tuntia elokuva-, radio- ja TV-ohjelmataltioita sekä 2,9 miljoonaa valokuvaa. Koko aineisto on määrä tarjota digitaalisessa muodossa opetuksen ja luovan toiminnan käyttöön.
Hollannin elokuva-, TV- ja radioarkistoissa on aineistoa sadan vuoden ajalta yhteensä yli 700 000 tuntia. Hollantilaiset katsovat, että aineiston opetuksellinen, kulttuuri- ja taloudellinen arvo on erittäin suuri. Nyt organisoidun projektin avulla hauraat filmi-, video- ja äänitetaltiot voidaan pelastaa ja jakaa digitoidussa muodossa opetuksen ja luovan toiminnan tarpeisiin. Samalla on määrä kehittää infrastruktuuri digitaalisten aineistojen jakelua varten.
Projektin yhteydessä on laskeskeltu hankkeen taloudellisia vaikutuksia. On arvioitu, että projekti tuottaa Hollannin talouselämälle yhteensä noin 20-60 miljoonan euron lisäarvon.
Projektissa on mukana kuusi organisaatiota: The Netherlands Institute for Sound and Vision, The Film Museum, Nederland Kennisland, The National Archives, The Centrale Discotheek Rotterdam ja The Netherlands Association of Public Libraries.
Nämä muodostavat yhteenliittymän, jolla on tarvittavaa erityisasiantuntemusta mm. digiteknologiassa, jakelujärjestelmien suunnittelussa ja toteuttamisessa sekä tekijänoikeuskysymyksissä.
Lisätietoja hankkeesta
maanantaina, lokakuuta 09, 2006
Etäilyä
Joskus joutuu jonkun kirjan lukemaan tarkkaan. Nyt sellainen on Jouko Aaltosen väitöskirja Taideteolliseen korkeakouluun Todellisuuden vangit vapauden valtakunnassa - Dokumenttielokuva ja sen tekoprosessi (Like 2006).
Tänään on sen definitiivinen lukupäivä.
Sen verran kuitenkin muistutan, että Sata ja yksi tarinaa Helsingistä on päivittynyt ihan kivasti. Sehän on "erikoisblogi", joka keskittyy Helsinkiin.
Alkuvaiheessa siinä painottuu historia, mutta ajan myötä teemat voivat laajeta. Blogi hakee siis muotoaan historian kautta - olen päässyt jo 1500-luvulle! Nykyaika suorastaan häämöttää silmissä!
Historiaa ei Internetissä ole koskaan liikaa. Ja vaikka kirjoitukset ovat vasta luonnoksia, tavoitteena on helppolukuisuus. Silti monipuolisuudesta asian esittelyssä ei tingitä.
Reilussa viikossa sille on ehtinyt tulla 41 tilaajaa, mikä ei ole paljon, kun viikottain kävijöitä blogilistan kautta on sentään (tällä hetkellä) 270. Tietysti suhdeluku on aika hyvä, kun ottaa huomioon blogin iän.
Eli sitä on klikkaillut useampi kuin Sedis Blogia, mikä on tietysti hämmentävää.
Tänään on sen definitiivinen lukupäivä.
Sen verran kuitenkin muistutan, että Sata ja yksi tarinaa Helsingistä on päivittynyt ihan kivasti. Sehän on "erikoisblogi", joka keskittyy Helsinkiin.
Alkuvaiheessa siinä painottuu historia, mutta ajan myötä teemat voivat laajeta. Blogi hakee siis muotoaan historian kautta - olen päässyt jo 1500-luvulle! Nykyaika suorastaan häämöttää silmissä!
Historiaa ei Internetissä ole koskaan liikaa. Ja vaikka kirjoitukset ovat vasta luonnoksia, tavoitteena on helppolukuisuus. Silti monipuolisuudesta asian esittelyssä ei tingitä.
Reilussa viikossa sille on ehtinyt tulla 41 tilaajaa, mikä ei ole paljon, kun viikottain kävijöitä blogilistan kautta on sentään (tällä hetkellä) 270. Tietysti suhdeluku on aika hyvä, kun ottaa huomioon blogin iän.
Eli sitä on klikkaillut useampi kuin Sedis Blogia, mikä on tietysti hämmentävää.
sunnuntai, lokakuuta 08, 2006
Kynttilämielenosoitus
Kännykkä on tänään piippaillut useamman kerran. Moni niistä kertoo "hiljaisesta kynttilämiekkarista" tänään klo 19 Venäjän suurlähetystön edessä. Viestissä pyydetään tulemaan mukaan ja levittämään asiasta tietoa.
Uutiset Venäjältä kertovat valtakunnansyyttäjä Juri Chaikan ottaneen henkilökohtaisesti johtoonsa toimittaja ja kirjailija Anna Politkovskajan lauantaisen murhan selvittämisen. Ensimmäinen selontekokin on jo valmistunut, mutta julkisuuteen sen tuloksista ei ole kerrottu. Myös poliisin tutkintalinja on selvä: se liittyy Politkovskajan "sosiaalisiin ja ammatillisiin tehtäviin".
Rohkean toimittajan murha on isku sananvapautta, riippumatonta lehdistöä ja demokratiaa kohtaan Venäjällä. Kansainväliset lausunnot ovat järkyttyneitä. Etyjin, Amnesty Internationalin ja Yhdysvaltoin tavoin Suomenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan mielestä on tärkeää, että Venäjän viranomaiset pystyvät nopeasti selvittämään tapauksen ja saattamaan syylliset vastuuseen. Tuomiojan lausumassa on vielä rankka lisäys: "johtivatpa jäljet mihin tahansa".
Edit illalla:
Kari Haakana näyttää jo ehtineen pistämään kuvankin miekkarista. Väkeä riittää - yli tuhat arvioivat journalistit.
Teppo Moisio on blogiinsa Pohdiskeleva liftari kerännyt sivuilleen asiasta Suomessa kirjoittaneiden osoitteita.
Uutiset Venäjältä kertovat valtakunnansyyttäjä Juri Chaikan ottaneen henkilökohtaisesti johtoonsa toimittaja ja kirjailija Anna Politkovskajan lauantaisen murhan selvittämisen. Ensimmäinen selontekokin on jo valmistunut, mutta julkisuuteen sen tuloksista ei ole kerrottu. Myös poliisin tutkintalinja on selvä: se liittyy Politkovskajan "sosiaalisiin ja ammatillisiin tehtäviin".
Rohkean toimittajan murha on isku sananvapautta, riippumatonta lehdistöä ja demokratiaa kohtaan Venäjällä. Kansainväliset lausunnot ovat järkyttyneitä. Etyjin, Amnesty Internationalin ja Yhdysvaltoin tavoin Suomenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan mielestä on tärkeää, että Venäjän viranomaiset pystyvät nopeasti selvittämään tapauksen ja saattamaan syylliset vastuuseen. Tuomiojan lausumassa on vielä rankka lisäys: "johtivatpa jäljet mihin tahansa".
Edit illalla:
Kari Haakana näyttää jo ehtineen pistämään kuvankin miekkarista. Väkeä riittää - yli tuhat arvioivat journalistit.
Teppo Moisio on blogiinsa Pohdiskeleva liftari kerännyt sivuilleen asiasta Suomessa kirjoittaneiden osoitteita.
perjantaina, lokakuuta 06, 2006
Renessanssijournalisti
"Olen journalisti, bloggari, podcastaaja, kameramies, valokuvaaja ja hakkeri (vaikkakaan en kovin hyvä)" ,kirjoittaa Kevin Andersson jutussaan, joka on otsikoitu Renesanssijournalisti". Journalismin ja netin kietoutumisessa ei oleellista ole hänen mukaansa tekniikka, vaan se, että on näkemystä siitä, mikä on mahdollista. Se vaatii vähän tekniikankin tuntemusta.
Monesta toimittajista on tehty nykyisin pelkkiä ohjelmoijia. Ja ne jotka eivät vielä ole, "ahdetaan sellaisiin organisatoorisiin rakenteisiin, jotka keskittyvät yksinomaan sylkemään ulos päivittäin ilmestymiä sanomalehtiä tai ruokkimaan pedon, 24-tuntisen uutiskoneen lähetysvirtaa".
Siksi on perustettava eri taitoja yhdistäviä ryhmiä ja pyrittävä ryhmätyöskentelyllä tyydyttämään "varhaisten omaksujien" uusia tarpeita. Ja ne ovat: "IM, RSS, sharing. Mash ups. New news. News for the MySpace generation."
Nämä ovat teknisiä nimikkeitä, tekniikkaa ja kaavaratkaisuja. Mutta eikö vielä parempi olisi ajatella renessanssijournalismia sisällöllisesti? Olisiko se yksi bloggari-mahdollisuus humanistiseen vastaiskuun? Miksi kaiken pitäisi toimia kaavan mukaan: irrottautumisen mahdollisuus näyttäisi Andersoniltakin lopulta puuttuvan - hän vain etsii uusia malleja - ja katso, kohta liukuhihnatuotanto on saanut taas vallan.
Missä on todellinen renessanssijournalismi?
Inspiraation antoi Tuhat sanaa.
Monesta toimittajista on tehty nykyisin pelkkiä ohjelmoijia. Ja ne jotka eivät vielä ole, "ahdetaan sellaisiin organisatoorisiin rakenteisiin, jotka keskittyvät yksinomaan sylkemään ulos päivittäin ilmestymiä sanomalehtiä tai ruokkimaan pedon, 24-tuntisen uutiskoneen lähetysvirtaa".
Siksi on perustettava eri taitoja yhdistäviä ryhmiä ja pyrittävä ryhmätyöskentelyllä tyydyttämään "varhaisten omaksujien" uusia tarpeita. Ja ne ovat: "IM, RSS, sharing. Mash ups. New news. News for the MySpace generation."
Nämä ovat teknisiä nimikkeitä, tekniikkaa ja kaavaratkaisuja. Mutta eikö vielä parempi olisi ajatella renessanssijournalismia sisällöllisesti? Olisiko se yksi bloggari-mahdollisuus humanistiseen vastaiskuun? Miksi kaiken pitäisi toimia kaavan mukaan: irrottautumisen mahdollisuus näyttäisi Andersoniltakin lopulta puuttuvan - hän vain etsii uusia malleja - ja katso, kohta liukuhihnatuotanto on saanut taas vallan.
Missä on todellinen renessanssijournalismi?
Inspiraation antoi Tuhat sanaa.
torstaina, lokakuuta 05, 2006
KKK-linja
Keskusta eli tuttavallisimmin Kepu on aina tykännyt k-kirjaimesta. Aiemmin puolueessa oli K-linja, ensin hieman yrmymmän Ahti Karjalaisen vetämänä, sitten nauravamman Eino Uusitalon.
Sen sanotaan loppuneen, kun Johannes Virolainen valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Ehdokkuuteen se sitten jäikin, mutta hävinnyt osapuoli katosi maan alle. Paitsi pääehdokas, joka meni pöydän alle.
Nyt puolueessa näyttää olevan vallalla KKK-linjaus.
Se ei tarkoitta kengän kannat kops -suuntausta, vaan jotakin aivan muuta. Kepussa on selvästi alkamassa tositelevisiosta tuttu pudotuskilpailu: kuka on Keskustan Kovin Kundi.
Palkintona on - onko tämä kenellekään yllätys - Suuri ja Mahtava Matsi demariliideri Eero "Sakilainen" Heinäluoman kanssa.
Aseet valitsee tietysti haastettu eli Heinäluoma. Viime aikoina sellaisina on käytetty neuvottelun lopussa kirjattuja budjettilukuja.
Sen sanotaan loppuneen, kun Johannes Virolainen valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Ehdokkuuteen se sitten jäikin, mutta hävinnyt osapuoli katosi maan alle. Paitsi pääehdokas, joka meni pöydän alle.
Nyt puolueessa näyttää olevan vallalla KKK-linjaus.
Se ei tarkoitta kengän kannat kops -suuntausta, vaan jotakin aivan muuta. Kepussa on selvästi alkamassa tositelevisiosta tuttu pudotuskilpailu: kuka on Keskustan Kovin Kundi.
Palkintona on - onko tämä kenellekään yllätys - Suuri ja Mahtava Matsi demariliideri Eero "Sakilainen" Heinäluoman kanssa.
Aseet valitsee tietysti haastettu eli Heinäluoma. Viime aikoina sellaisina on käytetty neuvottelun lopussa kirjattuja budjettilukuja.
keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006
Dokumentin ytimessä 33: Tähtikaruselli 1950–1960
Tänään Orionissa klo 17.00. Vapaa pääsy.
Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 33: Tähtikaruselli 1950–1960
Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 33: Tähtikaruselli 1950–1960
Oy Suomen Filmiteollisuus takoi kotimaisen viihteen kärkilukuja 1950-vaihteessa ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Tämän jälkeen SF-lopputunnus alkoi olla jo rasite, josta muotoutui Suomen Hollywoodin surkastumisen symboli. Kilpailevan Suomi-Filmin liukuhihnat pyörivät pitkään tasaisemmin. Ne kuljettivat yhtiön teattereihin näytelmäelokuvien tueksi veronalennukseen oikeuttavia lyhytkukuvia.
Vuodesta 1948 lähtien seuraan liittyivät myös Finlandia-Kuvan alkupalat ja omien mainosfilmien paljous.Vuodesta 1958 lähtien Filmitalo oli Suomi-Filmin rahasampo mainoksilla, jotka hehkuivat uuden laboratorion loihtimissa väreissä.
Felix Forsman oli tehnyt hammond-uruilla taustoituja värimainoksia Fazerille jo vuosina 1951-52. Belgiassa valmistetut Gevaert-kopiot kalpenivat kuitenkin uudistuvan väri-iloittelun edessä, ja pakottivat Forsmanin siirtymään Fennada-Filmin mainostuottajaksi.
Forsman elvytti sitä ennen Felix-Filminsä mainosbisnestä kansallisbaletin tanssijoilla mainosfilmissä Kanabaletti (1952), ja myöhemmin Kimara-kvartetti lauloi Forsmannin äänikameralle Hellaksen karamellitehtaalla 100 prosentin Kimara-alkupalan.
Suomi-Filmin mainostuotannot sykkivät viihteen pulssissa, heti kun päämajan kotimaisen propagandan päällikkö Reino "Palle" Hirviseppä oli palkattu yhtiön tilausfilmien markkinamieheksi. Hirviseppä käytti hyväkseen suhteitaan viihteen veteraaneihin ja lyhyttä vaihetta Chymosen mainospäällikkönä. Itse Kipparikvartetti lauloi Chymoksen purkan ja pastillien ihanuudesta perheen pienimille Suomi-Filmin värillisissä mainospaloissa Ankkuri-pastillit (1958) ja Kippari-purkka (1957).
Viihdemusiikin konkarit Teijo Joutsela, Kauko Käyhkö, Auvo Nuotio ja Olavi Virta antoivat vuonna 1950 äänensä Kauniille Veeralle, jonka traileri esitteli sirpaleita tervahöyryn seikkailuista sinisellä Saimaalla tunnusballaadin raikuessa.
Kvartetin armoitettu tenori Auvo Nuotio veti myös omaa rooliaan Suomi-Filmin OKA –mainosten Pedro-poikana. Naamaltaan tummapaahtoinen Nuotio lauloi ensin Okan Kahvi- alkupalassa (1950) ja mainosti sen jälkeen sinappia ja teetä Pallen sanoihin, George de Godzinskyn hoitaessa musiikkipuolen. Suomi-Filmi teki saman vuoden alkukuvaksi Etelän rytmejä (1950), joka esitteli tosi tarkoituksella tanssilattian latinalaisten kuvioiden sodanjälkeistä musiikkieksotiikkaa. Orkesterina toimi Rytmi-Veikot.
Hyvin pukeutuvat ja tanakat kipparit vaatetti vuodesta 1952 lähtien tamperelainen vaatetehdas. Sen paljasti Ritaripuku-mainosfilmi, johon sorvasi laulun muotoon nimimerkki "Justeeri". Nimen takana riimittelevä kakkosbasso Kauko Käyhkö oli kippareilleen kullanarvoinen manageri. Vuonna 1954 hän intoutui Mallasjuoman mainosnikkariksi tuloksena junttamiesten filmiballadi.
Korin mieheen päivässä kippaavalle junttaporukalle filmi päättyy onnettomasti., kun he menettävät päiväunelmiensa kahvilamimmin Lintan Mallasjuoman nopealiikkeiselle kaljakuskille. Junttalipoo –alkupala (1954) jujutti elokuvasensuurin läpi lemmenkipeiden junttamiesten jyskettä. Loppuun sijoitettu mainosisku ei edes kaihtanut leikittelyä työmaajuopottelulla , "Oikein! Juokaa tekin Lahden Erikoista, niin työ sujuu ja haikeus haihtuu!", vaikka iskua pehmennettiin hieman tilaajan toivomuksesta.
Ville Salmisen, Armand Lohikosken sekä Reino Helismaan oli vuoro nostaa jälleen SF:n filmisalkoon rillumarein lippu, ja rienata rillumareitä korkeampaa kulttuuria. Lentävän kalakukon (1953) ja Hei, Rillumarein! (1954) uudistunutta iskukykyä mainosti elokuvansa näköiset trailerit.Ne ennustelivat reiluille jätkille menestystä kulttuurin taistelukentillä aseenaan "oikea naurupommittaja" Esa Pakarinen, joka " riemastuttaa katsomoita mestarillisella tavalla, kirpaisevan satiirisilla ja huippuhauskoilla kikoillaan".
Kuvat kulki (1951) oli Heikki Klemetistä kertova kulttuurikuva, joka kiersi samaan aikaan Suomi-Filmin teattereissa alkufilminä. Suomen Laulun perustajan ja kuoron johtajan puhe välittyi valkokankaan ämyreistä takerrellen. Se kuullosti Helismaan verbalistiikan rinnalla korkeakulttuuriselta änkytykseltä, vaikka myös rillumarein riimittely oli vuolaudessaan rasite, joka liikkui kyllästymisen sietorajalla.
Suomen Hollywood eli kuitenkin vielä elämänkaarensa tuottoisinta vaihetta. Mainosfilmin rintamalla vasta heräteltiin värillisen filmin ja viihdemusiikin yhteistä bisnestä, kun hyllytetyn Hirvisepän paikan otti uusia ideoita kehittelevä mainosmies Pekka Kotkavuori (1924- ). Hän sisäänajoi Finlandia-Kuvan ja Filmitalon mainosfilmeihin "jinglismiä", jossa mainosmusan volyymi nostettiin täysille päätöskuvien päälle iskeytyssä finaalissa.
Sikermä Atlantan kahvikermamainoksia vuosilta 1956-57 oli Kotkavuoren ideoima ikivihreä. Sen ensimmäisen foxtrotin tunnelmoi studiolavasteiden keskellä Tapio Rautavaara.Viimeisen nostalgialataus tarjoiltiin levyäänitteeltä, jolla lauloi Ruotsiin siirtynyt supertrio Harmony Sisters.
Atlantan kermalaulut toimitettiin vielä Englantiin kehitettäväksi, kunnes Suomi-Filmin kotimainen värilaboratorio aloitti toimintansa ja tarjosi vuodesta 1959 lähtien mainostajille kilpailukykyisen vaihtoehdon. Silti värit puuttuivat jatkossakin televisiolle valmistetuista rinnakkaiskopioista.
Niinpä turkulainen Rettig teetti Suomi-Filmillä tuon vuoden alkajaiseksi värilliset Klubi 7 -mainokset (1959), jotka kääntyivät Mainostelevision kustannetun ohjelman yhteydessä kolmen mustavalkoisen mainosfilmin sarjaksi. Scandian levytähti Brita Koivunen lauloi niissä suklaasydän-äänellään piristävien savukkeiden "onnenpäivistä".
Mustavalkoinen kuva ei tarjoillut television sähköruudulta teatterielämyksiä, kollekttiivisia tähtielämyksiä kylläkin. Vuonna 1957 oli Amer-Tupakan Mister Milton Mainostelevision ensimmäisen syysohjelmiston ehdoton hitti. Itseään näyttelevä Tauno Palo kuvattiin elokuvaperinteitä kunnoittaen vain musta-valkoiselle filmille. Maestro kiinnittyi lähietäisyydeltä Finlandia-kuvan äänikameraan ja fraseerasi sitten Amer-Tupakan mainossanoman kotikatsomoille syvälliseksi: "Sytytä, sytytä syksyllä Milton…"
Vuonna 1959 televisiolle mitoitettu "mainosspotti" sai Erik Lindströmin orkesteriin saksofonistista Kaarlo Kaartisesta ensimmäisen täysipäiväisen musiikkisäveltäjänsä. Kaartisen swing-tyyliset jinglet tarttuivat television ääressä varttuvaan nuorisoon kuin tauti ja pyörittivät Suomen suurimmaksi mainosvalmistamoksi nousevan Filmitalon jukeboxia 1970-luvulle asti.
1950-lukua on maalailtu lavatanssien kulta-ajaksi tuhansien tanssipaviljonkien luvatussa maassa. Iskelmätähtikultti tanssahteli vielä ensi askeleissa vuosikymmenen jälkipuolen lavoilla, kun Veikko Itkonen tuotti sodanjälkeisistä viihdekaruselleista ensimmäisen, Suuren Sävelparaatin vuonna 1959. Se loi mallia toiselle, samana vuonna valmistuneelle Iskelmäketjulle, jonka tuotti Fennada-Filmin johtaja Mauno Mäkelä ja ohjasi koomisissa rooleissaan vakava näyttelijä Hannes Häyrinen. Elokuvia mainostavat trailerit pitäytyivät pääkuviensa kehyskertomuksissa, joissa tehtiin leikkisästi elokuvaa näistä elokuvista.
Suuren Sävelparaatin hermoileva ohjaaja on totuudenmukaisesti Jack Witikka, joka käskee studioharjoitusten verukkeella parrasvaloihin Kipparikvartetin vanhat jäärät, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran sekä pinnalle nousseen naislaulajien tähdistön.
Iskelmäketjun trailerin ohuet kehykset syntyvät Fennada-Filmin konttorissa. Levytysyhtiö Iskelmän toimitusjohtaja Hannes Häyrynen allekirjoittaa Fennnada-Filmin kanssa sopimuksen Iskelmäketju-elokuvastaan, ja passitta koekuvauksiin äänilevyjen tuottajana tunnetun Pohjoismaisen Sähkö Oy:n tähdet, jotka Witikka sävelparaatissaan lähes sivuutti. Traileri ketjuttaa tiiviisti kuviinsa ikämieslaulaja George Malmsténin, nuorisohysteriaa lietsovan Lasse Liemolan ja iskelmäpiirejä ravistelevan rokkivelhon Onni Gidéonin.
Sekä Suuri Sävelparaati että Iskelmäketju ovat edelleen iskussa, suodattaen studiokauden mustavalkoiselta filmiltä lavakarismaa ja hittejä tälle ajalle.
Etelän rytmejä
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Aimo Jäderholm. Leikkaus: Yrjö Haapanen. Tanssit sommitellut: Veikko Niemelä. Esiintyjät: Rytmi-Veikot –orkesteri, joht. Kalevi Huuskonen, Sacy Sand, Olavi ja Eeva Nieminen (tanssipari). VET: A-3227 / 4.4.1950 – 15 % – 240 m / 9 min
Kokkolainen Sacy Sand alias Rolf Sandqvist (1927-1985) oli 1950-luvulle tultaessa Suomen suosituin mieslaulaja. Musiikkilehti Rytmi järjesti vuosittain suosikkiäänestyksiä ja Sand oli voittaja ainakin vuosina 1950-51 ja 1955.
Aluksi Sand oli kiinnostunut jazzista, mutta pikkuhiljaa mielenkiinto kuitenkin suuntautui latinalaisiin rytmeihin. Tähän tarkoitukseen Sacy kehitti uusia lyömäsoittimia. Ura vahvistui, kun Rytmi-Veikot -orkesterin keulahahmo Kalevi Huuskonen kiinnitti hänet yhtyeeseensä laulaja-saksofonistiksi.
Suomi-Filmi Oy:n valmistamassa Rytmi-Verikkojen elokuvassa Etelän rytmejä Sacy ei kuitenkaan laula, vaan toimii yhtyeen jäsenenä, lähinnä lyömäsoittajana. Latinalaisen rytmimusiikin suomalaispioneerin Sandin urasta koottiin vuonna 1986 Star-merkille lp-levy Sacy Sand 1950-1957. Siihen otettiin elokuvasta mukaan sekä Rytmi-Veikkojen tunnussävelmä että Rafael Hernandezin sävelmä El Cumbanchero. Muita elokuvan sävelmiä olivat ruotsalaisen William Lindsin kabareeorkesterin vuonna 1947 levyttämä, Bert Wikholmin säveltämä Rumba Manana, tuntemattoman tekijän kirjoittama foxtrot Piccaninny's Daydream. Terminä "piccaninny" tarkoittaa (hanttiin panevaa) mustaa lasta.
Taidokkaat tanssijat Olavi ja Eeva Nieminen olivat lähtöisin vuonna 1938 perustetusta Terpsikhore –tanssiurheiluseurasta, joka toimii edelleen Seuran nimi juontuu kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvästä tanssin ja draamallisen kuoron muusasta eli runottaresta, joka kuvataan usein istuvana, lyyra kädessään. Joskus häntä pidetään myös seireenien äitinä.
Niemiset saavuttivat vuosina 1945-56 kaikkiaan 13 kilpatanssimestaruutta Suomessa. Myös tanssit suunnitellut Veikko Niemelä oli seuran voimahahmoja, ja hänet palkittiin elämäntyöstään seuran 60-vuotispäivillä 1998.
Teuvo Tulio uusiokäytti myöhemmin elokuvan orkesteria kuvaavia jaksoja häikäilemättä järisyttävien melodraamaelokuviensa Rikollinen nainen (1952) ja Olet mennyt minun vereeni (1956) tanssikohtauksissa.
Joulukatu Aleksi
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja: Risto Orko. Tilaaja: Aleksanterinkatu ry ja Helsingin kaupunki. Suunnittelu, kuvaus: Holger Harrivirta. Musiikki: Toivo Kärki. Laulun sanat: Kullervo (= Tapio Lahtinen). Esiintyjät: Georg Malmstén. VET: A-3394 / 23.11.1950 – 15 % – 30 m / 1 min
Kauppakatu Aleksanterinkadusta on aikojen kuluessa tehty monta elokuvaa. Fenno-Filmin versio Aleksi, Joulukatu ennen ja nyt (1949) on valitettavasti tuhoutunut. Joulun aikaan sijoittuu kuitenkin tämä Suomi-Filmin tytäryhtiön lyhytelokuva tai oikeammin runsaan minuutin mittainen mainospalakin. Sen nimimuotoina on käytetty mm. Aleksanterikatu-yhdistyksen Joulukatu-alkupalaa tai Joulukatu Aleksia. Alkutekstimuoto viittaa sen sijaan suoraan elokuvan musiikista tehtyyn levytykseen Aleksin rytmi. Laulaja Georg Malmstén teki Decca-levytyksen tästä Toivo Kärjen säveltämästä ja Kullervon alias Tapio Lahtisen sanoittamasta, ilmeisesti tilaustyönä elokuvaa varten tehdystä marssilaulusta (Decca SD 5120, 2.11.1950).
Kyseessä on mitä todennäköisimmin ensimmäinen mainoselokuvaa ja samalla myös lyhytelokuvaa varten tehty virallinen levytys. Malmsténia säestää levytystä varten nimetty orkesteri "Aleksin Rytmiorkesteri". Taustalla laulaa myös mieskuoro. Poliisiksi pukeutunut koko kansan, mutta erityisesti lasten, suosikkilaulaja Malmstén on kuvattu kaksoisvalotuksessa laulamassa Aleksanterinkadun yllä sotilassoittokunnan marssiessa tiellä."Väylä tää on Helsinkimme vauras valtatie". Mainoksen tilaajana olikin Aleksanterinkatu ry:n ohella Helsingin kaupunki.
Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (traileri)
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuottaja: Toivo J. Särkkä. Ohjaus ja lavastus: Ville Salminen. Käsikirjoitus: Salminen ja Särkkä. Kuvaus: Osmo Harkimo. B-kuvaaja: Pentti Valkeala. Äänitys: Yrjö Saari. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Naamiointi: Olavi Suominen. Siviä Friskberg (kampaukset). Musiikki: Harry Bergström. Kuvaussihteerit: Mirjam Joutsen, Anna-Liisa Jokela. Tanssit: Kaarlo Hiltunen. Järjestäjä: Torsti Ahonlinna. Helsingin ensiesitys: 22.9.1950 Rea, Tenho. Televisioesityksiä: YLE TV1: 1963, 1987, 19.8.2001 ja 21.7.2004; YLE TV2: 24.3.1996, 19.11.1998, 11.6.2005; MTV: 27.3.1971 TV2; TV3: 13.1.1987. VET: A-3320 / 21.9.1950 – S % – 2250 m / 82 min. Elokuvalautakunta poisti aikoinaan 15 m kohdasta, jossa "suuriruhtinatar istuu mustalaiskuninkaan päällä".
Ville Salminen valmisti kesällä 1950 Lappeenrannassa suuritöistä musiikkielokuvaa Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta Matti Jurvan vuonna 1938 säveltämän, Tatu Pekkarisen sanoittaman Kaunis Veera –laulun ympärille. Aiheesta oli aiemmin tehty jo näytelmä, johon Yrjö Saarnio eli "Polkka-Saarnio" oli tehnyt laulut. Elokuvaa varten Harry Bergström teki kuitenkin uudet sävelmät Tatu Pekkarisen entisiin sanoituksiin.
Kesä oli sateinen, ja filmaukset näin ollen ongelmallisia. Huonoa tuuria toi lisäksi Veeran näyttävän tanssikohtauksen tuhoutuminen laboratoriossa.Yhtä kaikki elokuvasta muodostui valmistuttuaan suomalaisen musiikkielokuvaviihteen klassikko.
Tanssi- ja viulunsoittotaitoinen upea Assi Nortia Veerana, laulava sankari Rolf Labbart sekä nokkelaa varsinaissuomalaista sanailua sinkoava tervahöyrylaiva Prinsessa Armaadan miehistö uivat kansan sydämiin.
Elokuvan miehistön oli oltava myös laulutaitoinen. Niinpä säveltäjä Harry Bergström loi Olavi Virran esittämän laivamiehen ympärille kvartetin jotka esittivät playbackina miehistön laulut. Muut laulajat olivat Auvo Nuotio, Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö. Näin syntyi lauluyhtye Kipparikvartetti, jonka kaikki jäsenet olivat hyvin tietoisia monipuolisista taidoistaan. Bergströmin läsnäolo porukassa oli niin vahvaa, että vielä mainostusvaiheessa puhuttiin Kipparikvintetistä.
Kauniista Veerasta jäi muistoksi paitsi kvartetti myös monia ikivihreitä sävelmiä mm. Prinsessa Armaada ja Kiparkattipolkka. Se myös takasi Kipparikvartetille yli kymmenvuotisen menestyksen. Periaatteessa yhtye toimi aina Kauko Käyhkön kuolemaan asti vuonna 1983.
Kipparikvartetti (traileri)
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuottaja: Toivo J. Särkkä. Ohjaus ja lavastus: Ville Salminen. Käsikirjoitus: Reino Helismaa. Kuvaus: Pentti Valkeala. Äänitys: Taisto Lindegren. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Naamiointi: Pentti Taivainen. Kampaaja: Tuulikki Uskali. Musiikki: Harry Bergström. Kuvaussihteeri: Ellen Pyhälä. Tanssit: Kaarlo Hiltunen. Järjestäjä: Kaarlo Wilska. Torsti Ahonlinna. Pääosissa: Olavi Virta (Olli), Kauko Käyhkö (Kauko), Auvo Nuotio (Auvo), Teijo Joutsela (Teukka Ankkanen), Liisa Tuomi (Raija Rahkala), Eero Roine (säveltäjä Harri Vuorivirta), Leo Lähteenmäki (Laurence van Döven), Kaisu Leppänen (vuorineuvoksetar Rahala), Paavo Jännes (vuorineuvos, kaivosministeri Rahala), Kaarlo Wilska (musiikkikaupan johtaja), Kauko Laurikainen (Paukku), Heikki Savolainen (Pönttö), Masa Niemi (Jussi, talonmies), Pentti Irjala (muusikko), Heimo Lepistö (vahtimestari), Armas Jokio (oopperalaulaja), Lennart Lauramaa (pianonsoittaja), Harry Bergström (Harry Bergström), Pentti Taivainen (myyjä), Ville Salminen (ohjaaja & roisto). Mukana myös Toivo Lahti, Vilho Ruuskanen, Varma Lahtinen, Veikko Linna, Anton Soini, Matti Oravisto, Aino Angerkoski, Verna Piponius, Mauno Hyvönen, Aino Rounioja, Liisa Rope, Maiju Kuusoja. Maininki Wilska ja Annikki Tuomainen. Helsingin ensiesitys: 22.9.1950 Rea, Tenho. Televisioesityksiä: YLE TV1: 1963, 1987, 19.8.2001 ja 21.7.2004; YLE TV2: 24.3.1996, 19.11.1998, 11.6.2005; MTV: 27.3.1971 TV2; TV3: 13.1.1987. VET: A-3320 / 21.9.1950 – S % – 2250 m / 82 min
Suomein suosituin kvartetti sai aikaa myötä Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtajan Toivo Särkän aloitteesta oman nimikkoelokuvansa. Tarinan kuluessa mieskvartetin kokoaa säveltäjä Harri Vuorivirta (Eero Roine), jonka esikuvana on tietenkin Harry Bergström.
Musikaalimaisessa elokuvassa rahaton Olli Joki (Olavi Virta) tienaa elantonsa tiskaamalla ravintolassa ja laulelee siinä välillä kokkien helkkyvän laulannan säestämänä kupletin kuvitteellisesta Harri-koirastaan. Hauva kuitenkin unohtuu kun Olli tutustuu vuorineuvoksettaren tyttäreen Raija Rahalaan (Liisa Tuomi) ja laulaa rakkautensa voimasta laulun Mi kauneinta maailmassa. Tähän romanssiin muut kvartetin jäsenet luovat kontrapunktista sävyä sarkastisilla huomautuksillaan rakkauden petoksesta.
Kvartetti koostuu lopulta Ollista, toisesta työttömästä laulajasta Kaukosta (Kauko Käyhkö), maantiejyrän kuljettajasta Ankkasesta (Teijo Joutsela) ja pianonkantaja Roviosta (Auvo Nuotio). Bergström sävelsi heille monta vekkulia laulua, Kipparivalssin, rumban Laulajan polku ja valssin Kevät toi tullessaan sekä Liisa Tuomen vihellyksen säestämän Onnenpotkun.
Mainostekstin mukaan "helmeilevät Harry Bergströmin sävelmät" painettiin ajan tavan mukaan myös nuoteille ja tietenkin myös levytettiin. Kippareiden uran lähtölaukaus tapahtuu Linnanmäen vasta-avatussa huvipuistossa. Kaikkivoipainen kvartetti ottaa kiinni jopa timanttivaraskoplankin ja viihdyttää itkevää lasta.
Oka kahvi -alkupala
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotanto: Risto Orko. Tilaaja: Kahvi Oy. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Musiikki ja laulun sovitus: George de Godzinsky. Esiintyjät: Auvo Nuotio (Pedro), Sirkka Hirvonen, Elli Ylimaa, Pirkko Raitio ja Kerttu Pälvi. VET: A–3173 / 16.2.1950 - 15 % – 60 m / 2 min
Tilaajana toimi tässä eksoottisen eskapistisessa elokuvassa Kahvi Oy. Musikaalimaisissa lavasteissa latinalainen Pedro-poika (Auvo Nuotio) kertoo banjoaan soittaen palmujen katveessa kahvin iloista. Harry Bergström perusti Kipparikvartetin vasta seuraavana kesänä.
Nuotio laulaa George de Godzinskyn säveliä ja taikoo kahvia ryytyneille iltaansa viettäville kaupunkilaisille (suomalaisen näytelmäelokuvan vakiokasvot Sirkka Hirvonen, Elli Ylimaa, Pirkko Raitio ja Kerttu Pälvi). Hän oli tammikuussa 1950 antanut myös ensikonserttinsa klassisen musiikin laulajana: Helsingin Sanomien (16.1.1950) arvostelun mukaan hän oli "todellinen tenorilaulaja, oloissamme harvinainen sekä äänensä soinnilta että ulottuvaisuudelta".
Ritaripuku -alkupala
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotanto: Risto Orko. Tilaaja: Tampereen Pukutehdas. Suunnittelu: Mainostoimisto SEK. Kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulun sanoitus: Eino Kettunen. Laulun sävellys ja sovitus: Harry Bergström. Esiintyjät: Kipparikvartetti [Olavi Virta, Auvo Nuotio, Kauko Käyhkö, Teijo Joutsela], Harry Bergström. VET: A–4211 – 21.10.1952 - 15 % – 30 m / 1 min
Kipparikvartetti-nimikkoelokuvan aikoihin Suomen Filmiteollisuuden ohella myös Suomi-Filmin tytäryhtiö kiinnostui kvartetista. Tampereen Pukutehdas halusi miesten pukujaan, Ritaripukimia, yleisön nähtäville ja arvostetuissa juhlissa esiintyvän Kipparikvartetin jäsenistä saatiin mainioita mainosmannekiineja. Yhtyeen esiintymisasukin oli näin ratkaistu Ritaripuvun muodossa. Kipparikvartetti esittää perinteisenä säksätyslaulunaan Harry Bergströmin pianolla säestämänä uuden menestyskappaleensa, jenkan Pyykkinaru näytelmästä Ruusuja naisille harvinaislaatuisena 100 % -live-esityksenä. Yhtye oli levyttänyt kappaleen Triola-yhtyeen säestämänä saman vuoden keväällä (Triola T 4051, 29.4.1952).
Junttalipoo -alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Mallasjuoma Oy. Ohjaus, kuvaus: Niilo Heino. Käsikirjoitus: Reino Hirviseppä (Palle). Laulun sanoitus, sovitus: Kauko Käyhkö. Laulun esitys: Kipparikvartetti. Selostaja: Yrjö Haapanen. Esiintyjät: Kipparikvartetti [Auvo Nuotio, Eero Väre, Kauko Käyhkö, Teijo Joutsela], Harry Bergström, Heikki Savolainen, Väinö Kolhonen, Paavo Honkamäki. VET: A–5145 - 17.8.1954 - 15 % – 87 m / 3 min
Kipparikvartetin huippusuosion aikana 1950-luvulla korkeakulttuurin ja viihteen välinen ottelu oli kiivaimmillaan. Ritaripuku-mainos edusti korkeakulttuuria yhtyeen tuotannossa, Mallasjuoma-mainos taas toi yhtyeen entistä lähemmäs kansaa.
Junttali-poossa uudistunut Kipparikvartetti – Olavi Virran korvasi loppukesällä 1953 Eero Väre – esittää kehyskertomuksen, josta siirrytään tukkilaismusikaalien tapaan suoraan laituria rakentavalle työmaalle. Virran lähdön syyt olivat taloudelliset, vaikka syyksi selitettiinkin julkisuuteen ajan puute. Bergström lähti myöshemmin; Kauko Käyhkön mukaan siksi, että hän ei tullut tarpeeksi esiin, vaikka olikin yhtyeen ainoa "perustaja".
Kipparikvartetti, joka oli kaikkien hyväksymä ja siksi kelpoisa myös kulutusesikuvaksi, korostaa esiintymissään yhteisyyttä, nimenomaan suomalaisten miehen kykyä tehdä työtä ja nauttia yhtä aikaa sekä työstä että toistensa seurasta, korostaa väitöskirjassaan mainosmusiikkia tutkinut tohtori Kaarina Kilpiö. Niin tässäkin: hyväntuuliset työmiehet (mm. Heikki Savolainen, Suomi-Filmin kuvaajana tunnettu Tommo eli Väinö Kolhonen) haaveilevat pilsneristä ja sitä juottavasta runsasmuotoisesta Linta-kämppäemännästä. Kyseessä ei suinkaan ole Kirsti Ortola, niin kuin joissain lähteissä on mainittu. Alkupalassa mainostetaan Lahden Erikoisolutta.
Jenkkaballadi Junttalipoon oli säveltänyt ja sanoittanut Justeeri eli Kauko Käyhkö itse, sovituksen oli tehnyt Harry Bergström. Levytys oli äänitetty Bergströmin johtamien Iloisten Soittoniekkojen kanssa (Finlandia P 184, 9.2.1954). Käyhkö suunnitteli Junttali-poo –aiheestaan myös pitkää näytelmäelokuvaa.
Ankkurit
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Chymoksen makeistehdas. Suunnittelu, kuvaus: Yrjö Aaltonen. Kuvaus: Väinö Kolhonen. Laulun sanat: Reino Hirviseppä. Esiintyjät: Kipparikvartetti [Auvo Nuotio, Eero Väre, Kauko Käyhkö, Teijo Joutsela]. VET: A–7334 - 3.10.1957 – 15 % – 25 m / 1 min
Kippari-purkka
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Chymoksen makeistehdas. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Laulun sanat: Reino Hirviseppä. Esiintyjät: Kipparikvartetti [Auvo Nuotio, Eero Väre, Kauko Käyhkö, Teijo Joutsela]. VET: A–6263 - 13.4.1956 – 15 % – 25 m / 1 min
Näissä kahdessa mainiossa värimainoksessa Kipparikvartetti mainostaa makeistehdas Chymoksen tuotteita. Samoissa pahvisissa lavasteissa (laiva ja –laituri) kuvattujen mainosten toisena kohteena on Kipparipurkka, toisessa käheyden poistavat Ankkuri-pastillit. Kippari Teijo Joutsela laulaa möreällä Kippari-Kallen äänellä, niin kuin oli tehnyt jo vuoden 1948 Kalle Aaltosen morsian –elokuvasta lähtien.
Mainospalojen melodia on variaatio Matti Jurvan Kaunis Veera –laulusta, sovitus on Kauko Käyhkön ja sanoitus Pallen eli Reino Hirvisepän. Mainoslauseena on tietysti "Kipparipurkka paukahtaa". Tällä kertaa kvartetista ja purkkatouhusta otettiin myös mainoskuvia Chymoksen toimintaa varten. Marjamehuja alun perin valmistanut yritys Chymos oli perustettu vuonna 1906 Imatralla. Kippari-purkasta laadittiin myös puolta lyhyempi mainosversio vuonna 1958.
Kanabaletti
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Fazerin makeistehdas. Ohjaus, kuvaus: Felix Forsman. Musiikki: George de Godzinsky. Kertoja: Markus Rautio. Esiintyjät: Oiva Ollikkala. VET: A–3899 - 6.2.1952 – 15 % – 90 m / 3 min
Lyhytelokuvassa kanoiksi pukeutuneet tanssijat esittävät balettia. Musiikin elokuvaan kirjoitti suomalaisista säveltäjistä eniten hollywoodilaisella tyylillä säveltävä emigrantti George de Godzinsky (1914-1994). Tanssijat olivat Suomalaisen Oopperan baletista. Kärkihahmona kukkoa esittävä Oiva Ollikkala jakaa kanasilleen karamelleja. Itsensä Markus-sedän, Markus Raution, mainosääni julistaa både på finska och svenska Fazerin makeisten mainioutta. Fazerin makeistehdas oli perustettu jo vuonna 1891.
Kanabaletti -elokuva on Suomen ensimmäisiä värifilmejä. Valitettavasti värit ovat pahasti luopuneet, eikä elokuvan alkuperäisnegatiiveja ole säilynyt.
Suomalaisia säveltaiteilijoita
Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Filmiseppo Oy. Ohjaus, kuvaus: Veli Tamminen. Kuvaus: Eino Itänen, Pekka Lahti (assistentti). Esiintyjät: Josef Kaartinen (saksofoni), Eini Kotiranta (harmonikka). VET: A–4565 - 21.7.1953 – Vv – 173 m / 5 min
Sodanjälkeisen musiikin merkittävä saksofonisti Josef Kaartinen soittaa Jean Sibeliuksen sävellyksen Nocturne näytelmästä Belzasarin pidot sekä sovituksen Nikolai Rimsky-Korsakovin ikivihreästä Kimalaisen lento. Pianosäestäjästä ei ole sen sijaan tietoa. Kipparikvartetin kantahahmon, oopperalaulajanakin menestyneen laulajan ja Dallapé-orkesterin monitaitoisen jäsenen Kauko Käyhkön vaimo Eini Kotiranta esittää harmonikalla Pietro Frosinin taiturikappaleen Iloinen kavaljeeri eli saman Jolly Caballeron, jonka saksofonisti Josef Kaartinen oli esittänyt dokumenttielokuvassa Välähdyksiä Propaganda-aseveljien toivekonsertista (1942). Ympäri käydään, yhteen tullaan… Naisten harmonikansoiton kolminkertainen mestari Kotiranta oli avioitunut Käyhkön kanssa vuonna 1950 ja teki miehensä kanssa useita kiertueita esim. Yhdysvaltoihin. Kotiranta oli myös levyttänyt Philips-levymerkille vuonna 1950.
Kuvat kulki
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, suunnittelu, selostus: Antti Halonen. Kuvaus: Uno Pihlström. Musiikki: Heikki Klemetti, Greta Carlson (piano). Esiintyjät: Heikki Klemetti, Armi Klemetti, Martti Turunen, YL:n kuoro. VET: A–3503 - 20.2.1951 – Va – 230 m / 9 min
Kuvat kulki on henkilökuva Kuortaneella syntyneestä Heikki Klemetistä (1876-1953) suomalaisen kansanperinteen tutkijana (esim. kirkot), kuoronjohtajana ja säveltäjänä sekä purevasanaisena musiikkikriitikkona. Elokuvan tekijänä on toinen huomattava kulttuuripersoona, elokuvajournalistinakin ansioitunut toimittaja Antti Halonen Klemetin toiminnasta otetaan esille hänen osuutensa suomalaisen kuorolaulun uudistajana, Suomen Laulun ja Finlandia-kuoron johtajana sekä talvisotaa toivoa luoneen Oi kallis Suomenmaa –laulun säveltäjänä. Pianisti Greta Carlson soittaa taustamusiikkina Klemetin teosta Neljä pientä preludia ja fuugaa.
Dokumentti seuraa Klemettiä hänen taiteilijakodissaan Kulosaaren Hopialassa ja taltioi arkipäivän puuhia, niinikään kuoronjohtajan Armi-rouvan seurassa. Museaalisesti esitellystä kodista tehtiinkin Klemetin kuoltua oikea museo vuonna 1958. Dokumenttia dokumentissa on Martti "Pyssy" Turusen ja YL:n kuoron vierailu Hopialassa vuonna 1946 mestarin 70-vuotisjuhlissa. Klemetti ottaa myös kantaa Suomen kansan laulutilanteeseen hieman kömpelöllä, asioita tankkaavalla tavallaan.
Lentävä kalakukko (traileri)
Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuottaja: Toivo Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: Ville Salminen. Käsikirjoitus: Reino Helismaa (Helismaan sanoittaman ja Toivo Kärjen säveltämän iskelmän (1952) perustalta). Kuvaus: Kauno Laine. B-kuvaaja: Pentti Auer. Lavastus: Ville Salminen. Rekvisiitta: Mauno Enroth. Ehostus: Pentti Taivainen. Fanny Cederberg (kampaaja). Alkutekstit: Eka Karppanen. Musiikki: Toivo Kärki. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Ääni: Björn Korander. Pääosissa: Esa Pakarinen (junailija Samuli Saastamoinen), Masa Niemi (Leevi Lindroos, "Läski-Leevi"), Mai-Britt Heljo (Kaunis-Molly), Siiri Angerkoski (Mustalais-Jenni), Kullervo Kalske (Yrjö) Armas Jokio (Pikku-Aleksi) Leo Lähteenmäki (Kulaus-Ramperi), Matti Aulos (savolaisisäntä), Irja Rannikko (Töikän Taimi), Hannes Veivo (Kello-Kalle), Ville Salminen (Vilho Adolf Napoleon Rötkö, "Viski-Ville"), Anton Soini (yövartija), Kauko Kokkonen (päivystävä konstaapeli), Urho Lahti (ylikonstaapeli), Eino Kaipainen (komisario Räikkönen), Holger Salin (etsivien päällikkö), Leevi Linko (etsivä Virta), Nina Lindell (nainen asemalla), Pentti Irjala, Heimo Lepistö (jätkät), Seppo Sariola (konstaapeli asemalla), Sirkka Breider (nainen junassa), Lasse Pihlajamaa (hanurin soittaja), Anni Rönkö (savolaisemäntä), Veikko Linna (junailija Laihanen), Unto Kuhankoski (mandoliinin soittaja), Kauko Laurikainen, Mauno Enroth (junapoliisit), Nestori Lampi, Erkki Ilo, Esko Jantunen (miehiä junassa), Mauno Hyvönen (sotilas), Esko Mannermaa (kirjuri), Matti Kassila, S. Linnanheimo. Helsingin ensiesitys: 13.3. 1953 Bio-Bio, Tenho. Televisiolähetyksiä: STV1: 19.3. 1964. YLE TV1: 15.7. 1974; YLE TV2: 24.10. 1991, 8.12. 1996, 25.12. 1999, 15.2. 2005. VET A-4409 – S – 1850 m / 68 min
Lentävä kalakukko oli Rillumarei-elokuvien itseoikeutettu jatko: junanvaunuissa kuvattu elokuva, jossa Pekka ja Pätkä löysivät toisensa."Ratkiriemukasta junailijaa" esittävä Esa Pakarinen ja silmää iskevä pikkurikollista esittävä Masa Niemi kiinnitettiin uuden Pekka Puupää –elokuvasarjan tähdiksi Siiri Angerkosken Justiinan komentoon. Lentävää kalakukkoa näytettiinkin myöhemmin nimellä Pekka ja Pätkä konduktööreinä!
Reilu tukkijätkä, SF:n järjestäjänä toiminut Kullervo Kalske laulaa Poju Turakaisen äänellä Toivo Kärjen ralleja Mitäpäs mulla on väliä, Lauttaralli sekä Orpopojan tango. Nimilaulu oli levytetty masurkkana jo vuonna 1951.
Pakarisen ohella harmonikkaa soittaa hiljattain 90-vuotisjuhliaan viettänyt Lasse Pihlajamaa (s. 1916). Ikimuistoiseen junamatkaan Kuopion suuntaan liittyy rasistisia mustalaisvitsejä ja tukkijätkien esittämää "säkenöivää musiikkia" kuten kupletit Tietysti ja Tiki-taki.
Kotitalousfilmi perheenemännille osa 3
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Ohjaus: Riitta Huttunen-Ritvala, Felix Forsman. Käsikirjoitus: Riitta Huttunen-Ritvala. Kuvaus: Felix Forsman, Pertti Nyberg, Erkki Salojärvi. Musiikki: Tapio Rautavaara. Esiintyjät: Tapio Rautavaara. VET: A–2666 - 24.3.1955 – 15 % – 1150 m (ote)
Elokuvan isäntänä Tapio Rautavaara (1915-1979) laulaa hupaisilla, emännyyteen liittyvillä uusilla sanoituksilla menestysiskelmiään kuten Juokse sinä humma ja Vain merimies voi tietää.
Tavoitteena tässä Riitta Huttunen-Ritvalan suunnittelemalla ja asiantuntemuksellaan höystämällä mainosfilmillä on saada perheenemännät panostamaan uuteen tekniikkaan eli jättää nyrkkipyykin sikseen ja hankkimaan uusi pesukone.
Atlanta (mainospalat)
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Suunnittelu: Pekka Kotkavuori. Musiikki: Usko Kemppi. Musiikin sovitus: Kaarlo Valkama, Matti Viljanen (Harmony Sisters –osa). Esiintyjät: Tapio Rautavaara, Aikamiespojat –kvartetti, Seija Lampila, Harmony Sisters, Leni Katajakoski. VET: A–6457, 6458, 6459 - 21.8.1956 – 15 % - 4 x 30 m / yht. 4 min
Värifilmille kuvattu Atlanta-rasvasekoite –mainossarja sai tulkikseen monta 1950-luvun iskelmätähteä. Samaa "Suomi-Filmin Helismaan" Usko Kempin sanoittamaa ja säveltämää laulurallatusta, "jingleä", kermasta lauloivat kuvissa niin Tapio Rautavaara kuin Aikamiespojat –kvartettikin. Selvittämättä kuitenkin on onko Aikamiespojat –kvartetti virallinen lauluyhtyeen nimi, ja ketkä yhtyeessä lauloivat…
Amerikkaan myöhemmin lennähtänyt, "Suomen Doris Day" –kilpailuunkin teini-ikäisenä osallistunut Seija Lampila puolestaan laulaa kolmannessa mainospalassa, mutta ei esiinny kuvassa. Mainoksesta voi päätellä että hän esittää nuoren aviovaimon, Leni Katajakosken (s. 1933) lauluääntä. Ruotsissa 1950-luvulla vaikuttaneen Harmony Sistersin voimin tehty mainospala sen sijaan lienee julkaisematon. Laulu on kuitenkin nauhoitettu vuonna 1956 kuten sarjan muutkin osat. Äänitys on tapahtunut Ruotsissa eikä suosittua lauluyhtyettä näin saatu kameran eteen. Sarjaan kuului myös Tarmo Mannin laulama mainospala. "Yli 30 kahvikupillista siitä saa, kahvin ystävää sen maku viehättää".
Kimarakvartetti (alkupala)
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Makeistehdas Huhtamäki Oy. Suunnittelu, ohjaus: Felix Forsman. Kuvaus: Pertti Nyberg. Musiikki: Pekka Mirola. Esiintyjät: Kimarakvartetti. VET: A–5636 -- 6.5.1955 – 15 % - 30 m / 1 min
Värielokuvassa Kipparikvartetin pahin kilpailija, vuonna 1952 perustettu Kimarakvartetti mainostaa Hellaksen Kimara-karamelleja Kimara-laulullaan. Idean takana oli makeistehdas Huhtamäki Oy:n myynnin ja menekinedistämispäällikkö ekonomi Juhani Saraste. Kimarakvartetti mainosti myös lääketehdas Leiraksen tuotteita. Lauluyhtyeeseen kuuluivat Martti Kurki (1. tenori), Yrjö Pavloff (2. tenori), Sergei Rumbin (1. basso) ja Konsta Häkkälä (2. basso).
Kimarakvartetti –alkupalan oli säveltänyt Pekka Mirola, yhtyeen vakiosäveltäjä. Yhtye oli jo vuonna 1953 esiintynyt Lasse Pöystin ohjaamassa musiikkielokuvassa Kaksi hauskaa vekkulia, ja esittänyt George de Godzinskyn säveltämän ja Lauri Jauhiaisen sanoittaman kappaleen Ilta Venetsiassa. Hieno esitys jäi valitettavasti levyttämättä. Vuonna 2004 Fuga julkaisi yhtyeen tuotannosta ansiokkaan cd-äänilevyn Kimarakvartetti – Laulelmia ja romansseja. Äänityksiä 1954 – 1971.
Tutkija Tero Halvorsenin mukaan yhtyeen ääniala oli normaalia mieskvartettia paljon laajempi, käsittäen jopa kolme ja puoli oktaavia. Ääriäänet toimivat näin usein efektimäisesti. Television tultua yhtye oli mukana teekkareiden lähetyksissä. Tesvision aikoina Kimarakvartetti muodosti Laiva on lastattu -ohjelmasarjan laulavan miehistön. Kapteenina oli Georg Malmstén, sarjan isä.
Ajan kuvastin 9
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi Oy. Ohjaus: Osmo Lampinen. Käsikirjoitus: Osmo Lampinen, Jukka Virtanen. Kuvaus: Heimo Palander, Jukka-Pekka Kinnunen. Äänitys: Aarre Elo. Leikkaus: Heimo Palander. Musiikki: Toivo Kärki. Esiintyjät: Metro-Tytöt [Anna-Liisa Heinonen, Hertta Louhivuori, Tamara Dernjatin], Toivo Kärki. VET: A-6337 – 22.5.1956 – Va – 265 m / 10 min
Harry Bergström löysi 1940-luvun lopulla vastineen Ruotsiin siirtyneelle Harmony Sisters –yhtyeelle. Metro-Tytöt –lauluyhtye muodostettiin. 1950-luvulla yhtye aloitti yhteistyön säveltäjä Toivo Kärjen kanssa. Kuuluisimmista levytyksistä voidaan mainita esimerkiksi Hiljainen kylätie, Ethän minua unhoita ja Leskiäidin tyttäret. Yhtyeen ääni eli saundi henki slaavilaista melankolisuutta ja oli ehkä Harmony Sistersin ääntä koulimattomampaa.
Yhtä kaikki Suomen kansa otti lämpimältä ja kotoisalta tuntuvan yhtyeen omakseen. Vuoden 1956 alkupuolella tehdyssä uutiskatsauksessa seurataan yhtyeen äänilevyn tekoa. Prosessia näytetään tarkasti valmistusprosessia nauhoituksineen, miksauksineen ja koelevyn tekoon asti. Säveltäjä, kapellimestari Toivo Kärki seuraa tarkasti työtä. Levytyksen kohteenahan on hänen säveltämä kappaleensa Muistojen maa, johon sanat oli tehnyt Kärjen elokuvistakin tuttu aisapari Reino Helismaa.
Levytys on tehty Rytmi-levymerkille (R 6300), äänityspäivämäärä on 23.1.1956. Elokuvaa äänilevyteollisuudesta oli ideoimassa myöhempi pitkien elokuvien käsikirjoittaja ja kuolemattomien laulutekstien tekijä Jukka Virtanen (s. 1933).
Veikkaus – Olavi Virta ja Heidi Krohn
Suomi 1958. Laboratorio: Aarne Syväpuro & Co. Esiintyjät: Olavi Virta, Heidi Krohn.
Olavi Virta näytteli veikkausmainoksessa itseään vuonna 1957 vastanäyttelijänään nuori Heidi Krohn ja esitti ajankohtaisesta levytystuotannostaan laulun Elämäni tarina (levytys Triola T 4361, 1958). Alkuperäiseltä nimeltään kappaleen Story of My Life oli säveltänyt myöhemmin Hollywoodin kärkijoukkoon siirtyvä Burt Bacharach. Väsyneen Virran viimeiseksi lyhytelokuvaesiintymiseksi jäi orkesterin tamburiininsoittaja Lions-klubilaisten järjestämissä teinitanssiaisissa Suomi-Filmin lyhytelokuvassa Lions-viikko (1961). Muista Virran esiintymisistä mainoksissa ei ole säilynyt tietoa.
Iskelmäketju
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Fennada Filmi Oy. Tuottaja: Mauno I. Mäkelä. Studiopäällikkö: Väinö Tulosmaa. Ohjaus ja käsikirjoitus: Hannes Häyrinen. Tekninen johto ja kuvaus: Esko Töyri. B-kuvaaja: Ensio Suominen. Naamiointi: Leo Jokela. Kampaaja: Eila Lehto. Äänitys: Gösta Salminen, Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Ossi Skurnik. Järjestäjä:Väinö Tulosmaa. Juliste: Eka Karppanen. Esiintyjiä: Lasse Liemola, Pirkko Mannola, Kalevi Korpi, Seija Lampila, Georg Malmstén, Irmeli Mäkelä, Tuula-Anneli Rantanen, Helena Siltala, Maynie Sirén, Wiola Talvikki, lauluyhtye Jokerit: Pentti Flinkman, Nisse Lindqvist, Iiris Rautio, John Sandman, Ingmar Englund (kitara), Jörgen Petersen (trumpetti), Jaakko Lätti ja Anna-Liisa Källström (tanssipari), Olavi ja Eeva Nieminen (rocktanssipari), Onni Gideon, Herbert Katz, Teuvo Suojärvi, Kalevi Hänninen, Henrik Nyman, Erik Lindström. Hannes Häyrinen (ohjaaja, Iskelmä Oy:n johtaja), Eija Inkeri (nti Rauhala, Iskelmä Oy:n sihteeri), Liisa Nevalainen (rahastaja), Sylva Rossi (siivooja), Erkki Ertama (pianisti), Witaly Ketterer (kuuluttaja). Elokuvan tekijöitä omassa roolissaan: Mauno I. Mäkelä, Ensio Suominen, Gösta Salminen, Väinö Tulosmaa, Ossi Skurnik, Eila Lehto, Runar Heljo (televisio-ohjaaja), Holger Blommila (sähkömies), Raimo Roiha (pianisti, hanuristi), Leo Jokela (Rytmikellarin kuuluttaja), Veikko Linna (mies kabareessa), Pentti Lasanen (trumpetisti). Helsingin ensiesitys: 30.10.1959 Rex, Tuulensuu. Televisiolähetyksiä: MTV1: 16.1.1977; YLE TV1: 31.8.1994, 24.5.2000, 7.7.2002; YLE TV2 13.12.2005. VET: 9126 – S.
Suuri Sävelparaati (traileri)
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö ja tuottaja: Veikko Itkonen. Studiopäällikkö: Armas Niemi. Ohjaus ja lavastus: Jack Witikka. Käsikirjoitus: Reino Helsimaa. Kuvaus: Kalle Peronkoski. Kamera-assistentti: Olavi Aaltonen. Naamiointi: Raimo Jääskeläinen. Kampaaja: Meri Kekkonen. Äänitys: Ensio Lumes apulaisenaan Matti Ylinen. Leikkaus: Armas Laurinen. Järjestäjä: Raimo Jääsekeläinen. Juliste: Eka Karppanen. Esiintyjiä: Juha Eirto, Pärre Förars, Eino Grön, Seija Karpiomaa, Vieno Kekkonen, Laila Kinnunen, Brita Koivunen, Kauko Käyhkö (Justeeri), Jorma Lyytinen, Matti Louhivuori (Matti), Reino Helismaa (Repe), Eila Pellinen, Anna-Liisa Pyykkö, Tapio Rautavaara, Ilkka Rinne, Ossi Runne, Tuula Siponius, Veikko Tuomi, Annikki Tähti, Olavi Virta. Eino Virtanen. Muusikot: Ingmar Englund, Nisse Nordström. Muita: Åke Blomqvist (tanssija), Helena Lehtelä (itse, ohjaajan sihteeri), Eemeli ja Reino Helismaa (kulissimiehiä), Pentti Siimes (järjestäjä). Tarmo Manni (kuuluttaja), Jack Witikka (ohjaaja), Kalle Peronkoski (valaistusmestari), Matti Ylinen (valomies), Raimo Jääskeläinen (naamioitsija), Armas Niemi ja Olavi Aaltonen (valomiehiä), Wilma Leino (tanssija), Jussi Itkonen (poika kahviossa). Helsingin ensiesitys: 27.3.1959. Televisiolähetyksiä: YLE TV1: 3.5.2000; YLE TV2 18.7.1991 ja 2.7.2005. VET: 8621 – S.
Virta oli mukana myös kahdessa iskelmäkaruselli-elokuvassa, joiden tarkoituksena oli esitellä tiettyjen levy-yhtiöiden tähtiä ja ajankohtaista iskelmätarjontaa. Jack Witikan ohjaamassa Suuressa sävelparaatissa (1959) juhlamenoja juonsivat Eemeli ja Reino Helismaa.
Lavastusratkaisut olivat vähintäänkin pelkistetyt. Esimerkiksi Virta laulaa taustanaan valkoinen seinä ja esiintyy muutenkin koomisessa valossa. Hänen osalleen on annettu amerikkalaista nuorisohapatusta viljelevä hulavanne, jota hänen on tarkoitus keikuttaa lanteillaan ja laulaa samanaikaisesti W. Stonen (amerikkalaishämäys!) laulua Hula hula hula hoop. Esitys onkin lähinnä koominen. Muuten elokuva toimii senaikaisten iskelmätähtien ainutlaatuisena taltiointina. Ovathan mukana mm. Jorma Lyytinen, Juha Eirto, Laila Kinnunen, Seija Karpiomaa ja Anna-Liisa Pyykkö.
– Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 3.10.2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)