Dokumentin ytimessä 34: Sirpalesatu 1957–2000

Orionissa, Eerikinkatu 15, tänään klo 17. Vapaa pääsy

Elävän kuvan musiikkiraita:
Dokumentin ytimessä 34: Sirpalesatu 1957–2000

Ajan Kuvastinta valmistava Kansan Elokuva oli rohjennut lähettää kameramiehensä Helsingin työväentalon hornankattilaan, missä kisailtiin "Suomen Elvis Presley" –tittelistä 19.3.1957. Vaikka ensimmäinen rockkilpailu oli näin toteutettu, ihan vakuuttuneita rock and roll´in tulevaisuudesta ei silti oltu. Se selittänee ne vetäisyt alta lipan, jotka latasi iskuun Kansan Elokuvan skripteri Jukka "Vallu" Virtanen. Vallu ei täysin nielaissut sitä, että nuori Jarno Hiilloskorpi jäi pisteille,vaikka kirjasikin journalistin objektiivisuudella tosiasian: amatöörirokkareiden ensimmäinen Elvis oli Lars "Heruli" Hermann.

Ilmassa oli muutosta: nuoriso esiintyi nyt nuorisolle. Ensin menestystä saivat nuoret tytöt usein lap-senomaisilla äänillään. Siirtyminen rockiin – kaikessa suomalaisessa viattomuudessaan – tarkoitti solisti-en miehistymistä. Esikuvana oli angloamerikkalainen teinipop – esimerkiksi yhdysvaltalaisten esikuvien negroidia sointia kukaan ei tavoitellut. Vesa Kurkelan sanoin: "Rocklaulu oli useimmille heistä pienen äänen rikkihuutamista, kireää kähinää ja rääkymistä". Parodiset sävyt eivät olleet harvinaisia, Kurkelan esimerkkeinä ovat televisiojulkkis Antti Einiön "takakireä mylvintä" ja Spede Pasasen verbaali-irrottelu Pronominirockissa. Rock välittyi ensi vuosinaan erityisesti elokuvan kautta.

Rajuhenkinen rock'n roll ei seksuaalisuudessaan ja kovuudessaan lyönyt kuitenkaan läpi moneen vuoteen: kun niin tapahtui, Elvis oli jo muuttanut tyyliään pehmeämmäksi. Kotimaiset rokkarit valittiin nuorten iskelmälaulajien tapaan valtakunnallisissa laulukilpailuissa. Uutta oli, että televisio välitti tapahtuman suorana lähetyksenä. Ajatus oli lainattu Ruotsista, niin kuin melkein kaikki muukin nuorisokulttuurin uutuudet. Suomen ensimmäiseksi rockkuninkaaksi valittiin 16-vuotias Kaj Järnström, joka taiteilijanimellä Rock-Jerry värvättiin saman tien Onni Gideonin yhtyeen solistiksi.

Viimeistään Rock-Jerryn ensilevytyksen suurmenestys (1960) vakuutti mainosalan siitä, että nuoriso oli hurahtamassa rokkiin pysyvästi. Mattisen Teollisuus Oy Heinolasta ulosmittasi ensimmäisten joukossa nuorten ja heidän isukkiensa ostovoiman "James"-farkuilla, jotka muotoilivat 1950-luvun lättähattukulttuuria amerikkalaisemmaksi. Samaa jenkkisykettä etsi Filmitalon ohjaaja Hans Haataja ja musiikkimies Kaarlo Kaartinen mainosfilmeihinsä James I ja II (1960).

Haataja oli jo suunnitellut pari Hot Rod –farkkumainosta Kaarlo Kaartisen ja Jaakko Salon vielä vaisusti rokkaavien biisien pohjalta. Oikea dynamiikka löytyi vasta "When the Saints Go Marching in" –kertosäettä kopioitaessa. Kaartinen runoili säkeen mainosmuotoon "When the James Go Marching in", jonka tulkitsi sitten Kai Lind suggestiivisen James-pyörylän pyöriessä. Toisen variaatioista lauloi nuorison idoli Timo Jämsen (oik. Keijo Ahola, s. 1942) joka saapui rokin ruusutarhaan pitkänsillan pohjoispuolelta.

Mattisen mainonnalla meni lujaa vuoden päivät. Roban Se-teatteria ja Expon jamihallia koristelttin "I like James" –plakaatein, ja monet bändeistä soittelivat rock´n´roll –tunnaria. Mutta vuoden 1962 jinglessä James päällä joka säällä sävelet soivat jo kaupunkien aikuisnuorisolle. Studiolavasteissa lauloi jatsahtavasti Kai Lind ja The Four Cats, jonka jokaisen jannun yllä oli siistit ulkoiluvetimet.

The Four Cats oli keskeinen bändi myös Maunu Kurkvaaran musiikkikarusellissa Lauantaileikit (1963), jonka tähdistöä oli valikoimassa uuden aallon kotimainen makutuomari Aito Mäkinen. Kuunneltuaan tuon ja edellisen vuoden levytykset Mäkinen teki valintansa ja jätti ohjaajan tehtäväksi sijoittaa artistit paikoilleen pääkaupungin päivään, iltaan ja yöhön.

Elokuvan trailerin välähdyksissä The Four Cats on päiväyhtye, joka vaeltaa baareissa ja kaduilla laulaen otteita Scandialle levyttämistään hiteistä Suuret setelit ja Kaikki muuttuu. Yhtyeen naissolistina laulaa urbaanin päiväperhosen roolissa pirtsakka Ann-Christine. Illan kosmopoliittisin tähti on Laila Kinnunen, joka tunnelmoi venäjäksi iskelmää Mantsurian kukkuloilla. Mäkisen korva oli herkistynyt myös uuden tangobuumin mollitunnelmille. Niitä välittää elokuvaan iltayön kunkku Eino Grön sekä Monosen Satumaan laulaja Reijo Taipale. Aamutuntien finaaliksi puhaltaa tyhjien katujen ylle trumpettisoolon Ossi Runne.

Kurkvaaran filmi viestitti kaduilla ajelehtivien sinkkujen urbaanista yksinäisyydestä. Sen sijaan ajan mainokset vetosivat parisuhteeseen ja perheen taloudesta vastaavan emännän tehtäviin, kuten Kaartisen sovittama pulverimainos Tend-Kilopaketti (1962) sekä Laila Kinnusen hyräilyn siivittämä ilman raikastus Air-Wick-Mistair (1963). Mainostoimisto Lintaksen majesteettitason sarjassa, Majesteetti Englund ja Bergström (1960) käyttävät luovan sävellystyönsä liukastimena Majesteetti-margariinilla siveltyjä leipiä, joilla on eturivin paikka emännän kattauksessa.

Luovan parisuhteen merkitykset toi valkokankaale naistenlehtien tähtiparin Aatos Tapala ja Tamara Lund. He virittivät tosiaan tunnelmaan Juhlavehnäs-mainoksen (1964) Tula-lul-lal-lei –duetolla. Perheellinen tähtisopraano Anita Välkki oli jo laulanut onnen tunteensa julki Askon Olohuone -mainoksessa (1962).

Alkanut 1960-luku nuorensi nopeasti elokuvan kentillä taiteilevan tekijäkaartin. T. J. Särkkä teki viimeisen pitkän elokuvansa vuonna 1962 ja saatteli hallittuun konkurssiin studiokauden elokuvayhtiönsä Suomen Filmiteollisuuden. Nuoremman polven yrittäjät astuivat uudeksi aalloksi kutsutun ilmiön merkeissä kotimaisen pitkän- ja lyhyen elokuvan tyhjiöön. Erkko Kivikosken perustama Filmiryhmä, Risto Jarvan Filminor, Felix Forsmanin (1958-62) ja Kaarlo Nuorvalan (1962-) johtama Fennada Filmi Junior, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin FJ-Filmi sekä edelleen iskukykyinen Suomi-Filmi tuottivat ensimmäiset tekijän signeeraamat, omintakeiset lyhytelokuvat.

Modernismin etuvartioon lukeutuvat jazz-bändit kiehtoivat uusia elokuvaajia. He näkivät musiikin teke-misen luovassa prosessissa ja levytyksen vuorovaikutussuhteissa elokuvan valmistamiseen rinnastuvan sisarsuhteen ja joskus jopa muusan. Erkko Kivikoskien EP-X-503 (1962) eteni Pentti Lasasen ja Nakke Juhanssonin luovasta seikkailusta Scandian äänilevyksi asti. Tosiasiassa vinyyli, joka antoi elokuvalle nimen, oli fiktiivinen tuote kuten koko musisoinnin prosessi, joka tapahtui Kulttuuritalon näyttämöllä vain Kivikosken elokuvaa varten.Vastaavaa leikittelyä fiktiivisen ja toden rajapinnassa nähdään Fennada-Filmi Juniorin lyhytfilmissä Kivimies (1964). Jatsidiggarit Martti Utriainen ja Sauli Rantamäki suunnittelivat tämän musiikkipitoisen lyhärin kaupallisen mainostehtailun väliajalla.

Molemmat lyhytfilmit leikkasi Juho Gartz, joka muotoili myöhemmin Kaj Chydeniuksen progressiiviselle musiikille kuvallisen vastineen Mikko Niskasen elokuvassa Lapualaismorsian (1967). Elokuvan trailerissa Vihtori Kosolan ja Lapuan liikkeen aika rinnastuu aseistakieltäytymistä esitteleviin ajankohtaiskuviin ja poliittisiin lauluihin. Myöhemmin Gartz teki Niskasen rakkauselokuvaan Asvattilampaat (1968) trailerin, joka tiivistää kuviksi vuosikymmenensä rakkauslaulun Sinua, sinua Rakastan.

Vuonna 1963 soi suomalaisessa mainosfilmissä blues: Lasse Mårtenson esiintyi Mainostelevision musiikkiohjelman lavasteissa ja tulkitsi Toivo Kärjen mollisävelmän vetäväksi mainoshitiksi Boston Blues. Vuosikymmenen edetessä kohosi yhteiskunnallinen pulssi ja edellytti toisenlaisia mainoksia, kuten Filmi-Jatan tekemiä spotteja Osuuspankin nuorisosäästäjille. OKO Nuorisosäästön (1967) sanomaa levitti laulava hurmuripoika Johnny Liebkind sekä beatkutrinen folkyhtye Hootenanny-trio.

Eläköön Nuoruus! (1968) oli kilpailevan Postisäästöpankin dokumenttifilmi, joka paneutui nuoriso-ongelmiin Blues Sectionin soittaessa ja Jim Pembroken laulaessa kansainvälisellä kielellä sitä progressiivista rockia. Samana vuonna undergroundin julkkis M.A. Numminen lauloi livenä äänikameralle Axalon-tango –ihovoidemainoksen. Koska mainoksen tuottaja Aito Mäkinen ei ollut lainkaan vakuuttunut Nummisen särkyvän ja pätkivän nenä-ääntelyn välittymisestä, tekstitettiin kuvaan laulun informatiivinen ydinsanoma.

Aikaisemmin vuonna 1966 laulatti Elokuvayhtiö Filmiseppo protestilaulaja Irwin Goodmania omassa luksuskodissaan Kulta-Kenkä –mainokseen. Raikulilaulajaa tarvittiin jälleen vuonna 1969 mainostamaan bootseja pystybaarissa repäisevällä esityksellä St. Pauli ja Reberbahn. Kulta-Kenkiä oli myös mainostanut Kalajoen oma tyttö Katri-Helena, vaikka hänet tunnettiin paremmin Likenneturva Taljan tietoiskusta Polkkis (1966), jonka valmisti tilaajalle elokuvayhtiö Veikko Laihanen.

Veikko Laihanen teki myös korkeakulttuurisen mittatilaustyön Savonlinnan oopperajuhlat (1967). Laihasen kuvaaja taltioi ensimmäisten oopperajuhlien yhteydessä värille Mozartin Fidelion historiallisen esityksen. Myös osa Mainostelevision kustannetuista ohjelmista sisälsi vakavaa kulttuuritarjontaa, kuten Rainer Pankolan kuvaama ja ohjaama, Filmiyhtymän tuottama ja Vaasan Myllyn ponsoroima sarja Ulkosuomalaiset. Kansainväliseen menestykseen ja suihkukoneluokkaan noussut oopperalaulaja Kim Borg oli yksi sarjan maineikkain tähti.

Tämän jälkeen on syytä harpata varhaisen Suomi-rockin aamuhämärään ja sen ensimmäisiin herjoihin. Ne heitti levyfirmalleen Finlandia-yhtyeen ammattiylpeä solisti Ensio Suominen Narrien illat (1970) elokuvan trailerissa. Siinä Suominen laulaa biisinsä suomeksi, suoraan katsojille kohdentaen uuden rocksukupolven fiktiivisenä tähtenä. Suomi-rockin Saimaa-ilmiössä (1981) fiktio oli jo muuttunut todellisuudeksi ja todellisuus Lasse Naukkarisen käsivaralla kuvatuksi dokumentiksi rockareiden seilailusta Saimaalla ja irroittelusta pakallisissa bileissä. Saimaa-ilmiön traileri tarjoilee vielä tukevan siivun Suomi-rockin sankariainesta Juice Leskisen, Ismo Alangon sekä Martti Syrjän tekemisistä. Kaukana edessä oli vielä vuosien 1991-93 poikkeuksellinen taantuma, joka jätti jälkeensä työttömyyttä ja liitti sankareiden soundeihin kansallista mollimelankoliaa ja matalalennon vaimentamia ääniä.

Pidot paranivat jälleen laman jälkeisenä nousukautena. Tästä esimerkkinä tähtitoimittajan irroittelu filmitaivaan Marilynina Kari Rimailan seksikkäässä suklaamainoksessa Marilyn in Love (1998). Saman aikainen Nylon Beatin discotyyli edusti uutta naisellista iskua miehen vyön alle.

Lä-lä-lä (1996) -musiikkivideo oli naisellisen ilkeä lisäpotku tuon iskun jälkeen.
Mikään ei ole kuitenkaan vertailukelpoinen metallimiesten hevimarssiin, joka päättyi Lordin monster-juhliin euroviisujen sankarina. Taitava mainosmies Tommi Putaansuu (s.1974) oli suunnitellut jo vuosien ajan naamiaispuvut metallibändinsä esiintymisiä varten. Get Heavy, esikoisalbumi, antoi tekijöilleen katetta platinalevyn verran. Vuoden 2002 listojen kärjessä karjahteli ensimmäinen single Would you love a monsterman, jonka musavideo vie syvälle hevihelvetin huuruihin.