Peter von Bagh on koonnut Sodankylän elokuvajuhlien kuuluisien aamukeskustelujen pohjalta dokumentin Sodankylä ikuisesti: elokuvan vuosisata. Sitä seuraa laveampi kolmiosainen sarja, jonka ensimmäinen osa Sodankylä ikuisesti: ensimmäisten elokuvien muisto on juuri valmistunut.
Näytökset Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki)
Sodankylä ikuisesti: elokuvan vuosisata ma 13.9. klo 18.00, näytöksen alustaa Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmapäällikkö Timo Malmi.
Sodankylä ikuisesti: ensimmäisten elokuvien muisto ma 20.9. klo 18.00, alustaa ohjaaja Peter von Bagh. Näytöksiin on vapaa pääsy.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Orion. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Orion. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, syyskuuta 06, 2010
keskiviikkona, syyskuuta 17, 2008
Valkoiset ruusut - teos Hannu Lemisestä
Valkoiset ruusut -seminaari
26.9.2008 klo 14.00–16.30
Orion, Erikinkatu 15
14.00 Kimmo Laine & Juha Seitajärvi: Alkusanoja ja alkufilmejä
14.30 Kaarle Stewen: Hannu Leminen vaihtaa mediaa
14.45 Sakari Toiviainen: Katsaus Lemisen tuotantoon
15.00 Outi Hupaniittu: Helena Karan tähtikuva
15.15 Jari Sedergren: Poliittinen Leminen
15.30 Heini Hakosalo: Leminen sairauksien kuvaajana
15.45 Anneli Lehtisalo: Romanttista taiteilijaelämää porvarillisessa idyllissä
16.00 Minna Santakari: Lemisen lavastukset
16.15 Antti Alanen: Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta
Seminaaripäivänä julkaistaan Hannu Lemisen ja Helena Karan elokuvia käsittelevä teos Valkoiset ruusut (SKS & KAVA), jota on myynnissä Orionissa tilaisuuden ajan. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
26.9.2008 klo 14.00–16.30
Orion, Erikinkatu 15
14.00 Kimmo Laine & Juha Seitajärvi: Alkusanoja ja alkufilmejä
14.30 Kaarle Stewen: Hannu Leminen vaihtaa mediaa
14.45 Sakari Toiviainen: Katsaus Lemisen tuotantoon
15.00 Outi Hupaniittu: Helena Karan tähtikuva
15.15 Jari Sedergren: Poliittinen Leminen
15.30 Heini Hakosalo: Leminen sairauksien kuvaajana
15.45 Anneli Lehtisalo: Romanttista taiteilijaelämää porvarillisessa idyllissä
16.00 Minna Santakari: Lemisen lavastukset
16.15 Antti Alanen: Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta
Seminaaripäivänä julkaistaan Hannu Lemisen ja Helena Karan elokuvia käsittelevä teos Valkoiset ruusut (SKS & KAVA), jota on myynnissä Orionissa tilaisuuden ajan. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Aurinkotuuli Orionissa 17.9.
Päivän aherruksen kohteena - blogissa julkaistuna myös päiväkirjamaisena viitteenä jokapäiväisiin kirjoitusrutiineihini, jotka totta vieköön haittaavat myös bloggaamista - on ollut Timo Linnasalon Aurinkotuuli. Se esitetään 17.9. Orionissa (Eerikinkatu 15). Laitan tähän esitetekstin tämänhetkisessä muodossaan - kredut löytyvät Sediksen elokuvablogista.
Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.
Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".
Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.
Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.
Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".
Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.
Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.
Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.
Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lausunto.
Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.
Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.
Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.
Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."
Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.
Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".
Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.
Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.
Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".
Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.
Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.
Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.
Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lausunto.
Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.
Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.
Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.
Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."
keskiviikkona, marraskuuta 07, 2007
Dokumentin ytimessä 39: Arkipäivän itsenäisyyttä I
Tänään keskiviikkona 7.11.2007 alkaen kello 17.00. Lasse Naukkarinen on lupautunut erään parin kuukauden takaisen keskustelun yhteydessä tulemaan paikalle. Tämä esitettynä sillä varauksella että emme ole tätä varmistaneet!
Dokumentin ytimessä 39: Arkipäivän itsenäisyyttä I
Liikemiehen muotokuva
Suomi 1970. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja ja ohjaaja: Peter von Bagh. Kuvaus: Erkki Peltomaa, Lasse Naukkarinen. Leikkaus: Elina Katainen. Ääni: Matti Kuortti. VET 20793 – S – 475 m / 19 min
Peter von Baghin tuottama ja ohjaama Liikemiehen muotokuva on "haastattelu, cinéma verite-tyyppinen dokumentti n. 60-vuotiaasta liikemiehestä", kirjoitettiin elokuvan esittelyksi Elokuvakontaktin historian toiseen elokuvaluetteloon. Verouudistuksen 1960-luvun ensipuoliskon lopuksi tappama "verovapaan lyhytelokuvan" muoto eli ns. "vapaana elokuvana" kituuttaen erinäisissä tilaustöissä ja suurimpien yhtiöiden filantrooppisissa tarjouksissa nuorille elokuvantekijöille. Lyhytelokuvien määrä oli arvattavasti romahtanut.
Tämänkin elokuvan levityksestä vastasi lähinnä vain ja ainoastaan Elokuvakontakti, luettelon esittelyn sanoin "yhdistys ja palvelupiste, joka tekee työtä vapaan elokuvan hyväksi".
Vuonna 1970 perustetun levityskanavan tarkoitukseksi sanottiin sen edistävän elokuvan tekijöiden ja yleisön välisiä kontakteja, lisätä kiinnostusta elokuvan eri muotoihin ja edistää "ei-kaupallisten elokuvien" valmistusta. Elokuvakontakti lupasi samalla toimia vaihtoehtona Yleisradion ja Mainos-TV:n "porvarilliselle ohjelmapolitiikalle" ja se halusi toiminnallaan saattaa elokuvat yleisön nähtäväksi "ilman rajoittavia ja sensuroivia välitysportaita, elokuva liikealan taloudellisen kontrollin ohitse". Tällä toiminnalla Elokuvakontakti julisti turvaavansa sananvapauden myös elokuvan alueelle. "Elokuvakontaktin elokuvat soveltuvat myös erityisen hyvin keskustelutilaisuuksien alustukseksi, mielipiteiden vaihdon herättäjiksi ja myös virkistäviksi ohjelmanumeroiksi erilaisiin tilaisuuksiin."
Ajatus "ei-kaupallisesta elokuvasta" suuntasi katseet yhteiskunnan elokuville myöntämiin tukitoimenpiteisiin. Vapaan elokuvan radikalisoituvat tekijät kritisoivat käytäntöä rankasti. Tuki meni "voittopuolisesti perinteelliseen, kaupalliseen elokuvatuotantoon ja esitystoimintaan". Erityisesti he suhtautuivat epäilevästi kokoillan 35 mm:n elokuville myönnettyyn tukeen: sitä pidettiin suhteettomana verrattuna "lyhytelokuvatuotannon ja kaitaleveyksien" saamaan tukeen. Samalla korostettiin sitä, että kansainvälistä mainetta oli saavuttanut juuri elokuvan lyhyt muoto. "Sen sijaan näyttää kokoillan elokuvien tuotanto kärsivän niistä vaikeuksista, jotka vanhentunut ja passivoiva esitystilanne sekä yksityiseen voitontavoitteluun perustuva tuotantojärjestelmä aiheuttaa." Asenne johti politisoituneeseen iskulauseeseen, jota ei epäröity kirjoittaa kapiteelikirjaimin: "KAUPALLISEN ELOKUVAN HEGEMONIASTA ON PÄÄSTÄVÄ EROON".
Vuoden 1970 tulokkaita oli myös lyhytelokuvan kannalta merkittäväksi osoittautuva Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat. Sen kritiikki oli lievempää, vaikka aika oli nimenomaan vastakkainasettelun: "Huolimatta runsaasta ja tiiviistä elokuvaohjelmasta, uskomme päivistä tulevan nautittavan ja merkittävän suomalaisen elokuvatapahtuman, joka voisi yhdistää kaupallista elokuva-alaa yleisöön, amatöörielokuvantekijöihin, ulkomaisiin vieraisiin ja rakkaaseen kotimaiseen oppositioomme. Merkittävää päivissä on vielä se, että ne tapahtuvat Helsingin ulkopuolella", kirjoitettiin Kinolehdessä (2/1970, 2) elokuva-alan omassa, myös ammattilaisille suunnatussa julkaisussa. Samassa lehdessä kirjoitti "nuorten elokuva-arvostelijoiden edustajana" Sakari Toiviainen. Hän ei nähnyt tilannetta ikäpolviajattelun kautta, vaan korosti eron olevan kritiikin laadussa käyttämällä käsitteitä "taisteleva ja mukautuva kritiikki". "Asian täsmentämiseksi sanottakoon, että jälkimmäisellä tarkoitan valtaosaa siitä kritiikistä jota kirjoitetaan päivä- ja aikakauslehdissä. Enkä väitä, että minä edustaisin parhaalla mahdollisella tavalla sitä taistelevaa kritiikkiä, jota seuraavassa yritän hahmotella." Toiviainen halusi yleissivistyksen lisäksi älyllistä valppautta, joka edellytti "tiettyä yhteiskunnallista kokonaisnäkemystä, aktiivista poliittista kannanottoa tavanmukaisen passiivisen (= taantumuksellisen) poliittisen asenteen tilalle. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei arvostella yksin elokuvia, vaan myös ohjelma-, levitys- ja tuotantopolitiikkaa, elokuvaa koskevia kulttuuripoliittisia ratkaisuja sekä television elokuvatoimitusten ohjelmapolitiikkaa. [– –] Kestävän elokuvaharrastuksen perustana voi olla vain se älyllinen ja emotionaalinen aktivointi, jota parhaat elokuvat saavat aikaan. Tämänkin asian välittäminen kuuluu arvostelijalle."
Jos elokuva-alan ja sen liepeillä esiintyviä kapitalistisia käytäntöjä kritisoitiin rankalla otteella, oli selvää, että muukin kapitalistinen liiketoiminta ja sen toimijat, liikemieskapitalistit, joutuivat vastaavalla tavalla voimakkaan kritiikin kohteeksi. Liikemiehen muotokuvan lähtökohtana oli kuitenkin ohjaaja Peter von Baghin mukaan sympatia.
Ohjaajan omassa lehdessä, Filmihullussa (2/1970) esitellään laajasti elokuvan syntyprosessia ja taustoja: "Hän herätti heti ensi tapaamalla sympatiani käppäillessään käytävässä alusvaatteissaan hatunreuhka takaraivolla, hilpeä naula päässä. Hän soitti melkein päivittäin ovikelloa, tyrkytti juotavaa teräväpullosta, joka oli aivan kuin kasvanut hänen kätensä osaksi. Keskustelin hänen kanssaan usein, ja jo varsin pian heräsi ajatus ikuistaa dokumenttielokuvaan tämä merkittävä ystävä. Dokumenteilta on totuttu toivomaan kauniita, kuvattavia henkilöitä silitteleviä otoksia. Meidän mielestämme alentuvainen, säälittelevä ote asiaan on puhdasta vastuuttomuutta; uskomme, että vain kliseitä rikkova, asiat asioina ilmaiseva näkemys voi tuottaa hyvässä mielessä sympaattisen ja kuvattavaa sympatisoivan kuvauksen. Omasta puolestani katson, että Liikemiehen muotokuvassa on ainakin kaksi inhimillisyydessään korvaamatonta jaksoa: haastateltavan esittämä kestävän rakkauden ylistys, "laulu elämästä", sekä järkyttävä loppu, jossa selviää hänen konkurssinsa ja joka huipentuu hurjaan, homeeriseen nauruun."
No Comments
Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Ilokuva, Naukkarinen & Co. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja: Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Pertti Veijalainen (2. kuvaaja). Trikkikuvaus: Pekka Vainio. Kuvausassistentit: Timo Heinänen, Kai Troberg, Olli Varja. Graafikko: Eero Heikkinen. Negatiivinleikkaus: Meeri Tehokoski. Värimäärittely: Ulla Nurminen. Äänileikkaus: Marjatta Niiranen, Matti Kuortti, Erkki Vesterinen. Miksaus: Veikko Partanen. Äänitehosteet: Antero Honkanen.Tuotantoassistentit: Saara Kari, Marjatta Tikkanen. Valokuvat: Pertti Veijalainen. Helsingin ensiesitys: 22.3.1985 – televisiolähetys: 9.5.1987 YLE TV2. VET 25086 – S – 938 m (16 mm) / 86 min min. Valtion elokuvataiteilijapalkinto 1985. Vuoden Dokumenttielokuva-Jussi Lasse Naukkariselle 1985. Kettu-mitali 1984.
Elokuvan työstäminen oli käynnistynyt keväällä 1983. Suomen elokuvasäätiön suosiollisella tuella se kasvoi täyteen mittaansa ja tuon hetken dokumenttimme keulakuvaksi syksyllä 1984. Keväällä 1985 No Comments päätti itseoikeutetusti suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan katselmuksen vuosilta 1904 – 1983. Paikka oli Cinema du Reel -festivaalin erikoisohjelmisto Pariisissa.
Retrospektion idean isä oli Heimo Lappalainen, elokuva-antropologi ja edellisen "tässä ja nyt"-kuvauksen tekijä pitkällä dokumentillaan Suomalainen päiväkirja (1984). Siinä Lappalainen sovelsi Jean Rouchin Ranskalaisen päiväkirjan keinoja ja sosiologisen lähihaastattelun menetelmiä, joiden vaihtelevaa iskukykyä Lasse Naukkarinen sai pääkuvaajana seurata kesän 1981.
Tuolloin oli edetty kymmenen vuotta siitä, kun Naukkarisen taistelevat esikoisdokumentit, Solidaarisuus ja Tasavallan päiväkirja, suomivat 1970-luvun porvarillista todellisuutta piirun verran Jörn Donnerin tilannearviosta Perkele! Kuvia Suomesta (1971) vasemmalla.
Yhteiskuntaa agraarisesta urbaaniin sysännyt muutos oli Solidaarisuuden, Jörn Donnerin Perkeleen ja vielä Heimo Lappalaisen Suomalaisen päiväkirjan kaksijakoista todellisuutta. No Comments -elokuvan näkökenttää dominoi urbanisoituva pääkaupunki. Stadilaiset jo nautiskelivat noususuhdanteen houkutuksista, ja vapautuvat markkinat olivat vastustamattomasti kiskomassa koko maata kulutuksen juhliin ja viihdeteollisuuden kaiken kattavaan labyrintiin.
Ajan liike oli ennennäkemättömän nopea. Kaksi vuotta Naukkarisen kuvauksista toimi kaupungin julkisuutta heijastelevena peilinä uusi urbaani media, City-lehti ja -radio. Nyt-liite ilmestyi ja vähän myöhemmin trendilehti Image. Dj-ammattilaiset, Teppo Turkki, Ruben Stiller ja Jari Sarasvuo avasivat suunsa. Music-TV sähköisti Antti Alasen. Performanssi ja mediataide hilattiin kulttuurievoluution valopilkuiksi taiteiden yöhön.
No Comments -ennakkosuunnitelmissa painottui myös näkökulma urbaanin kulttuurin kääntöpuoleen. Siitä ei puuttunut ekologisen kulutuskritiikin särmää, jota hiottiin nuotion räiskeessä pääsiäisenä 1979 vihreiden aktivistien kokoonnuttua Forssan Koijärvellä. Tapahtuma toi tietoisuuteen ympäristösuojelun ja kestävän kulutuksen arvot, ja niistä kasvoi yhteiskunnallinen aihe, jota Naukkarinen oli edistämässä Koijärviliikkeen seurantadokumentin Taistelu senteistä (1980) kuvaajana. "Isä, Poika ja Pyhä tavara", "Elämän turvattu tarpeettomuus", "Kulutuksen kulttuuri", "Tyylin ongelma aikana jolloin miljoonat kuolevat nälkään" ja monet muut elokuvaan ennakkoon ajatellut teemat tahkosivat kuviin säkeniä taustalta, mutta eivät räiskähtäneet pintaan Solidaarisuuden kaltaiseksi agitprop-ohjelmaksi.
Ennen kuvauksia Naukkarinen pohdiskeli ja opasti Suomen elokuvasäätiön Erkki Astalaa:"Elokuvan haasteena on pureutua omaan juuri nyt läsnäolevaan aikaamme ja tavoittaa ajan tunnot. Haluan kuvata niitä, ei ykisiselitteisinä, vaan seillaisina kuin ne ilmenevät: keskenään ristiriitaisina, alati muuttuvina. Elokuvan rakentaminen perustuu kahteen lähtökohtaan: assosiaatiotekniikkaan ja esseistiseen käsittelytapaan. Muoto ja sisältö syntyvät elokuvaa tehtäessä. Kuva saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kuvan, musiikin, sanan, koko äänimaailman. Kohtaus saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kohtauksen".
Naukkarisen montaasioppiin niveltyi kuvauskäytäntönä cinéma verite, tekijän omin sanoin sanottuna: "Assosiaatiotekniikan lisäksi on toinen minulle läheinen metodi, mennä tilanteeseen mukaan, katsoa mitä tapahtuu, hahmottaa tilanne siinä, olla kuvaajana siinä tilanteessa, missä myöhemmin katsoja". Tekijästä löytyi yhä "commando naukkarinen", jolle kamera oli keino päästä pirstoutuneiden alakulttuurien iholle mediassa paistallelevan citykulttuurin marginaaleihin. Osallistuva kuvaus ajan hermolla oli myös harkittu tapa lävistää "tiedonvälityksen viidakko", jäsentää kameralla ilmiöiden kaaos, assosioda kuviin kontrastit ja jättä päätelmät eläytyvälle katsojalle.
"Yhteiskuntaa kannattavien suurten kertomusten aika oli ohi", filosofoi Mukkulassa Jean-Franqois Lyotard (1979). Myös jälkimodernissa Suomessa olivat 1970-luvun vasemmiston utopiat jo hiipuneet. Totuuden siemenet oli poimittava julkisuuden päivittämistä teksteistä ja arjesta julkisuuden takaa. No Comments muotoutui "kuvaksi tästä päivästä, aikamme atmosfääristä ja sielunmaisemasta kaikessa ristiriitaisuudessaan". Se jaksottui neljään osaan, joita suuri tarina ei yhdistänyt:
"Sielunmaiseman" kuvarallissa törämäävät nokkakolarissa toisiinsa erilaiset kulttuuriksi tuotteistetut arvomaailmat: American car shown kestovahattu kalusto, pölyisten motocross-kilpailujen pärisevä henki ja desipelimittarissa korkeimmalla rauhankonsertissa esiintyvän Suomi-rockin elämäntuskaiset keuhkot.
Julkiset ja marginaaliset tilanteet limittyvät komiikaksi "Ei-kenenkään-maalla". Presidentillisen jumalanpalveluskulkueen eteneminen pätkii, syynä valtiokirkon vastustajan raivokkaat välihuudot. Sitten kuvaus käynnistyy rappioalkoholistin majalla. Säilyykö yhteikunnan hylkäämän miehen itselleen kyhäämä suoja? Emme tiedä, mutta se palvelee tarkoitustaan vielä, kun suojeltua funkkistaloa pusketaan raunioksi elokuvakameran lahjomattoman silmän alla.
Kulttuuri on itseään tuotteistava mutta myös itseään purkava prosessi. "Eräänä iltana" liikkuu pääkaupungin Taiteiden yössä irrallisten tapahtumien keskellä, kunnes Reino Paasilinnan esitelmä suomalaisen designin näkymistä ja autoa entiseksi moukaroiva performanssi loksahtivat syy-suhteeseen tämän elokuvan todellisuudessa.
"Lippu ja viiri" -osan kamera siirtyy military look -muotinäytöksen meluisista tunnelmista murhatun ihmisoikeusaktivistin muistotilaisuuteen. Pohja tavoitetaan näkövammaisten lasten kanssa taidenäyttelyssä. Sokean suhde veistokseen on näkevälle katsojalle kuin haavoittuneen enkelin kosketus, oivalluksen hetki, joka pyyhkäisee pois hyödykkeeksi pönäköityneen taiteen merkityket. Samalla se sipaisee mennessään Imagen kaltaisten julkaisujen aistilliset esileikit ennen Euroopan Japanin ikimuistoista notkahdusta.
No Comments oli Suomen elokuvasäätiön luotsaama lippulaiva kansainvälisen kulttuurivaihdon vesille ja kotimaassa kriitikoihin kolahtanut vuosikymmenensä merkkiteos. Se "paljasti tapahtumisen sisäisen rakenteen, asioiden olemuksen. Dokumentista kasvoi näin ikään kuin omalla painollaan fiktiota, onhan todellisuus sepitettä par excellence", muotoili poeettisesti Markku Varjola. Monelle Naukkarisen dokumentti merkitsi jopa enemmän kuin tuon hetken kotimaiset fiktiot. Mutta postmodernin ajan muisti on lyhyt: Kääntäkäämme Documetin ytimen aikaratas taaksepäin vuoden 1984 hetkeen, jolloin valkokankaalle projisoitui alkuteksi: No Comments.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 7.11.2007
perjantaina, lokakuuta 05, 2007
Dokumentin ytimessä 38: Suomen itsenäisyys 90 v
Tänään perjantaina 5.12.2007 Orionissa alkaen kello 17.00
I dokumentens kärnä: Finlands självständighet 90 år
Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910
Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: Suomen elokuva-arkisto ja Yleisradio / TV 1.Ohjaus ja käsikirjoitus: Jukka Mannerkorpi. Asiantuntijat: Jussi Kuusanmäki ja Kalevi Rumpunen. Leikkaus: Kaija Ahopelto. Musiikki: Pekka Jalkanen. Ääni: Antero Honkanen. Selostus: Leena Uotila ja Asko Sarkola. 16 mm / 485 m. Orionin esitys: Osa I: Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910. 20 min. SP betacam.
Vuonna 1910 nykyinen Tasavallan Presidentin linna palveli tehtäväänsä Suomen suurruhtinaskunnan kenraalikuvernöörin palatsina. Elokuva tuolta vuodelta käynnistyy, kun venäläistämispolitiikan edusmies, vuosien 1909-17 kenraalikuvernööri, kenraaliluutnantti Frans Albert Seyn (1862-1918) nousee kieseistään ja astelee palatsiinsa eduskunnan ylimääräisten valtiopäivien aattona 15.9.1910.
Ilmiriita suurruhtinaskunnan oman senaatin ja asemiaan lujittavan keisarillisen Venäjän hallituksen välillä oli leimahtanut liekikiin. Aiemmin kesäkuussa tsaari Nikolai II (1868-1918) oli vahvistanut Venäjän valtakunnanduuman valmisteleman säädöksen, joka päätti Suomen suvereniteetin omien lakiensa toimeenpanossa. Tämän säädöksen yhteydessä venäläinen nationalisti, äärioikeistolainen monarkisti ja suomisyöjäksi haukuttu Vladimir Mitrofanovitš Puriškevitš (1879-1920), joka edusti Bessarabiaa, oli lohkaissut duumassa venäläistämispolitiikan ikimuistoiset avaussanat "Finis Finlandiae" – Suomen loppu.
Suomen suuriruhtinaskunnan ylin instanssi, senaatti oli tehnyt omat johtopäätöksensä jo vuotta aikaisemmin. Se lähetti tsaarille osoitetun erokirjeen. Tekstin muotoilusta vastasi senaattori ja Valtiollisen konttorin ylitirehtööri Juho Kusti Paasikivi (aik. Johan Gustaf Hellstén, 1879-1956), joka samalla luopui omaksumastaan vanhasuomalaisesta myöntyväisyyspolitiikasta. Hänestä tuli Pehr Evind Svinhufvudin (oik. Svinhufvud af Qvalstad, 1866-1941) rinnalle itsenäisen tasavallan aikaa enteilevän - vaikkakaan ei itsenäisyyttä julkisesti ajavan - protestiliikkeen keulahahmo.
Ylimääräiset valtiopäivät komennettiin keisarin käskyllä koolle käsittelemään kolmea Suomelle kielteistä artiklaa. Niistä vastenmielisin käsitteli Venäjän kansalaisten nostamista Suomessa suomalaisten kanssa yhdenvertaiseen asemaan suuriruhtinaskunnassakin. Artikla olisi antanut venäläisille oikeuden tarttua Suomen senaatissa vallan kahvaan, ja alistaa autonomisuudestaan ja valtiomaista tunnustusta vaativa maa kenraalikuvernöörin edustamaan yleisvenäläiseen määräysvaltaan.
Aiemmin tuntematon filmi valtiopäivien suomalaisista edustajista löytyi vuonna 1979 suojeluspo-liisin hallusta. Kuvasarjan oli tehnyt senaatin tilauksesta tamperelainen yhtiö Maat ja Kansat. Sen kameramiehet olivat saaneet tehtäväkseen kuvata tuomiokirkon portaita astelevat edustajat, jotka epäilemättä tiedostivat asemansa kenraalikuvernöörin käynnistämän venäläistämispolitiikan pelinappuloina.
Filmaus oli monessakin mielessä historiallinen. Sen dokumentaarielokuvamaisuudesta kehkeytyi myöhemmin Suomen ja sosialistisen Neuvostoliiton suhdediplomaattisten julkilausumien elokuva-taide. Näitä tehtailivat sekä itäisen naapurin dokumenttielokuvastudio että kotikansallinen Suomi-Filmi.
Nyt esitettävä otos on oivallinen elokuva elokuvahistoriallisesta analyysista. Vuonna 1979 Suo-men elokuva-arkiston ja Yleisradion yhteistyöhankkeena toteutetussa Jukka Mannerkorven ohjaa-massa dokumenttielokuvassa asiantuntijat avaavat aktuellikuvien maailmaa tunnistamalla filmissä esiintyviä henkilöitä, jotka ensimmäistä kertaa esiintyvät valkokankaalla.
Svinhufvudin virkaanastujaispuhe
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallinen Kokoomus. Kuvaus: Charles Bauer, Erik Blomberg, Uno Pihlström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Helsingin ensiesitys: Kino-Palatsi 8.12.1936 - VET 698 – 420 m. Orionin esitys: Svinhufvudin virkaanastujaispuhe. 2 min 40 sek. SP betacam.
Lapuan liikkeen tuella vuoden 1931 maalisvaaleissa presidentiksi valitun Pehr Evind Svinhufvudin (1861-1944) puhe parlamentissa jäi mykkäkameralle puhumatta. Siihen asti Svinhufvudin urakehitys oli ollut särmikästä vuoristorataa. Kenraalikuvernööri Seynin Siperiaan karkoittama kiihkonuorsuomalainen oli saanut sankarin vastaanoton palattuaan maaliskuussa 1917 itsenäisyyssenaatin puheenjohtajaksi. Vuoden 1918 sisällissodan hän hoiteli valtionhoitajan asemassa menestyksellä keisari-Saksan tuella. Saksan tappio maailmansodassa katkaisi kahdeksi vuosikymmeneksi Svinhufvudin uran. Hän palasi Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaana politiikan huipulle, mutta pidetyn Ukko-Pekan aika presidenttinä päättyi jo vuonna 1937 yhteen kauteen, kun Maalaisliitto ja SDP:n pääsivät sopimukseen Kyösti Kalliosta (aik. Kyösti Kalliokangas, 1873-1940).
Vaalivuonna 1936 olivat toiveet vielä korkealla Kokoomuksen ja Suomi-Filmin tehdessä oletetusta presidentistä henkilökuvaa Pehr Edvin Svinhufvud. Veteraanipolitiikko sai tilaisuutensa toistaa äänikameran edessä vuoden 1931 virkaanastujaispuheensa, jonka säilyneistä poistopätkistä ei huumoria puutu.
Svinhufudin muotoilema doktriini oli nostanut ulkopolitiikan kulmakiveksi pohjoismaisen yhteis-työn. Sitä myös presidentti Kallio myöhemmin toisti samoin sanakääntein. Retorinen testamentti välittyi edelleen Kyösti Kalliolta Risto Rydille, vaikkakin uudelleen lämmitetty suhde Saksaan oli jatkosodan alkaessa retoriikkaa vahvempi realiteetti. Presidenttinä Lapuan liikkeestä irtautunut Svinhufvud arvosti myös kansallista yheisymmärystä ja eduskunnan vahvaa asemaa, ainakin puheen tasolla, kuten myös hänen kaksi seuraajaansa.
Rytin virkaanastujaispuhe
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Philström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Orionin esitys: Käyttämättömät poistot. 2 min 32 sek. SP Betacam.
Tasavallan presidentti Kyösti Kallion traaginen kuolema, "hänen joka oli horjumattomalla rohkeudella ja velvollisuuden tunnolla täyttänyt tehtävänsä voimiensa äärimmäiseen rajaan saakka", jätti varjonsa talvisodan pääministerinä "rintamakarkuruuden" välttäneen Risto Rydin (1889-1956) presidentilliseen virkaanastujaispuheeseen.
Presidentiksi jo nimitetty Ryti toisti myöhemmin virkaanastujaispuheensa ydinkohdat Suomi-Filmin elokuvakameralle. Tilaisuus oli vartavasten lavastettu, minkä tyhjä eduskuntasali tarkkaavai-selle katsojalle paljastaa. Puheen pateettiset sävyt välttelivät selkokielisyyttä sen verran kuin oli aiheellista.
Rytin käyttämä poliittinen liturgia perustui Kallion jättämälle punamultaperinnölle ja uuden presidentin henkilökohtaisesti omaksumalle kristilliselle johdatukselle, josta ei puuttunut mystisiä ja spiritualistisia piirteitä.
Ryti verhoili kansalliseen mystiikkaan sotaa käyvän Suomen todelliset tavoitteet: "Luottaen korkeimman johdatukseen, ryhdyn vaativaan tehtävääni varmasti vakuuttuneena sittä, että elinkelpoinen kansamme, joka historian kuluessa on aina osoittanut olevansa suurin vastoinkäymisissä ja kärsimystensä hetkillä ja sellaisista selvinnyt voittamattomiltakin näyttäneistä vaikeuksista ja vaaroista, nytkin kykenee ponnistelemaan onnellisempiin oloihin."
J. K. Paasikivi
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja ja ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Pekka Peitsi (Urho Kekkonen). Kuvaus: Unto Kumpulainen. Leikkaus: Kalevi Lavola. Selostaja: Carl-Erik Creuz. Esiintyjiä:: J. K. Paasikivi (pääministeri) ja muut hänen hallituksensa ministerit. VET 2131 – S – 210 m / 8 min
Lyhytkuva valmistui viikkoa ennen valtioneuvoksen ja hallitustaan pääministerinä ohjastaneen Juho Kusti Paasikiven syntymäpäivää, joita vietettiin näyttävästi 27. päivänä marraskuuta 1945 elokuvanäytöksen juhlistamana.
Syntymäpäiväfilmi saattoi verhota taakseen muitakin tavoitteita, vaikkakaan suoranaista näyttöä ei ole. Alkuperäinen synopsis puuttuu tuotantoyhtiön lyhytkuvakansiosta, joten oletukset Suomalaisuuden liiton kynäilijän ja sotavuosina Suomen Kuvalehden pakinoitsijan "Pekka Peitsen" osuudesta jää valistuneiden arvailujen varaan. Vahvimmin tähän suuntaan on argumentoinut Kansallisarkiston tutkija Kauko Rumpunen.
Finlandia-Kuvan ohjaaja Holger Harrivirta muistelee hallituksen iltakoulun kuvauksia, jotka tehtiin kiireisesti Smolnassa. Ärtyneelle Paasikivelle kameraryhmän saapuminen oli ilmeisesti yllätys: "Herrat siristelevät silmiään voimakkaassa valossa. Paasikivi murisee: ´Mitäs täällä oikein hommataan? Jaa, jokos ne filmarit taas meidän kimpussamme? Mitä varten? Silloin ministeri Kekkonen selittää, että tarkoitus on filmata herra pääministeriä syntymäpäivän johdosta. – Jaa. En minä ole antanut vielä mitään lupaa tähän".
Otteesta käy selville, että Paasikiven kolmanteen hallitukseen oikeusministeriksi ja samalla vallan sisärenkaaseen päässyt Kekkonen tiesi kuvauksista etukäteen. Neuvonantajan läsnäoloon elokuvaa suunniteltaessa viittaa myös sisäpiirimäinen tietämys Paasikiven tottumuksista. Elokuvan henkilökohtaisimpaan sisältöön kuuluvat kuvat päiväkirjaa pitävästä valtiomiehestä sekä näyttö ja toteamus siitä, miten sikarin tupruttelu iltaisin tuottaa "valtioneuvokselle verrattoman nautinnon". Nämä asiat ovat konsultoitu elokuvaan olennaisesti kuuluviksi jo ennen kuin Harrivirta käynnisti filmauksensa, joka on tulkittavissa ulkopuolisen tahon tilaukseksi.
"Saimme tehtäväksemme valmistaa elokuvan työnimellä Pääministerin päivä, muistelee Holger Harrivirta. Rouva Alli Paasikiven opastuksella ja suostuttelun tuloksena Juho Kusti suostui kotonaan kuvattavaksi, mutta vain "yhtenä iltapäivänä".
"Etäisyydet mitattiin muistiin etukäteen, ja kameran paikka suunniteltiin niin, että se tavoittaa tärkeimmät paikat samoilta sijoilta", kirjoittaa Harrivirta. Elokuvauksen nyt nähtävät poistot esittelevät projektin raadollisemmin. Itse kukin voi nähdä kuvaaja Unto Kumpulaista metrittämässä Paasikiven jykevän kallon etäisyyttä kamerasta oikein mittanauhalla.
Elokuva piirtää kuin ennakoiden henkilökuvaa sodanjälkeisen hallituksen pääministeristä tulevana valtiomiespresidenttinä. Tämä toteutui keväällä 1946 poikkeuslailla C. G. E. Mannerheimin erottua Paasikiven toivomalla tavalla virastaan.
Kodin, harrastukset ja valtiomiestehtävät yhdistävä laatukuvaus sai myöhemmin jatkoa, kun Urho Kekkosesta luotiin Paasikiven veroista valtiomiespresidenttiä useissa Maalaisliiton vaalielokuvissa 1960-luvulla.
Urho Kekkonen
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantojohto: Orvo Saarikivi. Tilaaja: Urho Kaleva Kekko-sen Vaaliliitto. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Eino S. Repo ja Jouko Loikkanen. Kuvaus: Niilo Heino. Leikkaus: Armas Laurinen ja Allan Pyykkö. Ääni: Heikki Laakkonen. Orionin esitys: Paasikiven patsaan paljastuspuhe. 3 min. 40 sek. SP Betacam.
Urho Kekkonen (1900-1986) kiinnittyi J. K. Paasikiveen tämän politiikan toteuttajana useissa uutisfilmeissä ennen vuoden 1961 presidenttivaalielokuvaansa. Tässäkin elokuvassa Paasikiveltä peritty poliittinen testamentti ja retoriikka pitävät liikettä yllä linjalla, jota oli alettu kutsua Kekkosen tukijoiden joukossa nimellä Paasikiven-Kekkosen linja, mikä korvasi pitkään käytetyn Paasikiven linjan.
Suomen ulkopolitiikan fundamentaalinen teksti, YYA-sopimus, siihen liittyvät julkilausumat ja valtiovierailut "ystävyyden, yhteistoiminnan ja keskinäisen avunannon" lauselmien alla saavat elokuvalta eläväksi tekevän evidenssin. Avainasemissa olivat Suomi-Filmin kamerat, jotka kuvasivat valtiovallan kanssa yhteisymmärryksessä valtiovierailujen huippuhetket vuosikymmenten läpi.
Elokuvan vaikuttavin kohtaus näytellään kuitenkin Juho Kusti Paasikiven nuoruusvuosien kaupungissa Lahdessa. Tasavallan Presidentti pitää Paasikiven patsasta paljastettaessa vakaumuksen sävyttämän puheensa. Kekkoselle edesmennyt valtiomies oli myöntyväisen ulkopolitiikan arkkitehti, mutta myös kansallista etua edistävä taloumies, senaatin entinen valtiovarainhoitaja ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja, jolle sodanjälkeinen hyvinvointi ja YYA olivat toisiaan tukeva yhtälö.
"Sotakorvaukset maksettiin, siirtoväki asutettiin, Lappi rakennettiin. Jo vuonna 1948 pääsimme sodan aikana alentuneessa elintasossa vuoden 1938 tasolle. Ja vuodesta 1948 on elintasomme nous-sut yli 60 prosenttia. Tämä kaikki ei tietenkään ole Paasikiven ansiota. Mutta Paasikivi, enemmän kuin kukaan toinen, oli luomassa pohjaa maan rauhanomaiselle politiikalle, joka on myös ollut kaiken taloudellisen kehityksen edellytys," Kekkonen kehuu ystäväänsä eikä unohda antaa ymmärtää omankaan panoksensa mittavuutta.
Tiernapojat UKK:n luona
Suomi 1960-luku. Tilaaja: Unicef. Ohjaaja ja kuvaaja: Tuntematon. 16mm / 40 m. Orionin esitys: 2 min 38 sek. SP betacam.
Tällä purkkinimellä Suomi-Filmin kellareista löytynyt filmi paljastui uutispätkäksi, jossa Unicefin keräyksen suojelijaksi lupautunut Kekkonen luovuttaa presidentillisen roponsa "murjaanien kunin-kaalle". Unicefin toimittama apu Kainuun lapsille sodan jälkeen oli ehkä tuolta seudulta eduskuntaan ponkaisseen valtiomiehen mielessä.
Suunta oli nyt toinen Kekkosen käynnistäessä Unicfin keräyksen kolmannen maailman hädässä oleville lapsille. Urho Kekkosen toisella kaudella polkaistiin myös pystyyn Ulkomaalaisinstituutti. Lisäksi hyvinvointiinsa tyytyväinen Suomi määritteli kehitysavun tavoitetason, jota se ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt aiheelliseksi saavuttaa. "Kaikille säädyille" esiintyvät tiernapojat ovat vaihtuneet kansainvälisesti tunnettuihin hyvän tahdon lähettiläisiin. Kerjuu vähäosaisen maailman auttamiseksi kuitenkin jatkuu ja jatkuu.
Vaalit 1970
Suomi 1971. Tuotanto: Taideteollinen oppilaitos / Kamerataiteen osasto. Ohjaus: Anssi Blomstedt. Käsikirjoitus: Kari-Juhana Koski. Leikkaus: Kristina Schulgin. Kuvaus: Esa Vuorinen. Ensiesitys: 20.1.1971. VET 2105 – 10% - 16mm / 375 m. 16 min.
Maalisvaalit 1970 olivat ensimmäinen kolahdus Kekkosen junailemalle kansanrintamalle. Porvaristo vyörytti eduskuntaan enemmistön selvin lukemin 112 – 88. Tämä oli myös ilmeinen järkytys Taideteollisen korkeakoulun kuvausryhmälle, joka oli valmistautunt tekemään edistyksen kannattajille ikimuistoisen dokumentin. Utopia demokraattisten voimien voitosta siinteli ajatuksissa ja silmissä loppuun asti. Toisin kävi. Veikko Vennamon parjattu protestiliike seljätti opiskelijoiden ja työväestön unelmat yhteirintaman kautta toteutuvasta kansanvallasta.
Vaalit merkitsivät päätöstä pitkään jatkuneelle kansanrintamayhteistyölle. Elokuva kertoo sanatarkasti politiikan silmäätekevien suulla porvariston ja vasemmiston fraasit. Suuret taustat ja seuraukset jäävät ymmärrettävästi näyttämättä.
Kekkonen oli tuona vuonna ilmoittanut venäläisille, ettei jatka presidenttinä, mikäli YYA-sopimukseen ei liitettäisi Suomen puolueettomuutta korostavaa lauselmaa "sisäisiin asioihin puuttumattomuuden" tueksi. Keskustan ja vasemmiston kansanrintamayhteistyö oli ollut reaalipoliittinen puuttumattomuuden tae. Mitä kärsityn tappion jälkeen? Kekkosen oli jatkettava ja osallistuttava sisäpolitiikkaan lähes pääministerin syrjäyttävällä tavalla. Vasta huhtikuu 1981 pani presidentin suvereenille vallankäytölle pisteen.
Elokuva, aikansa tuote, näyttää vuonna 1970 sen nuorehkon poliittisen eliitin, joka luotti Kekkoseen ja ne jotka eivät. Tuona vuonna vain Suomen Maaseudunpuolueen julkimo uskalsi sanoa, ettei Kekkosen ulkopolitiikka ole Paasikiven politiikkaa. Kokoomuksen Pertti Salolaiselle radikalismi yhteiskunnassa oli hyvä asia, mutta vasemmistoradikalismi vain nuorsuomalaista toimintaa, joka on etäistä käytännön realiteeteille. Hänelle ja valtiotieteen maisteri Harri Holkerille Kokoomus on ainoa vaihtoehto vasemmiston ideologista jyskettä vastaan. Tuon jyskeen tueksi Suomen Kansan Demokraattisen Liiton Ele Alenius ja Ilkka-Cristian Björklund rummuttivat liikepankkien kansallistamisen puolesta. Paasitalon holveissa raikui rento ja voitonvarma "karaoke-meininki". Arvo Salo laulaa säkenöivästi radikaalin Lapualaisoopperan biisejä, kuten myös vielä tuolloin hyvän lauluäänen omaava Erkki Tuomioja.
Vuonna 2001 näemme useat heistä edelleen eduskunnan parrasvaloissa valitsemassa Mauno Koi-vistoa toiselle kaudelleen. Tämän toteamme ohjelmamme päätteeksi Lauri Törhösen dokumentista Meiltähän tämä käy eräänä osoituksena politikoinnin pitkästä linjasta ja poliittisten käytäntöjen päättymättömästä mammutologiasta.
Krepnet sovetsko-finljandskaja druzhba
Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys lujittuu
Neuvostoliitto 1984. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielo-kuvien keskustuottamo", Moskova). Ohjaus: O. Revtova. Kuvaus: L. Maksimov, E. Fedjajev. Leikkaus: A Vorontsova. Muut tekijät: B. Guseva, J. Ogandštšanov. Kesto 9 min.
"Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssuhteet lujittuvat", vakuuttaa elokuvan selostaja aloitukseksi elokuvan nimen mukaisesti. "Hyvät naapuruussuhteet, molemminpuolisesti edullinen yhteistyö ja puuttumattomuus toistensa sisäisiin asioihin. Yksinomaan nämä periaatteet voivat muodostua siunaukseksi tehokkaassa kanssakäymisessä valtioiden kesken."
Eletään lokakuuta 1984, aikaa ennen Neuvostoliiton luonnetta perinpohjin muuttanutta perestroikaa. Suomesta on lähetetty Neuvostoliiton valtiollisen johdon vieraaksi arvovaltainen delegaatio, mukana pääministeri Martti Miettunen, joka ei kuitenkaan ole delegaation johtaja. Puheenjohtajuus on annettu "pääministerin ulkoministerille" Paavo Väyryselle, joka onkin etualalla delegaation noustessa Leningradin Suomen-asemalla junasta neuvostoisäntien käteltäväksi. Neuvostoisännät ovat korkean tason hahmoja,vaikkakin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin, liikenneministeri Kondratjev ja 1. varaulkoministeri Maltseva tai Neuvostoliiton ystävyysseurojen liiton puhemiehistön naispuheenjohtaja eivät olleetkaan Suomessa kovin tunnettuja. Vaikka matka jatkuu välittömästi Moskovaan, Leningradiin on saapunut myös Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarno Karhilo.
Vierailulla Neuvostoliittoon ei ollut tällä kertaa ajettavanaan tärkeitä poliittisia tai taloudellisia päämääriä, sillä kyse oli lähinnä juhlista, jotka pidettiin 40 vuoden takaisten tapahtumien vuoksi. Sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisestä välirauhansopimus että Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustaminen viettivät juhlapäiväänsä, minkä yhteydessä ulkoministeri Väyrynen piti oman sodanjälkeistä sukupolvea kunnioittavan puheen.
Juhlallisuuksien jälkeen matka jatkui Kremliin, missä Väyrysen johtama delegaatio tapaa Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton ministerineuvos-ton ensimmäisen varapuheenjohtajan, ulkoministeri Andrei Gromykon.
Veteraanipoliitikko esiintyy tottuneesti kameroiden edessä, ja tuskin muistaa ensimmäistä poliittista raporttiaan nuorena YK-diplomaattina 1940-luvun lopun New Yorkissa. Gromykon ensimmäinen raportti koski kaupungissa esitettävien elokuvien poliittista luonnetta – neuvostolähetystössä tiedettiin, että kylmän sodan asiaa ajettiin myös kulttuurituotteiden voimalla.
Delegaation kättelijöistä kolmantena voimme nähdä ulkoministeriön kokeneen virkamiehen Juhani Suomen, joka tuli tunnetuksi Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittajana.
Paavo Väyrysen matka vie myös rakennustaiteen ja "muinaisen taidon historiallisille muistomerkeille".
Glasnost oli laajentanut poliittista kenttää myös uskontojen suuntaan. Vierailu kohdistuu Sergei Radonesilaisen noin vuonna 1334 perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa niin ikään pyhä Andrei Rublev kehitti lahjojaan ikonitaiteen alalla. Rublev tunnettiin toki Suomessa myös Andrei Tarkovskin joulukuussa 1972 maahantuodun nimikkoelokuvan perusteella. Suomalaiset vieraat ihastelevat kultaan käärittyä luostaria ja osallistuvat neuvostotovereiden kanssa yhteiseen ortodoksiseen jumalanpalvelukseen hartaudella. Erityisen hartaita ilmeitä voimme nähdä sosialidemokraattisen ministeri Pirkko Työläjärven ja Suomen asiaa jo pitkään vahtineen Juri Derjabinin alias Juri Komissarovin ylösluoduilla kasvoilla.
Kremlissä delegaation johto voi mielihyväkseen tavata vielä kerran NKP:n poliittisen toimikunnan ministerineuvoston puheenjohtajan, missä yhteydessä viitataan myös aiemmin saman vuoden huhtikuussa onnistuneesti päättyneeseen presidentilliseen tapaamiseen kahden keskenään ystävällismielisen valtion päähenkilön Konstantin Tshernenkon ja Mauno Koiviston välillä.
Elokuvan mielipainuvaa tekstiä voidaan pitää opetuselokuvamaisena lyhyenä johdatuksena Suomen ja Neuvostoliiton väliseen ystävyyden ja keskinäisten poliittisten suhteiden liturgiaan ja sen yhä vakiintuneempiin äänenpainoihin.
President Finljandii v Sovetskom Sojuza
Suomen Tasavallan Presidentti Neuvostoliitossa
Neuvostoliitto 1987. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielokuvien keskustudio", Moskova). Ohjaus: C. Lebedjanskaja. Käsikirjoitus: L. Kamjinin. Kuvaus: E. Akkuratov, K. Durnov. Leikkaus: T. Semenova. Muut tekijät: I. Ginger, T. Kononova. Kesto 21 min.
Tasavallan Presidentti Mauno Koiviston virallinen vierailu Moskovaan alkoi ensimmäisen presi-denttikauden lopulla, lokakuun 5. päivänä 1987. Vierailulla oli merkityksensä myös Mauno Koiviston toiselle kuusivuotiselle presidenttikaudelle, joka alkoi maaliskuussa 1988.
Vierailun muistoksi lahjana Koivistolle luovutettu elokuva alkaa dokumentinomaisesti katsauksella presidentin henkilöhistoriaan, jonka voi tulkita symbolisesti tarkoittavan myös sitä, että Neuvostoliitto virallisesti jatkoi jo Urho Kekkosen aikana omaksuttua linjaa, jonka mukaan valtion päämies henkilökohtaisesti takaa maiden välisen suhteen jatkuvuuden.
Suhteiden tiivistyminen Koiviston persoonaan oli ymmärrettävää. Suomeen oli keväällä 1987 ni-mitetty kokokoomuslaisen Harri Holkerin pääministerinä johtama sinipunahallitus. Asiaa oli val-misteltu sen verran salassa, että Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, nyt presidentin delegaatiossa ministerinä mukana, oli saanut kuulla tämän kansallisen hallituskoalition synnystä Neuvostoliiton Helsingissä toimivan salaisen palvelun residentiltä eli johtajalta. Ulkopoliittisesti kokematon Holkeri ei ollut merkittävä hahmo: ulkopoliittinen vastuu oli siirtynyt SDP:lle, jonka puheenjohtaja Kalevi Sorsakin esiintyy myhäilevänä merkkimiehenä elokuvan takariveissä. SDP:n ulkopoliittista vaikutusvaltaa lisäsi Kokoomuksen reaalisen kokemattomuuden lisäksi se, että ulkoministerinä pitkään toiminut Keskustan Paavo Väyrynen oli joutunut huonojen tähtimerkkien alle sen jälkeen, kun Keskustan ja Kokoomuksen kassakaapista oli tuotu esiin salainen sopimus porvarihallituksen puolesta. Neuvostoliiton suostumuksen tuntien ja Holkeria hyväksikäyttäen Koivisto murskasi ulkopolitiikallaan nämä sisäpoliittiset aikomukset, vaikka se merkitsikin entistä tarkempaa henkilökohtaista sitoutumista neuvostosuhteiden ylläpitämisessä. Tämä elokuva on yksi osoitus sen onnistumisesta – Koiviston maine maiden välisten suhteiden normalisoijana tunnustetaan yleisesti.
Mauno Koiviston henkilön jälkeen esitellään lentokentällä delegaatiota vastaanottavat isännät, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston puheenjohtaja Andrei Gromyko ja NKP:n poliittisen toimikunnan ehdokasjäsenen, Korkeimman Neuvoston ensimmäinen varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin.
Lentokentällä ei ole niin laajaa tuhatmääriin kasvanutta kunniavartiostoa kuin Paasikivellä vuonna 1955, mutta Moskovan varuskunnan kolmen aselajin kunniavartiosto on sekin valtava näyttö Koiviston arvovallasta uudistuksiin tähtäävään Kremlin vanhoilla mittapuillakin mitattuna.
Lentokentältä tie vie Kremliin, neuvostohallinnon ytimeen. Siellä pitkän punaisen maton keski-vaiheilla vastassa on maan uusi johtaja, sosialistista uudistuspolitiikkaa, perestroikaa ajava Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri, Mihail Gorbatshov. Liturgiaakin oli hieman uusittu, jos kohta vanhakin oli esillä: "Molempien maiden kansoja ja johtajia sitovat perinteisen ystävyyden, keskinäisen yhteisymmärryksen ja yhteistyön siteet." Varsinaista tapaamista neuvottelupöydässä kuvataan jo uudistuspolitiikan sanoin: esillä ovat perestroikan tuomat "suuret mahdollisuudet" ja "ulkotaloudelliset suhteet". Keskinäisestä taloudenpidosta ja vaihdosta oltiin siirtymässä laajaan, entistä globaalimpaan kauppaan: siinä Suomen välittäjän osuus tarjosi huimia näköaloja. Delegaation jäseniin kuuluvat Kalevi Sorsa, Pekka Vennamo, Kristoffer Taxell, Martti Miettunen, ulkoasiainministeriön osastopäällikkö Åke Wihtol, Ilkka Suominen sekä presidentin kanslian kansliapääl-likkö Jaakko Kalela ja Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarne Karhilo, jotka kukin saavat itsensä kuviin Kremlin pöydissä.
Koiviston puhe oli arkisempaa: se keskittyi perinteisellä tavalla rauhan kysymyksiin, mutta nosti esille entistä tärkeämmäksi ymmärretyt turvallisuushaasteet "maapallon pohjoisosassa", joihin lukeutuivat tuolloin nykyiseen tapaan erityisesti pohjoiset merialueet.
Neuvottelujen kommunikeat eivät olleet ongelmallisia ja vuoron saikin monipuolinen kulttuuriohjelma. Koivisto laskee ylevän pianomusiikin pauhatessa sinivalkoisen seppeleen Leninin mausoleumin edustalle – sillä juhlistettiin elokuvan mukaan sekä mausoleumin 70-vuotista olemassaoloa – todellisuudessa sillä oli ikää naftisti 65 vuotta – että Suomen tasavallan muodostumisen samaten 70-vuotiasta taivalta. Koivisto laskee seppeleen myös neuvostosotilaiden muistomerkille.
Elokuva pohdiskelee Suomen suurta merkitystä "ydinaseonnettomuuden vastustamisessa". Sitä suoraan sanomatta selostus viittaa tässä yhteydessä sekä SALT–neuvotteluihin että ETYK:iin ja niiden myötä Suomen rooliin kansainvälisten liennytysprosessien isäntämaana. Suomen politiikan linjaus oli onnistunut hyvin, sillä maalla oli sijansa tässä roolissa myöhemminkin, kun se sai kunnian olla Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johdon puolueettomana tapaamispaikkana monia kertoja.
Delegaation matka jatkuu Kazakstanin pääkaupunkiin Alma Ataan, jossa kulttuuristen nähtävyyksien lisäksi keskustellaan tasavallan johdon kanssa perestroikasta, "suurimittaisesta parantamisohjelmasta" ja isännät saavat esitellä näkemyksiään "tehostuneesta väestön internationaalisesta kasvatuksesta", jota Kazakstanissa oli onnistuneesti perestroikan nimissä ajettu. Alma oli Medeon luisteluratansa myötä ainoa paikka, missä presidentti Koivisto suostui – varmaankin virallisesta proseduurista poiketen - luistelemaan liukkaalla jäällä.
Matka jatkui toiseen Keski-Aasian keskukseen, Kirgisian pääkaupunkiin Frunzeen. Sotilasasiat ovat esillä, kun Koivisto käy laskemassa seppeleen vallankumoustaistelijoiden muistomerkille: siellä punakaartilaisten veljeshaudan obeliskin juurella palaa ikuinen tuli. Kulttuuriohjelman ytimessä oli tällä kertaa ratsastusurheilu ja tasavallan kestävä ylpeydenaihe, kirgisialainen siitosori, jonka jälkeläinen saa tuta Koiviston kannukset kyljessään. Kamera panoroi tunnelmallisesti myös Frunzen kaupungin keskustassa sijaitsevassa Ystävyyden puistokujalla, johon Koivisto edeltäjänsä Urho Kekkosen tavoin istuttaa ystävyyden kuusipuun.
Etelä-Venäjältä delegaatio palaa vielä neuvotteluihin Kremlin kruunujen alle, jossa talousasioihin hyvin perehtynyt pääministeri Nikolai Ryžhkov tarjoaa sopimusta, jota ei ole syytä vastustaa: keskinäinen tavaravaihto laajenee, kuten tapaamisen päätteeksi julkaistu kommunikea muistaa korostaa, merkittävästi.
Gromyko ja Koivisto tapaavat elokuvan päätteksi vielä Kremlissä. Puheet nostavat esille molemminpuoliset arvostuksenkohteet, joiden parissa on käyty "vakavuuden hengen läpitunkemia" keskusteluja. "Viralliset saattajaiset" osoittavat vierailun asialuonteen. Presidentti Koivisto puolisoineen tapaa Mihail Gorbatshovin puolisoineen koruttomasti Yrjönsalin loppumattoman pitkän punaisen maton keskustassa.
Meiltähän tämä käy
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Jörn Donner Productions Oy. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaaja: Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen, Petri Mäkinen. Leikkaus: Tuula Mehtonen. Musiikki: Pedro Hietanen. Järjestäjä: Stiina Laakso. Kesto: 16 mm, väri. 145 m / 12 min.
Elokuvataiteen opetuksen kehittämisestä äskettäin palkittu Lauri Törhönen on myös itse dokumentaristi, jonka pedagoginen silmä paljastaa aina olennaiseksi jotain epäolennaista. Tämä koskee myös totuuselokuvaa presidentin valitsijamiesten ja –naisten liikahduksista eduskuntasalissa, kun Koivistoa valittiin toiselle kaudelleen maaliskuussa 1988.
Eduskunnan tähtikaarti on julkisuushakuisempi mutta myös kulttuuripitoisempi kuin koskaan. Ismo Kallio, Seela Sella, Veikko Sinisalo, Heikki Harma ja muka oman kuvausryhmänsä läsnäolosta tietämätön tuottaja Jörn Donner kantavat kortensa kekoon ja jättävät lippunsa maljaan. Taustalta kuullu taukoamaton luenta: Koivisto, Koivisto, Koivisto.
Alkaa säihkysäärien paraati esiintyjinä luun kovat politiikan naiset. Anneli Jäätteenmäen verkkosukka-look herättää hetkeksi hajamielisen Donnerin. Velvollisuutensa täyttänyt Elisabeth Rehn siirtyy eduskuntatalon kahvilaan toimittajien kameratulen lämmitettäväksi. Viattoman raikas Hjallis Harkimo seuraa kintereillä kuin hainpoikanen Silja-Linen laivaa. Kalevi Sorsa puree herkkupalaa sokerimunkistaan ja synkkaa hymynsä yhteen suosikkityttönsä Ulpu Iivarin kanssa.
Vain politiikassaan kolhiintuneet konkarit kyräilevät. Puhemies Harri Holkeri hieroo nenäänsä ja raapii leukaansa. Valitsijamiesäänien luenta hänen osaltaan pysähtyy jo numerossa 18. Lehterillä istuva Paavo Väyrynen mutristelee edeltäjältään Virolaisen Jussilta opitulla tavalla, vaikka mainitaan nimeltä kunnioitettavat 68 kertaa. Vasemmistoa vaaleissa ylläpitänyt Kalevi Kivistö on ilmeetön, kun saa 26 ääntä. Matti Ahteen Hilkka-puoliso hymyilee vieressä, kun tietää olevansa kaunis.
"Asiat ovat juuri sellaisia kuin miltä ne näyttävät." 189 ääntä kalastaneen Koiviston kerran fundeeraama miete pätee myös poliittiseen tilauselokuvaan: Koiviston filmien pianonsoitolla sävytetty fraseologia kuten myös Törhösen tirkistelyn sietämätön keveys kuuluvat primaaritasoon. Sen taakse tyhjyyteen on turha mennä. "Bäst som sker".
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 5.10.2007
I dokumentens kärnä: Finlands självständighet 90 år
Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910
Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: Suomen elokuva-arkisto ja Yleisradio / TV 1.Ohjaus ja käsikirjoitus: Jukka Mannerkorpi. Asiantuntijat: Jussi Kuusanmäki ja Kalevi Rumpunen. Leikkaus: Kaija Ahopelto. Musiikki: Pekka Jalkanen. Ääni: Antero Honkanen. Selostus: Leena Uotila ja Asko Sarkola. 16 mm / 485 m. Orionin esitys: Osa I: Ylimääräisten valtiopäivien avaus Helsingissä 16.9.1910. 20 min. SP betacam.
Vuonna 1910 nykyinen Tasavallan Presidentin linna palveli tehtäväänsä Suomen suurruhtinaskunnan kenraalikuvernöörin palatsina. Elokuva tuolta vuodelta käynnistyy, kun venäläistämispolitiikan edusmies, vuosien 1909-17 kenraalikuvernööri, kenraaliluutnantti Frans Albert Seyn (1862-1918) nousee kieseistään ja astelee palatsiinsa eduskunnan ylimääräisten valtiopäivien aattona 15.9.1910.
Ilmiriita suurruhtinaskunnan oman senaatin ja asemiaan lujittavan keisarillisen Venäjän hallituksen välillä oli leimahtanut liekikiin. Aiemmin kesäkuussa tsaari Nikolai II (1868-1918) oli vahvistanut Venäjän valtakunnanduuman valmisteleman säädöksen, joka päätti Suomen suvereniteetin omien lakiensa toimeenpanossa. Tämän säädöksen yhteydessä venäläinen nationalisti, äärioikeistolainen monarkisti ja suomisyöjäksi haukuttu Vladimir Mitrofanovitš Puriškevitš (1879-1920), joka edusti Bessarabiaa, oli lohkaissut duumassa venäläistämispolitiikan ikimuistoiset avaussanat "Finis Finlandiae" – Suomen loppu.
Suomen suuriruhtinaskunnan ylin instanssi, senaatti oli tehnyt omat johtopäätöksensä jo vuotta aikaisemmin. Se lähetti tsaarille osoitetun erokirjeen. Tekstin muotoilusta vastasi senaattori ja Valtiollisen konttorin ylitirehtööri Juho Kusti Paasikivi (aik. Johan Gustaf Hellstén, 1879-1956), joka samalla luopui omaksumastaan vanhasuomalaisesta myöntyväisyyspolitiikasta. Hänestä tuli Pehr Evind Svinhufvudin (oik. Svinhufvud af Qvalstad, 1866-1941) rinnalle itsenäisen tasavallan aikaa enteilevän - vaikkakaan ei itsenäisyyttä julkisesti ajavan - protestiliikkeen keulahahmo.
Ylimääräiset valtiopäivät komennettiin keisarin käskyllä koolle käsittelemään kolmea Suomelle kielteistä artiklaa. Niistä vastenmielisin käsitteli Venäjän kansalaisten nostamista Suomessa suomalaisten kanssa yhdenvertaiseen asemaan suuriruhtinaskunnassakin. Artikla olisi antanut venäläisille oikeuden tarttua Suomen senaatissa vallan kahvaan, ja alistaa autonomisuudestaan ja valtiomaista tunnustusta vaativa maa kenraalikuvernöörin edustamaan yleisvenäläiseen määräysvaltaan.
Aiemmin tuntematon filmi valtiopäivien suomalaisista edustajista löytyi vuonna 1979 suojeluspo-liisin hallusta. Kuvasarjan oli tehnyt senaatin tilauksesta tamperelainen yhtiö Maat ja Kansat. Sen kameramiehet olivat saaneet tehtäväkseen kuvata tuomiokirkon portaita astelevat edustajat, jotka epäilemättä tiedostivat asemansa kenraalikuvernöörin käynnistämän venäläistämispolitiikan pelinappuloina.
Filmaus oli monessakin mielessä historiallinen. Sen dokumentaarielokuvamaisuudesta kehkeytyi myöhemmin Suomen ja sosialistisen Neuvostoliiton suhdediplomaattisten julkilausumien elokuva-taide. Näitä tehtailivat sekä itäisen naapurin dokumenttielokuvastudio että kotikansallinen Suomi-Filmi.
Nyt esitettävä otos on oivallinen elokuva elokuvahistoriallisesta analyysista. Vuonna 1979 Suo-men elokuva-arkiston ja Yleisradion yhteistyöhankkeena toteutetussa Jukka Mannerkorven ohjaa-massa dokumenttielokuvassa asiantuntijat avaavat aktuellikuvien maailmaa tunnistamalla filmissä esiintyviä henkilöitä, jotka ensimmäistä kertaa esiintyvät valkokankaalla.
Svinhufvudin virkaanastujaispuhe
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallinen Kokoomus. Kuvaus: Charles Bauer, Erik Blomberg, Uno Pihlström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Helsingin ensiesitys: Kino-Palatsi 8.12.1936 - VET 698 – 420 m. Orionin esitys: Svinhufvudin virkaanastujaispuhe. 2 min 40 sek. SP betacam.
Lapuan liikkeen tuella vuoden 1931 maalisvaaleissa presidentiksi valitun Pehr Evind Svinhufvudin (1861-1944) puhe parlamentissa jäi mykkäkameralle puhumatta. Siihen asti Svinhufvudin urakehitys oli ollut särmikästä vuoristorataa. Kenraalikuvernööri Seynin Siperiaan karkoittama kiihkonuorsuomalainen oli saanut sankarin vastaanoton palattuaan maaliskuussa 1917 itsenäisyyssenaatin puheenjohtajaksi. Vuoden 1918 sisällissodan hän hoiteli valtionhoitajan asemassa menestyksellä keisari-Saksan tuella. Saksan tappio maailmansodassa katkaisi kahdeksi vuosikymmeneksi Svinhufvudin uran. Hän palasi Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaana politiikan huipulle, mutta pidetyn Ukko-Pekan aika presidenttinä päättyi jo vuonna 1937 yhteen kauteen, kun Maalaisliitto ja SDP:n pääsivät sopimukseen Kyösti Kalliosta (aik. Kyösti Kalliokangas, 1873-1940).
Vaalivuonna 1936 olivat toiveet vielä korkealla Kokoomuksen ja Suomi-Filmin tehdessä oletetusta presidentistä henkilökuvaa Pehr Edvin Svinhufvud. Veteraanipolitiikko sai tilaisuutensa toistaa äänikameran edessä vuoden 1931 virkaanastujaispuheensa, jonka säilyneistä poistopätkistä ei huumoria puutu.
Svinhufudin muotoilema doktriini oli nostanut ulkopolitiikan kulmakiveksi pohjoismaisen yhteis-työn. Sitä myös presidentti Kallio myöhemmin toisti samoin sanakääntein. Retorinen testamentti välittyi edelleen Kyösti Kalliolta Risto Rydille, vaikkakin uudelleen lämmitetty suhde Saksaan oli jatkosodan alkaessa retoriikkaa vahvempi realiteetti. Presidenttinä Lapuan liikkeestä irtautunut Svinhufvud arvosti myös kansallista yheisymmärystä ja eduskunnan vahvaa asemaa, ainakin puheen tasolla, kuten myös hänen kaksi seuraajaansa.
Rytin virkaanastujaispuhe
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Philström. Ääni: Aga Baltic / Pertti Kuusela. Orionin esitys: Käyttämättömät poistot. 2 min 32 sek. SP Betacam.
Tasavallan presidentti Kyösti Kallion traaginen kuolema, "hänen joka oli horjumattomalla rohkeudella ja velvollisuuden tunnolla täyttänyt tehtävänsä voimiensa äärimmäiseen rajaan saakka", jätti varjonsa talvisodan pääministerinä "rintamakarkuruuden" välttäneen Risto Rydin (1889-1956) presidentilliseen virkaanastujaispuheeseen.
Presidentiksi jo nimitetty Ryti toisti myöhemmin virkaanastujaispuheensa ydinkohdat Suomi-Filmin elokuvakameralle. Tilaisuus oli vartavasten lavastettu, minkä tyhjä eduskuntasali tarkkaavai-selle katsojalle paljastaa. Puheen pateettiset sävyt välttelivät selkokielisyyttä sen verran kuin oli aiheellista.
Rytin käyttämä poliittinen liturgia perustui Kallion jättämälle punamultaperinnölle ja uuden presidentin henkilökohtaisesti omaksumalle kristilliselle johdatukselle, josta ei puuttunut mystisiä ja spiritualistisia piirteitä.
Ryti verhoili kansalliseen mystiikkaan sotaa käyvän Suomen todelliset tavoitteet: "Luottaen korkeimman johdatukseen, ryhdyn vaativaan tehtävääni varmasti vakuuttuneena sittä, että elinkelpoinen kansamme, joka historian kuluessa on aina osoittanut olevansa suurin vastoinkäymisissä ja kärsimystensä hetkillä ja sellaisista selvinnyt voittamattomiltakin näyttäneistä vaikeuksista ja vaaroista, nytkin kykenee ponnistelemaan onnellisempiin oloihin."
J. K. Paasikivi
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuottaja ja ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Pekka Peitsi (Urho Kekkonen). Kuvaus: Unto Kumpulainen. Leikkaus: Kalevi Lavola. Selostaja: Carl-Erik Creuz. Esiintyjiä:: J. K. Paasikivi (pääministeri) ja muut hänen hallituksensa ministerit. VET 2131 – S – 210 m / 8 min
Lyhytkuva valmistui viikkoa ennen valtioneuvoksen ja hallitustaan pääministerinä ohjastaneen Juho Kusti Paasikiven syntymäpäivää, joita vietettiin näyttävästi 27. päivänä marraskuuta 1945 elokuvanäytöksen juhlistamana.
Syntymäpäiväfilmi saattoi verhota taakseen muitakin tavoitteita, vaikkakaan suoranaista näyttöä ei ole. Alkuperäinen synopsis puuttuu tuotantoyhtiön lyhytkuvakansiosta, joten oletukset Suomalaisuuden liiton kynäilijän ja sotavuosina Suomen Kuvalehden pakinoitsijan "Pekka Peitsen" osuudesta jää valistuneiden arvailujen varaan. Vahvimmin tähän suuntaan on argumentoinut Kansallisarkiston tutkija Kauko Rumpunen.
Finlandia-Kuvan ohjaaja Holger Harrivirta muistelee hallituksen iltakoulun kuvauksia, jotka tehtiin kiireisesti Smolnassa. Ärtyneelle Paasikivelle kameraryhmän saapuminen oli ilmeisesti yllätys: "Herrat siristelevät silmiään voimakkaassa valossa. Paasikivi murisee: ´Mitäs täällä oikein hommataan? Jaa, jokos ne filmarit taas meidän kimpussamme? Mitä varten? Silloin ministeri Kekkonen selittää, että tarkoitus on filmata herra pääministeriä syntymäpäivän johdosta. – Jaa. En minä ole antanut vielä mitään lupaa tähän".
Otteesta käy selville, että Paasikiven kolmanteen hallitukseen oikeusministeriksi ja samalla vallan sisärenkaaseen päässyt Kekkonen tiesi kuvauksista etukäteen. Neuvonantajan läsnäoloon elokuvaa suunniteltaessa viittaa myös sisäpiirimäinen tietämys Paasikiven tottumuksista. Elokuvan henkilökohtaisimpaan sisältöön kuuluvat kuvat päiväkirjaa pitävästä valtiomiehestä sekä näyttö ja toteamus siitä, miten sikarin tupruttelu iltaisin tuottaa "valtioneuvokselle verrattoman nautinnon". Nämä asiat ovat konsultoitu elokuvaan olennaisesti kuuluviksi jo ennen kuin Harrivirta käynnisti filmauksensa, joka on tulkittavissa ulkopuolisen tahon tilaukseksi.
"Saimme tehtäväksemme valmistaa elokuvan työnimellä Pääministerin päivä, muistelee Holger Harrivirta. Rouva Alli Paasikiven opastuksella ja suostuttelun tuloksena Juho Kusti suostui kotonaan kuvattavaksi, mutta vain "yhtenä iltapäivänä".
"Etäisyydet mitattiin muistiin etukäteen, ja kameran paikka suunniteltiin niin, että se tavoittaa tärkeimmät paikat samoilta sijoilta", kirjoittaa Harrivirta. Elokuvauksen nyt nähtävät poistot esittelevät projektin raadollisemmin. Itse kukin voi nähdä kuvaaja Unto Kumpulaista metrittämässä Paasikiven jykevän kallon etäisyyttä kamerasta oikein mittanauhalla.
Elokuva piirtää kuin ennakoiden henkilökuvaa sodanjälkeisen hallituksen pääministeristä tulevana valtiomiespresidenttinä. Tämä toteutui keväällä 1946 poikkeuslailla C. G. E. Mannerheimin erottua Paasikiven toivomalla tavalla virastaan.
Kodin, harrastukset ja valtiomiestehtävät yhdistävä laatukuvaus sai myöhemmin jatkoa, kun Urho Kekkosesta luotiin Paasikiven veroista valtiomiespresidenttiä useissa Maalaisliiton vaalielokuvissa 1960-luvulla.
Urho Kekkonen
Suomi 1961. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantojohto: Orvo Saarikivi. Tilaaja: Urho Kaleva Kekko-sen Vaaliliitto. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Eino S. Repo ja Jouko Loikkanen. Kuvaus: Niilo Heino. Leikkaus: Armas Laurinen ja Allan Pyykkö. Ääni: Heikki Laakkonen. Orionin esitys: Paasikiven patsaan paljastuspuhe. 3 min. 40 sek. SP Betacam.
Urho Kekkonen (1900-1986) kiinnittyi J. K. Paasikiveen tämän politiikan toteuttajana useissa uutisfilmeissä ennen vuoden 1961 presidenttivaalielokuvaansa. Tässäkin elokuvassa Paasikiveltä peritty poliittinen testamentti ja retoriikka pitävät liikettä yllä linjalla, jota oli alettu kutsua Kekkosen tukijoiden joukossa nimellä Paasikiven-Kekkosen linja, mikä korvasi pitkään käytetyn Paasikiven linjan.
Suomen ulkopolitiikan fundamentaalinen teksti, YYA-sopimus, siihen liittyvät julkilausumat ja valtiovierailut "ystävyyden, yhteistoiminnan ja keskinäisen avunannon" lauselmien alla saavat elokuvalta eläväksi tekevän evidenssin. Avainasemissa olivat Suomi-Filmin kamerat, jotka kuvasivat valtiovallan kanssa yhteisymmärryksessä valtiovierailujen huippuhetket vuosikymmenten läpi.
Elokuvan vaikuttavin kohtaus näytellään kuitenkin Juho Kusti Paasikiven nuoruusvuosien kaupungissa Lahdessa. Tasavallan Presidentti pitää Paasikiven patsasta paljastettaessa vakaumuksen sävyttämän puheensa. Kekkoselle edesmennyt valtiomies oli myöntyväisen ulkopolitiikan arkkitehti, mutta myös kansallista etua edistävä taloumies, senaatin entinen valtiovarainhoitaja ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja, jolle sodanjälkeinen hyvinvointi ja YYA olivat toisiaan tukeva yhtälö.
"Sotakorvaukset maksettiin, siirtoväki asutettiin, Lappi rakennettiin. Jo vuonna 1948 pääsimme sodan aikana alentuneessa elintasossa vuoden 1938 tasolle. Ja vuodesta 1948 on elintasomme nous-sut yli 60 prosenttia. Tämä kaikki ei tietenkään ole Paasikiven ansiota. Mutta Paasikivi, enemmän kuin kukaan toinen, oli luomassa pohjaa maan rauhanomaiselle politiikalle, joka on myös ollut kaiken taloudellisen kehityksen edellytys," Kekkonen kehuu ystäväänsä eikä unohda antaa ymmärtää omankaan panoksensa mittavuutta.
Tiernapojat UKK:n luona
Suomi 1960-luku. Tilaaja: Unicef. Ohjaaja ja kuvaaja: Tuntematon. 16mm / 40 m. Orionin esitys: 2 min 38 sek. SP betacam.
Tällä purkkinimellä Suomi-Filmin kellareista löytynyt filmi paljastui uutispätkäksi, jossa Unicefin keräyksen suojelijaksi lupautunut Kekkonen luovuttaa presidentillisen roponsa "murjaanien kunin-kaalle". Unicefin toimittama apu Kainuun lapsille sodan jälkeen oli ehkä tuolta seudulta eduskuntaan ponkaisseen valtiomiehen mielessä.
Suunta oli nyt toinen Kekkosen käynnistäessä Unicfin keräyksen kolmannen maailman hädässä oleville lapsille. Urho Kekkosen toisella kaudella polkaistiin myös pystyyn Ulkomaalaisinstituutti. Lisäksi hyvinvointiinsa tyytyväinen Suomi määritteli kehitysavun tavoitetason, jota se ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt aiheelliseksi saavuttaa. "Kaikille säädyille" esiintyvät tiernapojat ovat vaihtuneet kansainvälisesti tunnettuihin hyvän tahdon lähettiläisiin. Kerjuu vähäosaisen maailman auttamiseksi kuitenkin jatkuu ja jatkuu.
Vaalit 1970
Suomi 1971. Tuotanto: Taideteollinen oppilaitos / Kamerataiteen osasto. Ohjaus: Anssi Blomstedt. Käsikirjoitus: Kari-Juhana Koski. Leikkaus: Kristina Schulgin. Kuvaus: Esa Vuorinen. Ensiesitys: 20.1.1971. VET 2105 – 10% - 16mm / 375 m. 16 min.
Maalisvaalit 1970 olivat ensimmäinen kolahdus Kekkosen junailemalle kansanrintamalle. Porvaristo vyörytti eduskuntaan enemmistön selvin lukemin 112 – 88. Tämä oli myös ilmeinen järkytys Taideteollisen korkeakoulun kuvausryhmälle, joka oli valmistautunt tekemään edistyksen kannattajille ikimuistoisen dokumentin. Utopia demokraattisten voimien voitosta siinteli ajatuksissa ja silmissä loppuun asti. Toisin kävi. Veikko Vennamon parjattu protestiliike seljätti opiskelijoiden ja työväestön unelmat yhteirintaman kautta toteutuvasta kansanvallasta.
Vaalit merkitsivät päätöstä pitkään jatkuneelle kansanrintamayhteistyölle. Elokuva kertoo sanatarkasti politiikan silmäätekevien suulla porvariston ja vasemmiston fraasit. Suuret taustat ja seuraukset jäävät ymmärrettävästi näyttämättä.
Kekkonen oli tuona vuonna ilmoittanut venäläisille, ettei jatka presidenttinä, mikäli YYA-sopimukseen ei liitettäisi Suomen puolueettomuutta korostavaa lauselmaa "sisäisiin asioihin puuttumattomuuden" tueksi. Keskustan ja vasemmiston kansanrintamayhteistyö oli ollut reaalipoliittinen puuttumattomuuden tae. Mitä kärsityn tappion jälkeen? Kekkosen oli jatkettava ja osallistuttava sisäpolitiikkaan lähes pääministerin syrjäyttävällä tavalla. Vasta huhtikuu 1981 pani presidentin suvereenille vallankäytölle pisteen.
Elokuva, aikansa tuote, näyttää vuonna 1970 sen nuorehkon poliittisen eliitin, joka luotti Kekkoseen ja ne jotka eivät. Tuona vuonna vain Suomen Maaseudunpuolueen julkimo uskalsi sanoa, ettei Kekkosen ulkopolitiikka ole Paasikiven politiikkaa. Kokoomuksen Pertti Salolaiselle radikalismi yhteiskunnassa oli hyvä asia, mutta vasemmistoradikalismi vain nuorsuomalaista toimintaa, joka on etäistä käytännön realiteeteille. Hänelle ja valtiotieteen maisteri Harri Holkerille Kokoomus on ainoa vaihtoehto vasemmiston ideologista jyskettä vastaan. Tuon jyskeen tueksi Suomen Kansan Demokraattisen Liiton Ele Alenius ja Ilkka-Cristian Björklund rummuttivat liikepankkien kansallistamisen puolesta. Paasitalon holveissa raikui rento ja voitonvarma "karaoke-meininki". Arvo Salo laulaa säkenöivästi radikaalin Lapualaisoopperan biisejä, kuten myös vielä tuolloin hyvän lauluäänen omaava Erkki Tuomioja.
Vuonna 2001 näemme useat heistä edelleen eduskunnan parrasvaloissa valitsemassa Mauno Koi-vistoa toiselle kaudelleen. Tämän toteamme ohjelmamme päätteeksi Lauri Törhösen dokumentista Meiltähän tämä käy eräänä osoituksena politikoinnin pitkästä linjasta ja poliittisten käytäntöjen päättymättömästä mammutologiasta.
Krepnet sovetsko-finljandskaja druzhba
Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys lujittuu
Neuvostoliitto 1984. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielo-kuvien keskustuottamo", Moskova). Ohjaus: O. Revtova. Kuvaus: L. Maksimov, E. Fedjajev. Leikkaus: A Vorontsova. Muut tekijät: B. Guseva, J. Ogandštšanov. Kesto 9 min.
"Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssuhteet lujittuvat", vakuuttaa elokuvan selostaja aloitukseksi elokuvan nimen mukaisesti. "Hyvät naapuruussuhteet, molemminpuolisesti edullinen yhteistyö ja puuttumattomuus toistensa sisäisiin asioihin. Yksinomaan nämä periaatteet voivat muodostua siunaukseksi tehokkaassa kanssakäymisessä valtioiden kesken."
Eletään lokakuuta 1984, aikaa ennen Neuvostoliiton luonnetta perinpohjin muuttanutta perestroikaa. Suomesta on lähetetty Neuvostoliiton valtiollisen johdon vieraaksi arvovaltainen delegaatio, mukana pääministeri Martti Miettunen, joka ei kuitenkaan ole delegaation johtaja. Puheenjohtajuus on annettu "pääministerin ulkoministerille" Paavo Väyryselle, joka onkin etualalla delegaation noustessa Leningradin Suomen-asemalla junasta neuvostoisäntien käteltäväksi. Neuvostoisännät ovat korkean tason hahmoja,vaikkakin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin, liikenneministeri Kondratjev ja 1. varaulkoministeri Maltseva tai Neuvostoliiton ystävyysseurojen liiton puhemiehistön naispuheenjohtaja eivät olleetkaan Suomessa kovin tunnettuja. Vaikka matka jatkuu välittömästi Moskovaan, Leningradiin on saapunut myös Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarno Karhilo.
Vierailulla Neuvostoliittoon ei ollut tällä kertaa ajettavanaan tärkeitä poliittisia tai taloudellisia päämääriä, sillä kyse oli lähinnä juhlista, jotka pidettiin 40 vuoden takaisten tapahtumien vuoksi. Sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisestä välirauhansopimus että Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustaminen viettivät juhlapäiväänsä, minkä yhteydessä ulkoministeri Väyrynen piti oman sodanjälkeistä sukupolvea kunnioittavan puheen.
Juhlallisuuksien jälkeen matka jatkui Kremliin, missä Väyrysen johtama delegaatio tapaa Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton ministerineuvos-ton ensimmäisen varapuheenjohtajan, ulkoministeri Andrei Gromykon.
Veteraanipoliitikko esiintyy tottuneesti kameroiden edessä, ja tuskin muistaa ensimmäistä poliittista raporttiaan nuorena YK-diplomaattina 1940-luvun lopun New Yorkissa. Gromykon ensimmäinen raportti koski kaupungissa esitettävien elokuvien poliittista luonnetta – neuvostolähetystössä tiedettiin, että kylmän sodan asiaa ajettiin myös kulttuurituotteiden voimalla.
Delegaation kättelijöistä kolmantena voimme nähdä ulkoministeriön kokeneen virkamiehen Juhani Suomen, joka tuli tunnetuksi Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittajana.
Paavo Väyrysen matka vie myös rakennustaiteen ja "muinaisen taidon historiallisille muistomerkeille".
Glasnost oli laajentanut poliittista kenttää myös uskontojen suuntaan. Vierailu kohdistuu Sergei Radonesilaisen noin vuonna 1334 perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa niin ikään pyhä Andrei Rublev kehitti lahjojaan ikonitaiteen alalla. Rublev tunnettiin toki Suomessa myös Andrei Tarkovskin joulukuussa 1972 maahantuodun nimikkoelokuvan perusteella. Suomalaiset vieraat ihastelevat kultaan käärittyä luostaria ja osallistuvat neuvostotovereiden kanssa yhteiseen ortodoksiseen jumalanpalvelukseen hartaudella. Erityisen hartaita ilmeitä voimme nähdä sosialidemokraattisen ministeri Pirkko Työläjärven ja Suomen asiaa jo pitkään vahtineen Juri Derjabinin alias Juri Komissarovin ylösluoduilla kasvoilla.
Kremlissä delegaation johto voi mielihyväkseen tavata vielä kerran NKP:n poliittisen toimikunnan ministerineuvoston puheenjohtajan, missä yhteydessä viitataan myös aiemmin saman vuoden huhtikuussa onnistuneesti päättyneeseen presidentilliseen tapaamiseen kahden keskenään ystävällismielisen valtion päähenkilön Konstantin Tshernenkon ja Mauno Koiviston välillä.
Elokuvan mielipainuvaa tekstiä voidaan pitää opetuselokuvamaisena lyhyenä johdatuksena Suomen ja Neuvostoliiton väliseen ystävyyden ja keskinäisten poliittisten suhteiden liturgiaan ja sen yhä vakiintuneempiin äänenpainoihin.
President Finljandii v Sovetskom Sojuza
Suomen Tasavallan Presidentti Neuvostoliitossa
Neuvostoliitto 1987. Tuotantoyhtiö: Tsenralnaja Studija Dokumentalnih Filmov, Moskva. ("Dokumenttielokuvien keskustudio", Moskova). Ohjaus: C. Lebedjanskaja. Käsikirjoitus: L. Kamjinin. Kuvaus: E. Akkuratov, K. Durnov. Leikkaus: T. Semenova. Muut tekijät: I. Ginger, T. Kononova. Kesto 21 min.
Tasavallan Presidentti Mauno Koiviston virallinen vierailu Moskovaan alkoi ensimmäisen presi-denttikauden lopulla, lokakuun 5. päivänä 1987. Vierailulla oli merkityksensä myös Mauno Koiviston toiselle kuusivuotiselle presidenttikaudelle, joka alkoi maaliskuussa 1988.
Vierailun muistoksi lahjana Koivistolle luovutettu elokuva alkaa dokumentinomaisesti katsauksella presidentin henkilöhistoriaan, jonka voi tulkita symbolisesti tarkoittavan myös sitä, että Neuvostoliitto virallisesti jatkoi jo Urho Kekkosen aikana omaksuttua linjaa, jonka mukaan valtion päämies henkilökohtaisesti takaa maiden välisen suhteen jatkuvuuden.
Suhteiden tiivistyminen Koiviston persoonaan oli ymmärrettävää. Suomeen oli keväällä 1987 ni-mitetty kokokoomuslaisen Harri Holkerin pääministerinä johtama sinipunahallitus. Asiaa oli val-misteltu sen verran salassa, että Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, nyt presidentin delegaatiossa ministerinä mukana, oli saanut kuulla tämän kansallisen hallituskoalition synnystä Neuvostoliiton Helsingissä toimivan salaisen palvelun residentiltä eli johtajalta. Ulkopoliittisesti kokematon Holkeri ei ollut merkittävä hahmo: ulkopoliittinen vastuu oli siirtynyt SDP:lle, jonka puheenjohtaja Kalevi Sorsakin esiintyy myhäilevänä merkkimiehenä elokuvan takariveissä. SDP:n ulkopoliittista vaikutusvaltaa lisäsi Kokoomuksen reaalisen kokemattomuuden lisäksi se, että ulkoministerinä pitkään toiminut Keskustan Paavo Väyrynen oli joutunut huonojen tähtimerkkien alle sen jälkeen, kun Keskustan ja Kokoomuksen kassakaapista oli tuotu esiin salainen sopimus porvarihallituksen puolesta. Neuvostoliiton suostumuksen tuntien ja Holkeria hyväksikäyttäen Koivisto murskasi ulkopolitiikallaan nämä sisäpoliittiset aikomukset, vaikka se merkitsikin entistä tarkempaa henkilökohtaista sitoutumista neuvostosuhteiden ylläpitämisessä. Tämä elokuva on yksi osoitus sen onnistumisesta – Koiviston maine maiden välisten suhteiden normalisoijana tunnustetaan yleisesti.
Mauno Koiviston henkilön jälkeen esitellään lentokentällä delegaatiota vastaanottavat isännät, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen poliittisen toimikunnan jäsenen, Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston puheenjohtaja Andrei Gromyko ja NKP:n poliittisen toimikunnan ehdokasjäsenen, Korkeimman Neuvoston ensimmäinen varapuheenjohtaja Nikolai Talyzin.
Lentokentällä ei ole niin laajaa tuhatmääriin kasvanutta kunniavartiostoa kuin Paasikivellä vuonna 1955, mutta Moskovan varuskunnan kolmen aselajin kunniavartiosto on sekin valtava näyttö Koiviston arvovallasta uudistuksiin tähtäävään Kremlin vanhoilla mittapuillakin mitattuna.
Lentokentältä tie vie Kremliin, neuvostohallinnon ytimeen. Siellä pitkän punaisen maton keski-vaiheilla vastassa on maan uusi johtaja, sosialistista uudistuspolitiikkaa, perestroikaa ajava Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri, Mihail Gorbatshov. Liturgiaakin oli hieman uusittu, jos kohta vanhakin oli esillä: "Molempien maiden kansoja ja johtajia sitovat perinteisen ystävyyden, keskinäisen yhteisymmärryksen ja yhteistyön siteet." Varsinaista tapaamista neuvottelupöydässä kuvataan jo uudistuspolitiikan sanoin: esillä ovat perestroikan tuomat "suuret mahdollisuudet" ja "ulkotaloudelliset suhteet". Keskinäisestä taloudenpidosta ja vaihdosta oltiin siirtymässä laajaan, entistä globaalimpaan kauppaan: siinä Suomen välittäjän osuus tarjosi huimia näköaloja. Delegaation jäseniin kuuluvat Kalevi Sorsa, Pekka Vennamo, Kristoffer Taxell, Martti Miettunen, ulkoasiainministeriön osastopäällikkö Åke Wihtol, Ilkka Suominen sekä presidentin kanslian kansliapääl-likkö Jaakko Kalela ja Suomen Moskovan-suurlähettiläs Aarne Karhilo, jotka kukin saavat itsensä kuviin Kremlin pöydissä.
Koiviston puhe oli arkisempaa: se keskittyi perinteisellä tavalla rauhan kysymyksiin, mutta nosti esille entistä tärkeämmäksi ymmärretyt turvallisuushaasteet "maapallon pohjoisosassa", joihin lukeutuivat tuolloin nykyiseen tapaan erityisesti pohjoiset merialueet.
Neuvottelujen kommunikeat eivät olleet ongelmallisia ja vuoron saikin monipuolinen kulttuuriohjelma. Koivisto laskee ylevän pianomusiikin pauhatessa sinivalkoisen seppeleen Leninin mausoleumin edustalle – sillä juhlistettiin elokuvan mukaan sekä mausoleumin 70-vuotista olemassaoloa – todellisuudessa sillä oli ikää naftisti 65 vuotta – että Suomen tasavallan muodostumisen samaten 70-vuotiasta taivalta. Koivisto laskee seppeleen myös neuvostosotilaiden muistomerkille.
Elokuva pohdiskelee Suomen suurta merkitystä "ydinaseonnettomuuden vastustamisessa". Sitä suoraan sanomatta selostus viittaa tässä yhteydessä sekä SALT–neuvotteluihin että ETYK:iin ja niiden myötä Suomen rooliin kansainvälisten liennytysprosessien isäntämaana. Suomen politiikan linjaus oli onnistunut hyvin, sillä maalla oli sijansa tässä roolissa myöhemminkin, kun se sai kunnian olla Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johdon puolueettomana tapaamispaikkana monia kertoja.
Delegaation matka jatkuu Kazakstanin pääkaupunkiin Alma Ataan, jossa kulttuuristen nähtävyyksien lisäksi keskustellaan tasavallan johdon kanssa perestroikasta, "suurimittaisesta parantamisohjelmasta" ja isännät saavat esitellä näkemyksiään "tehostuneesta väestön internationaalisesta kasvatuksesta", jota Kazakstanissa oli onnistuneesti perestroikan nimissä ajettu. Alma oli Medeon luisteluratansa myötä ainoa paikka, missä presidentti Koivisto suostui – varmaankin virallisesta proseduurista poiketen - luistelemaan liukkaalla jäällä.
Matka jatkui toiseen Keski-Aasian keskukseen, Kirgisian pääkaupunkiin Frunzeen. Sotilasasiat ovat esillä, kun Koivisto käy laskemassa seppeleen vallankumoustaistelijoiden muistomerkille: siellä punakaartilaisten veljeshaudan obeliskin juurella palaa ikuinen tuli. Kulttuuriohjelman ytimessä oli tällä kertaa ratsastusurheilu ja tasavallan kestävä ylpeydenaihe, kirgisialainen siitosori, jonka jälkeläinen saa tuta Koiviston kannukset kyljessään. Kamera panoroi tunnelmallisesti myös Frunzen kaupungin keskustassa sijaitsevassa Ystävyyden puistokujalla, johon Koivisto edeltäjänsä Urho Kekkosen tavoin istuttaa ystävyyden kuusipuun.
Etelä-Venäjältä delegaatio palaa vielä neuvotteluihin Kremlin kruunujen alle, jossa talousasioihin hyvin perehtynyt pääministeri Nikolai Ryžhkov tarjoaa sopimusta, jota ei ole syytä vastustaa: keskinäinen tavaravaihto laajenee, kuten tapaamisen päätteeksi julkaistu kommunikea muistaa korostaa, merkittävästi.
Gromyko ja Koivisto tapaavat elokuvan päätteksi vielä Kremlissä. Puheet nostavat esille molemminpuoliset arvostuksenkohteet, joiden parissa on käyty "vakavuuden hengen läpitunkemia" keskusteluja. "Viralliset saattajaiset" osoittavat vierailun asialuonteen. Presidentti Koivisto puolisoineen tapaa Mihail Gorbatshovin puolisoineen koruttomasti Yrjönsalin loppumattoman pitkän punaisen maton keskustassa.
Meiltähän tämä käy
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Jörn Donner Productions Oy. Tuottaja: Jörn Donner. Ohjaaja: Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen, Petri Mäkinen. Leikkaus: Tuula Mehtonen. Musiikki: Pedro Hietanen. Järjestäjä: Stiina Laakso. Kesto: 16 mm, väri. 145 m / 12 min.
Elokuvataiteen opetuksen kehittämisestä äskettäin palkittu Lauri Törhönen on myös itse dokumentaristi, jonka pedagoginen silmä paljastaa aina olennaiseksi jotain epäolennaista. Tämä koskee myös totuuselokuvaa presidentin valitsijamiesten ja –naisten liikahduksista eduskuntasalissa, kun Koivistoa valittiin toiselle kaudelleen maaliskuussa 1988.
Eduskunnan tähtikaarti on julkisuushakuisempi mutta myös kulttuuripitoisempi kuin koskaan. Ismo Kallio, Seela Sella, Veikko Sinisalo, Heikki Harma ja muka oman kuvausryhmänsä läsnäolosta tietämätön tuottaja Jörn Donner kantavat kortensa kekoon ja jättävät lippunsa maljaan. Taustalta kuullu taukoamaton luenta: Koivisto, Koivisto, Koivisto.
Alkaa säihkysäärien paraati esiintyjinä luun kovat politiikan naiset. Anneli Jäätteenmäen verkkosukka-look herättää hetkeksi hajamielisen Donnerin. Velvollisuutensa täyttänyt Elisabeth Rehn siirtyy eduskuntatalon kahvilaan toimittajien kameratulen lämmitettäväksi. Viattoman raikas Hjallis Harkimo seuraa kintereillä kuin hainpoikanen Silja-Linen laivaa. Kalevi Sorsa puree herkkupalaa sokerimunkistaan ja synkkaa hymynsä yhteen suosikkityttönsä Ulpu Iivarin kanssa.
Vain politiikassaan kolhiintuneet konkarit kyräilevät. Puhemies Harri Holkeri hieroo nenäänsä ja raapii leukaansa. Valitsijamiesäänien luenta hänen osaltaan pysähtyy jo numerossa 18. Lehterillä istuva Paavo Väyrynen mutristelee edeltäjältään Virolaisen Jussilta opitulla tavalla, vaikka mainitaan nimeltä kunnioitettavat 68 kertaa. Vasemmistoa vaaleissa ylläpitänyt Kalevi Kivistö on ilmeetön, kun saa 26 ääntä. Matti Ahteen Hilkka-puoliso hymyilee vieressä, kun tietää olevansa kaunis.
"Asiat ovat juuri sellaisia kuin miltä ne näyttävät." 189 ääntä kalastaneen Koiviston kerran fundeeraama miete pätee myös poliittiseen tilauselokuvaan: Koiviston filmien pianonsoitolla sävytetty fraseologia kuten myös Törhösen tirkistelyn sietämätön keveys kuuluvat primaaritasoon. Sen taakse tyhjyyteen on turha mennä. "Bäst som sker".
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 5.10.2007
maanantaina, syyskuuta 10, 2007
Näyttely Orionissa
Elokuva-arkiston teatterissa Orionissa on avattu henkilökunnan näyttely. Avajaisissa oli kivaa.
Syksyn ohjelmistoon kuuluu myös henkilökunnan rakentama monipuolinen toivelistojen äiti carte blanche à l’Orion.
Kun kerran esittely asiasta on olemassa, leimattakoon se tähän:
"Orion on poikkeuksellinen työyhteisö. Työntekijöinä on vuosien saatossa ollut niin kielitieteilijää, graafikkoa, elokuvantekijää kuin muotoilijaakin, mutta ennen kaikkea kuvataitelijoita. Arkiston juhlavuoden kunniaksi nykyinen henkilökunta järjestää Orionissa taidenäyttelyn ja tarjoaa valikoiman suosikkielokuviaan: carte blanche à l’Orion, olkaa hyvät!"
Syksyn ohjelmistoon kuuluu myös henkilökunnan rakentama monipuolinen toivelistojen äiti carte blanche à l’Orion.
Kun kerran esittely asiasta on olemassa, leimattakoon se tähän:
"Orion on poikkeuksellinen työyhteisö. Työntekijöinä on vuosien saatossa ollut niin kielitieteilijää, graafikkoa, elokuvantekijää kuin muotoilijaakin, mutta ennen kaikkea kuvataitelijoita. Arkiston juhlavuoden kunniaksi nykyinen henkilökunta järjestää Orionissa taidenäyttelyn ja tarjoaa valikoiman suosikkielokuviaan: carte blanche à l’Orion, olkaa hyvät!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)