Naisia, nuoria ja lapsia

Arkistojen aarteita tämäkin. Puhe Orioniin joskus silloin ennen.

Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!

Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.

Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.

Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.

Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.

Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.

Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.

Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.

Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa

Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.

Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.

Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.

Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.

Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.

Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.

Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.

Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.

Sallikaa minun nauraa

Tärkeimmistä poliittisista tavoitteista on sitten kansalaisilta tiedusteltu. Helsingin Uutiset on tehnyt kyselyn, jonka mukaan 44 prosenttia suomalaisista haluaisi, että hallituksen tulo- ja veroremontilla korjattaisiin ensisijaisesti naisvaltaisten alojen pieniä palkkoja.

Uutiset kertovat lisäksi, että ruoan arvonlisäveron alentamista pitää tärkeimpänä joka kolmas ja perintöveron alentamista joka viides. Nehän tekevätkin yhteensä lähes sata prosenttia. Satujen kolme toivomusta onkin siis empiirinen fakta!

Näin perintöveron alennus kuihtuu yrittävien kokoomuslaisten ja varakkaiden tiloja omistavien kepulaisten haaveiluiksi huolettomasta tulevaisuudesta. Käsittääkseni sukujen vaurastuminen ei ole ollut mahdotonta tähänkään asti.

Lehdistön tukemanakaan tämä porvarillinen kampanjointi ei siis selvästikään ole onnistunut. Onpahan palstamillimetrejä tai pikemminkin kilometrejä saatu taas aikaiseksi vähemmän tärkeästä yhteiskunnallisesta asiasta.

Monikohan olisi kannattanut varallisuusveron poistamista? Tuskin edes noin moni.

Huomattakoon, että kysymys, johon siis kansa vastasi kovin kielteisesti, koski parintöveron alentamista, ei poistamista.

Hyväksyttävin malli olisi varmaankin perintöveron tuottavan alarajan nostaminen. Karrikoiden sanottuna nythän veroa maksetaan perinnöistä, jotka eivät riitä vainajan hautaamiseen.

En kyselynkään jälkeen tiedä, mikä mahtaisi olla sellainen veroremontti, joka auttaisi korjaamaan "naisvaltaisten alojen pieniä palkkoja"? Enpä usko sellaista olevan. Saa huutaa hep sieltä katsomosta.

Tuloremontteja kyllä voisi tehdä yleensäkin pienten palkkojen alueella. On jotenkin kummallista, että juuri siellä se on vaikeinta.

Pientenpalkkojen korottamisen sijaan puhutaan ideologiasta, vastakkainasettelun vähentämisestä. Uudet palkkajärjestelmät kyllä tarkoittavat työpaikkatasolla juuri jotakin toista. Siellä vastakkain asetetaan Matti ja Maija. Entäs sitten nämä hallituksen ja virkamiesten kilvan kehittelevät kannustimet, leikkaukset, säästöt, kontrolli ja rajoitukset, jotka kaikki asettuvat täysimääräisesti pienipalkkaisten kannettaviksi. Miettikää vaikkapa "liikaa otetun" opintotuen takaisinmaksun koron prosentteja, joita Dickensin ja Shakespearen hahmotkin olisivat hävenneet.

Mutta miten palkkoja edes voisi korottaa? Jokaisella työpaikalla on palkanlaskija, eikä ainuttakaan palkankorottajaa.

Suomalaiset ovat antaneet huijata itsensä syömään kalliisti. Lehmien sairastama tauti nosti muiden lihojen hintoja rajusti, kun pelkokysyntä kasvoi. Eivät tulleet takaisin ne rovot. Kotimaisuuskampanjoissa on samaa pelon herättämistä.

Itse suhtaudun ulkomaiseen ruokaan samalla tavalla, kuin suhtauduin EU:nkin. Jos se kelpaa ranskalaiselle ja saksalaiselle, mikä ettei? Vaikka kyllä on myönnettävä, että nämä kovat ja kuivat italialaiset porkkanat ovat eri maasta vetäisty.

Uskonpa kuitenkin, jälleen kerran vastoin suuren yleisön ja kansan uskomaa, että juuri ruoan arvonlisäveron alenemisella pienipalkkaisen asema kohenee parhaiten.

Sillä ymmärtäähän sen kuvittelun turhaksi, että työnantajien ja maanomistajien liitto kenenkään pieniä palkkoja korottaisi!

Sallikaa minun nauraa.

Naisten valtaa

Osat ovat kääntyneet. Naiset valloittivat Tampereen, sillä festarin palkituista suurin osa oli ehdottomasti naissukupuolta.

Tässä ei ole mitään hämmästelemistä, mutta siinä, kuinka naiset siitä ilakoivat on. Vihjasin jo parillekin, että tässä hehkuttelussa alkaa maistua baijerilainen olut.

Hauskaa oli, että suurimpien palkintojen saajat olivat lopulta niitä, joita minäkin olin sydämestäni takapöydissä kannattanut ja keskusteluissa puolustanut. Monta hyvää elokuvaa on taas kaalissa.

[En muuten näin vanhana jaksa enää ymmärtää tätä kalkatusta siitä, että hyvää ja huonoa ei voi erottaa toisistaan. Höh, eiväthän kaikki argumentitkaan ole yhtä hyviä. Väärä (relativistinen) filosofia on vallinnut ihmisten mielet. Vaan ei minun subjektiivista.]

Michaela Kezelen Milan ja Zaida Bergrothin Heavy Metal ovat palkintonsa ansainneet: molempien elokuvat kestivät toisenkin näkemisen vaivatta.

Mitä muuta Tampereelta. Karaoke-laulanta jäi tänä vuonna lähes väliin, kadut olivat hyvin, hyvin hiekkaiset, hotellin aamiainen ja palvelu - ehkä sitä päädeskiä lukuunottamatta - parempi kuin koskaan.

Palvelun yleinen ystävällisyys lähes hämmensi, mutta onneksi pari tavanomaisempaa tapausta piti muiston vanhasta yllä.

Mukavaa oli se, että Tommi käväisi pöydässä, mutta säästän hänen mainettaan, enkä kerro aiheista mistä keskustelimme. Sen muistan elävästi, että lähtiessään ehdotin hänelle lörpöttelyblogin perustamista.