Kesävisa2

Kesälomareissulla tulee vastaan kaikenlaista, eikä sompailun loputtua ole lainkaan selvää, missä sitä on tullut käytyä. Lukijat voinevat auttaa paikkakuntien ja kohteiden selvittelyssä. (Kuvia klikkaamalla ne saa esille näyttävämmin.)

Ensimmäisestä kuvasta sentään muistan jotakin. Se on syntymäkotini, koulurakennus, jonka pihapiirissä järjestetään ymmärtääkseni vuosittain kovan suomalaisen kirjailijan nimissä kesäjuhliakin. Asuin tässä isäni työpaikassa vuodet 1959-1964, joskin synnytyksen jälkeiset kuukaudet käytännössä äidin kotona Kajaanissa, joka on syntymätodistukseen merkitty syntymäpaikkani. Huhtakatu 2:ssa vaunuissa vietetyistä päivistä mieleen ovat jääneet voimakkaasti kaupungin hajut, kuvan pihalta ja itse asiassa katon rajasta ensimmäiset mielikuvat jo kaksivuotiaana. Kiipesin näkyvältä metalliparvekkeelta palotikkaita myöten katolle tuossa iässä. Muistan mielipahan, joka koitui, kun käsi ei ylettynyt ylimmälle kaarelle, että olisin päässyt siirtymään tikkailta katolle. Jouduin odottelemaan isää pelastamaan tilanteen jonkin aikaa, sillä hän paikalle hälytettynä kielsi minua yrittämästä korkeammalle. Ihmettelen tietysti vieläkin miksi.

 

Jatkoimme matkaa syntymäkodista lauleskellen. Siellä tuli vastaan paitsi jumalaton määrä asuntovaunuja ja niskatukkaista musiikinystävää, myös lauluntekijälaulajan patsas, harvinaisuus tässäkin maassa. Paikkakunnan nimi tuntuu tutulta, vaan ei millään tule mieleen.

 

Mersun kierrokset pyörivät helteessä kiivaasti, mutta tämän rakennuksen äärellä pistin tupakaksi. Mikä ja missä ihmeessä me oikein oltiin?

 

Matkallemme vahingossa kehittynyt kirjailijateema näyttäytyi hetkeksi myös kuuluisan kirjailijan syntymäkodissa, joka on tietenkin se, se ... Mikä se nyt oli ja missä...

 

Kaupunkikohteita kesälomamatkalla riitti. Tämä taitaa olla raatihuone. Ainakin siltä se näyttää. Mutta minkä kaupungin? Auttakee immeiset.

 

Vanhan kirkon torni oli jo vinossa, mutta ei sitä tästä perspektiivistä havainnut. Laudoista huomaa, että ainakin kolmesataa vuotta ellei pitempäänkin ne ovat säitä uhmanneet. Kyllä se varmaan samassa kaupungissa oli kuin raatihuonekin.

 

Luonto herkisti vanhaa kirkkoa kierrettäessä:

 

Raatihuoneen ja kirkon lisäksi paikkakunnan silmiin pistäviä tunnusmerkkejä on nähtävissä myös tässä:

 

Kartanoita on kierrettävä, vaikka kaikissa ei kirjailijoita asunutkaan. Mutta täällä oli taiteilija Akseli Gallen-Kallelasta kertova näyttely meneillään. Mikä ihmeen kartano ja missä se sitten sijaitsikaan...

 

Suomessa on ihmeellisiä paikannimiä. Tämäkin kylä lienee perustettu A-studion toimittaja Esko Varhon kunniaksi. Mutta missä päin Suomea se lienee, sitä ei matkaseurueestamme kukaan muista.

 

Tämä paikka vaikuttaa hämärästi tutulta. Sain siellä piristävää kahvia ja unelmahöttöä. Oli ollut kuulemma televisiossakin juuri, mikä toi turisteja paikalle. Me emme semmoisista välitä, henkevät ja aidot kulttuuri-ihmiset. Olimme paikalla naistenlehden mainoksen perusteella.

 

Kiva reissu kaiken kaikkiaan, ihan vaaleanpunaisia muistoja, jos nimittäin muistaisi. Pistäkääpä paikat ja paikkakunnat paikalleen, niin saadaan albumiin tekstit.

 

Kesälomavisa1

 

Arvaukset peliin. Mistä kuva on otettu?

Jotta tehtävä ei olisi mahdoton, lisätään vielä maisemaa...

 

Tässä näkyy jo kunnan komea hiekkarantakin.

 

Kuvauspaikalle johdatteli tällainen liikennemerkki:
 

Kirkkovenekampanja näytti ehtineen tännekin:

 

Ranskaa ja vähän muitakin kieliä

Juhannuksen jälkeisenä aikana olen lukenut Antonio Tabucchin suomennetun tuotannon, muutaman Irène Némirovskyltä suomennetun teoksen ja aloittanut jo pari klassikkoa, kuten kesäiseen sivistysprojektiin kuuluu. Mukana on Proustia, Flaubertia ja de Maupassantia ja ainakin yksi tuoreempi tapaus, Jean Echenozin Minä lähden.

Klassikkohankkeella hälvennän samalla elinikäistä Ranskaan kohdistunutta epäluuloa. Ilmiön takana lymyävät tietenkin omat vajavaisuudet - en osaa ranskaa.

Miksi en? Ensimmäinen virheen tein lukioiässä. Minun olisi pitänyt mennä kielilinjalle eikä opiskella fysiikkaa ja kemiaa, jota yritin hetken opiskella jopa yliopistossa. Ranskan ja venäjän koulussa väkisin päntätyt kurssit olisivat olleet vankka pohja sille aikuisoppimiselle, mitä muiden kielten kohdalla on tapahtunut myöhempinä vuosina.

Uusien kielten opettelu on aikuisena paljon, paljon vaikeampaa. En oppinut venäjää, puolaa, espanjaa enkä arabiaakaan, vaikka yliopiston kursseilla yritin, tosin lähinnä säälittävällä tavalla. Italian opiskelu aikuisiällä näyttää olevan vähän samantapainen tavallinen tarina.

Thaikielen aakkoset sen sijaan opin Ruotsissa kesän asuessani, kun saman työpaikan tytöt selittivät, etten ikinä oppisi niitä. Käytössä olevia kirjoitusmerkkejä oli muistaakseni 46 tai 47 - historialliset mukaan lukien tietysti paljon enemmän. Opettelin Sergelnin torin kirjastosta lainaamani Easy Thai -kirjan ulkoa Tukholman rautatieasemalla lihapullavoileipien ja kakkosoluen voimalla. Harjoitteluun kului yksi sininen vihko. Lintsasin tietysti töistä tämän vuoksi kaksi päivää. Mutta kyllä se kannatti, sillä tyttöjen ilmeet olivat aidosti hämmästyneet, kun kirjoittelin pitkät rimpsut tunnistettavalla thaikirjaimistolla ja -kielellä, myös heidän antamansa "tehtävät". Kaiken olen unohtanut, paitsi sanonnan "koon kwai". Se tarkoittaa, että olet vesipuhveli. En ole sen tiedon kanssa vielä Thaimaassa käynyt.

Ranskasuhteeseen ovat toki vaikuttaneet nuoruuden Interrail-kokemukset siitä, että ranskalaiset eivät osaa muuta kuin ranskaa. Tiemme kulkivat erilleen, kuten asia kauniisti ilmaistiin. Ranskankielisiin elokuviin suhtautumiseen tämä ei ole vaikuttanut, niiden ymmärtämiseen ehkä kyllä. Mutta ehkä klassikkokirjallisuuden lukemisella sitä voi hieman parantaa, vaikka suhde jäisikin viileähköksi puutteideni vuoksi.

Polttaa kesäkatu kuuma

Kaivattu helle rentouttaa ja - pehmittää pään. Kävelylenkin päätteeksi kirjastosta löytyi kesäluettavaa, kotimaisia sosiologian lukemistoja.

Arto Noron kokoelma, Risto Heiskalan muutaman vuoden takainen yhteiskuntateoriateos ja viisi vuotta vanha kokoelma "sosiologisia kartanlehtiä". Sotkuisista alleviivauksista ja reunamerkinnöistä päätellen kaksi viimeksi mainittua ovat tenttikirjoja jossakin.

Kesän kertaus tapahtuu siis sosiologian parissa. En koskaan sitä yliopistolla lukenutkaan, mitä on pidettävä paitsi itsesuojeluvaiston saneleman toimintateoreettisen käytännön ilmauksena myös rakenteellisena vastavirtana.

Romaanipuolella tökki pahemmin. Tavallisesti olen lukenut jonkin kotimaisen kirjailijan tuotannon. Nyt en keksinyt yhtään ketään ja mitään, mikä on pantava helteen viaksi, ei kirjailijoidemme.

Parin siipalle kiikutetun Alberto Moravian teoksen lisäksi yritän edetä Antonio Tabucchin ja Carlos Fuentesin viitoittamalla tiellä. Vinkkejä saa antaa.

Polttavalle kesäkadulle ei ole vielä päästy. Itse asiassa ei parveketta pidemmälle.

Shaking all over

 

Porttikosken nk. VIP-alueelta siirryttäessä metsätaivalta pitkin tanssilavalle matkaajat kohtasivat oudon näyn. Nyrhis, Mirkka ja Matti esittivät ohikulkijoille Shaking All Over -fiiliksiä. Sodankylä Witch Project?

Anni Sinnemäki

 

Onnittelin Sodankylän elokuvajuhlien teltan Nanook-näytännössä Anni Sinnemäkeä saman tiensä sekä puheenjohtajuudesta että vaalivoitosta.

Aleksi Bardy ja Anna Tulusto

 

Robert Flahertyn Nanookia seuraamassa teltassa olivat myös Aleksi Bardy ja Anna Tulusto. Sodankylä 2009.

Lapin luonto

 

Lapin luonto luo outoa taikaa... Matkalla Sodankylän elokuvajuhlille 2009.

Atik Ismail

 

Sodankylän elokuvajuhlien vakiovieraisiin kuuluu Bloggarinakin kunnostautuva Atik Ismail.

John Boorman

 

Uni ja virta ovat avainsanoja John Boormanin elokuvatuotantoon. "Harmonian löytyminen on elämäntavoitteeni", hän sanoi Sodankylässä 2009.

Juttelin Porttikoskella hänen kanssaan kahdesta asiasta: rakkaudesta elokuvahistoriaan ja musiikista hänen elokuvissaan. Musiikia tärkeämpiä ovat hänellä hiljaisuus ja tehosteet. Esimerkiksi Syvä joki -elokuvassa, jonka monet muistavat banjon ja kitaran taistelusta elokuvan alkukohtauksessa, musiikkia on kaikkiaan vain 16 minuuttia. Banjotaistelusta hän ei paljoa puhunut: "Se oli helppo."

Elokuvahistoria on Boormanille tärkeä kohde. "Elokuva on reilut sata vuotta vanha. Olen ollut elokuvan kanssa tekemisissä siitä lähes puolet ja olen tavannut monia varhaisempia, pioneeriaikojen toimijoita henkilökohtaisesti. He keksivät niin monet elokuvassa nykyisin käytettävät asiat. Jo siksi elokuvahistorian tuntemus on tärkeää. Se on saanut minut tekemään dokumenttielokuvia ja julkaisemaan kirjoja aiheesta."

Robert Guédiguian

 

"En halua tehdä mitään aiemmin jo tehtyä, vaan otan tietoisia riskejä. En kirjoita juttuja vain siksi, että jokin toimii hyvin. Aina pitää ottaa riskiä motivaation ylläpitämiseksi”, ranskalainen ohjaaja Robert Guédiguian kertoi Sodankylän elokuvajuhlilla 2009.

Se aika vuodesta

 

Alkaa olla taas se aika vuodesta. Sodiksessa nähdään.

 

Helteen jälkeen

Helsinkiä hyväilee helle vielä tänään, mutta viikolle on luvattu kylmenevää. Kirjan teksti on oikoluettu kertaalleen, mutta nimi- ja elokuvahakemistojen sivuttaminen on vielä edessä. Tässä tapauksessa se ei ole ihan pikkuhomma.

Väistämättä katse kuitenkin suuntautuu eteenpäin, työpaikan kesällä tapahtuvaan muuttoon ja Sodankylän elokuvajuhliin. Työhuone pitää purkaa laatikoihin ja samalla miettiä mitä heittää pois. Sodiksen osalta perusasiat ovat kunnossa, majoitus ja liput ostettu.

Oikoluku on sysännyt syrjään muun lukemisen. Yksi kirja on listalla juuri nyt, Lundin yliopiston väitöskirja joulukuulta 2007. Tommy Gustafsson on kirjoittanut selvästikin mainion teoksen En fiende till civilisationen. Manlighet, genusrelationer, sexualitet och rasstereotyper i svensk filmkultur under 1920-talet. (Sekel Bokförlag, 2007).

Ruotsin elokuvahistorian "kultainen aika" saa siinä kyytiä. Voisin joskus tehdä saman suomalaisen elokuvan historialle. Mutta tämä kaikki siis helteen jälkeen.

Otsikoiden oma

Oli maitokahveissa pitelemistä, kun käänsin paikallislehden (HS) sivun C3 auki aamiaispöydässä. Myönnän menneeni sanattomaksi hetkeksi tietyn Kuiskaajan palstan alaotsikon nähtyäni. Ojensin sitten lehden pöydän yli siipalleni, joka kansanomaista sanontaa käyttääkseni repesi. Hauskaa piisasi enemmän kuin pitkään aikaan ennen aamuseitsemää.

En olisi ennen tätä päivää arvannut, että viime maanantain blogissa julkaistu fb-testi avaisi tiet kansakunnan kaapin päälle. Jos päällimmäisiä tunteita erittelisi, on tässä kyllä mukana ihan ansiotonta arvonnousua. En ole ihan niin raju rakastaja, että olisin uskonut sillä ratsastavani valtakunnallisiin otsikoihin.

Intohimoa maanantaina

Saan taittovedokset tänään. Paketissa on kuulemma lopulta 560 sivua, joten pysyimme kuosissa tälläkin kertaa.

Muuten ei sitten kuulu paljon mitään, paitsi Facebook-testi, jonka tulos pääsi vähän niin kuin yllättämään:

"Jari teki Mikä luonnetyyppisi on? -testin ja ja tulos on Rakastaja.
Tunteesi johtavat sinua, ja teet ratkaisusi sen hetkisten tunteitesi pohjalta. Sinulla on erittäin syviä ystävyyssuhteita toisten aknssa. Perheesi ja ystäväsi ovat sinulle aina tärkeämpiä kuin työ tai harrastukset. Toiset tietävät, että he voivat luottaa sinuun, vaikka välillä pitävätkin sinua liian tunteellisena. Olet erittäin intohimoinen."

Mainittakoon, että kirjoitusvirheet lainauksessa ovat testin tekijän.

Tekstiä ja puhetta

Kevättä on pitänyt. Kirja, jonka taittovedosta odotellaan ensi viikon lopulla, ilmestyy näillä näkymin elokuun puolessa välissä eli kuukautta suunniteltua aiemmin. Siis suunnilleen, noin.

Kirja-arvostelusta tai muusta media coveragesta kiinnostuneiden kannattaa kääntyä sitä ennen SKS:n puoleen.

Pistäydyn huomenna Turussa. Kulttuurihistorian alaan liittyvä vastaväitös, joten ei siitä vielä enempää. Täytynee opiskella rituaaleja tänään.

Thomas Elsaesser

 

Helsingin yliopistossa 8.5. järjestetyssä Aki Kaurismäki-seminaarissa yhtenä pääpuhujista oli Amsterdamin yliopiston professori Thomas Elsaesser.

 

Tilaisuuden järjestäjiin kuului professori Henry Bacon Helsingin yliopistosta.

Sir Roger and Sedis

 

Kohtaamispaikka on elokuvateatteri Bristol Helsingissä 3.5.2009. Kuvaaja Marita Nyrhinen.

Tapahtumia, kirjoja ja elämyksiä

Kesä lähestyy huimin askelin, minkä huomaa parhaiten perheen pärskähtelyistä ja oman naaman punotuksesta. Koivuallergia on niitä, miltä olen itse välttynyt, vaikka muuten olenkin luonnolle varsin allerginen. Joskus jopa omalle luonnolle. Aurinko sen sijaan punaa posket ja vähän muutakin. Ei voi mitään.

Viikon lomailu otti kunnon päälle, varsinkin kun mukana oli Vapun kaltainen massajuhlintatapahtuma. Pitkän päivän ilta kului Juttutuvassa, missä pöydällinen intoutui illan hämärtyessä laulamaan kaikki mahdolliset poliittiset viisut varsin hyvästä ulkomuistista. Yllättävän usein jouduin vain seuraamaan: eri seuroissa on aikanaan laulettu sittenkin eri lauluja. Mutta joskus niinkin päin.

Lukeminen on jäänyt kirjoittamisen vuoksi viime kuukausina vähälle. Menneellä viikolla käteen sattui monia kiinnostavia kirjoja. Ensimmäiseksi on mainittava Kaarle Sulamaan Lotat, uskonto ja isänmaa. Lotat protestanttis-nationalistisina nunnina (SKS 2009), joka avaa uusia uria väliin paatoksellisiakin virityksiä saaneeseen lottatutkimukseen. Suosittelen.

Savo ja sen kansa on myös SKS:n uusia virityksiä. Jykevä eepos odottaa vuoroaan, mutta pikainen selailu osoitti, että lähes viisikymppiä maksanut teos kuuluu tällaisen isän puolelta (pohjois)savolaisen (pielavetisen) uteliaan hyllystöön. Koska en ole itse koskaan Savossa asunut, tietopaketti tavoista ja kielestä kuuluu viimeistään tässä vaiheessa sisäisen identiteetin etsintään.

Peter Gayn Modernism (W.W. Norton & Company 2008), Matti Klingen Napoleonin varjo (Otava 2009) ja Amos Ozin Tammen keltaisen kirjaston Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ovat myös luettavana (2002/2 p. 2007). Näiden lisäksi eri puolilla huoneistoa lojuu parikymmentä loisteliasta lukukirjaa, tieteestä viihteen perukoille.

Eilen jatkuvasti venyvän ja muuttuvan lukulistan kärkeen nousi omaelämäkerta Nimeni on Moore, Roger Moore (LIKE 2009). Sir Roger suostui valokuvaankin ja laitan sen tänne blogiin jahka valokuvaaja saa photoshopattua minut siitä vierestä julkaistavaan kuntoon. Tehtävä ei ole helppo edes ammattitaitoiselle kuvamanipulaattorille.

Varsin sympaattiseksi osoittautunut supersankari kuuluu elämänmittaisiin elämyksien sarjaan: Ivanhoe-televisiosarja siitä kun isä telkkarin meille osti, Pyhimys ja Pyhimyksiä ja veijareita ovat 007-virityksien ohella olleet kasvukokemuksia populaarikulttuurin moniulotteisessa paletissa minun elämässäni.

Erityisesti painotan huumorin määrää ja luonnetta. Jos kohta saksalaisesta kulttuuripiiristä varoittavana esimerkkinä omaksuttu jöröjukkaisuus on täällä päin maailmaa kuin kotonaan, itse olen tuntenut viehtymystä englantilaiseen huumoriin. Mooren ja häneen liittyvien kulttuurituotteiden yhteydet Yhdysvaltoihin ovat tietysti moninaiset ja siksi on ehkä puhuttava sen sijaan englantilaishuumorista.

Moore korosti koko ajan sitä, kuinka hän vastustaa väkivaltaa tosielämässä. Se näkyy myös hänen rooleissaan, vaikka hänellä Bondina oli jo otsikossa lisenssi tappamiseen. Populaarikulttuurissa väkivalta on saanut valtaisan sijan, mutta mielestäni Mooren eri rooleissa huumori ei peitä vaan lieventää näiden kuvaohjelmien väkivaltaa. Monissa muissa huumorin ja väkivallan yhdistelmä saattaa toimia myös toisin päin.

Tauon jälkeen

Pidin bloggariurani pisimmän kirjoitustauon. Tiiliskiven lähettäminen kustannustoimittajalle viime viikolla vei viimeisetkin kirjoitushalut ja sitä ennen ei paljoa ehtinyt. Nyt voi odotella vesi kielellä taittovedoksia.

Pistäydyin viikko sitten Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa. Sielläkin on käyty kohta viidentoista vuoden ajan, tosin pari kertaa on jäänyt väliin kirjoituskiireiden vuoksi. Paluu Turun torin vierestä Helsingin rautatieasemalle vei reilut 12 tuntia, joten turnauskestävyyttäkin tuli testattua paikallisten karaokebaarien jälkeen.

Alkuviikosta silmiin otti aika pahasti, mutta yhteenveto tuli valmiiksi, kun teki sen minkä niin usein ennenkin näissä lukkotilanteissa. Istuu tukevasti tuoliin ja kirjoittaa sen mikä on kirjoitettava, jotta ennusmerkit täyttyisivät.

Eilen pistäydyimme ystävän 50-vuotisjuhlissa. Näitähän on nyt ollut aika paljon. Oma olisi syksyllä, mutta en tiedä vielä formaattia. Ehdotuksia?

Piiitkä tiistai

Huomenna keskiviikkona Orionissa (Eerikinkatu 15) Dokumentin ytimessä: saamelaisnäytös (alkaa klo 16.45), sis. uutta ja vanhaa. Mukaan! (liput http://www.kava.fi/) tai ovelta.

Dokumentin ytimessä 47: Saamelaiset
I dokumentarens kärna 47: Samefolket

Suonikylän talvielämää
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Kansatieteellinen Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Eino Mäkinen ja Kustaa Vilkuna. Erikoisasiantuntija: Kansallismuseon tutkija Karl Nickul. Kuvaus: Eino Mäkinen. VET A-1062 – S – 650 m / 25 min

Huhtikuun toisena päivänä 1938 matkusti kolmimiehinen retkikunta Kustaa Vilkuna, koltta-asiantuntija Karl Nickul ja Eino Mäkinen Kansatieteellisen Filmin kuvausretkelle Suenjeliin eli Petsamon Suonikylään. Kuukauden kestäneissä kuvauksissa kolttakylän elämää tallennettiin filmille 1200 metriä eli noin 44 minuuttia, mistä on säilynyt 700 m eli reilut 25 minuuttia. Valokuvia he ottivat nelisensataa. Kolttakulttuuri oli ollut aiemmin eristäytynyttä, mutta 1930-luvulta niin valtion asiantuntijat kuin virkamiehet sekä turistit olivat kiinnostuneita aiemmin vähän tunnetusta alueista

Kansatieteellisen Filmin tieteellinen vastaava Vilkuna ja elokuvaaja Mäkinen kertoivat matkan jälkeen, että tavoitteena oli kolmen tai neljän elokuvan kokonaisuus "vuotuiskierron mukaan". Ensimmäinen matka päättyi kevätmuuton kuvaukseen viimeisten "porokelien" aikana. Syksyksi ja seuraavaksi talveksi suunniteltuja kuvauksia ei koskaan soitu tehdä. Robert Flahertyn Nanook-esikuvan mukaisesti Mäkisellä oli aikomus sijoittaa elokuvaan "yksinkertainen juoni", jossa "yhden perheen elämänkohtalot muodostavat filmin keskeiset tapaukset". Näin pitkälle ei kuvauksissa koskaan päästy.

Säilynyt elokuva kuvaa Suonjelin talvikylän asukkaiden arkielämää, mm. lampaiden hoitoa, pyykinpesua ja verkkokalastusta avannolla, lasten harjoitusleikkejä suopungilla ja poronsarvilla, suonirihman valmistusta, värttinällä kehräämistä ja kengän heinittämistä. Elokuva päättyy kuvaukseen kolttaperheen omaisuuden pakkauksesta porovetoiseen ahkioon. Lopun symbolikuvat lumimyrskystä tuovat mieleen paitsi luonnon ja ihmisen välisen jatkuvan kamppailun, myös Robert Flahertyn narratiivisen valinnan Mäkisen ihaileman Nanook-elokuvan lopussa.

Vilkunan ja Mäkisen Isien työhön ortodoksisten kolttasaamelaisten kuvaus ei mahtunut. Suomalaisaiheiden käsittelystä poiketen kuvauskohteiden intimiteettiä ei arvostettu, vaan esimerkiksi ihomatojen poistokohtaus esitetään tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista eteläpohjalaisia talollisia kuvatessa. Myös lähikuvien runsas käyttö viittaa etniseen vähemmistökuvauksen perinteeseen tavalla, joka osoittaa kyseessä olevan myös rodullisen analyysin. Vastaavia kuvia löydämme Sakari Pälsin varhaisimmasta tuotannosta.

Näistä valinnoista huolimatta tutkijat arvostivat kolttasaamelaisten elämäntapaa, joka oli modernisoitumassa: "Nykyisessä muodossaan Suonikylä on ainoa ikivanhan puolinomadin lappalaisen elintavan kannattaja. Kylä ei ole kuolemassa eivätkä sen tuhanten vuotten koettelema elämänmuoto ja yhteiskunnallinen järjestäytyminen ole osoittautuneet kestämättömiksi, sillä ne ovat mitä tarkoituksenmukaisimmin sopeutuneet ympäröivään luontoon. Perheitä Suenjelissä on viitisenkymmentä ja ne ovat varsin hyvin toimeentulevia. Nuoriso on tervettä. talvikylässä toimiva kansakoulu täyttää taitavien opettajien käsissä myös hyvin tehtävänsä nuorimman polven kasvattajana", Eino Mäkinen kirjoitti 1938 matkalta palattuaan. Suonikylän talvielämää on julkaistu Lauri Tykkyläisen kokoamassa dvd:ssä Eino Mäkisen Kansatieteellinen Filmi Oy:lle kuvaamia lyhytelokuvia vuosilta 1938-1941. Ne on julkaissut Suomen kulttuurirahasto 2008.

- Jari Sedergren ja Ilkka Kippola, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumenttielokuvan historia 1904–1944. (SKS 2009, ilmestyy syyskuussa)

Porojen parissa
Bland renar / With the Reindeer

Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy, Eino Mäkinen, Adams Filmi Oy. Tuottajat: Erik Blomberg / Eino Mäkinen. Ohjaajat: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Erik Blomberg. Kuvaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. Leikkaus: Erik Blomberg, Eino Mäkinen. VET 2402 – S – 210 m / 8 min

Erik Blomberg ja Eino Mäkinen kuvasivat kevättalvella 1947 poroerotusta Hammastunturilla. Poroerotus on poromiehen elämän kohokohta. Yleensä erotus on kaamosaikana joulun alla, mutta jostain syystä tämä erotus oli viivästynyt kevääseen. Elokuvan kannalta se oli edullista. Kirkkaiden säiden ja puhtaan valon vallitessa syntyi Suomen ensimmäinen "poroelokuva". Inarissa ja Sodankylässä kuvattu Porojen parissa on myös kansatieteellisesti ytimekkään oivallinen lyhytelokuva. Erik Blombergin ja Eino Mäkisen lyhytelokuva Porojen parissa sai Lyhytelokuva-Jussin vuonna 1947.

– Jari Sedergren 15.4.2009

Huuto tuuleen
A Shout into the Wind

Suomi 2007. Tuotantoyhtiö: Oktober Oy. Tuottaja: Joonas Berghäll. Ohjaus ja käsikirjoitus: Katja Gauriloff. Kuvaus: Jarkko T. Laine, J-P. Passi, Jani Kumpulainen, Pentti Pällijeff, Johannes Lehmuskallio. Musiikki: Pekka Karjalainen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Äänisuunnittelu: Juha Hakanen. Televisiolähetyksiä: 18.12.2007 ja3.6.2008 YLE TV2. 55 min (digibeta)

Huuto tuuleen on kolttasaamelaisen Katja Gauriloffin yhteiskuntakriittinen esikoisohjaus. Dokumenttielokuva kertoo kolttasaamelaisten nykyajasta jossa moderni elämä ja vanhat perinteet kulkevat sovussa rinnakkain. Elämän luonnonläheinen arkisuus nouseekin elokuvan vahvaksi teemaksi.

Veikko Feodoroff on kolttien luottamusmies Sevettijärvellä. Hän ei halua elää rahan voimalla vaan kamppailee sillä mitä luonnosta saa. Feodoroff toimii aktiivisesti uhanalaisen kansansa puolesta. Lähimpänä tavoitteena on oma vanhainkoti kolttasaamelaisille, jotka viedään nyt vanhainkotiin Inariin, satojen kilometrien päähän kotipaikastaan. Siellä ei heidän kotikielellään pärjää. Matkallaan Feodoroff kohtaa virkamiehiä ja poliitikkoja aina Euroopan Unionin Parlamenttia myöten.

Toinen tärkeä huolenaihe on kaivosyhtiö, jonka valtauksella on kallisarvoista nikkeliä. Nikkelikaivosten ympäristövaikutukset ovat kaikkialla olleet kohtalokkaita.
Tärkeä yhteisöä yhdistävä tekijä on vanha tanssilava. Sen kunnostukseen sitoutuu parikymmpinen kolttanuori Natalia Sanila, joka joutuu tekemään muitakin tärkeitä päätöksiä: jäädäkö vai lähteä?

Huuto tuuleen sai jaetun Grand Prix –palkinnon Belgrade Ethnographic Film Festivaaleissa Serbiassa 2008. Elokuvan rahoittivat YLE TV2/ Iikka Vehkalahti, POEM/ Anne Laurila ja National Geographic/ All Roads Film Project ja Kirkon mediasäätiö.

– Jari Sedergren 15.4.2009

Alkuperäinen blogiteksti siirretty alusta loppuun:
"Työpäivä. Pitkä työpäivä, The Long Tuesday, eikä toivoakaan muusta. Esitteet, omat ja vieraat, kesäksi kanssa. Kirja: hakemiston ja lähdeluettelon viilausta, yhteenveto (max. 10 liuskaa). "

Ylipuhuttavissa

Jalka vipsutti jo siihen malliin, että lähdettävä olisi kylille, mutta tänne sitä vain jämähdettiin koneen äärelle. Facebookin testit saavat korvata katuelämykset. Sitä paitsi olin eilen puoleen yöhön asti karaokessa.

Viikon tauko töissä on tehnyt hyvää. Ensimmäiset päivät menivät nukkuessa, mutta nyt jo kaipaisi toimintaterapiaa. Ruoanlaitto ja televisionkatselu eivät ole tarpeeksi. Jostakin syystä ei luetuta, vaikka olenkin nostellut esille sopivaksi katsomiani tiiliskiviä. Kukaan ei lähetä houkuttelevia tekstareita, sillä totisesti olisin ylipuhuttavissa juuri nyt. Tai viimeistään huomenna.

Kapakkaelämästä vieraantuminen johtaa siihen, että jo iltaseitsemältä ajattelee, että on liian myöhä lähteä minnekään. Tiedän kyllä, että kapakat täyttyvät vasta iltakymmenen jälkeen, ja piikki on ennen puolta yötä. Minusta olisi kummallista tähdätä ruuhkaan tönittäväksi ja läikyteltäväksi. Osin tämä johtuu siitä, että karaokessa iltapäivän tunnit ovat parhaita. Soundit saa kirkkaiksi ja selviksi ja laulamaankin pääsee useammin kuin kerran parissa tunnissa.

Täytyy varmaan katsoa tuota italialaista lällysarjaa televisiosta. Ihanan Elisan tytär, anna mun kaikki kestää. Mutta kieltähän kuuntelee mielikseen.

Nyyh

Linnut sirkuttavat, joten kai se on kevät sitten. Parvekkeella tarkenee viitisentoista sekuntia ilman pitkähihaista. Aurinko, näillä leveysasteilla hankala planeetta, näyttäytyy ja yllättää silmät. Tosin nytkin pilvenriekaleiden takaa, mikä helpottaa hieman häikäistymisen tuskaa, kolmen päivän uneliaisuuden jälkeen. Tänään kävelylle.

Tunnen haikeutta siitä, että lapsi karkaa maailmalle. Ajattelin hankkia hänelle HKL:n kuukausikortin. Nyyh.

Orastava vanhuus

Lomapäivä on menossa piloille, kun lasit eivät löydy mistään. Kaikki on katsottu, kahteen kertaan. Eikä edes muista, olivatko ne aamulla päässä. Kurkkasin jopa sängyn päähän, josko ne olisivat tipahtaneet sinne, kuten viimeksi. Tätä se on tämä orastava vanhuus, aamupäivä menee sukkelasti huoneesta toiseen vaellellessa.

Täytyy varmaan pyytää tuo toinen lasipää etsimään.

Tuhkaa vain