Dokumentin helmiä Orionissa

Katsastamme Orionissa, Eerikinkatu 15 (Helsinki) suomalaisen dokumenttielokuvan helmiä parin tunnin ajan keskiviikkona 24.4.2013 alkaen kello 17.00.  Bilettejä netistä http://www.kava.fi/esitys/dokumentin-ytimessa-70-dokumentin-utopiat-ii/7303 tai paikan päältä.

Dokumentin ytimessä 70: Dokumentin utopiat II

Kaupunki
Suomi 1957. Tuotanto: Kurkvaara-Filmi Oy. Tuottaja:Maunu Kurkvaara. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Maunu Kurkvaara. Selostus: Maunu Kurkvaara. VET: S – 06.11.1957. 8’.

Maunu Kurkvaaran varhaistuotantoon kuuluva lyhytkuva on kaupunkimaisen elämänmuodon ruhjova desilluusio ja yksilön alennustilan eksistentiaalinen madonluku. Urbaanin todellisuuden analyysia harjoitti jo kolme vuotta aikaisemmin Jörn Donner. Donnerin Aamua kaupungissa teki sen kuitenkin vielä runollisen optimistisin kuvin, samalla kun kiviporan äänet loivat kaikupohjan tulevaisuuden rakentamiselle.

Kurkvaaran kaupungin katuja pieksee sade huuhtoen mukanaan viemäreihin urbaanien unelmien viimeiset rippeet. Katujen näyteikkunoiden hohde on steriili. Ilmeettömät muotinuket torjuvat katseen kosketuksen. Romantisoitu fyysinen työ on käynyt arvottomaksi niissä keskuskatujen konttoreissa, joissa ”suunnitellaan laatikoita ja piirretään numeroita.”

Sartrensa lukeneen Kurkvaaran saarna tekee selväksi, että ”kaupunki on ihmistä sitova vankila. Se kortistoi meidät oikein, tieteellisesti ja teknisesti. Sen koneet ovat sataprosenttisen varmoja. Ne tuottavat neliöitä, kuutioita, koppeja, häkkejä – pienempiä ja suurempia. Nimiä, numeroita, kortteja, kaavakkeita, lajittelujärjestelmiä, hakemistoja. Lokero, numero, kortti – sinä olet siinä, ihminen.”

Rajut rinnastukset liittävät keskinäiseen yhteyteen eläintarhoissa harjoitetun vapauden riiston ja suljettuihin pihoihin pakatun lapsuuden. Rationalismin olemusta kuorivia uhkakuvia tehostavat dramaattiset musiikilliset ”lainat”. Tekijänsä individualistina valintoina ne pysynevät alkuperältään ikuisena arvoituksena.

Eläköön nuoruus!
Suomi 1968. Tuotanto: Filminor Oy. Tilaaja: Postisäästöpankki. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jaakko Pakkasvirta. Leikkaus: Jaakko Pakkasvirta ja Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen. Musiikki: Otto Donner, Jim Pembroke ja Erkki Kurenniemi. Selostus: Jaakko Pakkasvirta. VET: S – 02.09.1968. 17’.

Jaakko Pakkasvirran dramatisoima kuvaus nuoruuden kipeistä utopioista sisälsi trendikästä valistusta ja kannustusta kaupunkien sodanjälkeiselle supersukupolvelle kulttuurivallankumousten hulluna vuonna 1968. Undergroundissa elävä, mutta kohta vasemmistovetoiseksi politisoituva nuoriso kuohuu ja kokee frustraatioita Lasse Naukkarisen liikehtivän käsivarakameran silmässä. Ohjaajan omaääninen selostus on nuorten puolella kurikasvatusta ja institutionalisoitua systeemiä vastaan, sillä ”nuoruus voi kestää jopa vuosikymmenen. Nuoret odottavat paljon, toivovat paljon ja siksi pettymykset ovat kipeitä”.

Bändien polkaisema biisikulttuuri nosti ylioppilastalon klubi-iltojen taivaalle ensimmäiset juurettomat, rautalankamusiikkia syntetisaattoreilla tehostavat tähtensä. Heistä Jim Pembroke, Blues Section -yhtyeen solisti, säveltäjä ja sanoittaja on yhtyeineen elokuvan välittämän mentaalisen kokemuksen vaikuttava tulkki. Pätkät Pembroken biiseistä ”Semi Circle Solitude”, ”Cherry cup-cake” ja ”The Straight and Narrow” ovat ääniraidan mustia helmiä. Kolme kappaletta sävellettiin alun perin vain leffaa varten.

Kuvaan sykkeeksi on lisäksi leikattu The Spermin ja Matti-Juhani Koposen ”happening”, jonka psykedeelistä fiilistä pitää yllä Timo Aarnialan projektorillaan loihtima valo-show, samalla kun kultaisen trumpetin miehet Eero Koivistoinen ja Otto Donner puhaltavat mukaan eksperimentaalista henkeä. Otto Donner oli Postsäästöpankin ”kultapossukerholaisista” nuorisoksi kypsyneelle kohderyhmälle elokuvan musiikkimaailman varsinainen luoja.

Musta liitto eli asukkaita myytävänä
Suomi 1975. Tuotanto: Filmityö Oy ja Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta.. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Kyrönseppä ja Väinö Pennanen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Äänitys: B-Erik Mannerström. Selostus: Väinö Pennanen. VET: S – 03.01.1975. 21’.

Elokuva on Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunnan tarjoileman trilogian kolmas filmi ja iskussa heti ensi metreillä. Se vie katsojat kuokkavieraiksi kunnallisen demokratian kulisseihin, korruptiolounasta nauttivien poliitikkojen ja virkamiesten pitoihin. Paljastavan kameran hakusessa ovat vastaukset uudisrakentamisen olennaisiin kysymyksiin: Mikä nostaa asumiskustannukset taivaisiin ihan oikeasti ja millä syöteillä kalastetaan kaupungin päättäjiltä rakennusalan urakat?

Elokuvan nostivat siivilleen radikalisoituvan tekijäpolven poliittiset utopiat, jotka lietsoivat uskoa kameran porsaanreikiä paljastavaan todistusvoimaan. Ranskassa valvoi jo proletariaatin etuja taistelevan elokuvan esikunta Godardin ja Markerin johdolla sekä heidän kameransa kanssa liittoutuneet Besançonin työläiset. Myös Musta liiton kotimainen kuvaustiimi ampaisee liikkeelle solidaarisuuden sotatorvet raikuen. Tulisielu Väinö Pennanen on kaupungin työntekijöiden ikioma paljastava journalisti. Hän tunkeutuu kameroineen urakoitsijaliike Arjatsalon bileisiin Hotelli Hesperian meluisaan sviittiin. Täällä juhlitaan yhdessä kaupungin silmäätekevien kanssa sovittua veljellistä kauppaa, joka koituu kaupunkilaisten maksettavaksi.

Arjatsalon valtuutetuille tarjoilema lounas on kiitosateria 100 000 kerrosneliömetrin rakennusoikeudesta 24 hehtaarin tilkkuun, joka oli maksanut urakoitsijalle huikeat 35 miljoonaa mummon markkaa. Hinta oli kaupungin reunalla sijainneesta kaalimaasta paljon. Höynäyttihän kaupunki tuon peltopahasen maanomistajaltaan vain 3,6 miljoonalla. Silti suurenmoiset kipurahat maksanut Arjatsalo juhlii kuin lottovoittaja, sillä rakennettuaan neliöt, hän tulee myymään ne kaupunkilaisille tuplahintaan.

Musta liitto oli porvarillisen yhteiskunnan ahneutta ilkkuneen itänaapurin mieleen. Pääpalkinto näistä paljastuksista napsahti Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla välittömästi vuonna 1975 Neuvostoliiton aikaan.

Maa tarvitsee presidentin – Matti Virkkunen
Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmitalo Oy. Tilaaja: Kansallinen Kokoomus ja Matti Virkkusen vaaliliitto. Ohjaus: Hans Haataja. Käsikirjoitus: Hans Haataja ja Matti Virkkunen. Kuvaus: Martti Tikka ja Sakari Rimminen. VET: S – 25.08.1967. 14’.

Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkunen (1908–1980) oli mahtimies, mutta ei mahtavin. Virkkusen tragedia oli suostua kokoomuslaisen presidenttipelin keulakuvaksi Kekkosen valtakaudella. Tuolloin ainoita oikeita ja sallittuja olivat ystävällisiä naapurussuhteita Paasikiven – Kekkosen linjalla vaalineen valtiomiehen legitiimit utopiat.

UKK eli ”Urkki” oli tasavaltansa valtias, jonka käsittelyssä murenivat vastaehdokkaat ja haurastuivat heidän presidenttiytensä unelmat. Sosialidemokraattien tuella tasavallan huipulle kiihdyttäneen Olavi Hongan tie katkesi syksyllä 1961 Neuvostoliitolta tilattuun noottiin. Täältä tulevaisuuteen oli Honka-liiton 25 kopiolla levitykseen valmistautuva vaalielokuva, joka jouduttiin hautaamaan demaripalatsin kellariin neuvostovastaisena. Kuusi vuotta myöhemmin Virkkusen vaaliliiton filmi pääsi sentään teattereihin. Vakavalla naamalla faktoja kameralle latonut Virkkunen ei kuitenkaan saavuttanut elävillä kuvillaan nostetta, vaikka vaalikuvia valmistui kaksi. Maa tarvitsee presidentin oli kampanjan kantafilmi kesältä 1967. Tuolloin kameramiehen eteen asteli Kansallisen kokoomuksen aamunraikas mutta yrmeä ehdokas kainalossaan vaalipuheista pullea salkku.

Kuvauksen kohde ajoi Kekkosta Tamminiemen nurkkaan maltillisena markkinatalousmiehenä. Käytännön kansantaloudelliset utopiat olivat noissa vaaleissa jalot mutta kuitenkin ainoat Virkkusen uskottavuutta ylläpitäneet aseet. Niitä sinivalkoisen Suomen Roope-setä avaa arjen kielelle Kämpin pääkonttorin virkahuoneessaan Juho Kusti Paasikiven muotokuvan valvovan silmän alla.
Välähdykset Uuden Suomen lehtipainosta kirkastavat rahapatruunan ideologisen position suhteessa Erkkojen Kekkosta tukevaan lehtikonserniin. Uusi Suomi on myös näkyvästi sukutilan lukuohjelmassa. Täällä ”Roope” harjoittaa karjataloutta ja kuulemma säilytti agronomin papereitaan tammisessa pöytälaatikossa. Virkkunen ei turpeen tuoksuaan suinkaan salannut silloin, kun Lepikon savutorpan legenda saapui Eino S. Revon saattelemana repovision kameroiden paahteeseen ja otti ratkaisevassa väittelyssä kartanon patruunasta mittaa.

Filmitalon anonyyminä pysytellyt ohjaaja teki työnsä veitsi kurkulla ja kieli keskellä suuta. Strategia oli ovela. Hän jätti ajan armottomassa pyörässä karrikatyyriksi muuntuvan kuvan Virkkuselle itselleen muotoiltavaksi. Vuosikymmen myöhemmin otti ohjaaja Marja Pensala kontolleen vastaavanlaisen haasteen, kun kohtasi Kari Sohlbergin kameran kautta Vironperän rautarouva Kyllikki Virolaisen.

Hyvä elämä
Suomi 1983. Tuotanto: Marja Pensala. Ohjaus: Marja Pensala. Käsikirjoitus: Marja Pensala ja Kyllikki Virolainen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Marja Pensala. Äänitys: Ossi Viskari. Musiikki: Pirjo ja Matti Bergström. VET: S – 3.2.1983, uudet tarkastukset (vero) 17.1.1984 ja 22.3.1984, 16’.

Kuvausten aikaan Kyllikki Virolainen oli paluumuuttaja, joka eli juuret syvällä maaseudun mullassa. Takana oli median palveluksessa luotu karriääri miesten hallitsemassa maailmassa. Slogan, joka osui kohteeseensa, muodostui kolmesta sanasta: ”vaikutusvaltainen suomalainen nainen”. Vaikka ei sitoudu feminismiin, Marja Pensala teki kohteestaan naisnäkökulmaisen elokuvan, josta muotoutui dokumentti, naisen satiiri naisesta ja vastaanoton kautta jotain muutakin, esimerkiksi Tampereen 1984 elokuvajuhlien ”taputetuin ja tömistellyin menestys”.

Kyllikki Virolainen esittelee aluksi kameralle tiukkaan hameeseen rajatun itsensä. Lookin kruunaavat hiuslakan jäykistämät kutrit kuin Dallasin öljysarjan 1980-lukulaisilla kaunottarilla. Vaatetus vapautuu ja vaihtuu kohtaus kohtaukselta, samalla kun Kyllikki avaa paperilta lukien hyvään elämäänsä johtaneen polkunsa. Terävästi kopsahtavien korkojen alla on velvollisuuseettistä asennetta, hyviä tapoja ja yksilöllisiä ponnistuksia tukeva lankkulattia. Kyllikin tarina antaa ymmärtää, että puhuja on evoluution huipulta jo kotinsa ja utopiansa löytänyt, samalla kun kamera pannaa nähtäville tyylihuonekaluja, koristeellisesti kehysteltyjä tauluja ja pönäkkää maalaistuvan loistoa.

Paperinmakuista puhuntaa jäsentää kamerasta tietoisen naiseuden hammasrivistönsä paljastava flirtti.
Sohlbergin kameran naistenlehtiä mukaileva vastaantulo jättää Vironperän isännän lay-outinsa ulkopuolelle. Hänestä tosin muistuttaa tuvan perältä tuijottava muotokuva. Silti avotakkamaiset, emännän mukanaan Vironperälle tuomat pehmeät arvot dominoivat ja kätkevät helmoihinsa isäntäänsä sitoutuneen rautarouvan kepulaisen poliittisuuden.

Ajan ratas on hellinyt kohdettaan monin tavoin enemmän kuin monia kameran eteen asettuneita miehiä. Hyvän elämän syntyhetkinä Kyllikin yläluokkaista imagoa tarkkailtiin vielä punertavin silmälasein, piru silmänurkassa. Tänä päivänä kuvalehtien naiseuden genret ovat syvämuokanneet vastaanottoa Kyllikki Virolaisen eduksi. Yhä kuvassa silti välähtää tuo kuulu kaksiteräinen satiirin miekka. Se pistää toisella terällään ilkeästi vaikutusvaltaiseen naiseen imagokilven taakse.

Sijainen
Suomi 1989.Tuotantoyhtiö: Verity Films Ky. Ohjaus: Antti Peippo. Käsikirjoitus: Antti Peippo ja Martti Siirala. Kuvaus: Antti Peippo. Leikkaus: Anne Lakanen. Äänitys: Timo Linnsalo. Musiikki: Antti Hytti. Selostus: Antti Peippo. VET: S – 19.1.1990, 16’.

Antti Peipon Sijainen aloitti Suomessa sittemmin suosituksi tulleen subjektiivisen elokuvan suuntauksen. Dokumenttiteoreetikko Bill Nichols sitoo subjektiivisen dokumenttielokuvan tekijän henkilökohtaiseen näkökulmaan. Subjektiivinen dokumenttielokuva karttaa kaikkitietävän kertojan ääntä. Elokuvan ääni on korostetusti tekijän oma. Subjektiivinen dokumenttielokuva ei tarjoile objektiivista tai kokonaisvaltaista totuutta kohteestaan, vaan se voi olla ”elokuvan muotoon rakennettu henkilökohtainen essee jostakin ilmiöstä”, kuten Ilari Teinilä asian tiivistää.

Antti Peipon Sijainen sisältää vain kaksi elokuvaa varten tehtyä kohtausta. Elokuvan aloittava ja lopettava kuva on lautasesta, jolta lusikoiva henkilö valitsee elämän sattumanvaraisuutta luonnehtivia arpakuutioita, mutta välttelee tietoisesti pieniä pääkalloja, johon mikä tahansa elämän päättyminen symboloituu. Muu elokuvan kuvasto koostuu lapsen ensimmäisten elinvuosien piirroksista, maalauksista tai lastenpsykiatrin kliinisistä filmeistä kohteenaan autistiksi leimattu Antti Peippo.Selostusteksti kertaa muistoja, suuntaa tekijän puhunnan suoraan äidilleen ja palauttaa mieleen lapsuuden tuntemuksia voimakkaan äidin vaikutuspiirissä.

Peter von Baghin ohella Peippo oli suomalaisen historiadokumentin puhdasverisin ”auteur”. Molemmat hioivat tyylilleen uskollisina 1980-luvulle tyypillisen jälkimodernistisen elokuvakollaasin, missä rinnastuvat mustavalkoiselle filmille tallentunut historia ja väreissä hehkuva aikalaistodistus. Peippo oli ehkä omaksunut syvällisimmin 1980-luvun suomalaisen dokumenttielokuvauksen mission, jonka tavoitteena oli vangita elokuvan rakenteisiin menneisyys, tulkita sekä projisoida sen avulla koettavaksi eletyt muistot. Muisti ja muistin politiikat yhdistettynä henkilökohtaisuuteen tulivat olemaan tärkeä osa suomalaista dokumenttielokuvaa 1990-luvulla. Silloin näitä teemoja hyödynsivät runsaslukuisesti naiseutensa tiedostavat ohjaajat, joiden panos dokumenttikulttuuriin oli siihen asti ollut enemmänkin lahjakkaiden yksilösuoritusten varassa.

Sijainen oli Peipon henkilökohtainen esiintulo oman persoonansa viiltävään psykohistorialliseen leikkaukseen. Sen myötä alkoi vuonna 1989 uuden 1990-luvun subjektiivisen dokumentin suunta.

 

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 22.04.2013

Maaliskuun dokumentteja teattereissa

Maaliskuu on dokumenttiensi-iltojen aikaa. Taru Mäkelän Viru - tarinoita hotellista avasi jo kuun alussa dokumentaarisen esitysvirran elokuvateattereissa, Virpi Suutarin itähelsinkiläisissä ympyröissä liikkuva nuoriskuvaus Hilton! seuraa lähituntumassa kuun puolessa välissä. Nadav Shirmanin täyspitkä dokumentti In the Dark Room - Pimennossa Shakaali-nimellä tunnetun terroristin tyttärestä avaa sekin 15.3. - IDFA:n pääsarjassa olleen elokuvan tuottajavoimiin kuuluvat Pauli Pentti ja Iikka Vehkalahti, joten suomalaista osaamista on siinäkin mukana. Kimmo Koskelan upea musiikkidokumentti Soundbreaker pääsee teattereihin 22.3.2013. Käykääpä nostamassa dokumentin katsojalukuja elokuvateattereissa.

Dokumentit menevät kaupaksi myös DVD-muodossa. Viimeisin tieto kertoo, että dokumenttielokuva Robin ylitti kultarajan 25000 tallennetta DVD oltua myynnissä kuukauden ajan. Inari Niemen ohjaama dokumenttielokuva kertoo erityisesti varhaisnuorten parissa supersuositun Robin Packalenin elämästä, seuraa nopeasti listakärkeen ponnistaneen yhtyeen loppuunmyytyä kesäkiertuetta ja uuden levyn tekemistä. Vastikään Emma-palkitun Robin Packalenin Frontside Ollie julkaistiin tammikuun puolessa välissä 2012, joten somesta vauhtia saaneella ilmiöllä on jo ikääkin.

Eikä tässä kaikki. Elokuvajuhlilla Tampereella tapahtuu tällä viikolla myös. Sinne.

Huonosti käy maan

Kirjoitin aikoinaan Yliopistolehteen (liian) lyhyen arvion Tony Judtista. Tässäpä vähän sitä, mihin se perustui:

 

Tony Judt, Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Like 2011, 235 s.

Köyhtyneen tiedonjaon muodot hylkivät poliittista aatehistoriaa. Silmäilemme kyllä gallupeja, mutta sekä oikeisto että vasemmisto ovat menettäneet otteen perustaansa, sanoo Tony Judt teoksessaan Huonosti käy maan.

Edesmennyt brittiprofessori oli avoimesti sosialidemokraatti, älyllisesti perustellun yhteisöllisyyden, yhteisen hyvän ja yhteistoiminnan, oikeudenmukaisuuden, progressiivisen verotuksen, vahvan valtion ja julkisen sektorin kannattaja. Judt ei ole hampaaton sosiaalidemokraatteja kohtaan, nämä kun eivät ole onnistuneet useinkaan vakuuttamaan äänestäjiä. Silti hän kehottaa miettimään, miten asiat olisivat ilman sosialidemokratiaa ja hyvinvointivaltiota.

Kukaan niitä käyttävä ei halua lakkauttaa julkista terveydenhuoltoa, ilmaista tai tuettua opetusta tai vähentää joukkoliikenteen ja muiden tärkeiden palvelujen tuottamista julkisin varoin, Judt sanoo sosialidemokratian perinnepolitiikasta. Mutta vaihtoehtoja on paljon: 30 vuotta meille on rummutettu päähänpinttymiä vaurauden luomisesta, harjoitettu yksityistämisen ja yksityisen sektorin kulttia, on myös  rikkaiden ja köyhien lisääntyvä eriarvoisuus ja sitä säestävä retoriikka, suitsimattomien markkinoiden kritiikitön ihailu, julkisen sektorin halveksunta ja harha loputtomasta kasvusta. Tälle päinvastaisesti viime vuosien ratkaisut pankkikriiseihin tai vaikkapa Kreikan ongelmiin perustuvat vahvoihin valtioihin ja hallitusten väliintuloihin.

Judt arvostelee nykymeininkiä. Köyhyys ei vähene, eivätkä sen tuomat pahoinvoinnin sairaudet. Tilastot osoittavat, että ongelma pahenee keskinäisestä epäluottamuksesta: mitä pienempi ero rikkaiden ja köyhien välillä, sitä parempi hyvinvointi ja onnellisuus.

Eriarvoisuutta ruokkii turmeltunut moraalituntomme, jonka tiesi jo klassikko Adam Smith: ”Ihmiskunnan suuri joukko ihailee ja palvoo vaurautta ja ylhäistä asemaa erikoista kyllä silloinkin, kun kyseessä ei ole heidän oma etunsa.” Juuri tähän Judt rinnastaa sosiaalitukien alentamisen ja siihen liittyvän sosiaalisen stigmatisoinnin, joiden ajamisesta sosialidemokraatitkaan eivät olleet syrjässä. Mutta Judt muistuttaa, että kokonaan turvavaltiota ei purettu edes Thatcherin Britanniassa, vastoin kritisoimiensa ”ekonomistien” tavoitteita.

Valtio yhteiskunnan pelastajana

Judt palauttaa mieliin toisen maailmansodan jälkeisen talousajattelun kulmakivet. Paradoksi oli siinä, että maailmansodan haaksirikon jälkeen lännen markkinatalous pelastettiin pitkälle sosialistisin opein aktiivisesta valtiosta, taloudellisesta suunnittelusta ja laajoista julkisista investoinneista. Tähän perustuivat sekä amerikkalainen elämäntapa että Saksan ”talousihme”, jonka ohella fasismiin hairahtunut keskiluokka palautettiin demokratian linjoille. Tavoite oli vielä laajempi: elitisti John Maynard Keynes ja monet muut halusivat demokratisoida taiteen osaksi kaiken kansan elämää.

Termiä käyttämättä Judt toteaa 1900-luvun puolivälissä syntyneen turvavaltion perustuneen yhteiseen hyvään keskittyneeseen nationalismiin, jonka ulkoiset uhat olivat vähäiset. Tämä oli helpompaa Pohjoismaiden kaltaisissa pienissä maissa, joissa luottamuksen käsite ja yhteishengen suotavuus nauttivat laajaa yhteisymmärrystä poliittisten ryhmien kesken. Judt kiistää jyrkästi sen, että näin saavutetuista eduista olisi maksettu liian kova hinta taloudellisena tehottomuutena, riittämättöminä innovaatioina, tukahdutettuna yrittäjyytenä, julkisen talouden velkana ja yksityisen aloitteellisuuden katoamisena.

Sosiaalidemokraatit olivat kiinnostuneet sosialismista, joka ei ollut ensisijassa kansantaloudellista – kuten kommunisteilla – vaan distributiivista. Tähän kannusti moraalinen ajatus sääntelemättömän kilpailun seurauksista. Tavoitteena olivat paremman elämäntavan arvot.

Hyvinvointivaltio ei ollut alkuperältään tai päämäärältään sosialistisia. Ennen kuulumatonta oli se, että asialle laitettiin valtio, jopa niin, että ”ihmisiä suojellaan ihmisiltä itseltään”, kuten Gunnar Myrdal sen sanoi. Tavoitteena ei kuitenkaan ollut yhteisomistus, vaan yhteinen turva. Valtion perinteisten tehtävien, puolustuksen, yleisen järjestyksen, epidemioiden ehkäisyn ja massojen tyytymättömyyden kohtaamisen rinnalle nousi sosiaalipolitiikka. Sosiaalimenot ja sen myötä verot nousivat tietysti rajusti.

Uusvasemmiston individualismi

Tulokset arvioitiin yleisesti historialliseksi edistykseksi, kasvun ja täystyöllisyyden ajaksi. Mutta monissa maissa slummiutuvat lähiöt ja ”hoitotäti tietää kaiken” -ajattelu poikivat vastarintaa. Jopa vasemmiston parissa alkoi muhia ajatus siitä, että kansalaisten todelliset olosuhteensa tulisi ottaa huomioon ja ennen muuta, heitä pitäisi kuunnella ja sen mukaisesti ongelmia myös ratkaistava. Byrokratia herätti suoranaista vastustusta.

Samoihin aikoihin realisoitui sukupolviero. Se, mikä oli toisten kätten rakentamaa, oli 1960-luvulla syntyneille itsestään selvää ja sen myötä tylsää. Vaikka vain pieni osa nuorisosta kapinoi retorisesti, on selvää, että sukupolviero ylitti niin luokka- kuin myös kansallisen kokemuksen. Uusi vasemmisto oli erilaista. Huomio kiinnittyi kolmanteen maailmaan, jonka asioihin sekaantuivat niin sosialistiset kuin kapitalistisetkin suurvallat.

Joukot erilaistuivat omiin ryhmiinsä, ”mustiin”, ”naisiin”, ”opiskelijoihin” ja lopulta ”homoseksuaaleihin”. Vastustus laajeni koskien nyt kaikkea ”alistavaa vapaamielisyyttä”. Uuden vasemmiston tunnuslauseeksi nousi ”individualismi”. Sen mukaisesti jokaiselle kuului mahdollisimman suuri henkilökohtainen vapaus ja rajoittamaton oikeus ilmaista yksityisiä halujaan ynnä saada yhteiskunta kokonaisuudessaan kunnioittaman ja institutionalisoimaan nämä. Judt muistuttaa, että tehkää ”omaa juttuanne”, ”ottakaa rennosti” ja ”rakastakaa, älkää sotiko” ovat päämäärinä yksityisiä, eivätkä ne tähtää yhteiseen hyvään. Äärimmillään se merkitsi sitä, että ”henkilökohtainen on poliittista”.

Näin syntyi identiteettikeskustelu, jonka aiheuttama sirpaloituminen tuotti monikulttuurisuuden käsitteen. Taju yhteisestä päämäärästä rapautui ja kun auktoriteetteja ei enää ollut, syntyi yksityisesti mitattu edun ja halun subjektiivisuus. Se johti väistämättä esteettiseen ja moraaliseen relativismiin, jossa muiden tekemiset eivät kiinnosta, koska minä teen ”omaa juttuani”.

Uusvasemmistolla yhteisöllisyys eli vain kaukaisten maiden asioissa. Judt toteaa, kuinka hämmästyttävä kokonaisuus syntyy, kun yhdistetään marxilaisuudella höystetyt radikaalit hankkeet samanaikaisesti eläviin käsityksiin sopeutumisen tarpeettomuudesta ja autoritäärisyydestä irtisanoutumiseen. Lyhyesti, ”vasemmisto” omaksui itsekkään asenteen.

Oikeiston aatteet

Konservatismilla ja aatteellisella oikeistolla oli samaan aikaan omat puolestapuhujansa.  Konservatiivit kuten Raymond Aron Ranskassa, Isaiah Berlin Britanniassa ja omalla tyylillään Sidney Hook Yhdysvalloissa olivat itse asiassa klassisia liberaaleja, antikommunisteja niin eettisin kuin poliittisin perustein, ja omasivat yhtäläisesti 1800-lukulaisen epäluulon valtiota ja autoritaarista valtaa kohtaan, vaikka hyväksyivätkin monet toimenpiteet ihmisten aseman parantamiseksi. Berlin puhui kahdesta vapauden käsitteestä. Positiivisen saattoi vain valtio taata, negatiivinen vapaus tarkoitti oikeutta olla rauhassa ja tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee. Hook olisi monin nykykriteerein sosialidemokraatti, vaikka keskittyikin monien aikalaistensa tavoin taisteluun kommunismia vastaan, mikä solmi siteitä perinteisiin konservatiiveihin Yhdysvalloissa. Myös dogmaattisen marxismin vihamies Aron tuki vankasti lujasti kritisoimaansa Yhdysvaltoja.

Kun fasismin ja sodan varjot väistyivät, oikeisto palautti keskusteluun edustamansa teesit: heidän olivat ”arvot”, ”kansakunta”, ”kunnioitus”, ”auktoriteetti”, ”Lännen perintö ja kulttuuri”. Tästä kaikesta ”he” – lue vasemmisto, nuoriso, radikalisoituneet vähemmistöt – eivät välitä tai ymmärrä mitään. Mutta pesäero sodanjälkeiseen konsensukseen tehtiin myöhemmin. Jos tappion presidentinvaaleissa 1964 John F. Kennedylle kärsinyt Barry Goldwater jätetään huomiotta, asialla olivat vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen Margaret Thatcher, Ronald Reagan ja heitä varovaisempi Valery Ciscard d’Estaing. Vielä 1970 Britannian konservatiivipääministeri sai katua leikillisillä ehdotuksillaan vapaammista markkinoista ja vetäytyvämmästä valtiosta. Vaikka eivät pitäneet ylimahtavista ammattiliitoista ja piittaamattomista byrokraateista, ihmiset näkivät, että ne toimivat. Se ratkaisi taloudellisen ja poliittisen sodan.

Älyllinen vallankumous

Mikä sitten sai aikaan sen, että seuraavana kolmena vuosikymmenenä kaikki muuttui ja konservatismi voitti?

Judt puhuu älyllisestä vallankumouksesta. Sen tiivisti Margaret Thatcher sanoessaan: ”Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä.” Reagan sai samaan aikaan Yhdysvalloissa ihmiset uskomaan siihen, että hallitus ei ollut enää ratkaisu vaan ongelma. Jos yhteiskuntaa ei ole, valtion tehtäväksi jää vain helpottaa erinäisiä asioita, luoda yksilölle parhaat mahdolliset olot. On vaikeaa kuvitella suurempaa ristiriitaa aiemmin vallinneen keynesiläisen talouspolitiikan kanssa. Keynes oli ajatellut, että kapitalismi ei pysy pystyssä, jos sen toiminnot jäävät siihen, että rikkaille järjestetään keinoja rikastua.

Kunnia uudesta ajattelusta on tavallisesti annettu ”Chicagon pojille” eli angloamerikkalaisille taloustieteilijöille, joista osa on tuttuja suomalaisillekin lukijoille. Mutta ideat olivat peräisin Keski-Euroopasta, itse asiassa vanhan Itävalta-Unkarin alueelta. Heitä olivat vapaan markkinatalouden kovimmat ajajat Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek, ”luovan tuhon” käsitteen synnyttäjä Joseph Schumpeter, ”avoimen yhteiskunnan” puolustaja ja totalitarismin vastustaja Karl Popper sekä johtamisteorioillaan liiketoiminnan teoriaan vankasti vaikuttanut Peter Drucker.

Hayek oli vakuuttunut siitä, että juuri vasemmiston virheet olivat ajaneet maailmansodassa haaksirikkoutuneen valtiojärjestelmän toimintahaluisten natsien syliin. Ettei tämä toistuisi, valtio oli pidettävä vaarattoman pienenä, mikä oli täsmälleen päinvastainen vastaus kuin Keynesillä Britanniassa. Hayekin arvioi samalla niin, että markkinamekanismiin puuttuminen aiheuttaisi paluun fasismiin. Mutta kun hyvinvointivaltio ajautui vaikeuksiin, nousivat esiin Hayekin ja von Misesin ajatukset siitä, että korkea verotus estää kasvua ja tehokkuutta tai valtion sääntely tukahduttaa aloitteellisuuden ja yrittäjyyden. Nämä ovat Judtin mukaan taustana silloin, kun ”Yhdysvalloissa nuoremman sukupolven itsevarmojen ekonometristien keskuudessa on noussut lähes teologian asemaan usko siihen, että demokraattinen sosialismi on mahdottomuus ja sen seuraukset olisivat luonnonvastaisia”.

Paluu mennen maailman taloudelliseen kieleen oli Judtin mukaan karkea virhe, sillä lopulta päädyttiin pankkitoiminnan, kiinnelainojen, yksityisrahoituksen ja riskisijoitusyhtiöiden skandaaleihin. ”Kunkin kyynisen tai pelkästään epäpätevän pankinjohtajan tai meklarin takana istuu taloustieteilijä. Tämä vakuuttaa heille (ja meille) vastaansanomattoman älyllisen auktoriteettinsa turvin, että heidän toimintansa on yleisesti hyödyllistä eikä sitä saisi missään tapauksessa ainakaan alistaa kollektiiviseen valvontaa”. Keynesin sanoin käytännön miehet ovat yleensä ”jonkun kuolleen taloustieteilijän orjia”. Näiden ideoiden ajajat veivät valtiolta todelliset taloudelliset valtuudet ja aloitteet – valtiota se ei sinällään millään tavoin supistanut, se keskittyy kansalaistensa kaikenkattavaan seurantaan kansallisen turvallisuuden nimissä.

Yksityistämisen kultti

Seurannut älyllisen ajattelun muutos keskittyy yksityissektorin ja erityisesti yksityistämisen kultin jumalointiin. Julkinen vastuu on tasaisesti siirtynyt yksityissektorille ”ilman havaittavaa kollektiivista hyötyä”, sillä yksityistäminen on tehotonta, Judt väittää. Yksityistetyt rautatiet, hiilikaivokset, postit ja energialaitokset eivät ole osoittautuneet yksityisissäkään käsissä rahasammoiksi. Itse asiassa ne kelpasivat markkinoille vain ”pöyristyttävän alhaiseen hintaan”. Judt vastustaa ”sekataloutta”, jossa tehottoman yksityistetyn toiminnan tappiot maksatetaan valtiolla. Hän kutsuu tätä käsitteellä moraalinen riski. Se toteutui myös vuoden 2008 sijoitusyhtiöiden romahduksessa. Ulkoistamisella myös valtiota hoitavat poliitikot siirtävät moraaliset velvoitteensa liikemiehille. Kuitenkin on selvää, että jonkun on säänneltävä esimerkiksi postipalveluja, rautatieverkostoja, vanhustenhoitoa ja vankiloita.

Judt vertaa yksityistämistä 1700-luvun veronkanto-oikeuden vuokraamiseen. Nykyään seurauksena on ollut se, että valtion julkista asemaa on nakerrettu viemällä siltä vastuut ja valmiudet. Mutta samalla valtio luopuu modernin valtion tärkeimmistä tunnusmerkeistä ja kääntää vuosisataisen kehityksen suunnan. Jopa yliopistojen kielenkäyttö on alistettu markkinametaforille.

Muutoksien tulos on vallasta riisuttu yhteiskunta. Esimerkiksi Britanniassa pohjalle vajonnut ihminen ei kohtaa enää valtiota, hallintoa tai hallitusta vaan jonkun yksityisen välikäden. Näin sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteisen hyvän paksu verkko on typistetty mahdollisimman pieneksi, eikä kansalaista sido valtioon enää kuin auktoriteetti ja kuuliaisuus. Libertaristien ja vapaiden markkinoiden saarnamiesten kunnianhimoinen pyrkimys on toteutunut: Judt muistuttaa että tämä oli alun perin ennen muuta jakobiinien, bolsevikkien ja natsien unelma – juuri siellä typistetyt yhteisöt ja yhteiskunta johtavat riippuvuuteen valtiosta, joka turvautuu taivutteluun, maanitteluun, uhkailuun tai viime kädessä sanktioituun pakkoon, ihmisten on toteltava. Olellisesti tämän sanoi jo 1700-luvun lopun Ranskan vallankumousta kritisoinut Edmund Burke: valtion rakenteen tuhoutuminen ”purkautuu pian pakosta yksilöllisyyden tomuksi ja tuhoksi”. Sen maailma on oleellisesti hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan.

Demokratiavaje

Demokratiavaje kuvaa parhaiten julkisen sektorin rapautumisen seurauksia, vaikka sen vaara on aina olemassa välillisen edustuksen järjestelmässä. On vaikeaa ymmärtää, mitä yhteistä meillä on muiden ihmisten kanssa? Erikoistunut tiedontarve näyttäytyy esimerkiksi globaaleina yhteisöinä, mutta naapurien asioista ei välttämättä tiedetä mitään. Näin syntyvä yhteisöllisyys ei kohtaa politiikkaa, sillä me äänestämme siellä missä asumme, ja johtajiemme laillisuus ja auktoriteetti rajoittuu paikkaan missä me asumme. Yhteisöllisyyttä hämäävät myös yhteisten visuaalisten merkkien väheneminen: jopa armeijat saavat rinnalleen yksityisiä toimijoita. Samaan aikaa suurkaupunkiin syntyy rikkaiden asuttamia ”aidattuja yhteisöjä” – näitä oli ollut edellisen kerran ennen modernin valtion syntyä.

Yhteisöllisyyden vähentyessä tai puuttuessa kokonaan ihmisten välinpitämättömyys kasvaa. Vaikka lyhyellä aikavälillä demokratiat kestävät tämän, voi tästä seurata vakavia ongelmia. Vaaliosallistuminen on usein alhaista. Jo antiikissa tiedettiin, että vain osallistuminen pitää hallitsijat rehellisinä ja itsevaltaiset ylilyönnit aisoissa. Ja ongelma on myös vaikeneminen, jos asioista ei voi tai halua puhua ääneen, käy hyvinkin niin, että kohta kukaan ei myöskään kuuntele. Tämä koskee myös yhteisien asioiden hoitoa. Edustajien käyttö kaukaisissa kokouksissa on järkevää laajoissa ja monimutkaisissa yhteisöissä: annettu valtakirja määrittää puhutaanko tietyistä asioista vai annetaanko edushenkilöiden käyttää omaa harkintakykyään. Pienissä poliittisissa yksiköissä suora demokratia vahvistaa osallistumista, mutta juuri siellä riski mukautuvuudesta ja enemmistön sorrosta on suuri. Toisinajattelijat eivät välttämättä saa hyvää kohtelua kyläkokouksissa.

Nykypoliitikot, 1960-luvun kasvatteja useimmat, ovat omaksuneet ne politiikan vastaiset tunnot, joita heidän sukupolvensa on kylvänyt kollektiiviseen epäluuloon asti. ”Vakuuttuneina siitä, että he eivät voi tehdä juuri mitään, he eivät tee juuri mitään”, Judt tiivistää ja kutsuu heitä ”kevytpoliitikoiksi”. Tällaisista voi helposti sanoa, että ”rosvot on pantava kuriin” tai sitten annetaan heidän vain tehdä – huonoimpansa. Kolmas vaihtoehto, ”kumotkaa järjestelmä”, on Judtin mielestä perimmältään typerä. Mitä pitäisi kumota, mikä säilyttää ja kuka sen nyt sitten lopulta tekisi? Nykyajan poliittisia joukkoliikkeitä luonnehtii individuaalisuus, yhden meitä sitovan asian ajaminen, mikä ei juuri koskaan muutu yhteisten asioiden ajamiseksi. Ei vaikka tunteidenilmaisun sijaan olisi todellisia poliittisia tehtäviä kuten ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, sodan vastustus, julkisen terveydenhuollon puolustaminen tai pankkiirien rankaiseminen.

Kommunismin romahdus 1989 kaatoi sen oppirakennelmien vyyhdin, joka oli sitonut vasemmiston yhteen yli sadan vuoden ajan. Vaikka sen kieroutunut moskovalainen versio ei koskaan ollut houkuttanut sosiaalidemokraatteja, vaikutti se syvästi siihenkin. Suuren kertomuksen puute jättää koko vasemmistoon ammottavan aukon. Vain politiikat jäävät jäljelle: etupolitiikka, kateuden politiikka, uudelleenvalinnan politiikka. Vasemmistokin tarvitsee idealismia, sillä muuten jää jäljelle vain asioiden päivittäistä hallinnointia. Konservatiiveille tällaista ongelmaa ei ole: vaikka kaikki romahtaisi ja olisi läpimätää, aina jää ”säilyttäminen”. Sosiaalidemokraatit puolustivat itsensä uuvuksiin ja aatteen perusperiaatteet ovat helposti olleet omaksuttavissa jopa konservatiivien keskuudessa: mitään tunnusmerkillisesti sosiaalidemokraattista ei ole jäänyt, kun kaikki ovat kommunismin jälkeen, jos eivät nyt ihan sosiaalisia niin ainakin demokraatteja.

Kommunismin jälkeen

Kapitalismi ei ole poliittinen järjestelmä, Judt sanoo, vaan se on talouselämän yksi muoto, joka sopii yhteen oikeistodiktatuurien, vasemmistodiktatuurien, sosiaalidemokraattisten kuningaskuntien ja plutokraattisten tasavaltojen kanssa. Vapauden yhdistäminen siihen vaatiikin uutta historiallista tarkastelua.

Kommunismi on rauniona, mutta sieltä on kaivettava esiin kysymys siitä, miten järjestäydymme yhteisen edun taakse. Itä-Euroopan siirtymä sortavasta egalitarismista holtittomaan ahneuteen ei ole houkutteleva. Sosiaalidemokratia hävisi paljon 1970-luvulla, kun työttömyys ja vero- sekä vakuutusrasitukset kasvoivat ja aiemmin hyväksyttyjä yhteiskuntasopimuksia alettiin kutsua ”epäreiluksi” ja hyvinvointivaltion etuuksia ”liian avokätisiksi”. Keskiluokkaistuneiden työläiseläkeläisten jälkeläiset eivät pitäneet järjestelmän kustannuksia hyvänä. Sosiaalidemokraattinen ”hetki” kuoli pois. Niittejä tähän iskivät myös uusliberaaliset hallinnot, jotka verottivat valikoivasti universaaleja etuja, joihin yhä agendassa oleva eläkeiän nosto sujuvasti liittyy. Sosiaalidemokratia ei missään taantunut autoritaariseksi hallinnoksi, mutta muuttuvassa tilanteessa harjoitettu pragmaattisuus ei ole aina hyvää politiikkaa. Sosiaalidemokratia luopui omista ydinuskomuksistaan tasapainon, suvaitsevaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja vapauden nimissä tavalta, joka näyttää nyt enemmän heikkoudelta ja hermojen pettämiseltä.

Poliittiset opetukset

Judt sanoo, että myös edistyksellisten on hyväksyttävä politiikan silkka sattumanvaraisuus. Hyvinvointivaltioiden nousu ja niiden epäsuosioon joutuminen ei ole mikään historian suoma lahja. Tilanteet syntyvät erityisestä yhdistelmistä olosuhteista, jotka eivät toistu. Paitsi sosiaalidemokratian ”hetkeä” se koskee epäilemättä myös uusliberaalia ”hetkeä”, joka on nyt ensi kertaa sitten 1970-luvun lyöty kanveesiin.

Tässä on vasemmiston haaste. Historiaa ei ole määrätty, kuolevaisten on keksittävä sitä matkan kuluessa, vieläpä olosuhteissa, jotka eivät ole tyystin omaa tekoa, kuten Karl Marx jo totesi. Ikuisuuskysymykset ovat tarpeellisia, mutta vastauksille pitää olla avoin. Mitä säilyttää, mitä muuttaa? Mitkä olosuhteet voidaan toistaa tarpeeksi lujalla tahdolla ja ponnistelulla?

Mitä on tehtävä?

Mitä me haluamme ja miksi. Mitä on tehtävä? Vasemmisto on rappiolla, koska vastauksia tähän ei ole olemassa. Judt puhuu toisinajattelun puolesta. Vain siten voidaan uudet haasteet saada vastauksia. Ratkaisu ei löydy mukautumisesta ja jopa intellektuellit ovat kesyyntyneet. Moraalisia vaihtoehtoja on silti tarjolla esimerkiksi sodan ja rasismin suhteen. Talouspolitiikan suhteen nykydemokratioiden kansalaiset ovat oppineet liiankin vaatimattomiksi. Pallo on annettu vaikeaselkoista, usein matemaattista kieltä puhuville asiantuntijoille. Kyse on liturgiasta, joka aukeaa vain vihkiytyneille. Muiden on vain uskottava.

Toisin ajatteleminen ja eri mieltä oleminen ovat nuorison kontolla. Nämä kuitenin ovat usein hylänneet poliittisen järjestelmän ja toimivat ”kompromisseja kaihtavien yhden asian kansalaisjärjestöjen hyväksi”. Moraalisesti tämä on toki moitteetonta, mutta tasavallat ja demokratiat ovat olemassa ainoastaan siksi, että niiden kansalaiset osallistuvat yhteisten asioiden hoitoon. Keskinkertaisten ja turmeltuneimpien virkamiesten käsiin asioita ei voi jättää: Britannian parlamenttikin on vain seurusteluhuone, jossa meiskaavat vain poliittiset broilerit, kupinnuolijat ja ammattimaiset myötäjuoksijat. Vaalit ja parlamentaarinen järjestelmä ovat kuitenkin ainoita mitä meillä on käytettävissämme, kun pelastettavana on demokratia.

Julkinen keskustelu

Vallanpitäjät ovat onnistuneet vakuuttamaan kolmen vuosikymmenen aikana äänestäjät, koska tarjolla ei ole ollut hyvää vaihtoehtoa. On väärin sanoa, että kaikki me haluamme samaa, vaikka keinot vähän vaihtelevatkin. Rikkaat eivät halua samaa kuin köyhät. Työpaikkansa ansiotuloilla elävät eivät halua samaa kuin ne, jotka elävät sijoituksilla ja osingoilla. Ne jotka eivät tarvitse julkisia palveluja, eivät pyri samaa kuin ne, jotka ovat täysin riippuvaisia julkisesta sektorista. Niillä jotka hyötyvät sodasta on eri ajatukset kuin sodanvastustajilla. Eturistiriitoja siis on. Kuitenkin luokka-, varallisuus- ja vaikutusvaltaeroista ei sovi puhua, sillä kukapa haluaisi luokkavihaa lietsoa. Parempi siis siksi ajaa vain omaa etuaan, meille vakuutetaan. Ja totta on, että monet hyötyvät tästä, kuten mittaukset osoittavat.

Mutta miten on niiden asioiden laita, joita ei voi kunnolla mitata. Mitä jos ”arvioihimme tuottavuudesta, tehokkuudesta tai hyvinvoinnista laskettaisiin mukaan nöyryyttävän almun ja lainmukaisen etuuden välinen ero, kysyy Tony Judt. Eivätkö sosiaalipalvelut, sairasvakuutus ja tuettu julkinen liikenne ole kustannustehokkaita tapoja saavuttaa yhteiset tavoitteet. Eikö myös varallisuuden uusjako voisi ajan mittaan parantaa maan terveyttä? Juuri tämänkaltaiset laajennukset ovat keinoja uudistaa julkista keskustelua, Judt muistuttaa. Tarvitaan myös aitoa väittelyä, ei populistista höpinää tai demagogista näennäisväittelyä kansallisista identiteeteistä tai kansalaisuuskriteereistä, jotka vain pyrkivät estämään eriäviä mielipiteitä eivätkä kannusta niihin. Suomessakin on syytä muistaa Judtin viisaus: ”Modernissa demokratiassa on mahdollista huijata suurinta osaa ihmisistä suurimman osan ajasta, mutta sillä on hintansa.”

Turksib mykkäkonsertissa DocPointissa

DocPoint esittää Bio Rexissä perjantaina 25.1. klo 19.30 Victor A. Turinin maailmankuulun klassikkoelokuvan Turksib. Tapahtuman nimi on VOXPoint - Kinofoninen konsertti. Vuodelta 1929 peräisin olevan mykkäelokuvan säestää beatboxaaja Felix Zenger. Zenger luo omalaatuisen musiikkimaailmansa aseinaan ainoastaan suu ja mikrofoni. Kun elokuva on tuttu, ajattelin antaa vähän taustaa siltäkin puolelta, vaikka Peter von Baghin esittely onkin luettavissa DocPointin sivustolla http://docpoint.info/content/turksib josta liputkin voi hankkia. Mykkänä elokuvan voi nähdä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston näytöksessä elokuvateatteri Orionissa keskiviikkona 31.1.2013 alkaen klo 17.00. Liput www.kava.fi

Viktor Aleksandrovits Turin opiskeli teatteria syntymäkaupungissaan Pietarissa, mutta muutti vuonna 1912 sukulaistensa luokse Bostoniin, jossa opiskeli maineikkaassa insinöörikoulussa MIT:ssä (Massachusetts Institute of Technology). Opiskelujen jälkeen Turin muutti Hollywoodiin ja työskenteli viisi vuotta elokuva-alalla näyttelijänä ja käsikirjoittajana.

Vaikka vallankumous oli muuttanut Venäjän Neuvostoliitoksi, Turin palasi synnyinmaahansa. Kokeneelle elokuvamiehelle riitti töitä sekä dokumenttielokuvan että näytelmäelokuvien parissa. Ensimmäinen Neuvostoliitossa tehty elokuva oli dokumentti Lozungi Oktjabrja. Maailmanmaineen hän sai kuitenkin elokuvaohjaajana vuonna 1929 valmistuneella dokumenttielokuvalla Turksib, joka on omistettu eräälle Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmien ensimmäisistä suurtöistä, Turkmenistanin ja Siperian välisen rautatien rakentamiselle. Turin ohjasi vielä vuonna 1938 näytelmäelokuvan Baku, joka kertoo Bakun työläisten osallistumisesta vuoden 1905 vallankumoukseen. Viimeiset vuotensa toisen maailmansodan aikana Turin toimi Sojuzintorgkinon neuvonantajana. 1895 syntynyt Turin kuoli viisikymmenvuotiaana Moskovassa toukokuussa 1945.

Turksibin tehtävänä oli aluksi vain dokumentoida valtava työurakka, mutta työ kasvoi runolliseksi kertomukseksi uusien aikojen saapumisesta Kazanin villeille aroille. Kaspianmeren takana ja lähellä Kiinan rajaa Turkmenistanissa puuvilla kasvaa, mutta sieltä puuttuu vettä ja sen myötä rakentamiseen kelpoa metsää. Jopa polttopuita joudutaan Keski-Aasiassa keräämään pienin erin ja kuljettamaan pitkiä matkoja kameleilla. Siperiassa taas on runsaasti metsää, mutta ei puuvillaa, jota jouduttiin ostamaan kalliilla hinnalla ulkomailta. Elokuvassa seurataan rautatien rakennustyötä edeltäviä tutkimuksia. Sitten seuraa voimakas ponnistus: turkmenistanilais-siperialaista rautatietä rakennetaan samanaikaisesti etelästä ja pohjoisesta. Urakan oli määrä valmistua 1931. Rautatie on pituudeltaan noin 3515 km ja yhdistää Siperian Keski-Aasiaan kulkien silloisten Kazakstanin ja Kirgisian neuvostotasavaltojen sekä Altai-seudun kautta. Kaksi pientä osaa tästä rautatiestä oli rakennettu jo ennen vuotta 1917 ja töitä jatkettiin 1921–1927. Radan pääosuus rakennettiin maaliskuusta 1927 toukokuuhun 1930. Turksib-rata kelpasi neuvostoesimerkiksi, sillä se saatiin valmiiksi vuotta ennen suunniteltua määräaikaa.

Neuvostoliiton dokumenttielokuvataiteessa Turksibillä on oma ehdoton asemansa 1920-luvun vallankumouksellisten kokeilijoiden Dziga Vertovin ja Lev Kuleshovin rohkeiden uudistusten ja 1930-luvun alun jo huomattavasti rauhallisemman dokumenttikerrontatyylin välillä. Turin käyttää elokuvassaan varhaisesta agitaatioelokuvasta tuttuja välitekstejä. Runollisuuden yksi ulottuvuus on se, että tekstit eivät ole selostavia vaan kuvakerrontaa tukevia. Tekstien lauseet ovat katkelmallisia, jopa yksittäisiä sanoja. Samana vuonna tehty Vertovin Mies ja elokuvakamera on kokonaan tekstitön. Mutta myöhemmin, 1940-luvulta lähtien Neuvostoliiton dokumenttielokuvat rakentuivat niin, että selostaja käytännöllisesti katsoen aina selitti kuvan sisältöä omalla repliikillään.

Turinin Turksib on ns. taiteellinen dokumenttielokuva, jonka vaikutus kasvoi maailmalla suureksi Englannin tunnetun dokumentaristikoulun kautta. Suomeenkin elokuva saapui lännen kautta jo vuonna 1930. Se päätyi kuva kuvalta tutkittavaksi Heikki Ahon ja Björn Soldanin leikkauspöydälle, kuten Eino Mäkinen on kertonut. Sen visuaaliset yhtymäkohdat Suomen matkailupropagandana 1930-luvulla paljon esitettyyn Suomi kutsuu -elokuvan aloitusjaksoon ovat enemmän kuin ilmeisiä.

Nyrki Tapiovaara kirjasi suomalaiset näkemykset Turksibistä kirjoitukseensa ”Dokumenttaarisesta filmistä” vuonna 1935: ”[– –] vaikkakin muoto on [Neuvostoliittolaisten ohjaajien toimesta] käsitetty arvokkaaksi osaksi työtä, sitä on käytetty vain, jos filmin valmistajalla on todella ollut jotakin sanottavaa. Ja sitä heillä on ollut. Ajatelkaamme vain sitä elokuvaa, joka varmasti edustaa dokumenttaarista filmiä kaikkein puhtaimmalla tavalla, Turinin valmistamaa Turksib-elokuvaa: onko filmiä, jonka rytmin nousut ja laskut olisivat linjoiltaan niin kauniit kuin tämän. Mutta ei tuo muodon kauneus, vaan ominaisuus, että se osoitti, kuinka viisivuotissuunnitelma muutti äkkiä kokonaisen suuren maa-alueen elämän, tulee säilyttämään sen viisivuotissuunnitelman dokumenttina. Kun elokuva alkaa, hallitsee luonto ihmistä, sitten tulee tekniikka, rautatie, luontoa alkaa ohjata tietoinen ihminen ja hän hallitsee elämää. Kun juna kulkee ensimmäisen matkansa rautateillä, kun veturin pyörä lähtee liikkeelle, on sen kauneudessa paljon enemmän kuin pelkkä koneen osien kauneus. Se on symbooli, voiton symbooli suunnitelman ja ihmisen voitosta luonnon yli.”

Kredut:
Suom. nimet: Teräksinen tie / Turk.–Sib

Neuvostoliitto 1929. Tuotantoyhtiö: Vostokkino. Ohjaus: Viktor A. Turin. Käsikirjoitus: Jakov Aron, Aleksandr Matsheret, Viktor Shkolovski ja turin. Kuvaus: Jevgeni Slavinskij (kuvaus etelässä), Boris Frantsisson (kuvaus pohjoisessa) – 1.33:1. Helsingin ensiesitys: 26.1.1930 Atlantis. Filmitarkastus: 16100 – S – 1565 m / 67 min

Uuden vuoden pakko

Onhan tämä nyt sentään laitaa, että vuosi vaihtuu, päivät kuluvat, viikot kuluvat, asioita maailma täysi, ja silti jostain kiikastaa. Joku voisi ajatella, että mielipiteet ovat lakanneet, ajatus kuihtunut ja muutenkin viettäisin säällistä elämää, mutta ei se siitä ole kiinni. Niin uskomatonta kuin se  vain voi olla, on ollut muuta tekemistä.

Ympärillä on ollut ihmisiä, jotka ovat sen todistaneet. Kollega katselee kuvia, kirjoittaa lisää tekstiä, kustannustoimittaja säätää kirjoitettua  luettavammaksi ja taittaja senkun taittaa luku kerrallaan, vaikka on päässyt tähän mennessä lähinnä ehdotuksilla. Siinäkin mielessä helpot ajat ovat kyllä nyt ohitse. Tiedoksi sen verran, että vaikka lehdet viittailevat tietävästi tulevaan, tietenkin ennakkotiedoin harhautettuna, seuraava kirja on tulossa ulos näillä näkymin vasta syksyn alussa.

Aivan downshiftattuina ei ole oltu julkisuuden suhteen. Kylän baarissa muutama ihminen on huomauttanut virheistä ja epäjohdonmukaisuuksista, joita on tullut lausutuksi radiohaastatteluissa. Saatte näistä halutessanne näytteet: viime vuoden loppupuolella kävin juttelemassa John Le Carrén uusimmasta  Kirjakerhossa ja jotenkin ajauduin Heikki Peltosen luokse toiseenkin keskusteluun.

Uuden vuoden ilotulituksia seurasin Janiculumin eli Gianicolon kukkulalta, josta erottuivat hyvin Rooman eri kaupunginosien varallisuuserot. Keskustan viihdetapahtumat kuuluivat hyvin aiempia vuosia vaatimattomamman paukutuksen päätyttyä. Vaikka vaatimattomuus kaunistaa, Lateraanikirkon pihalta taivaalle lähetetyt kaupungin terveiset olivat kuitenkin olympialaisluokkaa. Tällä tempauksella vältyin näppärästi oleskeluyhteiskuntaluvan pyynnöltä vuoden vaihteessakin.

Koska roolini on agitoida, saatte linkin DocPointiin. Se alkaa ensi viikolla ja on must.

1980-luvun parhaat Orionissa

Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) on tänään keskiviikkona 28.11. dokumenttielokuvia. Klo 16.45 alkaen 1980-luvun parhaimmistoa. Esityksessä: Per Aspera (Juha Rosma, 1981) 24' 16 mm, Hyvä elämä (Marja Pensala, 1983) 15' 16 mm, Hurjan pojan koti (K. J. Koski, 1987) 29' 16 mm, Sivullisena Suomessa (Antti Peippo, 1983) 23' 35 mm, Sijainen (Antti Peippo, 1989) 23' 35 mm. Kannattaa tsekata.

Ryskettä raitelta tänään Orionissa.

Junien ja rautateiden ystävien on syytä etsiytyä tänään keskiviikkona elokuvateatteri Orioniin (Eerikinkatu 15, Helsinki). Siellä saa ainoan esityksen kooste-elokuva RYSKETTÄ RAITEILLA, johon on koottu valittuja välähdyksiä Suomen elokuvahistorian junakohtauksista. Koosteen ohjasivat ja suunnittelivat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, leikkaajana toimi Jarmo Nyman. Mitä tuleman pitää, näkyy alle laitetusta esitteestä. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto perii muutaman euron pääsymaksun tilaisuuteen, joka alkaa klo 17.00.

Valtion Rautateiden ja elävän kuvan kohtalon yhteys käynnistyy vuonna 1915 elokuvassa Hänen Majesteettinsa käynti Helsingissä, kun ei-niin-pidetty imperiaalinen hallitsija Nikolai II saapuu vierailulleen suurruhtinaskuntansa pääkaupunkiin. Keisari astelee korkean virkamieskunnan saattelemana Helsingin rautatieaseman häntä varten avatun ja koristellun sivuportaalin rappuset alas. Tsaari-suuriruhtinas asettuu adjutantteineen autoon ja samalla saattue poistuu asemalta muualle kaupunkiin Finlandia-Filmin kuvaajien Karl Johanssonin ja Oscar Lindelöfin rajaamasta näkymästä. Tapahtuman 3 minuuttia kestänyt taltiointi Valtion Rautateiden tämänpäiväistä esitystä varten oli päättynyt. Finlandia-Filmin elokuvaa, kuten eräitä muitakin autonomian ajan kuvia, levitti ja uudelleenkopioi 1930-luvulla Oy Maxim Ab.

Kuvat siirtyvät vuoteen 1918. Elokuvassa Deutsche Hilfe für Finnland saksalainen sotajoukko johtajanaan kreivi Rudiger von der Goltz, kenraalimajuri Saksan keisarillisessa armeijassa, lähtee Kielistä maahan, jossa punaiset olivat kapinoineet itsensä Etelä-Suomen herroiksi. Tukena operaatioissa oli myös Mikko Kokon johtama panssarijuna, joka on tallentunut venäläiselokuvaan Krasnaja Finljandia. Se oli yksi kolmesta vain 18-vuotiaan Mihail Koltsovin ohjaamasta uutiskatsaussarjasta Suomen tapahtumista. Muita osia ei tunneta. Koltsov kutsuttiin pian Moskovaan, jossa hänet määrättiin johtamaan neuvostojen maan tärkeänä pitämää elokuvapropagandaa.

Palaamme saksalaisfilmiin Deutsche Hilfe für Finnland, jonka kopiot saatiin Suomeen Itä-Saksasta 1970-luvulla. von der Golzin joukot matkaavat Hangosta Helsinkiin ja valloittavat rautatieaseman, eikä ihmisuhreiltakaan vältytty. Saksan armeijan elokuvayhtymä Bufan valmistamasta elokuvasta Suomen tapahtumista tunnetaan myös alaotsikko Wiederherstellung der Ordnung in Finnland durch Finnische Weisse Garden und Deutsche Truppen. Tässä jälkimmäisessä osassa saksalaiset jatkavat miehitystään Helsingistä Riihimäen kautta osasto Brandensteinin luokse Lahteen. Osa sisältää varsin monta lavastettua kohtausta: hyökkäykseen lähdön yli kiskojen jollakin kuvitteellisella pysäkillä Helsingissä ja lavastetun kohtauksen rautateitse etenevän armeijakunnan kokemasta vastarinnasta. Elokuvan sisään rakennetussa jaksossa panssarijuna pysähtyy räjäytettyjen kiskojen kohdalle, pioneerit korjaavat vahingon. Yksikköä tulitetaan, miehet suojautuvat, lähettävät partion, joka palaa vangitsemiensa punasotilaiden kanssa. Episodi on ohitse ja panssarijunan matka voi jatkua. Kun armeijan Bufa muuttui Ufa:ksi, jonka yhteyteen perustettiin kulttuurifilmiosasto, tämä Suomi-elokuva oli merkitty katalogiin järjestysnumerolla 1.

Helsingin ulkopuolellekin päästään 1925. Suomi-Filmin Frans Ekebom seurasi Ruotsin kuningashuoneen valtiovierailua, jonka päätähtiä olivat Hänen Majesteettinsa Ruotsin Kuningas Kustaa V, Hänen Majesteettinsa Kuningatar Victoria ja Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Södermanlandin Herttua Wilhelm vierailemassa Suomessa. Helsinkiin tutustumisen jälkeen seurue siirtyi junalla Savonlinnaan, jonne saavutaan aamulla. Vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen vieraat kuljetetaan veneillä Olavinlinnaan, jonka pihalla nautittiin juhla-ateria. Matka jatkui laivalla Punkaharjulle ja sieltä junalla Viipuriin, jonka rautatieasemaa ei varhaisemmissa elokuvissa ole säilynyt. Asema tuhoutui täysin sodan tuiverruksissa. Pitkän dokumentin alkuperäisnimi on Ruotsin kuningasparin vierailu Suomessa.

Uutisfilmien maailmaan kuuluu myös junaonnettomuuksia. Ensimmäinen tallella oleva onnettomuusfilmi on Helsingin rautatieasemalta, jonka seinän läpi junanvaunut törmäsivät. Suuri junaonnettomuus 28.8.1926 antoi Kurt Jäger nimeksi filmille, joka oli tehty hänen yhtiönsä Komedia Filmin nimiin. Helsingin rautatieasema toimi päänäyttämönä, kun Talonpoikaismarsi 7.7.1934 tallensi filmille Uuden Suomen tilauksesta Vihtori Kosolan johtaman oikeistolaisliikkeen mielenosoituksen Helsingissä niukasti alle puolen tunnin mittaan. Asialla olivat Suomi-Filmin kuvaajat. Uutisfilmit kokivat äänellisen renessanssin 1930-luvun puolivälissä, jolloin Topo Leistelä asettui Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston johtoon. Leistelälle ominaista selostustyyliä voidaan kuulla uutiskuvassa Junaonnettomuus 13.10.36.

Vuonna 1940 markkinoille tuotiin talvisotaa edeltäneenä kesänä kuvattu täysin rauhanomainen lyhytkuva Rautahepo. Se on lyhyestä, seitsemän minuutin mitastaan huolimatta ensimmäinen rautateiden toimintaa esittelevä dokumentaarinen kokonaisesitys, jonka kuvakulmia ja ääniraitaa oli selvästi mietitty tarkkaan. Sodan aikana valmistui pitkäksi dokumentiksi tarkoitettu Sota ja rautatiet. Puolustusvoimain valmistamaa dokumenttielokuvaa kannattelee Eino Heinon taitava ja puoleensa tempaava kuvaus. Suunnitelman ja leikkauksen teki Veikko Sukanen, Veikko Itkosen selosti. Äänet ovat Kurt Viljan. Elokuvan ohjaajaksi on merkitty vain Huotari – liekö kyseessä pikemminkin jokin rautatieasiantuntija, emme tiedä. Eri muodoissa ollutta elokuvaa ei liene sodan aikana juurikaan levitetty, Rautatiehallitus kaivoi sen naftaliinissa ja sai elokuvatarkastamon hyväksynnän tälle 31 minuutin versiolle vuonna 1962. Sotaan liittyvät myös Suomi-Filmin kokoelmista löytyneet evakko- ja sotavankikuvat talvisodan ajalta sekä välähdykset Hitlerin vierailusta ja sodassa tärkeästä pesulavaunusta.

Sodan jälkeen pistäydymme hetkeksi Rovaniemelle, jossa Finlandia-Kuvan Holger Harrivirta kuvasi kaupungin tuhoja: mukaan sattuu räjäytettyjä raiteita ja katkaistu rautatiesiltakin. Euroopassa ei näyttänyt sen kauniimmalta, minkä Veikko Itkosen matkapäiväkirja todistaa vuonna 1948 elokuvan Tämän päivän Eurooppaa. Olot normalisoituivat vähitellen, ja rautateiden maailma liittyi osaksi ihmisten arkea sekä uutiskatsausten että valistuksen tasolla. Nähtävät otteet ovat eri vuosien Finlandia-katsauksista ja valistuselokuvasta Lapsemme liikenteessä (1950), jonka Harry Lewing ohjasi. Myös näytelmäelokuvat löysivät rautateiden viehätyksen: pääaiheena juna oli Raoul af Hällströmin ohjaamassa elokuvassa Pikajuna Pohjoiseen (1947) ja Ville Salmisen klassikossa Lentävä kalakukko (1953), josta trailerinäytteemme on. Ajallisesti näiden väliin sattuu kolmaskin rautatie-elokuva, Hannu Lemisen rakkausdraama Ratavartijan kaunis Inkeri (1950). Valistavaan elokuvaohjelmistoon kuului myös Suomen rautatieläisten liiton tilaama elokuva Selvä junalle 61, jonka näkökulma oli ruohonjuuritasolla. Ohjauksen teki Osmo Lampinen, alun jopa film noirista vaikutteita saanut kuvaus Heimo Palanderin.

Reino Helismaan esitys Meksikon pikajuna (1949) on alun perin saksalaisen Gerhard Mohrin sävellys Orient Express. Itämaista Meksikon tunnelmiin siirtymistä helpottaa koosteemme lopuksi Reino Niinirannan animaatio vuodelta 1969.

7.11.2012 Ilkka Kippola ja Jari Sedergren

Tilpehööriä

Kuukaudet vierivät tänä syksynä nopsaan. Silti ehdin vierailla kaksi kertaa juuri päättyneillä kirjamessuilla. Molemmilla kerroilla törmäsin tietysti tuttuihin, mikä on aina mukavaa, mutta muuten haahuilin sinne tänne vähän toimettoman oloisena. Ikään kuin fiiliksessä, että tämä on nähty.

Ehkä se vain johtuu siitä, että pää on tyhjä. Kirjahanke on hektisimmillään, mikä on näkynyt mm. tämän blogin täydentämisessä. Maanantaiaamun sähköpostilaatikossa on viesti, jossa kysytään uteliaana, onko valmis jo. Paremmalta näyttää, isot asiat ovat jo pitkälle kunnossa, mutta ei, ei se ole vielä kypsä. On paljon pientä tilpehööriä tehtävänä. Yritän palailla aktiivisten kirjoittajien joukkoon taas lähiaikoina.

Villejä lohia

Entisten lohijokien äärellä lapsuuteni asustaneena en tiennytkään, että lohet voivat olla nykyään myös villejä. Kala-allergikkona en ole sitten lapsuusvuosien piitannut kalastuksesta enkä edes kalaruoasta ja olenkin hyvillä mielin voinut julistautua kalansuojelijaksi. Miksi sitten tämä kirjoitus? Jostakin käsittämättömästä syystä minua kehotettiin kapakassa kirjoittamaan "Norjan villeistä lohista", joita pyytäjä oli ollut nostelemassa pohjoisilla kalajoilla ja piruuttani sanoin, että jos tarjoat tuopin, niin kyllähän sitä jutun saa aikaiseksi vaikka sähkötolpasta. Yllätys oli se että tuoppi tuli. On päivitettävä tietojaan.

WWF näyttää aloittaneen helmikuussa 2012 kampanjan, jossa ihmisiä kehotetaan olemaan ostamatta Itämeren villilohta. Syynä järjestön arvio siitä, että määrätty kalastuskiintiö on liian suuri. Ellen nyt aivan väärin muista ulkoa kiintiö oli viimeksi 12 281 kappaletta - luku on sinnepäinen, mutta yhden kappaleen tarkkuudella se joka tapauksessa on virallisiin pöytäkirjoihin kirjattu. Järjestön arvion mukaan kiintiö pitäisi puolittaa. Käytännössä Suomi on ostanut ylimääräisiä kiintiöitä Liettuasta - viimeksi kauppaan kuului 5000 lohta. Villilohi on kuitenkin kasvatettua lohta ekologisempi vaihtoehto, kun ottaa huomioon ympäristö- ja energiakuormituksen. Lisäksi villilohta pyydetään enimmäkseen siimalla ja rysällä, jotka ovat melko "vihreitä" pyyntitapoja.

Kauppaliikkeistä HOK-Elanto sai kovaa kritiikkiä "kiintiön puitteissa myytävän" villilohen kaupasta, kun leffoista tuttu näyttelijä Jasper Pääkkösen sitä vaati lopetettavaksi julkisuudessa. Kilpaileva ketju Kesko kiirehti ilmoittamaan, ettei se myy WWF:n kalastusoppaan "punaisen listan" kaloja. Listalla on uhanalaisia lajeja. Kauppaketjut pelkäävät aiheestakin viherhenkisiä boikotteja.

Isojen ketjujen empiminen on sitten ruuhkauttanut muut myyjät, ja heinäkuussa lehtitietojen mukaan Itämeren villilohta on kaupattu herkkusuille käsittämättömään neljän euron kilohintaan. Pohjoisessa boikottia vähän ihmetellään, tämän kevään suuret saaliit kun ovat peräisin taannoisista istutuksista - mereen viskottiin nelisen miljoonaa lohenpoikasta. Lehtiin vuodatetaan juttuja kuinka tiskeillä käy vielä suurempi kuhina kuin pyydyksissä.

Neljän euron kilohinnalla kuluttajaa tuskin pelottaa edes lohen dioksiinipitoisuus, joka on kuitenkin sen verran suuri, että viikottaisksi annokseksi suositellaan vain 50 g. Kalan syömisen terveyshyödyt ovat kuitenkin suuria. Ympäristön eroista kertoo se, että Norjan rannikon villilohi on huomattavasti vähemmän dioksiinipitoista. Terveyden kannalta kannattaa suosia ahventa.

Norjassa villilohen pyytäminen kiinteillä pyydyksillä on hyvin rajoitettua, sitä saa tehdä vain kesä-heinäkuussa. Lohijoillekin urheilukalastajilta ja turisteilta vaaditaan maksullinen lupa. Tänä vuonna lohia pyydetään Suomen, Norjan ja Venäjän yhteisen EU-rahoitteisen Kolarctic Salmon -hankkeen kolmivuotisiin tutkimuksiin.  Geneettisen tutkimuksen osaamista hanke on saanut Suomesta. Hankkeen tavoitteena on kehittää yhteinen kalastuksen säätelysuunnitelma Pohjois-Atlantin lohikannolle. Se on hyvää ja kestävää Pohjoismaista ja arktista yhteistyötä.

(Kalansuojeluhenkiset kiitokset tuopin lahjoittajalle.)

Nuori Helene Schjerfbeck - dokumenttielokuvaa

Helene Schjerfbeck (1862-1946) on tulossa käymään 150-vuotissynttäreidensä kunniaksi. Ateneumin taidemuseossa avautuu kesäkuun alussa lokakuun puoliväliin kestävä, laajin koskaan esillä ollut Schjerfbeck-näyttely. Nähtävillä on yli 300 teosta taiteilijan kaikilta kausilta. Pikkulinnut ovat laulaneet, että mukana on harvinaisuuksia yksityiskokoelmista. Harvoin nähdyt työt valottavat erityisesti Scherfbeckin saamia vaikutteita kansainvälisiltä mestareilta.Näyttelyn on kuratoinut Ateneumin intendentti, Schjerfbeckin taiteen asiantuntija Leena Ahtola-Moorhouse.

Näyttelyn käsittääkseni varsin edullisen pääsylipun hintaan sisältyy mahdollisuus katsoa myös toimittaja Charlotte Airaksen ohjaama dokumenttielokuva Nuori Schjerfbeck. Ranskassa ja Englannissa kuvattu vajaan tunnin mittainen dokumentti rajaa kohteeksi taitelijan "kasvuvuodet modernismin uranuurtajaksi 1880-luvulla". Kävin katsomassa Ranskassa ja Englannissa kuvatun elokuvan ensi-illassa viime viikolla.

Etukäteen kahvipöytäpohdiskelussa esille tuli useitakin mahdollisuuksia haarukoida taiteilijan elämää valkokankaalle. Kun elokuvan ohjaa toimittaja, sen on kuvannut taidemaalarinakin taitojaan väläytellyt Timo Peltonen ja tuottanut historioitsijan koulutuksen saanut Kaarle Aho (Making Movies Oy), oli kiintoisaa nähdä, mihin suuntaan dokkarin menojalka kääntyy.
Onko luvassa perinpohjaista historiallista esittelyä, taiteellis-visuaalista kuvailoittelua vai onko ratkaisu selkeä juonitarina?

Elokuvan nähtyään on helppoa sanoa, että toimittajuus vei voiton. Nuori Schjerfbeck on viimeistä piirtoa myöten perinteinen dokumenttielokuva. Se ei kokeile, ei hätkäytä, vaan etenee varsin tasaisesti, sanoisinko tutulla tavalla kirjesitaattien, rauhallisen kauniin musiikin ja perussydänrytmisen kuvakompin varassa.

Kimmo Kohtamäki tekee leikkaajana varmaa työtä, mutta on pidättäytynyt enemmistä kokeiluista. Elokuvan luonteen mukaisesti kuvaaja pysyttäytyy ulkokuvissa useimmiten lähes still-kuvan kompositioiltaan moitteettomissa, mutta hieman pysähtyneessä tai ehkä laajentaen hitaasti soljuvassa maailmassa. Jopa digikameran maailmalle nykyään niin tunnusomainen katseen tarkennus, fokuksen ja tarkennuksen siirtyminen, on valikoitunut lopulliseksi otokseksi vain harvoin. Elokuvasta on tunnusomaisimmillaan kyse silloin, kun Peltonen lähestyy taideteoksia uteliaasti ja tutkiskellen, kameran linssillä hyväillen kuin pensselillä ikään. Katsojakin huomaa, että sen on täytynyt olla mieluinen tehtävä. Olisiko sille voinut antaa tilaa enemmänkin?

Kysymys historiallisuudesta läpäisee elokuvan teemat, joita on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen kysymys kumpuaa taidehistorian tulkinnoista: Onko taiteilija omaksunut modernismin periaatteet jo aikana, jolloin modernismi ei ole vielä lyönyt itseään läpi.

Ohjaaja käyttää varsin paljon energiaa todistaakseen Schjerfbeckin nuoruuden työt jollakin tapaa poikkeuksellisiksi tai pitkälle vietyjä modernistisia elementtejä sisältäviksi edeltäkävijän töiksi. Todistelu maistuu väliin hieman todistelulta, varsinkin luonnostöiden kohdalla, sillä elokuva selkeästi välttelee esittelemästä sitä taiteellisen maailman muutoksen kontekstia, johon Schjerfbeckin työt omana aikanaan asettuivat. Aivan avant gardea ei Schjerbeck tainnut kuitenkaan ollut, vaan vastaavia esimerkkejä olisi löydettävissä pilvin pimein ajan taiteesta. Mutta argumenttina se on mainio keskustelunaihe!

Elokuvan kertomuksellisuutta tavoittelee sisään rakennettu tarina siitä, kuinka sairaalloisesta perheestä tullut Helene on lähellä löytää onnen tuntemattoman "englantilaisen miehen" avulla. Draamaa syntyy, kun hän menettää elämänsä miehen. Ehkä hän erakoitui juuri tämän vuoksi - hän asui yksin viimeiset vuosikymmenensä. Helenen nuoruuden tuntemattomaksi jääneitä miehiä on ehkä useampia, ehkä vain yksi, eikä dokumentti kaihda vaivaa näitä jäljittäessään. Minän, ruumiin ja "toisen" henkilöhistoriallinen juonitus on epäilemättä elokuvan populaari punainen lanka, eikä suinkaan vailla mielenkiintoa. Tirkistelyyn asti elokuva ei sentään mene. Sen sijaan jo parin vuosikymmenen ajan esillä ollut kysymys henkilökohtaista laajemmin naistaiteilijoista ja naistaiteilijuudesta on oikeastaan dokumentissa taka-alalla.

Historiallisesta perspektiivistä elokuva rajaa katseensa varsin tiukasti nuoruuden vuosikymmeneen Ranskassa ja Englannissa. Sanomatta jää esimerkiksi se, että Schjerfbeckin tunnettuus, jota elokuva pitää ikään kuin itsestään selvyytenä, perustuu taidekauppias Gösta Stenmanin aloitteellisuuteen. Toki se on dokumentin aikajänteen ulkopuolella. Stenman järjesti ensimmäiset Schjerfbeck-esittelyt Suomessa 1910-luvulla, mutta kansainväliseen tunnettuuteen tie avautui lopullisesti, kun erakoituneen taiteilijan laaja yksityisnäyttely sai Tukholmassa innostuneen vastaanoton vuonna 1937. Taitavaksi aikalaisten tunteman Schjerfbeckin yksittäisiä töitä oli tietysti nähty Euroopan areenoilla varsinkin hänen aktiiviaikoinaan.

Helene Schjerfbeckin maailmanlaajuinen läpimurto on viime vuosien perua. Pariisissa, Hampurissa ja Haagissa vuonna 2007 esillä olleet näyttelyt keräsivät yli 350.000 kävijää. Ateneum epäilemättä täyttyy ilta toisensa jälkeen.

Laajan näyttelyn katsomiseen kannattaa varata aikaa niin, että omaksumista helpottavan ja perspektiiviä antavan Nuori Schjerfbeck -dokumentin voi käydä katsomassa kokonaisuudessaan. Televisiokin esittää dokumentin ruotsinkielisellä femma-kanavalla juuri ennen kesäkuun puoliväliä.

Julkaistu aiemmin Uuden Suomen blogissani.

Television kaukosäädin

Päivän hätkähdyttävin uutinen oli epäilemättä tieto yhdysvaltalaisen keksijän Eugene Polleyn, 96, kuolemasta. Polleyn käytännöllinen keksintö istui modernin sohvaperunan käteen paremmin kuin hansikas konsanaan. Flash-matic, television kaukosäädin, tuli ihmiskunnan pitkäaikaiseen käyttöön vuonna 1955. Sen syrjäyttää todennäköisesti joku kännykän seuraajista.

Flash-matic oli ensimmäinen langaton kaukosäädin. Viisi vuotta aiemmin markkinoille oli tullut käytössä hankalaksi osoittautuneen kaapelin varassa toimiva ohjain Lazy Bone. Kauko-ohjaamista oli toki harrastettu aiemminkin. Natsit ohjasivat toisen maailmansodan aikana moottoriveneitä kauko-ohjaimilla. Sodan jälkeinen rauhanomainen käyttö liittyi lähinnä automaattisiin oviin esimerkiksi autotallissa.

Asiaan liittyvä patentti Yhdysvalloissa (U.S. Patent 613809) oli vielä varhaisempi, amerikanserbialaisen Nikola Teslan keksintö vuodelta 1893. Thomas Edisonin laboratoriossa työskennellyt Tesla tunnetaan yhtenä radion keksijöistä. Mutta sitäkin kestävämmin maailmaan on epäilemättä vaikuttanut hänen keksintönsä vaihtovirta.

Polleyn Flash-matic perustui television nurkkiin asennettuihin neljään valokuvakennoon. Katsoja käytti laitteen lähettämää valonsädettä aktivoidakseen kontrollitominnot, joiden avulla kuva ja ääni voitiin panna päälle ja pois, mutta laitteella voitiin vaihtaa myös kanavaa molempiin suuntiin. Laitteen ongelma oli se, että aurinkoisin päivinä se ei toiminut tai auringonsäde saattoi vaihtaa kanavia kuin itsekseen.

Markkinoilla Flash-matic ei ollut johtava malli pitkään. Sen korvasi tohtori Robert Adlerin
keksintö Zenith Space Command, joka saatiin kaupalliseen tuotantoon 1956. Neljännesvuosisadan kauko-ohjainmarkkinoiden johtomerkki toimi yliäänillä. Se oli hyvin kallis ennen kuin transistorit saatiin elektroniikan käyttöön 1960-luvulla.

Helatorstai ja helluntai tänäkin vuonna

Facebookin viime päivinä kuhisevin piiri on television blogiohjelman innoittamana ja jopa henkisenä vastavoimana syntynyt muistelusivusto, joka kantaa arvokkaasti Wanhan Blogistanin nimeä. Siellä on kehotettu bloggaamaan ja juuri se oikeuttaa pieneen korjailtuun uusintaan vuodelta 2005, sillä seitsemässä vuodessa kaikki muuttuu muuksi.
En uskonut silloin enkä nytkään, että tämä helatorstain ja helluntain ero oikein hallussa. Helatorstai oli aiemmin Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivä, kalenterissa se laitetaan mekaanisesti aina samalle paikalle, 40 päivää pääsiäisen jälkeen. Sanassa oleva "hela" viittaa ruotsin pyhää merkitsevään sanaan "helg", alunperin "haelghi".

"Nykyiselle ajalle kuvaavaa on," Kustaa Vilkuna kirjoitti 1973, "että [-- --] tämä vanhan kansan pyhin juhla siirettiin 1973 paikaltaan lauantaihin, jotta olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko." Tästä syystä helatorstaista tuli muutamaksi vuodeksi helalauantai ja "Kristuksen taivaasen astumispäivä". Pyhiin on kajottu kolmesti. 1955 työmarkkinajärjestöjen aloitteesta Marian ilmestyspäivä siirtyi sunnuntaihin, juhannus ja pyhäinmiestenpäivä lauantaihin. Työmarkkinajärjestöjen aloitteesta päätettiin vuonna 1972, että loppiainen, helatorstai ja 2. helluntaipäivä muutettiin launtaipyhiksi . Vuonna 1992 sitten loppiainen ja helatorstai saivat palata alkuperäisille paikoilleen.

Helatorstaina "ei kasva ruoho maassa, ei lehti puussa, eivätkä kuninkaan myllyt pyöri" sanottiin Nivalassa. Vanhana aikana helatorstaina poltettiin helavalkeita, ensin torstaina ja sitten uudelleen lauantaina. Christfrid Ganander kirjoitti vuonna 1789: "Suomalaiset, varsinkin Hämeessä ja Turun seudulla, panevat silloin toimeen leikkejä, leikkivät Hiippaa, ovat leskisillä jne., tanssivat tulien ympärillä pelloilla ja vihreissä metsiköissä... Näitä ilotulia, joita monin paikoin tehdään pelloille ja aukeille kentille, sanotaan helawalkiaksi, joiden ääressä väki, varsinkin hattulan pitäjässä Hämeessä huvitteleiksen hyvällä oluella, soittaen ja hypellen." Kuuluisin paikka tämmöisille kyläjuhlille on ollut Sääksmäen Ritvala: "Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hedelmiä antamasta, silloin kun kansa näihin kyllästyypi, tai vanhan tapansa heittää", Gottlund kirjasi ylös vuoden 1824 julkaisussaan. Asiaan kuuluvat kulkueet hävisivät 1860-luvulla tullaakseen takaisin nuorisoseuraliikkeen piirien aktivoituessa 1900-luvun alussa.

Hiippa lienee harvemmalle tuttu leikki. Siinä valitaan näkki, joka vartioi ”hiippaa”, esim. pihakoivua (tai lipputankoa), jonka ympärille piirretty 2-5 metrin kehä. Toiset koettavat koskettaa viisaasti ja vikkelästi liikkuen hiippaa välttäen samalla joutumasta näkin koskettamaksi. Se joka onnistuu koskettamaan hiippa vapautuu pelistä. Jos kaikki onnistuvat tekemääns sen, entinen näkki jatkaa virassaan, muutoin näkin koskettama leikkijä jää näkiksi. Leikki alkaa alusta, kun näkki vaihtuu. . G. Porthanin mukaan suomalaisilla ei ollut omaperäistä sanaa tanssille, vaan he käyttivät siitä sanaa hiippa. Niinpä kun 1960-luvulla järjestettii bailut sanottiin, että järjestetään hipat. Siksipä nykysuomen sanakirjassakin sanotaan hiippa=hippa.

Nuorten naisten laulava kulkue liittyy Keski- ja Etelä-Euroopan traditioihin, ennen muuta roomalaiskatolisen kirkon rukouskulkueseen. Helkavirsillä - joita siis ei ole alunperin tehty helluntaita varten - on vahvasti kristillinen sävy, ja ne esitettiin kulkueen alussa ja lopussa. Keskellä mahtuivat sitten opetusvirret: sovitusta etsivästä epäsiveellisestä Magdalenasta, uskollisen rakkauden esikuvasta Inkeristä, turhamaisesta ja herkkäuskoisesta Annikaisesta.

Tulien polttamiset ja kulkue eivät kuulu samaan juhlasikermään, vaan ovat sattuneet samalle päivälle. Juhlassa ei ole mitään "pakanallista".

Helluntaita (sunnuntai 15.5.) vietetään kristillisen kirkon syntymäpäiväjuhlana: helluntai päättää pääsiäisen pyhäjakson ja sijoittuu kalenteriin 50 päivää pääsiäisen jälkeen. Raamatun tapahtumana tämä kirkon juhla perustuu siihen, että opetuslapset saivat helluntaina pyhän hengen vuodatuksen.

Kansatieteellisesti katsoen helluntai on juhlapyhänä noin sata vuotta helatorstaita nuorempi. Sen kansatieteellinen merkitys liittyy lähinnä kesän sääoloihin: "Minkälainen on helluntain lauantai, sellainen on koko kesä" tai "jos helluntaina sataa niin sataa joka pyhä juhannukseen saakka", "Jok' ei helota helluntaina, se ei helota koko kesänä" ja "Helluntain paisteet on koko kesän paisteet".

Osa säävertauksista ulottuu seuraavaan talveenkin. Kun toisteita ei ole kovin paljon tavattu, on sitten päätelty, että tämä enne on kirjallista perua, teema on tavattu ensimmäisen kerran vuoden 1773 "Talon-Pojan Sää- eli Ilma-kirjassa", joka alaotsikkonsa mukaan "sisällänsä pitää muutamia kauniita Opetuxia, Kuinka wuoden juoksu, ajat ja muutoxet, yhdestä wuodesta toiseen tunnettaman pitää." Painoksia sille kertyi jo ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaksikymmentä. Suomessa tunnettiin myös ruotsalaiset sääkirjat, jotka ovat taas peräisin Tanskasta (1597) ja edelleen Sveitsistä (Basel 1508). Versioita löytyy ranskaksi (1542), englanniksi (n. 1550), tsekiksi (1558).

Nämä kuitenkin olivat varsin vähän vaikuttavia talonpoikien elämässä, sillä heillä oli omat tapansa katsoa ajan kulkua. Helluntaina tarkkailtiin tähkää syysviljan korresta ja pohdiskeltiin kärpästen ja paarmojen ilmestymistä ihmisten ja eläinten kiusaksi.

Helluntaina ruokavarastot olivat usein loppu eikä maa tuottanut vielä syötävää. Kun nykyään sanomme kepeästi vatsa täynnä "Kesä keikkuen tulevi", siitä on jäänyt virkkeen loppuosa "suvi suuta vääristellen" pois. Suu vääristyy nälästä ja sen kivusta. Nykyisin ei toistella vielä selvempää tarinaa kevään, kesän ja nälän kierrosta: "Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi." Vasta juhannus on vapautus nälästä.

Nälkää karkoittivat ennen muuta munat ja maito, jota alkukesän ruohosta herumaan ryhtyneet lehmät tuottivat paarmoista huolimatta. Helluntai oli Etelä-Pohjanmaalla yksi vuoden juustopäivistä, emäntä antoi sille kullekin talon asukkaalle neljänneksen juustoa. "Kukaan ei saanut jäädä verikorvaksi eli osattomaksi", Vilkuna kirjoittaa. Munat olivat parhaimmillaan munamaidossa erityisesti Satakunnassa ja Hämeessä. Ne eivät tietenkään olleet kananmunia, vaan vesi- ja metsälintujen pesistä löydettyjä. Ui on nimeltään tätä tarkoitusta varten kehitetty vesilintujen "munituspönttö". Niistä saatiin helluntain munakokkeliaineksetkin.

Helluntaisauna on yksi juhlan osa. Koivun lehdet ovat tulleet esiin, uusilla vastoilla kelpaa silloin vihtoa. "Helluntaina, lauantaina, uusi vihta vihdotaan, rieskavelli keitetään, lehmä aholle ajetaan." Vasta heitettiin sitten alastomana pihalla ollessa saunan katolle ja sen asennosta ennustettiin. Puolison suunta, palvelijan työn jatkuminen, uuden työn löytymisen ilmansuunta ja jopa kuolema, jos vihdan tyvi osoitti kirkkoa tai hautausmaata kohden, olivat mahdollisia kysymyksiä.

Saunominen oli tietysti naimaonnen nostattamissauna, puhutaan lemmen- eli neidiskylvyistä. Neito kylvetään ja lemmennostosanat kuuluivat: "Nouse lempi liehumahan, kunnia kapuamahan." Usein järjestettiin myös tansseja, pohjoisessa naimattomat tytöt sanoivat usein: "En joutunut joululle, enkä päässyt pääsiäiselle, vaan kyllä hellun helluntaille." Viitattiin myös siihen, että maailma muuttuu nopeasti: "Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva." Tyttöjen kilpa sopivista miehistä johti siihen tunnettuun sanontaan, jossa kehaistaan: "Heilani on kuin helluntai".

"Miksi tytöillä oli juuri helluntaina kiire," Vilkuna kirjoittaa, "selviää, kun tiedämme, että helluntai oli se päivä, jolloin pojat katselivat itselleen mielitiettyä, ja kävipä usein niin, että kesäheilasta tuli morsian ja syksyllä sitten aviovaimo." Pojat siis katselevat, tytöt puhuvat ja suunnittelevat.

Niinpä niin. "Kun ois kesä ja helluntai eikä milloinkaan talvi ja maanantai."

Lähteet:
Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. 20. painos. 0tava 1997
Sirpa Karjalainen, Juhlan aika
Hippaleikkejä Keski-Suomen museon toimittamilla sivuilla: http://www3.jkl.fi/ksmuseo/paivaeilisessa/paja/pajat/onleikk/teh.html

Elokuvissakäynnin vaaroja

Jos kysyttäisiin elämän vaaroista, harva vastaisi elokuvissakäynnin kuuluvan niihin. Sensuuritutkijan taustalla tietysti osasin arvata, että toisten moraalia mieluusti vartioivat laskivat vuosikymmenet elokuvan varsinkin nuorilla vaarallisiin harrastuksiin, mutta nyt internet on tainnut viedä harhapolkuhoukuttelijain ykkössijan. Ja senkin arvasin, että onnettomuuksia on sattunut, tulipaloista pommituksen tuhoihin.

Kavan kirjastosta sain aamutuimaan mukaan Belfastin yliopiston elokuvatieteen professori Gary D. Rhodesin pelottava kirja The Perils of Moviegoing in America, 1896-1950. Suomennettuna se olisi osapuilleen "Elokuvissakäyntien vaarat Yhdysvalloissa" mainittuina vuosina. Kirja tekee selväksi, että ensimmäisenä viitenä vuosikymmenenä riskit toteutuvat harvinaisen usein.

Tulipalot olivat vaarallisia elokuvateattereissa, se tiedettiin Suomessakin jo 1800-luvulla. Muistan kirjoittaneeni itsekin dokumenttielokuvan historiaan noiden aikojen huhusta, jossa palonarka nitraattifilmi pelotti jonkun sattuneen katastrofin jäljiltä yleisön eläwien kuwien näytöksistä niin, että järjestäjän piti mainostaa lehdessä näytösten olevan turvallisia. Mutta kummat olivat oikeassa?
"Auringonvaloa tarvitaan elokuvien kuvaamiseen, pimeyttä niiden esittämiseen", kirjoitettiin 1896 New York Timesissa. Eipä aikaakaan kun uutispalstoilta voitiin lukea täyteenpakatun elokuvasalin pimeydessä syntyneestä paniikista, jossa "monet naiset pyörtyivät, toiset tulivat hysteeriseksi ja ovilla oli hirmuinen ryysis". Paniikki syntyi kahden miehen aloittamasta tappelusta salissa.

Kukaan ei tuolla kertaa kuollut, mutta kirjan valokuvat kertovat karua kieltään tulipalojen synkkyydestä. Washington DC:ssä Knickerpocker-teatterissa menehtyi vuonna 1922 peräti 98 katsojaa. Suomen Tampereella riskit toteutuivat elokuvateatteri Imatrassa vuonna 1927. Tuleen projektorissa syttyneen nitraattifilmin aiehuttamat liekit levisivät nopeasti ja tulisen saliin loukkuun jääneistä menehtyi 20 heti, yksi myöhemmin palovammoihin sairaalassa. Loukkaantuneitakin oli 27.
Nitraattifilmin vaaroista kuumien koneiden ja kinohiilien kirkkauden aikakautena kertoo hyvin se, että elokuvateattereissa Yhdysvalloissa kirjan käsitteleminä aikoina oli yli 1000 tulipaloa. Vaikka erilaisia "turvafilmejä" kehiteltiin jo 10-luvulla, päästiin ongelmasta vasta vuoden 1946 käyttöön otetun asetaattifilmin avulla. Suomessa siihen siirryttiin kokonaan vuonna 1952.

Elokuvateattereissa tapahtuneet sadat ryöstöt lakkasivat Yhdysvalloissa vasta 1940-luvulla. Pahimmassa aseistauneet rosvot, joita oli peräti kahdeksan, tyhjensivät 2500-päisen katsojakunnan kuin junaryöstössä ikään. Taskuvarkaudet olivat arkipäivää, mutta varsinkin lama-aikoina myös elokuvissakävijöitä ja elokuvateattereiden kassoja ryöstettiin, joskus hyvinkin väkivaltaisesti. Murtomiehet kävivät yöllä teattereiden kassakaapeilla. Eikä aina tarvinnut mennä teatteriin asti, sillä kassoja jouduttiin viemään pankkeihin ja matkalla sattoi sattua mitä vain. Kirjaan on otettu mukaan myös muutamia epäonnistumisia ja selvittämisiä.

Vuosina 1912-1941 Yhdysvaltojen elokuvateattereissa tapahtui satoja räjähdyksiä. Englannissa natsien pommitukset sulkivat yli 300 elokuvateatteria, pahimmassa tapauksessa Portsmouthissa 50 kuoli täysosuman tullessa. Suomessakin ilmapommituksen vaarat tiedettiin. Marraskuussa 1942 lentopommi surmasi Helsingissä 45 ja haavoitti 120 lasta ja aikuista elokuvateatterin edessä keskellä Helsinkiä. Yhdysvalloissa sotapommituksia ei ollut ja monet tapauksista olivat onnettomuuksia, kaasun tai jonkin muun räjähdettyä.

Mutta kyllä terroritekoja tehtiin elokuvateattereissakin. Osassa kyseessä oli kiristystä tai kostoa tehostava pommitus. Pommit eivät onneksi aina olleet vaarallisia vaan hajupommien tapaan aiheuttivat lähinnä pahaa mieltä. Kyynelkaasu oli jo vakavampaa, kuten tietysti syntynyt paniikki aina ahtaissa tiloissa. Poliittista taustaa oli niissä tapauksissa, kun pommit räjähtelivät ammattiyhdistysväen ja ahneena pidetyn teatterin johdon välisten ongelmien käytyä ratkaisemattomiksi. Kun äänifilmi alkoi syrjäyttää orkesterit teattereissa, tapahtui reilussa vuodessa 1929-1930 peräti 40 hyökkäystä elokuvateattereihin. 1930-luvun suuri lama aiheutti paljon protesteja ja hyökkäyksiä elokuvateattereissa. Mukaan on tietysti laskettava myös yksittäiset tapot ja murhat, joita elokuvateattereissa tehtiin veitsillä tai ampuma-aseilla.

Rhodesin omaperäinen kirja kulkee hienolla tavalla elokuvahistorian laidoilla. Samalla se on ennen käsittelemätön pala kaupunkien historiaa ja elokuvateattereiden roolia urbaanissa ympäristössä. "A mesmerizing page turner", kuten arvostamani elokuvahistorioitsija Charles Musser kirjasta sanoo omassa arvostelussaan. Laittamattomasti sanottu.

Lyhytelokuvien kaanon - Orionissa keskiviikkona

Digitalisointi on päivän sana. Siksi suunnittelimme arkistokollegani Ilkka Kippolan kanssa noin vuosi sitten, että esittelisimme tämän vuoden keväällä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli Kavan esityksissä palkittuja lyhytelokuvia elokuvateatteri Orionin huipputasoisella digitaalisella laitteistolla Helsingissä.

Pari viikkoa sitten ensiesityksessä niitä jo olikin ja jälki valkokankaalla oli kokeneemmankin katsojan silmään mainiota. Mutta oli myös teknisiä ongelmia, niin kuin uusien laitteiden ja systeemien kanssa silloin tällöin on.

Puolen tunnin värkkäämisellä asiat kuitenkin lutviutuivat ja esitys saatiin käyntiin. Odottelu sujui vilkkaassa keskustelussa, mistäpä muusta kuin digitalisoinnista.

Keskiviikkona 11.4. viiden aikaan iltapäivällä Orionissa (Eerikinkatu 15) vyöryy valkokankaalle uusi satsi palkittuja lyhytelokuvia nimellä Dokumentin ja lyhytelokuvan kaanon II. Esittelyvuorossa ovat 1960-luvun parhaat tai ainakin parhaina palkitut - niistä enemmän tekstissä tuonnempana.

Digitalisointi ei ole edennyt vielä näin pitkälle, mutta 35 mm:n pääosin priimakuntoista filmiä löytyy. Elokuvissa tärkeästä silmänvaraisesta tasosta ei tingitä. Mukana on myös ongelmien vuoksi viimeksi esittämättä jäänyt 1950-luvun värihelmi Sininen Saimaa.

Pieneen pääsymaksuun sisältyy elokuvien lisäksi ohjelmanumero, jossa tutkijakollega Ilkka Kippola esittelee filmit puhujapöntöstä avauspuheessaan, kuten meillä juhlallisuutta pilke silmäkulmassa tavoitellen on ollut tapana, joskus undergroundin yhteydessä jopa Suomen lipun viiriversion koristamana. Ainoa mikä seuroista puuttuu on yhteinen virrenveisuu ja puolitoista tuntia tanssia, mutta kyllä niitä ehtii omilla tahoillaan iltaseitsemän jälkeen harrastamaan.

Mutta tässäpä taustoitusta tilaisuuden puheelle:
"1960-luvun Jussi-palkittujen tekijöiden kärki puhkoi väylää elokuvateollisen ajan jälkeiselle lyhytkuvan suuntaukselle. Kaiken jo kokeneet Matti Kassila ja Aimo Jäderholm muuntuivat sulavasti ”auteur”-elokuvan tekijöiksi. Erkko Kivikoski otti vauhtia Pariisin kautta ja Lodzin elokuvakoulusta Puolassa. Juho Gartz, Sauli Rantamäki sekä Raimo Utrianen edustivat heti uuden polven tihentämää montaasia ja vastakohtien leikkiä. Kaikkiruokainen Risto Jarva sai vaikutteensa Ranskasta, New American Cinemasta, pop-taiteesta ja imagotietoisen tilauselokuvan uusista tuulista.

Suomalaisen dokumenttielokuvakameran virittäjistä merkittävin oli kuitenkin englantilaisen dokumentin Free Cinema -suuntaus. Sen elävä legenda Lindsay Anderson painoi meidänkin dokumentaristien tuotteisiin jälkensä. Takapiruista ehkä tärkein Suomessa oli Aito Mäkinen, Valio-filmin maahantuoja ja elokuva-arkiston pyörittäjä.

Erkko Kivikosken Tori oli vuonna 1962 Jussin ja Berliinin Hopeakarhun saanut arkidokumentti Helsingin kauppatorista aamusta iltaan. Kyseessä oli avainteos, joka mallinsi Andersonin vuorokausidokumenttien lineaarista tarinaa Mäkisen neuvosta. Päteväksi osoittautunutta lähestymistapaa sovelsi vuonna 1963 Jussi-raatia miellyttäneellä tavalla myös Matti Kassila. Kolmen kaupungin kasvot näytti, kuinka Turku, Tampere ja Helsinki heräsivät aamuun, tekivät sitten työtä, juhlivat, tanssivat, pariutuivat ja heräsivät uuteen päivään auringon noustessa.

Risto Jarvan Kitka oli tekijänsä veden ja värin kokeiluhenkinen tutkielma. Kari Rydmanin atomistista musiikkia imitoiden se etsi vapaan mutta kohta padottavan kosken virtaukselle tulkinnan ja hahmon. Lyhytkuva palkittiin Jussilla vuonna 1963. City-henkinen Kivimies yhdisteli puolestaan arvorakennusten dekoraatioita knallipäisen jazz-bändin vakavaan ja korkeaan, jos kohta katujen viliseviä näkyjä anarkistisiin juoksutuksiin. Sauli Rantamäen ja Martti Utriaisen taiteellinen silmä ja leikkaaja Juho Gartzin sakset saivat vetävästä lopputuloksesta vuoden 1964 pystin.

Vuonna 1965 oli vuorossa Ovi, ensimmäinen Jussi-palkittu lyhyt fiktio. Siinä Erkko Kivikoski puki ajan eksistentiaalisiin sävyihin muodikkaan selviytymistarinan, kameran esineellistämänä objektina Beckett-näyttelijä Pentti Siimes.

1960-luvun lyhytelokuvan agendalla otti paikkansa uudenlainen tilaajansa imagoa rakentava pr-elokuva, joka kuitenkin jätti tekijöilleen oikeuden valintoihin ja luoviin kokeiluihin. Tilaajansa tukevalla rahoituksella syntyi kaksi värille tehtyä ja visuaaliselta ilmeeltään ylivertaista dokumenttia. Aimo Jäderholmin Tekstiili oli Metsovaaran yrityskuva ja designesittely, joka palkittiin Venetsian teollisuuselokuvafestivaaleilla 1966 ja samana vuoden keväällä Filmi-Auran Jussilla.

Risto Jarvan Nainen ja yhteiskunta oli valmistuttuaan rahoittajansa Postipankin edistyksellisyyttä korostava oiva tavaramerkki, mutta samalla elokuvayhtiönsä Filminorin aito dokumentti ja feminiini - maskuliini –roolikeskusteluun istutettu ajankohtainen puheenvuoro. Elokuva näytti naisen tien aina varhaislapsuudesta perinteellisen roolin täyttymykseen, keskeisinä tekijöinään edullinen, mieheen tehoava ulkonäkö ja avioliiton kautta avautuva äitiys. Vastaavasti 1960-luvun mies nähtiin yhä ankkurissa kenttä-kasarmi- ja perheen elättäjä -akselilla. Ketseistä, sarjakuvista ja mainoksista, Hefnerin puputytöistä ja Botticellin maalauksista sekä dokumenttikatkelmista leikattu kollaasi sai vuonna 1968 koristeekseen ja arvonsa kruunuksi kipsisen Jussin."

- Ilkka Kippola ja Jari Sedergren, 11.4.2012

Tori
The Market Place
Suomi 1962. Tuotanto: Elokuva Oy. Tuottaja: Anelma Vuorio. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Musiikki: Heikki Laurila. VET: 21.11.1962/ 13736 – A – 275 m / 10 min (35 mm), mv.
Kolmen kaupungin kasvot: Helsinki osa
Three cities
Suomi 1962. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy . Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila, Matti Kurjensaari ja Olavi Puusaari. Kuvaus: Esko Jantunen, Kalevi Korte. Leikkaus: Matti Kassila, Kalevi Korte ja Esko Kahila. Äänitys: Lasse Hjort. Musiikki: Osmo Lindeman. Selostajat: Olavi Puusaari ja Paavo Noponen. VET: 04.12.1962 / 13833 –2535m / 93 m (35 mm). Osa: Helsinki 300 m / 12 min, mv.
Kitka
Kitka – a poem in living water
Suomi 1963. Tuotanto: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Kuvaus: Pertti Maisala ja Martti Saarikivi. Leikkaus: Risto Jarva. Musiikki: Kari Rydman. VET: 19.3.1963 / 14619 – Va 5 – 260 m / 9 min, väri.
Kivimies
Stoneman Stomp
Suomi 1964. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Martti Utriainen. Ohjaus, käsikirjoitus: Sauli Rantamäki ja Martti Utriainen. Kuvaus: Jukka Lampinen. Leikkaus: Juho Gartz ja Martti Utriainen. Äänitys: Tuomo Kattilakoski ja Matti Ylinen. Musiikki: DDT Jazz Band: Johan Sebastian Bach: Inventoo ja Nalle Nyman: Stoneman Stomp. VET: 22.12.1964 / 18263 – 10 % – 275 m / 10 min (35mm), mv.
Ovi
The Door
Suomi 1965. Tuotantoyhtiö: Filmiryhmä KLG. Tuottaja: Erkko Kivikoski. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erkko Kivikoski. Kuvaus: Virke Lehtinen. Leikkaus: Juho Gartz. Tehosteet: Matti Penttilä. Näyttelijä : Pentti Siimes. VET: 17.12.1965 /19327 – 10 % – 220 m / 8 min (35mm), mv.
Tekstiili
Textiles
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Sektor-Filmi. Tuottaja: Aimo Jäderholm . Tilaaja: Marjatta Metsovaara. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Aimo Jäderholm. VET: 22.12.1965 / 19339 – 10 % – 400 m / 14 min (35 mm), väri.
Nainen ja yhteiskunta
Woman and Society
Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Risto Jarva, Titta Karakorpi ja Anja Koski . Asiantuntija: Seppo Palosaari. Kuvaus: Antti Peippo, Lasse Naukkarinen. Kuvitus: Paul Osipow. Äänitys: Anssi Blomstedt ja Tuomo Kattilakoski. Musiikki: Otto Donner. Selostajat: Tytti Paavolainen, Reino Kekäläinen. VET: 08.01.1968 / 20183 – VV – 795 m / 28 min (35mm), väri.
ja ekstrana
Sininen Saimaa
Suomi
1955. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi. Tuottaja: Väinö Vento. Ohjaus ja käsikirjoitus: Väinö Vento. Kuvaus ja leikkaus: Unto Kumpulainen - Eastman color. VET: 14.12.1954 / 5362
– S – 375 m / 13 min (35 mm).

Rouva Presidentti elokuvateattereissa

Takatalven iskiessä aikaa voi hyvinkin viettää elokuvateattereiden kodikkaissa nojatuoleissa. Dokumenttien ystäviä on houkuteltu katsomaan eri rooleissa kokeneen elokuvantekijän Aleksi Bardyn ensimmäistä pitkää dokumentaarielokuvaa Rouva Presidentti, potpuria aiemman presidentin Tarja Halosen viimeisestä työvuodesta. Traileritkin ovat jo markkinoilla, joten olkaapa hyvä:
traileri Rouva Presidentistä.

Rouva Presidentin sanotaan olevan elokuva Suomesta, presidentistä johtajana ja naisesta instituution takana. Vaikka politiikan tekeminen on melko pitkälle rajattu elokuvasta pois, presidenttiyteen oleellisesti liittyvä johtajaluonne, josta julkisuudessa on vuosien varrella keskusteltu paljon, kyllä käy ilmi. Enemmän kuin persoonan yksityiskohtainen tarkastelu, joita lähikuvavalinnat korostavat, minua kiinnosti laaja kaari, joka elokuvaan syntyy kuin vaivihkaa. Tarkoitan siirtymää nuoruuden avoimesta rohkeudesta institutionaaliseksi vallankäyttäjäksi. Siitä saa irti aineksia myös persoonallisen tyylin arviointiin.

Anglosaksiseen tyyliin pieni kritiikki on paikoillaan. Sujuvista ja sinänsä todenmukaisista mainostermeistä huolimatta elokuva ei erityisemmin keskity johonkin valittuun teemaan: dokumentille tämä ei välttämättä ole eduksi ja selittynee paitsi ohjaajan kokemattomuudella ja lopullisen leikkauksen kiireestä myös kohteen ja kuvausryhmän kastierosta.

Kyse on seurantadokumentista, vaikka seuranta on väistämättä satunnaista ja rajattua, pääsyä suljettujen ovien taakse ei kerta kaikkiaan ole. Elokuvaan tästä teemasta jostain syystä otetussa kohtauksessa paljastuu, että vaikka aika ajoin presidentti vie ja kuvausryhmä vikisee, asiasta eivät kärsi lopulta muut kuin pelihousut - ja toisaalla ehkä hieman myös presidentin puoliso, joka ei pääse toteuttamaan omaa agendaansa, vaikka väliin haluaisi.

Jos Rouva Presidenttiä sitoo aikaansa jokin, se on yksilöllisen olemisen korostaminen - ulkopuolisia kertojia ei käytetä. Jo Urho Kekkonen totesi presidenttikausiensa puolivälissä, että presidentin virka on paska homma ja samanlainen vaikutelma syntyy elokuvan yksilöistä instituutioiden ja niiden muotovaatimusten puristuksissa.

Esimerkkejä elokuva antaa pilvin pimein. Tästä näkökulmasta kiintoisa dialogi syntyy Tarja Halosen poliittisesta agendasta naisen aseman parantamiseksi koko maailmassa ja yksilökohtaisesta pyrkimyksestä "vapauteen", joka tarkoittaa loppupeleissä instituutioon kahlitttujen rajoitusten vähentystä kausien loputtua. Mutta kuten elokuvassa vain vilahtava tyttären Annan sanoja lainataan, tosin toiselle kaudelle pyrittäessä, presidentti on aina presidentti, eikä pääse irti kautensa jälkeenkään. Samalla tavoin elokuva on kiinni instutionaalisessa - ehkä tarvittaisiin elokuva presidenttikauden jälkeisestä elämästä.

Elokuva ei vitsejä pursuile, mutta komiikkaa synnyttäviä tilanteita ohjaaja Bardy ja tuottajat Osku Pajamäki ja Miia Haavisto ovat valikoineet parhaan kykynsä mukaan niin kotimaisista kuin kansainvälisistäkin ympyröistä. Protokollat, diplomaattiset sanankäänteet ja kansainvälisen politiikan isot pyörät saavat aivan erilaisen hymyn kareen katsojille kuin ne saisivat asianosaisille tavanomaisen kanssakäymisen puitteissa esitetyn virkahymyn lisäksi.

Nämä ovat vaikeita asioita, sillä siinä koetellaan populismin ja vähän enemmän tietoa vaativan agendan eroja. Ottavatko tekijät kantaa: mielestäni kyllä, mutta silti katsojalle jää tilaa oman kannan ottamiseen tai kannan ottamatta jättämiseen. Ehkä se on dokumentille hyvä asia. Näkökulmia voi ottaa riippuen katsojan asenteesta ja tietotaitotasosta. Jokaiselle jotakin. Vaikka on suoraan sanottava, että elokuva ei visuaalisesti ole kummoinen, kyllä se uteliaisuutta herättää elokuvateatterikeikan verran. Kävinhän minäkin siellä.

Palkittuja lyhäreitä Kiasmassa

Kiasma-teatterin traditioksi muodostunut Tampereen parhaat -näytös kokoaa yhteen Tampereella palkittuja elokuvia nyt tulevana lauantaina 17.3. klo 14.00. Tämän vuoden näytöksessä nähdään kuusi palkittua elokuvaa.

Näytöksen ohjelmisto (esitysjärjestyksessä):

Parhaan fiktion palkinto
*Hiljainen viikko
Suomi 2011
ohj. Jussi Hiltunen

Kansainvälisen sarjan kunniamaininta
*A Resident of the City - Kujien asukki
Egypti 2011
ohj. Adham Elsherif

Parhaan animaation palkinto

*We´ll Become Oil - Öljysota
Ranska, Romania 2011
ohj. Mihail Grecu

Yleisöpalkinto
*Las Palmas
Ruotsi 2011
ohj. Johannes Nyholm

Risto Jarva -palkinto, kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten sarjan erikoispalkinto, nuorisotuomariston kunniamaininta
*Korsoteoria
Suomi 2012
ohj. Antti Heikki Pesonen

Kansainvälisen kilpailun pääpalkinto Grand Prix
*Posledný Autobus - Viimeinen bussi
Slovakia 2011
ohj. Martin Snopek, Ivana Laucikova

Sarjan kesto n. 1h 50 min.

Liput 7 euroa, myynnissä Kiasman Infossa.