Videolaitteiden historiaa

Tulee aina käytettyä ilmaisua siitä ajasta, kun videolaitteet tulivat kotikäyttäjien ulottuviin. Videot löivät läpi 1980-luvulla, mutta sen historia on jo reilusti vanhempi. Niinpä tutustuin videon historiaan. Tässä on varmasti puutteita ja virheitä, enkä panisi pahakseni, jos niistä minua ojennettaisiin. Myös hyviä linkkivinkkejä olisi kiva saada.

"Elektronisen kuvantoiston alalla äskettäin tapahtunut huima kehitys on lyönyt nopeasti leimansa paitsi opetusopillisiin näkymiin, myös viihdetelevision, television ja muidenkin joukkotiedustvälineiden melko välittömään tulevaisuudenkuvaan", Leo Nordberg kirjoitti Kinolehdessä vuonna 1971. Nordberg puhu "videolaitteiden vallankumouksesta", jolla tulisi olemaan suuri merkitys elokuvateatteritoiminnalle.

Videolaitteet tulivat kodinkonemarkkinoille vuosina 1971-72. Nordberg lanseerasi termiä "kasettitelevisio", mutta se ei yleistynyt. Nordberg puhui sujuvasti nauhurista: se oli tuttu termi televisiomiehelle. Ensimmäiset uutiskäytössä - siis studiosta ulos raahatut - olleet videolaitteet olivat muuten käytössä Biafran sodassa. Brittiläisen kuvausryhmään videokalusteet painoivat 20 000 kg. Kehitys oli siis huimaa.

Videolaitteistoilla oli englanninkielisiä nimiä useita, koska eri yhtiöt kehittelivät eri standardeja. VCR - Video Cassette Recorder olikin pitkään käytössä: se oli osa Philipsin tuotekehittelyä. "Philips suunnittelee nauhuristaan useampia er iversioita, joista kalleimpaan on kuulemma tarkoitus sijoittaa myös kellolaitteeseen kytketty värivastaanotin; tällä tavoin voidaan ohjelmia nauhoittaa ilman erilistä vastaanotinta ja esimerkiksi tallentaa toisen kanavan tapahtumia samanaikaisesti, kun varsinaisesta kotivastaanottimesta katsellaan joltakin muulta kanavalta tulevaa ohjelmaa." Kuulostaako digiboxin omistajalle tutulta tekstiltä?

Philips nimesi myös videokasettinsa samalla nimellä VCR. Kasetti oli neliön muotoinen ja siinä käytettiin puolen tuuman levyistä nauhaa, joka antoi mahdollisuuden noin tunnin ohjelman nauhoitukseen. Ensimmäinen laite tuli markkinoille vuonna 1972 Englannissa. Siinä oli ajastin. Kotikäyttöön 600 punnan laite oli liian kallis, mutta oppilaitoksiin pitkää nauhaa saatiin myydyksi: formaatin nimi oli VCR-LP.

Amerikkalaisen Ampexin yhdessä japanilaisen Toshiban kanssa kehittämä "Instavision"-systeemi oli lähellä Philipsin VCR:ää, mutta sen kasetti oli pyöreä ja kooltaan pienempi: halkaisija 11,7 cm ja paksuus 1,8. "Laitetta tullaan valmistamaan joko sekä nauhoitukseen että toistoon tai pelkästään toistoon ja niin mustavalko- kuin värikäyttöön."

Ampex oli alan uranuurtaja, sillä Charles Ginsburgin johtama tiimi oli rakentanut ensimmäisen käytännöllisen videonauhalaitteen (VTR = Video Tape Recorder) jo 1951, jolloin televisiokamerakuvaa ensimmäisen kerran kaapattiin magneettinauhoilla. Ensimmäinen laite maksoi vuonna 1956 vaatimattomat 50 000 dollaria. Se oli silloin aika paljon rahaa. Ensimmäiset kotikäyttöön tarkoitetut VCassetteR eli VCR-laitteistot olivat Sonylla myynnissä vuonna 1971. Sony oli markkinoinut VTR-järjestelmäänsä yrityksille, oppilaitoksille ja esimerkiksi lentoyhtiöille jo vuonna 1963, ensimmäinen kotikäyttöön tarkoitettu VTR, Sonyn CV-2000 tuli markkinoille 1964. Ampex ja RCA toivat omat mustavalko-VTR-laitteet myyntiin 1965.

Markkinat olivat 1970-luvulle tultaessa alkaneet tuottaa myös videokameroita, kuten Nordbergkin totesi: "Markkinoilla on jo nyt eräitä pienikokoisia kannettavia mustavalkokuvaukseen soveltuvia kameroita, ja väriversiot ovat aivan nurkan takana." Sony esitteli syyskuussa 1971 uuden formaatin ammattikäyttöön, hieman VHS:ää muistuttavan U-maticin, jota Suomessakin televisiotoiminnassa käytettiin vuosikaudet. Niiden kasettien aika alkaa muuten nykyään olla ohi ja ne olisi pian pelastettava. U-maticia käytettiin laitteilla, joiden tunnus oli VP 1100 ja VO-1700. Näitä ei paljon ole jäljellä.

Kysymys oli myös keksinnöistä. Pisimmälle oli ehtinyt vinyylille painetun LP: (Long Play, "pitkäsoittolevy")keksijä, unkarilaissyntyinen Peter Goldmark. Värikuvausjärjestelmien ja HiFi-äänentoistojärjestelmien spesialisti suunnitteli CBS:lle myös omaa videojärjestelmäänsä: sen nimeksi tuli sen julkaisuvuonna 1967 EVR, mikä tuli sanoista Electronic Video Recording. Väriversio tuli markkinoille maaliskuussa 1970.

CBS irtisanoutui EVR:stä jouluaaton aattona 1971 ja Motorola lopetti laitteiden toimituksen vuoden 1972 aikana. Tuotantoa suunnitetiin kuitenkin Japanissa, missä Teijin, ICI, Ciba-Ceigy, Hitachi, Mitsubishi ja Mainichi yhtiöt muodostivat yhtiön nimellä New International Electronic Video Cassette Company Nippon EVR. EVR Systems yhtiönä lopettiin Yhdysvalloissa marraskuussa 1974.

EVR:ssä vajaan yhdeksän millimetrin, erittäin hitaalle (1 din) filmille oli asetettu rinnakkain kaksi magneettijuovaa. "18 senttiä leveään ja 1,8 senttiä paksuun pyöreään kasettiin mahtui 60 minuuttia mustavalkoista ja 30 minuuttia väriohjelmaa; ensin mainitussa kumpikin kuvajuova koostuu mustavalkoruuduista, kun taas jälkimmäisessä on mustavalkokuva toisessa juovassa ja sen rinnalla kooditettu värisignaali", Nordberg valaisi järjestelmää. Käytetyssä hopeahalogeenifilmissä ei ollut rei'itystä, vaan sen keskellä sijaitsi jokaisen kuvaviivan kohdalla pienten neliöiden muodostama perforoitu synkronimerkkirata. Kasetti sisälsi 230 metriä filmiä, siihen mahtui 180 000 kuvaa kooltaan 2,5 x 3,3 mm. Niitä voitiin katsella kotivastaanottimen antenniliitäntään kytketyllä laitteella. Filmikuva muutettiin televisiokuvaksi ns. flying spot -menetelmällä (suom. valopistepyyhkäisymenetelmä)- eli periaatteessa lähes samoin kuin miten televisio kuvansa ruudulla esittää.

EVR mahdollisti still-kuvien katsomisen ja hidastukset: kuitenkin varsinainen still video tai digitaalikamera (Sony Mavican "single-lens reflex") oli käytössä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1981. Siinä käytettiin nopeasti pyörivää magneettilevyä, kaksi tuumaa kanttiinsa, ja sillä pystyi ottamaan 50 kuvaa, esittämään ne televiovastaanottimessa tai monitorissa tai printtaamaan.

EVR:n vika oli siinä, että se ei kyennyt nauhoittamaan, ainoastaan toistamaan. Näin se on nähtävä enemmänkin DVD-laitteen kuin videonauhurin edeltäjäksi. Monet suuret televisio- ja filmiyhtiöt ilmoittivat siirtyvänsä EVR-kasettien käyttäjäksi. Menetelmän edut olivat tuolloin hämmästyttävässä tarkkuudessa ja kopioinnin nopeudessa. EVR:ää pystyttiin kopioimaan 60 metriä sekunnissa, mikä oli paljon nopeampaa kuin mihin jouduttiin television käyttämien magneettinauhojen kanssa.

RCA (Radio Corporation of America) esitteli oman videolaitteensa, nimeltään Selecta Vision. Se käytti nauhamateriaalina PVC-muovia. Kuten EVR:ssä, tässäkin menetelmässä siirto filmimateriaalista tai kuvanauhalta kasetilla oli työlästä ja kalliita erikoislaitteita vaativaa. Välimateriaalina käytettiin 16 mm filmiä, jota nimitettiin värikoodimasteriksi. EVR:n repertuaariin kuuluivat 70 mm, 35 mm ja erittäin hyvänlaatuinen 16 mm: senkin prosessia luonnehdittiin erityisen monimutkaiseksi.

Selecta Visionin värikoodimasteria työstettiin ensin kehittämällä se. Seuraavana työvaiheena oli sen muutos hologrammimasteriksi eli sarjaksi interferenssikaavoja, joihin valettiin nikkelimatriisi. Poltto tapahtui lasersädettä hyväksi käyttämällä. Nikkelimatriisi syötettiin painovalssien välitse yhdessä samanlevyisen läpinäkyvän vinyylinauhan kanssa, jolloin saadaan syntymään holografinen nauha. Esityslaitteessa heikko lasersäde johdetaan kulkemaan nauhan lävitse yksinkertaiseen televisiokameraan, joka purkaa nauhalla olevan koodisanoman ja välittää sen valmiina kuvana vastaanottimeen. Selecta Vision oli markkinoiden tarjouksista halvin: yli keskimääräisen kuukausipalkan sekin.

Saksalainen Teldec-AEG-Telefunken kehitteli omaa kuvalevyään. Se oli hinnaltaan vain kolmanneksen edellisestä, joka oli taas kolmanneksen aluksi mainituista laitteista. "Mutta ei yksinomaan hinta, vaan koko vielä vähän aikaa sitten täysin utopistiseksi leimatun ajatuksen toteuttaminen on mitä suurimmassa määrin huomion arvoinen suoritus", Nordberg kehui saksalaissaavutusta.

Kuvalevyn kehittäminen vei viisi vuotta työryhmältä, johon kuului magnetofonin keksijä Eduard Schüller. Vaikeutena oli keksiä menetelmä, jonka avulla kyettiin saavuttamaan kuvantoistossa tarvittava vähintään kahden miljoonan jakson värähtelytaajuus sekunnissa. Vertailukohtana voisi olla tuonaikainen stereo-(vinyyli)levy, jonka värähtelytaajuuden yläraja oli noin 20000 jakson paikkeilla.

Kuvalevyn suunnittelijat kehittivät myös uuden kaiverrustekniikan, jolla yhdelle millimetrille voitiin sijoittaa 140 uraa - äänilevyn tavanomainen uratiheys oli siitä vajaa kymmenesosa. Kiekon pyörimisnopeus oli 1500 kierrosta minuutissa (äänilevyssä 45 tai 33 1/3). Tällä yhtälöllä saatiin tv-kuvaa varten tarpeelliset 3 miljoonaa värähtelyä sekunnissa, ja 30 cm:n levyn esityspituudeksi tuli 15 minuuttia. Kiekot olivat niin ohuita, että suunniteltua kuvalevynvaihtajaa käyttämällä kuvalevypinkasta tuli vain 5 millimetrin paksuinen pino kiekkoja. Itse kuvalevy oli ohut ja taipuisa kiekko, joka pyöri kolmen kiinnitystapin varassa suuren kierrosnopeuden synnyttävän ilmatyynyn päällä. Gramofonista itse toisto erosi siinä, että äänirasia toimi painetunnistimella, ei liiketunnistimella.

Voittajaksi tuli kuitenkin suurikokoinen kasettiformaatti, jonka sekä JVC että Panasonic esittelivät vuonna 1976. Sen käyttämä formaatti on nimeltään VHS eli Video Home System ja juuri niitä videovuokraamot nykyään myyvät.