keskiviikkona, marraskuuta 30, 2005

Tuhnuleffoja

Elämässä joutuu pohtimaan kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, miten "tuhnuleffat" tuotiin maahan. Toisella unohtuneella nimellä niitä kutsuttiin "nudeleffoiksi". Ne muut käytössä olleet nimitykset ovat yhä käyttökelpoisia (terveisiä vain Googleen!).

Suomi-Filmin tätä osastoa välillä vetänyt Jussi Kohonen kertoi vuonna 1970 Kinolehdessä "tuhnuleffojen" historiasta: "Ensimmäisenä meni sensuurissa vahingossa matkailuelokuvana läpi Kohti aurinkoa-niminen elokuva, joka kuvasi matkaa Tanskasta Korsikalla sijaitsevalle nudistileirille. Kun sen ensi-iltaa Edisonissa mainostettiin laitansa mukaisesti ensimmäisenä nudistileffana, sensuuri halusikin katsoa sen vielä uudestaan! Eli herää kysymys, olivatko he todella nähneet tämän elokuvan? Ei ainakaan olisi pitänyt tällä tavoin peräämällä paljastaa tyhmyyttään."

Jussi K:n viimeisin virke paljastaa sen kisan, joka sensuurin ja elokuva-alan välillä aina oli. Sekä elokuvantekijät että maahantuojat tietysti vetivät omat rajansa niin lähelle sallitun ja kielletyn rajapintaa kuin mahdollista.

Mitä elokuvasensuurin entinen päällikkö (1949-1966) Arvo Paasivuori ajatteli asiasta samana vuonna 1970 omassa haastattelussaan: "Alun alkaenhan lähdettiin siitä, ettei alastomuutta saanut esittää elokuvissa. Yhteiskunnassa vallitsi vanhan tyylinen säädyllinen asenne elokuviin nähden. Minä en aivan täsmällisesti osaa määritellä, mistä se elokuvien ennakkotarkastus sai alkunsa, mutta minulla on sellainen tuntuma, että se olisi lähtenyt ihmisten keskuudessa vallinneesta korkeakirkollisesta säädyllisestä näkemyksestä, jonka mukaan elokuva yleensä oli jotain syntiä ja riettautta. Elokuva-alan elinkeinonharjoittajien oli siten pyrittävä siihen, että he saivat ikään kuin hyväksytyn arvostelun näistä elokuvista, jotta kansa ei liikaa kiivailisi. Olihan kysymys taloudellisista arvoista."

"Ja tuollainen uskonnollinen pohja kaiketi meilläkin vallitsi", Paasivuori jatkoi. "Eihän 30-luvulla voitu Kansannäyttämöllä esimerkiksi esittää näytelmää Jumalan vihreät laitumet, koska Jumala oli siinä neekeri. Sitä pidettiin jumalanpilkkana. Tuollaisista vanhoista totutuista säännöksistä ja näkemyksisstä pidettiin siis kiinni."

"Elokuvatarkastamo joutui pikkuhiljaa antamaan periksi esimerkiksi alastomuuden suhteen lähtien ajatuksesta, ettei Suomi ole mikään semmonen eristetty saareke, joka ei voi huomioida maailmalla kulkevien virtausten yleistymistä. Realiteetit on osattava sopeuttaa omaan asennoitumiseen ja kulkea pikkuhiljaa edelläkävijöiden perässä. Näin me ensin hyväksyimme, että alaston voitiin kuvata, jos tämä oli liikkumaton kuten kuvapatsaat, joita voimme nähdä kaikkialla. Sitten vähitellen hyväksyttiin liikkuva alaston ja lopulta oikea alastomuuselokuvien parvi. Ehkä me nyt kuljemme jonkin viisi vuotta Tanskan ja Ruotsin jäljessä, joissa elokuvasensuuri ollaan kokonaan poistamassa". Paasivuori arvioi viisi vuotta eläkkeelle lähtönsä jälkeen Osmo Jokisen haastattelussa.

Nude- eli nudistileffoja siis alettiin tuoda Suomeen vuosina 1957-8. Ne tuottivat hyvin. Ensimmäisiä nudeleffoja esitti Edisonissa johtaja Bruno Honkanen: "Se oli Suomi-Filmin seksikuva, mutta eivät he itse uskaltaneet otaa sitä teatteriinsa. Kun he sitten näkivät, minkä mullistavan tuloksen minä niillä Edisonissa saavutin, niin sitten tulivat mukaan." Valio-Filmin maahantuoma Himon riivaajat saattoi tehdä ennätystuloksen: ensimmäisen viikon bruttokassa oli järisyttävät 12000 mk.

Honkaselta kysyttiin vuonna 1971 myös näiden elokuvien katsojista. "Tiedättekö, se oli fiksua yleisöä! Siellä oli partanaamaa ja pitkätukkaa, sitten oli monia tunnettuja tyyppejä, joita näkee kuvaruudussa. Oli suurten pankkien johtajia ja yleensä tuo yleisö muodosti sellaisen läpileikkauksen kansasta. Moni tuli kai uteliaisuudestaan. Siten oli myös niitä sairaita tyyppejä, jotka tulivat suurennuslasit kädessä... kysykää Scalan siivoojalta, minkälaisia tyyppejä ne ovat ja kuinka monta kuorta siivooja löytää lattialta käytettynä."

Honkanenkaan ei loputtomiin jaksanut seksileffoja teatterissaan pyörittää: "Niin, minä lopetin sen vuoksi, ettei se kannattanut enää kun jo kolme-neljä teatteria alkoi Helsingissä pyörittää yksistään tätä seksiä. Ja sitten minä itsekin olin kyllästynyt mokomaankin paskaan, josta aina sai kuulla. Siitä roskasta sai ihan kylliksi. Nyt niiden elokuvien aika on ohi."

Seksielokuvia myytiin mainonnalla. Mainokset kopioitiin yleensä ulkomailta, vaikka joskus suomeksikin veistettiin värssyjä: "Nätit tytöt tahallaan aina makaa mahallaan." Asiaa ei helpottanut se, että jos joskus onnistui saamaan esiin "ilkamoivan nudeleffamainoksen", siitä sai niskoilleen kunnian "pornoilijana". Siitä huolimatta, että seksileffoja levitti muun maahantuonnin ohella melkoinen joukko hyvämaineisia maahantuojia, esimerkiksi Valio-Filmi, Filmipaja, Meridian-Filmi, Magna-Filmi, Kovefilmi ja Helsinki-Filmi.

Jussi Kohoselta kysyttiin vuonna 1970, onko nudeleffojen aika ohi? "On siinä mielessä, että enää ei ulkomailta löydy niin huonoja, että ne menisivät sensuuristamme läpi. Pornoteatterien on ohjelmiston puutteen vuoksi ollut pakko palata normaaliohjelmistoon. Jos meillä voitaisiin tuoda joku Nyfiken tai Kärlekens språk, ne menisivät Espalla vaikka vuoden." Kotimaisiin tuotantoihin Kohonen ei uskonut: "Kyllä he pitävät tiukasti olemattomasta maineestaan kiinni. Eikä heillä yhdelläkään olisi kunnolliseen pornoleffaan vaadittavaa mielikuvitusta, se vaatii hyviä ideoita ja henkevää älykkyyttä."

Jörn Donner oli tietysti juuri valmistanut elokuvan Naisenkuvia. Elokuvatarkastamo tarkasti sen 22.1. 1970 ja määräsi siihen leikkauksia kuuteen eri kohtaan ja laittoi päälle rangaistusveron 30 %. Se oli ensimmäinen kotimaiseen elokuvaan tehty leikkaus Jerker A. Erikssonin päällikkökaudella, joka oli alkanut liberaalisuutta julistaen maaliskuussa 1966.

Poistettavat kohdat antavat kuvan siitä mikä oli kiellettyä ja miten sitä voisi kiertää: 1) Saunan pukuhuoneen penkillä tapahtuva parittelu– ym. kohtaus lukuunottamatta huovan peitossa tapahtuvaa välähdyksenomaista osaa; 2) edellisen kohtauksen osittainen toisto koeteatterin kankaalla; 3) näkymä ikkunan läpi alastomana seisovaan mieheen ja naiseen; 4) kohtaus, jossa kuvaaja kurkistaa saunan ikkunasta lauteilla parittelevaa miestä ja naista lukuunottamatta välähdyksenomaista kuvaa; 5) naisen sukupuolista laukeamista kuvaavasta kohtauksesta raidallisella alustalla kuvat, joissa miehestä näkyy muuta kuin kädet, sekä 6) raitiovaunussa tapahtuva parittelua koskeva kohtaus lukuunottamatta paria lyhyttä välähdystä. Poisto koskee myös kuviin liittyvää puhetta ja muuta ääntä.”

Päätös kuitenkin muuttui 30.1. 1970 Elokuvalautakunnassa. Sen ratkaisuna oli: "poistetaan 2 kohtausta. 10 %. 1) Saunan pukuhuoneen penkillä tapahtuvan parittelu– ym. kohtauksen läheltä filmatut kohdat; 2) raitiovaunussa tapahtuvasta rakkauskohtauksesta toinen osa.)"

Tämän elokuvan ansiosta syntyi termi "donnerointi", mitä termiä käyttäen lääketieteen lisensiaatti Pentti Sorrilta kysyttiin, miksi nämä elokuvat Suomessa menestyivät: "Meillä kai vallitsee vielä sellainen tirkistysmentaliteetti, keskenkasvuisuus, suomalaiset eivät vielä ole kypsyneet aikuiseen seksuaalisuuteen." Kyse ei kuitenkaan lääketieteen edustajan näkökulmasta ollut siitä, että sensuuria vaativat olisivat jotenkin olleet oikeassa: "Laitossensuuri voidaan käsittää eräänlaisena joukon 'omanatuntona'. Tässä tapahtuu sitten sellainen ilmiö, että 'tyhmyys tiivistyy massassa', joukkona ollaan vanhoillisempia ja lapsellisempia käytökseltä kuin yksilöinä. Yksilön mielipide on ennakkoluulottomampi kuin vanhoillisempi ryhmämielipide. Ryhmämielipiteen tulkkeina toimivat kansanedustajat osoittavat näin olevan suhtautuessaan huolestuneesti esimerkiksi alkoholi- tai aborttilainsäädännön uudistamiseen, johonkin radio- tai tv-ohjelmaan tai kirjaan. Samoin jossain kuuntelijajärjestössä voi voimakkaasti vallita sellainen ukkosenjumalan rankaisumentaliteetti."

Sorri huomautti myös siitä, että maaseudun ja kaupungin välillä näissä asioissa vallitsee vankka mielipide-ero. "Sensuurin äkillinen lopettaminen saattaisi aiheuttaa esimerkiksi Pohjois-Savossa tai Pohjanmaalla sellaisia raivoreaktioita, joista olisi heille itselleen ja ympäristöleen vaaraa, he eristyisivät ja siten ristiriidat kasvaisivat.

Kinolehti kävi kysymässä seksielokuvatilannetta myös maan alta. "Underground-miehenä" tunnettu M. A. Numminen kertoi tietävänsä, että varmastikin Suomessakin valmistetaan "oikeita" pornoelokuvia, vaikka hän ei ollut "sellaisia kaupallisiin tarkoituksiin valmistettuja pornojuttuja nähnyt. Nummisen mukaan underground-liike vastusti kaupallista pornoilua kuvatessaan "alastomuutta tai lempimistä. Kun kaupallisesta pornosta yritetään tehdä mahdollisimman kiihottavia, mutta ovat tylsiä, on u-kuvien pyrkimyksenä olla vaihtelevia ja hilpeitä, hauskoja katsella. Kuitenkin ystäväni Peter Widén on tällaisten pornonvastaisten u-kuvien teosta kärsimässä kahden kuukauden pakkolaitosrangaistusta".

Sensuurin, poliisin ja oikeuslaitoksen oli tietysti vaikea pohtia elokuvien takana olevaa aatemaailmaa, sillä ei se ollut helppoa asiantuntijallekaan. Kysyttäessä miten u-elokuvan kohtaukset kuvataan, koska ne eroavat pornosta, M. A. Numminen vastasi: "On hankala nimetä missä ne eroaisivat tavallisesta pornosta, sillä kohtaus saattaa näyttää aivan samanlaiselta, siinä on nyanneista kysymys."

Vuonna 1970 poliisi sanoi puuttuvansa elokuvaesityksiin hyvin harvoin, muistissa oli kolme tapausta vuosikymmenessä, viimeisimpänä siltasaarelaisen hotellin ns. kabinettifilmit, jotka "olivat kuulemma varsin kesyjä." Tullikaan ei ollut enää niin tarkka, sillä yksityiseen käyttöön saattoi - ehkä - pikkufilmejä tuoda: epäsiveellisten elokuvien myynnin ja levityksen esti toki laki. Enemmän kuin 8 mm:n ns. pornoelokuvia, tulli takavarikoi lehtiä ja esimerkiksi kuvitettuja avainrenkaita.

Mikä sitten oli tullin mielestä pornoa vuonna 1970? Sellaiset pienkuvat "joissa molemmat sukupuolet ovat asialla, tai intiimit ruumiinalueet selkeästi seisovat tai avautuvat nähtäväksi." Silloin tulli "lyö kintaat päälle" ja asia käsitellään "rosiksessa".

3 kommenttia:

Anne kirjoitti...

Olipa (taas) mielenkiintoinen juttu. Hämmästyttävän lähellä näyttävät olevan nuo ajat, jolloin sensuurilla oli jotakin sananvaltaa.
Joskus herää kysymys, millä tavalla olemme onnellisempia nyt kun ei ole oikeastaan mitään rajoja sille mitä voi esittää.
Olemmeko?

Sedis kirjoitti...

Rajoja vedetään uudestaan. Hieman eri perustein ja eri sanoin, mutta vedetään. Maa on täynnä erilaisia ryhtiliikkeitä.

Mutta seksi tulee jyräämään tästä lähtien. Sitä ei voi vetää markkinoilta pois.

Joakim kirjoitti...

"Eikä heillä yhdelläkään olisi kunnolliseen pornoleffaan vaadittavaa mielikuvitusta, se vaatii hyviä ideoita ja henkevää älykkyyttä."

Aivan maino sitaatti! Jotenkin alkoi kuulostaa yhtäkkiä suomalaisen elokuvan trailerilta...
Mahallaan-tahallaan, ah, kolisee sekin.

Tuntuukohan nykyinen nettipornoaika ja reality-tv-softcore kolmenkymmenen vuoden päästä yhtä viattomalta ja suorastaan raikkaalta? Vaikea kyllä uskoa...

Luulenpa, että minulla on jossain tuon Himon riivaajien (vai oliko se riivaamat?) juliste tallessa, tuli joskus ostettua jokunen.