Äänielokuvan tulo Suomeen

(Bloginpitäjän muistiinpanoja teemasta)

Elokuvahistorian suurimpina pidetty murros juoksutti suomalaistakin elokuvamogulia. Suomi-Filmiä johtava Erkki Karu antoi haastattelun Karjala-lehdelle 22.9.1929: "Tulin juuri pari päivää sitten kotimaahan – äänielokuvan takia olen saanut olla lennossa (kirjaimellisesti) alituiseen. On niittäin täytynyt tutustua eri järjestelmiin, konetyyppeihin y.m. teknillisiin asioihin, ennen kuin on voitu tehdä ratkaiseva päätös, minkälainen äänielokuvakone Suomea varten on hankittava. Äänifilmi laitteistoineen on nimittäin siksi kallis juttu, ettei suinkaan ole yhdentekevää, minkälaiset koneet valitaan. Omalta kohdaltani olen valinnut Cinephonen, joka siis nyt tulee Kino-Palatsiin, jossa johto y.m. alustavat työt jo on loppuun suoritettu. Cinephonen ilmeiset edut ovat mielestäni: äänen puhtaus, sitä paitsi se on sovellettu sekä Vitaphone- että Movietone-systeemille, joten siinä voi käyttää sekä levylle että nauhalle otettua ääntä. Ameriikassa ovat juuri tällaiset kaksoissysteemikoneet enin levinneet. Niitä valmistavatkin suurimmat tehtaat, paitsi Powers Cinephone Equipment Corporation, josta meidän laitteemme ovat, myöskin Western Electric Corporation, Radio Corporation of America ja Pacent Reproduker Corporation y.m., Samoille systeemeille rakentuvat myöskin eurooppalaiset Klang Tobi-yhtymän koneet."

Karu totesi myös että äänen synkronisoinnin ongelmat on jo täydellisesti ratkaistu, "ja muutkin teknilliset edellytykset yhä täydellistyvämpänä äänielokuvaa varten ovat tosiasioina olemassa."

Kieliversioiden puuttuminen oli tietysti ongelma: se oli yksi este ilmiön leviämistä maaseudulle laitteiden kalleuden lisäksi. Kun Karulta kysyttiin, onko kotimaisen äänielokuvan valmistamista jo harkittu, hän vastasi "luonnollisesti" kuten hän itse korosti: "Mutta viime matkallani Berlinissä tutustuessani Klang Tobin ottokoneistoon ja saatuani selville niiden huikeat hinnat – samoin kuin amerikkalaistenkin koneiden kalleuden – täytyi toistaiseksi jäädä odottavalle kannalle. Kädet ristissä emme kuitenkaan istu, vaan olen jo tehnyt aloitteen mahdollisen yhteistyön aikaansaamiseksi pohjoismaissa. Vakaumukseni mukaan suomalainen äänielokuva joka tapauksessa tulee, mutta tällä hetkellä olisi minusta väärin viskata kymmeniä miljoonia sen hankkimiseksi ulkomaille. Suomalaisen äänielokuvan mahdollisuutta pidämme kuitenkin kaiken aikaa päämääränämme jo siitäkin syystä, että sillä historiallisten tapahtumien merkkihenkilöiden y.m. säilyttäjänä on lajakantoinen kulttuurimerkitys.

Pohjoismainen yhteistyö ei kuitenkaan toteutunut. "Saamamme tiedon mukaan on siitä niin paljon puhuttu, että aikaisemmin suunniteltiin yhteistyötä pohjoismaitten kesken hankkeen toteuttamiseksi", sanomalehti Karjala kirjoitti 23.1.1930, "mutta nykyään on asia saanut jäädä kokonaan lepäämään. Suurimpana vaikeutena suomenkielisen äänielokuvan aikaansaamiseen on tietysti rahakysymys, mutta myöskin on syytä jäädä seuraamaan kehityksen kulkua ja yleisön lopullista suhtautumista äänielokuviin. Mitä viimeksimainittuun seikkaan tulee, tuntuu siltä, että ensimmäisen innostuksen ohimentyä harrastus äänielokuviin on huomattavasti laimentunut." On arvattavaa, että hitaan etenemisen tien valinnut Suomi-Filmi syötti lehtiin tällaista näkökulmaa.

Tosiasia kuitenkin on, että äänen vaikutuksesta elokuvaan keskusteltiin laajasti – mielipiteitä esitettiin puolesta ja vastaan, mutta kaupallisten markkinoiden näkökulmasta analyysi oli selvää: äänielokuva tuli voittamaan ja hävittämään mykkäelokuvan. Se todettiin Elokuva-lehdessä huhtikuussa 1930: "Kysymys maailmanmarkkinoilla (on) ratkaistu äänielokuvan hyväksi, tahtoipa Suomen elokuvatoiminta sitä tai oli tahtomatta."

Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti Suomessakin. Heinäkuussa Uudessa Suomessa (US 20.7.1930) Karu kertoi, että miltei kaikki yhtiön teatterit – esitystoiminnasta vastannut Suomen Biografi Osakeyhtiö sulautettiin siinä yhteydessä valmistamona toimineeseen Suomi-Filmiin – varustetaan uusimmilla äänielokuva-projektiokoneilla. Osittain tullaan käyttämään ruotsalaisia Aga-koneita, jotka ovat osoittautuneet aivan ensiluokkaiseksi, osin taas kotimaisia Lahyn-koneita, jotka nyt ovat kehittyneet täysin kilpailukykyisiksi ulkolaisten kanssa. Turun Sanomat kirjoitti samassa yhteydessä (TS 20.7.1930), että Karu luonnehti muutosta sanoilla "jättiläismäinen kehitys". Kun äänielokuvien ottamiseen käytetty laitteisto oli painanut aluksi 6-8 tonnia, oli nyt saavutettu tilanne, että niitä voitiin käsitellä yhtä helposti kuin tavallisia kameroita. Samalla esityskoneetkin olivat "täydellistyneet ja täsmällistyneet".

Erich von Stroheim oli päähenkilö elokuvassa Great Gabbo, jonka puhekohtauksiin laitettiin suomalaisten näyttelijöiden dubbaus. Aku Korhonenja Ruth Snellman joutuivat tekemään nauhoituksensa Ruotsissa Råsundassa. Tämä James Cruzen ohjaama elokuva sai ensi-iltansa 15.10.1930 Kino-Palatsissa. Karu luonnehti Svenska Pressenille (SvPr 11.11.1930) tapahtumaa "mielenkiintoiseksi kokeiluksi, mutta jatkossa suomalaisen puhefilmin nauhoittaminen Ruotsissa olisi tietysti taloudellinen mahdottomuus." Karu kehotti ihmisiä odottamaan: "Wait and see". Hän uskoi ratkaisun löytyvän yhteispohjoismaisesta toiminnasta.

Suomi-Filmin äänifilmituotantoon siirtymistä edesauttoivat myös huhut, joiden mukaan ulkomaiset tuottajat alkaisivat ulkomaisella pääomalla valmistaa suomenkielisiä äänielokuvia Pariisin ja Tukholman studioissa. Ensimmäinen pitkä äänellinen näytelmäelokuva oli Suomi-Filmin valmistama. Jaakko Korhosen (1890-1935) ohjaama Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sai ensi-iltansa Kino-Palatsissa 2.2.1931. Kari Uusitalo kirjoittaa Suomi-Filmin historiassaan: "Täysin oikeaoppinen tämä Aatamin puvussa ja vähän Eevankin ei kuitenkaan ollut – se oli alun perin filmattu mykkänä, ja vanhaan tapaan saivat kirjoitetut välitekstit vielä korvata vuorupuhelun. Eli, kuten Elokuva marraskuussa 1930 tiedusteli Erkki Karulta: "Oikeinko siitä tulee puhe-elokuva", ja sai Karulta "juron" vastauksen: "No, ei nyt sentään lennetä. Kokeillaan ensin synkronisoidulla äänielokuvalla, s.o. sellaisella, jossa on musiikkia ja laulua."

Turun Sanomille Karu totesi (29.11.1930) Hollolassa Pyhäniemen kartanossa kuvatusta filmistä: "Filmi itse on nyt valmis, ja siihen pitäisi vain liittää laulu ja soitto, joka tulee läpeensä suomalaista, sekä ääniefektit. Filmistä tulee siis synkronisoitu, ei 100-prosenttinen puhe-elokuva, mutta näinkin on mielestäni uusi askel otettu suomalaisen elokuvan historiassa. Tämä tulee olemaan ensimmäinen suomalainen kokoillan äänielokuva."

Uusitalo toteaakin äänen osuuden rajoittuneen siinä jälkisynkronisoituun – elokuvan lopullisesti leikattuun pituuteen sovitetun – musiikkiin ja muutamiin "melko vaatimattomiin" tehosteisiin. Myös kriitikoilta tuli sapiskaa. Suomenmaan nimimerkki –o –a kirjoitti (Suomenmaa 8.12.1931): "Äänielokuvana ei tällä filmillä ole sellaista merkitystä kuin sille 'ensimmäisenä kotimaisena filminä' tahdotaan vaatia, sillä oikeastaan muuta ääntä ei siitä lähde kuin eräitä kansanlaulusävelmiä, jotka epäpuhtaina humajavat gramofonista. Vuorosanathan ovat tässä kuten mykissä filmeissä kirjallisesti ilmaistuja."

Oli kuitenkin selvää, ettei ensimmäinen äänielokuva ollut ongelmaton. Karukin muistutti mainitussa Turun Sanomien haastattelussa: "Senkin tuhannen seikkaa on muistettava, joten työ ei suju aivan nopeasti. Säveltäjä Martti Similän kanssa, joka on laatinut filmin äänisovituksen ja ohjaa sen esittämistä –Turun kaupunginorkesteri viimeistä miestä myöten on mukana – meillä on kyllä tarpeeksi asti tekemistä. Mitä tulee muihin johtomiehiin yrityksessämme, johtaa äänen ylösottamista herra Nyberg Lahyn-Filmistä sekä laboratoriomme teknillinen johtaja, herra Eino Kari, joka on valokuvannut itse filminkin."

Turun Sanomissa elokuvan valmistaminen otsikoitiin paikallispatrioottisesti "Turkulainen elokuvatehdas", alaotsikkonaan "Kuinka ensimmäistä suomalaista äänielokuvaa tehtiin" (30.11.1930). "Kaupunginorkesteri on vahvistettuna paikalla, keskellä huonetta riippuu mikrofooni ylhäisessä yksinäisyydessään, ja seinällä on pieni valkea kangas, jolle Aatamin puvussa ja vähän Eevankin –filmin hupaisat kohtaukset projisoidaan."

Nimimerkki Arimo kuvaa oopperan kapellimestari, säveltäjä Martti Similän "tuhannenmoista" kiirettä studiossa ja kertoo määräyksiä antavista Suomi-Filmin ja Lahyn-Filmin johtajistosta. Laulajiksi värvätty Aapo Similä "katselee rauhallisena ympärilleen: hänellä ei ole niin kiirettä, sillä hän antaa vain määrätyissä paikoissa rouvien Anja Silmilän ja Ritva Aron kanssa äänensä kaikua mikrofooniin". Arimo kertoo parin ensimmäisen otoksen olevan harjoituksia: laulajat ovat asettautuneet niin, että näkevät sekä orkesterin että valkoisen kankaan. "Nyt kun kyseessä on synkronoitu filmi", johtajat kertovat journalistille, "tulee kysymykseen vain n.k. taustamusiikki, joka lisätään filmiin nyt jälkeenpäin – varsinainen filmihän on ollut jo aikoja sitten valmiina."

Toimittaja viedään laboratorioon. Sieltä "kajahtaa vastaamme loistava musiikki, joka tuntuu tulevan keskellä huonetta olevasta suunnattomasta kovaäänisestä. "Nyt ne siellä alhaalla soittavat ja tämä ääni on tarkalleen samanlainen kuin mikrofooniinkin kuuluva. Sen takia kontrolloimme täällä aluksi musiikkia", Karu kertoo. Kun kovaäänisestä kuuluu "ankara räsähdys", selitetään toimittajalle sen olevan alakerrassa mikrofoniin tehty yskäisy. "Sellaiselta se kuuluu". Kyse oli jostakin elokuvan ääniefektistä. Eräs semmoinen oli myös "nakutus", joka tuli elokuvaan "perämoottorin tärkytystä".

Karu selitti niukkoja efektejä sillä, että hän oli Similän kanssa päätynyt mielipiteeseen, jonka mukaan "filmi ilman näitä efektejä vaikuttaa paljon taiteellisemmalta". Eikä kansallinen näkökulma ollut poissa musiikinkaan valinnassa: "Tässä filmissä muuten saadaan kuulla vain suomalaista musiikkia, joka varmastikin monen mielestä on paljon amerikkalaisen jazzmusiikin jälkeen suurenmoista", Karu esitti.

Turun Sanomat käntyi (TS 30.11.1930) myös Lahyn-FilminYrjö Nybergin puoleen. Yhtiö toimi Turussa ja lehden mukaan heillä on "täydellinen äänielokuva-ateljee". Nyberg korosti äänielokuvan tulon merkinneen sitä, että "filmien vierasmaalaisuus" on tullut entistä ilmeisemmäksi, mikä johti monet epäilemään vieraskielisten äänifilmien tulevaa suosiota. Tekstejä luonnehdittiin puutteellisiksi eikä yleisön ollut helppo seurata puhetta heille vieraalla kielellä: "monesti kuulija suorastaan kiusautuu arvaillessaan vieraskielisten lauseiden sisältöä ja lukiessaan niitä selostavia puutteellisia tekstejä."

Johtopäätös oli selvä. "Äänen tultua liitetyksi filmiin on tämä menettänyt suuren osan kansainvälisyydestään. Nyt siis suomalaisenkin filmin olemassaolo on tullut yhäti välttämättömämmäksi, mutta ääniosan liityttyä filmiin on sellaisen valmistaminen käynyt entistä vaikeammaksi." Tätä teknistä puolta turkulainen Lahyn-Filmi oli kokeillaan tutkinnut.

Nyberg esitteli Turun Sanomien journalistille monimutkaiseksi luonnehtimaansa prosessia. "Viime aikoina käytäntöön otettu movietoni-järjestelmä eroaa aikaisemmasta vitaphone-systeemissä siinä, että se valokuvaamalla ääntä vastaavat värähtelyt liittää siten äänen kiinteästi itse filmiin, kun sitä vastoin viimeksimainitussa menetelmässä otetaan äänivärähtelyt suureen gramofoonilevyyn, mikä sitten esitettäessä pannaan pyörimään samanaikaisesti filmin kanssa. Valoääni-(movietone)-menetelmässä ei äänen ja kuvan samanaikaisuus saata koskaan häiriytyä. Tämä tärkeä etu lukemattomien muiden lisäksi on vaikuttanut sen, että Lahyn-Filmi valmistaa yksinomaan valoäänijärjestelmää noudattavia äänifilmejä."

Teoreettisesti "äänivärähtelyjen valokuvaamisperiaate" oli yksinkertainen, mutta käytännössä ilmeni monia vaikeuksia. "Äänivärähtelyt muuttuvat mikrofoonissa heikoiksi sähkövärähtelyiksi, mitkä sitten moninkertaiseksi vahvistettuina johdetaan n.k. välkelamppuun, jolla on sellainen ominaisuus, että sen valo välähtelee tarkalleen samanaikaisesti siihen johdetun sähkövirran kanssa. Välkelampussa siis sähkövärähtelyt muuttuvat vastaaviksi valovärähtelyiksi. Nämä sitten valottavat kapean raon ohitse nopeasti kulkevaan valonarkaan filmiin alkuperäistä ääntä vastaavat juovat. Ääniosa ja kuva kopioidaan lopuksi samalle filmille, ja äänielokuva on valmis."

Prosessi vaikutti yksinkertaiselta, mutta Nyberg kertoi monista ongelmista. Ensinnäkin äänivärähtelyitä muunneltiin useaan kertaan, ennen kuin ne "tulivat kiinnitetyiksi" filminauhalle. Esitettäessä saman muuntelut tapahtuivat uudelleen, vaikkakin päinvastaisessa järjestyksessä. "Jokaisessa muuntamisessa saattaa helposti ilmautua virheellisyyksiä, ja sen vuoksi on kaikkien käytettävien laitteiden oltava ehdottomasti ensiluokkaisia", Nyberg kertoi Turun Sanomille.

Suomen ainoalla kotimaisella näytelmäelokuvien valmistajalla Suomi-Filmi ei keväällä 1931 ollut tarjoamassa äänielokuvia markkinoille. Valentin Vaalan Fennica-Filmille ohjaama Laveata tietä ja Kalle Kaarnan Sarastus Oy:lle tekemä Jääkärin morsian olivat nekin alkujaan mykkäelokuvaksi kuvattu, ja ne täydennettiin jälkisynkronisoidulla musiikilla. Jääkärin morsiamen ensimmäisessä filmatisoinnissa Tauno Brännas, myöhemmin Palo, lauloi pari laulua. Elokuvan ääni tallennettiin Kurt Jägerin Jägerton-menetelmällä, mutta lauluosuudet tuotti Kööpenhaminassa Nordisk Tonefilm omilla studioillaan. Elokuvan ensi-ilta oli 12.3.1931 Capitolissa ja Arenassa.

Kriitikot olivat tiukkoina ja esimerkiksi Aamulehdessä nimim. H-m (kesällä 1931) sanoi kööpenhaminalaisen As. Nordisk Tonefilmin äänikuvauksen olevan tosin hyvä, mutta sen sijaan "ei 'äänitaustan luoja' Toivo Palmroth ole kyennyt täyttämään tämänlaatuiselta musiikkisäestykseltä asetettavaa alkeellisinta vaatimusta, että musiikki ja kuva liittyisivät elimellisesti yhteen. Jääkärin morsiamessa ne monesti kulkevat aivan omia teitään, musiikin paussit ja aihevaihdot tulevat miten saatuvat keskelle kohtausta j.n.e. Tätä irrallista vaikutusta lisää sekin, että laulunumerot oli kuvattu Suomessa, joten niiden liittyminen muuhun musiikkiin on hyvin kyseenalaista. Laulujen kuvauksen on suorittanut Kurt Jäger omarakenteisella kamerallaan. Ainakaan Tampereella, missä vaikutuksen kuitenkin olisi pitänyt olla kaikkein edullisen, koska täällä käytettiin saman miehen rakentamaa esityskonetta, ei tulos ollut tyydyttävä, mutta käytetyn ateljeen (yleisradion studio?) akustiikka voi myös olla yhtenä syynä.

Sama nimimerkki oli nähnyt myös Vaalan elokuvan Laveata tietä: sekin oli "samanlainen jälkisynkronisoitu mykkäkuva. Äänikuvauksesta vastaa tällä kerralla kokonaisuudessaan Kurt Jäger, ja tulos on ainakin musiikin suhteen parempi kuin edellisessä filmissä. N.k. jägertone-menetelmä näyttää siis olevan varsin käyttökelpoinen kotimaisessa filmikuvauksessa".

Aamulehden nimimerkki H-m asetti Lahyn-Filmin "Sano se suomeksi" –revyyelokuvan vastakohdaksi edellisille näytelmäelokuville. Sen myötä oli "astuttu täysi askel 100 % -äänielokuvaan." Kritiikittä elokuva-arvostelija ei tietenkään jäänyt: "Kysymyksessä on puhdas kokeilu, ja taiteellisesti ei tulosta voida lainkaan arvostella, sillä Sano se suomeksi on filmiä yhtä vähän kuin revyytäkään. Se on sensijaan kokoelma erilaisia laulu-, tanssi- ja soittonumeroita, joista voi todeta, että myöskin Lahynin rakentamat äänielokuvakojeet ovat tyydyttäviä, ja että sen ateljee, vaikkakin pieni, kuitenkin voi tyydyttää kohtuulliset vaatimukset." Arvostelija valitti myös sitä, että tekniikan korostus on johtanut taiteellisten seikkojen huomiotta jättämiseen. Niinpä elokuvan "kamera-asettelu kaikissa kohteissa on aivan stereotyyppinen, ja tekee sen, että yritys jää aivan vajanaiseksi. Lisäksi eri esityksistä ei ole todellisia revynumeroita kuin kaksi, nimittäin virolainen baletti ja radiopila, joista mahdollisesti toisellaisella ohjauksella ja kuvauksella olisi voinut saada huvittaviakin. Paavo Nurmi-haastattelu on vallan mahdoton, ja pääkohtauksena oleva Turun Teatterin Tschechow-näytelmä on vain valokuvattua teatteria."

Arvostelijan loppuyhteenveto oli murskaava: "Kolmen tämänkeväisen suomalaisen filmiuutuuden vaikutus on siis varsin negatiivinen. Äänielokuva on tavannut suomalaiset filmituottajat aivan valmistautumattomina ja lisäksi taloudellinen pulakausi näkyy painavan tulokset mykänkin filmin kannalta alemmaksi kuin ennen. Kuitenkin on varma asia, että äänielokuva takaa kotimaiselle elokuvatuotannolle paljoa paremmat taloudelliset mahdollisuudet kuin mykkä, sillä yleisö on entistä suuremmalla mielenkiinnolla tutustuva kotimaisiin filmeihin, joissa puhutaan ymmärrettävää kieltä. Tämän luulisi kehoittavan tuottajia tehokkaampiin yrityksiin filmialalla, jossa siis nyt on voitettavana paljon enemmän kuin ennen."

H-m näki teknillisen puolen kehityksen olevan vertailukelpoinen muuhun maailmaan, mutta "taiteellisilla työskenbtelijöillä on vielä pitkä matka edessään. Heidän ponnisteluistaan riippuu nyt, voiko Suomi edes omien rajojen sisäpuolella asettautua kilpailemaan tällä alueella".

Ensimmäinen varsinainen "puhe- ja lauluelokuva" oli Tukkipojan morsian, joka sai ensi-iltansa 15.11.1931 Kino-Palatsissa.

"Erkki Karun Tukkipojan morsian on viimeinen todistus Suomi-Filmin suurisuuntaisista yrityksistä", nimimerkki Benyol kirjoitti Elokuva-lehdessä. "Se on samalla askel kohti kansallisen elokuvamme toteutumista. Ensimmäinen 100-prosenttinen kotimainen äänielokuva, kaikissa suhteissa putaasti suomalainen, ansaitsee todella optimistisen maininnan. Erkki Karua on onniteltava yrityksen rohkeudesta, sillä tässä elokuvassa hän on antanut kaikkein parastaan."