DocPointin Apollo-palkinnon saanut Ilkka Kippola puhui avajaisissa viime viikon keskiviikkona. Se oli ihan hauska puhe, joten tekijän luvalla lainaamme sen tähän sellaisenaan:
"Kunnioitettu ministeri, arvoisa DocPoint –festvaalijärjestäjä, hyvä lehtiväki sekä arvostamani Suomen yleisradio, joka on luonut minulle nyt myönnetyn Apollo –palkinnon taloudelliset edellytykset.
On kiitospuheen aika, ja haluan tässä yhteydessä kiittää tästä dokumenttielokuviin erikoistuneen suomalaisen elokuvatapahtuman minulle myöntämästä huomionosoituksesta. Sillä on tietysti minulle henkilökohtainen merkityksensä. Tukityöni suomalaisen dokumenttielokuvan parissa, arkistonhoitajana ja vanhan filmin esittelijänä, ei ole ollut turhaa. Kuitenkin näen palkinnon myös merkitsevän jotakin työnantajalleni, Suomen elokuva-arkistolle. Sen eräs keskeinen tehtävä, "suomalaisen elokuvakulttuurin edistäminen", on tämän palkinnon myötä saanut uuden julkisen tunnustuksen.
On kulunut 50 vuotta Suomen elokuva-arkiston perustamisesta ja juhlavuosi on alkanut poikkeuksellisen myötämielisissä merkeissä. Kaksi elokuva-arkiston pitkäaikaista työntekijää ovat jo saaneet ansioistaan tunnustuksen: Sakari Toiviainen arvokkaasta työstään elokuvakirjailijana vuoden tietokirjallisuuspalkinnon ja kollegani Lauri Tykkyläisen, minun tekemisiäni merkittävämpi elämäntyö palkittiin Anjalankosken elokuvapäivillä.
Tulin elokuva-arkistoon vuonna 1982. Siinä vaiheessa oli juuri restaroitu palkintoni nimeä kantaneen insinööri K. E. Ståhlbergin Apollo-Filmin harvinaisuuksia vuosilta 1906-12 ja niistä valmisteltiin yhteistyössä Yleisradion kanssa koosteohjelmaa "Kuvia Suomen Suurruhtinaskunnasta. Samoin kopioitiin kuumeisesti DocPointin elämäntyöpalkinnon nimellä toimineen elokuvavalmistamon, Heikki Ahon ja Björn Soldanin Aho&Soldan -lyhytkuvia, kuten myös Eino Mäkisen ja Kansatieteellisen Elokuvan 1930-luvulla valmistamia lyhytfilmejä. Sakari Pälsin Arktiset matkakuvat vuosilta 1915-1917 oli jo noteerattu kansainvälisestikin merkittävänä löytönä.
Tällä oli merkityksensä dokumenttielokuvamme tulevaisuudelle: Suomalainen dokumenttielokuva ja sen tekijät löysivät jälleen yhteyden elokuvateollisuuden romahduksen myötä 1960-luvulla näkymättömiin kadonneeseen historiaansa. Heimo Lappalainen, Antti Peippo, Lasse Naukkarinen ja eräät muut ensimmäiset työnsä tehneet dokumentaristit saivat lisäkipinän jatkaa ammatissa, jolta tuossa vaiheessa puuttuivat kaikki taloudelliset toimintaedellytykset.
Se mistä käytetään joskus oman aikansa lakitekstistä lainattua käsitettä "veronalennuslyhytkuva", saatiin vuonna 1986 kattavasti nähtäväksi ja hyödynnettäväksi.Tuolloin elokuva-arkisto osti Suomi-Filmin varhaisimmat dokumenttifilmit ja vuosina 1933-1964 teattereissa esitetyt alkukuvat ja samalla yleisradio niiden televisio-oikeudet. Lähinnä historiallisen tutkimuksen lähdeaineistoksi ja televisio-ohjelmien ajankuvaksi ostetusta arkistofilmistä kiinnostui myös yhä useampi dokumenttielokuvaan erkoistuva ammattilainen. Tämä koettiin myös elokuva-arkistossa haasteena, joka edellytti vastavuoroisesti ammattimaista panostamista aineistopalveluun, - ja jonka sain tehtäväkseni, kun dokumenttiprojektit, Tv 1:en ja TV 2:en, 1990-luvun vaihteessa käynnistyivät.
Vuodet vuodesta 1986 vuoteen 1996 näyttäytyvät nyt suomalaisen dokumenttielokuvan kasvun ja nousun kautena. Tuon ajan kunnianhimoisimmat hankkeet tehttiin vielä varsin fyysisellä tavalla leikkauspöydässä, missä tekijän kameramateriaali yhdistyi arkiston aarteista etsittyihin filmeihin leikkaajan käden yhteensovittamina. Sitä ennnen oli filmille tallentuneet muistot analysoitu lukemattomilta arkistofilmirullilta niitä katselypöydässä edes takaisin läpikäyden. Antti Peippo oli tällä tavoin kypsyteltävän kulttuurihistoriallisen kompilaatioelokuvan ensimmäinen tekijä. Myös elokuvien leikkaajat nousivat tärkeään rooliin. Sellaisia olivat 60-lukulaisen montaasin mestari Juho Gartz ja häntä nuoremmat naistaiturit Elina Katainen, Tuula Mehtonen ja myöhemmin Anne Lakanen. Eikä äänen ja kuvan erikoismiestä Timo Linnasaloa ole syytä unohtaa.
"Montaasi" ja "muisto": Apollo-sarjassani olen pyrkinyt pysymään valinnoissani uskollisena oman aikani käsitteille ja niille elokuvan tekijöille, jotka antoivat näille käsitteille käytännön kautta sisällön. Arkitofilmille tallentunut aikalaiskameran jälki on yhteinen nimittäjä kaikissa Apollo -sarjaan valitsemissani dokumenttielokuvissa. Mutta on hyvä muistaa, ettei niissä välähtelevä insertti ole vain anonyymisti kohteitaan heijasteleva peili; että arkiston kätköistä etsitty filmi kantaa myös oman aikaan ja paikkaan sidotun historiansa. Sitä olen halunnut myös lyhyesti esitellä.
Muisto - Memory, Suhde - Relation, Ystävyys - Friendly, Henkilökohtaista -Subjektive matter: ovat otsakkeina vain käsitteelisiä kaikuja, joilla olen ryhmitellyt ja tematisoinut DocPointin sarjani. Tähän oli vielä lisättävä menttaliteetin suurin käsite: minor cord. Sen takaa nouseva sointu sävyttää myös suomalaisen dokumenttielokuvan merkkiteokset johdatellen meidät kansallisen mielentilamme juurille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti