tiistaina, lokakuuta 21, 2008

Ninotchka

Tiistai 21.10.2008

Kävin tänään puhumassa Ninotchkasta.

Vuosi 1939 oli Hollywoodin annus mirabilis, ihmeellisen hyvä elokuvavuosi. Elokuvaa tuntevalle sen osoittaa Yhdysvaltain Oscar-ehdokkaiden lista: Ninotchka, Dark Victory, Goodbye Mr. Chips, Love Affair, Mr. Smith Goes to Washington, Of Mice and Men, Stagecoach, The Wizard of Oz ja Wuthering Heights. Ilman ehdokkuutta jäivät sellaiset mestariteokset Beau Geste, Destry Rides Again, Gunga Din, Huckleberry Finn, Juarez, Only Angels Have Wings, The Roaring Twenties ja Union Pacific, The Women sekä The Young Mr. Lincoln. Mikä tahansa niistä olisi voitu palkita parhaan elokuvan Oscarilla, mutta niin kuin kilpailussa joskus käy, niillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Se johtui yhdestä syystä. Tuulen viemää ilmestyi 1939.

Ernst Lubitschin ohjaama Ninotchka oli siis mukana vuoden parhaiden elokuvien loppuvalinnassa. Maailman parhaana pidettynä elokuvavuonna se ei ole huono suoritus varsinkaan komedialle. Ninotchkan päätähti Greta Garbo asetettiin ehdolle naispääosan esittäjien sarjassa. Se meni Vivien Leighille elokuvasta Tuulen viemää. Ninotchka oli ehdolla myös parhaiden käsikirjoitusten sarjassa Melchior Lengyelin originaalikäsikirjoituksella: sen sai Frank Capran ohjaaman Mr. Smith Goes To Washington –elokuvan käsikirjoittaja Lewis R. Foster.

Amerikkalaiset elokuvat olivat muuttuneet 1930-luvun lopulla. Yksilötarinoiden sijaan esiin nousivat suuret eeppiset tarinat, sellainen kuin Tuulen viemää oli. Mutta se ei ollut ainoa. Monet lännenelokuvat intiaanisotineen ja lännen valloitustarinoineen, suosituiksi tulleet historialliset epookit ja elämäkertaelokuvat sekä jopa Kuohuvan kaksikymmenluvun tapaiset rikoselokuvat etsiytyivät suurten kertomusten äärelle. Capran Mr. Smith Goes to Washington suorastaan julisti demokratian puolesta totalitaarisia ajatuksia vastaan. Suuret kertomukset olivat tärkeitä. Elokuvien päähenkilöt olivat sidottuja historialliseen tilanteeseen ja historialliseen muutokseen.

Tavallisesti ajatellaan, että komedioissa kartetaan ideologioita. Mutta viihde ei tietenkään ole pelkkää harmitonta ilonpitoa, puhumattakaan siitä että se olisi läheskään aina tai pikemminkin koskaan puhdasta. On selvää, että suuret kertomukset eivät voi välttyä ideologioilta, ne ujuttautuvat aina mukaan elokuvan kaltaisiin esityksiin, jotka kuvaavat historiallisesti muuttuvia tilanteita.

Komedian mestarin Ernst Lubitschin uralle mahtuu monia menestyksiä. Hänen varhaisempia komedioissa oleellinen konflikti syntyy tavallisimmin yksityisen tarpeen ja julkisen kysynnän välille. Lubitsch ei näyttänyt olevan juurikaan kiinnostunut julkisesta sfääristä, sillä painopiste hänen elokuvissaan oli selvästi yksityisessä. Ninotchka on hänen elokuvissaan käännekohta: se mikä oli aiemmin ollut kontekstia, taustaa, oli nyt etualalla. Suuren, eeppisen kertomuksen voima vei mukanaan myös Lubitschin.

Ninotchka sijoittuu Pariisiin. Siellä päähenkilöitä viettelevät sekä kevät että kapitalistinen ylellinen yltäkylläisyys. Pariisissa asuu suurherttua Swana, jonka korut on kommunistisessa Neuvostoliitossa kansallistettu. Neuvostoliitto lähettää delegaation noutamaan niitä, mutta asiat mutkistuvat, kun herttuattaren rakastaja, kreivi Leon d'Algout saa vihiä asiasta. Kreivin ovela suunnitelma on houkutella neuvostodelegaatio nautintojen piiriin. Se onnistuu hyvin. Ajatus paluusta ankeaan neuvostojärjestelmään ei delegaatiota kiinnosta. Neuvostoliitto lähettää Pariisiin tilannetta korjaamaan Garbon esittämän järjestelmän kasvatin, komissaari Ninotchkan, joka kokee Pariisissa kulttuurishokin. Neuvostojärjestelmän arvot täysin omaksunut Ninotchka tyrmistyy ranskalaisten vapaamielisistä tavoista ja arvoista. Viekas kreivi tekee kaikkensa vietelläkseen kylmän Ninotchkan suopeaksi sekä Pariisin keväälle, rakkaudelle että kapitalismin houkutuksille.

Tarinan poliittinen luonne on ilmiselvä. Samaan poliittisuuteen olivat menneet jo mainittu Frank Capra ja komedian suurmestari Charlie Chaplin, joka oli näyttänyt Lubitschille suuntaa ennenkin. Modern Times, suomeksi Nykyaika, oli vahva kapitalismin ja siihen liittyneen modernin taylorismin kritiikki ja Hollywoodissa tiedettiin huhuta jo Chaplinin seuraavasta kritiikin kohteesta elokuvassa The Dictator.

Mutta voimme kysyä, kuinka tämä kylmän sodan aikana, siis toisen maailmansodan jälkeen, helposti ymmärrettävä Ninotchkan teema sijoittuu omaan aikaansa, ennen toista maailmasotaa, aikaan jolloin kylmää sotaa ei vielä ollut?

Isolationismipolitiikka, joka tunnetaan parhaiten koulusta tutulla Monroe-opilla, piti Yhdysvallat erossa lähialuettaan lukuun ottamatta muun maailman politiikassa. Yhdysvaltain kommunistipuolueen tärkeimmän rahoittajan, fasismia vastustaneen Chaplinin valinta oli toinen kuin Time Magazinella, joka vuonna 1938 valitsi kansikuvaansa vuoden miehenä Adolf Hitlerin. Maailma ennen toisen maailmansodan liittoumia näytti erilaiselta. Monet pitivät Adolf Hitleriä miehenä, joka eristää vastustettavan bolsevistisen Neuvostoliiton, ja olivat siksi valmiit tukemaan häntä. "Mieluummin Hitler kuin Stalin", sanottiin monessa läntisen Euroopan maassa. Amerikkalaisista elokuvayhtiöistä vain Warner Brothers oli kääntynyt fasismia vastaan, erityisesti sen jälkeen kun yhtiön mies Berliinissä murhattiin. Ernst Lubitsch ei tietenkään valinnut Hitleriä, kuten hänen seuraava elokuvansa Ollako vai eikö olla (1942) hyvin osoitti, mutta Josif Stalinia ja neuvostojärjestelmää hän vastusti.

Lubitschin ohjaustyyli, kameran kuljetukset ja tekniikka ei muuttunut, mutta aiemminkin tutun satiirin rinnalle oli tullut nyt politiikka. Annetaanpa Ninotchkan päätähden Garbon muistella tapaamistaan Lubitschin kanssa: "Sitten Ernst Lubitsch, joka oli lumoava mies, mutta vielä lumoavampi ohjaaja, kertoi minulle omista suunnitelmistaan. Hän aina aivan pursuili ideoita ja hän oli elegantti ja henkevä jopa viisas. Hän oli myös saanut hienon eurooppalaisen koulutuksen elokuvanteon alalla. Opin häneltä hiukan historiaa, etenkin kommunismin historiaa. Minulle selvisi, että kommunismi oli 1920- ja 30-luvulla suuresti vedonnut älymystöön ja teatteri- ja elokuvaihmisiin. Neuvostoliitto oli esimerkki siitä, miten taloudelliset, poliittiset ja taiteelliset kysymykset piti ratkaista. Neuvostoelokuva oli realistista ja vahvaa, ja neuvostokirjallisuus innosti Euroopan ja Amerikan kulttuurityöläisiä ryhtymään kokeiluihin. Samaan aikaan fasismi levisi nopeasti ja Hitlerin ja Mussolinin ihailijat etenivät kansainvälisellä areenalla."

"Neuvostoliiton ihailu herätti älymystöpiireissä taistelutahtoa. Mutta Euroopan hallitsevissa piireissä fasismi ja hitlerismi etenivät nekin, ja jotkut eurooppalaiset johtajat keksivät oivan ajatuksen, että fasismi ja natsismi voisivat yhteisvoimin tuhota Neuvostoliiton. Heidän järkeilynsä oli hyvin yksinkertaista: tapelkoot Hitler ja Stalin keskenään ja tuhotkoon toinen toisensa. Siten Eurooppaan ja maailmaan saadaan rauha. Demokratia saa paremmat mahdollisuudet säilyä ja kehittyä. Jotkut eurooppalaiset ja amerikkalaiset intellektuellit omaksuivat tämän ajatuksen ja päättivät taiteessaan tehdä propagandaa sen puolesta."

"Tavattuani Lubitschin toisen tai kolmannen kerran havaitsin, että hänkin ajatteli samalla tavalla", Garbo kertoo, mutta sanoo suostuneensa lukemaan Melchior Lengyelin alkuperäiskäsikirjoituksen. Luettuaan sen Garbolla oli kaksi syytä vastustaa roolia: "Tämähän on pelkkää propagandaa enkä minä taida sopia siihen. Se on komedia, enkä tiedä pystynkö näyttelemään sen." Lubitsch sai Garbon odottamaan sitä, että skenaario valmistuisi. Sitä kirjoittivat MGM:n asiantuntijat Charles Brackett, Billy Wilder ja Walter Reisch. Nämä miehet räätälöivät roolin Garbolle millintarkasti sopivaksi. Garbo sanoo silti tunteneensa vastenmielisyyttä roolista. Elokuvamaailma valmistautui tekemään fasismin vastaisia elokuvia, ja nyt häntä pyydettiin mukaan tällaiseen Neuvostoliiton vastaiseen propagandistiseen satiiriin.

Olipa niin tai näin, Garbo suostui. Hän piti tehtäväänsä haasteena. Sitä se oli jo sen vuoksi, ettei hän koskaan aiemmin ollut näytellyt komediassa. "Skenaario oli erittäin hyvin kirjoitettu", Garbo muisteli elämäkerturilleen. "Dialogi oli pirteää ja täynnä huumoria. miespuolisten toverien ja naispuolisen toveri Ninotchkan väliset tilanteet olivat koomisia, ja Ninotchkan maskuliininen vaatetus ja kauniit kasvot ja vartalo sekä arkinen kielenkäyttö, johon sekoittui marxilaisia sanontoja, korostivat elokuvan satiirista sävyä. Vaati valtavaa kyvykkyyttä tulkita tämän marxismin henkeen kasvatetun naisen sielunelämää hänen nyt oleskellessaan jonkin aikaa Pariisissa. Ninotchkan luonnekuva osoittautui minulle näyttelijättärenä haasteeksi. Yritin ilmaista sekä nykyhetken todellisuutta ja niin sanotun kapitalistisen ja kommunistisen moraalin välisiä eroja että myös nuoren naisen sielunelämää."

Maailmanhistorian käänteet ovat joskus nopeampia kuin elokuvan. Elokuvan valmistumisen ja ensi-illan väliin mahtui maailmaa hämmästyttänyt käänne elokuussa 1939: Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto sopivat ystävyys- ja yhteistyösopimuksen. Se tausta, joka oli tullut etualalle, olikin muuttunut kokonaan. Samalla se ideologinen vastakkainasettelu, joka oli ollut vahva elokuvaa tehdessä, häipyi taka-alalle tavalla, joka heijastuu joihinkin Ninotchkan kohtauksiinkin.

Suomessa Ninotchka on yksi pitkäaikaisimmista elokuvasensuurin kohteista. Koska Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, se kiellettiin kesäkuun lopulla 1940 Moskovan rauhan aikana, jatkosodan alettua lokakuussa 1941 sallittiin, se sai ensi–iltansa tammikuussa 1942, sodan jälkeen sitä ei esitetty, vaan se tulkittiin jo aiheensa vuoksi kielletyksi ja 1981 taas sallittiin, tosin lyhyellä leikkauksella. Sodan jälkeisiin vuosikymmeniin mahtui useita uusintatarkastuksia, jotka kaikki päättyivät kieltoon ulkopoliittisilla perusteilla. Vuonna 1957 ulkoasiainministeriö kehotti tarkastamoa olemaan ottamatta elokuvaa uusintatarkastukseen. Vuonna 1963 sensori Kaisa Salonen olisi voinut elokuvan jo hyväksyä, mutta taipui yksimieliseen päätökseen ulkoasiainministeriön kannan vuoksi. Ulkoministeriön Matti Tuovisen johdolla kirjattiin päätökseen, että ei ollut "syitä eikä asiainkaavoja, jotka antaisivat aihetta muuttaa tämäntapaisiin elokuviin jo aikaisemmin omaksuttua kantaa." Elokuva sallittiin vuonna 1981, kun opetusministeri Kalevi Kivistö katseli elokuvan, eikä nähnyt syytä kieltää sitä, vaikka elämäkerturin haastattelemana muistelikin tarkastustilanteen absurdiutta lähes tyhjässä elokuvateatterissa, jossa ministeri katseli poliittisista syistä yli 40 vuotta vanhaa elokuvaa. Tarkastamon päätökseksi tuli kuitenkin 10 metrin leikkaus, jossa poistettiin Greta Garbon hiprakassa käymä "keskustelu" Leninin seinälle ripustetun valokuvan kanssa. Päätökseen liittyi aikansa slogan: "Elokuvaa ei saa mainostaa sensaatiota tavoittelevalla tavalla."

Suomalaisen elokuvasensuurin omituisuuksiin kuuluu se, että Rouben Mamoulianin samasta aiheesta ohjaama Ninotchkan musikaalimuunnelma Silkkisukat (Silk Stockings, Yhdysvallat 1957) hyväksyttiin elokuvatarkastamossa. Vaikka Ninotchka oli kielletty, Silkkisukat oli saanut esitysluvan leikkaamattomana. Silti molemmat olivat ulkopoliittisesti arkaluonteisia elokuvia. Vielä 1970–luvulla Silkkisukkien TV–esitys sai aikaan eduskuntakyselyn ja MTV:n ohjelmajohtaja Pekka Silvola sai selitellä asiaa Moskovassa asti. Sitä aiemmin MGM oli onnistunut myymään elokuvan Yleisradiolle osana noin viidenkymmenen elokuvan pakettia. Ohjelmajohtaja Kaarle Stewen ehti sijoittaa sen ohjelmistoon, ns. neljän viikon listalle. Kääntäjänä toiminut Regina Mörner (ent. Linnanheimo) tuli kuitenkin Stewenin puheille kesken työurakkansa ja kysyi oliko yhtiön poliittinen linja muuttunut. Ei ollut, ja elokuva vaihdettiin, mutta MGM sijoitti sen myös MTV:lle myytyyn elokuvapakettiinsa. Yhtiö ajoi elokuvan ulos ilmeisesti enempiä miettimättä ja sai tuntea siitä ulkopoliittisen ruoskan nahoissaan.

Olen keskittynyt tässä elokuvan vähemmän tunnettuihin poliittisiin piirteisiin, mutta elokuvaa katsoessanne voitte keskittyä ja yhtyä sen hienoimpaan piirteeseen: Greta Garbon kuuluisaan nauruun.

1 kommentti:

Nedergard kirjoitti...

Mikähän tuo vapauttamisvuosi oikein on? Elonet antaa kaksi vapauttamispäätöstä: 1969 ja 1981... Pitääköhän ensimmäistä tulkita niin, että vapauttamispäätöksestä huolimatta sitä ei kuitenkaan esitetty (itsesensuuri? poliittisten tahojen painostus?)