Sotaelokuvapäivät

Tämmöinenkin tuli vastaan.

"Sotaelokuvapäivät avaa vuonna 2004 valmistunut, Åke Lindmanin ohjaama Etulinjan edessä. Haastattelussa ohjaaja kertoi missiostaan, siitä että hän halusi katsojien pysähtyvän ajattelemaan, että myös suomenruotsalaiset taistelivat isänmaan puolesta, vieläpä melko hyvin. Elokuva on ensimmäinen ruotsinkielinen näytelmäelokuva Suomen käymästä sodasta.

Elokuva panostaa todellisuusvaikutelmaan moni eri tavoin. Elokuvan peruskertomus perustuu suomenruotsalaisessa JR 61:ssa taistelleiden sotilaiden päiväkirjoihin. Elokuvan kuvaamat taistelut Syvärillä ja Kannaksella vuosina 1942–44 ovat todella tapahtuneet, ja päivämäärät sekä esimerkiksi kaatuneiden määrä esitetään historiallisen tarkasti. Käsikirjoituksen tekivät Stefan Forss ja Benedict Zilliacus. Forssin isä oli taistellut JR 61:ssä. Kuvauksissa mukana oli myös kolme veteraania. "Voin kysyä, miten teki ne ja ne asiat," Lindman kertoi myöhemmin. "Ei tarvinnut itse kuvitella, miten tehtiin."

Yksi päähenkilöistä, elokuvan nuori vänrikki Harry Järv, 200 partioretken sotilas, esiintyy nykypäivään sijoittuvissa dokumentaarijaksoissa. Kiinnostusta herättänee myös Järvin haavoittumisen jälkeen pääosaan nousevan jalkaväkirykmentin komentajan, everstiksi 25-vuotiaana 23.6.44 ylennetyn Alpo Marttisen muotokuva. Asekätkijänä hän pakeni Järvin avustuksella Ruotsiin, mistä jatkoi Yhdysvaltoihin saavuttaen sielläkin everstin arvon. Järv kirjoitti Ruotsissa nelisenkymmentä kirjaa.

Elokuvan rakenne on poikkeuksellinen. Se yhdistää tekohetkensä dokumentin, arkistomateriaalin ja todellisiin tapahtumiin perustuvan fiktiivisen näytelmäelokuvan. Arvosteluissa tämä nähtiin useimmiten elokuvan ongelmana: vaikka elokuvan sujuvia hetkiä kiiteltiin, se leimautui historian kuvitukseksi, todellisuuskuvaksi tarkoitetuksi draamaksi, joka ei oikein löytänyt linjaansa. Nuivahkoissa arvosteluissa oli usein kyse myös kulttuurieroista ja tietämättömyydestä: vaikka arvostelija sitä epäilee, opiskelu ja Platonista keskusteleminen saattoivat hyvin olla rintamamiestenkin arkea asemasodan odotuksessa. Åke Lindmanin elokuva on kunnianosoitus veteraaneille, mutta se ei unohda sodan karuutta ja tosiasiallista olemusta, elämänvastaisuutta.

Veteraanien kunnioitus on keskeistä myös Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen elokuvassa Tali-Ihantala vuodelta 2007. Elokuva kiinnittyy sodan ratkaisuhetkiin, Pohjoismaiden historian suurimpaan taisteluun kesällä 1944 useasta näkökulmasta, kaikkiaan viiden eri taistelijan kautta. Henkilögalleria painottaa sodan vähemmälle huomiolle jääneitä toimijoita, sillä mukana on riikinruotsalaisia taistelijoita ja saksalaisia lentäjiä. Elokuvan parhaimmaksi anniksi on yleensä arvioitu sen kuvaus panssarikenraali Ruben Laguksen panssarijoukoista episodissa, joka saa särmänsä kenraalin nuoren korpraalipojan roolista taistelussa. Elokuvalle tyypillinen yksilöllistäminen toimii hävittämättä kokonaiskuvaa. Sen sijaan historiallisesti tärkeä tykistö jää elokuvassa vähälle huomiolle.

Elokuvan rakenne johtui siitä, että tekijät halusivat suunnata elokuvan näkökulmaa "väliportaan hallintoon ja miehiin, jotka joutuivat vastaanottamaan käskyjä ja toteuttamaan ne vaikeissa olosuhteissa". Kirjavaisen mielestä elokuvan jakaminen episodeihin palveli hyvin tätä tarkoitusta, sillä, kuten hän sanoi: "Sota ei ole tarina vaan tila, johon mentyään haluaa sieltä pois. Mielestäni suuri joukko henkilöhahmoja palveli parhaiten tätä ajatusta."

Tali-Ihantala on sotahistorian tapahtumia varsin tarkoin uudelleen dramatisoiva, dokumentaarista tarkkuutta tavoitteleva elokuva. Sen henkilöhahmot ovat repliikkejä myöten aitoja ja sotahistoriallisiin yksityiskohtiin on kiinnitetty tarkkaa huomiota, vaikka laaja historiallinen kehikko kuvataankin kliseemäisesti perinteistä tulkintaa toistaen.

Olli Saarelan ohjaama, seitsemän Jussi-patsasta saanut elokuva Rukajärven tie valmistui vuonna 1999. Silläkin on vankka kokemusperäinen lähtökohta. Se perustuu maanviljelysneuvos Pentti Perttulin kokemuksiin sekä Vienan Karjalassa taistelleen 14. divisioonan veteraanien haastatteluihin. Kyse ei ole koko sodan muotokuvasta, sillä itse tarina keskittyy polkupyöräjoukkueen tiedusteluretkeen jatkosodan ensimmäisinä päivinä.

Jos Etulinjan edessä antaa tilaa suomenruotsalaiselle kollektiiville, Rukajärven tie valitsee lähtökohdakseen toisen, yksilön kokemuksen. Perttula on yksilö, alainen, ihminen ja mies. Yksilöllisyyden korostus näkyy myös elokuvassa päiväkirjan pitona ja kirjeiden roolilla tarinassa. Sotaelokuvan ohella Rukajärven tie on leimallisesti rakkauselokuva. Saarelan elokuva ei siis ole tyylipuhdas genre-elokuva, vaan enemmänkin hybridi. Se on uusi ratkaisu suomalaisessa sotaelokuvassa. Peter Franzenin esittämän luutnantti Perttulan ja Irina Björklundin Kaarina-lotan välinen rakkaustarina on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin kertomus sodasta. Historiaa rakkaustarina ei noudata, sillä elokuvan kuvaamalla rintamalohkolla ei tuolloin ollut lainkaan lottia.

Itse tiedusteluretki vastaa monin osin todella tapahtunutta, vaikka elokuvan yksityiskohtien historiallinen tarkkuus ei ollut tekijöiden lähtökohtana. He halusivat painottaa elokuvallista otetta ja sujuvuutta. Eri lajityyppien hybridinä elokuvan sanomaakaan ei ole helppo tiivistää, mutta lavalle kiivenneen on sitä yritettävä. Rukajärven tie kunnioittaa korpisoturia tehtävässään hienovaraisesti, mutta muistuttaa myös brutaliteeteista äärimmäisyyksiin saakka, ei vähiten siitä, että taistelun kokeneet sotilaat ovat aina uhreja, sillä uhrauksien hintana on usein niin fyysisiä kuin myös henkisiä vammoja.

Sotaelokuvafestivaalin päättää huomenna Mikko Niskasen ohjaama Sissit (1963). Neljän Jussin elokuva perustuu Paavo Rintalan romaaniin Sissiluutnantti. Se on poikkeuksellinen suomalainen sotaelokuva, sillä fyysinen vihollinen saa sinä sivuosan. Pahin vihollinen on lopulta näkymätön, psykologinen, eikä edes tuhottavissa. Tarina seuraa erikoisosastoa, jonka partioretkiin liittyvät sotaelokuville tyypilliset teemat kuolema, pelko ja hulluus yhdistettynä vaikeisiin luonnonolosuhteisiin.

Klassiselle suomalaiselle sotaelokuvalle tyypillisesti Sissien sota ei ole sankaruutta, vaan selviämistä. Hyvin tehdyn työn jälkeen riittää taputus olalle ja sankaruus näyttäytyy vasta sodan jälkeisissä juhlapuheissa, joissa sodan todelliset kokemukset jäävät sivulauseisiin.

Kuri on klassisen sotaelokuvan peruskysymys, mutta Sissien erikoisosasto on lähes täysin vapaa ulkonaisesta kurinpidosta. Heille "kaikki on mahdollista, kunhan vain ei ammu omia". Raskaita töitä seuraavat raskaat huvit. Kun lomalittera on turha toive, vapaa-aika täytetään viinalla, saunalla ja läsnä olevilla naisilla eli lotilla.

Sissien arki on kuoleman ja hulluuden vaarallista läheisyyttä. Vapaalla ollessaan sotilaat elävät eräänlaisen hybriksen ja nitshevo-tunnelman välimuodossa. Ammattityö kyllä tehdään, mutta muulla ei ole mitään väliä, "ollaan kuin Ellun kanat". Miehistö juo viinaa, upseeristo keskittyy naisten kaatoon, mutta pikainen akti ei tuo tyydytystä edes onnistuessaan, ja kiihkon jälkeen miehellä on vain häpeä, jonka tosin voi lakaista helposti syrjään. Kotona odottava morsian ei siinä elämässä kiinnosta: "Mitä väliä millään on, kun kaikki voi loppua konepistoolisarjaan". Seksuaalisuus on vain välttämättömäksi nähtyä tarpeiden tyydytystä, mutta myös nuoren miehen menestyksen mitta, jonka toteutuksessa keinoilla ei ole väliä. Ryhmän solidaarisuus nousee aina moraalikysymyksiä tärkeämmäksi, myös epäilijöiden kohdalla.

Sissien keskeinen teema on valtion ja yksilön välinen suhde. Valtio sotii ja miehiä kuolee joukoittain hyökkäyksissä isäntää jatkuvasti vaihtavan, mutta tosiasiassa merkityksettömän "Pallikukkulan" vuoksi. Arkipäivän valtio verolippuineen ja kirjeiden tuomine kotihuolineen on sotilaalle vieras, mutta sodassa samaisen valtion puolesta uhrataan ja uhraudutaan. Vallitsee tavallisesta selvästi poikkeava epämoraalinen tila.

Päähenkilö sissiluutnantti Takala on hukannut arvonsa ja uskontonsa, josta ei ole ratkomaan sodan ongelmia. Sen tunnustaa myös sotilaspastori, joka sanoo olevansa enemmän valtion kuin jumalan lähettiläs. "Valtio, eliitti, upseeristo ja papit ovat liittoutuneet yhteen" ja "miehistö uskoo sen". Näin papistosta on tullut sodan pahin propagandisti. Ristiriita on sovitettava täyttämällä uhrimalja, sotimalla vaikka aseettomana. Epäilevän mutta uskollisen papin sovituksen malja täyttyy vasta, kun kuolema ja sen tuoma maallinen sankaruus kohtaa hänet.

Erikoisosasto joutuu yhä uusiin tehtäviin, joiden yhteydessä kapinointi ei ole kaukana. Siinä Sissit tarttuu sodan lakeja ja rajoja mittaavaan moraaliseen ongelmaan: hajoaako ryhmän solidaarisuus, kun ratkaistavaksi tulee kysymys siitä, voiko aseettoman vangin tappaa vain oman turvallisuutensa vuoksi? Ja mitä seurauksia sillä on?

Sotaelokuvafestivaalien elokuvia yhdistää jatkosota, mutta muuten ne tarjoavat varsin erilaisia lähtökohtia keskusteltavaksi. Elokuva on tärkeä vaikuttaja, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, että varsinkin koulunuorison käsitykset sodasta perustuvat juuri elokuviin. Åke Lindmanin molemmat elokuvat, Etulinjan edessä ja Sakari Kirjavaisen kanssa yhdessä ohjattu Tali-Ihantala lähtevät liikkeelle historiallisesta tarkkuudesta ja veteraanien kunnioittamisesta. Molempia elokuvia siivittää ajatus nostaa esille sodan tuntemattomia historiallisia puolia, missä ne onnistuvatkin hyvin. Olli Saarelan Rukajärven tie oli yksilötarina, joka on suomalaisessa elokuvassa merkkipaalu sotaelokuvan ja rakkauselokuvan hybridinä. Saarela ja hänen työryhmänsä onnistuivat toteuttamaan hankkeensa varsin korkealla teknisellä tasolla: valkokankaalla korostuvat elokuva ja elokuvan mahdollisuudet. Mikko Niskasen Sissit on perinteinen sotaelokuva. Se nostaa esiin tarkoin harkittuja moraalisia kysymyksiä niin yksilön kuin kollektiivin valta-asetelman näkökulmasta. Sissit on myös ainoa nyt esillä oleva elokuva, joka selvästi pyrkii pohdiskelemaan myös pasifistista näkökulmaa. Uusissa sotaelokuvissa ei pasifismille eikä syvälliselle ajattelulle sodan filosofiasta ole sijaa, vaikka sodan ja sotijoiden raadolliset piirteet saavatkin visuaalisesti enemmän sijaa kuin klassisten sotaelokuvien aikana. Siinä mielessä uudet sotaelokuvat ovat näkemyksiltään huomattavasti konservatiivisempia kuin suomalaisen sotaelokuvan aikansa kuvia ja asetelmia rikkonut, ujostelematon klassikko Sissit.

Toivotan kaikille Sotaelokuvapäivien osallistujille hyvää elokuvailtaa suomalaisen sotaelokuvan parissa."