Ulkona paukkuvat paitsi helsinkiläisittäin ihan reipas pakkanen myös papatit, pillit, ammukset ja tykinlaukaukset. Silloin tällöin taivaalle pärskähtää pieniä valoilmiöitä.
Kotipirskeet ovat pienet ja vaatimattomat. Poisjääntejäkin on. Mutta booli on hyvää.
Vuosi on kulunut järjettömän nopeasti, osin siksi, että mieli on roikkunut tulevaisuutta mustaavissa dead lineissä.
Tällaiset ilmiöt lyhentävät koettua aikaa. Joskus tuntuu siltä, että liikaakin.
Voisi vähän hidastella.
Elämäni viideskymmenes uusi vuosi. Lyhenee se aika niinkin.
Oikein hyvää Uutta Vuotta immeiset. Tasapuolisesti.
keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008
maanantaina, joulukuuta 29, 2008
Nevski, Stolypin ja Stalin
Venäjän suurin poika on sitten Aleksanteri Nevski. Näin ovat Venäjän television äänestäjät päättäneet "Suurin venäläinen" -kilvassa. Pyhä Aleksanteri Nevalainen eli Aleksanteri Nevski (ven. Александр Ярославич Невский, Aleksandr Jaroslavitš Nevski) syntyi 1218 Pereslavl-Zalesskij'ssa ja kuoli 1263 Gorodetissa. Hän on siis yhä venäläinen kansallissankari ja pyhä, ensin Novgorodin ruhtinas ja myöhemmin Vladimirin suuriruhtinas.
Taistelumenestystä tietysti löytyi, sillä Aleksanteri voitti 1240 ruotsalaiset Nevajoen taistelussa, mikä antoi hänelle nimen "Nevski" (Nevalainen). Vuonna 1242 tappion karvasta kalkkia nielivät sitten kalparitarit Peipsijärven jäällä.
Toiseksi kiri Pjotr Stolypin, monien kaikkien aikojen parhaana venäläispääministerinä pidetty. Nikolai II:n pääministerinä hän oli 1906-1911. Yksityistilajärjestelmää edistänyt maareformi, Siperian ja Kaukoidän asuttaminen ja kotimaisen ja kansainvälisen teolisuustuotannon edistäminen kuuluvat hänen saavutuksiinsa. Sosialistivallankumouksellinen Dmitri Borgov (alunperin Мордехай Гершкович Богров)ampui häntä Kiovan oopperassa. Stolypin kuoli ja Borgov hirtettiin.
Näistä kahdesta ei tietenkään lähipäivinä puhuta, sillä kolmanneksi tuli Josif Stalin (georgiaksi alunperin იოსებ ჯუღაშვილი, Ioseb Džugašvili), jonka ansioihin kuuluu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriys vuosina 1922-1953, voitettu maailmansota (II) ja muutama kymmenen miljoonaa uhria.
Tiettävästi C. G. E. Mannerheim, joka taannoin voitti Suomen vastaavan äänestyksen, ei ollut ehdokkaana.
Taistelumenestystä tietysti löytyi, sillä Aleksanteri voitti 1240 ruotsalaiset Nevajoen taistelussa, mikä antoi hänelle nimen "Nevski" (Nevalainen). Vuonna 1242 tappion karvasta kalkkia nielivät sitten kalparitarit Peipsijärven jäällä.
Toiseksi kiri Pjotr Stolypin, monien kaikkien aikojen parhaana venäläispääministerinä pidetty. Nikolai II:n pääministerinä hän oli 1906-1911. Yksityistilajärjestelmää edistänyt maareformi, Siperian ja Kaukoidän asuttaminen ja kotimaisen ja kansainvälisen teolisuustuotannon edistäminen kuuluvat hänen saavutuksiinsa. Sosialistivallankumouksellinen Dmitri Borgov (alunperin Мордехай Гершкович Богров)ampui häntä Kiovan oopperassa. Stolypin kuoli ja Borgov hirtettiin.
Näistä kahdesta ei tietenkään lähipäivinä puhuta, sillä kolmanneksi tuli Josif Stalin (georgiaksi alunperin იოსებ ჯუღაშვილი, Ioseb Džugašvili), jonka ansioihin kuuluu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriys vuosina 1922-1953, voitettu maailmansota (II) ja muutama kymmenen miljoonaa uhria.
Tiettävästi C. G. E. Mannerheim, joka taannoin voitti Suomen vastaavan äänestyksen, ei ollut ehdokkaana.
perjantaina, joulukuuta 26, 2008
Kuolema jouluna
Kirjallisuuden nobelisti Harold Pinter ja jazzlaulaja Eartha Kitt ovat kuolleet joulurauhan aikana. Molemmat kulttuurin raskasta sarjaa.
Siteeratkaamme Harold Pinteria.
Joulun pähkinä on tietysti kysymys siitä, kenestä hän puhuu?
"Mitä pidemmälle hän menee, sitä parempaa se tekee minulle. En halua filosofioita, trakteja, dogmeja, pakoteitä, totuuksia, vastauksia, en mitään alennusmyyntiosastolta. Hän on nykyisistä kaikkein rohkein, armottomin kirjoittaja, ja mitä useammin hän painaa nenäni paskaan, sitä kiitollisempi olen hänelle."
Modernismi ei ole kuollut, kun parempaakaan ei ole tullut tarjolle.
Alennusmyyntiosastoja kyllä riittää.
Siteeratkaamme Harold Pinteria.
Joulun pähkinä on tietysti kysymys siitä, kenestä hän puhuu?
"Mitä pidemmälle hän menee, sitä parempaa se tekee minulle. En halua filosofioita, trakteja, dogmeja, pakoteitä, totuuksia, vastauksia, en mitään alennusmyyntiosastolta. Hän on nykyisistä kaikkein rohkein, armottomin kirjoittaja, ja mitä useammin hän painaa nenäni paskaan, sitä kiitollisempi olen hänelle."
Modernismi ei ole kuollut, kun parempaakaan ei ole tullut tarjolle.
Alennusmyyntiosastoja kyllä riittää.
keskiviikkona, joulukuuta 24, 2008
Hyvää Joulua
Toivotan kaikille lukijoille, kommentoijille ja uteliaille oikein mukavaa Joulua.
Täällä kinkku on valmiina leikattavaksi, laatikot muhivat uunissa, rosolli viilenee pikku pakkasessa parvekkeella. Ruskea kastike pitää vielä tehdä ja potut keittää ennen kuin vieraat tulevat.
Merry Christmas everybody, let's rock!
Täällä kinkku on valmiina leikattavaksi, laatikot muhivat uunissa, rosolli viilenee pikku pakkasessa parvekkeella. Ruskea kastike pitää vielä tehdä ja potut keittää ennen kuin vieraat tulevat.
Merry Christmas everybody, let's rock!
maanantaina, joulukuuta 22, 2008
Puoli lusikallista muskottipähkinää
Kädet roikkuvat polven alla, sillä sen verran ne venyivät, kun kauppakasseja raahasin. Kinkun paistan kyllä vasta puolentoista vuorokauden kuluttua.
Ja se oli vasta ensimmäinen haku. Toisella kierroksella ostoksiin kuuluu ainakin kaksi kertaa puoli lusikallista muskottipähkinää ja kaksi kertaa yksi desilitra siirappia. Huomaan olevani samalla asialla kuin kaksi vuotta sitten.
Tänä vuonna kyllä ajattelin vääntää porkkanalaatikkoakin, mutta perunalaatikot toin ihan valmiina. Liika on liikaa joulunakin.
Kyllä voi mennä siirappi hankalaksi vajaassa kymmenessä vuodessa! Toisaalta se oli alustallaan lujemmin kiinni kuin Saddamin patsas takavuosina. Itse asiassa se oli yhtä lujasti alustassaan sekä purkin ulko- että sisäpuolella.
Jotain erikoisempaakin voisi tietysti laittaa. Antakaas vinkkejä.
Ja se oli vasta ensimmäinen haku. Toisella kierroksella ostoksiin kuuluu ainakin kaksi kertaa puoli lusikallista muskottipähkinää ja kaksi kertaa yksi desilitra siirappia. Huomaan olevani samalla asialla kuin kaksi vuotta sitten.
Tänä vuonna kyllä ajattelin vääntää porkkanalaatikkoakin, mutta perunalaatikot toin ihan valmiina. Liika on liikaa joulunakin.
Kyllä voi mennä siirappi hankalaksi vajaassa kymmenessä vuodessa! Toisaalta se oli alustallaan lujemmin kiinni kuin Saddamin patsas takavuosina. Itse asiassa se oli yhtä lujasti alustassaan sekä purkin ulko- että sisäpuolella.
Jotain erikoisempaakin voisi tietysti laittaa. Antakaas vinkkejä.
torstaina, joulukuuta 18, 2008
Joulun kirjoja
Kirjakauppiaat ilmoittavat, että joulun kirjamyynti pysyy ennallaan. Hyvä niin. Suomi pärjää paremmin kun ihmisten lukutaito säilyy. Sitä paitsi siinä pysyy pahanteosta poissa.
Meghnad Desain Marxin kosto (Gaudeamus 2008) on ollut tämän syksyn intellektuaalinen hitti. Desain tarkoituksena on purkaa Karl Marxin ympärille luotu käsitys siitä, mitä hän oikeastaan ajoi takaa. Metodi on periaatteessa yksinkertainen: Desai lukee Marxia itseään, ei hänen tulkitsijoitaan.
Myytin rakentaminen alkoi aikaisin. Kriittisyyttä arvossa pitänyt Marx ehti jo itsekin ilmoittaa, ettei ole "marxilainen": poliittisen ajattelijan ympärille linnoitaudutaan eri falangeiksi tai häneen tukeudutaan tai tulkitaan usein niin, että ajatuksen keksijän on vaikea sitä itse hyväksyä. Puhumattakaan siitä, että ajattelija nostettaisiin hänen kuoltuaan siteerausikoniksi. Marx ei kannattanut tuotantovälineiden kansallistamista eikä markkinoiden hävittämistä keskusjohtoisen suunnittelun intstrumenteilla.
Marxin kosto on kapitalismin historian peruskurssi - ei hullumpi teema näinä aikoina kun kapitalismi taas kerran venyy ja paukkuu, mutta ei kaadu.
Samalla se on jo kaatuneen reaalisosialismin tekoja ja tekemättömyyttä avoimesti arvioiva analyysi. Historian kronologian edetessä Desai tulee tarkastelleeksi muitakin taloudellisia järjestelmiä, mm. Hitlerin kansallissosialismin taloutta. Myös monet talousajattelijat saavat osansa analyysista.
Desain kirja on hyvä keino tunkeutua kriisiytyneen kapitalismin pinnan alle.
Meghnad Desain Marxin kosto (Gaudeamus 2008) on ollut tämän syksyn intellektuaalinen hitti. Desain tarkoituksena on purkaa Karl Marxin ympärille luotu käsitys siitä, mitä hän oikeastaan ajoi takaa. Metodi on periaatteessa yksinkertainen: Desai lukee Marxia itseään, ei hänen tulkitsijoitaan.
Myytin rakentaminen alkoi aikaisin. Kriittisyyttä arvossa pitänyt Marx ehti jo itsekin ilmoittaa, ettei ole "marxilainen": poliittisen ajattelijan ympärille linnoitaudutaan eri falangeiksi tai häneen tukeudutaan tai tulkitaan usein niin, että ajatuksen keksijän on vaikea sitä itse hyväksyä. Puhumattakaan siitä, että ajattelija nostettaisiin hänen kuoltuaan siteerausikoniksi. Marx ei kannattanut tuotantovälineiden kansallistamista eikä markkinoiden hävittämistä keskusjohtoisen suunnittelun intstrumenteilla.
Marxin kosto on kapitalismin historian peruskurssi - ei hullumpi teema näinä aikoina kun kapitalismi taas kerran venyy ja paukkuu, mutta ei kaadu.
Samalla se on jo kaatuneen reaalisosialismin tekoja ja tekemättömyyttä avoimesti arvioiva analyysi. Historian kronologian edetessä Desai tulee tarkastelleeksi muitakin taloudellisia järjestelmiä, mm. Hitlerin kansallissosialismin taloutta. Myös monet talousajattelijat saavat osansa analyysista.
Desain kirja on hyvä keino tunkeutua kriisiytyneen kapitalismin pinnan alle.
keskiviikkona, joulukuuta 17, 2008
Karjalainen kiirastuli
Katsokaa nyt tuo Seppo Rustaniuksen Karjalainen kiirastuli kanssa. TV2, alkaen 22.50 eli ihan just.
Tarkemmat tiedot linkistä.
Tarkemmat tiedot linkistä.
Festivaalit tammikuussa
Pistäydyin eilen DocPointin toimistolla. Festivaalia järjestävän yhdistyksen hallitus kokoontui tohtori Jouko Aaltosen johdolla kuuntelemaan ja vähän keskustelemaankin tammikuun tapahtuman nykyvaiheesta.
Hyvältä näytti. Tammikuun 20.-25 päivän ajaksi itse kunkin kalenteriin riittää vain DP-maininta. Festivaali muuten toteuttaa sähkoisen lipunmyynnin tänä vuonna. Vuoden loppupäivinä kannattaa uusiutuneilla kotisivuilla vierailla siitäkin syystä.
Festivaalin tekeminen vaatii paljon työtä. Ydintiimi on jo aikapäivät ollut kasassa täydessä työssä. Näinä päivinä johto paiskii 15 tuntia päivässä, muut vähintään 12. Kymmenet vapaaehtoiset työskentelevät festivaalin aikana kaikissa mahdollisissa festaritehtävissä. Se on iso ruljanssi johdettavaksi ja aina sattuu jotakin, vaikka organisaatio olisi kuinka hioutunut ja antaumuksellinen. Siitä se sananlaskukin: tekevälle sattuu.
Katalogissa on varmaankin vajaa 300 sivua, se ei ole nurkkaan heitettävä vihko, vaan oikea kirja. Olen siihen muutaman tekstin värkännyt, tosin vanhemmuuttani vähemmän kuin monena muuna vuonna. Lehti on parin viikon päästä tulossa entistä räväkämpänä jakoon.
Lehdistö ei nähdäkseni ole paljon kiinnittänyt huomiota siihen, että kotimaisen elokuvan sarjaan arvovaltainen raati valitsi yksitoista juuri tällä hetkellä tärkeää dokumenttielokuvaa.
Olisi pitänyt huomioida, sillä DocPoint ei jaa palkintoja elokuville: palkinto on juuri se, että tulee valituksi kotimaisen elokuvan esityssarjaan. Siksi juuri listan julkaisu on se uutinen ja vieläpä hyvä!
Valittuja kannattaa festivaaleilla katsoa:
Helsinki, ikuisesti (ohj. Peter von Bagh, Illume Oy)
Kansakunnan olohuone (ohj. Jukka Kärkkäinen, Mouka Filmi Oy)
Kivilaitumet (ohj. Donagh Coleman, Illume Oy)
Kuolema nyky-Suomessa (ohj. ja tuotanto Antti Lempiäinen)
Liikkumavara (ohj. Annika Grof, Illume Oy)
Niin kauan kuin (ohj. Katariina Järvi, Navy Blue Bird Oy)
Niki ja Nikin veli (ohj. Kirsi Mattila, Leino & Suvinen Production Oy)
Meaning of Life (ohj. Visa Koiso-Kanttila, Guerilla Films)
Sergei Verenseisauttaja (ohj. Juha Taskinen & Petteri Saario, Taiga Films Oy)
Täynnä Tarmoa (ohj. Oskari Pastila, Tuotantoyhtiö Kuvaputki Oy)
Yksin Jumala (ohj. Satu Väätäinen, Road Movies Oy)
Hyvältä näytti. Tammikuun 20.-25 päivän ajaksi itse kunkin kalenteriin riittää vain DP-maininta. Festivaali muuten toteuttaa sähkoisen lipunmyynnin tänä vuonna. Vuoden loppupäivinä kannattaa uusiutuneilla kotisivuilla vierailla siitäkin syystä.
Festivaalin tekeminen vaatii paljon työtä. Ydintiimi on jo aikapäivät ollut kasassa täydessä työssä. Näinä päivinä johto paiskii 15 tuntia päivässä, muut vähintään 12. Kymmenet vapaaehtoiset työskentelevät festivaalin aikana kaikissa mahdollisissa festaritehtävissä. Se on iso ruljanssi johdettavaksi ja aina sattuu jotakin, vaikka organisaatio olisi kuinka hioutunut ja antaumuksellinen. Siitä se sananlaskukin: tekevälle sattuu.
Katalogissa on varmaankin vajaa 300 sivua, se ei ole nurkkaan heitettävä vihko, vaan oikea kirja. Olen siihen muutaman tekstin värkännyt, tosin vanhemmuuttani vähemmän kuin monena muuna vuonna. Lehti on parin viikon päästä tulossa entistä räväkämpänä jakoon.
Lehdistö ei nähdäkseni ole paljon kiinnittänyt huomiota siihen, että kotimaisen elokuvan sarjaan arvovaltainen raati valitsi yksitoista juuri tällä hetkellä tärkeää dokumenttielokuvaa.
Olisi pitänyt huomioida, sillä DocPoint ei jaa palkintoja elokuville: palkinto on juuri se, että tulee valituksi kotimaisen elokuvan esityssarjaan. Siksi juuri listan julkaisu on se uutinen ja vieläpä hyvä!
Valittuja kannattaa festivaaleilla katsoa:
Helsinki, ikuisesti (ohj. Peter von Bagh, Illume Oy)
Kansakunnan olohuone (ohj. Jukka Kärkkäinen, Mouka Filmi Oy)
Kivilaitumet (ohj. Donagh Coleman, Illume Oy)
Kuolema nyky-Suomessa (ohj. ja tuotanto Antti Lempiäinen)
Liikkumavara (ohj. Annika Grof, Illume Oy)
Niin kauan kuin (ohj. Katariina Järvi, Navy Blue Bird Oy)
Niki ja Nikin veli (ohj. Kirsi Mattila, Leino & Suvinen Production Oy)
Meaning of Life (ohj. Visa Koiso-Kanttila, Guerilla Films)
Sergei Verenseisauttaja (ohj. Juha Taskinen & Petteri Saario, Taiga Films Oy)
Täynnä Tarmoa (ohj. Oskari Pastila, Tuotantoyhtiö Kuvaputki Oy)
Yksin Jumala (ohj. Satu Väätäinen, Road Movies Oy)
tiistaina, joulukuuta 16, 2008
Unelmana Karjala
En toivottavasti ole liian usein levitellyt tietoa katsottavaksi kelpaavista dokumenttielokuvista. Nyt olisi sellainen kuitenkin tarjolla.
Vuoden 2007 marraskuussa annoimme sittemmin dokumentti-Jussilla palkitun Ari Matikaisen kanssa Kettupäivillä dokumenttielokuvapalkinnon K. J. Kosken mainiolle elokuvalle Unelma Karjalasta. TV2 lähettää sen tänään 22.05.
Kosken idea elokuvaan, jonka kuvaaminen Karjalassa koki kovia viranomaistoiminnan vuoksi, on yksinkertainen mutta toimiva.
Mitä Karjalassa asuvat venäläiset ja muut kansallisuudet ajattelivat sinne muuttaessaan ja siellä eläessään. Ja mitä he ajattelevat nyt, kun evakoiksi lähteneet palaavat kotikonnuilleen katselemaan ja muistelemaan.
Ohjaajan pitkältä uralta muuten löytyy koko joukko kiinnostavia elokuvia, riippumatta siitä, mitä hän on tuotantoprosessissa tehnyt.
Yksi asia hämmästyttää. Mikähän lienee saanut televisioyhtiön pitämään näin hyvää dokumenttia näin pitkään hyllyllä esittämättä sitä kertaakaan!
Löytyi vielä tuo lausuntomme. Siteerattakoon tähän:
Dokumenttielokuvan ammattilaissarjan "Pääpalkinnon saa K. J. Koski ohjaustyöllään Unelmana Karjala. Unelmana Karjala tuo uutta valoa ja yllättäviä näkökulmia suomalaisille tärkeään ja jopa myyttiseksi jähmettyneeseen Karjala-teemaan. Raati piti varmaotteisesta toteutuksesta, erityisesti elokuvaa rytmittävästä luontevasta arkistomateriaalin käytöstä. Elokuva on katsojalle helppo, mutta paljon puhuva.
Helsingissä lauantaina 10.11.2007
Ari Matikainen & Jari Sedergren"
Vuoden 2007 marraskuussa annoimme sittemmin dokumentti-Jussilla palkitun Ari Matikaisen kanssa Kettupäivillä dokumenttielokuvapalkinnon K. J. Kosken mainiolle elokuvalle Unelma Karjalasta. TV2 lähettää sen tänään 22.05.
Kosken idea elokuvaan, jonka kuvaaminen Karjalassa koki kovia viranomaistoiminnan vuoksi, on yksinkertainen mutta toimiva.
Mitä Karjalassa asuvat venäläiset ja muut kansallisuudet ajattelivat sinne muuttaessaan ja siellä eläessään. Ja mitä he ajattelevat nyt, kun evakoiksi lähteneet palaavat kotikonnuilleen katselemaan ja muistelemaan.
Ohjaajan pitkältä uralta muuten löytyy koko joukko kiinnostavia elokuvia, riippumatta siitä, mitä hän on tuotantoprosessissa tehnyt.
Yksi asia hämmästyttää. Mikähän lienee saanut televisioyhtiön pitämään näin hyvää dokumenttia näin pitkään hyllyllä esittämättä sitä kertaakaan!
Löytyi vielä tuo lausuntomme. Siteerattakoon tähän:
Dokumenttielokuvan ammattilaissarjan "Pääpalkinnon saa K. J. Koski ohjaustyöllään Unelmana Karjala. Unelmana Karjala tuo uutta valoa ja yllättäviä näkökulmia suomalaisille tärkeään ja jopa myyttiseksi jähmettyneeseen Karjala-teemaan. Raati piti varmaotteisesta toteutuksesta, erityisesti elokuvaa rytmittävästä luontevasta arkistomateriaalin käytöstä. Elokuva on katsojalle helppo, mutta paljon puhuva.
Helsingissä lauantaina 10.11.2007
Ari Matikainen & Jari Sedergren"
maanantaina, joulukuuta 15, 2008
Muistilista
Tämä on pitkän muistilistan viikko. Menoja, tapaamisia, tapahtumia ja toimitettavaa riittää kaikkiin suuntiin ja joka päivälle.
Kaikkea ei ehdi, vaikka mieli tekisi.
Elokuvaesitteitä pitää kirjoittaa ja tarkistaa muutama viikko etukäteen valmiiksi. Onneksi kredut on jo tehty.
EDIT illalla: Sediksen elokuvablogissa ovat nyt kirjoittamani esitteet kotimaisista elokuvista Kolmistaan, Risto Räppääjä, Pyhän kirjan varjo, Pelikaanimies, Punk – tauti joka ei tapa ja Sonic Mirror. Ne esitetään ensi viikosta lähtien tammikuulle Kavan elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15).
Sen lisäksi tulevat kirjastopalautukset, laskunmaksut, jouluhankinnat (paljon parjattu kinkku!), pari lahjaakin pitäisi osata valita ja ehtiä hankkia, kun kädentaidot eivät niihin riitä.
Postikortit pitää postittaa tänään, jos mielii niiden tulevan perille ennen joulua.
Oli pakko kirjoittaa lappu taskun pohjalle rutistettavaksi.
Kaikkea ei ehdi, vaikka mieli tekisi.
Elokuvaesitteitä pitää kirjoittaa ja tarkistaa muutama viikko etukäteen valmiiksi. Onneksi kredut on jo tehty.
EDIT illalla: Sediksen elokuvablogissa ovat nyt kirjoittamani esitteet kotimaisista elokuvista Kolmistaan, Risto Räppääjä, Pyhän kirjan varjo, Pelikaanimies, Punk – tauti joka ei tapa ja Sonic Mirror. Ne esitetään ensi viikosta lähtien tammikuulle Kavan elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15).
Sen lisäksi tulevat kirjastopalautukset, laskunmaksut, jouluhankinnat (paljon parjattu kinkku!), pari lahjaakin pitäisi osata valita ja ehtiä hankkia, kun kädentaidot eivät niihin riitä.
Postikortit pitää postittaa tänään, jos mielii niiden tulevan perille ennen joulua.
Oli pakko kirjoittaa lappu taskun pohjalle rutistettavaksi.
sunnuntai, joulukuuta 14, 2008
Parempi voitti
Parempi voitti.
Mitä muuta voisi sanoa Idolsista, salibandysta ja miksei ampumahiihtoviesteistä ja mäkihypystäkin ja varmaan joistakin sprinttihiihdoistakin.
Siinä se sunnuntai sitten olikin.
Mitä muuta voisi sanoa Idolsista, salibandysta ja miksei ampumahiihtoviesteistä ja mäkihypystäkin ja varmaan joistakin sprinttihiihdoistakin.
Siinä se sunnuntai sitten olikin.
perjantaina, joulukuuta 12, 2008
Pikkujoulut
Jengi näyttää aloittelevan pikkujouluja. Raaskisiko heittää tämän saksankielisen lähes kuusisataasivuiseksi tiheästi printatun kirjasen syrjään?
torstaina, joulukuuta 11, 2008
Chaillot ja Oslo
Eilen juhlittiin sitä, että YK:n yleiskokous hyväksyi ihmisoikeusjulistuksen Chaillot'n palatsissa Pariisissa 10. joulukuuta 1948. 60-vuotisen olemassaolon kunniaksi jaettiin 6000 euron palkinto, joka kantaa palatsin nimeä. YK:n yleiskokous pitää vuosittain yleiskokouksen julistuksen kunniaksi.
Jäsenvaltioita moraalisesti ja poliittisesti sitovan julistuksen mukaan ihmisoikeudet ovat perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia. Ne kuuluvat yhdenvertaisesti maailman kaikille ihmisille.
Chaillot'n palkinnon sai Al-Nahdan naisten ihmisystävät, kahden saudiarabialaisen naisen, anteeksi prinsessan vuonna 1962 perustama järjestö, joka on avustanut köyhiä perheitä, kouluttanut naisia työelämää varten ja mm. perustanut koulun Down-syndroomasta kärsiville Persianlahden alueella.
Vaiheinen kommentoi asiaa jo eilen ja antoi asiaankuuluvia linkkejä.
Ahtisaari piti kuulemma hienon puheen Nobelin rauhanpalkintoa vastaanottaessaan Oslossa. Oli menoja ja se jäi eilen väliin. Voisiko joku pistää linkin siihen kommentteihin?
Jäsenvaltioita moraalisesti ja poliittisesti sitovan julistuksen mukaan ihmisoikeudet ovat perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia. Ne kuuluvat yhdenvertaisesti maailman kaikille ihmisille.
Chaillot'n palkinnon sai Al-Nahdan naisten ihmisystävät, kahden saudiarabialaisen naisen, anteeksi prinsessan vuonna 1962 perustama järjestö, joka on avustanut köyhiä perheitä, kouluttanut naisia työelämää varten ja mm. perustanut koulun Down-syndroomasta kärsiville Persianlahden alueella.
Vaiheinen kommentoi asiaa jo eilen ja antoi asiaankuuluvia linkkejä.
Ahtisaari piti kuulemma hienon puheen Nobelin rauhanpalkintoa vastaanottaessaan Oslossa. Oli menoja ja se jäi eilen väliin. Voisiko joku pistää linkin siihen kommentteihin?
keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008
Konflikteja
Ateenan kaduilla anarkistit estelevät kauppojen ryöstelyä. He haluavat suunnata kapinaansa istuvaa hallitusta vastaan.
Sanoin lapselle, että jos Suomeen joskus tulee samanlaisia, älä ole eturivissä. En sanonut kummalla puolella, mutta kyllä hän varmaan arvasi.
Jos tuloerot kasvavat tarpeeksi, maahanmuuttajia vastustetaan tarpeeksi ja jos hommat muutenkin menevät pyllylleen, kuten niitä huonosti hoidettaessa on tapana, niin siten saattaa käydä maassa kuin maassa.
Sitten on näitä taulapäitä, joiden elämäntehtävänä on heittää öljyä liekkeihin. Ei ehkä aina isomman palon toivossa, mutta kuitenkin suuremman ja mustemman savupilven saamiseksi.
Viihteeksi muuttuneen kannanottopolitiikan luomassa virtuaalimaailmassa tämä sitten saa kannatusta.
Mutta kyllä perinteiselläkin politiikalla saa aikaan yhtä ja toista. Varsinkin näin laman aikana.
Maahanmuuton vastustaminen milloin milläkin perusteella on lapsellista. Itse asun 10000 hengen asuinalueella, jossa on yli viisikymmentä eri kansallisuutta. Valikoi nyt siinä vihanpidon kohteesi ja sano se ääneen. Tilanteen mielettömyyden tajuaa jokainen aikuismaisesti ajatteleva.
Lasten suusta näitä totuuksia kyllä silloin tällöin kuuluu, varsinkin jos iltapäivän epävirallinen jalkapallo-ottelu ei ole sujunut toiveiden mukaan.
Joskus he eivät huomaa, että siinä vieressä, samalla puolella rintamaa, seisoo joku, johon rasistinen älämölö samalla salamaniskun lailla kohdistuu.
Katselen ja kuuntelen kuinka muodostettu falangi tämän vuoksi hajoaa motiivikonfliktin ylittäessä rintaman lujuuden. Pilkka osuu omaan nilkkaan.
Typerimmät rasistiset kommentit kuuluvat järkijään kantasuomalaisten suusta, joskus lastenkin.
Osin tämä johtuu muiden vaikenemisesta. Kokemus osoittaa, että asenteellisuuksia löytyy kaikista ryhmistä.
Tämä on ainoa yhteys, jossa suostun puhumaan kantasuomalaisista, joka on ihan yhtä huono termi kuin kaikki muutkin apartheidin harjoittamisen muodot. Termiä ei tarvita muuhun kuin eetteriin laskettujen typeryyksien lähtökohdan osoittamiseen.
Minusta on siis tullut konservatiivi. Onneksi se on etupäässä huonojen polvien syy. Ei pääse tarvittaessa rivakasti pakoon. Sprintterintaidot ovat paras mahdollinen tapa estää konflikteja. Tietysti se että ei pääse pakoon johtaa siihen että on kohdattava kaikki siinä missä on. Ei sekään mukavaa ole.
Kreikassa tilanne on kiikun kaakun. Nykyinen pääministeri on kovissa liemissä keitetty, mutta niin näyttää olevan vastustuskin, joka hämmästyttävää kyllä, ei henkilöydy kehenkään. On vain oppositio.
Sanoin lapselle, että jos Suomeen joskus tulee samanlaisia, älä ole eturivissä. En sanonut kummalla puolella, mutta kyllä hän varmaan arvasi.
Jos tuloerot kasvavat tarpeeksi, maahanmuuttajia vastustetaan tarpeeksi ja jos hommat muutenkin menevät pyllylleen, kuten niitä huonosti hoidettaessa on tapana, niin siten saattaa käydä maassa kuin maassa.
Sitten on näitä taulapäitä, joiden elämäntehtävänä on heittää öljyä liekkeihin. Ei ehkä aina isomman palon toivossa, mutta kuitenkin suuremman ja mustemman savupilven saamiseksi.
Viihteeksi muuttuneen kannanottopolitiikan luomassa virtuaalimaailmassa tämä sitten saa kannatusta.
Mutta kyllä perinteiselläkin politiikalla saa aikaan yhtä ja toista. Varsinkin näin laman aikana.
Maahanmuuton vastustaminen milloin milläkin perusteella on lapsellista. Itse asun 10000 hengen asuinalueella, jossa on yli viisikymmentä eri kansallisuutta. Valikoi nyt siinä vihanpidon kohteesi ja sano se ääneen. Tilanteen mielettömyyden tajuaa jokainen aikuismaisesti ajatteleva.
Lasten suusta näitä totuuksia kyllä silloin tällöin kuuluu, varsinkin jos iltapäivän epävirallinen jalkapallo-ottelu ei ole sujunut toiveiden mukaan.
Joskus he eivät huomaa, että siinä vieressä, samalla puolella rintamaa, seisoo joku, johon rasistinen älämölö samalla salamaniskun lailla kohdistuu.
Katselen ja kuuntelen kuinka muodostettu falangi tämän vuoksi hajoaa motiivikonfliktin ylittäessä rintaman lujuuden. Pilkka osuu omaan nilkkaan.
Typerimmät rasistiset kommentit kuuluvat järkijään kantasuomalaisten suusta, joskus lastenkin.
Osin tämä johtuu muiden vaikenemisesta. Kokemus osoittaa, että asenteellisuuksia löytyy kaikista ryhmistä.
Tämä on ainoa yhteys, jossa suostun puhumaan kantasuomalaisista, joka on ihan yhtä huono termi kuin kaikki muutkin apartheidin harjoittamisen muodot. Termiä ei tarvita muuhun kuin eetteriin laskettujen typeryyksien lähtökohdan osoittamiseen.
Minusta on siis tullut konservatiivi. Onneksi se on etupäässä huonojen polvien syy. Ei pääse tarvittaessa rivakasti pakoon. Sprintterintaidot ovat paras mahdollinen tapa estää konflikteja. Tietysti se että ei pääse pakoon johtaa siihen että on kohdattava kaikki siinä missä on. Ei sekään mukavaa ole.
Kreikassa tilanne on kiikun kaakun. Nykyinen pääministeri on kovissa liemissä keitetty, mutta niin näyttää olevan vastustuskin, joka hämmästyttävää kyllä, ei henkilöydy kehenkään. On vain oppositio.
tiistaina, joulukuuta 09, 2008
Vorwärts!
Päivät, illat ja yöt etenevät hiljalleen erinäisiä töitä tehden. Kirjaa viimeistellään luku kerrallaan ja eilen illalla sain vihdoin autonomian ajan dokumentaarista elokuvaa koskevan luvun teknisesti valmiiksi. Siinä on kaikki mitä olet aina halunnut tietää autonomian ajan dokumentaarisista kuvista.
Rankasta päivästä huolimatta onnistuin ennen puolta yötä jopa oikolukemaan luvun 40 liuskaa ykkösrivivälillä. Silmäilin kuitenkin sen jälkeen parin tunnin ajan massiivista Saksan dokumenttielokuvahistoriaa, josko he olisivat keksineet jotakin, mikä minulta puuttuu. Aika tasoihin mennään, vaikka saksalaisten perinpohjainen osaaminen on kadehdittavaa.
Kuvien lopullinen valinta on vielä edessä. Valikoimaa on lisännyt se, että kirjan elokuvista on skannattu yli 350 kuvaa. Tämän luvun kuvat täytyy pikata näinä päivinä. Niin pääsemme eteenpäin. Vorwärts! Aina vain eteenpäin! (Topo Leistelä, 1941)
Ennen aamukuutta aloin katsoa irakilaisbrittiläistä dokumenttia, joka kertoo erään perheen Saddamin jälkeisestä elämästä. Life after the Fall on kiintoisa juttu - suosittelen yhdeksi DocPoint-elokuvaksi ensi tammikuussa. Katalogiteksti valmistui hetki sitten. Sunnuntaina tein vastaavan Iranin vallankumouksesta 1978-9 kertovasta filmistä For Freedom, joka vie ainutlaatuisella tavalla kameran keskelle mielenosoitusten myllerrystä. Kasailin vielä yötä myöten viiden arkiston elokuvaesitteen kredut valmiiksi.
Kustantaja lähetti myös oikovedoksen parikymmensivuisesta artikkelistani erääseen jättimäiseen kirjasarjaan. Muutakin kiireellistä oikoluettavaa on, onneksi ei aivan hirmuisia määriä. Ja pari katalogitekstiä, jotka muhivat päässä. Kun on kypsää, printataan nopeasti fileen.
Jo nyt voi sanoa, että näillä näkymillä ensi vuoden tuloksesta tulee erinomainen, vaikka työpaikalla edessä on raskas muutto Punavuoresta Sörnaisiin. Tämän voi sanoa täällä, vaikka se eilen kehityskeskustelussa jäi sanomatta.
Rankasta päivästä huolimatta onnistuin ennen puolta yötä jopa oikolukemaan luvun 40 liuskaa ykkösrivivälillä. Silmäilin kuitenkin sen jälkeen parin tunnin ajan massiivista Saksan dokumenttielokuvahistoriaa, josko he olisivat keksineet jotakin, mikä minulta puuttuu. Aika tasoihin mennään, vaikka saksalaisten perinpohjainen osaaminen on kadehdittavaa.
Kuvien lopullinen valinta on vielä edessä. Valikoimaa on lisännyt se, että kirjan elokuvista on skannattu yli 350 kuvaa. Tämän luvun kuvat täytyy pikata näinä päivinä. Niin pääsemme eteenpäin. Vorwärts! Aina vain eteenpäin! (Topo Leistelä, 1941)
Ennen aamukuutta aloin katsoa irakilaisbrittiläistä dokumenttia, joka kertoo erään perheen Saddamin jälkeisestä elämästä. Life after the Fall on kiintoisa juttu - suosittelen yhdeksi DocPoint-elokuvaksi ensi tammikuussa. Katalogiteksti valmistui hetki sitten. Sunnuntaina tein vastaavan Iranin vallankumouksesta 1978-9 kertovasta filmistä For Freedom, joka vie ainutlaatuisella tavalla kameran keskelle mielenosoitusten myllerrystä. Kasailin vielä yötä myöten viiden arkiston elokuvaesitteen kredut valmiiksi.
Kustantaja lähetti myös oikovedoksen parikymmensivuisesta artikkelistani erääseen jättimäiseen kirjasarjaan. Muutakin kiireellistä oikoluettavaa on, onneksi ei aivan hirmuisia määriä. Ja pari katalogitekstiä, jotka muhivat päässä. Kun on kypsää, printataan nopeasti fileen.
Jo nyt voi sanoa, että näillä näkymillä ensi vuoden tuloksesta tulee erinomainen, vaikka työpaikalla edessä on raskas muutto Punavuoresta Sörnaisiin. Tämän voi sanoa täällä, vaikka se eilen kehityskeskustelussa jäi sanomatta.
lauantaina, joulukuuta 06, 2008
Hyvää itsenäisyyspäivää
5§ Itsenäisyyspäivänä ei ole lupa pitää markkinoita, toripäiviä eikä huutokauppoja.
Laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä (26.11.1937/388)
Laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä (26.11.1937/388)
torstaina, joulukuuta 04, 2008
Kinkkua ja laatikkoa
Veronpalautukset ovat tänään tulleet tileille. Vähän toista sataa euroa ei koko joulua tee, mutta lämmittää mieltä. Sillä saa kinkun laatikoineen ja kuoharia päälle. Sitä ennen on katsottava muutama sata Finlandia-katsausta. Niitä tehtiin kaikkiaan 700 helmikuusta 1943 heinäkuuhun 1964, jolloin verouudistus tappoi tämän elokuvagenren Suomesta.
Kaupassa on nyt verrattain edullista lihaa, possua ja nautaa. Syksyn teurastushintoja, kai. Ja kinkun oston odotustunnelmissa hinnat ovat laskeneet. Naudan sisäfileestä näemmä verotetaan lehtimainoksen mukaan 30 euroa kilolta, mutta hyvä kokki tekee halvemmastakin (alle 7 euroa kilo) maittavaa.
Kinkkua saa luulla alle neljän euron kilo, luuttomana menee vitoseen. Pakastimeen voi panna toisen ja kolmannenkin kinkun jos luulee kestävänsä yksipuolista ruokavaliota eikä kihti uhkaa.
Sanon silti, että on hullua olla syömättä lihaa juuri nyt.
Kun polttonesteiden hinnat ovat laskeneet monta kymmentä prosenttia, niin mihin tämä maataloustuotteiden jatkuva hinnan nosto nyt perustuikaan. Tuottajahinnoista en osaa puhua, vaan vain kuluttajan maksamista. Niissähän on tuottajahintaa, veroa, kauppaa ja varmaan jotain kierrätysmaksuakin...
Mutta polttonesteiden ja sen myötä tuotantokustannuksien nousulla tätä tänä vuonna tapahtunutta hinnan äkillistä nousua perusteltiin kovasti paljon. Olisi kiva, jos joku olisi tehnyt ruumiinavauksen tällekin asialle juuri nyt, polttonesteiden hinnan laskun jälkeen.
Katsoin lehdestä raaka-ainepörssin kuulumisia. Kaikki laskussa paitsi kaakao (45 % nousua vuodessa) ja sokeri juuri ja juuri plussalla. Mikä näitä nostaa? Joulusuklaan teko?
Itse asiassa en oikein jaksa uskoa näihin puheisiin ruoan hinnan jatkuvasta noususta. Miksi ne nousisivat enemmän kuin mikään muukaan, kun kenenkään etu ei ole tehdä maanviljelijöistä rahassa (ja rahasta) kieriviä juppeja. EU tappoi talonpojan, mutta nykyisten maatalousyrittäjien määrä alkaa olla kohdallaan. Tilakokojen kasvaessa ja yrityshenkisyyden vallatessa sijaa siellä on halua vaurastua luomulla tai ilman.
Skeptisyyteni takana on takaraivossa kolkkaava ajatus siitä, että näillä tämän vuotisilla järkkysuurilla hinnankorotuksilla syötiin etukäteen olemattomaksi vaikutuksiltaan jäävä alv-alennus. Ruoan arvonlisävero alenee ensi vuoden lokakuussa 17 prosentista 12 prosenttiin. Vaikka monet demarit tätä näyttävät vastustavan, minä en, jos sillä pienituloinen perhe saa sen viisikymppiä kuussa. Ja minä ja muut hyvin (ja kalliisti) syövät ehkä vajaan satasen.
"Ruoan hinta nousee" on mantra, jota toistetaan, kunnes riittävän iso osa meistä sen uskoo. Minä uskon enemmänkin siihen, että hallituspuolue Suomen keskusta on onnistunut maatalouspolitiikassaan, jonka rahoittamiseksi tämä mantra on välttämätön. Se sopii myös yrittäjähenkisten maanviljelijöiden pirtaan. Vasemmistolle se kelpaa verotulojen kasvun vuoksi. Vihreät ajattelevat, että luomun ja tavallisen ruoan välinen hintaero pienenee. Saisi pienetäkin, ei vähiten siksi, että itse tuotteissa ei taida paljon eroa olla.
Ainoa joka ruoan hinnan noususta kärsii on kuluttaja, varsinkin se, joka on vähillä tuloillaan tarkasti jo nyt syövä. Tuskinpä hänelle näitä veronpalautuksiakaan paljon tuli. Toivottavasti nyt edes kinkun ja laatikon verran.
Kaupassa on nyt verrattain edullista lihaa, possua ja nautaa. Syksyn teurastushintoja, kai. Ja kinkun oston odotustunnelmissa hinnat ovat laskeneet. Naudan sisäfileestä näemmä verotetaan lehtimainoksen mukaan 30 euroa kilolta, mutta hyvä kokki tekee halvemmastakin (alle 7 euroa kilo) maittavaa.
Kinkkua saa luulla alle neljän euron kilo, luuttomana menee vitoseen. Pakastimeen voi panna toisen ja kolmannenkin kinkun jos luulee kestävänsä yksipuolista ruokavaliota eikä kihti uhkaa.
Sanon silti, että on hullua olla syömättä lihaa juuri nyt.
Kun polttonesteiden hinnat ovat laskeneet monta kymmentä prosenttia, niin mihin tämä maataloustuotteiden jatkuva hinnan nosto nyt perustuikaan. Tuottajahinnoista en osaa puhua, vaan vain kuluttajan maksamista. Niissähän on tuottajahintaa, veroa, kauppaa ja varmaan jotain kierrätysmaksuakin...
Mutta polttonesteiden ja sen myötä tuotantokustannuksien nousulla tätä tänä vuonna tapahtunutta hinnan äkillistä nousua perusteltiin kovasti paljon. Olisi kiva, jos joku olisi tehnyt ruumiinavauksen tällekin asialle juuri nyt, polttonesteiden hinnan laskun jälkeen.
Katsoin lehdestä raaka-ainepörssin kuulumisia. Kaikki laskussa paitsi kaakao (45 % nousua vuodessa) ja sokeri juuri ja juuri plussalla. Mikä näitä nostaa? Joulusuklaan teko?
Itse asiassa en oikein jaksa uskoa näihin puheisiin ruoan hinnan jatkuvasta noususta. Miksi ne nousisivat enemmän kuin mikään muukaan, kun kenenkään etu ei ole tehdä maanviljelijöistä rahassa (ja rahasta) kieriviä juppeja. EU tappoi talonpojan, mutta nykyisten maatalousyrittäjien määrä alkaa olla kohdallaan. Tilakokojen kasvaessa ja yrityshenkisyyden vallatessa sijaa siellä on halua vaurastua luomulla tai ilman.
Skeptisyyteni takana on takaraivossa kolkkaava ajatus siitä, että näillä tämän vuotisilla järkkysuurilla hinnankorotuksilla syötiin etukäteen olemattomaksi vaikutuksiltaan jäävä alv-alennus. Ruoan arvonlisävero alenee ensi vuoden lokakuussa 17 prosentista 12 prosenttiin. Vaikka monet demarit tätä näyttävät vastustavan, minä en, jos sillä pienituloinen perhe saa sen viisikymppiä kuussa. Ja minä ja muut hyvin (ja kalliisti) syövät ehkä vajaan satasen.
"Ruoan hinta nousee" on mantra, jota toistetaan, kunnes riittävän iso osa meistä sen uskoo. Minä uskon enemmänkin siihen, että hallituspuolue Suomen keskusta on onnistunut maatalouspolitiikassaan, jonka rahoittamiseksi tämä mantra on välttämätön. Se sopii myös yrittäjähenkisten maanviljelijöiden pirtaan. Vasemmistolle se kelpaa verotulojen kasvun vuoksi. Vihreät ajattelevat, että luomun ja tavallisen ruoan välinen hintaero pienenee. Saisi pienetäkin, ei vähiten siksi, että itse tuotteissa ei taida paljon eroa olla.
Ainoa joka ruoan hinnan noususta kärsii on kuluttaja, varsinkin se, joka on vähillä tuloillaan tarkasti jo nyt syövä. Tuskinpä hänelle näitä veronpalautuksiakaan paljon tuli. Toivottavasti nyt edes kinkun ja laatikon verran.
tiistaina, joulukuuta 02, 2008
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 46: RYTI
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 46: RYTI Orionissa keskiviikkona 3.12.2008
I dokumentärens kärna 46: Ryti
Risto Ryti
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta, Harry Lewing. Käsikirjoitus: Lauri A. Puntila, Olavi Puusaari. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino, Väinö Kolhonen, Unto Kumpulainen, Matti Oksa. Selostus: Olavi Puusaari. Ääni: Ensio Lumes. Filmitarkastus: 15.11.1956 – VET 6630 – Va 4 – 35 mm / 285 m. 10 min
Puolustusvoimain katsaus 4: Etenemisvaihe Itä-Karjalaan
Suomi 1941. Tuotantoyhtiö: Puolustusvomatl Levittäjä: Valtion Tiedotuslaitosl Suunnittelu: Hannu Leminen, Orvo Saarikivi, Valentin Vaala. Selostus: Topo Leistelä, Turo Kartto. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Heikki Aho, Felix Forsman, Eino Heino, Kalevi Lavola, Åke Leppä, Risto Orko, Kalle Peronkoski, Uno Pihlström, Sulo Tammilehto, Teuvo Tulio, Esko Töyri. Filmitarkastus: 1.9.1941 – VET 1594 –Va 1- 35 mm / 400 m. 16 min. Esitysformaatti: SP betacam.
Ryti -kooste
KAVA 2008. Otteet: Eduskuntatalon rakennusvaiheet 1927-1931, Englannin viikko 1933, Kaukopää 1936, Kuvia Koti- ja sotarintamalta 1940, Kaatuneiden muistolle suurtorilla 1940, Maaottelu Suomi-Ruotsi-Saksa 1940, Kevät iskee silmää 1941, Kaikki yhdessä eteenpäin 1941, Presidentti Rytin puhe 26.6.1941, Hennalan sotilassairaala PLV 1941, Ryti Viipurissa PLV 1941, Ryti Mäkiluodossa PLV 1941, Nyrkkeily Suomi-Saksa 1941, Jalkapallo Suomi-Saksa PLV 1941, Sotataiteen näyttely UFA 1941, Mannerheim 75 vuotta UFA 1942, Kansalaiskeräys 1942, Asevelikylän vihkijäiset – Finlandia-Katsaus 1943, Sankarivainajien päivä PLV 1943, Maasotakorkeakoulun päättäjäiset PLV 1943, Naantali 500 vuotta 1943, Suomalaisia kuvanveistäjiä 1944, Sotasyyllisyysoikeudenkäynti – Finlandia-Katsaus 1945, Olympia-Katsaus 1952, Ryti vuonna 1955, Risto Rytin viimeinen matka 1956. Esitysformaatti: SP betacam. 75 min.
Henkilöhistorialliset kuvat politiikan päättäjistä ovat meillä harvassa. Uutisfilmejä valtiovierailuista, katselmuksista toreilla ja linnan edustalla on tietysti tehty läpi itsenäisyyden ajan. Mutta vasta vuosi 1957 nosti valkokankaalle siihen asti maata luotsanneiden päämiesten retron. Tuona vuonna kokosi Suomi-Filmi arkistonsa kerrostumista Itsenäisen Suomen presidentit. Harry Lewingin toteuttama sarja on edelleen historiallinen perussilmäys päämiehiimme ja terävimpään poliittiseen eliittiin.
Nimikkofilmin sai myös tasavallan 5. presidentti Risto Ryti (1889 – 1956). Käsikirjoittaja sekä hautajaismenoille että elokuvalle oli Rytin sihteeri ja sotavuosien tiedotuksen johdossa ollut Lauri Adolf Puntila. Puntilan puhe siunaustilaisuudessa oli avaus sotasyyllisen Rytin valtiomieskunnian palauttamiseksi. Elokuvakameran taltiointeihin tartuttiin heti surukukkien kuihduttua. Puntila näki niissä puhetta väkevämmän välineen hyvittää presidenttiä, joka oli kantanut kahdesta sodasta raskaimman mahdollisen vastuun.
Ennen sotia hipaisi elokuvakameran silmä nuorta Rytiä vain välähdyksin. Ensimmäinen varma kontakti osui vuoteen 1927, kun eduskuntatalon peruskiveä muurattiin. Presidentti Lauri Relander, vaskiuurnaa laskeva kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Wäinö Wuolijoki sekä puhemies Paavo Virkkunen ovat Eduskuntatalon vihkijäiset -filmin tähdet. Kamera kiertää edelleen ja rekisteröi pääministeri Väinö Tannerin. Kun juhlaväki päättää tilaisuuden Maamme-lauluun, erotamme edistyspuolueesta valtionpankin johtoon ponnahtaneen Risto Rytin kasvot.
Siirrymme vuoteen 1936. Tuolloin dokumenttikuvauksen erikoisyhtiö Aho & Soldan filmasi Lappeenrannassa Enso-Gutzeitin selluloosatehtaan rakentamista. Filmi nousi huippuunsa, kun uuteen pääkonttoriin astelivat arvovieraat Cajander, Tanner, Kallio sekä valtion rahavirtojen vartija Ryti vilkkaasti elehtien.
Ryti oli anglofiili, joka sitoi Suomen valuutan tiukasti puntaan kunnes laman notkossa Lapuanliike iski. Mutta vuonna 1933 hän oli nostanut maan uuteen nousuun. Sinä vuonna tekivät Heikki Aho ja Björn Soldan juhlahumuisen kuvan Englannin viikko. Säkkipilli soi Helsingissä suomalais-englantilaisten suhteiden hyväksi. Kamera taltioi karkeloiden keskeltä Pehr Evind Svinhufvudin tuhdin hahmon. Hänen kintereillään laskeutuivat Englannin lähetystön portaita juhlatoimikunnan nimimiehet Erik von Frenckell ja seuraavana vuonna aateliseksi leivottu "Sir" Risto Ryti.
Sodan leimahdettua ehti poliittinen johto kiinnittyä vain muutamiin Suomi-Filmin uutiskuviin. Kuvia koti- ja sotarintamilta esitteli maan kohtaloita pohtivan hallituksen tammikuussa 1940. Istuntoa johti studiolamppujen hehkussa Kyösti Kallio vierellään talvisodan pääministeri Ryti.
Kallion väistyttyä käynnistyi jatkosodan presidentti Rytin ja ylipäällikkö Mannerheimin uutisaika. Sitä kamerat jo ennakoivat elokuvassa Kaatuneiden muistolle suurtorilla. Keväällä 1940 tallentuivat Ryti ja Mannerheim suruntäyteisen filmin päätöskuviin. Puolustusvoimain katsaus 4 oli lopullinen sinetti kumppanuudelle. Siinä Ryti vieraili päämajakaupunki Mikkelissä syksyllä 1941. Armeija oli ylittänyt Moskovan rauhan rajan ja vyöryi kolmella kannaksella kohti itää.
Sotakumppanuus merkitsi, että sodan tavoitteet olivat samat molemmille, mutta sotatoimia johti sodan ylipäällikkö Mannerheim, sodan politiikkaa jatkosodan presidentti Ryti. Erikoituminen näkyi myös uutisfilmin rintamalla, sillä Ryti näyttäytyi päämajan reviirillä vain Marskin syntymäpäivillä. Kesään 1942 sattui kansainvälisen luokan tempaus, kun Suur-Saksan johtaja saapui Suomen Marsalkaksi nimitetyn ylipäällikkömme 75-vuotispäiville. Etikettiin kuului, että Ryti otti hänet valtion johtajana Immolan lentokentällä vastaan. Tapahtuman medioi koko kansakunnalle Puolustusvoimain katsaus 49.
Ulkopolitiikan päättäjä Ryti oli julistanut jatkosodan alkaneeksi radiosta ja muutama päivä myöhemmin Valtion Tiedotuslaitoksen filmiltä Presidentti Rytin puhe 26.6.1941. Filmitähtenä sotatoimialueilla esiintyi puolestaan Mannerheim. Vain ylipäällikkö ja hänen kenraalinsa näyttäytyivät valkokankaalta rintamavierailujensa yhteydessä. Tosin Ryti ja Mannerheimin vallatussa Viipurissa kuvattiin, mutta vain "sotahistoriaksi tuleville polville". Kun Ryti vihki rannikkovartioston pääkallonpaikalla merisodan muistomerkin, filmasivat taas kamerat mutta vain arkistoon lyhdyt sammuksissa.
Presidentin usko kohtaloon ja eettiset pohdinnat tekivät hänestä surusaattojen kärkihahmon. Sotavuosina Rytin sosiaalinen omatunto lähes tuotteistettiin. Presidentin "humanitas" oli kansakuntaa yhdistävä voima, jolla Rytin sihteeri L.A. Puntila operoi. Vuonna 1942 Puntilan ja Topo Leistelä visioivat Kansalaiskeräys -tietoiskunsa suurperheiden auttamiseksi. Keräyksen ikoni oli tietysti Ryti, joka samalla valjastettiin väestönlisäyksen veturiksi. Mutta kaikkea ei silti edes yhteisen edun nimissä esitelty, eikä siis Eino Itäsen järkkyjä kuvia elokuvassa Ryti vieraana Hennalan sotilassairaalassa.
Rytin sotavuosien imagoon kuului korkeakulttuuria vain vähän, penkkiurheilua sitä enemmän, mikäli urheiluun yhdistyivät ulkovaltasuhteet. Viaton alku oli keväällä 1941 koko kansaa aktivoinut kävelymaaottelu Suomi-Ruotsi. Siihen osallistui myös Ryti, joka itse johti hallituksensa ryhtikävelyä kiiltonahkakengissä ja liituraidassa. Kevät iskee silmää oli kävelijöitä seuranneen filmin nimi. Mutta jo sitä ennen räpsähtelivät kameran silmäniskut aina yhdessä penkkiurheileville ulkoministeri Jukka Rangellille ja hänen presidentilleen.
Vuoden 1940 Maaottelu Suomi-Ruotsi-Saksa esitteli välähdyksin stadionin aitiota, missä Saksan lähettiläs Wipert von Blücher, Rangell, Ryti ja Mannerheim jännäsivät. Syksyllä 1941 Mannerheim poistui lehteriltä Mikkelin päämajaan. Blücher, Rangell ja Ryti jatkoivat "Heil"-tervehdysten tahdittamaa diplomatiaa jalkapallomaaottelun merkeissä. Ryti kumppaneineen vieraili myös Messuhallin nyrkkeilyillassa. Tiiviit tunnelmat sieltä säilöi Eino Itäsen filmi Nyrkkeilymaaottelu Saksa-Suomi.
Syksyn 1941 kulttuurisuhteet kruunasi kuitenkin Suur-Saksan levittämä uutiskatsaus Auslandstonwochenschau 664. Se aloitti aiheensa Ateneumin Saksalais-suomalaisen sotataiteen näyttelyllä. Rytin johdolla ilmestyi avajaisiin koko hallitus. Korkean kulttuurin aluetta sipaisi myöhemmin silinteripäisen Rytin kiiltonahkaiset askeleet ruotsinvallan muistojen kehtoon. Naantali 500 vuotta kertoi vuonna 1943 tämän kulttuurijuhlan vaiheet. Filmi päättyi selostajan runolliseen optimismiin: "Ja Naantalin taivaalla paistoi läpi yön riemullinen aurinko". Sitten Ribbentrop-sopimuksen juoninut presidentti väistyi Suomen Pankkiin. Vähän sitä ennen hioi edellisen presidentin poika Kalervo Kallio kiveen Rytin piirteet lyhytfilmissä Suomalaisia kuvanveistäjiä.
Onnen auringon laskiessa suuntautuivat kameran silmät Säätytalon pimentyville rappusille sotasyyllisyysistunnon viimeisenä päivänä 21. helmikuuta 1945. Elokuvaaja Unto Kumpulainen ehti ikuistaa sekamelskan keskeltä Rytin askelluksen tuomiotaan kuulemaan. Finlandia-katsaus 77 on rankkaa historiaa. Se jätti jäähyväiset presidentille, joka poistui virkavallan saattelemana 10 vuoden kuritushuonevankeuteen.
Armahdettu Ryti näyttäytyi julkisuudelle Helsingin olympialaisvuonna 1952. Hän istui armahtajiensa Paasikiven ja Kekkosen kanssa stadionin katsomossa, kun Reino Tenkasen kamera tavoitti välähdyksenomaisesti kohteensa urheilujuhlan avajaisissa. Vuoden 1955 amatöörikuva jäi viimeiseksi sairauden haurastamasta Risto Rytistä. Vaikuttavan hautajaisfilmin Risto Rytin viimeinen matka valmisti Olle Åkerblomin pienyhtiö elokuvateollisuuden ulkopuolelta.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Videototeutus Jarmo Nyman. Helsinki 3.12.2008
I dokumentärens kärna 46: Ryti
Risto Ryti
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta, Harry Lewing. Käsikirjoitus: Lauri A. Puntila, Olavi Puusaari. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino, Väinö Kolhonen, Unto Kumpulainen, Matti Oksa. Selostus: Olavi Puusaari. Ääni: Ensio Lumes. Filmitarkastus: 15.11.1956 – VET 6630 – Va 4 – 35 mm / 285 m. 10 min
Puolustusvoimain katsaus 4: Etenemisvaihe Itä-Karjalaan
Suomi 1941. Tuotantoyhtiö: Puolustusvomatl Levittäjä: Valtion Tiedotuslaitosl Suunnittelu: Hannu Leminen, Orvo Saarikivi, Valentin Vaala. Selostus: Topo Leistelä, Turo Kartto. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Heikki Aho, Felix Forsman, Eino Heino, Kalevi Lavola, Åke Leppä, Risto Orko, Kalle Peronkoski, Uno Pihlström, Sulo Tammilehto, Teuvo Tulio, Esko Töyri. Filmitarkastus: 1.9.1941 – VET 1594 –Va 1- 35 mm / 400 m. 16 min. Esitysformaatti: SP betacam.
Ryti -kooste
KAVA 2008. Otteet: Eduskuntatalon rakennusvaiheet 1927-1931, Englannin viikko 1933, Kaukopää 1936, Kuvia Koti- ja sotarintamalta 1940, Kaatuneiden muistolle suurtorilla 1940, Maaottelu Suomi-Ruotsi-Saksa 1940, Kevät iskee silmää 1941, Kaikki yhdessä eteenpäin 1941, Presidentti Rytin puhe 26.6.1941, Hennalan sotilassairaala PLV 1941, Ryti Viipurissa PLV 1941, Ryti Mäkiluodossa PLV 1941, Nyrkkeily Suomi-Saksa 1941, Jalkapallo Suomi-Saksa PLV 1941, Sotataiteen näyttely UFA 1941, Mannerheim 75 vuotta UFA 1942, Kansalaiskeräys 1942, Asevelikylän vihkijäiset – Finlandia-Katsaus 1943, Sankarivainajien päivä PLV 1943, Maasotakorkeakoulun päättäjäiset PLV 1943, Naantali 500 vuotta 1943, Suomalaisia kuvanveistäjiä 1944, Sotasyyllisyysoikeudenkäynti – Finlandia-Katsaus 1945, Olympia-Katsaus 1952, Ryti vuonna 1955, Risto Rytin viimeinen matka 1956. Esitysformaatti: SP betacam. 75 min.
Henkilöhistorialliset kuvat politiikan päättäjistä ovat meillä harvassa. Uutisfilmejä valtiovierailuista, katselmuksista toreilla ja linnan edustalla on tietysti tehty läpi itsenäisyyden ajan. Mutta vasta vuosi 1957 nosti valkokankaalle siihen asti maata luotsanneiden päämiesten retron. Tuona vuonna kokosi Suomi-Filmi arkistonsa kerrostumista Itsenäisen Suomen presidentit. Harry Lewingin toteuttama sarja on edelleen historiallinen perussilmäys päämiehiimme ja terävimpään poliittiseen eliittiin.
Nimikkofilmin sai myös tasavallan 5. presidentti Risto Ryti (1889 – 1956). Käsikirjoittaja sekä hautajaismenoille että elokuvalle oli Rytin sihteeri ja sotavuosien tiedotuksen johdossa ollut Lauri Adolf Puntila. Puntilan puhe siunaustilaisuudessa oli avaus sotasyyllisen Rytin valtiomieskunnian palauttamiseksi. Elokuvakameran taltiointeihin tartuttiin heti surukukkien kuihduttua. Puntila näki niissä puhetta väkevämmän välineen hyvittää presidenttiä, joka oli kantanut kahdesta sodasta raskaimman mahdollisen vastuun.
Ennen sotia hipaisi elokuvakameran silmä nuorta Rytiä vain välähdyksin. Ensimmäinen varma kontakti osui vuoteen 1927, kun eduskuntatalon peruskiveä muurattiin. Presidentti Lauri Relander, vaskiuurnaa laskeva kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Wäinö Wuolijoki sekä puhemies Paavo Virkkunen ovat Eduskuntatalon vihkijäiset -filmin tähdet. Kamera kiertää edelleen ja rekisteröi pääministeri Väinö Tannerin. Kun juhlaväki päättää tilaisuuden Maamme-lauluun, erotamme edistyspuolueesta valtionpankin johtoon ponnahtaneen Risto Rytin kasvot.
Siirrymme vuoteen 1936. Tuolloin dokumenttikuvauksen erikoisyhtiö Aho & Soldan filmasi Lappeenrannassa Enso-Gutzeitin selluloosatehtaan rakentamista. Filmi nousi huippuunsa, kun uuteen pääkonttoriin astelivat arvovieraat Cajander, Tanner, Kallio sekä valtion rahavirtojen vartija Ryti vilkkaasti elehtien.
Ryti oli anglofiili, joka sitoi Suomen valuutan tiukasti puntaan kunnes laman notkossa Lapuanliike iski. Mutta vuonna 1933 hän oli nostanut maan uuteen nousuun. Sinä vuonna tekivät Heikki Aho ja Björn Soldan juhlahumuisen kuvan Englannin viikko. Säkkipilli soi Helsingissä suomalais-englantilaisten suhteiden hyväksi. Kamera taltioi karkeloiden keskeltä Pehr Evind Svinhufvudin tuhdin hahmon. Hänen kintereillään laskeutuivat Englannin lähetystön portaita juhlatoimikunnan nimimiehet Erik von Frenckell ja seuraavana vuonna aateliseksi leivottu "Sir" Risto Ryti.
Sodan leimahdettua ehti poliittinen johto kiinnittyä vain muutamiin Suomi-Filmin uutiskuviin. Kuvia koti- ja sotarintamilta esitteli maan kohtaloita pohtivan hallituksen tammikuussa 1940. Istuntoa johti studiolamppujen hehkussa Kyösti Kallio vierellään talvisodan pääministeri Ryti.
Kallion väistyttyä käynnistyi jatkosodan presidentti Rytin ja ylipäällikkö Mannerheimin uutisaika. Sitä kamerat jo ennakoivat elokuvassa Kaatuneiden muistolle suurtorilla. Keväällä 1940 tallentuivat Ryti ja Mannerheim suruntäyteisen filmin päätöskuviin. Puolustusvoimain katsaus 4 oli lopullinen sinetti kumppanuudelle. Siinä Ryti vieraili päämajakaupunki Mikkelissä syksyllä 1941. Armeija oli ylittänyt Moskovan rauhan rajan ja vyöryi kolmella kannaksella kohti itää.
Sotakumppanuus merkitsi, että sodan tavoitteet olivat samat molemmille, mutta sotatoimia johti sodan ylipäällikkö Mannerheim, sodan politiikkaa jatkosodan presidentti Ryti. Erikoituminen näkyi myös uutisfilmin rintamalla, sillä Ryti näyttäytyi päämajan reviirillä vain Marskin syntymäpäivillä. Kesään 1942 sattui kansainvälisen luokan tempaus, kun Suur-Saksan johtaja saapui Suomen Marsalkaksi nimitetyn ylipäällikkömme 75-vuotispäiville. Etikettiin kuului, että Ryti otti hänet valtion johtajana Immolan lentokentällä vastaan. Tapahtuman medioi koko kansakunnalle Puolustusvoimain katsaus 49.
Ulkopolitiikan päättäjä Ryti oli julistanut jatkosodan alkaneeksi radiosta ja muutama päivä myöhemmin Valtion Tiedotuslaitoksen filmiltä Presidentti Rytin puhe 26.6.1941. Filmitähtenä sotatoimialueilla esiintyi puolestaan Mannerheim. Vain ylipäällikkö ja hänen kenraalinsa näyttäytyivät valkokankaalta rintamavierailujensa yhteydessä. Tosin Ryti ja Mannerheimin vallatussa Viipurissa kuvattiin, mutta vain "sotahistoriaksi tuleville polville". Kun Ryti vihki rannikkovartioston pääkallonpaikalla merisodan muistomerkin, filmasivat taas kamerat mutta vain arkistoon lyhdyt sammuksissa.
Presidentin usko kohtaloon ja eettiset pohdinnat tekivät hänestä surusaattojen kärkihahmon. Sotavuosina Rytin sosiaalinen omatunto lähes tuotteistettiin. Presidentin "humanitas" oli kansakuntaa yhdistävä voima, jolla Rytin sihteeri L.A. Puntila operoi. Vuonna 1942 Puntilan ja Topo Leistelä visioivat Kansalaiskeräys -tietoiskunsa suurperheiden auttamiseksi. Keräyksen ikoni oli tietysti Ryti, joka samalla valjastettiin väestönlisäyksen veturiksi. Mutta kaikkea ei silti edes yhteisen edun nimissä esitelty, eikä siis Eino Itäsen järkkyjä kuvia elokuvassa Ryti vieraana Hennalan sotilassairaalassa.
Rytin sotavuosien imagoon kuului korkeakulttuuria vain vähän, penkkiurheilua sitä enemmän, mikäli urheiluun yhdistyivät ulkovaltasuhteet. Viaton alku oli keväällä 1941 koko kansaa aktivoinut kävelymaaottelu Suomi-Ruotsi. Siihen osallistui myös Ryti, joka itse johti hallituksensa ryhtikävelyä kiiltonahkakengissä ja liituraidassa. Kevät iskee silmää oli kävelijöitä seuranneen filmin nimi. Mutta jo sitä ennen räpsähtelivät kameran silmäniskut aina yhdessä penkkiurheileville ulkoministeri Jukka Rangellille ja hänen presidentilleen.
Vuoden 1940 Maaottelu Suomi-Ruotsi-Saksa esitteli välähdyksin stadionin aitiota, missä Saksan lähettiläs Wipert von Blücher, Rangell, Ryti ja Mannerheim jännäsivät. Syksyllä 1941 Mannerheim poistui lehteriltä Mikkelin päämajaan. Blücher, Rangell ja Ryti jatkoivat "Heil"-tervehdysten tahdittamaa diplomatiaa jalkapallomaaottelun merkeissä. Ryti kumppaneineen vieraili myös Messuhallin nyrkkeilyillassa. Tiiviit tunnelmat sieltä säilöi Eino Itäsen filmi Nyrkkeilymaaottelu Saksa-Suomi.
Syksyn 1941 kulttuurisuhteet kruunasi kuitenkin Suur-Saksan levittämä uutiskatsaus Auslandstonwochenschau 664. Se aloitti aiheensa Ateneumin Saksalais-suomalaisen sotataiteen näyttelyllä. Rytin johdolla ilmestyi avajaisiin koko hallitus. Korkean kulttuurin aluetta sipaisi myöhemmin silinteripäisen Rytin kiiltonahkaiset askeleet ruotsinvallan muistojen kehtoon. Naantali 500 vuotta kertoi vuonna 1943 tämän kulttuurijuhlan vaiheet. Filmi päättyi selostajan runolliseen optimismiin: "Ja Naantalin taivaalla paistoi läpi yön riemullinen aurinko". Sitten Ribbentrop-sopimuksen juoninut presidentti väistyi Suomen Pankkiin. Vähän sitä ennen hioi edellisen presidentin poika Kalervo Kallio kiveen Rytin piirteet lyhytfilmissä Suomalaisia kuvanveistäjiä.
Onnen auringon laskiessa suuntautuivat kameran silmät Säätytalon pimentyville rappusille sotasyyllisyysistunnon viimeisenä päivänä 21. helmikuuta 1945. Elokuvaaja Unto Kumpulainen ehti ikuistaa sekamelskan keskeltä Rytin askelluksen tuomiotaan kuulemaan. Finlandia-katsaus 77 on rankkaa historiaa. Se jätti jäähyväiset presidentille, joka poistui virkavallan saattelemana 10 vuoden kuritushuonevankeuteen.
Armahdettu Ryti näyttäytyi julkisuudelle Helsingin olympialaisvuonna 1952. Hän istui armahtajiensa Paasikiven ja Kekkosen kanssa stadionin katsomossa, kun Reino Tenkasen kamera tavoitti välähdyksenomaisesti kohteensa urheilujuhlan avajaisissa. Vuoden 1955 amatöörikuva jäi viimeiseksi sairauden haurastamasta Risto Rytistä. Vaikuttavan hautajaisfilmin Risto Rytin viimeinen matka valmisti Olle Åkerblomin pienyhtiö elokuvateollisuuden ulkopuolelta.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Videototeutus Jarmo Nyman. Helsinki 3.12.2008
Puhe Orionissa 19.11.2008: HYY 140 vuotta.
Huomenna 3.2. klo 16.45 Orionissa Dokumentin ytimessä 46: Risto Ryti, mutta tässä kahden viikon takainen avauspuhe HYY-filmeihin.
Ylioppilailla on Suomessa ollut kansainvälisestikin vertaillen huomattava yhteiskunnallinen asema. Heidän panoksensa Suomen kulttuuriseen ja poliittiseen elämään on suuri ja, kuten tiedämme, ylioppilasjärjestöillä on ollut maassa suuri vaikutusvalta.
Ylioppilaiden korkea status suomalaisessa yhteiskunnassa juontaa juurensa 1800-luvun kansakuntaisuusajatteluun. Akateeminen nuoriso näki silloin itsensä isänmaan puolesta tehtävän työn etujoukkona. Yhteiskunnan muut aktiiviset voimat pitivät ylioppilaita suunnan näyttäjinä ja mielipiteenluojina. Tätä ilmaistiin usein puheella kansakunnan toivoista – latinaksi spes patriae.
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta perustettiin jo vuonna 1868. Vuonna 1880 tapahtuneen virallistamisen jälkeen syntyivät ensimmäiset tieteelliset ja aatteelliset ylioppilasyhdistykset. Jo ennen tätä yliopistot ja niiden opiskelijat olivat kaikkialla toimijoita, joita seurattiin tarkoin siksi, että akateemisen nuorison aktiivisuutta pidettiin poliittisista syistä joko hyvänä tai pahana.
Joukkona esiintyneiden ylioppilaiden ääni kuului kauas. Yliopistoihin liittyi varsin paljon levottomuuksia, ja autonomisessa Suomessakin ylioppilaiden ja professoreiden kannanotot saivat tarkan huomion – puhuttelut, erottamiset, karkoitukset ja jopa oppituolien ja osakuntien lakkauttamiset olivat mahdollisia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Mielenilmausten määrä kasvoi vuosisadan loppua kohden. Elokuvan saapuessa 1900-luvun alussa ylioppilaat olivat aktiivisia esimerkiksi suurlakossa 1905, sukunimien suomentamisprojektissa 1906, kielitaistelussa ja jääkäriliikkeen käynnistämisessä.
Elokuvan tarjoamassa valossa tämä ylioppilasnuorison tosiasiallinen kapinallisuus ei saa sijaa ennen 1930-lukua. Tänään nähtävät kuvat valtiollisista hautajaisista ja välähdykset presidentillisistä tilaisuuksista 1910-luvulta 1950-luvulle kertovat ylioppilaiden ja kansankunnan välisestä liitosta, jonka rituaalinomainen traditio lähes muuttumattomana varmentaa kerta toisensa jälkeen. Ylioppilaslakein ja nauhoin koristeltu nuoriso kehystää juhlatilauksia ja reunustaa saattoja sekä paraateja. Kulkueen muoto on ominainen myös ylioppilasnuorison julkisissa esiintymisissä.
Leo Mechelinin hautajaiskulkue 1914 on tietysti paitsi kansakunnan merkkitapahtuma, myös osoitus aktiivisesta poliittisesta toiminnasta. Samaan viittaavat kuvat vuoden valkoisen voittoisan armeijan paraatista toukokuussa 1918, jonka yhteydessä ylioppilaat tervehtivät Mannerheimia. Ylioppilaiden asema suurmieskultin kehyksenä on vakaa, kuten näytteemme vuoden 1926 Snellmaninpäivän juhlallisuuksista osoittaa.
Kansakuntaisuuden ja suurmieskultin rinnalla elokuvat luovat käsitystä opiskelijoista rennon ilmapiirin luojana Vapun kaltaisten ylioppilasjuhlien yhteydessä. Tänään emme näe opiskelijoiden oman elokuvatoiminnan varhaisimpia muotoja, sillä ne ovat polyteekkareiden aikaansaannoksia. Ensimmäinen laaja esitys opiskelijatoiminnasta on vuoden 1924 Polyteekkarifilmi, joka on keskeiseltä osaltaan kuvaus mainostempauksesta. Sekin sai paraatin muodon.
Vasta 1930-luvulla vakiintunut uutuus, uutisfilmi, tuo ylioppilasnuorison kansakunnan suurista linjoista päivänpoliittisten tapahtumien keskiöön. Välähdyksemme Suomi-Filmin uutiskuvista vuodelta 1935 kertoo – elokuvyhtiöiden oman linjauksen mukaisesti - aitosuomalaisesta politikoinnista, johon oikeistoon samastuva ylioppilasnuoriso laajasti otti osaa. Taloudellinen aktivismi ja kansakunnan etujoukoksi määrittäytyminen tapahtui sekin isänmaallisessa hengessä, kuten vuoden Turo Karton vuonna 1939 filmaama keräysfilmi Akateeminen romukasa osoittaa.
Sotien jälkeisinä vuosina ylioppilaan kuva dokumentti- ja uutiselokuvassa ei juuri muuttunut, minkä Kalevalan 100-vuotisjuhlan uutiskatsausväläyksemme selkeästi todistaa. Tradition ja rituaalin muodon sanelema tehtävä lankesi ylioppilaille ja heidän edustajilleen varsin usein filmatuissa kansallisissa juhlanäytelmissä sodan jälkeenkin. Samalla ne antoivat muotoa opiskelijoiden joukkoesiintymisille.
Yksilötasolla opiskelijat esiintyvät modernin näkemyksen mukaisesti sekä asunto-ongelmaisina että asunto-ongelman ratkaisijana: opiskelija-asuminen oli keskeinen valkokankaille saatettu sosiaalinen kysymys. Tämä näkyy vuonna 1947 valmistuneessa Holger Harrivirran elokuvassa On elo ylioppilaan…, kuvassa, joka sittemmin muodostuu paljon toistuvaksi kliseeksi.
Yleisellä taloudellisella tasolla ylioppilaiden konsensushenkisyys valtakunnan päättäjien kanssa on suorastaan hämmentävää Finlandia-katsauksessa vuodelta 1959: ylioppilaat keräävät rahaa, jonka he perinteisen katumarssin jälkeen luovuttavat Suomen Pankille taloudelliseen valistustyöhön.
1960-luku tuo ylioppilaan kuvaan muutoksen. Esimerkkimme ylioppilaiden Kongo-viikosta kertoo maailmankatsomuksen laajentumisesta, kansainvälisyyden avartumisesta lähialueen ulkopuolelle tavalla, jota voi hyvin pitää globaalina. Ylioppilaskunnan kansainvälistyminen tapahtui jo ennen radikalisoitumista, joka sekin näkyy 1960-luvun alkupuolelta lähtien: ensin osana kulttuurityötä, minkä tänään nähtävä Työtä Ylioppilasteatterissa varmentaa, sitten kiinnittäytymisenä eurooppalaisen opiskelijakulttuurin ja sitä laajempiinkin radikaaleimpiin muotoihin.
1960-luvun loppupuolen pysyvin ilmiö liittynee kuitenkin nuorisokulttuurin ja jopa –muodin läpilyöntiin. Aatteellisuus, radikaalisuus, esikuvallisuus, ikonisuus ja vastoin elokuvan sanomaa sen kaupallinen hyödynnettävyys yhdistyvät Mikko Niskasen Lapualaismorsiamessa, josta näemme tänään vähän esitetyn "promorullan". Ääritapauksena ylioppilaiden maailman laitamilta esitämme välähdyksen Vanha ylioppilastalon Underground-yöstä vuodelta 1969.
1960-luvun monipuolinen liikehdintä kulminoitui vuonna 1968 Vanhan valtaukseen, josta autenttista filmimateriaalia on vain vähän. Esitämme tänään Ranskan opiskelijavallankumouksesta muotonsa napanneen lentolehtiselokuvan, valokuvin ja autenttisin ääniaineksin pohjustetun näkemyksen valtauksen tapahtumista.
1970-luvun vasemmistolaisesta opiskelijaradikalismista antaa hyvän kuvan joukko otteita Elokuvaosuuskunta Palokärjen elokuvasta 28. marraskuuta. Siinä konkretisoituu jo Vanhan valtausfilmin yhteydessä välähtävä liitto opiskelijoiden ja työväenluokan etujoukkojen kädenlyönnistä sosialistisin tunnuksin.
Ville Suhosen ylioppilaiden kulttuurihistoriaa ja sosiologista valottava filmi Ylioppilaselämää vuodelta 1990 osoittaa kuitenkin, ettei tämä kädenlyönti jättänyt pysyvää jälkeä suuriin linjoihin.
Rituaalit, traditiot, poliittinen ja yhteiskunnallinen aktivismi, kulttuurimyönteisyys ja arkea sekä juhlaa säväyttävät opiskelijaklisheet ovat 1900-luvun elokuvan tarjoama näkemys akateemisesta nuorisosta. Se ei muutu paljon siitä, mitä viime vuosisadan näytelmäelokuvat esittävät.
Näytelmäelokuvissa kuva maalta kaupunkiin tulevasta intomielisestä opiskelijasta jakautuu tosin kahdeksi. Ensimmäinen on asiallinen, päämäärätietoinen ja vaikeudet voittava opiskelija – hyvänä esimerkkinä Hella Wuolijoen luoma Juurakon Hulda, joka tosin keräsi laakerinsa Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa. Toinen on 1950-luvulta lähtien valkokankaalle heijastunut, ihanteensa menettänyt, päämäärättä harhaileva, helposti turhautuva ja jopa pettynyt ylioppilas: kuva, jonka me läsnäolijat tiedämme olevan perinpohjaisesti väärä.
Ylioppilailla on Suomessa ollut kansainvälisestikin vertaillen huomattava yhteiskunnallinen asema. Heidän panoksensa Suomen kulttuuriseen ja poliittiseen elämään on suuri ja, kuten tiedämme, ylioppilasjärjestöillä on ollut maassa suuri vaikutusvalta.
Ylioppilaiden korkea status suomalaisessa yhteiskunnassa juontaa juurensa 1800-luvun kansakuntaisuusajatteluun. Akateeminen nuoriso näki silloin itsensä isänmaan puolesta tehtävän työn etujoukkona. Yhteiskunnan muut aktiiviset voimat pitivät ylioppilaita suunnan näyttäjinä ja mielipiteenluojina. Tätä ilmaistiin usein puheella kansakunnan toivoista – latinaksi spes patriae.
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta perustettiin jo vuonna 1868. Vuonna 1880 tapahtuneen virallistamisen jälkeen syntyivät ensimmäiset tieteelliset ja aatteelliset ylioppilasyhdistykset. Jo ennen tätä yliopistot ja niiden opiskelijat olivat kaikkialla toimijoita, joita seurattiin tarkoin siksi, että akateemisen nuorison aktiivisuutta pidettiin poliittisista syistä joko hyvänä tai pahana.
Joukkona esiintyneiden ylioppilaiden ääni kuului kauas. Yliopistoihin liittyi varsin paljon levottomuuksia, ja autonomisessa Suomessakin ylioppilaiden ja professoreiden kannanotot saivat tarkan huomion – puhuttelut, erottamiset, karkoitukset ja jopa oppituolien ja osakuntien lakkauttamiset olivat mahdollisia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Mielenilmausten määrä kasvoi vuosisadan loppua kohden. Elokuvan saapuessa 1900-luvun alussa ylioppilaat olivat aktiivisia esimerkiksi suurlakossa 1905, sukunimien suomentamisprojektissa 1906, kielitaistelussa ja jääkäriliikkeen käynnistämisessä.
Elokuvan tarjoamassa valossa tämä ylioppilasnuorison tosiasiallinen kapinallisuus ei saa sijaa ennen 1930-lukua. Tänään nähtävät kuvat valtiollisista hautajaisista ja välähdykset presidentillisistä tilaisuuksista 1910-luvulta 1950-luvulle kertovat ylioppilaiden ja kansankunnan välisestä liitosta, jonka rituaalinomainen traditio lähes muuttumattomana varmentaa kerta toisensa jälkeen. Ylioppilaslakein ja nauhoin koristeltu nuoriso kehystää juhlatilauksia ja reunustaa saattoja sekä paraateja. Kulkueen muoto on ominainen myös ylioppilasnuorison julkisissa esiintymisissä.
Leo Mechelinin hautajaiskulkue 1914 on tietysti paitsi kansakunnan merkkitapahtuma, myös osoitus aktiivisesta poliittisesta toiminnasta. Samaan viittaavat kuvat vuoden valkoisen voittoisan armeijan paraatista toukokuussa 1918, jonka yhteydessä ylioppilaat tervehtivät Mannerheimia. Ylioppilaiden asema suurmieskultin kehyksenä on vakaa, kuten näytteemme vuoden 1926 Snellmaninpäivän juhlallisuuksista osoittaa.
Kansakuntaisuuden ja suurmieskultin rinnalla elokuvat luovat käsitystä opiskelijoista rennon ilmapiirin luojana Vapun kaltaisten ylioppilasjuhlien yhteydessä. Tänään emme näe opiskelijoiden oman elokuvatoiminnan varhaisimpia muotoja, sillä ne ovat polyteekkareiden aikaansaannoksia. Ensimmäinen laaja esitys opiskelijatoiminnasta on vuoden 1924 Polyteekkarifilmi, joka on keskeiseltä osaltaan kuvaus mainostempauksesta. Sekin sai paraatin muodon.
Vasta 1930-luvulla vakiintunut uutuus, uutisfilmi, tuo ylioppilasnuorison kansakunnan suurista linjoista päivänpoliittisten tapahtumien keskiöön. Välähdyksemme Suomi-Filmin uutiskuvista vuodelta 1935 kertoo – elokuvyhtiöiden oman linjauksen mukaisesti - aitosuomalaisesta politikoinnista, johon oikeistoon samastuva ylioppilasnuoriso laajasti otti osaa. Taloudellinen aktivismi ja kansakunnan etujoukoksi määrittäytyminen tapahtui sekin isänmaallisessa hengessä, kuten vuoden Turo Karton vuonna 1939 filmaama keräysfilmi Akateeminen romukasa osoittaa.
Sotien jälkeisinä vuosina ylioppilaan kuva dokumentti- ja uutiselokuvassa ei juuri muuttunut, minkä Kalevalan 100-vuotisjuhlan uutiskatsausväläyksemme selkeästi todistaa. Tradition ja rituaalin muodon sanelema tehtävä lankesi ylioppilaille ja heidän edustajilleen varsin usein filmatuissa kansallisissa juhlanäytelmissä sodan jälkeenkin. Samalla ne antoivat muotoa opiskelijoiden joukkoesiintymisille.
Yksilötasolla opiskelijat esiintyvät modernin näkemyksen mukaisesti sekä asunto-ongelmaisina että asunto-ongelman ratkaisijana: opiskelija-asuminen oli keskeinen valkokankaille saatettu sosiaalinen kysymys. Tämä näkyy vuonna 1947 valmistuneessa Holger Harrivirran elokuvassa On elo ylioppilaan…, kuvassa, joka sittemmin muodostuu paljon toistuvaksi kliseeksi.
Yleisellä taloudellisella tasolla ylioppilaiden konsensushenkisyys valtakunnan päättäjien kanssa on suorastaan hämmentävää Finlandia-katsauksessa vuodelta 1959: ylioppilaat keräävät rahaa, jonka he perinteisen katumarssin jälkeen luovuttavat Suomen Pankille taloudelliseen valistustyöhön.
1960-luku tuo ylioppilaan kuvaan muutoksen. Esimerkkimme ylioppilaiden Kongo-viikosta kertoo maailmankatsomuksen laajentumisesta, kansainvälisyyden avartumisesta lähialueen ulkopuolelle tavalla, jota voi hyvin pitää globaalina. Ylioppilaskunnan kansainvälistyminen tapahtui jo ennen radikalisoitumista, joka sekin näkyy 1960-luvun alkupuolelta lähtien: ensin osana kulttuurityötä, minkä tänään nähtävä Työtä Ylioppilasteatterissa varmentaa, sitten kiinnittäytymisenä eurooppalaisen opiskelijakulttuurin ja sitä laajempiinkin radikaaleimpiin muotoihin.
1960-luvun loppupuolen pysyvin ilmiö liittynee kuitenkin nuorisokulttuurin ja jopa –muodin läpilyöntiin. Aatteellisuus, radikaalisuus, esikuvallisuus, ikonisuus ja vastoin elokuvan sanomaa sen kaupallinen hyödynnettävyys yhdistyvät Mikko Niskasen Lapualaismorsiamessa, josta näemme tänään vähän esitetyn "promorullan". Ääritapauksena ylioppilaiden maailman laitamilta esitämme välähdyksen Vanha ylioppilastalon Underground-yöstä vuodelta 1969.
1960-luvun monipuolinen liikehdintä kulminoitui vuonna 1968 Vanhan valtaukseen, josta autenttista filmimateriaalia on vain vähän. Esitämme tänään Ranskan opiskelijavallankumouksesta muotonsa napanneen lentolehtiselokuvan, valokuvin ja autenttisin ääniaineksin pohjustetun näkemyksen valtauksen tapahtumista.
1970-luvun vasemmistolaisesta opiskelijaradikalismista antaa hyvän kuvan joukko otteita Elokuvaosuuskunta Palokärjen elokuvasta 28. marraskuuta. Siinä konkretisoituu jo Vanhan valtausfilmin yhteydessä välähtävä liitto opiskelijoiden ja työväenluokan etujoukkojen kädenlyönnistä sosialistisin tunnuksin.
Ville Suhosen ylioppilaiden kulttuurihistoriaa ja sosiologista valottava filmi Ylioppilaselämää vuodelta 1990 osoittaa kuitenkin, ettei tämä kädenlyönti jättänyt pysyvää jälkeä suuriin linjoihin.
Rituaalit, traditiot, poliittinen ja yhteiskunnallinen aktivismi, kulttuurimyönteisyys ja arkea sekä juhlaa säväyttävät opiskelijaklisheet ovat 1900-luvun elokuvan tarjoama näkemys akateemisesta nuorisosta. Se ei muutu paljon siitä, mitä viime vuosisadan näytelmäelokuvat esittävät.
Näytelmäelokuvissa kuva maalta kaupunkiin tulevasta intomielisestä opiskelijasta jakautuu tosin kahdeksi. Ensimmäinen on asiallinen, päämäärätietoinen ja vaikeudet voittava opiskelija – hyvänä esimerkkinä Hella Wuolijoen luoma Juurakon Hulda, joka tosin keräsi laakerinsa Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa. Toinen on 1950-luvulta lähtien valkokankaalle heijastunut, ihanteensa menettänyt, päämäärättä harhaileva, helposti turhautuva ja jopa pettynyt ylioppilas: kuva, jonka me läsnäolijat tiedämme olevan perinpohjaisesti väärä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)