torstaina, lokakuuta 13, 2005

Harold Pinter sai Nobelin

Brittiläinen näytelmäkirjailija Harold Pinter on tämänvuotinen kirjallisuuden Nobelin saaja. Juuri 75 vuotta Aleksis Kiven päivänä täyttänyt kirjailija tunnetaan parhaiten näytelmistään, mutta hän on käsikirjoittanut peräti 54 ja näytteleekin yli 20 elokuvassa.

Pinterin erikoispiirre on piinaavien tilanteiden psykologinen hallinta, erityisesti tauotus. Tämän on sanottu juontaneen hänen vaikeuksistaan kommunikoida portugalilaissyntyisen isänsä kanssa.

Pinter aloitti näyttelijäopinnoilla RADA:ssa, mutta hän harjoitti opintoja myös oppilaitoksessa nimeltään Central School of Speech and Drama. Iralnnissa vuosina 1951-52 hän osallistui näyttelijäkiertueeseen ja vuonna 1953 hänet oli kiinnitetty Hammersmithiin King's Theatreen näyttelijänä. Näyttelijäuran alkutaipaleella hän käytti nimeä David Baron.

Kirjoittaminen vei kuitenkin voiton. Vuonna 1950 Pinter oli julkaissut runoja Lontoossa ilmestyvässä Poetry-lehdessä nimellä Harold Pinta, ensimmäinen näytelmä The Room (1957)tehtiin Bristolin yliopiston Draaman laitokselle, ensimmäinen radiokuunnelma A Slight Ache, josta vuonna 1963 tuli myös näytelmä, esitettiin BBC:ssä 1959.

Vaikka arvostelumenestys ensimmäiselle suurelle näytelmälle, nimeltään The Birthday Party (1958, elokuvaksi ohjasi William Friedkin, 1968), oli hyvä, ei yleisömenestystä tullut. Vasta toinen näyttämöproduktio The Caretaker vuonna 1960 (elokuvana Clive Donnerin ohjaama Caretaker - kuokkavieras, 1963) merkitsi läpimurtoa. Käsikirjoitus Joseph Loseyn elokuvaan The Servant (Palvelija, 1963) varmisti pysyvän tunnettuuden. Niiden välissä hän kirjoitti joukon televisioelokuvan The Lover (1963) ja televisionäytelmän A Night Out (1960), osana sarjaa "Armchair Theatre". Viimeisin televisionäytelmä Against the War on vuodelta 1999. Luokkayhteiskunnan kuvaus, herran ja palvelijan suhdetta taitavasti analysoineessa Palvelijassa Pinter toimi myös näyttelijänä, tosin pienessä sivuosassa.

Monet Pinter-elokuvat ovat perustuneet hänen näytelmiinsä, mutta hän on tehnyt lähes yhtä monta originaalikäsikirjoitusta elokuvia varten. Elokuvakäsikirjoituksia on pidetty hieman yksinkertaisempina kuin hänen hienoviritteiset näytelmänsä. Silti ne ovat olleet esimerkkejä selvyydestä ja tiukkuudesta kuten esimerkiksi hänen sovituksensa John Fowlesin kuuluun romaaniin Ranskalaisen luutnantin nainen (The French Lietenant's Woman, 1981), jonka ohjasi Karel Reisz. Radiokuunnelmien tekijänä hän on kunnostautunut erityisesti BBC:ssä.

Kiinnostavaa enemmän on myös hänen puolielämäkerrallisena pidetty, David Hugh Jonesin ohjaama The Betrayal (Petetty, 1983), jonka pääosissa olivat ikimuistettavalla tavalla Jeremy Irons ja Ben Kingsley sekä kahden miehen naisena Patricia Hodge.

John Irvinin ohjaama Turtle Diary (1985) ei ehkä ollut edellisten veroinen, mutta kertoo tarinan kahdesta luonnonystävästä, jotka varastavat pari kilpikonnaa ja päästävät ne mereen, mistä elokuvan suomalainen nimi Paluu vapauteen. Suomeen tuotiin myös Paul Schraderin Muukalaisia Venetsiassa (The Comfort of Strangers, 1990) englantilainen pariskunta setvii välejään Venetsiassa samalla kun heitä tarkkaillaan. Tarkkailija on groteskien tarinoiden kertoja, joka saa pariskunnan koukkuun fyysisestä sairastumisestaan ja moraalisesta kammostaan huolimatta. Ei siis mikään koko perheen elokuva.

Samana vuonna ilmestyi myös Orjattaresi (Handmaid's Tale, 1990), jonka ohjasi Volker Schlöndorf. Elokuva perustui Margareta Attwoodin romaaniin. Siinä Amerikka on kohdannut fasistisen tulevaisuutensa ja oikeistolaiset uskovaiset ovat ottaneet vallat. Kate on kriminaali, syyllinen pakoyritykseen Yhdysvalloista ja määrätään piiaksi ja hänen on synnytettävä lapsi isännälleen, joka osoittautuu ylimmäksi Komentajaksi. Mutta Kate ihastuu autonkuljettajaan samaan aikaan kun vastarintaliike nostaa päätään.

Viimeisin täysverinen elokuva Pinterillä oli 1993 ilmestynyt Oikeusjuttu (The Trial), tunnettu Kafkan kertomus, johon Pinter kirjoitti kässärin ja jonka David Hugh Jones ohjasi.

Valkokangaselokuvia Pinterin käsikirjoitukseen olivat myös Elia Kazanin L. Scott Fitzgerald-ohjaus The Last Tycoon (Viimeinen valtias, 1976), Joseph Loseyn kaksi elokuvaa, L.P. Hartleyn romaaniin perustuva The Go-Between (The Go-Between - sanansaattaja, 1970) ja Accident (Onnettomuus) sekä Trevor Dudley Smithin romaaniin perustuma vakoilujännäri Quiller Memorandum (Quiller - kuolemaa silmästä silmään, 1966), jonka ohjasi Michael Anderson. Käikki nämä myös tuotiin Suomeen levitykseen.

Harold Pinter on ollut erityisen aktiivinen ihmisoikeuskysymyksissä Chilen vallankaappauksen jälkeen vuonna 1973. Kosovon miehityksen yhteydessä hän - taustaltaan siviilipalvelusmies - tuomitsi NATOn intervention sanoen sen aiheuttavan vain kauhua ja hävittävän maan. Vuonna 2001 Pinter ryhtyi kansainvälisen komitean jäsenenä puolustamaan Slobodan Milosevicia. Irakin sodan yhteydessä Pinter tuomitsi Bushin maailman huonoimmiksi johtajaksi, jonka pitäisi katsoa peiliin.

Helmikuussa 2005 Pinter sanoi haastattelussa, että hän on lopettanut näytelmien kirjoittamisen ja panee kaikki energiansa politiikkaan: "Olen kirjoittanut 29 näytelmää. Eikö se riitä?"

Pinterillä dignosisoitiin syöpä vuonna 2002.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mainos mainos :) Pinterin kuunnelma Victoria Station näytelmänä stadissa parivn viikon päästä: http://www.artistmanagement.fi/victoria/

Sedis kirjoitti...

Olepa hyvä. Vaikka olisi sen voinut henkilönä allekirjoittaa.