Tammikuussa 2008 aloitettu romaani on tietysti vuoden kuluessa saanut jatkoa, Ykkösestä voi aloittaa:
I - II - III - IV - V
6 LUKU
Minua öisin valveilla pitänyttä romaania ei ollut olemassa. Makasin sängyssä voimatta liikauttaa evääkään. Näin kaikki kirjat ympärilläni, mutta sanattomuus oli saanut vallan.
En luopunut sanoista. Minulla oli tahto. Minulla oli halu. Mitään muuta minulla ei sitten ollutkaan.
Mutta siinä liikkumattomana maatessani päätin tulla kansalliskirjallisuuden tärkeimmäksi edustajaksi.
Kutsumus sai minut liikauttamaan sormenpäätäni.
Minussa on virtaa.
Viestin silmilläni vaimolleni ja mölähtelin kuin sonni.
Hän ajatteli minun pitävän ruoasta ja levitti sitä entistä innokkaammin kasvoilleni.
Hyvä että ruoka maistuu, hän sanoi ja sanoi joillekin keittiössä oleville ikään kuin minua ei olisi olemassakaan, että pelkää minun lihovan.
En minä lihonut. Lihasten kuihtuminen piti siitä huolen. Kova liha mureni. Pehmeys valtasi tilaa.
Yritin viestiä silmiä muljauttamalla, että sormenpääni liikkuu. Mitenpä hän sitä olisi huomannut.
Vain jos olisi istunut sormen päälle. Nauru kuulosti vielä pahemmalta mölinältä.
Mutta hän ei kertaakaan erehtynyt, vaan katsoi aina tarkasti, ettei tallonut minua alleen viereen istuutuessaan.
En silti antanut periksi. Sormenpääni liikkui millin, kohta jo kaksi. Tunsin niissä värinää.
Jos veri kiersi sormessa, kiersi se kyllä aivoissakin.
Ehkä minä luotin liikaa puhutun sanan voimaan.
Sen enempää en olisi kehdannut pitää älämölöä.
Heilutin mielessäni päätäni, korotin ääntä, näytin kulmakarvoillani sormenpäitä, joita heiluttelin vimmatusti. Turhaan.
Tuloksena oli vain yhä useammin lusikalla poskelle levitetty muusikerros.
Annoin periksi. Vaikka ruumis ei liikkunut, aivot olivat alkaneet saada happea.
Ne muistuttivat minua kauan aikaa sitten lukemastani tekstistä. Osa kirjahyllyn kirjoistakin alkoi palautua mieleen.
Muistelin kuumeisesti kirjallisuuden luentoja. Olin käynyt niillä luennoilla aivan muista syistä kuin intohimostani kotimaiseen kirjallisuuteen.
Tyttö oli kaunis kuin Eloveena, mutta ei siitä mitään tullut. Muistin kuitenkin hänen hämmentävät kuuden sentin nännipihansa. Ne olivat täydellisen vaaleanpunaiset.
Kansalliskirjallisuus oli pitkään kuvausta kansasta ja se oli sama kuin suomalainen maisema.
Suo, kuokka ja talonpoikainen Jussi kuokkimassa suossa olivat alussa. Ehkä kuokka oli tuontitavaraa, mahdollisesti germaaneilta tuleva vieras kuokka. Joka tapauksessa se on koukukas sana. Entäs sitten kuokkavieras: lakitekstin mukaan se, joka tulee toisen istuttamalle perunapellolle, kuokkii mukulat juuresta ja työntää perunannaatin eli sen maanpäällisen kasviosan takaisin paikoilleen, naamioiden siten perunavarkautensa.
Koukun ja kuokan teki seppä, joka on takomisen ammattilainen. Kun sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyessään, ei edes kirjailija, niin se viittaa siihen, että kaikista vanhoista ammateista juuri seppää pidettiin taitavana ja taiturina.
Jollakin tavalla suo, kuokka ja talonpoikaiset arvot, joissa kauneuden tekee esineen funktionaalinen arvo, ovat säilyneet kuin sardiinit purkissa. Samalla tavalla, työn tuloksena, limittäin, ja vaikka liemi vaihtelisi, aina nautintaan kelpoisena, sivistyneistöön kuuluvan terveystarkastajan hyväksymänä ja loputtoman tuttuna kansan suuhun laitettuna sormenpään heilutteluna.
Kasvina maatessani opettelin uudestaan kansalliskirjallisuuden keskeiset asiat.
Suomalaisuuden esittäminen ei ollut enää keskeistä. Kansalliset teemat oli viskattu vesilinnuille. Tilalla oli yleiseurooppalainen postmodernin elämän kuvaus. Oli ehkä niin, että kansalliset tekstiksi sirottuneet kirjaimet olivat muuttuneet kuviksi.
Kirjallisuuden sijaan elokuva kahmaisee kansallisuuden. Tietysti voisi kysyä minkä niistä. Tukkilaisen vai kaurismäkeläisen?
Miten sitä voikaan olla niin laho, ja silti pollaan palautuivat kuin kansakoulun suomen kokeessa, että kansalliskirjallisuuden keskeisiin luojiin kuuluu tässä maailmankolkassa J. L. Runeberg.
Runebergin nerokkaasti nimetyssä runokokoelmassa Dikter (1830) on mm. runo Saarijärven Paavo, joka kuvaa ahkeraa, nöyrää ja sinnikästä lottovoittajaa, suomalaisuuden perikuvaa.
Jumala antoi Paavolle tuloa kehittyvien maakuntien Suomessa.
Kuinkahan pitkään sitä voi siteerata? Niin pitkään kuin reporankakasvi jaksaa sitä ulkoa muistella. Vahinko etten voinut olla sekoittamatta siihen omaa räppäystäni.
Tuolla Saarijärven salomailla, taajama-alueen ulkopuolella, viidenkympin rajoituksen tuolla puolen, asui Paavo maalla hallaisella. Ei ollut EU:ta ennen, mutta silti kynti Paavo maata, kaivoi – ei muuten Runebergillä kuokkinut – ahkerasti, eikä muuta osannut kuin Herralta tuloa toivoi, Taivahasta, luonnon tekijältä.
Osasi sentään siemenen levittää ja siinäpä se asui siivoin tavoin lapsinensa,
Vaimoinensa, ja mikä tulos tuli ulos, vaivoin leipäpalan
Hiellänsä otti kankahasta.
Vaan risukasa oli. Sieltä, syvältä. Nimittäin.
Tuli kevät, suli kinos maailta.
Veipä puolen orahia; eikä siinä kaikki.
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolet käydessänsä; ilmastonmuutosko perkele? Tuli syksy, veipä halla kaikki.
Itsesyytöksethän siitä. Pelkkää palttua jumalille. Tarttui tukkahansa Paavon vaimo, Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! Ota sauva, hylkäs meidät Herra; Kolkko miero, nälkä kauheampi”.
Ei ollut Paavo houkuteltavissa, kyllä köyhä keinot keksii. Sanoi Paavo, häntä suositellen:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoli petäjätä,
Minä laitan ojat leveämmät,
Mutta tulon toivon taivahasta”.
Pani vaimo puolen petäjätä.
Kaivoi äijä kaksi viemäreitä.
Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi.
Tuli kevät, suli kinos mailta,
Eipä vienyt vesi orahia;
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolen käydessänsä;
Tuli syksy veipä vilu kaikki.
Löipä rintoihinsa Paavon vaimo,
Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni!
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
Kova kuolla, mutta turha toivo.
Yhtä paljon kuin lyhenteet minua huvittavat näin jälkeenpäin tekstinkäsittelyohjelman lyömät vihreät ja punaiset varoitukset. Kansalliskirjailijan tie on valintaa punaisen ja vihreän välillä.
Runebergin sanat ja sanonnat eivät sille kelpaa.
Pankolla etusormeani heilutellen kehittelin vähän 1800-luvun kirjallisuuden tärkeintä antia.
Hirvenhiihtäjissä (1832) Runeberg pysytteli edelleen sisäsuomalaisessa maisemassa, mutta suosta ja torpasta oli kasvettu jo vähän suurempiin mittoihin.
Torppa oli paisunut kartanoksi. Itsenäisen ja varsin usein vapaaksi väitetyn protonationalistisen talonpojan sijaan oli alustalaisia.
Vänrikki Stoolin tarinoita julkaistiin kahdentoista vuoden välein vuosina 1848 ja 1860 ja niin kuin wikipediaaninen nykyajan runoilija sanoo, siinä ”isänmaallinen verenvuodatus saa pyhyyden sädekehän”.
Laittamattomasti sanottu, niin kuin sekin nettitietosanakirjan oivallus, että ”lisää Runebergista Kansallisbiografiassa”.
Arvatkaapa kuinka vaikeaa on kääntelehtiä loputtomassa naurunpuuskassa kun ruumis on lähes halvaantunut.
Sitä minäkin taidan alkaa käyttää. KVG. Kato, vittu, Googlesta.
Vihreätä moraalia tarjoaa tekstinkäsittelyohjelma tuonkin rumana pitämänsä sanan alle. Moraali tai ainakin eettiset käytännöt löytyvät nykyään tekstinkäsittelyohjelman automaatiosta.
Sakariksi aikanaan vääristetyn, muokatun ja valitun Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksia (1851–1866) leimaa romanttinen ihanteellisuus ja Jumalan johdatus.
Professori Topeliuksen suurtyö oli luoda Suomelle historia, jonka hän tiesi siltä puuttuvan. Professori, sanomalehtimies ja kirjailija oli vielä ennen vuosisadan puoltaväliä, tarkemmin vuonna 1843, sitä mieltä, ettei sitä ollut kehuttavaksi asti. Hän selitti provosoivasti kaikille kuulemaan kykeneville, ettei Suomen kansalla ollut historiaa. Sen verran riippuvaisia he olivat olleet kaikista muista. Henkilökohtaisesti minuun sattui eniten se ajatus, että oma historia tulee tässä ennen muista riippuvaista historiaa. Kansallinenhan se siellä, ei kansainvälinen. Eikä globaali, herra paratkoon.
Kansallisen ajatuksen prototyypeillä itseään piikittäneet ystävät siitä silti kauhistuivat.
Syntyi pitkä keskustelu ja muutama traditiokin. Onneksi vain historiantutkimukseen, sillä se ei ole tainnut niistä irti päästä.
Kun Topelius sanoi tajuttavalla tavalla, että kun ei ole valtiollista historiaa ja siihen liittyvää arkistoa, eikä oikeastaan mitään kunnon kieltäkään, jolla suomalaiset ammentaisivat oman roponsa eurooppalaisen kulttuurin perinnekirstuihin, oltiin tyhjän päällä. Se on paras paikka valehtelun aloittamiselle. Mitä ei ole, se luodaan. Sanat taipuvat mihin tahansa totuuteen, josta voidaan sopia, ja josta on etua. Se on romaanikirjallisuutta.
Kalevala, kielen historia ja Siperiaa myöten kolutut sukulaiskansat sitten pakottivat ajattelemaan toisin. Suomen kielen ja kirjallisuuden professuuri saatiin Helsingin yliopistoon, siihen ainoaan, vuonna 1850. Ja monet ovat sittemmin havainneet, ettei se niin tärkeää ollut kuin aluksi ajateltiin.
2008 kolmasosa kotimaisen kielen tutkimuskeskuksen väestä pannaan kävelemään. Ministeriössä ratkaisua kehutaan. Muut eivät.
Eivät venäläiset arvanneet, kun liberaalin journalistin nostivat arvoon arvaamattomaan, että nationalismissaan nuhjakkeenomainen Topelius on juuri kaiken alku.
Satusetä. Nationalismin isä. Eikä se ole sattuma.
Kliseiseen tarinaan kuuluu sanoa, että Topelius esittelee kymmenien erilaisten painosten kuninkaassa Maamme-kirjassa suomalaisuuden eri kasvot. Sen hän oli tehnyt visuaalisesti jo aiemmin.
Sittemmin jokainen sukupolvi toiseen maailmansotaan asti kirjoitti oman Maamme-kirjansa, mutta tekijänä säilyi kauan siten kuopattu Topelius.
Uusia painoksia varten värvättiin jopa valtiollisia komiteoita.
Lisää Topeliuksesta Kansallisbiografiassa, jota ei paha kyllä sängyn pohjalta tavoita, kun vain sormenpää liikkuu.
Muuten tämä ei näytä edes pahalta näin tulevasta kansalliskirjailijasta.
Elias Lönnrotin Kalevala (1835, 1849) toi kansan suissa muhineet eeppiset runomittaiset tarinat ja Kanteletar (1840) lyyriset laulut taidekirjallisuuden piiriin. Sen verran hän teostaan muokkasi, että ei tekijänoikeuksia voi kansalle antaa. Heille riittää Ylioppilastalo, jonka lahjoituksen saaneet aika ajoin valtaavat.
Lönnrotin kirjoittamaa ensimmäistä painosta, 350 kappaletta Kalevalasta ei saatu millään myydyksi loppuun. Nyt siitä saisi divarissa hyvän hinnan. Se vastaa muutaman vuoden vanhaa sisään ja ulos ajettua Ladaa, jonka lämmityslaite on kunnossa.
Lönnrotin toiminta loi tietenkin vahvan, vankkumattoman ja uskomattoman uskon suomenkielisen kirjallisuuden mahdollisuuksiin meillä ja muualla. Silmät suurina toivottiin.
Lisää Lönnrotista Kansallisbiografiassa.
Koskapa kirjallisuuskin kaipaa hyvät ja pahat, on muistutettava August Ahlqvist-Oksasesta. Jäppinen kotiutti suomen kieleen eurooppalaisia runomittoja ja rakenteita. Runoilijana hän ymmärsi muodon päälle, vaikka hänen sanoittamansa Savolaisten laulu ei kansallista tasoa ole saavuttanut, vaikka koko kansan kynsi on usein kylmennyt, ei vähiten savolaisten kourissa.
Pankolla maatessa oikea kylki pakkaa kivistämään. Jäsenensä tuntee parhaiten vain kivusta. Sanoja ei tunnista oikein mistään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perinteinen romaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perinteinen romaani. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009
torstaina, tammikuuta 24, 2008
Perinteinen romaani - V luku
... jatkuu
Lue ensin nämä
I luku / II luku / III luku / IV luku
Elämän perusasiat olivat kunnossa. Toistaiseksi pysyvän työpaikkani pilvenpiirtäjä pysyi vakaalla perustalla. Ei ainuttakaan maanjäristystä. Tulvat eivät täyttäneet katuja ja viemärijärjestelmä toimi mitä mainioimmin. Talven lumisateet olivat pysyneet aisoissa. Edellinen kesäkin oli vähäluminen. Jopa parantumattoman skeptikon oli myönnettävä, että jumalat hoitivat jo myyttisessä menneisyydessä sälytetyn hommansa eximia cum laude approbatur.
Jumalalla tarkoitan henkilöksi ymmärrettyjä yliluonnollista olentoa, jonka uskotaan hallitsevan luonnonvoimia, ihmisten kohtaloita ja maailmahistorian lopputulosta.
Usein kriittiseksi heittäytyvän ihmisen luottamukseen tarvitaan useampia jumalia.
Käydessäni aasialaisessa temppelissä paikallinen opas ihmetteli sitä, että jotkut minunkaltaiseni voivat tyytyä yhteen jumalaan.
Camoon, tarjolla on tuhansia, opas sanoi ja heilautti kättänsä jumalpatsaita täynnä olevien hyllyjen suuntaan.
Sanoin että meillä päin on vain yksi jumala ja hänet on naulattu kiinni kahteen ristissä olevaan paaluun. Jumala on sitoutettu jumaluuteensa juuri noin. Naulaaminen ei riittänyt. Hänet murhattiin ja hänen vertansa juodaan uskon vahvistukseksi säännöllisin väliajoin.
Opas pudisti päätään surullisena ja pyyhki huolellisesti pölyä pullakalta näyttävän jumalan päältä. Sain katsoa patsasta. Sen pohjassa oli numero 2369.
Kaikki oli siis niin hyvin kuin maan ihmisellä voi olla. Hälytyksiä ei ollut eikä tarvinnut tehdä.
Haloo, onko Jumalalla? Onko vika kommunikaattorissa vai Elisalla? Yhdeksän kymmenestä veikkaisi jälkimmäistä. Se yksi on töissä vikapalvelussa.
Perinteisestä kasvatuksesta huolimatta en koskaan innostunut itseruoskintaan. Munkin tie ei ollut minun tieni. Rakastin enemmän kammiotani kuin kidutusta. Vain rationaalinen ajattelu lähensi minua uskontoihin ja heidän jumaliinsa. Rankkojen lumisateiden jälkeen eteläisen Helsingin talojen katot olivat paksun lumipeitteen alla. Katot olivat jyrkkiä. Ilmojen lämmetessä mikään ei pidätellyt tuhansien kilojen massoja vyörymästä suoraan jalkakäytäville. Jos jumalia ei olisi, Töölön porvarit olisivat kuolleet niiden alle jo vuosikymmeniä sitten.
Ilmastonmuutosteoria kyllä vieroitti minua tästä suojelukseen tarrautuvasta uskovaisuudesta.
Kollegan kanssa palkinto-oluella keskustelimme mahdollisuudesta laittaa kaikki uskonnot samaan huoneeseen muutamaksi kuukaudeksi. Kaikki televisioidaan suorana. Lähetystä voidaan seurata kaikkialla maailmassa. Katselijat saivat äänestää yhden uskonnon pois maailmankaikkeudesta joka viikko.
Ohjelmasta muodostuisi tietysti uskonto itsessään, kollega sanoi. Uskontoja on kyllä niin paljon, ettei ohjelma loppuisi koskaan.
Siinä olisi ikuisuuskäsitys realistisena jokaisen kauko-ohjaimessa, myönsin.
Emme kuitenkaan ryhtyneet toteuttamaan suunnitelmaamme, sillä emme päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi tuottaisi ohjelman.
Toisen piti tuottaa, toiselle jäisi puolustusjärjestelmän rakentaminen ohjelmasta tiputettujen uskontojen itsemurhahyökkääjiä vastaan.
Loppuiltana emme enää vaivanneet päätämme uskonnoilla. Olin silti ylpeä siitä, että muistin kaiken seuraavanaaamuna.
Kaikkein helpottunein olin siitä, että koko vuonna ei olisi enää kehityskeskusteluja ja tuloskeskusteluja. Työpäivät sujuivat kuin leikiten.
Fyysinen suorituskyky varmistui juomalla kymmenen kuppia kahvia päivässä. Henkinen vapautus oli tosiasia kun kupposellista höystettiin vietnamilaiskahvilan tuoreilla munkkirinkilöillä.
Henkinen vastustuskyky edistyi huutelemalla käytävällä liikkuville työtovereille ja soittamalla radiota. Keskuskomitean määräämät työtehtävät olivat kuin leikkiä. Hymyilin itsekseni niin että suupieliä koski.
Mikään ei voisi muuttaa tätä. Se oli ikuista.
Nirvana.
Ainoastaan sanat vaivasivat.
Ajatus romaanista piti minua valveilla öisin.
Lue ensin nämä
I luku / II luku / III luku / IV luku
Elämän perusasiat olivat kunnossa. Toistaiseksi pysyvän työpaikkani pilvenpiirtäjä pysyi vakaalla perustalla. Ei ainuttakaan maanjäristystä. Tulvat eivät täyttäneet katuja ja viemärijärjestelmä toimi mitä mainioimmin. Talven lumisateet olivat pysyneet aisoissa. Edellinen kesäkin oli vähäluminen. Jopa parantumattoman skeptikon oli myönnettävä, että jumalat hoitivat jo myyttisessä menneisyydessä sälytetyn hommansa eximia cum laude approbatur.
Jumalalla tarkoitan henkilöksi ymmärrettyjä yliluonnollista olentoa, jonka uskotaan hallitsevan luonnonvoimia, ihmisten kohtaloita ja maailmahistorian lopputulosta.
Usein kriittiseksi heittäytyvän ihmisen luottamukseen tarvitaan useampia jumalia.
Käydessäni aasialaisessa temppelissä paikallinen opas ihmetteli sitä, että jotkut minunkaltaiseni voivat tyytyä yhteen jumalaan.
Camoon, tarjolla on tuhansia, opas sanoi ja heilautti kättänsä jumalpatsaita täynnä olevien hyllyjen suuntaan.
Sanoin että meillä päin on vain yksi jumala ja hänet on naulattu kiinni kahteen ristissä olevaan paaluun. Jumala on sitoutettu jumaluuteensa juuri noin. Naulaaminen ei riittänyt. Hänet murhattiin ja hänen vertansa juodaan uskon vahvistukseksi säännöllisin väliajoin.
Opas pudisti päätään surullisena ja pyyhki huolellisesti pölyä pullakalta näyttävän jumalan päältä. Sain katsoa patsasta. Sen pohjassa oli numero 2369.
Kaikki oli siis niin hyvin kuin maan ihmisellä voi olla. Hälytyksiä ei ollut eikä tarvinnut tehdä.
Haloo, onko Jumalalla? Onko vika kommunikaattorissa vai Elisalla? Yhdeksän kymmenestä veikkaisi jälkimmäistä. Se yksi on töissä vikapalvelussa.
Perinteisestä kasvatuksesta huolimatta en koskaan innostunut itseruoskintaan. Munkin tie ei ollut minun tieni. Rakastin enemmän kammiotani kuin kidutusta. Vain rationaalinen ajattelu lähensi minua uskontoihin ja heidän jumaliinsa. Rankkojen lumisateiden jälkeen eteläisen Helsingin talojen katot olivat paksun lumipeitteen alla. Katot olivat jyrkkiä. Ilmojen lämmetessä mikään ei pidätellyt tuhansien kilojen massoja vyörymästä suoraan jalkakäytäville. Jos jumalia ei olisi, Töölön porvarit olisivat kuolleet niiden alle jo vuosikymmeniä sitten.
Ilmastonmuutosteoria kyllä vieroitti minua tästä suojelukseen tarrautuvasta uskovaisuudesta.
Kollegan kanssa palkinto-oluella keskustelimme mahdollisuudesta laittaa kaikki uskonnot samaan huoneeseen muutamaksi kuukaudeksi. Kaikki televisioidaan suorana. Lähetystä voidaan seurata kaikkialla maailmassa. Katselijat saivat äänestää yhden uskonnon pois maailmankaikkeudesta joka viikko.
Ohjelmasta muodostuisi tietysti uskonto itsessään, kollega sanoi. Uskontoja on kyllä niin paljon, ettei ohjelma loppuisi koskaan.
Siinä olisi ikuisuuskäsitys realistisena jokaisen kauko-ohjaimessa, myönsin.
Emme kuitenkaan ryhtyneet toteuttamaan suunnitelmaamme, sillä emme päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi tuottaisi ohjelman.
Toisen piti tuottaa, toiselle jäisi puolustusjärjestelmän rakentaminen ohjelmasta tiputettujen uskontojen itsemurhahyökkääjiä vastaan.
Loppuiltana emme enää vaivanneet päätämme uskonnoilla. Olin silti ylpeä siitä, että muistin kaiken seuraavanaaamuna.
Kaikkein helpottunein olin siitä, että koko vuonna ei olisi enää kehityskeskusteluja ja tuloskeskusteluja. Työpäivät sujuivat kuin leikiten.
Fyysinen suorituskyky varmistui juomalla kymmenen kuppia kahvia päivässä. Henkinen vapautus oli tosiasia kun kupposellista höystettiin vietnamilaiskahvilan tuoreilla munkkirinkilöillä.
Henkinen vastustuskyky edistyi huutelemalla käytävällä liikkuville työtovereille ja soittamalla radiota. Keskuskomitean määräämät työtehtävät olivat kuin leikkiä. Hymyilin itsekseni niin että suupieliä koski.
Mikään ei voisi muuttaa tätä. Se oli ikuista.
Nirvana.
Ainoastaan sanat vaivasivat.
Ajatus romaanista piti minua valveilla öisin.
keskiviikkona, tammikuuta 23, 2008
Perinteinen romaani - IV luku
...jatkuu
Lue ensin nämä
I luku
II luku
III luku
Viikkoa myöhemmin käyty kehityskeskustelu alkoi tavanomaisesti. Pomo keräili papereita. Keskelle pöytää tarkoin asetettu paperipino huokui virastoa ylettyessään puolen metrin korkeuteen. Se todisti, että hallinnon piikki on terävä ja ulottuu taivaisiin, ainakin maan matosen näkökulmasta.
No, eiköhän aloiteta, pomo sanoi. En voinut olla ajattelematta Philip Rothia. Minua kehotettiin ottamaan kahvia. Maksanpala, hahaa.
Ilmeeni pysyi vakavana.
Pullaa ei ole, vaikeat ajat, vitsaili pomo. Se ei käyttänyt enää kravattia.
Enpä minä pullasta, valehtelin. Ei mennyt nuorisopoliitikkokoulutus hukkaan. Ääneen selitin, että olen suhtautunut varovasti hiilihydraatteihin viime aikoina.
Aiemmin pidin tekopyhänä sitä ettei muka voinut ottaa baarista kahta vastapaistettua munkkirinkilää jos oli tarjolla.
Pullaan voi tukehtua, sanoin hiljaa.
Niin... tässä kaavakkeessahan näkyvät ensimmäisenä nuo kuluneen vuoden saavutukset, pomo totesi. Hän käänteli paperia tarkkaavaisen oloisena.
Sinullahan tämä on perinteisesti ollut kuin kansantalouden näyttely.
Niin kuin neuvostotaloudessa, ehdotin vastaan, vaikka vain selkärankani muistutti kysymysmerkkiä.
Kyllähän tämä on aika vaikuttavaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sinulla oli se onnettomuus alkuvuonna. Siinähän meni kuukausia.
Väitin vastoin kaikkia tunnettuja tosiasioita että ihan tavallisia kuukausia ne olivat. Todellisuudessa en tiennyt niistä juuri enempää kuin kysyjätkään.
Niin mehän emme tällaisista lääketieteellisistä yksityiskohdista täällä työpaikalla tiedä. Siihen ei ole ole tarvettakaan, mutta taisi siinä olla hengenlähtö lähellä.
Olihan se, myönsin vakavana, vaikka oikeastaan pitäisi nauraa kun on onnistunut naruttamaan itse perkelettä.
Sitä en kertonut, että itse asiassa henki lähti. Olen kertaalleen kuollut mies.
Enkä ole kertonut kenellekään, että olen nähnyt itseni kuolleena. Liihottelin korkealla tapahtumapaikan yläpuolella ja näin kuinka veristä ruumistani tutkittiin, pakattiin paareille ja koko hökötys työnnettiin sisään ambulanssiin. Huomasin että kaikki pudistivat päätään. Kuoppaan menee, sanoi bussinkuljettajakin. Mutta hän ei sentään ruvennut tupakoimaan. Niiden poskareiden aikana olisin varmasti ehtinyt kuolla peruuttamattomasti. Bussi oli peruuttanut päälleni.
Ambulanssi hävisi sumuun. Minä lensin sielukkaasti pois, mutta näin vielä kuinka kuljettaja jäi kadulle vääntelemään käsiään.
Kuulin myöhemmin, että hän lähti tapahtumapaikalta suoraan sairaslomalle. Olin hänen ensimmäinen kuoliaaksi ajettu mahdollinen matkustajansa. Jälkeenpäin juuri hän taisi olla kaikkein iloisin, kun sai kuulla, että olin yllätyksellisesti, vastoin kaikkia matemaattisia totuuslausumia hengissä. Vakuuttavin todiste oli veikkauksen filosoia. Kukaan ei ollut lyönyt enää vetoa puolestani.
Erinäisiä virallisia ja puolivirallisia kaavakkeita oli täytetty. Kuolinpäivä oli periaatteellisista syistä jätetty auki. Kahden palstan nekrologiluonnokset oli otettu toimituksissa esiin. Baarissa oli kilautettu malja. Kyyneltäkään ei tiettävästi ollut vuodatettu. Mutta kuljettaja oli hyvällä asialla. Se kyynel oli painonsa kultaa. On sitä huonommistakin asioista iloa pidetty. Lottovoitoista esimerkiksi.
Oli se lähellä, sanoin pomolle. Eikä toipuminen ollut helppoa kun ei pystynyt puhumaan. Sanat olivat kadonneet.
Mutta nyt taas sanat kulkevat, pomo sanoi ja lehteili julkaisuluetteloani. Tässähän on useita kirja-artikkeleita, se syksyinen seminaari muistetaan vielä pitkään koko Euroopassa. Se oli menestys. Ja onhan uusi kirjasopimuskin saatu tehdyksi. Sinullahan on vielä niitä blogejakin kirjoitettavana, pomo nosti päätään tutkivasti. Montako niitä oli?
En minä niitä ole paljon jaksanut päivittää, sanoin. Siihen tuli kuukausien tauko. Olin sairaalassakin kolmatta kuukautta.
Pomo sai puheluita toisensa jälkeen ja viittoi kädellä ottamaan lisää juotavaa. Minä hörpin kahvia ja puhelujen vain jatkuessa täytin kupinkin uudestaan termospullosta.
Huhtikuussa minut tuotiin sairaalasta kotiin. Kun makasin sohvalla kotiväen passattavana, kadotetut sanat alkoivat kiinnostaa. Tajusin, että ennen pitkää minun olisi saatava ne takaisin. En vain tiennyt miten.
Lojuin sohvalla ja näin joka puolella kirjojen selkämyksiä. Kirjat oli rivitetty siististi puisiin, kattoon asti ylettyviin kirjahyllyihin, erikoisesti tähän huoneeseen tehtyihin. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi omia. Olin niitä ostanut, mutta monet saanut vuosien varrella. Suurimman osan olin lukenut. Jotkut olivat tuttuja vain takakannen tekstistä. Muille en paljastanut, mitkä olin lukenut ja mitkä en. Se oli minun salaisuuteni.
Kirjat olivat niin lähellä, mutta niin kaukana. Aloin hahmotella niiden sisältöä mielessäni samalla kun minulle tarjoiltiin valmiiksi pureskeltua avaruusmuonaa. Pilttiä. Tahna levisi pitkin kasvojani, kun vaimo syötti sitä minulle kahvilusikalla ja pyyhki aina välillä liinalla suupieliäni ja poskiani. Aaaaa.
Ruoka ei maistunut miltään, mutta ymmärsin, että alentavan syöttämisen vastustaminen ei kannattaisi. Nälkään kuoleminen tämän kaiken jälkeen olisi hullua. Ei silti, että olisin nähnyt järkeä tilanteessani jotenkin muuten. Joskus taisin kuitenkin kapinoida, ölistä ja syljeskellä ympäriinsä.
Mutta voimat eivät riittäneet siihe, että olisi riistänyt lautasen vaimolta ja heittänyt sen seinään. Siitä olisin ollut perin tyytyväinen nälkäkuolemankin uhalla.
Kapina oli mahdotonta. En jaksanut pitää kirjoja kädessäni. Ruumiin motoriikka ei olisi riittänyt sivujen kääntämiseen. Tuskin olisin voinut lukea edes yhtä sivua. Televisiotakaan en jaksanut katsoa, vaikka lojuin sohvalla sen valossa niin, että makuuhaavat uhkasivat.
Mutta ajatukset olivat keveitä. Kirjojen selkämykset alkoivat elää mielessäni. Eräänä päivänä huomasin kuvittelevani niille sisältöä. Yksi toisensa jälkeen ymmärsin teosten tekstit, mitenhän sen sanoisi, telepaattisesti. Taisin keksiä ne uudelleen. Ja yhtenä yönä näin unen, jossa minulle annettiin tehtäväksi kirjoittaa Raamattu uudestaan.
Se ei ollut ihan tavallinen Raamattu. Ensimmäiset sanat olivat: Alussa oli päällikkö visio. Ne olivat muutoksen viesti, jotka koin näkynä kuin kultataulut viisi kuukautta onnettomuuden jälkeen. Let My People Go.
Havahduin kun pomo sanoi että entiset numeraaliset arvostelut voidaan kai allekirjoittaa. Eihän tässä muuta. Jokainen plussa vastasi kolmen prosentin palkankorotusta, mikä oli tietysti vain jäätynyt mahdollisuus. Syväjäätynyt. Jos haluaisi enemmän palkkaa, pomo sanoi, siitä vain. Ovi on auki. Maailmalla on varsin hyviä työpaikkoja. Katsoin palaverin päättyneeksi. Let My People Go.
... jatkuu kun tokenen DocPoint-festivaaleista.
Lue ensin nämä
I luku
II luku
III luku
Viikkoa myöhemmin käyty kehityskeskustelu alkoi tavanomaisesti. Pomo keräili papereita. Keskelle pöytää tarkoin asetettu paperipino huokui virastoa ylettyessään puolen metrin korkeuteen. Se todisti, että hallinnon piikki on terävä ja ulottuu taivaisiin, ainakin maan matosen näkökulmasta.
No, eiköhän aloiteta, pomo sanoi. En voinut olla ajattelematta Philip Rothia. Minua kehotettiin ottamaan kahvia. Maksanpala, hahaa.
Ilmeeni pysyi vakavana.
Pullaa ei ole, vaikeat ajat, vitsaili pomo. Se ei käyttänyt enää kravattia.
Enpä minä pullasta, valehtelin. Ei mennyt nuorisopoliitikkokoulutus hukkaan. Ääneen selitin, että olen suhtautunut varovasti hiilihydraatteihin viime aikoina.
Aiemmin pidin tekopyhänä sitä ettei muka voinut ottaa baarista kahta vastapaistettua munkkirinkilää jos oli tarjolla.
Pullaan voi tukehtua, sanoin hiljaa.
Niin... tässä kaavakkeessahan näkyvät ensimmäisenä nuo kuluneen vuoden saavutukset, pomo totesi. Hän käänteli paperia tarkkaavaisen oloisena.
Sinullahan tämä on perinteisesti ollut kuin kansantalouden näyttely.
Niin kuin neuvostotaloudessa, ehdotin vastaan, vaikka vain selkärankani muistutti kysymysmerkkiä.
Kyllähän tämä on aika vaikuttavaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sinulla oli se onnettomuus alkuvuonna. Siinähän meni kuukausia.
Väitin vastoin kaikkia tunnettuja tosiasioita että ihan tavallisia kuukausia ne olivat. Todellisuudessa en tiennyt niistä juuri enempää kuin kysyjätkään.
Niin mehän emme tällaisista lääketieteellisistä yksityiskohdista täällä työpaikalla tiedä. Siihen ei ole ole tarvettakaan, mutta taisi siinä olla hengenlähtö lähellä.
Olihan se, myönsin vakavana, vaikka oikeastaan pitäisi nauraa kun on onnistunut naruttamaan itse perkelettä.
Sitä en kertonut, että itse asiassa henki lähti. Olen kertaalleen kuollut mies.
Enkä ole kertonut kenellekään, että olen nähnyt itseni kuolleena. Liihottelin korkealla tapahtumapaikan yläpuolella ja näin kuinka veristä ruumistani tutkittiin, pakattiin paareille ja koko hökötys työnnettiin sisään ambulanssiin. Huomasin että kaikki pudistivat päätään. Kuoppaan menee, sanoi bussinkuljettajakin. Mutta hän ei sentään ruvennut tupakoimaan. Niiden poskareiden aikana olisin varmasti ehtinyt kuolla peruuttamattomasti. Bussi oli peruuttanut päälleni.
Ambulanssi hävisi sumuun. Minä lensin sielukkaasti pois, mutta näin vielä kuinka kuljettaja jäi kadulle vääntelemään käsiään.
Kuulin myöhemmin, että hän lähti tapahtumapaikalta suoraan sairaslomalle. Olin hänen ensimmäinen kuoliaaksi ajettu mahdollinen matkustajansa. Jälkeenpäin juuri hän taisi olla kaikkein iloisin, kun sai kuulla, että olin yllätyksellisesti, vastoin kaikkia matemaattisia totuuslausumia hengissä. Vakuuttavin todiste oli veikkauksen filosoia. Kukaan ei ollut lyönyt enää vetoa puolestani.
Erinäisiä virallisia ja puolivirallisia kaavakkeita oli täytetty. Kuolinpäivä oli periaatteellisista syistä jätetty auki. Kahden palstan nekrologiluonnokset oli otettu toimituksissa esiin. Baarissa oli kilautettu malja. Kyyneltäkään ei tiettävästi ollut vuodatettu. Mutta kuljettaja oli hyvällä asialla. Se kyynel oli painonsa kultaa. On sitä huonommistakin asioista iloa pidetty. Lottovoitoista esimerkiksi.
Oli se lähellä, sanoin pomolle. Eikä toipuminen ollut helppoa kun ei pystynyt puhumaan. Sanat olivat kadonneet.
Mutta nyt taas sanat kulkevat, pomo sanoi ja lehteili julkaisuluetteloani. Tässähän on useita kirja-artikkeleita, se syksyinen seminaari muistetaan vielä pitkään koko Euroopassa. Se oli menestys. Ja onhan uusi kirjasopimuskin saatu tehdyksi. Sinullahan on vielä niitä blogejakin kirjoitettavana, pomo nosti päätään tutkivasti. Montako niitä oli?
En minä niitä ole paljon jaksanut päivittää, sanoin. Siihen tuli kuukausien tauko. Olin sairaalassakin kolmatta kuukautta.
Pomo sai puheluita toisensa jälkeen ja viittoi kädellä ottamaan lisää juotavaa. Minä hörpin kahvia ja puhelujen vain jatkuessa täytin kupinkin uudestaan termospullosta.
Huhtikuussa minut tuotiin sairaalasta kotiin. Kun makasin sohvalla kotiväen passattavana, kadotetut sanat alkoivat kiinnostaa. Tajusin, että ennen pitkää minun olisi saatava ne takaisin. En vain tiennyt miten.
Lojuin sohvalla ja näin joka puolella kirjojen selkämyksiä. Kirjat oli rivitetty siististi puisiin, kattoon asti ylettyviin kirjahyllyihin, erikoisesti tähän huoneeseen tehtyihin. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi omia. Olin niitä ostanut, mutta monet saanut vuosien varrella. Suurimman osan olin lukenut. Jotkut olivat tuttuja vain takakannen tekstistä. Muille en paljastanut, mitkä olin lukenut ja mitkä en. Se oli minun salaisuuteni.
Kirjat olivat niin lähellä, mutta niin kaukana. Aloin hahmotella niiden sisältöä mielessäni samalla kun minulle tarjoiltiin valmiiksi pureskeltua avaruusmuonaa. Pilttiä. Tahna levisi pitkin kasvojani, kun vaimo syötti sitä minulle kahvilusikalla ja pyyhki aina välillä liinalla suupieliäni ja poskiani. Aaaaa.
Ruoka ei maistunut miltään, mutta ymmärsin, että alentavan syöttämisen vastustaminen ei kannattaisi. Nälkään kuoleminen tämän kaiken jälkeen olisi hullua. Ei silti, että olisin nähnyt järkeä tilanteessani jotenkin muuten. Joskus taisin kuitenkin kapinoida, ölistä ja syljeskellä ympäriinsä.
Mutta voimat eivät riittäneet siihe, että olisi riistänyt lautasen vaimolta ja heittänyt sen seinään. Siitä olisin ollut perin tyytyväinen nälkäkuolemankin uhalla.
Kapina oli mahdotonta. En jaksanut pitää kirjoja kädessäni. Ruumiin motoriikka ei olisi riittänyt sivujen kääntämiseen. Tuskin olisin voinut lukea edes yhtä sivua. Televisiotakaan en jaksanut katsoa, vaikka lojuin sohvalla sen valossa niin, että makuuhaavat uhkasivat.
Mutta ajatukset olivat keveitä. Kirjojen selkämykset alkoivat elää mielessäni. Eräänä päivänä huomasin kuvittelevani niille sisältöä. Yksi toisensa jälkeen ymmärsin teosten tekstit, mitenhän sen sanoisi, telepaattisesti. Taisin keksiä ne uudelleen. Ja yhtenä yönä näin unen, jossa minulle annettiin tehtäväksi kirjoittaa Raamattu uudestaan.
Se ei ollut ihan tavallinen Raamattu. Ensimmäiset sanat olivat: Alussa oli päällikkö visio. Ne olivat muutoksen viesti, jotka koin näkynä kuin kultataulut viisi kuukautta onnettomuuden jälkeen. Let My People Go.
Havahduin kun pomo sanoi että entiset numeraaliset arvostelut voidaan kai allekirjoittaa. Eihän tässä muuta. Jokainen plussa vastasi kolmen prosentin palkankorotusta, mikä oli tietysti vain jäätynyt mahdollisuus. Syväjäätynyt. Jos haluaisi enemmän palkkaa, pomo sanoi, siitä vain. Ovi on auki. Maailmalla on varsin hyviä työpaikkoja. Katsoin palaverin päättyneeksi. Let My People Go.
... jatkuu kun tokenen DocPoint-festivaaleista.
maanantaina, tammikuuta 21, 2008
Perinteinen romaani - II luku
...jatkuu
Lue ensin I luku
Aamulla ihmettelin itsekin ääneen tätä uutta pakkomiellettä romaaniin. Onhan tässä tietysti tehty jo niin monta asiaa. Kirjojakin. Mutta se romaani tuntuu niin saavuttamattomalta. Kirjastossakin aina ihmettelen, kuinka ne saavat niitä aikaiseksi. Mistä ne keksivät ne kaikki jutut?
Oikeastaan se on aika pelottavaa. Jospa minulle käy niin kuin monelle muulle. Yhden saa vuosien työn jälkeen valmiiksi. Ja seuraava on niin vaikeaa ettei millään. Näyttele siinä sitten kirjailijaa.
Vaimo lähti töihinsä. Jäin vielä aamukahville lukemaan lehteä. En jaksanut laskea kuolleita.
Suihkun jälkeen kuivattelin ja luin blogit. Kemppisen, Jokisipilän ja muut aamun kirjalliset annit. Haakana ei ollut päivittänyt. Se varmaan kasvattaa partaa.
Facebookissa oli ystäväkutsu. Hyväksyin kun olin ensin googlettanut sen. Elokuvaihmisiä. Kuvasta en tunnistanut, vaikka jotakin tuttua siinäkin. Onko muistini huonontunut oikeasti?
En minä koskaan kasvomuistiltani ole ollut hyvä. Se on yksi syy sille, etten ryhtynyt politiikkaan. Siinä puuhassa pitää muistaa kasvot joita kättelee. Demaripamppu Rafael Paasio oli kuulemma huippu. Ilmiömäinen muisti. Tunsi kaikki, koiranpennutkin.
Minä kyllä veikkaan, että se harjoitteli ennen kuin meni jonnekin pienelle paikkakunnalle. Muisti sitten kaikki, vaimot ja lapset. Ja vaalimenestyksen.
Muuten kyllä muisti on kuin partaveitsi. Tiedän kyllä parempiakin. Olen tavannut ihmisiä jotka muistavat sanasta sanaan mitä sanoin kaksikymmentä vuotta sitten jossakin tilanteessa. Ja minulle heidän kasvonsakin voivat olla valkoisia kuin viidesti kopioidussa elokuvassa.
Ehkä minä saan aikaan ihmisissä sen, että niistä tulee tarkkaavaisia. Painavat joka sanan mieleen. Miten se nyt sanoi pahasti. Ja minä tietysti vain leikilläni.
Äidinkielen opettajakin sanoi suoraan päin naamaa, että joudun kuseen näiden sanaleikkieni kanssa. Eivät ne ihmiset kuitenkaan ymmärrä.
Juttelin luokanvalvojan potkiaisten jälkeen kopiokoneen äärellä lukiossa. Olin tehnyt luokan laulun sanat. Lavalle niitä tuli laulamaan vain osa porukasta. Ei silloin seitkytluvulla mitään tiedetty poliittisesta korrektiudesta. Mutta kyllä se silti osattiin.
Osaanhan minä kusipäinenkin olla. Tähän ikään tietysti kaikkea ehtii tehdä. Ensimmäinen avioliitto silti. Pyrkikää perkele samaan. Vaimo on jo toisessa. Sille aina sanonkin, että hyvähän se on rouvalla, kun voi avioliittoja kokeilla useampia. Minä en sitten rouvan mielestä saa. Ei mene tasan onnen lahjat.
Nuorempana olin aika kyyninen. Luotin älyyni. En älynnyt että ne olivat eri asioita. Sitten vaihdoin mukavaksi tuosta vain. Olin sitä aika pitkään. Nyt alkaa äreys saada sijaa. Keski-ikä. Ehkä minusta tulee taas vanhana mukava. Jos nyt vanhaksi asti jaksan.
Kolottaa jo niin, että äreä voi olla senkin vuoksi. Kivuista ei kannata puhua. Ei niistä muut perusta. Eikä niitä voi ymmärtää. Eikä selittää. Kärsiä vain.
Pillereitä en syö. Enkä perusta lääkäreistäkään. Se on periaate.
Vaimo havahdutti aamuhorteessa puhelulla. Muista laittaa kahvinkeitin kiinni. Tarkista valot. Oletko laittanut jotakin ruokaa? Sammuta liesi. Onko lapsi jo hereillä?
Joo joo joo joo. Ei se ole tänään kotona. Kylässä kaverinsa luona, etkö muista. Oltiin eilen ulkona.
Ai niin. En muistanutkaan.
Menetkö tänään töihin?
Tietysti. Miten sitä voisi välttää. Minulla menee pitkään. Olen varmaan seitsemään ja kerään vähän plussaa.
Muistin ottaa aamun pillerin. En pidä lääkäreistä, mutta kyllä minä silti niitä kunnioitan. Kun eivät ala saarnata. Lehmillä ei ole diabetesta koska ne syövät niin paljon vihreää. Lääk. lis. tohtorisihmiselle. Verenpaine nousee kohisten. Nousee, nouseehan se sullakin. Radion aamuohjelma on kuin enne nimenä. Ei ihan Eino Leinoa. Siliä, jäykisty ja paisu.
Taas tuli biisi päähän. Tätä varmaan rallatellaan koko päivä. Bussipysäkilläkin ääneen. Onpahan ihmettelemistä muilla aamuäreillä.
Ihme kun kukaan ei ole koskaan siitä huomauttanut. Ei jengi paljon lauleskele.
Paitsi yhden kerran. Liekö ollut viidentoista vanha mustalaispoika, joka oli löytänyt meidän pihasta keinun. Istuin parvekkeella tupakalla. Poika keinui sydämensä kyllyydestä ja lauloi. Vibraatto keinui poikaa nopeammin. Hauska hetki. Ei ole toistunut.
Lapsi lähetti tekstarin. Sanoi menevänsä ajoissa kouluun. Kysyi olenko kotona? En ole, vastasin. Töissä ja myöhään. Tällä viikolla varmaan koko viikon. Hyvä, lapsi vastasi. On tietsika ja tv vapaana.
Se on teini-ikäinen. Silti tekee mieli entistä useammin sanoa sitä lapseksi. Sillä on omat kaverit ja elämä. Ei minulla sen ikäisenä. Tai olihan minulla. Mutta eri lailla.
Enemmän se huutaa kuin minä sen ikäisenä. Minä ajattelin silloin aina itseäni aikuisena. Minä olin avioeroperheen aikaansaannoksia. Piti osata kaikenlaista ja pärjätä ihan itsekseen. Ja kyllä minä pärjäsinkin. Kiersin Suomea alle viisitoistavuotiaana joka viikonloppu. Sain poliittisen koulutuksen. Minä olin yleensä aina se nuorin.
Ei se minua haitannut, kun kuitenkin tajusin meiningin. Opin siellä juomaan, naimaan ja valehtelemaan.
Siitä sitä onkin sitten ollut pois oppimista. Kaikesta ei ole vieläkään päässyt eroon.
Kaiken tämän ehti ajatella kolmessa minuutissa.
Bussi tuli metroasemalle ja kerrankin yhteydet pelasivat. Pääsin suoraan oranssille penkille katselemaan kuinka ihmiset lukivat ilmaisia uutisia ja näpläsivät hermostuneesti kännykkäänsä. Soittoääniä eetteri täynnä.
Oli Nokian tunea, peruspiipitystä ja tsööpitsööpi tsiiptsiippiä. Absoluuttista sävelkorvaani kutitti. Metro tuli ihan täyteen. Kukaan ei puhunut toiselle. Suomi on Suomi on Suomi.
Vastapäinen tyttö hymyili minulle.
Hymyilin takaisin.
Vähän ennen kun pääsimme Kampin asemalle, hän kumartui puoleeni ja näytti kännykkänsä kuvaa. Koiranpentu.
Se on minun, hän sanoi. Söpö, sanoin minäkin jotakin sanoakseni.
Keski-ikäinen nainen tytön vieressä näytti siltä, että se olisi halunnut lyödä minua isolla sateenvarjollaan. Lyö jos uskallat, ajattelin ja hymyilin niin että hampaat valaisivat koko metron sisätilan. Ne sentään ovat tallella. Kuinkahan pitkään?
Vieressäni istunut mies huokaili raskaasti. Hän haisi vanhalle viinalle. Krapula pukkasi päälle. Hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut lisää.
Viiden minuutin jälkeen mies pyyhki hien karpaloita hihaansa. Hän yritti lukea, mutta ei kyennyt. Minun alluusioni oli kummallinen. Näin ja kuulin mielessäni vanhan televisiolähetyksen. Eikä edes satanut lunta tai rätissyt. Tuikkaa oikea, vasen, oikea ja sitten vasen yläkoukku maksan kärkeen – nyt vain painat päälle, valmentaja sanoi. Ihminen se on tuo kuubalainenkin. Vittu kun ei pysty, sanoi suomalainen nyrkkimies. Ei kjällistynyt kuubalainen.
Mitä muuta matkalla? Matkalaukkuja, polkupyörä, teini-ikäinen pariskunta, joka ei syljeskele tai suutele. Virkamiehiä ja huivikaulaisia naisia. Eläkeläisiä ja työttömiä. Olisiko tuo huumeidenkäyttäjä?
Idän pikajunasta löytyy kaikki.
Entäs rotukysymys? naapurilta kuuluu. Mitä helvettiä. Lukeeko se ajatuksia. Katson miestä tarkemmin.
Tohtori Fitzgerald, huudahdan. Tuo ylipainoinen, hikoileva ja itsekseen mutiseva mies on Fitz. Tuttu televisiosta. Ja täällä se istuu vieressäni suunnittelemassa päivän raviveikkausta. Hirveitä summia Rocking Speedille ja Norman Mailerille. Lord’s Prayer ei tätä neroa vakuuta. Will B Smart, Mikado des Crieres.
Mutta nyt on kynä kääntynyt vinoon ja hän katsoo minuun odottavasti.
Kyllä maahanmuuttajien kirjo on värittänyt metromatkustusta, tunnustan. Fitz siirtyy toiseen lähtöön. Afrikkaa, Länsi-Intiaa ja Vietnamia on näköpiirissä. Ellei tuo sitten ole thai.
Ja olethan sinäkin ulkkari, Fitz.
Miten se osaa katsoa niin säälivästi. Onneksi en ymmärrä, jos se alkaisi sillä englannillaan minua sättiä. Ja onhan sillä omiakin ongelmia. On oikeastaan aika säälittävää tulla veikkaamaan raviveikkausta metroon, joka puuskuttaa Itä-Helsingistä keskustaan.
Vastapäinen tyttö söi purukumia ja vilkuili koiraansa kännykän näytöstä. Ja hymyili tällä kertaa itsekseen. Keski-ikäinen nainen hiveli sateenvarjonsa puista kahvaa. Se paheksui Fitziä enemmän kuin minua.
Televisio-ohjelma tulee ulkomailta. Se on hyvä. Monet tavarat tulevat ulkomailta. Esimerkiksi autot. Se on hyvä. Mutta kun ihmiset tulevat tai porkkanat se ei ole hyvä. Minun on vaikea seurata enemmistön järkeilyä. Mutta enhän minä olekaan Gallupilla töissä.
Fitz lähti rautatieasemalle viemään veikkaustaan. Onnelle ei pidä kääntää selkää. Tytölle oli kasvanut kaksi pientä lettiä tai pikemminkin kaksi peppityylistä poninhäntää sivuille, keski-ikäiselle naiselle tummat viikset, mikä vähensi hänen väkivaltaista vaikutelmaansa.
Minua vaivasi se, että en keksinyt tästä sakista yhtään seksuaalivähemmistöihin kuuluvaa. Ehkä se ei näy päälle. Aina.
Pientä kiihottumista sentään. Laitoin laukun syliini. Hävetti ja yritin ajatella jotain aivan muuta.
Mieleen tuli se kerta parikymppisenä kun olin nousemasta bussista. Minulla seisoi, en muista miksi. Bussin takaosassa ulko-oven vieressä istui nuori nainen, joka havaitsi tilanteeni. Hän jäi katsomaan, katsoi katsomistaan, sanoisin.
Pääni hermoratoihin syöpyi yhtä ikuisiksi ajoiksi kuin minä itse kuva, jossa hän katsoo seisokkiani pää vähän kallellaan. Pää kääntyy hitaasti kallelleen ja jää siihen. Pysäytyskuva.
Kolautan laukulla kalua. Viiksekäs täti-ihminen katsoo tuomitsevasti. Rauhoitu sielunvihollinen. Ajattele romaania.
Vaikka sinulla on päämäärä, sinä pyörittelet päässäsi vain kuvia. Tätä olisi pitänyt kysyä Fitziltä. Miten nämä päähänpinttymät taltutetaan? I can get no. Satisfaction.
...jatkuu
Lue ensin I luku
Aamulla ihmettelin itsekin ääneen tätä uutta pakkomiellettä romaaniin. Onhan tässä tietysti tehty jo niin monta asiaa. Kirjojakin. Mutta se romaani tuntuu niin saavuttamattomalta. Kirjastossakin aina ihmettelen, kuinka ne saavat niitä aikaiseksi. Mistä ne keksivät ne kaikki jutut?
Oikeastaan se on aika pelottavaa. Jospa minulle käy niin kuin monelle muulle. Yhden saa vuosien työn jälkeen valmiiksi. Ja seuraava on niin vaikeaa ettei millään. Näyttele siinä sitten kirjailijaa.
Vaimo lähti töihinsä. Jäin vielä aamukahville lukemaan lehteä. En jaksanut laskea kuolleita.
Suihkun jälkeen kuivattelin ja luin blogit. Kemppisen, Jokisipilän ja muut aamun kirjalliset annit. Haakana ei ollut päivittänyt. Se varmaan kasvattaa partaa.
Facebookissa oli ystäväkutsu. Hyväksyin kun olin ensin googlettanut sen. Elokuvaihmisiä. Kuvasta en tunnistanut, vaikka jotakin tuttua siinäkin. Onko muistini huonontunut oikeasti?
En minä koskaan kasvomuistiltani ole ollut hyvä. Se on yksi syy sille, etten ryhtynyt politiikkaan. Siinä puuhassa pitää muistaa kasvot joita kättelee. Demaripamppu Rafael Paasio oli kuulemma huippu. Ilmiömäinen muisti. Tunsi kaikki, koiranpennutkin.
Minä kyllä veikkaan, että se harjoitteli ennen kuin meni jonnekin pienelle paikkakunnalle. Muisti sitten kaikki, vaimot ja lapset. Ja vaalimenestyksen.
Muuten kyllä muisti on kuin partaveitsi. Tiedän kyllä parempiakin. Olen tavannut ihmisiä jotka muistavat sanasta sanaan mitä sanoin kaksikymmentä vuotta sitten jossakin tilanteessa. Ja minulle heidän kasvonsakin voivat olla valkoisia kuin viidesti kopioidussa elokuvassa.
Ehkä minä saan aikaan ihmisissä sen, että niistä tulee tarkkaavaisia. Painavat joka sanan mieleen. Miten se nyt sanoi pahasti. Ja minä tietysti vain leikilläni.
Äidinkielen opettajakin sanoi suoraan päin naamaa, että joudun kuseen näiden sanaleikkieni kanssa. Eivät ne ihmiset kuitenkaan ymmärrä.
Juttelin luokanvalvojan potkiaisten jälkeen kopiokoneen äärellä lukiossa. Olin tehnyt luokan laulun sanat. Lavalle niitä tuli laulamaan vain osa porukasta. Ei silloin seitkytluvulla mitään tiedetty poliittisesta korrektiudesta. Mutta kyllä se silti osattiin.
Osaanhan minä kusipäinenkin olla. Tähän ikään tietysti kaikkea ehtii tehdä. Ensimmäinen avioliitto silti. Pyrkikää perkele samaan. Vaimo on jo toisessa. Sille aina sanonkin, että hyvähän se on rouvalla, kun voi avioliittoja kokeilla useampia. Minä en sitten rouvan mielestä saa. Ei mene tasan onnen lahjat.
Nuorempana olin aika kyyninen. Luotin älyyni. En älynnyt että ne olivat eri asioita. Sitten vaihdoin mukavaksi tuosta vain. Olin sitä aika pitkään. Nyt alkaa äreys saada sijaa. Keski-ikä. Ehkä minusta tulee taas vanhana mukava. Jos nyt vanhaksi asti jaksan.
Kolottaa jo niin, että äreä voi olla senkin vuoksi. Kivuista ei kannata puhua. Ei niistä muut perusta. Eikä niitä voi ymmärtää. Eikä selittää. Kärsiä vain.
Pillereitä en syö. Enkä perusta lääkäreistäkään. Se on periaate.
Vaimo havahdutti aamuhorteessa puhelulla. Muista laittaa kahvinkeitin kiinni. Tarkista valot. Oletko laittanut jotakin ruokaa? Sammuta liesi. Onko lapsi jo hereillä?
Joo joo joo joo. Ei se ole tänään kotona. Kylässä kaverinsa luona, etkö muista. Oltiin eilen ulkona.
Ai niin. En muistanutkaan.
Menetkö tänään töihin?
Tietysti. Miten sitä voisi välttää. Minulla menee pitkään. Olen varmaan seitsemään ja kerään vähän plussaa.
Muistin ottaa aamun pillerin. En pidä lääkäreistä, mutta kyllä minä silti niitä kunnioitan. Kun eivät ala saarnata. Lehmillä ei ole diabetesta koska ne syövät niin paljon vihreää. Lääk. lis. tohtorisihmiselle. Verenpaine nousee kohisten. Nousee, nouseehan se sullakin. Radion aamuohjelma on kuin enne nimenä. Ei ihan Eino Leinoa. Siliä, jäykisty ja paisu.
Taas tuli biisi päähän. Tätä varmaan rallatellaan koko päivä. Bussipysäkilläkin ääneen. Onpahan ihmettelemistä muilla aamuäreillä.
Ihme kun kukaan ei ole koskaan siitä huomauttanut. Ei jengi paljon lauleskele.
Paitsi yhden kerran. Liekö ollut viidentoista vanha mustalaispoika, joka oli löytänyt meidän pihasta keinun. Istuin parvekkeella tupakalla. Poika keinui sydämensä kyllyydestä ja lauloi. Vibraatto keinui poikaa nopeammin. Hauska hetki. Ei ole toistunut.
Lapsi lähetti tekstarin. Sanoi menevänsä ajoissa kouluun. Kysyi olenko kotona? En ole, vastasin. Töissä ja myöhään. Tällä viikolla varmaan koko viikon. Hyvä, lapsi vastasi. On tietsika ja tv vapaana.
Se on teini-ikäinen. Silti tekee mieli entistä useammin sanoa sitä lapseksi. Sillä on omat kaverit ja elämä. Ei minulla sen ikäisenä. Tai olihan minulla. Mutta eri lailla.
Enemmän se huutaa kuin minä sen ikäisenä. Minä ajattelin silloin aina itseäni aikuisena. Minä olin avioeroperheen aikaansaannoksia. Piti osata kaikenlaista ja pärjätä ihan itsekseen. Ja kyllä minä pärjäsinkin. Kiersin Suomea alle viisitoistavuotiaana joka viikonloppu. Sain poliittisen koulutuksen. Minä olin yleensä aina se nuorin.
Ei se minua haitannut, kun kuitenkin tajusin meiningin. Opin siellä juomaan, naimaan ja valehtelemaan.
Siitä sitä onkin sitten ollut pois oppimista. Kaikesta ei ole vieläkään päässyt eroon.
Kaiken tämän ehti ajatella kolmessa minuutissa.
Bussi tuli metroasemalle ja kerrankin yhteydet pelasivat. Pääsin suoraan oranssille penkille katselemaan kuinka ihmiset lukivat ilmaisia uutisia ja näpläsivät hermostuneesti kännykkäänsä. Soittoääniä eetteri täynnä.
Oli Nokian tunea, peruspiipitystä ja tsööpitsööpi tsiiptsiippiä. Absoluuttista sävelkorvaani kutitti. Metro tuli ihan täyteen. Kukaan ei puhunut toiselle. Suomi on Suomi on Suomi.
Vastapäinen tyttö hymyili minulle.
Hymyilin takaisin.
Vähän ennen kun pääsimme Kampin asemalle, hän kumartui puoleeni ja näytti kännykkänsä kuvaa. Koiranpentu.
Se on minun, hän sanoi. Söpö, sanoin minäkin jotakin sanoakseni.
Keski-ikäinen nainen tytön vieressä näytti siltä, että se olisi halunnut lyödä minua isolla sateenvarjollaan. Lyö jos uskallat, ajattelin ja hymyilin niin että hampaat valaisivat koko metron sisätilan. Ne sentään ovat tallella. Kuinkahan pitkään?
Vieressäni istunut mies huokaili raskaasti. Hän haisi vanhalle viinalle. Krapula pukkasi päälle. Hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut lisää.
Viiden minuutin jälkeen mies pyyhki hien karpaloita hihaansa. Hän yritti lukea, mutta ei kyennyt. Minun alluusioni oli kummallinen. Näin ja kuulin mielessäni vanhan televisiolähetyksen. Eikä edes satanut lunta tai rätissyt. Tuikkaa oikea, vasen, oikea ja sitten vasen yläkoukku maksan kärkeen – nyt vain painat päälle, valmentaja sanoi. Ihminen se on tuo kuubalainenkin. Vittu kun ei pysty, sanoi suomalainen nyrkkimies. Ei kjällistynyt kuubalainen.
Mitä muuta matkalla? Matkalaukkuja, polkupyörä, teini-ikäinen pariskunta, joka ei syljeskele tai suutele. Virkamiehiä ja huivikaulaisia naisia. Eläkeläisiä ja työttömiä. Olisiko tuo huumeidenkäyttäjä?
Idän pikajunasta löytyy kaikki.
Entäs rotukysymys? naapurilta kuuluu. Mitä helvettiä. Lukeeko se ajatuksia. Katson miestä tarkemmin.
Tohtori Fitzgerald, huudahdan. Tuo ylipainoinen, hikoileva ja itsekseen mutiseva mies on Fitz. Tuttu televisiosta. Ja täällä se istuu vieressäni suunnittelemassa päivän raviveikkausta. Hirveitä summia Rocking Speedille ja Norman Mailerille. Lord’s Prayer ei tätä neroa vakuuta. Will B Smart, Mikado des Crieres.
Mutta nyt on kynä kääntynyt vinoon ja hän katsoo minuun odottavasti.
Kyllä maahanmuuttajien kirjo on värittänyt metromatkustusta, tunnustan. Fitz siirtyy toiseen lähtöön. Afrikkaa, Länsi-Intiaa ja Vietnamia on näköpiirissä. Ellei tuo sitten ole thai.
Ja olethan sinäkin ulkkari, Fitz.
Miten se osaa katsoa niin säälivästi. Onneksi en ymmärrä, jos se alkaisi sillä englannillaan minua sättiä. Ja onhan sillä omiakin ongelmia. On oikeastaan aika säälittävää tulla veikkaamaan raviveikkausta metroon, joka puuskuttaa Itä-Helsingistä keskustaan.
Vastapäinen tyttö söi purukumia ja vilkuili koiraansa kännykän näytöstä. Ja hymyili tällä kertaa itsekseen. Keski-ikäinen nainen hiveli sateenvarjonsa puista kahvaa. Se paheksui Fitziä enemmän kuin minua.
Televisio-ohjelma tulee ulkomailta. Se on hyvä. Monet tavarat tulevat ulkomailta. Esimerkiksi autot. Se on hyvä. Mutta kun ihmiset tulevat tai porkkanat se ei ole hyvä. Minun on vaikea seurata enemmistön järkeilyä. Mutta enhän minä olekaan Gallupilla töissä.
Fitz lähti rautatieasemalle viemään veikkaustaan. Onnelle ei pidä kääntää selkää. Tytölle oli kasvanut kaksi pientä lettiä tai pikemminkin kaksi peppityylistä poninhäntää sivuille, keski-ikäiselle naiselle tummat viikset, mikä vähensi hänen väkivaltaista vaikutelmaansa.
Minua vaivasi se, että en keksinyt tästä sakista yhtään seksuaalivähemmistöihin kuuluvaa. Ehkä se ei näy päälle. Aina.
Pientä kiihottumista sentään. Laitoin laukun syliini. Hävetti ja yritin ajatella jotain aivan muuta.
Mieleen tuli se kerta parikymppisenä kun olin nousemasta bussista. Minulla seisoi, en muista miksi. Bussin takaosassa ulko-oven vieressä istui nuori nainen, joka havaitsi tilanteeni. Hän jäi katsomaan, katsoi katsomistaan, sanoisin.
Pääni hermoratoihin syöpyi yhtä ikuisiksi ajoiksi kuin minä itse kuva, jossa hän katsoo seisokkiani pää vähän kallellaan. Pää kääntyy hitaasti kallelleen ja jää siihen. Pysäytyskuva.
Kolautan laukulla kalua. Viiksekäs täti-ihminen katsoo tuomitsevasti. Rauhoitu sielunvihollinen. Ajattele romaania.
Vaikka sinulla on päämäärä, sinä pyörittelet päässäsi vain kuvia. Tätä olisi pitänyt kysyä Fitziltä. Miten nämä päähänpinttymät taltutetaan? I can get no. Satisfaction.
...jatkuu
sunnuntaina, tammikuuta 20, 2008
Perinteistä romaania?
Keltasilmäinen mies kysyi minulta ravintolassa kannatinko perinteistä romaania. Kysymys yllätti minut. Kerroin viimeisimmästä dokumenttiromaanistani, siitä kuinka seurasin ja raportoin konservatiivien presidenttiehdokasta hänen vaalikiertueellaan, kuuden vuoden työn vaatineesta väitöskirjastani elokuvan aatehistoriasta ja vuosien mittaan kuin vahingossa syntyneestä novellikokoelmasta.
Viimeisimmästä olin ylpeä yhden virkkeen vuoksi. Siinä kehuttiin talvista säätä siksi, että vihreä ruoho pysyy jäässä ollessaan tuoreen näköisenä. Nyt oli samanlainen talvi.
Älä nyt taas ala riitelemään, vaimo sanoi toiselta puolen pöytää. Bonjour tristesse, milloin sinä olet nähnyt minun riitelevän, heitin vastaan.
Vaimo dissasi heti että ainahan sinä joudut riitoihin. Katsoin hymyilikö se. Tai oikeastaan katsoin hymyilikö se juopuneesti.
Asiaa käsiteltiin julkisesti ja minun oli pakko kysyä milloin hän oli viidentoista vuoden yhdessäolomme aikana nähnyt minun riitelevän. Ääneni kohosi hieman. Olinko edes lapsen kanssa riidellyt?
Keltasilmäinen mies sanoi, ettei ymmärtänyt tästä uudesta keskustelusta yhtään
mitään. Etkö voisi puhua enemmän kannastasi romaaneihin?
Mikäs siinä, sanoin. Vaimo jatkoi toisen oluen juomista ja keskittyi karaokelistaan. Järjen veit ja minusta orjan teit.
Aloitin niistä tavallisista. Juoni, keskustelu, suoralinjainen kertomus ja inhimillisen kiinnostuksen kohteet ovat olleet passé jo viisikymmentä vuotta. Jo ranskalaiset uuden romaanin tai antiromaanin kehittelijät olivat sitä mieltä.
Ranskalaiset kehittelivät uutta romaania ja sanoivat, että fiktiolle pitäisi vihdoin keksiä muita valtateitä. Valtateillä en tietenkään tarkoittanut autiomaita ja suurkaupunkeja yhdistäviä moottoriteitä. Highway to hell.
Valtatie tarkoittaa kaupungin keskellä menevää leveä katua, jonka kaikki tietävät. Niin kuin Pennsylvania Avenue, Washington D.C. Toisessa päässä katua on jotakin arkkitehtonisesti ja poliittisesti kiintoisaa. Jenkkipääkaupungissa se on Capitol Hill. Sen tuntee televisio-ohjelmista. Se kupolikatto. Toisessa päässä olevaa kukaan ei tiedä, koska alue muuttuu niin epämääräiseksi. Kunnon ihmiset karttavat sitä vaistomaisesti. Samalla kadun nimikin muuttuu joksikin, jota edes taksikuskit eivät muista, sillä he eivät mielellään pysähdy niillä main sekunniksikaan ryöstön pelossa. Eikä siinä kysytä taksikuskin väriä.
Toi ei kyllä päde Pennsylvania Avenuehen, keltasilmäinen mies sanoi. Epämääräinen alue alkaa vähän toisella suunnalla. Siellä Dupont Circlen takana. Siellä soi se se, mikä se on se Boy Georgen piisi, red, gold and green, keltasilmäinen änkytti.
Mies siemaili juomaansa leukapartansa takana. Amerikan kävijöitä. Sitten hän kysyi silmiä siristäen, mikä se romaani minun mielestäni sitten on. Sanoin kyllä tietäväni sen, mutta sen selittäminen on vähän vaikeaa.
Okei. Romaani on keksittyä kirjoitusta. Siinä ei siis ole värssyjä. Keltasilmäinen mies ei näyttänyt välittävän norsunluukehikoksi kasvavasta luennoinnistani. Proosa on yleisimmin käytetty termi, vaikka kaikkeahan on olemassa, proosarunojakin.
Kellot soivat päässäni. Keltasilmäinen mies näytti sellaiselta, joka voisi kirjoittaa proosarunoja. Saatana. Kaksi lensi yli käenpesän, minä sekä hän.
Aloin luetella punkteja nopeammin. 200 sanaa minuutissa. Romaaniksi sanotaan tekstiä, joka on riittävän pitkä. Kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka pitkä sen on oltava erottuakseen novellista. Heitin kehään 50 000 sanaa. Se tuli hatusta eikä lasiini tipahtanut ainuttakaan jääpalasta. Jatkoin turhia hengittämättä. Romaani esittelee joitakin tiettyjä päähenkilöitä, jotka elävät tietyssä kuvaillussa ympäristössä. Niistä on sitten saatu aikaiseksi monenlaista epiikkaa, synkeää tragediaa, hilpeää komediaa, ihania romansseja ja sattuvaa satiiria.
Tajusin itsekin lähes satiiriksi nousseen tilanteen, minkä kunniaksi nostin etusormeni ja sanoin, että kirjallisuustieteilijät hyväksyvät vain kaksi tyyppiä: varsinaisen romaanin ja proosaromanssin.
Vaimo nosti hetkeksi päätään karaokelistasta mutta ei sanonut mitään. Vaikka absinttilasini oli vielä puolillaan, kuvittelin mielessäni kuinka keltasilmäisen miehen pää paisuu ja lopulta räjähtää, kun paljastan kauhuskenaarion, jonka mukaan perinteinen romaani tavoitteli realismia. Olin revetä. Pysyttelin silti vakavana välttääkseni koomista vaikutelmaa.
Keltasilmäinen mies ilmiselvästi haukotteli kuullessaan, että romaanin päähenkilöiden psykologia ja toiminta on monimuotoista ja jopa ongelmallista. Hän pyöritteli keltaisia silmiään ja sormeaan lasin reunalla, kun lisäsin että romaaneissa sosiaalinen ympäristö kuvataan tarkoin.
Vaimo kysyi lähdenkö hänen kanssaan laulamaan kaksiäänisesti. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin tarjoilijaan, joka kasteli pöydän. Tupakointi oli kielletty. Kuolaako se kuvitteli meidän pöydälle levittävän kun koko ajan kuurasi. Rätin jälki haisi.
Nyrpistin nenääni ja kerroin että romaanien päähenkilöt kokivat paljon. Seikkailuja, sankareita, huijareita, veijareita ja rosvoja asetelmissa, jotka eivät vastanneet lukijoiden arkipäiväisiä elämänympäristöjä. Jotka ovat siis liian tavallisia tullakseen kuvatuksi romaanissa. Hohotin päin miehen keltaisia silmiä, että kuka helvetti haluaisi lukea sitä samaa kuin elää.
Kun sanoin, että romaanien tapahtumat olivat mielikuvituksellisia, keltasilmäinen mies kokeili kainaloaan kuin siellä olisi ollut kainalokotelo kuudesti laukeavineen. Vaimo vietteli minua katseellaan. Ei kai se keltasilmäistä katso. Jatkoin sen inspiroimana melodraamasta.
Vaimo halusi kovaäänisesti laulukumppanin ja kolmannen oluen. Annoin vaimolle kympin.
Älä keskeytä, tuo minulle nelosta. Keltasilmäinen mies uteli lisää vaikka näki että luennoin mielelläni. Se houkuttelee minua johonkin ansaan. Saadakseen vittuilla?
Jatkoin silti. Yhteiskunnallinen romaani nousee päähenkilön maailman ongelmien analyysista, historiallisessa romaanissa menneeseen sijoittuva asetelma on yksityiskohtainen ja realistinen. Kertomuksen näkökulmat ja tajunnanvirtatekniikat ovat vaihdelleet paljon.
Keltasilmäinen näytti yhtäkkiä siltä, että minä en ainakaan hänen näkökulmaansa ymmärtänyt. Hän ei sanonut mitään.
Kiistän juopuneeni vaikka aloin lämmetä.
Keltasilmäinen mies nuokkui mutta nosti katsettaan, kun vaimo toi meille uudet oluet. Voin vaikka vannoa, että sen silmäluomet lerpattivat. Vaimo kutsuttiin laulupaikalle pehmeällä dj-äänellä. Karaoken jyhkeistä kaiuttimista toistui ihanan hehkeä ääni. Se oli äidin puolen peruja, selitin keltasilmäiselle. Äitinsä oli laulanut levyllekin, esiintynyt kuuluisuuksien kanssa. Kuoron solistina.
Keltasilmäinen mies lähti. Mietin missä olin sen nähnyt. Ihan varmasti olin tavannut hänet jossakin. Mutta en täällä.
Miten se meni, vaimo kysyi. Ihan hyvin. Kelasin mitä olin kuullut ja selitin, että ylä-ääniin voisi panna vähän volumea. Ja olla tarkka intervalleissa. Sinulla on välillä eri vire korkeissa äänissä kuin matalissa. Ei se haittaa. Karaokessa.
Et kai sinä ala riitelemään sen kanssa. Tule mieluummin laulamaan minun kanssani seuraava, vaimo yritti. En kun minä aion kirjoittaa romaanin. Esikoisen, perkele. Meillä on jo esikoinen, vaimo yritti. Kyllä nauratti.
Kello alkoi jo olla melko paljon. Kävin laulamassa, mutta sanoja oli liikaa. Olut tahmasi kurkunpään. Ei ollut helppoa. En muista taputtiko kukaan.
Mennään kotiin, vaimo sanoi, muutun kurpitsaksi. Et sinä mikään rusina vielä ole.
Otimme tukea toisistamme ulkona. Jalka lipsui jäätiköllä. Kaupunkiin oli tullut white christmas kaksi viikkoa myöhässä. Heilautin kättä toisenkin kerran. Viides taksi kääntyi ja kirjoitti tuhdollaan ison uun.
Kotiin niin kuin olisimme jo. Taksi kurvaili tuttua reittiä perä heiluen. Sanoin ettei ole kiirettä. Nautimme rannan maisemista. Meri kimalteli lumisateessa. Kuljettaja kaasutti ja alkoi puhua venäjää kännykkään. Autossa oli jotain seitkytlukulaista, nuhjuista. Radiosta kuului Gilbert O’Sullivanin Clair. Pyysin laittamaan kovemmalle, mutta ei se kuullut.
Kotona romahdin sohvalle. En jaksanut edes tupakkaa polttaa. Ei se kapakassa niin pahalta tuntunut. Mutta nyt ahdistaa. Rintapielistäkin puristaa enemmän kuin tarpeen.
Vaimo tuli viereen. Siitä kyllä ei tämä ahdistus helpota. Kiepautin silti itseni alle. Yritin parhaani.
Viimeisimmästä olin ylpeä yhden virkkeen vuoksi. Siinä kehuttiin talvista säätä siksi, että vihreä ruoho pysyy jäässä ollessaan tuoreen näköisenä. Nyt oli samanlainen talvi.
Älä nyt taas ala riitelemään, vaimo sanoi toiselta puolen pöytää. Bonjour tristesse, milloin sinä olet nähnyt minun riitelevän, heitin vastaan.
Vaimo dissasi heti että ainahan sinä joudut riitoihin. Katsoin hymyilikö se. Tai oikeastaan katsoin hymyilikö se juopuneesti.
Asiaa käsiteltiin julkisesti ja minun oli pakko kysyä milloin hän oli viidentoista vuoden yhdessäolomme aikana nähnyt minun riitelevän. Ääneni kohosi hieman. Olinko edes lapsen kanssa riidellyt?
Keltasilmäinen mies sanoi, ettei ymmärtänyt tästä uudesta keskustelusta yhtään
mitään. Etkö voisi puhua enemmän kannastasi romaaneihin?
Mikäs siinä, sanoin. Vaimo jatkoi toisen oluen juomista ja keskittyi karaokelistaan. Järjen veit ja minusta orjan teit.
Aloitin niistä tavallisista. Juoni, keskustelu, suoralinjainen kertomus ja inhimillisen kiinnostuksen kohteet ovat olleet passé jo viisikymmentä vuotta. Jo ranskalaiset uuden romaanin tai antiromaanin kehittelijät olivat sitä mieltä.
Ranskalaiset kehittelivät uutta romaania ja sanoivat, että fiktiolle pitäisi vihdoin keksiä muita valtateitä. Valtateillä en tietenkään tarkoittanut autiomaita ja suurkaupunkeja yhdistäviä moottoriteitä. Highway to hell.
Valtatie tarkoittaa kaupungin keskellä menevää leveä katua, jonka kaikki tietävät. Niin kuin Pennsylvania Avenue, Washington D.C. Toisessa päässä katua on jotakin arkkitehtonisesti ja poliittisesti kiintoisaa. Jenkkipääkaupungissa se on Capitol Hill. Sen tuntee televisio-ohjelmista. Se kupolikatto. Toisessa päässä olevaa kukaan ei tiedä, koska alue muuttuu niin epämääräiseksi. Kunnon ihmiset karttavat sitä vaistomaisesti. Samalla kadun nimikin muuttuu joksikin, jota edes taksikuskit eivät muista, sillä he eivät mielellään pysähdy niillä main sekunniksikaan ryöstön pelossa. Eikä siinä kysytä taksikuskin väriä.
Toi ei kyllä päde Pennsylvania Avenuehen, keltasilmäinen mies sanoi. Epämääräinen alue alkaa vähän toisella suunnalla. Siellä Dupont Circlen takana. Siellä soi se se, mikä se on se Boy Georgen piisi, red, gold and green, keltasilmäinen änkytti.
Mies siemaili juomaansa leukapartansa takana. Amerikan kävijöitä. Sitten hän kysyi silmiä siristäen, mikä se romaani minun mielestäni sitten on. Sanoin kyllä tietäväni sen, mutta sen selittäminen on vähän vaikeaa.
Okei. Romaani on keksittyä kirjoitusta. Siinä ei siis ole värssyjä. Keltasilmäinen mies ei näyttänyt välittävän norsunluukehikoksi kasvavasta luennoinnistani. Proosa on yleisimmin käytetty termi, vaikka kaikkeahan on olemassa, proosarunojakin.
Kellot soivat päässäni. Keltasilmäinen mies näytti sellaiselta, joka voisi kirjoittaa proosarunoja. Saatana. Kaksi lensi yli käenpesän, minä sekä hän.
Aloin luetella punkteja nopeammin. 200 sanaa minuutissa. Romaaniksi sanotaan tekstiä, joka on riittävän pitkä. Kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka pitkä sen on oltava erottuakseen novellista. Heitin kehään 50 000 sanaa. Se tuli hatusta eikä lasiini tipahtanut ainuttakaan jääpalasta. Jatkoin turhia hengittämättä. Romaani esittelee joitakin tiettyjä päähenkilöitä, jotka elävät tietyssä kuvaillussa ympäristössä. Niistä on sitten saatu aikaiseksi monenlaista epiikkaa, synkeää tragediaa, hilpeää komediaa, ihania romansseja ja sattuvaa satiiria.
Tajusin itsekin lähes satiiriksi nousseen tilanteen, minkä kunniaksi nostin etusormeni ja sanoin, että kirjallisuustieteilijät hyväksyvät vain kaksi tyyppiä: varsinaisen romaanin ja proosaromanssin.
Vaimo nosti hetkeksi päätään karaokelistasta mutta ei sanonut mitään. Vaikka absinttilasini oli vielä puolillaan, kuvittelin mielessäni kuinka keltasilmäisen miehen pää paisuu ja lopulta räjähtää, kun paljastan kauhuskenaarion, jonka mukaan perinteinen romaani tavoitteli realismia. Olin revetä. Pysyttelin silti vakavana välttääkseni koomista vaikutelmaa.
Keltasilmäinen mies ilmiselvästi haukotteli kuullessaan, että romaanin päähenkilöiden psykologia ja toiminta on monimuotoista ja jopa ongelmallista. Hän pyöritteli keltaisia silmiään ja sormeaan lasin reunalla, kun lisäsin että romaaneissa sosiaalinen ympäristö kuvataan tarkoin.
Vaimo kysyi lähdenkö hänen kanssaan laulamaan kaksiäänisesti. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin tarjoilijaan, joka kasteli pöydän. Tupakointi oli kielletty. Kuolaako se kuvitteli meidän pöydälle levittävän kun koko ajan kuurasi. Rätin jälki haisi.
Nyrpistin nenääni ja kerroin että romaanien päähenkilöt kokivat paljon. Seikkailuja, sankareita, huijareita, veijareita ja rosvoja asetelmissa, jotka eivät vastanneet lukijoiden arkipäiväisiä elämänympäristöjä. Jotka ovat siis liian tavallisia tullakseen kuvatuksi romaanissa. Hohotin päin miehen keltaisia silmiä, että kuka helvetti haluaisi lukea sitä samaa kuin elää.
Kun sanoin, että romaanien tapahtumat olivat mielikuvituksellisia, keltasilmäinen mies kokeili kainaloaan kuin siellä olisi ollut kainalokotelo kuudesti laukeavineen. Vaimo vietteli minua katseellaan. Ei kai se keltasilmäistä katso. Jatkoin sen inspiroimana melodraamasta.
Vaimo halusi kovaäänisesti laulukumppanin ja kolmannen oluen. Annoin vaimolle kympin.
Älä keskeytä, tuo minulle nelosta. Keltasilmäinen mies uteli lisää vaikka näki että luennoin mielelläni. Se houkuttelee minua johonkin ansaan. Saadakseen vittuilla?
Jatkoin silti. Yhteiskunnallinen romaani nousee päähenkilön maailman ongelmien analyysista, historiallisessa romaanissa menneeseen sijoittuva asetelma on yksityiskohtainen ja realistinen. Kertomuksen näkökulmat ja tajunnanvirtatekniikat ovat vaihdelleet paljon.
Keltasilmäinen näytti yhtäkkiä siltä, että minä en ainakaan hänen näkökulmaansa ymmärtänyt. Hän ei sanonut mitään.
Kiistän juopuneeni vaikka aloin lämmetä.
Keltasilmäinen mies nuokkui mutta nosti katsettaan, kun vaimo toi meille uudet oluet. Voin vaikka vannoa, että sen silmäluomet lerpattivat. Vaimo kutsuttiin laulupaikalle pehmeällä dj-äänellä. Karaoken jyhkeistä kaiuttimista toistui ihanan hehkeä ääni. Se oli äidin puolen peruja, selitin keltasilmäiselle. Äitinsä oli laulanut levyllekin, esiintynyt kuuluisuuksien kanssa. Kuoron solistina.
Keltasilmäinen mies lähti. Mietin missä olin sen nähnyt. Ihan varmasti olin tavannut hänet jossakin. Mutta en täällä.
Miten se meni, vaimo kysyi. Ihan hyvin. Kelasin mitä olin kuullut ja selitin, että ylä-ääniin voisi panna vähän volumea. Ja olla tarkka intervalleissa. Sinulla on välillä eri vire korkeissa äänissä kuin matalissa. Ei se haittaa. Karaokessa.
Et kai sinä ala riitelemään sen kanssa. Tule mieluummin laulamaan minun kanssani seuraava, vaimo yritti. En kun minä aion kirjoittaa romaanin. Esikoisen, perkele. Meillä on jo esikoinen, vaimo yritti. Kyllä nauratti.
Kello alkoi jo olla melko paljon. Kävin laulamassa, mutta sanoja oli liikaa. Olut tahmasi kurkunpään. Ei ollut helppoa. En muista taputtiko kukaan.
Mennään kotiin, vaimo sanoi, muutun kurpitsaksi. Et sinä mikään rusina vielä ole.
Otimme tukea toisistamme ulkona. Jalka lipsui jäätiköllä. Kaupunkiin oli tullut white christmas kaksi viikkoa myöhässä. Heilautin kättä toisenkin kerran. Viides taksi kääntyi ja kirjoitti tuhdollaan ison uun.
Kotiin niin kuin olisimme jo. Taksi kurvaili tuttua reittiä perä heiluen. Sanoin ettei ole kiirettä. Nautimme rannan maisemista. Meri kimalteli lumisateessa. Kuljettaja kaasutti ja alkoi puhua venäjää kännykkään. Autossa oli jotain seitkytlukulaista, nuhjuista. Radiosta kuului Gilbert O’Sullivanin Clair. Pyysin laittamaan kovemmalle, mutta ei se kuullut.
Kotona romahdin sohvalle. En jaksanut edes tupakkaa polttaa. Ei se kapakassa niin pahalta tuntunut. Mutta nyt ahdistaa. Rintapielistäkin puristaa enemmän kuin tarpeen.
Vaimo tuli viereen. Siitä kyllä ei tämä ahdistus helpota. Kiepautin silti itseni alle. Yritin parhaani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)