sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Perinteinen romaani - VI

Tammikuussa 2008 aloitettu romaani on tietysti vuoden kuluessa saanut jatkoa, Ykkösestä voi aloittaa:
I - II - III - IV - V

6 LUKU

Minua öisin valveilla pitänyttä romaania ei ollut olemassa. Makasin sängyssä voimatta liikauttaa evääkään. Näin kaikki kirjat ympärilläni, mutta sanattomuus oli saanut vallan.
En luopunut sanoista. Minulla oli tahto. Minulla oli halu. Mitään muuta minulla ei sitten ollutkaan.
Mutta siinä liikkumattomana maatessani päätin tulla kansalliskirjallisuuden tärkeimmäksi edustajaksi.
Kutsumus sai minut liikauttamaan sormenpäätäni.
Minussa on virtaa.
Viestin silmilläni vaimolleni ja mölähtelin kuin sonni.
Hän ajatteli minun pitävän ruoasta ja levitti sitä entistä innokkaammin kasvoilleni.
Hyvä että ruoka maistuu, hän sanoi ja sanoi joillekin keittiössä oleville ikään kuin minua ei olisi olemassakaan, että pelkää minun lihovan.
En minä lihonut. Lihasten kuihtuminen piti siitä huolen. Kova liha mureni. Pehmeys valtasi tilaa.
Yritin viestiä silmiä muljauttamalla, että sormenpääni liikkuu. Mitenpä hän sitä olisi huomannut.
Vain jos olisi istunut sormen päälle. Nauru kuulosti vielä pahemmalta mölinältä.
Mutta hän ei kertaakaan erehtynyt, vaan katsoi aina tarkasti, ettei tallonut minua alleen viereen istuutuessaan.
En silti antanut periksi. Sormenpääni liikkui millin, kohta jo kaksi. Tunsin niissä värinää.
Jos veri kiersi sormessa, kiersi se kyllä aivoissakin.
Ehkä minä luotin liikaa puhutun sanan voimaan.
Sen enempää en olisi kehdannut pitää älämölöä.
Heilutin mielessäni päätäni, korotin ääntä, näytin kulmakarvoillani sormenpäitä, joita heiluttelin vimmatusti. Turhaan.
Tuloksena oli vain yhä useammin lusikalla poskelle levitetty muusikerros.
Annoin periksi. Vaikka ruumis ei liikkunut, aivot olivat alkaneet saada happea.
Ne muistuttivat minua kauan aikaa sitten lukemastani tekstistä. Osa kirjahyllyn kirjoistakin alkoi palautua mieleen.
Muistelin kuumeisesti kirjallisuuden luentoja. Olin käynyt niillä luennoilla aivan muista syistä kuin intohimostani kotimaiseen kirjallisuuteen.
Tyttö oli kaunis kuin Eloveena, mutta ei siitä mitään tullut. Muistin kuitenkin hänen hämmentävät kuuden sentin nännipihansa. Ne olivat täydellisen vaaleanpunaiset.
Kansalliskirjallisuus oli pitkään kuvausta kansasta ja se oli sama kuin suomalainen maisema.
Suo, kuokka ja talonpoikainen Jussi kuokkimassa suossa olivat alussa. Ehkä kuokka oli tuontitavaraa, mahdollisesti germaaneilta tuleva vieras kuokka. Joka tapauksessa se on koukukas sana. Entäs sitten kuokkavieras: lakitekstin mukaan se, joka tulee toisen istuttamalle perunapellolle, kuokkii mukulat juuresta ja työntää perunannaatin eli sen maanpäällisen kasviosan takaisin paikoilleen, naamioiden siten perunavarkautensa.
Koukun ja kuokan teki seppä, joka on takomisen ammattilainen. Kun sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyessään, ei edes kirjailija, niin se viittaa siihen, että kaikista vanhoista ammateista juuri seppää pidettiin taitavana ja taiturina.
Jollakin tavalla suo, kuokka ja talonpoikaiset arvot, joissa kauneuden tekee esineen funktionaalinen arvo, ovat säilyneet kuin sardiinit purkissa. Samalla tavalla, työn tuloksena, limittäin, ja vaikka liemi vaihtelisi, aina nautintaan kelpoisena, sivistyneistöön kuuluvan terveystarkastajan hyväksymänä ja loputtoman tuttuna kansan suuhun laitettuna sormenpään heilutteluna.
Kasvina maatessani opettelin uudestaan kansalliskirjallisuuden keskeiset asiat.
Suomalaisuuden esittäminen ei ollut enää keskeistä. Kansalliset teemat oli viskattu vesilinnuille. Tilalla oli yleiseurooppalainen postmodernin elämän kuvaus. Oli ehkä niin, että kansalliset tekstiksi sirottuneet kirjaimet olivat muuttuneet kuviksi.
Kirjallisuuden sijaan elokuva kahmaisee kansallisuuden. Tietysti voisi kysyä minkä niistä. Tukkilaisen vai kaurismäkeläisen?
Miten sitä voikaan olla niin laho, ja silti pollaan palautuivat kuin kansakoulun suomen kokeessa, että kansalliskirjallisuuden keskeisiin luojiin kuuluu tässä maailmankolkassa J. L. Runeberg.
Runebergin nerokkaasti nimetyssä runokokoelmassa Dikter (1830) on mm. runo Saarijärven Paavo, joka kuvaa ahkeraa, nöyrää ja sinnikästä lottovoittajaa, suomalaisuuden perikuvaa.
Jumala antoi Paavolle tuloa kehittyvien maakuntien Suomessa.
Kuinkahan pitkään sitä voi siteerata? Niin pitkään kuin reporankakasvi jaksaa sitä ulkoa muistella. Vahinko etten voinut olla sekoittamatta siihen omaa räppäystäni.

Tuolla Saarijärven salomailla, taajama-alueen ulkopuolella, viidenkympin rajoituksen tuolla puolen, asui Paavo maalla hallaisella. Ei ollut EU:ta ennen, mutta silti kynti Paavo maata, kaivoi – ei muuten Runebergillä kuokkinut – ahkerasti, eikä muuta osannut kuin Herralta tuloa toivoi, Taivahasta, luonnon tekijältä.
Osasi sentään siemenen levittää ja siinäpä se asui siivoin tavoin lapsinensa,
Vaimoinensa, ja mikä tulos tuli ulos, vaivoin leipäpalan
Hiellänsä otti kankahasta.
Vaan risukasa oli. Sieltä, syvältä. Nimittäin.
Tuli kevät, suli kinos maailta.
Veipä puolen orahia; eikä siinä kaikki.
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolet käydessänsä; ilmastonmuutosko perkele? Tuli syksy, veipä halla kaikki.
Itsesyytöksethän siitä. Pelkkää palttua jumalille. Tarttui tukkahansa Paavon vaimo, Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! Ota sauva, hylkäs meidät Herra; Kolkko miero, nälkä kauheampi”.
Ei ollut Paavo houkuteltavissa, kyllä köyhä keinot keksii. Sanoi Paavo, häntä suositellen:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoli petäjätä,
Minä laitan ojat leveämmät,
Mutta tulon toivon taivahasta”.
Pani vaimo puolen petäjätä.
Kaivoi äijä kaksi viemäreitä.
Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi.
Tuli kevät, suli kinos mailta,
Eipä vienyt vesi orahia;
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolen käydessänsä;
Tuli syksy veipä vilu kaikki.
Löipä rintoihinsa Paavon vaimo,
Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni!
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
Kova kuolla, mutta turha toivo.

Yhtä paljon kuin lyhenteet minua huvittavat näin jälkeenpäin tekstinkäsittelyohjelman lyömät vihreät ja punaiset varoitukset. Kansalliskirjailijan tie on valintaa punaisen ja vihreän välillä.
Runebergin sanat ja sanonnat eivät sille kelpaa.
Pankolla etusormeani heilutellen kehittelin vähän 1800-luvun kirjallisuuden tärkeintä antia.
Hirvenhiihtäjissä (1832) Runeberg pysytteli edelleen sisäsuomalaisessa maisemassa, mutta suosta ja torpasta oli kasvettu jo vähän suurempiin mittoihin.
Torppa oli paisunut kartanoksi. Itsenäisen ja varsin usein vapaaksi väitetyn protonationalistisen talonpojan sijaan oli alustalaisia.
Vänrikki Stoolin tarinoita julkaistiin kahdentoista vuoden välein vuosina 1848 ja 1860 ja niin kuin wikipediaaninen nykyajan runoilija sanoo, siinä ”isänmaallinen verenvuodatus saa pyhyyden sädekehän”.
Laittamattomasti sanottu, niin kuin sekin nettitietosanakirjan oivallus, että ”lisää Runebergista Kansallisbiografiassa”.
Arvatkaapa kuinka vaikeaa on kääntelehtiä loputtomassa naurunpuuskassa kun ruumis on lähes halvaantunut.
Sitä minäkin taidan alkaa käyttää. KVG. Kato, vittu, Googlesta.
Vihreätä moraalia tarjoaa tekstinkäsittelyohjelma tuonkin rumana pitämänsä sanan alle. Moraali tai ainakin eettiset käytännöt löytyvät nykyään tekstinkäsittelyohjelman automaatiosta.
Sakariksi aikanaan vääristetyn, muokatun ja valitun Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksia (1851–1866) leimaa romanttinen ihanteellisuus ja Jumalan johdatus.
Professori Topeliuksen suurtyö oli luoda Suomelle historia, jonka hän tiesi siltä puuttuvan. Professori, sanomalehtimies ja kirjailija oli vielä ennen vuosisadan puoltaväliä, tarkemmin vuonna 1843, sitä mieltä, ettei sitä ollut kehuttavaksi asti. Hän selitti provosoivasti kaikille kuulemaan kykeneville, ettei Suomen kansalla ollut historiaa. Sen verran riippuvaisia he olivat olleet kaikista muista. Henkilökohtaisesti minuun sattui eniten se ajatus, että oma historia tulee tässä ennen muista riippuvaista historiaa. Kansallinenhan se siellä, ei kansainvälinen. Eikä globaali, herra paratkoon.
Kansallisen ajatuksen prototyypeillä itseään piikittäneet ystävät siitä silti kauhistuivat.
Syntyi pitkä keskustelu ja muutama traditiokin. Onneksi vain historiantutkimukseen, sillä se ei ole tainnut niistä irti päästä.
Kun Topelius sanoi tajuttavalla tavalla, että kun ei ole valtiollista historiaa ja siihen liittyvää arkistoa, eikä oikeastaan mitään kunnon kieltäkään, jolla suomalaiset ammentaisivat oman roponsa eurooppalaisen kulttuurin perinnekirstuihin, oltiin tyhjän päällä. Se on paras paikka valehtelun aloittamiselle. Mitä ei ole, se luodaan. Sanat taipuvat mihin tahansa totuuteen, josta voidaan sopia, ja josta on etua. Se on romaanikirjallisuutta.
Kalevala, kielen historia ja Siperiaa myöten kolutut sukulaiskansat sitten pakottivat ajattelemaan toisin. Suomen kielen ja kirjallisuuden professuuri saatiin Helsingin yliopistoon, siihen ainoaan, vuonna 1850. Ja monet ovat sittemmin havainneet, ettei se niin tärkeää ollut kuin aluksi ajateltiin.
2008 kolmasosa kotimaisen kielen tutkimuskeskuksen väestä pannaan kävelemään. Ministeriössä ratkaisua kehutaan. Muut eivät.
Eivät venäläiset arvanneet, kun liberaalin journalistin nostivat arvoon arvaamattomaan, että nationalismissaan nuhjakkeenomainen Topelius on juuri kaiken alku.
Satusetä. Nationalismin isä. Eikä se ole sattuma.
Kliseiseen tarinaan kuuluu sanoa, että Topelius esittelee kymmenien erilaisten painosten kuninkaassa Maamme-kirjassa suomalaisuuden eri kasvot. Sen hän oli tehnyt visuaalisesti jo aiemmin.
Sittemmin jokainen sukupolvi toiseen maailmansotaan asti kirjoitti oman Maamme-kirjansa, mutta tekijänä säilyi kauan siten kuopattu Topelius.
Uusia painoksia varten värvättiin jopa valtiollisia komiteoita.
Lisää Topeliuksesta Kansallisbiografiassa, jota ei paha kyllä sängyn pohjalta tavoita, kun vain sormenpää liikkuu.
Muuten tämä ei näytä edes pahalta näin tulevasta kansalliskirjailijasta.
Elias Lönnrotin Kalevala (1835, 1849) toi kansan suissa muhineet eeppiset runomittaiset tarinat ja Kanteletar (1840) lyyriset laulut taidekirjallisuuden piiriin. Sen verran hän teostaan muokkasi, että ei tekijänoikeuksia voi kansalle antaa. Heille riittää Ylioppilastalo, jonka lahjoituksen saaneet aika ajoin valtaavat.
Lönnrotin kirjoittamaa ensimmäistä painosta, 350 kappaletta Kalevalasta ei saatu millään myydyksi loppuun. Nyt siitä saisi divarissa hyvän hinnan. Se vastaa muutaman vuoden vanhaa sisään ja ulos ajettua Ladaa, jonka lämmityslaite on kunnossa.
Lönnrotin toiminta loi tietenkin vahvan, vankkumattoman ja uskomattoman uskon suomenkielisen kirjallisuuden mahdollisuuksiin meillä ja muualla. Silmät suurina toivottiin.
Lisää Lönnrotista Kansallisbiografiassa.
Koskapa kirjallisuuskin kaipaa hyvät ja pahat, on muistutettava August Ahlqvist-Oksasesta. Jäppinen kotiutti suomen kieleen eurooppalaisia runomittoja ja rakenteita. Runoilijana hän ymmärsi muodon päälle, vaikka hänen sanoittamansa Savolaisten laulu ei kansallista tasoa ole saavuttanut, vaikka koko kansan kynsi on usein kylmennyt, ei vähiten savolaisten kourissa.
Pankolla maatessa oikea kylki pakkaa kivistämään. Jäsenensä tuntee parhaiten vain kivusta. Sanoja ei tunnista oikein mistään.

Ei kommentteja: