Perinteinen romaani - IV luku

...jatkuu
Lue ensin nämä
I luku
II luku
III luku

Viikkoa myöhemmin käyty kehityskeskustelu alkoi tavanomaisesti. Pomo keräili papereita. Keskelle pöytää tarkoin asetettu paperipino huokui virastoa ylettyessään puolen metrin korkeuteen. Se todisti, että hallinnon piikki on terävä ja ulottuu taivaisiin, ainakin maan matosen näkökulmasta.
No, eiköhän aloiteta, pomo sanoi. En voinut olla ajattelematta Philip Rothia. Minua kehotettiin ottamaan kahvia. Maksanpala, hahaa.
Ilmeeni pysyi vakavana.
Pullaa ei ole, vaikeat ajat, vitsaili pomo. Se ei käyttänyt enää kravattia.
Enpä minä pullasta, valehtelin. Ei mennyt nuorisopoliitikkokoulutus hukkaan. Ääneen selitin, että olen suhtautunut varovasti hiilihydraatteihin viime aikoina.
Aiemmin pidin tekopyhänä sitä ettei muka voinut ottaa baarista kahta vastapaistettua munkkirinkilää jos oli tarjolla.
Pullaan voi tukehtua, sanoin hiljaa.
Niin... tässä kaavakkeessahan näkyvät ensimmäisenä nuo kuluneen vuoden saavutukset, pomo totesi. Hän käänteli paperia tarkkaavaisen oloisena.
Sinullahan tämä on perinteisesti ollut kuin kansantalouden näyttely.
Niin kuin neuvostotaloudessa, ehdotin vastaan, vaikka vain selkärankani muistutti kysymysmerkkiä.
Kyllähän tämä on aika vaikuttavaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sinulla oli se onnettomuus alkuvuonna. Siinähän meni kuukausia.
Väitin vastoin kaikkia tunnettuja tosiasioita että ihan tavallisia kuukausia ne olivat. Todellisuudessa en tiennyt niistä juuri enempää kuin kysyjätkään.
Niin mehän emme tällaisista lääketieteellisistä yksityiskohdista täällä työpaikalla tiedä. Siihen ei ole ole tarvettakaan, mutta taisi siinä olla hengenlähtö lähellä.
Olihan se, myönsin vakavana, vaikka oikeastaan pitäisi nauraa kun on onnistunut naruttamaan itse perkelettä.
Sitä en kertonut, että itse asiassa henki lähti. Olen kertaalleen kuollut mies.
Enkä ole kertonut kenellekään, että olen nähnyt itseni kuolleena. Liihottelin korkealla tapahtumapaikan yläpuolella ja näin kuinka veristä ruumistani tutkittiin, pakattiin paareille ja koko hökötys työnnettiin sisään ambulanssiin. Huomasin että kaikki pudistivat päätään. Kuoppaan menee, sanoi bussinkuljettajakin. Mutta hän ei sentään ruvennut tupakoimaan. Niiden poskareiden aikana olisin varmasti ehtinyt kuolla peruuttamattomasti. Bussi oli peruuttanut päälleni.
Ambulanssi hävisi sumuun. Minä lensin sielukkaasti pois, mutta näin vielä kuinka kuljettaja jäi kadulle vääntelemään käsiään.
Kuulin myöhemmin, että hän lähti tapahtumapaikalta suoraan sairaslomalle. Olin hänen ensimmäinen kuoliaaksi ajettu mahdollinen matkustajansa. Jälkeenpäin juuri hän taisi olla kaikkein iloisin, kun sai kuulla, että olin yllätyksellisesti, vastoin kaikkia matemaattisia totuuslausumia hengissä. Vakuuttavin todiste oli veikkauksen filosoia. Kukaan ei ollut lyönyt enää vetoa puolestani.
Erinäisiä virallisia ja puolivirallisia kaavakkeita oli täytetty. Kuolinpäivä oli periaatteellisista syistä jätetty auki. Kahden palstan nekrologiluonnokset oli otettu toimituksissa esiin. Baarissa oli kilautettu malja. Kyyneltäkään ei tiettävästi ollut vuodatettu. Mutta kuljettaja oli hyvällä asialla. Se kyynel oli painonsa kultaa. On sitä huonommistakin asioista iloa pidetty. Lottovoitoista esimerkiksi.
Oli se lähellä, sanoin pomolle. Eikä toipuminen ollut helppoa kun ei pystynyt puhumaan. Sanat olivat kadonneet.
Mutta nyt taas sanat kulkevat, pomo sanoi ja lehteili julkaisuluetteloani. Tässähän on useita kirja-artikkeleita, se syksyinen seminaari muistetaan vielä pitkään koko Euroopassa. Se oli menestys. Ja onhan uusi kirjasopimuskin saatu tehdyksi. Sinullahan on vielä niitä blogejakin kirjoitettavana, pomo nosti päätään tutkivasti. Montako niitä oli?
En minä niitä ole paljon jaksanut päivittää, sanoin. Siihen tuli kuukausien tauko. Olin sairaalassakin kolmatta kuukautta.
Pomo sai puheluita toisensa jälkeen ja viittoi kädellä ottamaan lisää juotavaa. Minä hörpin kahvia ja puhelujen vain jatkuessa täytin kupinkin uudestaan termospullosta.
Huhtikuussa minut tuotiin sairaalasta kotiin. Kun makasin sohvalla kotiväen passattavana, kadotetut sanat alkoivat kiinnostaa. Tajusin, että ennen pitkää minun olisi saatava ne takaisin. En vain tiennyt miten.
Lojuin sohvalla ja näin joka puolella kirjojen selkämyksiä. Kirjat oli rivitetty siististi puisiin, kattoon asti ylettyviin kirjahyllyihin, erikoisesti tähän huoneeseen tehtyihin. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi omia. Olin niitä ostanut, mutta monet saanut vuosien varrella. Suurimman osan olin lukenut. Jotkut olivat tuttuja vain takakannen tekstistä. Muille en paljastanut, mitkä olin lukenut ja mitkä en. Se oli minun salaisuuteni.
Kirjat olivat niin lähellä, mutta niin kaukana. Aloin hahmotella niiden sisältöä mielessäni samalla kun minulle tarjoiltiin valmiiksi pureskeltua avaruusmuonaa. Pilttiä. Tahna levisi pitkin kasvojani, kun vaimo syötti sitä minulle kahvilusikalla ja pyyhki aina välillä liinalla suupieliäni ja poskiani. Aaaaa.
Ruoka ei maistunut miltään, mutta ymmärsin, että alentavan syöttämisen vastustaminen ei kannattaisi. Nälkään kuoleminen tämän kaiken jälkeen olisi hullua. Ei silti, että olisin nähnyt järkeä tilanteessani jotenkin muuten. Joskus taisin kuitenkin kapinoida, ölistä ja syljeskellä ympäriinsä.
Mutta voimat eivät riittäneet siihe, että olisi riistänyt lautasen vaimolta ja heittänyt sen seinään. Siitä olisin ollut perin tyytyväinen nälkäkuolemankin uhalla.
Kapina oli mahdotonta. En jaksanut pitää kirjoja kädessäni. Ruumiin motoriikka ei olisi riittänyt sivujen kääntämiseen. Tuskin olisin voinut lukea edes yhtä sivua. Televisiotakaan en jaksanut katsoa, vaikka lojuin sohvalla sen valossa niin, että makuuhaavat uhkasivat.
Mutta ajatukset olivat keveitä. Kirjojen selkämykset alkoivat elää mielessäni. Eräänä päivänä huomasin kuvittelevani niille sisältöä. Yksi toisensa jälkeen ymmärsin teosten tekstit, mitenhän sen sanoisi, telepaattisesti. Taisin keksiä ne uudelleen. Ja yhtenä yönä näin unen, jossa minulle annettiin tehtäväksi kirjoittaa Raamattu uudestaan.
Se ei ollut ihan tavallinen Raamattu. Ensimmäiset sanat olivat: Alussa oli päällikkö visio. Ne olivat muutoksen viesti, jotka koin näkynä kuin kultataulut viisi kuukautta onnettomuuden jälkeen. Let My People Go.
Havahduin kun pomo sanoi että entiset numeraaliset arvostelut voidaan kai allekirjoittaa. Eihän tässä muuta. Jokainen plussa vastasi kolmen prosentin palkankorotusta, mikä oli tietysti vain jäätynyt mahdollisuus. Syväjäätynyt. Jos haluaisi enemmän palkkaa, pomo sanoi, siitä vain. Ovi on auki. Maailmalla on varsin hyviä työpaikkoja. Katsoin palaverin päättyneeksi. Let My People Go.

... jatkuu kun tokenen DocPoint-festivaaleista.