Perinteinen romaani - III luku

Lue ensin nämä:
I luku
II luku

...jatkuu
Aamuhississä tiivistimme rivejä. Aina on tilaa vielä yhdelle facebookfriendille, sanoin yläkerran yhtiön miehille. Se herätti jepeissä hilpeyttä. Oletin naureskelun johtuvan siitä, että kaikki tietävät Friendin olevan kaupunki Salinen piirikunnassa. Se on Nebraskassa Yhdysvalloissa ja asukasluku oli viime laskun mukaan 1174. Tätä nebraskalaista kylää ei pidä sotkea Kansasissa olevaan Friendin kylään, jonka nimi oli aiemmin McCue, sattumoisin nebraskalaisen Basil M. McCuen mukaan. McCue oli kuulu henkilö. Hän perusti Garden City Gulf & Northern Railroad -yhtiön. Firma joutui toisiin käsiin, kun Atchison, Topeka and Santa Fe Railway osti Scott Cityn ja Garden Cityn välisen rautatielinjan. Ystävällistä palvelua tarjotakseen entisen omistajan nimi ei kelvannut uusiin käsiin joutuneelle asemalle, vaan se sai kylttiinsä nimen Friend. Ystävä.
Jätkät jäivät naureskelemaan pilvenpiirtäjän huipulle vievässä hidashissikoneessa. Pidetään ikävää, sanoin työpaikan keskukselle. Sitä samaa hyvää huomenta sinullekin, keskus mutisi lippalakki päässä, eikä hidastanut tippaakaan sormiensa leikkiä näppäimistöllä.
Mitä hyvää tässä on? yritin vitsailla myrtyneellä naamalla. Ei edes palkkapäivä.
Vastausta ei kuulunut. Kovin oli keskittynyt ilme. Onkohan se alkanut pelata scramblea?
Jätin seuranpidon ja siirryin maanantairutiinien pariin. Sähköposti oli roskapostia lukuun ottamatta paria tiedustelua. Tietysti voin auttaa gradun tekijää. Kirjoitin vastauksen. Vakuutin että kyllä sinusta undergroundin maisteri tulee. Kysyin uteliaisuuttani kuka oli Jyväskylässä professorina. Ehkäpä maisteritehtaassa on vastuuvuorossa jokin vanha tuttu. Joku joka ei löydä tietään ulos akatemian sokkeloista. With a little help from my friends.
Lagasin automaattisesti myös naamakirjaan. Myönnän että trendit vähän kieputtelevat minua. Ei olisi pitänyt antaa köyttä, periaatteenkaan vuoksi. Olin vähän pettynyt, kun kukaan ei halunnut minua ystäväkseen juuri nyt. Ruudun reunustalla oli sata seurapelikutsua ja 150 huomiota. Muutama käymiskelpoinen tilaisuus oli tarjolla harkittavaksi. Maybe attending. Arkipäivän diplomatiaa, joka kyllä monella on vaihtunut dipsomaniaksi.
Yli kaksisataa naamista keksivät kyllä tekemistä. Heillä on keinoja kiinnittää huomiotani. Periaatteisiini kuuluu että en pelaa töissä. Viime aikoina olen kasarihenkisesti ajellut autorataa hullun taksin kyydissä. 70 000 pisteen raja on kyllä vaikea ylittää. Nettiräikköset näpyttelevät yli miljoona pistettä.
Kävin keittiössä kahviautomaatilla. Jotkut keittävät oikeaa kahvia. Sitten he istuvat keittiössä rupattelemassa niitä näitä. Kuulostelen kyllä äänensävyn kiukun astetta aina siellä käydessäni. Oma päiväni sujuu paljon paremmin, kun istun omassa tai kollegoiden munkinkammioissa. Yhteen aikaan kuvittelin olevani Monte Criston kreivi. Pidin yhteyttä naapurikammioon huutelemalla. Kuvittelin että huudot kuuluvat vain yhden seinän läpi. Kyläillessäni juttelen yleensä työasioita paitsi jos joku ulkopuolinen sattuu kuulemaan. Stanislaw Jerzy Lec taisi olla se, joka viittasi Monte Cristoon: päässäni on kuva vangista, joka kaivautuu ilmituloa varoen seinän läpi - ja päätyy toiseen selliin.
Kollegan kanssa kehittelemme ideoita. Yhä massiivisemmaksi laajentunut projektimme on venynyt jo viisivuotiseksi. Sanatta on sovittu kaikkien asiasta kiinnostuneiden kanssa, että saa se venyä. Ei ole kiire eikä eläkeikä varmaankaan edes lähene. Aina on käynnistynyt joku toinen hanke, joka laukkaa ohitse niin, että paikat persuuksissa näkyvät. Maitotyttö. Hyvä tulee.
Sanattomasti on sovittu, että työhuoneissamme saa laukoa ideoita vapaasti. Kritiikki vittuun. Kun joku idea on toistunut tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee osa yhteistä esitystämme. Se institutionalisoituu. Tulee tavaksi sanoa näin. Tiede kehittyy kun varmuus kasvaa.
Kehittelyvaraa juttuihimme jää aina. Olemme ylpeitä virheistämme. Sanomme kuin Paavo Haavikko että toivottavasti esityksessämme on virheitä. Tätä eivät monet ymmärrä. Ovat pilkun päällä. Mieluummin pilkkua kuin pulua, sanon siihen.
Mutta kuten sanottu, kyllä mekin salaa vähän testaamme sitä, mitä brainstorming suuhun tuo. Aivomyrsky on tutkimusten mukaan 93 prosentille kysellyistä ei-kielteinen sana. Urbaani myytti väittää, että epileptikot eivät sitä diggaa. Ei kai ne nyt niin yksinkertaisia ole. Tre mal, tre mal, normal.
Kerroin vaiteliaalle kollegalleni romaanihankkeestani muutama kuukausi sitten. Hän palasi aiheeseen pari kertaa jo ennen joululomaa. Pilkallisesti, tietysti. Suu vinossa sanoi, että nyt sinulla on lomalla aikaa kirjoittaa sitä romaaniasi.
Sanoin, ettei se onnistu. En keksi aiheita. Pitäisi olla juoni ja päähenkilöt. Pitäisi tapahtua jotakin. Sitten olisivat ne konfliktit, käänteet ja ristiinpukeutuminen. Loppuratkaisu, häpi end, on tietysti aa ja oo. Sitten voisi feidata pois.
En ehtinyt avautua, kun ovensuusta kuului hengityksen rahinaa. Käännettyämme päämme näimme työpaikan hirmuisen kehittämisongelman.
Puhe ei siitä suunnasta loppunut koskaan. Minä olen jo oppinut, että kun osaa olla oikein, mitään ei kuule. Katselin seinän lehtileikkeitä. Vastailin yksisanaisesti. Sinne päin ja vähän vitsikkäästi. Se katkaisee puhetulvan.
Palasin suosiolla huoneeseeni, turvalliseen yksinäisyyteen. Pulina jatkui selkäni takana. Siellä sopi puhua. Leveä selkä. Onhan se raukkamaista jättää kaikki kollegalle. Mutta kun ei jaksa, niin ei jaksa.
Varoin läikyttämästä kahvia näppäimistölle. Kello oli vasta kymmenen ja menossa oli päivän toinen kupillinen.
Sain sähköpostillaa. Kutsu kehityskeskusteluihin. Tunsin olevani niin henkinen ja kasvun tarpeessa, että vastasin heti myöntävästi. Sammy Babitzin ajaa kiitorataa ja sanoo daadadaadaa.
Suljin radion ja kävelin käytävän päähän korkeamman kuukausipalkan suuntaan. Käytävään johtavat ovet olivat kiinni, keltaiset laput kertoivat virkamatkoista, lomista ja tapaturmaisesta käden katkaisusta.
Voisin tulla saman tiensä, huikkasin ovenraosta pomolle.
Se ei sentään käynyt. Pitää ainakin viikko kärvistellä. On vähän kiireitä, pomo sanoi. Posket punottivat. Ja jonoakin on. Tiedäthän, kaikki pitää käydä läpi. Hän taputti paperipinoa. Järjestyksessä.
Ordnung muss sein sentään jäi aatuilussa tällä kertaa sanomatta.
Pidin kiinni ovenpielestä. Huimasi äkkiä.
Sanoin, että minun on mentävä. Lääkkeet ovat sen verran huonot. Pomo nosti kulmakarvaa. Taas olisi Fitzille markkinoita.
Mikseivät ne palkkaa sitä tänne. Selvitettäviä raatoja nurkat täynnä.
Mikä murheena, kysyi naispuolinen kollega käytävällä.
Ei mikään, pää pitäisi vain vaihtaa. Tämä on käynyt painavaksi ja mielenkin tiheys kasvaa.
Laitoin oven kiinni ja istuin kalliille tuolilleni, jossa oli käsinojat. Avasin radion ja diegeettisesti elämäni elokuvan musiikiksi vaihtui alakerran porakoneen sijaan Taas leivoset leikkiä ilmassa lyö.

...jatkuu