Perinteinen romaani - II luku

...jatkuu
Lue ensin I luku

Aamulla ihmettelin itsekin ääneen tätä uutta pakkomiellettä romaaniin. Onhan tässä tietysti tehty jo niin monta asiaa. Kirjojakin. Mutta se romaani tuntuu niin saavuttamattomalta. Kirjastossakin aina ihmettelen, kuinka ne saavat niitä aikaiseksi. Mistä ne keksivät ne kaikki jutut?
Oikeastaan se on aika pelottavaa. Jospa minulle käy niin kuin monelle muulle. Yhden saa vuosien työn jälkeen valmiiksi. Ja seuraava on niin vaikeaa ettei millään. Näyttele siinä sitten kirjailijaa.
Vaimo lähti töihinsä. Jäin vielä aamukahville lukemaan lehteä. En jaksanut laskea kuolleita.
Suihkun jälkeen kuivattelin ja luin blogit. Kemppisen, Jokisipilän ja muut aamun kirjalliset annit. Haakana ei ollut päivittänyt. Se varmaan kasvattaa partaa.
Facebookissa oli ystäväkutsu. Hyväksyin kun olin ensin googlettanut sen. Elokuvaihmisiä. Kuvasta en tunnistanut, vaikka jotakin tuttua siinäkin. Onko muistini huonontunut oikeasti?
En minä koskaan kasvomuistiltani ole ollut hyvä. Se on yksi syy sille, etten ryhtynyt politiikkaan. Siinä puuhassa pitää muistaa kasvot joita kättelee. Demaripamppu Rafael Paasio oli kuulemma huippu. Ilmiömäinen muisti. Tunsi kaikki, koiranpennutkin.
Minä kyllä veikkaan, että se harjoitteli ennen kuin meni jonnekin pienelle paikkakunnalle. Muisti sitten kaikki, vaimot ja lapset. Ja vaalimenestyksen.
Muuten kyllä muisti on kuin partaveitsi. Tiedän kyllä parempiakin. Olen tavannut ihmisiä jotka muistavat sanasta sanaan mitä sanoin kaksikymmentä vuotta sitten jossakin tilanteessa. Ja minulle heidän kasvonsakin voivat olla valkoisia kuin viidesti kopioidussa elokuvassa.
Ehkä minä saan aikaan ihmisissä sen, että niistä tulee tarkkaavaisia. Painavat joka sanan mieleen. Miten se nyt sanoi pahasti. Ja minä tietysti vain leikilläni.
Äidinkielen opettajakin sanoi suoraan päin naamaa, että joudun kuseen näiden sanaleikkieni kanssa. Eivät ne ihmiset kuitenkaan ymmärrä.
Juttelin luokanvalvojan potkiaisten jälkeen kopiokoneen äärellä lukiossa. Olin tehnyt luokan laulun sanat. Lavalle niitä tuli laulamaan vain osa porukasta. Ei silloin seitkytluvulla mitään tiedetty poliittisesta korrektiudesta. Mutta kyllä se silti osattiin.
Osaanhan minä kusipäinenkin olla. Tähän ikään tietysti kaikkea ehtii tehdä. Ensimmäinen avioliitto silti. Pyrkikää perkele samaan. Vaimo on jo toisessa. Sille aina sanonkin, että hyvähän se on rouvalla, kun voi avioliittoja kokeilla useampia. Minä en sitten rouvan mielestä saa. Ei mene tasan onnen lahjat.
Nuorempana olin aika kyyninen. Luotin älyyni. En älynnyt että ne olivat eri asioita. Sitten vaihdoin mukavaksi tuosta vain. Olin sitä aika pitkään. Nyt alkaa äreys saada sijaa. Keski-ikä. Ehkä minusta tulee taas vanhana mukava. Jos nyt vanhaksi asti jaksan.
Kolottaa jo niin, että äreä voi olla senkin vuoksi. Kivuista ei kannata puhua. Ei niistä muut perusta. Eikä niitä voi ymmärtää. Eikä selittää. Kärsiä vain.
Pillereitä en syö. Enkä perusta lääkäreistäkään. Se on periaate.
Vaimo havahdutti aamuhorteessa puhelulla. Muista laittaa kahvinkeitin kiinni. Tarkista valot. Oletko laittanut jotakin ruokaa? Sammuta liesi. Onko lapsi jo hereillä?
Joo joo joo joo. Ei se ole tänään kotona. Kylässä kaverinsa luona, etkö muista. Oltiin eilen ulkona.
Ai niin. En muistanutkaan.
Menetkö tänään töihin?
Tietysti. Miten sitä voisi välttää. Minulla menee pitkään. Olen varmaan seitsemään ja kerään vähän plussaa.
Muistin ottaa aamun pillerin. En pidä lääkäreistä, mutta kyllä minä silti niitä kunnioitan. Kun eivät ala saarnata. Lehmillä ei ole diabetesta koska ne syövät niin paljon vihreää. Lääk. lis. tohtorisihmiselle. Verenpaine nousee kohisten. Nousee, nouseehan se sullakin. Radion aamuohjelma on kuin enne nimenä. Ei ihan Eino Leinoa. Siliä, jäykisty ja paisu.
Taas tuli biisi päähän. Tätä varmaan rallatellaan koko päivä. Bussipysäkilläkin ääneen. Onpahan ihmettelemistä muilla aamuäreillä.
Ihme kun kukaan ei ole koskaan siitä huomauttanut. Ei jengi paljon lauleskele.
Paitsi yhden kerran. Liekö ollut viidentoista vanha mustalaispoika, joka oli löytänyt meidän pihasta keinun. Istuin parvekkeella tupakalla. Poika keinui sydämensä kyllyydestä ja lauloi. Vibraatto keinui poikaa nopeammin. Hauska hetki. Ei ole toistunut.
Lapsi lähetti tekstarin. Sanoi menevänsä ajoissa kouluun. Kysyi olenko kotona? En ole, vastasin. Töissä ja myöhään. Tällä viikolla varmaan koko viikon. Hyvä, lapsi vastasi. On tietsika ja tv vapaana.
Se on teini-ikäinen. Silti tekee mieli entistä useammin sanoa sitä lapseksi. Sillä on omat kaverit ja elämä. Ei minulla sen ikäisenä. Tai olihan minulla. Mutta eri lailla.
Enemmän se huutaa kuin minä sen ikäisenä. Minä ajattelin silloin aina itseäni aikuisena. Minä olin avioeroperheen aikaansaannoksia. Piti osata kaikenlaista ja pärjätä ihan itsekseen. Ja kyllä minä pärjäsinkin. Kiersin Suomea alle viisitoistavuotiaana joka viikonloppu. Sain poliittisen koulutuksen. Minä olin yleensä aina se nuorin.
Ei se minua haitannut, kun kuitenkin tajusin meiningin. Opin siellä juomaan, naimaan ja valehtelemaan.
Siitä sitä onkin sitten ollut pois oppimista. Kaikesta ei ole vieläkään päässyt eroon.
Kaiken tämän ehti ajatella kolmessa minuutissa.
Bussi tuli metroasemalle ja kerrankin yhteydet pelasivat. Pääsin suoraan oranssille penkille katselemaan kuinka ihmiset lukivat ilmaisia uutisia ja näpläsivät hermostuneesti kännykkäänsä. Soittoääniä eetteri täynnä.
Oli Nokian tunea, peruspiipitystä ja tsööpitsööpi tsiiptsiippiä. Absoluuttista sävelkorvaani kutitti. Metro tuli ihan täyteen. Kukaan ei puhunut toiselle. Suomi on Suomi on Suomi.
Vastapäinen tyttö hymyili minulle.
Hymyilin takaisin.
Vähän ennen kun pääsimme Kampin asemalle, hän kumartui puoleeni ja näytti kännykkänsä kuvaa. Koiranpentu.
Se on minun, hän sanoi. Söpö, sanoin minäkin jotakin sanoakseni.
Keski-ikäinen nainen tytön vieressä näytti siltä, että se olisi halunnut lyödä minua isolla sateenvarjollaan. Lyö jos uskallat, ajattelin ja hymyilin niin että hampaat valaisivat koko metron sisätilan. Ne sentään ovat tallella. Kuinkahan pitkään?
Vieressäni istunut mies huokaili raskaasti. Hän haisi vanhalle viinalle. Krapula pukkasi päälle. Hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut lisää.
Viiden minuutin jälkeen mies pyyhki hien karpaloita hihaansa. Hän yritti lukea, mutta ei kyennyt. Minun alluusioni oli kummallinen. Näin ja kuulin mielessäni vanhan televisiolähetyksen. Eikä edes satanut lunta tai rätissyt. Tuikkaa oikea, vasen, oikea ja sitten vasen yläkoukku maksan kärkeen – nyt vain painat päälle, valmentaja sanoi. Ihminen se on tuo kuubalainenkin. Vittu kun ei pysty, sanoi suomalainen nyrkkimies. Ei kjällistynyt kuubalainen.
Mitä muuta matkalla? Matkalaukkuja, polkupyörä, teini-ikäinen pariskunta, joka ei syljeskele tai suutele. Virkamiehiä ja huivikaulaisia naisia. Eläkeläisiä ja työttömiä. Olisiko tuo huumeidenkäyttäjä?
Idän pikajunasta löytyy kaikki.
Entäs rotukysymys? naapurilta kuuluu. Mitä helvettiä. Lukeeko se ajatuksia. Katson miestä tarkemmin.
Tohtori Fitzgerald, huudahdan. Tuo ylipainoinen, hikoileva ja itsekseen mutiseva mies on Fitz. Tuttu televisiosta. Ja täällä se istuu vieressäni suunnittelemassa päivän raviveikkausta. Hirveitä summia Rocking Speedille ja Norman Mailerille. Lord’s Prayer ei tätä neroa vakuuta. Will B Smart, Mikado des Crieres.
Mutta nyt on kynä kääntynyt vinoon ja hän katsoo minuun odottavasti.
Kyllä maahanmuuttajien kirjo on värittänyt metromatkustusta, tunnustan. Fitz siirtyy toiseen lähtöön. Afrikkaa, Länsi-Intiaa ja Vietnamia on näköpiirissä. Ellei tuo sitten ole thai.
Ja olethan sinäkin ulkkari, Fitz.
Miten se osaa katsoa niin säälivästi. Onneksi en ymmärrä, jos se alkaisi sillä englannillaan minua sättiä. Ja onhan sillä omiakin ongelmia. On oikeastaan aika säälittävää tulla veikkaamaan raviveikkausta metroon, joka puuskuttaa Itä-Helsingistä keskustaan.
Vastapäinen tyttö söi purukumia ja vilkuili koiraansa kännykän näytöstä. Ja hymyili tällä kertaa itsekseen. Keski-ikäinen nainen hiveli sateenvarjonsa puista kahvaa. Se paheksui Fitziä enemmän kuin minua.
Televisio-ohjelma tulee ulkomailta. Se on hyvä. Monet tavarat tulevat ulkomailta. Esimerkiksi autot. Se on hyvä. Mutta kun ihmiset tulevat tai porkkanat se ei ole hyvä. Minun on vaikea seurata enemmistön järkeilyä. Mutta enhän minä olekaan Gallupilla töissä.
Fitz lähti rautatieasemalle viemään veikkaustaan. Onnelle ei pidä kääntää selkää. Tytölle oli kasvanut kaksi pientä lettiä tai pikemminkin kaksi peppityylistä poninhäntää sivuille, keski-ikäiselle naiselle tummat viikset, mikä vähensi hänen väkivaltaista vaikutelmaansa.
Minua vaivasi se, että en keksinyt tästä sakista yhtään seksuaalivähemmistöihin kuuluvaa. Ehkä se ei näy päälle. Aina.
Pientä kiihottumista sentään. Laitoin laukun syliini. Hävetti ja yritin ajatella jotain aivan muuta.
Mieleen tuli se kerta parikymppisenä kun olin nousemasta bussista. Minulla seisoi, en muista miksi. Bussin takaosassa ulko-oven vieressä istui nuori nainen, joka havaitsi tilanteeni. Hän jäi katsomaan, katsoi katsomistaan, sanoisin.
Pääni hermoratoihin syöpyi yhtä ikuisiksi ajoiksi kuin minä itse kuva, jossa hän katsoo seisokkiani pää vähän kallellaan. Pää kääntyy hitaasti kallelleen ja jää siihen. Pysäytyskuva.
Kolautan laukulla kalua. Viiksekäs täti-ihminen katsoo tuomitsevasti. Rauhoitu sielunvihollinen. Ajattele romaania.
Vaikka sinulla on päämäärä, sinä pyörittelet päässäsi vain kuvia. Tätä olisi pitänyt kysyä Fitziltä. Miten nämä päähänpinttymät taltutetaan? I can get no. Satisfaction.
...jatkuu