sunnuntaina, tammikuuta 20, 2008

Perinteistä romaania?

Keltasilmäinen mies kysyi minulta ravintolassa kannatinko perinteistä romaania. Kysymys yllätti minut. Kerroin viimeisimmästä dokumenttiromaanistani, siitä kuinka seurasin ja raportoin konservatiivien presidenttiehdokasta hänen vaalikiertueellaan, kuuden vuoden työn vaatineesta väitöskirjastani elokuvan aatehistoriasta ja vuosien mittaan kuin vahingossa syntyneestä novellikokoelmasta.
Viimeisimmästä olin ylpeä yhden virkkeen vuoksi. Siinä kehuttiin talvista säätä siksi, että vihreä ruoho pysyy jäässä ollessaan tuoreen näköisenä. Nyt oli samanlainen talvi.
Älä nyt taas ala riitelemään, vaimo sanoi toiselta puolen pöytää. Bonjour tristesse, milloin sinä olet nähnyt minun riitelevän, heitin vastaan.
Vaimo dissasi heti että ainahan sinä joudut riitoihin. Katsoin hymyilikö se. Tai oikeastaan katsoin hymyilikö se juopuneesti.
Asiaa käsiteltiin julkisesti ja minun oli pakko kysyä milloin hän oli viidentoista vuoden yhdessäolomme aikana nähnyt minun riitelevän. Ääneni kohosi hieman. Olinko edes lapsen kanssa riidellyt?
Keltasilmäinen mies sanoi, ettei ymmärtänyt tästä uudesta keskustelusta yhtään
mitään. Etkö voisi puhua enemmän kannastasi romaaneihin?
Mikäs siinä, sanoin. Vaimo jatkoi toisen oluen juomista ja keskittyi karaokelistaan. Järjen veit ja minusta orjan teit.
Aloitin niistä tavallisista. Juoni, keskustelu, suoralinjainen kertomus ja inhimillisen kiinnostuksen kohteet ovat olleet passé jo viisikymmentä vuotta. Jo ranskalaiset uuden romaanin tai antiromaanin kehittelijät olivat sitä mieltä.
Ranskalaiset kehittelivät uutta romaania ja sanoivat, että fiktiolle pitäisi vihdoin keksiä muita valtateitä. Valtateillä en tietenkään tarkoittanut autiomaita ja suurkaupunkeja yhdistäviä moottoriteitä. Highway to hell.
Valtatie tarkoittaa kaupungin keskellä menevää leveä katua, jonka kaikki tietävät. Niin kuin Pennsylvania Avenue, Washington D.C. Toisessa päässä katua on jotakin arkkitehtonisesti ja poliittisesti kiintoisaa. Jenkkipääkaupungissa se on Capitol Hill. Sen tuntee televisio-ohjelmista. Se kupolikatto. Toisessa päässä olevaa kukaan ei tiedä, koska alue muuttuu niin epämääräiseksi. Kunnon ihmiset karttavat sitä vaistomaisesti. Samalla kadun nimikin muuttuu joksikin, jota edes taksikuskit eivät muista, sillä he eivät mielellään pysähdy niillä main sekunniksikaan ryöstön pelossa. Eikä siinä kysytä taksikuskin väriä.
Toi ei kyllä päde Pennsylvania Avenuehen, keltasilmäinen mies sanoi. Epämääräinen alue alkaa vähän toisella suunnalla. Siellä Dupont Circlen takana. Siellä soi se se, mikä se on se Boy Georgen piisi, red, gold and green, keltasilmäinen änkytti.
Mies siemaili juomaansa leukapartansa takana. Amerikan kävijöitä. Sitten hän kysyi silmiä siristäen, mikä se romaani minun mielestäni sitten on. Sanoin kyllä tietäväni sen, mutta sen selittäminen on vähän vaikeaa.
Okei. Romaani on keksittyä kirjoitusta. Siinä ei siis ole värssyjä. Keltasilmäinen mies ei näyttänyt välittävän norsunluukehikoksi kasvavasta luennoinnistani. Proosa on yleisimmin käytetty termi, vaikka kaikkeahan on olemassa, proosarunojakin.
Kellot soivat päässäni. Keltasilmäinen mies näytti sellaiselta, joka voisi kirjoittaa proosarunoja. Saatana. Kaksi lensi yli käenpesän, minä sekä hän.
Aloin luetella punkteja nopeammin. 200 sanaa minuutissa. Romaaniksi sanotaan tekstiä, joka on riittävän pitkä. Kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka pitkä sen on oltava erottuakseen novellista. Heitin kehään 50 000 sanaa. Se tuli hatusta eikä lasiini tipahtanut ainuttakaan jääpalasta. Jatkoin turhia hengittämättä. Romaani esittelee joitakin tiettyjä päähenkilöitä, jotka elävät tietyssä kuvaillussa ympäristössä. Niistä on sitten saatu aikaiseksi monenlaista epiikkaa, synkeää tragediaa, hilpeää komediaa, ihania romansseja ja sattuvaa satiiria.
Tajusin itsekin lähes satiiriksi nousseen tilanteen, minkä kunniaksi nostin etusormeni ja sanoin, että kirjallisuustieteilijät hyväksyvät vain kaksi tyyppiä: varsinaisen romaanin ja proosaromanssin.
Vaimo nosti hetkeksi päätään karaokelistasta mutta ei sanonut mitään. Vaikka absinttilasini oli vielä puolillaan, kuvittelin mielessäni kuinka keltasilmäisen miehen pää paisuu ja lopulta räjähtää, kun paljastan kauhuskenaarion, jonka mukaan perinteinen romaani tavoitteli realismia. Olin revetä. Pysyttelin silti vakavana välttääkseni koomista vaikutelmaa.
Keltasilmäinen mies ilmiselvästi haukotteli kuullessaan, että romaanin päähenkilöiden psykologia ja toiminta on monimuotoista ja jopa ongelmallista. Hän pyöritteli keltaisia silmiään ja sormeaan lasin reunalla, kun lisäsin että romaaneissa sosiaalinen ympäristö kuvataan tarkoin.
Vaimo kysyi lähdenkö hänen kanssaan laulamaan kaksiäänisesti. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin tarjoilijaan, joka kasteli pöydän. Tupakointi oli kielletty. Kuolaako se kuvitteli meidän pöydälle levittävän kun koko ajan kuurasi. Rätin jälki haisi.
Nyrpistin nenääni ja kerroin että romaanien päähenkilöt kokivat paljon. Seikkailuja, sankareita, huijareita, veijareita ja rosvoja asetelmissa, jotka eivät vastanneet lukijoiden arkipäiväisiä elämänympäristöjä. Jotka ovat siis liian tavallisia tullakseen kuvatuksi romaanissa. Hohotin päin miehen keltaisia silmiä, että kuka helvetti haluaisi lukea sitä samaa kuin elää.
Kun sanoin, että romaanien tapahtumat olivat mielikuvituksellisia, keltasilmäinen mies kokeili kainaloaan kuin siellä olisi ollut kainalokotelo kuudesti laukeavineen. Vaimo vietteli minua katseellaan. Ei kai se keltasilmäistä katso. Jatkoin sen inspiroimana melodraamasta.
Vaimo halusi kovaäänisesti laulukumppanin ja kolmannen oluen. Annoin vaimolle kympin.
Älä keskeytä, tuo minulle nelosta. Keltasilmäinen mies uteli lisää vaikka näki että luennoin mielelläni. Se houkuttelee minua johonkin ansaan. Saadakseen vittuilla?
Jatkoin silti. Yhteiskunnallinen romaani nousee päähenkilön maailman ongelmien analyysista, historiallisessa romaanissa menneeseen sijoittuva asetelma on yksityiskohtainen ja realistinen. Kertomuksen näkökulmat ja tajunnanvirtatekniikat ovat vaihdelleet paljon.
Keltasilmäinen näytti yhtäkkiä siltä, että minä en ainakaan hänen näkökulmaansa ymmärtänyt. Hän ei sanonut mitään.
Kiistän juopuneeni vaikka aloin lämmetä.
Keltasilmäinen mies nuokkui mutta nosti katsettaan, kun vaimo toi meille uudet oluet. Voin vaikka vannoa, että sen silmäluomet lerpattivat. Vaimo kutsuttiin laulupaikalle pehmeällä dj-äänellä. Karaoken jyhkeistä kaiuttimista toistui ihanan hehkeä ääni. Se oli äidin puolen peruja, selitin keltasilmäiselle. Äitinsä oli laulanut levyllekin, esiintynyt kuuluisuuksien kanssa. Kuoron solistina.
Keltasilmäinen mies lähti. Mietin missä olin sen nähnyt. Ihan varmasti olin tavannut hänet jossakin. Mutta en täällä.
Miten se meni, vaimo kysyi. Ihan hyvin. Kelasin mitä olin kuullut ja selitin, että ylä-ääniin voisi panna vähän volumea. Ja olla tarkka intervalleissa. Sinulla on välillä eri vire korkeissa äänissä kuin matalissa. Ei se haittaa. Karaokessa.
Et kai sinä ala riitelemään sen kanssa. Tule mieluummin laulamaan minun kanssani seuraava, vaimo yritti. En kun minä aion kirjoittaa romaanin. Esikoisen, perkele. Meillä on jo esikoinen, vaimo yritti. Kyllä nauratti.
Kello alkoi jo olla melko paljon. Kävin laulamassa, mutta sanoja oli liikaa. Olut tahmasi kurkunpään. Ei ollut helppoa. En muista taputtiko kukaan.
Mennään kotiin, vaimo sanoi, muutun kurpitsaksi. Et sinä mikään rusina vielä ole.
Otimme tukea toisistamme ulkona. Jalka lipsui jäätiköllä. Kaupunkiin oli tullut white christmas kaksi viikkoa myöhässä. Heilautin kättä toisenkin kerran. Viides taksi kääntyi ja kirjoitti tuhdollaan ison uun.
Kotiin niin kuin olisimme jo. Taksi kurvaili tuttua reittiä perä heiluen. Sanoin ettei ole kiirettä. Nautimme rannan maisemista. Meri kimalteli lumisateessa. Kuljettaja kaasutti ja alkoi puhua venäjää kännykkään. Autossa oli jotain seitkytlukulaista, nuhjuista. Radiosta kuului Gilbert O’Sullivanin Clair. Pyysin laittamaan kovemmalle, mutta ei se kuullut.
Kotona romahdin sohvalle. En jaksanut edes tupakkaa polttaa. Ei se kapakassa niin pahalta tuntunut. Mutta nyt ahdistaa. Rintapielistäkin puristaa enemmän kuin tarpeen.
Vaimo tuli viereen. Siitä kyllä ei tämä ahdistus helpota. Kiepautin silti itseni alle. Yritin parhaani.

6 kommenttia:

Saara kirjoitti...

Sedis, ihan paras postaus sulta ikinä :)

Sedis kirjoitti...

Jes. Kevään kirjalista Hesarissa innoitti romaanin kirjoittamiseen.

Tämä oli siis fiktiota :-)

Iines kirjoitti...

Samaa mieltä Saaran kanssa, teikäläisen ykköspostaus.

Tässä on veren makua. Ihan tuli mieleen joku Henrik Tikkanen pienoioskoossa tai joku muu pieni suuri mies. Lisää tällaista, jossa on eetosta, tuskaa ja hurmaa.

Sedis kirjoitti...

Kas, kas. Kirjalliset naiset alkavat liehakoida. Kohtahan tästä joutaisi kirjastokierrokselle. Samettipuku, liina kaulaan.

A-K.H kirjoitti...

Keltasilmäinen mies vaikutta jotenkin tuntulta. Siis tarkoitan silmien väriä.

Sedis kirjoitti...

Se on muisto jostakin kaukaa. Juhannusjuhlista.

Tervosen silmät.