1960-luvun murros - suomalaisen elokuvan uusi suunta
Viikonlopputapahtuma 14.–16. syyskuuta 2007 elokuvateatteri Orionissa.
Parhaita elokuvia, poikkeuksellisia vieraita, parempaa keskustelua! Vieraina mm.Elina Salo, Maunu Kurkvaara, Aulikki Oksanen, Otto Donner, Kristiina Halkola ja Peter von Bagh. Tärppinä mm. Risto Jarvan Ruusujen aika (1969) live-kommentoituna esityksenä.
Perjantai 14.9.
16.45 Maunu Kurkvaara: Yksityisalue (1962). Alkukuvana Kurkvaara: Kaupunki (1957).
18.45 Mikko Niskanen: Lapualaismorsian (1967). Alkukuvana von Bagh: Joulukuu (1968)Vieraina Marja-Leena Mikkola ja Aulikki Oksanen.
21.00 Peter von Bagh: Kreivi (1971). TULITERÄ KOPIO! Vieraana Peter von Bagh.
Lauantai 15.9. Seminaariviikonloppu käynnistyy!
11.30 Avaussanat: Matti Kuortti
11.40 Eero Tammi: Ruusujen aikaa lähestyessä – johdanto viikonlopun teemoihin
12.00 Eero Tuomikoski: 1960-luku elokuvantekijänä ja kriitikkona
12.45 Haastattelussa Maunu Kurkvaara – elokuvanteon käytäntöjä ennen ja nytlounastauko 13.30
14.45 Ilkka Kippola: Suomalainen lyhytelokuva 1960-luvulla
15.30 Erkko Kivikoski –paneeli. Mukana Juho Gartz, Virke Lehtinen ja Anssi Mänttäri, vetäjänä Jari Sedergren.
16.45 Risto Jarva: Ruusujen aika (1969)Live-kommentoitu esitys! Äänessä Peter von Bagh, Matti Kuortti, Otto Donner, Lauri Anttila ja Ritva Vepsä.
19.00 Eino Ruutsalo: Viheltäjät (1964). Alkukuvana Pekka Ervamaa: Ars –69 (1969)
21.00 Erkko Kivikoski: Kuuma kissa? (1968). Alkukuvana Eila Kaarresalo-Kasari: Would Momma Allow? (1968) – todellinen lyhytelokuvalöytö! Vieraana Eila Kaarresalo-Kasari
Sunnuntai 16.9. Seminaariviikonloppu jatkuu!
11.30 Avaussanat: Matti Kuortti
11.35 Eino Ruutsalo –paneeli. Mukana Otto Donner, Anne Laitinen ja Yrjö Tähtelä, vetäjänä Mika Taanila.
12.45 Timo Bergholm ja Matteus Marttila – näkökulmia televisioelokuvan kukoistuskauteen
lounastauko 13.45
14.45 Kari Yli-Annala: Katkoksia ja uutta jatkuvuutta – 1960-luvun elokuvan ja nykypäivän liikkuvan kuvan taiteen yhteyksiä
15.15 Haastattelussa Elina Salo – näyttelijä ja cinefiili
16.00 Jörn Donner: Täällä alkaa seikkailu (1965). Alkukuvana Maunu Kurkvaara: Pourquoi? (1965).
18.15 Jaakko Pakkasvirta: Vihreä leski (1968). Alkukuvana Eila Kaarresalo-Kasari: Ampumarata. Vieraina Eija Pokkinen ja Eila Kaarresalo-Kasari. Luetaan Jaakko Pakkasvirran kirjallinen tervehdys!
20.00 Timo Bergholm: Punahilkka (1968). Alkukuvana Heikki Katajisto: Puulinna (1968).Vieraina Kristiina Halkola, Eija-Elina Bergholm ja Timo Bergholm.
Elokuvanäytöksissä tekijävieraita haastattelee Markku Varjola. Lisäksi bonuslyhäreitä ja muuta yllätysohjelmaa.
Elokuvien liput á 4 euroa (Orionin kantakortti 4 euroa / 6 kk) Seminaariohjelmiin vapaa pääsy!!! Tervetuloa! Tapahtuman järjestää AVEKin tuella Risto Jarva –seura r.y. Lue lisää. http://www.sea.fi/ / http://www.ristojarvaseura.fi/
torstaina, syyskuuta 13, 2007
Kotwican musta jää
Petri Kotwican uusin elokuva Musta jää on ässä. Se on perinteinen painajainen, kolmiodraama, jossa kaksi naista, aviopuoliso ja nuori rakastajatar, taistelevat samasta miehestä. Ihmissuhteista on siis kysymys, mutta intiimin kuvauksen pääosan varastaa monipolvinen tarina.
Juonikkaan kertomuksen käänteet ovat uskaliaita, eettisiä kysymyksiä tapailevia, mutta eivät lopulta niihin pureutuvia. Keski-ikäinen mies on saanut nuoren rakastajattaren, mutta vaimo päättääkin taistella asemastaan. Miksi, sitä elokuva ei kerro.
On jännittävää nähdä, kuinka yleisö tulee elokuvaa suhtautumaan. Ovatko tiiviisti asiassaan pysyvän elokuvan tapahtumasarjat liiankin jännittäviä yleiseen makuun, erityisesti koska seksillä on elokuvassa kannatinpylvään sija.
Elokuva on tuotettu tehokkaasti ja tiiviisti kansainväliseen levitykseenkin kelpaavalla tavalla.
Juonikkaan kertomuksen käänteet ovat uskaliaita, eettisiä kysymyksiä tapailevia, mutta eivät lopulta niihin pureutuvia. Keski-ikäinen mies on saanut nuoren rakastajattaren, mutta vaimo päättääkin taistella asemastaan. Miksi, sitä elokuva ei kerro.
On jännittävää nähdä, kuinka yleisö tulee elokuvaa suhtautumaan. Ovatko tiiviisti asiassaan pysyvän elokuvan tapahtumasarjat liiankin jännittäviä yleiseen makuun, erityisesti koska seksillä on elokuvassa kannatinpylvään sija.
Elokuva on tuotettu tehokkaasti ja tiiviisti kansainväliseen levitykseenkin kelpaavalla tavalla.
keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007
Ganes on jyrä
Syyskuu on aina valtaisa kiihdytyskaista. Tapahtumia, menoja, tekemisiä ja aikeita riittää jokaiselle päivälle.
Eilen kävin katsomassa J. P. Siilin Ganes-leffan. Ganes tarkoittaa edesmennyttä Hurriganes-yhtyettä, jossa vaikuttivat (elokuvan käsittelemänä aikana) rumpali ja päälaulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti ja laulaja Cisse Häkkinen sekä kitaristit Albert Järvinen ja Ile Kallio. Kaikkiaan bändissä on soittanut eri aikoina noin 20 muusikkoa.
Keskipohjanmaa-lehden mukaan Remu on jo kommentoinut eläämäänsä käsittelevää elokuvaa: "Mä ehdotan kymmenen oskarii", olivat hänen ensimmäisiä sanojaan teatterista ulos tultaessa. "Näyttelijöille, puvulle, ohjaukselle, kuvaukselle, musalle." Sehän tekee kaksi per lärvi.
Odotukset eivät olleet korkealla, mutta helpotuksekseni voin onnitella tekijöitä. Elokuva on yksinkertaisesti hyvä ja toimiva, kun sitä ei ala yksityiskohtaisesti riepotella, niin kuin meillä nuorilla vihaisilla miehillä on tapana.
Jos jotakin, Ganes on Remu-elokuva. Onko se peräti bio-pic? Tarkoin lasketuilla pituuksilla esitetty musiikki kulkee hyvin. Sen tuottanut Tipi Tuovinen opetti minulle aikoinaaan kitaran käsittelyä ja olemmepa yhden kerran 1970-luvun puolessa välissä esiintyneet virallisesti samassa bändissä Kajaanin torilla! Olin tuuraamassa sairastunutta kitaristia ja tunsin yhtyeen laulut hyvin, joten sain armon tuntea keikkajännitystä. Olin varmaan jo silloin viisitoista täyttänyt.
Omiin korviini elokuvan kitarasoundi kuulosti hieman enemmän Ileltä kuin Alpulta. Sallittakoon se, sillä Alppua ei ole helppo jäljitellä. Elokuvan bändin jyrä oli erinomainen. Hurriganes on keikoille luotu jyräbändi.
Elokuvan juoni ei ole vahvuudella pilattu, mutta ainakin minun ikäiselleni sen peruskuviot ovat tuttuja. Se voidaan tiivistää Remun nousuun ryysyistä rikkauksiin. Tarina päättyy huipulle, mikä on pelkästään hyvä asia. Eikä elokuva ei tippunut katuojaan kertaakaan. Sivujuoni Remun ja poliisin ongelmallisesta suhteesta voidaan tulkita välttämättömäksi pahaksi, sillä siinä ei nyansseja liikaa ole eikä sen huumorikaan minuun vedonnut.
Mutta Remun kielen rikkaus on tavoitettu aika mukavasti. Anakronismejakaan ("hopi, hopi") ei ole paljon. Product placement tietysti tuottaa muutamia...
Teknisesti tv-sarja Käenpesästä ja Riisutun miehen käsittelijänä tunnetun Antero Arjatsalon käsikirjoitus on toimiva. Dokumenttiaineistoa on käytetty erinomaisen taitavasti elokuvan alussa ja lopussa. Ken sen keksi, saa hatunnoston minulta.
Ganes on myös lavastukseltaan, puvustukseltaan ja tunnelmaltaan aidon tuntuinen epookki olematta tunkkainen. 1970-luvulla oli tunkkaista. Minulla on semmoinen muistikuva, että silloin elämä oli mustavalkoista. Värit ilmaantuivat maailmaan vasta vähän myöhemmin.
Tuottaja Aleksi Bardy voi olla tyytyväinen, sillä elokuva tulee olemaan yleisömenestys. Sanokaa minun sanoneen ekana.
Illalla kävin sitten puhumassa Kansaneläkelaitoksen Filmi-Kela -seminaarissa yhtenä neljästä. Paikalla hieman vajaa sata ihmistä. Muut olivat tällä kertaa parempia kuin minä, joka olin omasta mielestäni sekava, mutta kun olin ensin esillä, ei haukotuksia sentään näkynyt.
Minua hieman arastutti ottaa esille monia Oprissa näkemiäni piirteitä, sillä arvasin muiden miettineen samoja juttuja. Mutta en halunnut jäädä ihan vain elokuvahistorialliseksi kommentoijaksi, joten poimiskelin erinäisiä teemoja sieltä täältä elokuvan sisällöstä. Ja katso, samoja juttujahan me kommentoijat olimme miettineet.
Toivottavasti se, että oma metodini oli erilainen - olin lukenut Kyllikki Mäntylän näytelmän ja vertailin näytelmän painotuksia elokuvan painotuksiin - toi katsojille jotakin. Oleellista oli (yleisellä tasolla), että elokuvan käsikirjoitus mielestäni lievensi kirjailijan yhteiskuntakriittisiä painotuksia. Osin tämä johtuu elokuvateknisistä syistä - sivujuonia ja -polkuja ja tekstiä on karsittava - osin varmasti elokuvan tekemisen taustalla olevista ihmisistä ja instituutioista. Suomalaisen yhteiskunnan instituutioille - esim. kunnalliskodille, vanhusten hoidolle - haluttiin antaa tunnustusta, karjalaisevakkojen sopeutumisen haluttiin osoittaa onnistuneen hyvin ja suomalaiset haluttiin osoittaa lopulta suvaitsevaisiksi pieniä erilaisuuksia kohtaan. Konsensus-leffa siis, mutta pienet yksityiskohdat tietysti rikastuttavat tätä yleistä tulkintaa.
Sosiaalipolitiikan asiantuntijat taustoittivat hienosti elokuvan taustoja ja pitivät balanssin elokuvakokemuksen sekä sosiaalipoliittisen tietämyksensä ja myös käytännöllisen kokemuksensa välillä hienosti.
Tänään vuorossa on Petri Kotwican elokuva Musta jää. Siinä kaksi eri-ikäistä naista on kiinnittynyt samaan mieheen. Vanhempi ottaa yhteyden nuorempaan. Sitten tapahtuu jotakin. Psykologinen kolmiodraama odotettavissa.
Illalla on tiedossa lasi viiniä ja patonginpala elokuvasäätiössä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minut on kutsuttu sinne käymään näissä merkeissä. Viisi vuotta alalla työskennelleenä arkistotyöläisenä sitä ei tietenkään saa. Eikä dokumenttielokuvafestivaalin hallituksen puheenjohtajuuskaan semmoisia. Valtion elokuvalautakunnan jäsenyys, tod. näk. Tai sitten minä olen tyttöjen mielestä hauska jäbä bileissä.
Eilen kävin katsomassa J. P. Siilin Ganes-leffan. Ganes tarkoittaa edesmennyttä Hurriganes-yhtyettä, jossa vaikuttivat (elokuvan käsittelemänä aikana) rumpali ja päälaulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti ja laulaja Cisse Häkkinen sekä kitaristit Albert Järvinen ja Ile Kallio. Kaikkiaan bändissä on soittanut eri aikoina noin 20 muusikkoa.
Keskipohjanmaa-lehden mukaan Remu on jo kommentoinut eläämäänsä käsittelevää elokuvaa: "Mä ehdotan kymmenen oskarii", olivat hänen ensimmäisiä sanojaan teatterista ulos tultaessa. "Näyttelijöille, puvulle, ohjaukselle, kuvaukselle, musalle." Sehän tekee kaksi per lärvi.
Odotukset eivät olleet korkealla, mutta helpotuksekseni voin onnitella tekijöitä. Elokuva on yksinkertaisesti hyvä ja toimiva, kun sitä ei ala yksityiskohtaisesti riepotella, niin kuin meillä nuorilla vihaisilla miehillä on tapana.
Jos jotakin, Ganes on Remu-elokuva. Onko se peräti bio-pic? Tarkoin lasketuilla pituuksilla esitetty musiikki kulkee hyvin. Sen tuottanut Tipi Tuovinen opetti minulle aikoinaaan kitaran käsittelyä ja olemmepa yhden kerran 1970-luvun puolessa välissä esiintyneet virallisesti samassa bändissä Kajaanin torilla! Olin tuuraamassa sairastunutta kitaristia ja tunsin yhtyeen laulut hyvin, joten sain armon tuntea keikkajännitystä. Olin varmaan jo silloin viisitoista täyttänyt.
Omiin korviini elokuvan kitarasoundi kuulosti hieman enemmän Ileltä kuin Alpulta. Sallittakoon se, sillä Alppua ei ole helppo jäljitellä. Elokuvan bändin jyrä oli erinomainen. Hurriganes on keikoille luotu jyräbändi.
Elokuvan juoni ei ole vahvuudella pilattu, mutta ainakin minun ikäiselleni sen peruskuviot ovat tuttuja. Se voidaan tiivistää Remun nousuun ryysyistä rikkauksiin. Tarina päättyy huipulle, mikä on pelkästään hyvä asia. Eikä elokuva ei tippunut katuojaan kertaakaan. Sivujuoni Remun ja poliisin ongelmallisesta suhteesta voidaan tulkita välttämättömäksi pahaksi, sillä siinä ei nyansseja liikaa ole eikä sen huumorikaan minuun vedonnut.
Mutta Remun kielen rikkaus on tavoitettu aika mukavasti. Anakronismejakaan ("hopi, hopi") ei ole paljon. Product placement tietysti tuottaa muutamia...
Teknisesti tv-sarja Käenpesästä ja Riisutun miehen käsittelijänä tunnetun Antero Arjatsalon käsikirjoitus on toimiva. Dokumenttiaineistoa on käytetty erinomaisen taitavasti elokuvan alussa ja lopussa. Ken sen keksi, saa hatunnoston minulta.
Ganes on myös lavastukseltaan, puvustukseltaan ja tunnelmaltaan aidon tuntuinen epookki olematta tunkkainen. 1970-luvulla oli tunkkaista. Minulla on semmoinen muistikuva, että silloin elämä oli mustavalkoista. Värit ilmaantuivat maailmaan vasta vähän myöhemmin.
Tuottaja Aleksi Bardy voi olla tyytyväinen, sillä elokuva tulee olemaan yleisömenestys. Sanokaa minun sanoneen ekana.
Illalla kävin sitten puhumassa Kansaneläkelaitoksen Filmi-Kela -seminaarissa yhtenä neljästä. Paikalla hieman vajaa sata ihmistä. Muut olivat tällä kertaa parempia kuin minä, joka olin omasta mielestäni sekava, mutta kun olin ensin esillä, ei haukotuksia sentään näkynyt.
Minua hieman arastutti ottaa esille monia Oprissa näkemiäni piirteitä, sillä arvasin muiden miettineen samoja juttuja. Mutta en halunnut jäädä ihan vain elokuvahistorialliseksi kommentoijaksi, joten poimiskelin erinäisiä teemoja sieltä täältä elokuvan sisällöstä. Ja katso, samoja juttujahan me kommentoijat olimme miettineet.
Toivottavasti se, että oma metodini oli erilainen - olin lukenut Kyllikki Mäntylän näytelmän ja vertailin näytelmän painotuksia elokuvan painotuksiin - toi katsojille jotakin. Oleellista oli (yleisellä tasolla), että elokuvan käsikirjoitus mielestäni lievensi kirjailijan yhteiskuntakriittisiä painotuksia. Osin tämä johtuu elokuvateknisistä syistä - sivujuonia ja -polkuja ja tekstiä on karsittava - osin varmasti elokuvan tekemisen taustalla olevista ihmisistä ja instituutioista. Suomalaisen yhteiskunnan instituutioille - esim. kunnalliskodille, vanhusten hoidolle - haluttiin antaa tunnustusta, karjalaisevakkojen sopeutumisen haluttiin osoittaa onnistuneen hyvin ja suomalaiset haluttiin osoittaa lopulta suvaitsevaisiksi pieniä erilaisuuksia kohtaan. Konsensus-leffa siis, mutta pienet yksityiskohdat tietysti rikastuttavat tätä yleistä tulkintaa.
Sosiaalipolitiikan asiantuntijat taustoittivat hienosti elokuvan taustoja ja pitivät balanssin elokuvakokemuksen sekä sosiaalipoliittisen tietämyksensä ja myös käytännöllisen kokemuksensa välillä hienosti.
Tänään vuorossa on Petri Kotwican elokuva Musta jää. Siinä kaksi eri-ikäistä naista on kiinnittynyt samaan mieheen. Vanhempi ottaa yhteyden nuorempaan. Sitten tapahtuu jotakin. Psykologinen kolmiodraama odotettavissa.
Illalla on tiedossa lasi viiniä ja patonginpala elokuvasäätiössä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minut on kutsuttu sinne käymään näissä merkeissä. Viisi vuotta alalla työskennelleenä arkistotyöläisenä sitä ei tietenkään saa. Eikä dokumenttielokuvafestivaalin hallituksen puheenjohtajuuskaan semmoisia. Valtion elokuvalautakunnan jäsenyys, tod. näk. Tai sitten minä olen tyttöjen mielestä hauska jäbä bileissä.
tiistaina, syyskuuta 11, 2007
Tänään Opri
11.9.2007 klo 17.00–20.00
Kelan päätalo, 1.krs, Nordenskiöldinkatu 12, Helsinki
Opri (1954)
Ohjaus: Edvin Laine
79 min.
Alateema: "kodittomuus"
Puhujat:
• Antti Karisto
vanhenemisen tutkija
• Jari Sedergren
Suomen elokuva-arkiston tutkija
• Taina Semi
dementiakoti Opri ja Oleksin perustaja; dementia-asiantuntija
• Silva Tedre
sosiaaligerontologi; hoivan ja kodin tutkija
Kelan päätalo, 1.krs, Nordenskiöldinkatu 12, Helsinki
Opri (1954)
Ohjaus: Edvin Laine
79 min.
Alateema: "kodittomuus"
Puhujat:
• Antti Karisto
vanhenemisen tutkija
• Jari Sedergren
Suomen elokuva-arkiston tutkija
• Taina Semi
dementiakoti Opri ja Oleksin perustaja; dementia-asiantuntija
• Silva Tedre
sosiaaligerontologi; hoivan ja kodin tutkija
maanantaina, syyskuuta 10, 2007
Näyttely Orionissa
Elokuva-arkiston teatterissa Orionissa on avattu henkilökunnan näyttely. Avajaisissa oli kivaa.
Syksyn ohjelmistoon kuuluu myös henkilökunnan rakentama monipuolinen toivelistojen äiti carte blanche à l’Orion.
Kun kerran esittely asiasta on olemassa, leimattakoon se tähän:
"Orion on poikkeuksellinen työyhteisö. Työntekijöinä on vuosien saatossa ollut niin kielitieteilijää, graafikkoa, elokuvantekijää kuin muotoilijaakin, mutta ennen kaikkea kuvataitelijoita. Arkiston juhlavuoden kunniaksi nykyinen henkilökunta järjestää Orionissa taidenäyttelyn ja tarjoaa valikoiman suosikkielokuviaan: carte blanche à l’Orion, olkaa hyvät!"
Syksyn ohjelmistoon kuuluu myös henkilökunnan rakentama monipuolinen toivelistojen äiti carte blanche à l’Orion.
Kun kerran esittely asiasta on olemassa, leimattakoon se tähän:
"Orion on poikkeuksellinen työyhteisö. Työntekijöinä on vuosien saatossa ollut niin kielitieteilijää, graafikkoa, elokuvantekijää kuin muotoilijaakin, mutta ennen kaikkea kuvataitelijoita. Arkiston juhlavuoden kunniaksi nykyinen henkilökunta järjestää Orionissa taidenäyttelyn ja tarjoaa valikoiman suosikkielokuviaan: carte blanche à l’Orion, olkaa hyvät!"
SDP:hen vedetty sähköt
Kas vain. SDP:hen on vedetty sähköt. Avasin nimittäin vähintäänkin pahojen aavistuksien vallassa puolueen kotisivut, sillä suoraan sanoen en uskonut, että puolueväki olisi onnistunut laittamaan demarien puheenjohtajan Eero Heinäluoman kohutun puheen nettiin.
Olin väärässä. Heinäluoman puhe on tallessa ja kansalaisjournalismin riepoteltavana.
En ole puolueen jäsen, vaikka hyväksyn Antonio Gramscin toteamuksen, jonka mukaan "jokainen puolueen jäsen on intellektuelli". Gramsci saattoi kyllä tarkoittaa jotakin nimenomaista puoluetta, mutta ei sitä tarvitse nykyaikana siihen jättää.
Ylipäänsä intellektuaalin käsite on Suomessa - ja varmaan monissa länsimaissa - pahasti vääristynyt. Intellektuaalina oleminen ja eläminen ei ole korkeushyppyä. Riman ei tarvitse olla taivaissa, joka kerta ei pidä vaatia ennätystä. Eikä varsinkaan jokaisen kisan tarvitse päättyä pudotukseen. Arkijärki riittää intellektuaalina olemiseen. Ja juuri sitä jokainen puolueen jäsen tarvitsee.
Puolueen jäsenen ja intellektuellien pahin maailmassa toteutuva epätoivottava tila on tietysti, että hän on väärässä. Otamme etäisen esimerkin. Paavo Haavikosta ei läheskään aina pidetä siksi, koska hän sanoi kerran toivovansa, että hänen esityksessään olisi virheitä. Siitä suuttuivat kaikki ne, jotka eivät tee virheitä. Suurin osa suuttuneista oli jo ennestään vihainen. Kuka mistäkin syystä.
En tiedä, onko Haavikko jonkin puolueen jäsen. Luultavasti hän ei kelpaisi, koska kukaan ei ajattelisi häntä ensin jonkin puolueen jäsenenä ja vasta sitten intellektuaalina. Intellektuaalit ovat vaarallisia, koska niistä ei tiedä. Ja epäluotettava on poliittisissa piireissä sama kuin potentiaalinen petturi, kavaltaja ja loikkari.
Puolueen jäsenet eivät tunnusta virheitään koskaan. Helsingin Sanomien SDP-sivulla (HS 10.9.07, A5) Metalliliiton Matti Putkonen pääsee lähimmäksi rypiessään puheenjohtajan puheen herättämässä äkillisessä katumuksessa: "Meidän sosialidemokraattien vika, minun etunenässä, on ollut se, että olen yrittänyt kertoa muille, mikä on oikein, vaikka en ole aina edes tiennyt."
Päinvastoin kuin oikeakielisyydestä lipsuva Helsingin Sanomat, kirjoitin tuohon siteeraukseen yhden etuaa:n sosialidemokratian. Puolue nimittäin lopetti tulevaisuusseminaarissaan epäintellektuaalisen pohdiskelun nimenvaihdoksesta. En tiedä mitä syitä kokous esitti, mutta todellinen syy oli hyvän brändin pilaaminen, jonka puheenjohtajakin puheessaan mainitsi. Ilman että pelkäsi tulevansa leimatuksi epäintellektuaaliseksi käyttäessään tällaista kaupallista, kaupungeissa toimiville mainostoimistoille pyhitettyä epäpuoluetermiä.
Perusluotettavuutta korostavia bränditekijöitä Heinäluomakin näyttää korostaneen: "Tässä työssä liikkeemme arvopohja säilyy. Vapauden, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden sanoma on pysyvä." Vaikea niistä olisi ehkä sosialidemokratian nimissä luopuakin. Ja silti: kuinka moni muu puolue nuo pystyy allekirjoittamaan?
Linjapuhehan se oli. Puheenjohtaja korosti puolueen suunnan olevan oikealle ja vasemmalle heilumisen sijaan eteenpäin: "Miksi me olisimme oikealle menossa? Emme me näitä markkina-arvoja jaa ja siellä on sitä paitsi aika ahdasta kun keskusta ja kokoomus kisaavat porvarileirin johtajan paikasta. Ja sitä paitsi: ei kokoomus saavuttanut vaalivoittoa kovilla oikeistolaisilla lupauksilla vaan hyvin sosialidemokraattisilla ajatuksilla. Puheet työväenpuolueesta ja tasa-arvotuposta - eivät ne kovin oikealta tule."
"Tai kokoomuksen lupaus toteuttaa kaikki se, mitä demarit esittävät ja vähän enemmänkin. Me katsomme nyt, miten kokoomus näiden lupaustensa kanssa käytännössä toimii."
"Ja miksi menisimme vasemmalle; siellä on kovin hiljaista ja liikettä pikemminkin meidän suuntaan."
Intellektuaalinen vastaheitto perustuu tietysti siihen vaaraan, joka syntyy, jos jokin iso ja voimakas menee hirmuista vauhtia eteenpäin sivuilleen - oikealle tai vasemmalle - katsomatta.
"Vorwärts"-huuto ei kuitenkaan aina ole ongelma, kuten tässä linkattu saksalainen esimerkki osoittaa.
Eteenpäin-kehotusta ei säestänyt uusien käsitteiden runsaus. Sen ymmärtää kun katsoo väliotsikoita: Työn arvostus, Sosiaaliturvaa uudistamaan, Osaamisen kehittäminen, Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen, Ympäristöstä huolehtiminen, Oikeuksista ja velvollisuuksista.
Siteeraan jokaisesta otsikkoryhmästä mielestäni tärkeitä virkkeitä:
Työn arvostus
"Ja ainut oikea tavoite meille on täystyöllisyys ja pohjoismainen korkea 75 prosentin työllisyysaste. Se on seuraavan vaalikauden suuri tehtävä."
"Pätkätyöntekijöiden oikeudet on tuotava mahdollisimman tarkasti vakituisten työntekijöiden oikeuksien rinnalle. Samalla syntyvät mahdollisuudet vähentää niiden ihmisten määrää, jotka joutuvat pätkätyöhön vastoin omaa tahtoaan kokoaikaisen vakituisen työn puuttuessa."
Sosiaaliturvaa uudistamaan
"Sosiaaliturvassa on aika tehdä isompi remontti. Tuon uudistuksen tavoitteena tulee olla yksinkertaisempi ja samalla selkeästi myös nykyistä kannustavampi sosiaaliturva. Kun pidämme huolta sosiaaliturvan yhteydestä työhön - kannustavuudesta - meillä on mahdollisuus tehdä myös tarpeelliset tasokorjaukset lapsiperheiden, ilman työtä vailla olevien tai eläkeläisten toimeentuloon."
"Nyt maksamme edelleenkin joutilaisuudesta ja kiellämme ihmisiä tekemästä mitään työttömyyden aikana. Miksei työttömyysturvalla voitaisi mahdollistaa myös pidempikestoisessa opiskelussa muutosturvan periaatteiden hengessä."
Osaamisen kehittäminen
"Opetusryhmien pienentäminen, ammatillisen koulutuksen tason nostaminen, yliopistojen ja korkeakoulujen vahvistuvat toimintamahdollisuudet ovat kaikki tärkeitä tulevaisuuden investointeja."
"Samalla me odotamme, että korkeakoulut ja oppilaitokset kehittävät omaa toimintaansa ja keskinäistä yhteistoimintaansa."
Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen
"Jos rikkaat vapautetaan perintöverosta kokonaan, joudumme miettimään omaa pääomaverotuksen vaihtoehtoamme kokonaan uudelleen, sillä veronmaksukyvyn täytyy säilyä yhtenä keskeisenä verotuksen periaatteena."
Ympäristöstä huolehtiminen
"SDP:n pitää ottaa takaisin se johtava ympäristöpuolueen asema, joka meillä oli vielä 1980-luvulla. Siihen meillä on kaikki mahdollisuudet ja siihen meitä kannustavat myös vahvat kansainväliset esimerkit. Ajattelen tässä ruotsalaisia ja brittiläisiä tovereitamme, joiden kanssa voimme tehdä paljon yhteistyötä."
Oikeuksista ja velvollisuuksista
"Perinteinen oikeisto jättää kaiken yksilön vastuulla - oma vikasi, jos et pärjää. Me puolustamme ihmisten oikeuksia mutta tunnustamme myös sen, ettei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia. Ja tässä voimme kysyä, olemmeko joskus liikaa luottaneet yhteiskunnan - ja viranomaisten - kaikkivoipaisuuteen."
"Yhteiskunnan pitäisi antaa vanhemmille tukea kasvatustehtävän hoitamisessa. Siihen tarvittaisiin aikaa ja mahdollisuuksia niin päiväkotien henkilöstölle kuin opettajillekin ja yhteiskuntamme pitää luoda mahdollisuuksia työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Muutoin hylkäämme lapsemme ja poltamme itsemme loppuun."
No, olen minä pahempaakin nähnyt.
Olin väärässä. Heinäluoman puhe on tallessa ja kansalaisjournalismin riepoteltavana.
En ole puolueen jäsen, vaikka hyväksyn Antonio Gramscin toteamuksen, jonka mukaan "jokainen puolueen jäsen on intellektuelli". Gramsci saattoi kyllä tarkoittaa jotakin nimenomaista puoluetta, mutta ei sitä tarvitse nykyaikana siihen jättää.
Ylipäänsä intellektuaalin käsite on Suomessa - ja varmaan monissa länsimaissa - pahasti vääristynyt. Intellektuaalina oleminen ja eläminen ei ole korkeushyppyä. Riman ei tarvitse olla taivaissa, joka kerta ei pidä vaatia ennätystä. Eikä varsinkaan jokaisen kisan tarvitse päättyä pudotukseen. Arkijärki riittää intellektuaalina olemiseen. Ja juuri sitä jokainen puolueen jäsen tarvitsee.
Puolueen jäsenen ja intellektuellien pahin maailmassa toteutuva epätoivottava tila on tietysti, että hän on väärässä. Otamme etäisen esimerkin. Paavo Haavikosta ei läheskään aina pidetä siksi, koska hän sanoi kerran toivovansa, että hänen esityksessään olisi virheitä. Siitä suuttuivat kaikki ne, jotka eivät tee virheitä. Suurin osa suuttuneista oli jo ennestään vihainen. Kuka mistäkin syystä.
En tiedä, onko Haavikko jonkin puolueen jäsen. Luultavasti hän ei kelpaisi, koska kukaan ei ajattelisi häntä ensin jonkin puolueen jäsenenä ja vasta sitten intellektuaalina. Intellektuaalit ovat vaarallisia, koska niistä ei tiedä. Ja epäluotettava on poliittisissa piireissä sama kuin potentiaalinen petturi, kavaltaja ja loikkari.
Puolueen jäsenet eivät tunnusta virheitään koskaan. Helsingin Sanomien SDP-sivulla (HS 10.9.07, A5) Metalliliiton Matti Putkonen pääsee lähimmäksi rypiessään puheenjohtajan puheen herättämässä äkillisessä katumuksessa: "Meidän sosialidemokraattien vika, minun etunenässä, on ollut se, että olen yrittänyt kertoa muille, mikä on oikein, vaikka en ole aina edes tiennyt."
Päinvastoin kuin oikeakielisyydestä lipsuva Helsingin Sanomat, kirjoitin tuohon siteeraukseen yhden etuaa:n sosialidemokratian. Puolue nimittäin lopetti tulevaisuusseminaarissaan epäintellektuaalisen pohdiskelun nimenvaihdoksesta. En tiedä mitä syitä kokous esitti, mutta todellinen syy oli hyvän brändin pilaaminen, jonka puheenjohtajakin puheessaan mainitsi. Ilman että pelkäsi tulevansa leimatuksi epäintellektuaaliseksi käyttäessään tällaista kaupallista, kaupungeissa toimiville mainostoimistoille pyhitettyä epäpuoluetermiä.
Perusluotettavuutta korostavia bränditekijöitä Heinäluomakin näyttää korostaneen: "Tässä työssä liikkeemme arvopohja säilyy. Vapauden, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden sanoma on pysyvä." Vaikea niistä olisi ehkä sosialidemokratian nimissä luopuakin. Ja silti: kuinka moni muu puolue nuo pystyy allekirjoittamaan?
Linjapuhehan se oli. Puheenjohtaja korosti puolueen suunnan olevan oikealle ja vasemmalle heilumisen sijaan eteenpäin: "Miksi me olisimme oikealle menossa? Emme me näitä markkina-arvoja jaa ja siellä on sitä paitsi aika ahdasta kun keskusta ja kokoomus kisaavat porvarileirin johtajan paikasta. Ja sitä paitsi: ei kokoomus saavuttanut vaalivoittoa kovilla oikeistolaisilla lupauksilla vaan hyvin sosialidemokraattisilla ajatuksilla. Puheet työväenpuolueesta ja tasa-arvotuposta - eivät ne kovin oikealta tule."
"Tai kokoomuksen lupaus toteuttaa kaikki se, mitä demarit esittävät ja vähän enemmänkin. Me katsomme nyt, miten kokoomus näiden lupaustensa kanssa käytännössä toimii."
"Ja miksi menisimme vasemmalle; siellä on kovin hiljaista ja liikettä pikemminkin meidän suuntaan."
Intellektuaalinen vastaheitto perustuu tietysti siihen vaaraan, joka syntyy, jos jokin iso ja voimakas menee hirmuista vauhtia eteenpäin sivuilleen - oikealle tai vasemmalle - katsomatta.
"Vorwärts"-huuto ei kuitenkaan aina ole ongelma, kuten tässä linkattu saksalainen esimerkki osoittaa.
Eteenpäin-kehotusta ei säestänyt uusien käsitteiden runsaus. Sen ymmärtää kun katsoo väliotsikoita: Työn arvostus, Sosiaaliturvaa uudistamaan, Osaamisen kehittäminen, Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen, Ympäristöstä huolehtiminen, Oikeuksista ja velvollisuuksista.
Siteeraan jokaisesta otsikkoryhmästä mielestäni tärkeitä virkkeitä:
Työn arvostus
"Ja ainut oikea tavoite meille on täystyöllisyys ja pohjoismainen korkea 75 prosentin työllisyysaste. Se on seuraavan vaalikauden suuri tehtävä."
"Pätkätyöntekijöiden oikeudet on tuotava mahdollisimman tarkasti vakituisten työntekijöiden oikeuksien rinnalle. Samalla syntyvät mahdollisuudet vähentää niiden ihmisten määrää, jotka joutuvat pätkätyöhön vastoin omaa tahtoaan kokoaikaisen vakituisen työn puuttuessa."
Sosiaaliturvaa uudistamaan
"Sosiaaliturvassa on aika tehdä isompi remontti. Tuon uudistuksen tavoitteena tulee olla yksinkertaisempi ja samalla selkeästi myös nykyistä kannustavampi sosiaaliturva. Kun pidämme huolta sosiaaliturvan yhteydestä työhön - kannustavuudesta - meillä on mahdollisuus tehdä myös tarpeelliset tasokorjaukset lapsiperheiden, ilman työtä vailla olevien tai eläkeläisten toimeentuloon."
"Nyt maksamme edelleenkin joutilaisuudesta ja kiellämme ihmisiä tekemästä mitään työttömyyden aikana. Miksei työttömyysturvalla voitaisi mahdollistaa myös pidempikestoisessa opiskelussa muutosturvan periaatteiden hengessä."
Osaamisen kehittäminen
"Opetusryhmien pienentäminen, ammatillisen koulutuksen tason nostaminen, yliopistojen ja korkeakoulujen vahvistuvat toimintamahdollisuudet ovat kaikki tärkeitä tulevaisuuden investointeja."
"Samalla me odotamme, että korkeakoulut ja oppilaitokset kehittävät omaa toimintaansa ja keskinäistä yhteistoimintaansa."
Oikeudenmukaisuuden vahvistaminen
"Jos rikkaat vapautetaan perintöverosta kokonaan, joudumme miettimään omaa pääomaverotuksen vaihtoehtoamme kokonaan uudelleen, sillä veronmaksukyvyn täytyy säilyä yhtenä keskeisenä verotuksen periaatteena."
Ympäristöstä huolehtiminen
"SDP:n pitää ottaa takaisin se johtava ympäristöpuolueen asema, joka meillä oli vielä 1980-luvulla. Siihen meillä on kaikki mahdollisuudet ja siihen meitä kannustavat myös vahvat kansainväliset esimerkit. Ajattelen tässä ruotsalaisia ja brittiläisiä tovereitamme, joiden kanssa voimme tehdä paljon yhteistyötä."
Oikeuksista ja velvollisuuksista
"Perinteinen oikeisto jättää kaiken yksilön vastuulla - oma vikasi, jos et pärjää. Me puolustamme ihmisten oikeuksia mutta tunnustamme myös sen, ettei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia. Ja tässä voimme kysyä, olemmeko joskus liikaa luottaneet yhteiskunnan - ja viranomaisten - kaikkivoipaisuuteen."
"Yhteiskunnan pitäisi antaa vanhemmille tukea kasvatustehtävän hoitamisessa. Siihen tarvittaisiin aikaa ja mahdollisuuksia niin päiväkotien henkilöstölle kuin opettajillekin ja yhteiskuntamme pitää luoda mahdollisuuksia työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Muutoin hylkäämme lapsemme ja poltamme itsemme loppuun."
No, olen minä pahempaakin nähnyt.
sunnuntaina, syyskuuta 09, 2007
lauantaina, syyskuuta 08, 2007
Katajainen kansa, rukihinen leipä
Katajainen kansa, rukihinen leipä.
Tässäpä aikamoinen uutuus. Ohrarieskaa "ruis"-labelilla.
Tuotteesta ei siis löydy ruista lainkaan.
Kokoomuksen doppelgänger
Kokoomus on kehittänyt itselleen taktiikan, jota voisi nimittää doppelgängeriksi. Vaaleissa se julistautui (Ruotsin veljespuolueen mallin mukaisesti) työväenpuolueeksi, vaikka miljoonien arkijärki sanoo ettei se ole. Kuten nähty, työväen palkkaus onkin sen huolena tälläkin palkkaneuvottelujen kierroksella. Etteivät ne vain nousisi.
Toinen taktiikan piirre on ikuinen oppositioasenne, ikuinen sota muita vastaan. Kykypuolueen kohdalla tämä koskee erityisesti räväkkää kielenkäyttöä. Tai enemmän kuin sitä, se on ikuisesti jatkuva ja toistettu vaatimus räväkäksi kielenkäytöksi. Jatkuvilla vaatimuksilla korostetaan, että vain he itse osaavat puhua - vain Kokoomus hallitsee retorisen puheen.
Pehmeäsaundisena retoorikkona ja puhekoneena kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on vaatinut keskustelua milloin mistäkin jo noin miljoona kertaa. Tällä kertaa hän selvästikin yrittää vaimentaa keskustelua kokoomuksen ulkopoliittisten ajattelijoiden viimeaikaisista saavutuksista. Oppositioasenne näkyy myös hallituksen sisällä: kepulaisjohdolla on kiire sanoutua mahdollisimman epäselvästi irti kokoomuslaisten ministerien pahimmista diplomaattisista töppäyksistä.
Ulkomailla edeltäjiään enemmän ramppaava Jyri Häkämies oli raaskinut riisua maastopukunsa, kun hän sopersi kravattinsa takaa maagisia, pelottavia sanoja, jotka nyt sitten puolueen puhenjohtajan mielestä ovat "suoraa puhetta": "Venäjä, Venäjä, Venäjä". Kokoomuslaiseen ulkopoliittiseen ajatteluun - tässä turvallisuuspoliittisten uhkien luetteloon - mahtuu vain yksi asia kerrallaan. Sitä sitten kannattaa varpaitaan katsellen toistella. Näin Häkämies Amerikassa.
Diplomaattien maailmassa tämmöisiä puheita pitävät ne, joita voidaan nimittää sanalla "bully boy". Kylmän sodan aikana amerikkalaiset olivat totaalisen kyllästyneitä siihen, kuinka erinäisistä pikku maista ja ryhmistä tuli edustajia vakuuttamaan uskollisuuttaan - tietysti rahaa vastaan.
Kokoomuksen doppelgänger tässä Venäjä-puheessa on, että se tarkoittaa Amerikkaa. Kokoomuksen ulkopoliittinen linja on Amerikan linja: tähän kuuluu jopa Afganistanin aseistaminen ja sotajoukkojen aseman vahvistaminen miehityksessä. Monet muut ajattelevat sen olevan pelottava linja.
Asiaa voi katsoa toisinkin. Häkämiehen maailmassa "Amerikan linja on meidän linjamme", mikä tarkoittaa myös "Nato, Nato, Nato". Häkämies kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Ainoa ongelma Natoon liittymisessä on tunnetusti se, että suomalaiset eivät sitä kannata. Itse asiassa suomalaisten suora puhe on, että ei, ei me haluta liittyä Natoon. Mutta kokoomuslaisen työväenpuolueen ajattelussa tämä tietysti on pelkästään järjestelykysymys ennen ilon kyyneliä.
Helsingin Sanomien verkkoversiossa puolustusministerin Nato-kanta selvenee lehtien Suomessa kertomaa paremmin. Venäläinen Itar-Tass on uutisoinut otsikolla "Suomi saattaa päättää Nato-jäsenyydestään ensi vuonna". Tämän Häkämies oli matkallaan Yhdysvalloissa kertonut. Kannattaisi kertoa kotimaassakin.
Saman uutisen mukaan Häkämies uskoo, että päätöksenteossa suurin merkitys on Nato-jäsenyyden mukanaan tuomilla taloudellisilla eduilla. Siksi Häkämies toivookin, että "taloudelliset näkökannat" olisivat avuksi Suomen Nato-keskustelussa.
Jos tulkitsen tätä oikein, Häkämies tarkoittaa, että Suomen pitäisi liittyä NATOon taloudellisista syistä. Se on kyllä uusi näkökanta sotilasliittoon liittymisessä.
Onkin odotettavissa, että taloudellisia asioita ovat syksyn mittaan Afganistanin kysymys, EU:n turvatakuut, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko ja Suomen osallistuminen Naton NRF-joukkoihin. Rahakortit esiin.
Talous on tähän mennessä ollut esillä oikeastaan vain YK-vetoisen Darfur-operaation torppaamisessa. Suomellahan ei hallituksen mukaan ole siihen varoja. "Amerikan linja on meidänkin linjamme". "Nato, Nato, Nato". "Talus, talous, talous". "Raha, raha, raha"
Afganistanin asekaupat tuottavat varmaankin enemmän?
Toinen taktiikan piirre on ikuinen oppositioasenne, ikuinen sota muita vastaan. Kykypuolueen kohdalla tämä koskee erityisesti räväkkää kielenkäyttöä. Tai enemmän kuin sitä, se on ikuisesti jatkuva ja toistettu vaatimus räväkäksi kielenkäytöksi. Jatkuvilla vaatimuksilla korostetaan, että vain he itse osaavat puhua - vain Kokoomus hallitsee retorisen puheen.
Pehmeäsaundisena retoorikkona ja puhekoneena kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on vaatinut keskustelua milloin mistäkin jo noin miljoona kertaa. Tällä kertaa hän selvästikin yrittää vaimentaa keskustelua kokoomuksen ulkopoliittisten ajattelijoiden viimeaikaisista saavutuksista. Oppositioasenne näkyy myös hallituksen sisällä: kepulaisjohdolla on kiire sanoutua mahdollisimman epäselvästi irti kokoomuslaisten ministerien pahimmista diplomaattisista töppäyksistä.
Ulkomailla edeltäjiään enemmän ramppaava Jyri Häkämies oli raaskinut riisua maastopukunsa, kun hän sopersi kravattinsa takaa maagisia, pelottavia sanoja, jotka nyt sitten puolueen puhenjohtajan mielestä ovat "suoraa puhetta": "Venäjä, Venäjä, Venäjä". Kokoomuslaiseen ulkopoliittiseen ajatteluun - tässä turvallisuuspoliittisten uhkien luetteloon - mahtuu vain yksi asia kerrallaan. Sitä sitten kannattaa varpaitaan katsellen toistella. Näin Häkämies Amerikassa.
Diplomaattien maailmassa tämmöisiä puheita pitävät ne, joita voidaan nimittää sanalla "bully boy". Kylmän sodan aikana amerikkalaiset olivat totaalisen kyllästyneitä siihen, kuinka erinäisistä pikku maista ja ryhmistä tuli edustajia vakuuttamaan uskollisuuttaan - tietysti rahaa vastaan.
Kokoomuksen doppelgänger tässä Venäjä-puheessa on, että se tarkoittaa Amerikkaa. Kokoomuksen ulkopoliittinen linja on Amerikan linja: tähän kuuluu jopa Afganistanin aseistaminen ja sotajoukkojen aseman vahvistaminen miehityksessä. Monet muut ajattelevat sen olevan pelottava linja.
Asiaa voi katsoa toisinkin. Häkämiehen maailmassa "Amerikan linja on meidän linjamme", mikä tarkoittaa myös "Nato, Nato, Nato". Häkämies kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Ainoa ongelma Natoon liittymisessä on tunnetusti se, että suomalaiset eivät sitä kannata. Itse asiassa suomalaisten suora puhe on, että ei, ei me haluta liittyä Natoon. Mutta kokoomuslaisen työväenpuolueen ajattelussa tämä tietysti on pelkästään järjestelykysymys ennen ilon kyyneliä.
Helsingin Sanomien verkkoversiossa puolustusministerin Nato-kanta selvenee lehtien Suomessa kertomaa paremmin. Venäläinen Itar-Tass on uutisoinut otsikolla "Suomi saattaa päättää Nato-jäsenyydestään ensi vuonna". Tämän Häkämies oli matkallaan Yhdysvalloissa kertonut. Kannattaisi kertoa kotimaassakin.
Saman uutisen mukaan Häkämies uskoo, että päätöksenteossa suurin merkitys on Nato-jäsenyyden mukanaan tuomilla taloudellisilla eduilla. Siksi Häkämies toivookin, että "taloudelliset näkökannat" olisivat avuksi Suomen Nato-keskustelussa.
Jos tulkitsen tätä oikein, Häkämies tarkoittaa, että Suomen pitäisi liittyä NATOon taloudellisista syistä. Se on kyllä uusi näkökanta sotilasliittoon liittymisessä.
Onkin odotettavissa, että taloudellisia asioita ovat syksyn mittaan Afganistanin kysymys, EU:n turvatakuut, turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko ja Suomen osallistuminen Naton NRF-joukkoihin. Rahakortit esiin.
Talous on tähän mennessä ollut esillä oikeastaan vain YK-vetoisen Darfur-operaation torppaamisessa. Suomellahan ei hallituksen mukaan ole siihen varoja. "Amerikan linja on meidänkin linjamme". "Nato, Nato, Nato". "Talus, talous, talous". "Raha, raha, raha"
Afganistanin asekaupat tuottavat varmaankin enemmän?
perjantaina, syyskuuta 07, 2007
Ohjaajien julkilausuma
Tämä on tarpeeksi lyhyt. Journalistista tiivistämistä ei tarvitse eikä varsinkaan sitä, että toimittaja poimii ohjaajien nimistä pari mieleistään.
Aiemmissa osissa sanansa ovat sanoneet Suomen filmikamari sekä elokuvatuottajat ja ministeri
"Ohjaajien julkilausuma suomalaisen elokuvan tilanteesta
Suomalainen elokuva näyttäisi voivan hyvin. Katsojia piisaa ja elokuvat keräävät ulkomailla palkintoja.
Tosiasiassa suurin osa alan yrityksistä elää kädestä suuhun. Yksikin epäonnistuva elokuva voi viedä yhtiön konkurssiin. Päästäkseen omilleen elokuvan pitää keskimäärin saada 150 000 katsojaa. Harvat ulkomaisetkaan suurelokuvat pääsevät tuohon lukemaan.
Me ohjaajat tuemme tuottajien julistamaa tuotantosulkua. Elokuva-alan tuki on liian pieni. Tämän kokoinen kielialue ei pysty tuottamaan laadukasta elokuvaa pelkästään elokuvalipuista tulevilla tuloilla.
Elokuvanteon osa-alueet ovat jatkuvasti kalliimpia. Käytännössä tuen nollalisäys tarkoittaa elokuvan rahoituksen laskua.
Rahanpuute näkyy kaikissa tuotantovaiheen ratkaisuissa. Se voi tuottaa kekseliäisyyttä, mutta on useimmiten rajoittava tekijä. Muutama esimerkki:
Kohtauksia joudutaan hutaisemaan ilman harjoittelua ja liian tiukassa aikataulussa, jolloin tarinan edellyttämä hienovaraisuus katoaa.
Kohtaus, joka jännityksen kannalta olisi pitänyt kuvata kolmessa kuvassa, kuvataan yhdessä, jolloin jännitys katoaa.
Tunnelman kannalta tärkeä musiikki joudutaan budjettisyistä korvaamaan latteammalla vaihtoehdolla.
Tällä hetkellä rahapulasta aiheutuvan ajanpulan takia virheratkaisut kuvauksissa lisääntyvät. Kymmenet päätökset, joita ammattiohjaaja osaisi tehdä minuutissa, on nykyisin pakko tehdä puolessa minuutissa.
Kaikessa inhimillisessä toiminnassa tehdään kompromisseja, mutta rajansa kaikella. Suomalaisen elokuvan sietokyky on tullut vastaan.
Elokuvan tuki on hyvä investointi. Valtiolle palautuu verotuloina ja välillisinä tuloina parhaimmillaan kaksinkertainen määrä annettuun tukeen nähden, tästäkin syystä muissa pohjoismaissa elokuvan tuki on suurempi kuin Suomessa.
Uusien ohjaajien pääsy alalle on todella vaikeaa. Tuen lisääntyessä työtilaisuuksia, oppimisen- ja näytönpaikkoja olisi vastaavasti useammalle.
Suomalaisella elokuvalla on kaikki edellytykset kivuta samalle sisällölliselle ja laadulliselle tasolle muiden pohjoismaiden kanssa. Jännitettä tai herkkyyttä, toimintaa tai koskettavuutta on kuitenkin mahdoton luoda ilman tarvittavia resursseja. Tekijöiden päällimmäisenä tehtävänä ei voi eikä saa olla vähiten latistavan kompromissin valinta.
Me ohjaajat haluamme tehdä yhä koskettavampia, kauniimpia, jännittävämpiä ja hauskempia elokuvia, jotka puhuttelevat katsojia. Elokuvan tekeminen on käsityötä, jota oppii tekemällä ja resurssien kasvaessa me kasvamme myös. Se tarkoittaa entistä parempia elokuvia.
Dome Karukoski (Tyttö, sinä olet tähti)
JP Siili (Hymypoika, Ganes)
Markku Pölönen (mm. Kivenpyörittäjän kylä, Lieksa)
Aleksi Mäkelä (mm. Pahat Pojat, Häjyt)
Aleksi Salmenperä (Miehen Työ, Lapsia ja Aikuisia)
Lenka Hellstedt (Minä ja Morrison )
Johanna Vuoksenmaa (Nousukausi, Onni Von Sopanen)
Klaus Härö (mm. Äideistä Parhain)
Kaisa Rastimo (Säädyllinen murhenäytelmä, Heinähattu ja Vilttitossu)
Ilkka Vanne (mm. Lupaus, Lakeuden Kutsu)
Joona Tena (Fc Venus)
Aku Louhimies (mm. Paha Maa, Riisuttu Mies)
Petri Kotwica (Koti-ikävä, Musta Jää)
Zaida Bergroth (Lasileuka, Heavy Metal)
John Webster (mm. Pölynimurikauppiaat, Sen edestään löytää)
Pirjo Honkasalo (mm. Melancholian 3 huonetta, Tulennielijä)
Raimo O. Niemi (mm. Poika ja Ilves, Suden Arvoitus)
Perttu Leppä (Pitkä kuuma kesä, Helmiä ja sikoja)
Tapio Piirainen (Raid)
Saara Cantell (Unna ja Nuuk)
Jarmo Lampela (mm. Joki, Eila)
Liisa Helminen (Pelikaanimies)
Virpi Suutari (Joutilaat)
Janne Kuusi (mm. Kukkia ja Sidontaa)
Atro Lahtela (mm. Silmä silmästä)
Heikki Kujanpää (Pieni pyhiinvaellus)
Sakari Kirjavainen (mm. Ken tulta pyytää)
Kari Väänänen (Klassikko, Vaiennut kylä)
Arto Koskinen (Kahlekuningas)
Kaija Juurikkala (Valo, Kyytiä Moosekselle)"
Aiemmissa osissa sanansa ovat sanoneet Suomen filmikamari sekä elokuvatuottajat ja ministeri
"Ohjaajien julkilausuma suomalaisen elokuvan tilanteesta
Suomalainen elokuva näyttäisi voivan hyvin. Katsojia piisaa ja elokuvat keräävät ulkomailla palkintoja.
Tosiasiassa suurin osa alan yrityksistä elää kädestä suuhun. Yksikin epäonnistuva elokuva voi viedä yhtiön konkurssiin. Päästäkseen omilleen elokuvan pitää keskimäärin saada 150 000 katsojaa. Harvat ulkomaisetkaan suurelokuvat pääsevät tuohon lukemaan.
Me ohjaajat tuemme tuottajien julistamaa tuotantosulkua. Elokuva-alan tuki on liian pieni. Tämän kokoinen kielialue ei pysty tuottamaan laadukasta elokuvaa pelkästään elokuvalipuista tulevilla tuloilla.
Elokuvanteon osa-alueet ovat jatkuvasti kalliimpia. Käytännössä tuen nollalisäys tarkoittaa elokuvan rahoituksen laskua.
Rahanpuute näkyy kaikissa tuotantovaiheen ratkaisuissa. Se voi tuottaa kekseliäisyyttä, mutta on useimmiten rajoittava tekijä. Muutama esimerkki:
Kohtauksia joudutaan hutaisemaan ilman harjoittelua ja liian tiukassa aikataulussa, jolloin tarinan edellyttämä hienovaraisuus katoaa.
Kohtaus, joka jännityksen kannalta olisi pitänyt kuvata kolmessa kuvassa, kuvataan yhdessä, jolloin jännitys katoaa.
Tunnelman kannalta tärkeä musiikki joudutaan budjettisyistä korvaamaan latteammalla vaihtoehdolla.
Tällä hetkellä rahapulasta aiheutuvan ajanpulan takia virheratkaisut kuvauksissa lisääntyvät. Kymmenet päätökset, joita ammattiohjaaja osaisi tehdä minuutissa, on nykyisin pakko tehdä puolessa minuutissa.
Kaikessa inhimillisessä toiminnassa tehdään kompromisseja, mutta rajansa kaikella. Suomalaisen elokuvan sietokyky on tullut vastaan.
Elokuvan tuki on hyvä investointi. Valtiolle palautuu verotuloina ja välillisinä tuloina parhaimmillaan kaksinkertainen määrä annettuun tukeen nähden, tästäkin syystä muissa pohjoismaissa elokuvan tuki on suurempi kuin Suomessa.
Uusien ohjaajien pääsy alalle on todella vaikeaa. Tuen lisääntyessä työtilaisuuksia, oppimisen- ja näytönpaikkoja olisi vastaavasti useammalle.
Suomalaisella elokuvalla on kaikki edellytykset kivuta samalle sisällölliselle ja laadulliselle tasolle muiden pohjoismaiden kanssa. Jännitettä tai herkkyyttä, toimintaa tai koskettavuutta on kuitenkin mahdoton luoda ilman tarvittavia resursseja. Tekijöiden päällimmäisenä tehtävänä ei voi eikä saa olla vähiten latistavan kompromissin valinta.
Me ohjaajat haluamme tehdä yhä koskettavampia, kauniimpia, jännittävämpiä ja hauskempia elokuvia, jotka puhuttelevat katsojia. Elokuvan tekeminen on käsityötä, jota oppii tekemällä ja resurssien kasvaessa me kasvamme myös. Se tarkoittaa entistä parempia elokuvia.
Dome Karukoski (Tyttö, sinä olet tähti)
JP Siili (Hymypoika, Ganes)
Markku Pölönen (mm. Kivenpyörittäjän kylä, Lieksa)
Aleksi Mäkelä (mm. Pahat Pojat, Häjyt)
Aleksi Salmenperä (Miehen Työ, Lapsia ja Aikuisia)
Lenka Hellstedt (Minä ja Morrison )
Johanna Vuoksenmaa (Nousukausi, Onni Von Sopanen)
Klaus Härö (mm. Äideistä Parhain)
Kaisa Rastimo (Säädyllinen murhenäytelmä, Heinähattu ja Vilttitossu)
Ilkka Vanne (mm. Lupaus, Lakeuden Kutsu)
Joona Tena (Fc Venus)
Aku Louhimies (mm. Paha Maa, Riisuttu Mies)
Petri Kotwica (Koti-ikävä, Musta Jää)
Zaida Bergroth (Lasileuka, Heavy Metal)
John Webster (mm. Pölynimurikauppiaat, Sen edestään löytää)
Pirjo Honkasalo (mm. Melancholian 3 huonetta, Tulennielijä)
Raimo O. Niemi (mm. Poika ja Ilves, Suden Arvoitus)
Perttu Leppä (Pitkä kuuma kesä, Helmiä ja sikoja)
Tapio Piirainen (Raid)
Saara Cantell (Unna ja Nuuk)
Jarmo Lampela (mm. Joki, Eila)
Liisa Helminen (Pelikaanimies)
Virpi Suutari (Joutilaat)
Janne Kuusi (mm. Kukkia ja Sidontaa)
Atro Lahtela (mm. Silmä silmästä)
Heikki Kujanpää (Pieni pyhiinvaellus)
Sakari Kirjavainen (mm. Ken tulta pyytää)
Kari Väänänen (Klassikko, Vaiennut kylä)
Arto Koskinen (Kahlekuningas)
Kaija Juurikkala (Valo, Kyytiä Moosekselle)"
torstaina, syyskuuta 06, 2007
Filmikamari tukee elokuvatuottajien vaatimuksia
Tässäpä Suomen Filmikamarin tuore tiedote sellaisenaan:
"Tiedote 5.9.2007, julkaistavissa heti
Suomen Filmikamari jäsenjärjestöineen tukee itsenäisten elokuvatuottajien vaatimusta elokuvan tuotantotuen lisäämisestä. Filmikamari on huolissaan pienten teattereiden alati vaikeutuvista toimintaedellytyksistä – viitisenkymmentä paikkakuntaa on vaarassa menettää teatterinsa elokuvarahoituksen vähäisyyden vuoksi. Kotimaisen ohjelmiston supistuminen vaarantaa monipuolisen ohjelmatarjonnan elokuvateattereissa.
Suomen Filmikamari ry:n jäseniä ovat Suomen elokuvatoimistojen liitto, joka edustaa kaikkia merkittäviä Suomessa toimivia elokuvien levitysyhtiöitä sekä Suomen elokuvateatteriliitto, jonka jäsenenä ovat liki kaikki maamme elokuvateatterit.
Kotimaisen elokuvan katsojaosuudet elokuvateattereissa ovat eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen korkeat. Suomalainen elokuva onkin elokuvateattereiden olemassaololle erittäin tärkeää – sitä tärkeämpää, mitä pienemmällä paikkakunnalla teatteri on.
– Suomessa on noin 200 elokuvateatteria, joista suurin osa on maaseutupaikkakunnilla. Nämä teatterit sinnittelevät hengissä pitkälti kotimaisen elokuvan varassa. Elokuvan rahoitustilanteen vuoksi arvioilta puolisensataa paikkakuntaa on koko ajan vaarassa menettää elokuvateatterinsa, muistuttaa toiminnanjohtaja Tero Koistinen Suomen elokuvateatteriliitosta.
Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa keskeisenä ihanteena on ollut kulttuurin tasa-arvoinen alueellinen saavutettavuus. Elokuvan tuotantotuen tasosta päätettäessä ei ole otettu huomioon nykyisen laajuisen elokuvateatteriverkon suurta kulttuurillista ja alueellista merkitystä. Viime vuonna, mikä oli erinomainen kotimaisen elokuvan vuosi, 115 elokuvateatterin lipputulot olivat alle 50 000 euroa.
– Kyse on lähinnä mikroyrityksistä sekä talkoohenkisestä alueellisen kulttuuritoiminnan ylläpitämisestä. Toiminnan suuresta kulttuurisesta merkityksestä kertoo se, että mainituissa 115 pienten paikkakuntien teattereissa oli noin 300 000 elokuvissakäyntiä. Varovaisenkin arvion mukaan vähintään puolet näistä käynneistä kohdistui kotimaisiin elokuviin, Koistinen huomauttaa.
Vaarana ohjelmiston kaventuminen
Suomen elokuvatoimistojen liitto ymmärtää tuottajia.
– Elokuvatuottajat ovat turvautuneet rajuun keinoon kotimaisen elokuvan rahoituksen korjaamiseksi, toteaa toiminnanjohtaja Raija Nurmio Suomen elokuvatoimistojen liitosta.
– Tuotantosulku on äärimmäinen ratkaisu, mutta suomalaisen elokuvan pitkään jatkuneen riittämättömän tuotantorahoituksen tietäen, tuottajien tuskastuminen on hyvin ymmärrettävää.
Kotimainen elokuva on levitysyhtiöiden taloudellinen kivijalka. Jos se rapautuu tuotantosulun takia, kaventuvat levittäjien mahdollisuudet tarjota elokuvateattereille eurooppalaista tai independent-elokuvaa.
– Levittäjien riskinottokyky alenee merkittävästi, jos kotimainen elokuva poistuu niin teattereista kuin muistakin levityskanavista. Tämä olisi katastrofi koko suomalaiselle elokuvakulttuurille ja ennen kaikkea elokuvayleisölle, harmittelee Nurmio.
Suomen Filmikamari toivoo, että elokuvan rahoituksen resursoinnista päättävät voisivat mahdollisimman pian antaa elokuvatuottajille konkreettisen viestin tuotantorahoituksen lisäämisestä, jotta koko elokuva-ala pääsisi jatkamaan työtään suomalaisen elokuvan hyväksi kaikkialla Suomessa.
***
Asiaan liittyvät aiemmat
julkilausumat ja tiedotteet.
"Tiedote 5.9.2007, julkaistavissa heti
Suomen Filmikamari jäsenjärjestöineen tukee itsenäisten elokuvatuottajien vaatimusta elokuvan tuotantotuen lisäämisestä. Filmikamari on huolissaan pienten teattereiden alati vaikeutuvista toimintaedellytyksistä – viitisenkymmentä paikkakuntaa on vaarassa menettää teatterinsa elokuvarahoituksen vähäisyyden vuoksi. Kotimaisen ohjelmiston supistuminen vaarantaa monipuolisen ohjelmatarjonnan elokuvateattereissa.
Suomen Filmikamari ry:n jäseniä ovat Suomen elokuvatoimistojen liitto, joka edustaa kaikkia merkittäviä Suomessa toimivia elokuvien levitysyhtiöitä sekä Suomen elokuvateatteriliitto, jonka jäsenenä ovat liki kaikki maamme elokuvateatterit.
Kotimaisen elokuvan katsojaosuudet elokuvateattereissa ovat eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen korkeat. Suomalainen elokuva onkin elokuvateattereiden olemassaololle erittäin tärkeää – sitä tärkeämpää, mitä pienemmällä paikkakunnalla teatteri on.
– Suomessa on noin 200 elokuvateatteria, joista suurin osa on maaseutupaikkakunnilla. Nämä teatterit sinnittelevät hengissä pitkälti kotimaisen elokuvan varassa. Elokuvan rahoitustilanteen vuoksi arvioilta puolisensataa paikkakuntaa on koko ajan vaarassa menettää elokuvateatterinsa, muistuttaa toiminnanjohtaja Tero Koistinen Suomen elokuvateatteriliitosta.
Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa keskeisenä ihanteena on ollut kulttuurin tasa-arvoinen alueellinen saavutettavuus. Elokuvan tuotantotuen tasosta päätettäessä ei ole otettu huomioon nykyisen laajuisen elokuvateatteriverkon suurta kulttuurillista ja alueellista merkitystä. Viime vuonna, mikä oli erinomainen kotimaisen elokuvan vuosi, 115 elokuvateatterin lipputulot olivat alle 50 000 euroa.
– Kyse on lähinnä mikroyrityksistä sekä talkoohenkisestä alueellisen kulttuuritoiminnan ylläpitämisestä. Toiminnan suuresta kulttuurisesta merkityksestä kertoo se, että mainituissa 115 pienten paikkakuntien teattereissa oli noin 300 000 elokuvissakäyntiä. Varovaisenkin arvion mukaan vähintään puolet näistä käynneistä kohdistui kotimaisiin elokuviin, Koistinen huomauttaa.
Vaarana ohjelmiston kaventuminen
Suomen elokuvatoimistojen liitto ymmärtää tuottajia.
– Elokuvatuottajat ovat turvautuneet rajuun keinoon kotimaisen elokuvan rahoituksen korjaamiseksi, toteaa toiminnanjohtaja Raija Nurmio Suomen elokuvatoimistojen liitosta.
– Tuotantosulku on äärimmäinen ratkaisu, mutta suomalaisen elokuvan pitkään jatkuneen riittämättömän tuotantorahoituksen tietäen, tuottajien tuskastuminen on hyvin ymmärrettävää.
Kotimainen elokuva on levitysyhtiöiden taloudellinen kivijalka. Jos se rapautuu tuotantosulun takia, kaventuvat levittäjien mahdollisuudet tarjota elokuvateattereille eurooppalaista tai independent-elokuvaa.
– Levittäjien riskinottokyky alenee merkittävästi, jos kotimainen elokuva poistuu niin teattereista kuin muistakin levityskanavista. Tämä olisi katastrofi koko suomalaiselle elokuvakulttuurille ja ennen kaikkea elokuvayleisölle, harmittelee Nurmio.
Suomen Filmikamari toivoo, että elokuvan rahoituksen resursoinnista päättävät voisivat mahdollisimman pian antaa elokuvatuottajille konkreettisen viestin tuotantorahoituksen lisäämisestä, jotta koko elokuva-ala pääsisi jatkamaan työtään suomalaisen elokuvan hyväksi kaikkialla Suomessa.
***
Asiaan liittyvät aiemmat
julkilausumat ja tiedotteet.
Veikkaa Tiitisen listasta
Helsingin Sanomat kertoo tänään omassa uutisessaan (HS, A4, 6.9.07), että ns. Tiitisen listan julkaisemisesta lyödään virallisesti vetoa.
Vedonlyönnin rajapäiväksi on asetettu seuraava Suomen itsenäisyyspäivä eli 6.12.2007 - ei kai tällaisia päivämääriä enää kukaan tiedä, kun ne ovat numeroina ilmaistavissa. Uutinen avaa kiitettävästi, lähes kansalaisjournalistiselle tasolle asettuen, tämän hetkiset kertoimet.
Ei julkisteta -kerroin on 1,45 eli satasella saa takaisin 145 euroa. lehti kertoo. Jos minulta kysytään, niin helppoa rahaa on siis tiedossa. Ennen itsenäisyyspäivää Supossa tuskin saadaan aikaan mitään henkilökunnan pikkujouluja suurempaa. Siihenkin rahat saatiin ainakin aikoinaan esimerkiksi ylioppilaskunnalta tai joltakin muulta onnettomalta yhteisöltä tarpeettomien ilmoitusten tuotoilla henkilökunnan lehteen.
Julkistetaan kyllä -kerroin on HS:n mukaan 2,55. "Satasen sijoituksella nettoaa vedon toteutuessa 155 euron voittopotin", lehti lausuu.
Hetkinen! Voittopottihan on tietysti 255 euroa, jossa lisäarvoa sijoitukseen kertyy tuo 155 euroa.
Kuka helvetin agentti Hesarissa ehti sen satasen viemään kansalaisjournalistin pivosta?
EDIT klo 11:30. Aamupäivällä Supo ilmoitti julkisuuteen, ettei listaa julkisteta. Rikkaus mielessään elävien rahat on siis syytä sijoittaa tuottavampiin kohteisiin kuin turvallisuuspoliisin tekemisiin tai tekemättä jättämiseen.
Vedonlyönnin rajapäiväksi on asetettu seuraava Suomen itsenäisyyspäivä eli 6.12.2007 - ei kai tällaisia päivämääriä enää kukaan tiedä, kun ne ovat numeroina ilmaistavissa. Uutinen avaa kiitettävästi, lähes kansalaisjournalistiselle tasolle asettuen, tämän hetkiset kertoimet.
Ei julkisteta -kerroin on 1,45 eli satasella saa takaisin 145 euroa. lehti kertoo. Jos minulta kysytään, niin helppoa rahaa on siis tiedossa. Ennen itsenäisyyspäivää Supossa tuskin saadaan aikaan mitään henkilökunnan pikkujouluja suurempaa. Siihenkin rahat saatiin ainakin aikoinaan esimerkiksi ylioppilaskunnalta tai joltakin muulta onnettomalta yhteisöltä tarpeettomien ilmoitusten tuotoilla henkilökunnan lehteen.
Julkistetaan kyllä -kerroin on HS:n mukaan 2,55. "Satasen sijoituksella nettoaa vedon toteutuessa 155 euron voittopotin", lehti lausuu.
Hetkinen! Voittopottihan on tietysti 255 euroa, jossa lisäarvoa sijoitukseen kertyy tuo 155 euroa.
Kuka helvetin agentti Hesarissa ehti sen satasen viemään kansalaisjournalistin pivosta?
EDIT klo 11:30. Aamupäivällä Supo ilmoitti julkisuuteen, ettei listaa julkisteta. Rikkaus mielessään elävien rahat on siis syytä sijoittaa tuottavampiin kohteisiin kuin turvallisuuspoliisin tekemisiin tai tekemättä jättämiseen.
keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007
tiistaina, syyskuuta 04, 2007
Katselua ja elvytyksiä
Hirveä nippu katsottavaa vierellä. Ihan erilaista, satunnaista ja kuitenkin niitä jokin yhdistää. Ajattelin urakoida lähipäivinä ainakin nämä: Tannerin tie, Sotapolulla, Yksinteoin, Tuulinen päivä, Vain neljä kertaa, Kansa siirtyy rauhan töihin ja Kainuu 39.
Olen harjoittanut viime päivinä ystävällismielisiä nurkanvaltauksia. Kiitokseni Pagistaan-blogin Katille yhteistyöstä Historian siipien havinat -blogissa ja toiset kiitokset mukana hankkeessa hengessä olleelle Jura Jukolalle. Molempien blogeja kannattaa kyllä seurata säännöllisesti.
Pitkän kirjoitustauon jälkeen olen ajatellut elvyttää hyvin alkaneen mutta sittemmin uuvahtaneen ryhmäblogimme Historian siipien havinat monipuolisesti historiaan erikoistuneeksi blogiksi, jota pidän yksin. Historiaan liittyviä kirjoitus- ja linkkivinkkejä otan mieluusti vastaan.
Vastaavalla tavalla elvytystoimien kohteeksi on otettu Sata ja yksi tarinaa Helsingistä. Sitä päivittelen harvakseltaan, omien intressien ja kirjoitushalujen mukaisesti. Se tarkoittaa ajoittain kiivaammin, ajoittain harvakseltaan.
Sediksen elokuvablogi saa uusia kirjoituksia sitä mukaa kuin niitä kirjoitan päivittäisessä työssäni elokuva-arkistossa. Aivan kaikkia en ole tainnut muistaa sinne lainkaan, mutta suuri osa Orion-esitteistäni on sinne viety. Lisäksi blogissa tiedotetaan elokuva-alan asioista: osa niistä toki laitetaan julki myös tässä blogissa. Eli sekin on täsmäohjattu erikoisblogi.
Olen harjoittanut viime päivinä ystävällismielisiä nurkanvaltauksia. Kiitokseni Pagistaan-blogin Katille yhteistyöstä Historian siipien havinat -blogissa ja toiset kiitokset mukana hankkeessa hengessä olleelle Jura Jukolalle. Molempien blogeja kannattaa kyllä seurata säännöllisesti.
Pitkän kirjoitustauon jälkeen olen ajatellut elvyttää hyvin alkaneen mutta sittemmin uuvahtaneen ryhmäblogimme Historian siipien havinat monipuolisesti historiaan erikoistuneeksi blogiksi, jota pidän yksin. Historiaan liittyviä kirjoitus- ja linkkivinkkejä otan mieluusti vastaan.
Vastaavalla tavalla elvytystoimien kohteeksi on otettu Sata ja yksi tarinaa Helsingistä. Sitä päivittelen harvakseltaan, omien intressien ja kirjoitushalujen mukaisesti. Se tarkoittaa ajoittain kiivaammin, ajoittain harvakseltaan.
Sediksen elokuvablogi saa uusia kirjoituksia sitä mukaa kuin niitä kirjoitan päivittäisessä työssäni elokuva-arkistossa. Aivan kaikkia en ole tainnut muistaa sinne lainkaan, mutta suuri osa Orion-esitteistäni on sinne viety. Lisäksi blogissa tiedotetaan elokuva-alan asioista: osa niistä toki laitetaan julki myös tässä blogissa. Eli sekin on täsmäohjattu erikoisblogi.
maanantaina, syyskuuta 03, 2007
Elokuvatuottajat ja ministeri
Elokuvatuottajat julistivat lakon klo 11 tänään. Ministeri Stefan Wallin julkasi vastineensa 17 minuuttia ennen tuottajien julkilausuman sallittua julkistamisaikaa. Näin nopeaa on politiikka vai onko kyse jo sodasta?
Päätelkää itse. Ohessa lausumat:
ELOKUVATUOTTAJIEN JULKILAUSUMA
Me, allekirjoittaneet kotimaisten näytelmäelokuvien tuottajat julistamme tästä hetkestä alkaen tuotantosulun, joka koskee vireillä olevia elokuvahankkeitamme.
Ryhdymme lakkoon viime kädessä siksi, että kulttuuriministeri Stefan Wallin ei ole pitänyt lupaustaan.
Nykyisen hallituskauden alussa elokuvaväki uskoi kymmenen vuoden piinan hellittävän, koska hallitusohjelmassa elokuva mainittiin erikseen painopistealueena. Lisää uskoa valoi kulttuuriministerin kesäkuinen lupaus 1,2 miljoonan lisärahasta ensi vuodelle.
Iloa ei kestänyt pitkään. Nyt, pari kuukautta myöhemmin, elokuvan valtiontuki veikkausvoittovaroista on ensi vuoden budjetissa täsmälleen sama kuin tänä vuonna: kasvua luvatun kahdeksan prosentin sijasta nolla.
Erityisen tyhmää sanansyöminen on koska yhden elokuvan tekemiseen käytetyt rahat tuottavat valtiolle pääsylippujen ja palkkojen verotuloina jopa kaksinkertaisen summan. Voiko kukaan siis väittää, että elokuvan tukeminen sisältää riskejä valtiontaloudelle?
Haluamme kiinnittää huomiota siihen, että yksittäisen elokuvan saama maksimituki ei ole noussut kymmeneen vuoteen. Kuitenkin samassa ajassa tuotantokustannukset ovat kaksinkertaistuneet.
Jos valtio jatkaa lyhytnäköistä elokuvapolitiikkaansa, niin millaisia elokuvia se haluaa meidän tuottavan? Joka vuosi kymmenkunta kompromisseihin tyytyvää elokuvaa, joiden aiheet on valittu isojen katsojalukujen toivossa?
Olemme hyvinkin kiukkuisia siitä, että elokuvan nollalisän rinnalla on Kansallisoopperan saama lisämiljoona. Se on toki vain pisara valtion ja kuntien oopperalle antamassa noin 50 miljoonan euron tukipaketissa. Siihen verrattuna elokuvan 13,5 miljoonaa tuntuu loukkaukselta.
Harmittaa meitä sekin, että valtio tukee jokaista Kansallisoopperan pääsylippua 160 eurolla eli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin elokuvalippua.
Kymmenen vuoden aikana kotimainen elokuva on kerännyt 15 – 25 prosentin osuuden elokuvakatsojista. Siitä olemme ylpeitä. Meillä olisi enemmänkin annettavaa, mutta eikö ole kohtuutonta että yksi elokuva tarvitsee keskimäärin 150 000 myytyä pääsylippua päästäkseen nollatulokseen? Tällöin kaikki tavanomaiset rahoituslähteet ja tukimuodot ovat käytössä eli kyse on tuottajan riskistä.
Lappuhan olisi ollut luukulla jo pitkään, jos olisimme olleet avuttomia rahapulan edessä. Olemme oppineet hakemaan lisärahaa kovalla työllä ja ammattitaidolla. Siinä missä Kansallisooppera hankkii markkinarahaa 500 000 euroa, pitkän elokuvan tuottajat keräävät joka vuosi kymmenkertaisen määrän (5 miljoonaa) yhteistyökumppaneiltaan kotimaisen elokuvan arhaaksi.
Kaivelee tämäkin: kun valtio siirtää lakisääteiset kirjastomäärärahat takaisin valtion budjettiin niin kuin oikein on, niin se käyttää veikkausvaroja vastaaviin lakisääteisiin menoihin eli teattereiden ja orkestereiden valtionosuuksiin. Jos nämäkin rahat olisivat valtion muussa budjetissa, niin veikkausvaroista riittäisi meille ja muille ihan hyvin.
Me allekirjoittaneet olemme keskenämme sopineet, että emme ryhdy uusiin elokuvahankkeisiin ennen kuin kulttuuriministeri lunastaa lupauksensa ja elokuva saa jo ensi vuodeksi 1,2 miljoonan lisäyksen.
Mielenosoituksemme ei kohdistu elokuvasäätiöön, levittäjiin, elokuvateattereihin eikä varsinkaan katsojiin. Siksi lupaamme saattaa tämän vuoden tuen avulla tehdyt elokuvat suuren yleisön nähtäväksi.
Entä jos lisärahaa ei tule? Siinä tapauksessa valtio voi meidän puolestamme siirtää koko ensi vuoden elokuvatuen vaikeuksissaan piehtaroivalle Kansallisoopperalle.
Helsingissä 3. syyskuuta 2007
Aleksi Bardy (Helsinki-filmi), Jörn Donner (Jörn Donner Productions), Jesse Fryckman (Bronson Club), Matti Halonen (FS Film), Jarkko Hentula (Juonifilmi), Riina Hyytiä (Filmiteollisuus), Petri Jokiranta, Tero Kaukomaa (Blind Spot Pictures), Aki Kaurismäki (Sputnik), Timo Koivusalo (Artista Filmi), Nina Koljonen (Fantasiafilmi), Johannes Lassila (Also Starring), Peter Lindholm (Petfi lms), Jenni Lähteenmäki (Suomen Filmiteollisuus SF), Auli Mantila (DO fi lms), Ilkka Matila (MRP Matila Röhr Productions), Ilkka Mertsola (Sputnik), Kai Nordberg (Making Movies), Claes Olsson (Kinoproduction), Liisa Penttilä (Edith fi lm), Mika Ritalahti (Silva Mysterium), Harri Räty (Lasihelmi Filmi), Marko Röhr (MRP Matila Röhr Productions), Lasse Saarinen (Kinotar), Satu Sadinkangas (Suomen Filmiteollisuus SF), Rimbo Salomaa (Kinotar), Markus Selin (Solar Films), Juha Wuolijoki (Snapper Films) .
Ja opetusministeriö vastasi 17 minuuttia ennen kuin elokuvatuottajien ilmoitus oli edes julkinen:
3.9. HETI JULKAISTAVISSA
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin elokuvan rahoituksesta
Suomen Filmikamarin 31.8.2007 julkaiseman tiedotustilaisuuskutsun ja kotimaisten elokuvatuottajien 3.9.2007 pitämän tiedotustilaisuuden johdosta kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin lausuu seuraavaa liittyen elokuvan rahoitukseen ja valtion ensi vuoden talousarvioesitykseen:
Tapaamisessa Suomen elokuvasäätiön johdon kanssa viime kesäkuussa ilmaisin vahvan tukeni Audiovisuaalisen politiikan linjat -ohjelman mukaiseen elokuvarahoituksen tason kasvattamiseen.
Julkisuudessa mainittu 1,2 miljoonan euron korotustarve on varmasti vähintäänkin se taso joka olisi tarvittu. Se onkin ollut minun tavoitteeni.
Kesäkuussa veikkausvoittovaramomentin tarkka pelivara ei ollut vielä tiedossa. Tiedossa kuitenkin oli, että momentin jakovara tulee olemaan pieni uusien menokohteiden tultua veikkausvoittovarojen piiriin.
Elokuvataiteen edistämisen määrärahaa on vuodesta 2000 lähtien nostettu reippaasti. Tänä vuonna käytössä on 17 680 000 euroa. Kokonaismäärärahat ovat vuoden 2000 tasoon nähden nousseet lähes 62 prosenttia, yhteensä 6,7 miljoonaa euroa. Tästä summasta elokuvatuotannon määrärahojen kasvu vastaavana aikana on ollut 63,5 prosenttia, yhteensä lähes 4,7 miljoonaa euroa.
Vuoden 2008 budjettiesityksen taiteen ja kulttuurin edistämiseen tarkoitetun veikkausvoittovaramomentin pelivara on niukka. Kaikkia kulttuurin ja eri taiteenalojen tarpeita on tarkasteltava oikeudenmukaisesti. Vuoden 2008 talousarvioesityksessä yhdenkään edunsaajan määrärahaa ei vähennetä.
Opetusministeriö ei ole vielä vahvistanut veikkausvoittovaramomentin sisäistä jakosuunnitelmaa vuoden 2008 osalta. Valtion talousarvioehdotuksen valmistuttua käyn myönteisessä hengessä läpi elokuvarahoituksen korottamismahdollisuuksia.
Opetusministeriössä on selkeä ajatus siitä, miten suomalaisen elokuvan rahoitusta tullaan vaalikauden aikana kehittämään hallitusohjelman kirjausta myötäilevällä tavalla. Johtopäätöksiä ei kannata tehdä vielä, eikä missään tapauksessa hallituksen ensimmäisen budjetin perusteella. Vaalikausi kestää neljä vuotta.
Suurin vahinko elokuvatuotannon ja elokuvakulttuurin jatkuvuuden kannalta syntyy, jos tuottajat lopettavat tuottamisen. Rahoitusta ei myönnetä painostuksen tuloksena vaan korkealuokkaisen suomalaisen elokuvatuotannon tukemiseksi.
Päätelkää itse. Ohessa lausumat:
ELOKUVATUOTTAJIEN JULKILAUSUMA
Me, allekirjoittaneet kotimaisten näytelmäelokuvien tuottajat julistamme tästä hetkestä alkaen tuotantosulun, joka koskee vireillä olevia elokuvahankkeitamme.
Ryhdymme lakkoon viime kädessä siksi, että kulttuuriministeri Stefan Wallin ei ole pitänyt lupaustaan.
Nykyisen hallituskauden alussa elokuvaväki uskoi kymmenen vuoden piinan hellittävän, koska hallitusohjelmassa elokuva mainittiin erikseen painopistealueena. Lisää uskoa valoi kulttuuriministerin kesäkuinen lupaus 1,2 miljoonan lisärahasta ensi vuodelle.
Iloa ei kestänyt pitkään. Nyt, pari kuukautta myöhemmin, elokuvan valtiontuki veikkausvoittovaroista on ensi vuoden budjetissa täsmälleen sama kuin tänä vuonna: kasvua luvatun kahdeksan prosentin sijasta nolla.
Erityisen tyhmää sanansyöminen on koska yhden elokuvan tekemiseen käytetyt rahat tuottavat valtiolle pääsylippujen ja palkkojen verotuloina jopa kaksinkertaisen summan. Voiko kukaan siis väittää, että elokuvan tukeminen sisältää riskejä valtiontaloudelle?
Haluamme kiinnittää huomiota siihen, että yksittäisen elokuvan saama maksimituki ei ole noussut kymmeneen vuoteen. Kuitenkin samassa ajassa tuotantokustannukset ovat kaksinkertaistuneet.
Jos valtio jatkaa lyhytnäköistä elokuvapolitiikkaansa, niin millaisia elokuvia se haluaa meidän tuottavan? Joka vuosi kymmenkunta kompromisseihin tyytyvää elokuvaa, joiden aiheet on valittu isojen katsojalukujen toivossa?
Olemme hyvinkin kiukkuisia siitä, että elokuvan nollalisän rinnalla on Kansallisoopperan saama lisämiljoona. Se on toki vain pisara valtion ja kuntien oopperalle antamassa noin 50 miljoonan euron tukipaketissa. Siihen verrattuna elokuvan 13,5 miljoonaa tuntuu loukkaukselta.
Harmittaa meitä sekin, että valtio tukee jokaista Kansallisoopperan pääsylippua 160 eurolla eli kaksikymmentä kertaa enemmän kuin elokuvalippua.
Kymmenen vuoden aikana kotimainen elokuva on kerännyt 15 – 25 prosentin osuuden elokuvakatsojista. Siitä olemme ylpeitä. Meillä olisi enemmänkin annettavaa, mutta eikö ole kohtuutonta että yksi elokuva tarvitsee keskimäärin 150 000 myytyä pääsylippua päästäkseen nollatulokseen? Tällöin kaikki tavanomaiset rahoituslähteet ja tukimuodot ovat käytössä eli kyse on tuottajan riskistä.
Lappuhan olisi ollut luukulla jo pitkään, jos olisimme olleet avuttomia rahapulan edessä. Olemme oppineet hakemaan lisärahaa kovalla työllä ja ammattitaidolla. Siinä missä Kansallisooppera hankkii markkinarahaa 500 000 euroa, pitkän elokuvan tuottajat keräävät joka vuosi kymmenkertaisen määrän (5 miljoonaa) yhteistyökumppaneiltaan kotimaisen elokuvan arhaaksi.
Kaivelee tämäkin: kun valtio siirtää lakisääteiset kirjastomäärärahat takaisin valtion budjettiin niin kuin oikein on, niin se käyttää veikkausvaroja vastaaviin lakisääteisiin menoihin eli teattereiden ja orkestereiden valtionosuuksiin. Jos nämäkin rahat olisivat valtion muussa budjetissa, niin veikkausvaroista riittäisi meille ja muille ihan hyvin.
Me allekirjoittaneet olemme keskenämme sopineet, että emme ryhdy uusiin elokuvahankkeisiin ennen kuin kulttuuriministeri lunastaa lupauksensa ja elokuva saa jo ensi vuodeksi 1,2 miljoonan lisäyksen.
Mielenosoituksemme ei kohdistu elokuvasäätiöön, levittäjiin, elokuvateattereihin eikä varsinkaan katsojiin. Siksi lupaamme saattaa tämän vuoden tuen avulla tehdyt elokuvat suuren yleisön nähtäväksi.
Entä jos lisärahaa ei tule? Siinä tapauksessa valtio voi meidän puolestamme siirtää koko ensi vuoden elokuvatuen vaikeuksissaan piehtaroivalle Kansallisoopperalle.
Helsingissä 3. syyskuuta 2007
Aleksi Bardy (Helsinki-filmi), Jörn Donner (Jörn Donner Productions), Jesse Fryckman (Bronson Club), Matti Halonen (FS Film), Jarkko Hentula (Juonifilmi), Riina Hyytiä (Filmiteollisuus), Petri Jokiranta, Tero Kaukomaa (Blind Spot Pictures), Aki Kaurismäki (Sputnik), Timo Koivusalo (Artista Filmi), Nina Koljonen (Fantasiafilmi), Johannes Lassila (Also Starring), Peter Lindholm (Petfi lms), Jenni Lähteenmäki (Suomen Filmiteollisuus SF), Auli Mantila (DO fi lms), Ilkka Matila (MRP Matila Röhr Productions), Ilkka Mertsola (Sputnik), Kai Nordberg (Making Movies), Claes Olsson (Kinoproduction), Liisa Penttilä (Edith fi lm), Mika Ritalahti (Silva Mysterium), Harri Räty (Lasihelmi Filmi), Marko Röhr (MRP Matila Röhr Productions), Lasse Saarinen (Kinotar), Satu Sadinkangas (Suomen Filmiteollisuus SF), Rimbo Salomaa (Kinotar), Markus Selin (Solar Films), Juha Wuolijoki (Snapper Films) .
Ja opetusministeriö vastasi 17 minuuttia ennen kuin elokuvatuottajien ilmoitus oli edes julkinen:
3.9. HETI JULKAISTAVISSA
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin elokuvan rahoituksesta
Suomen Filmikamarin 31.8.2007 julkaiseman tiedotustilaisuuskutsun ja kotimaisten elokuvatuottajien 3.9.2007 pitämän tiedotustilaisuuden johdosta kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin lausuu seuraavaa liittyen elokuvan rahoitukseen ja valtion ensi vuoden talousarvioesitykseen:
Tapaamisessa Suomen elokuvasäätiön johdon kanssa viime kesäkuussa ilmaisin vahvan tukeni Audiovisuaalisen politiikan linjat -ohjelman mukaiseen elokuvarahoituksen tason kasvattamiseen.
Julkisuudessa mainittu 1,2 miljoonan euron korotustarve on varmasti vähintäänkin se taso joka olisi tarvittu. Se onkin ollut minun tavoitteeni.
Kesäkuussa veikkausvoittovaramomentin tarkka pelivara ei ollut vielä tiedossa. Tiedossa kuitenkin oli, että momentin jakovara tulee olemaan pieni uusien menokohteiden tultua veikkausvoittovarojen piiriin.
Elokuvataiteen edistämisen määrärahaa on vuodesta 2000 lähtien nostettu reippaasti. Tänä vuonna käytössä on 17 680 000 euroa. Kokonaismäärärahat ovat vuoden 2000 tasoon nähden nousseet lähes 62 prosenttia, yhteensä 6,7 miljoonaa euroa. Tästä summasta elokuvatuotannon määrärahojen kasvu vastaavana aikana on ollut 63,5 prosenttia, yhteensä lähes 4,7 miljoonaa euroa.
Vuoden 2008 budjettiesityksen taiteen ja kulttuurin edistämiseen tarkoitetun veikkausvoittovaramomentin pelivara on niukka. Kaikkia kulttuurin ja eri taiteenalojen tarpeita on tarkasteltava oikeudenmukaisesti. Vuoden 2008 talousarvioesityksessä yhdenkään edunsaajan määrärahaa ei vähennetä.
Opetusministeriö ei ole vielä vahvistanut veikkausvoittovaramomentin sisäistä jakosuunnitelmaa vuoden 2008 osalta. Valtion talousarvioehdotuksen valmistuttua käyn myönteisessä hengessä läpi elokuvarahoituksen korottamismahdollisuuksia.
Opetusministeriössä on selkeä ajatus siitä, miten suomalaisen elokuvan rahoitusta tullaan vaalikauden aikana kehittämään hallitusohjelman kirjausta myötäilevällä tavalla. Johtopäätöksiä ei kannata tehdä vielä, eikä missään tapauksessa hallituksen ensimmäisen budjetin perusteella. Vaalikausi kestää neljä vuotta.
Suurin vahinko elokuvatuotannon ja elokuvakulttuurin jatkuvuuden kannalta syntyy, jos tuottajat lopettavat tuottamisen. Rahoitusta ei myönnetä painostuksen tuloksena vaan korkealuokkaisen suomalaisen elokuvatuotannon tukemiseksi.
Sota-arkisto avautuu
Arkistoissa työskenteleminen on eri paikoissa erilaista. Keskeinen ero on luetteloissa. Jos käytössä on hyvin järjestetty luettelo, voi yksittäinen tutkijakin onnistua tekemään järjestelmällistä työtä ja saada aikaan jotakin yllättävääkin. Yllättävät asiat ovat järjestelmällisenkin arkistotyön suola historioitsijalle.
Voisi esimerkiksi olettaa, että Saksassa asiat olisivat hyvin. Järjestelmällinen kansa ja meininki. Millään muulla kielellä "järjestys olla pitää" ei kuulosta niin iskevältä.
Mutta mitä vielä. Arkistojen annit ovat varsin epämääräisiä. Penkoessani aikanaan Ufa-yhtymän arkistoja huomasin, että ne oli mapitettu satunnaisessa järjestyksessä.
Ollaksesi varma, että saat olennaisen, sinun piti käydä läpi kaikki. Siihen menee muutama vuosi. Vuoden 1925 paperia seurasi jotakin 1960-luvulta. Pidä siinä sitten asiat järjestyksessä itse.
Suomessa samanlainen tunne oli joskus vajaa neljännevuosisata sitten sota-arkistossa. Sait mitä sait, ja kaikki henkilökunnan avustamana. Luettelot olivat lukkojen takana. Aina joskus tuli tunne, että henkilökunta ei kertonut kaikkea. Niin kuin ei kertonutkaan.
Eivät ole enää lukkojen takana. Tästä päivästä lähtien sota-arkiston luetteloita voi selata netissä. Jopa nettisivut ovat erinomaisen selkeät. Hatun nosto.
Linjanmuutos liittyy epäilemättä siihen, että sota-arkisto liitetään arkistolaitokseen ensi vuoden alusta. Puolustusministeriö ja opetusministeriö allekirjoittivat 13. maaliskuuta 2007 aiesopimuksen Sota-arkiston liittämisestä arkistolaitokseen 1.1.2008. Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto osallistuivat suunnitteluun.
Päätöksen päiväys on symbolisesti kiintoisa. Talvisota loppui 13. maaliskuuta 1940.
Asiaa koskevan virastokielisen tiedotteen mukaan: "Toimintojen yhdistäminen on osa puolustusvoimien tukitoimintojen uudelleen järjestämistä tilaaja-tuottajamallin pohjalta. Arkistolaitos on opetusministeriön hallinnonalaan kuuluva laitos, joka koostuu Kansallisarkistosta ja seitsemästä piirihallintoviranomaisena toimivasta maakunta-arkistosta. Arkistolaitoksen tehtävänä on ohjata valtion viranomaisten arkistotointa, huolehtia sen kehittämiseen liittyvästä tutkimuksesta ja koulutuksesta sekä säilyttää valtion virastojen pysyvästi säilytettävät asiakirjat. Kansallisarkisto sijaitsee Helsingissä ja maakunta-arkistot Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Oulussa, Turussa sekä Vaasassa."
Voisi esimerkiksi olettaa, että Saksassa asiat olisivat hyvin. Järjestelmällinen kansa ja meininki. Millään muulla kielellä "järjestys olla pitää" ei kuulosta niin iskevältä.
Mutta mitä vielä. Arkistojen annit ovat varsin epämääräisiä. Penkoessani aikanaan Ufa-yhtymän arkistoja huomasin, että ne oli mapitettu satunnaisessa järjestyksessä.
Ollaksesi varma, että saat olennaisen, sinun piti käydä läpi kaikki. Siihen menee muutama vuosi. Vuoden 1925 paperia seurasi jotakin 1960-luvulta. Pidä siinä sitten asiat järjestyksessä itse.
Suomessa samanlainen tunne oli joskus vajaa neljännevuosisata sitten sota-arkistossa. Sait mitä sait, ja kaikki henkilökunnan avustamana. Luettelot olivat lukkojen takana. Aina joskus tuli tunne, että henkilökunta ei kertonut kaikkea. Niin kuin ei kertonutkaan.
Eivät ole enää lukkojen takana. Tästä päivästä lähtien sota-arkiston luetteloita voi selata netissä. Jopa nettisivut ovat erinomaisen selkeät. Hatun nosto.
Linjanmuutos liittyy epäilemättä siihen, että sota-arkisto liitetään arkistolaitokseen ensi vuoden alusta. Puolustusministeriö ja opetusministeriö allekirjoittivat 13. maaliskuuta 2007 aiesopimuksen Sota-arkiston liittämisestä arkistolaitokseen 1.1.2008. Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto osallistuivat suunnitteluun.
Päätöksen päiväys on symbolisesti kiintoisa. Talvisota loppui 13. maaliskuuta 1940.
Asiaa koskevan virastokielisen tiedotteen mukaan: "Toimintojen yhdistäminen on osa puolustusvoimien tukitoimintojen uudelleen järjestämistä tilaaja-tuottajamallin pohjalta. Arkistolaitos on opetusministeriön hallinnonalaan kuuluva laitos, joka koostuu Kansallisarkistosta ja seitsemästä piirihallintoviranomaisena toimivasta maakunta-arkistosta. Arkistolaitoksen tehtävänä on ohjata valtion viranomaisten arkistotointa, huolehtia sen kehittämiseen liittyvästä tutkimuksesta ja koulutuksesta sekä säilyttää valtion virastojen pysyvästi säilytettävät asiakirjat. Kansallisarkisto sijaitsee Helsingissä ja maakunta-arkistot Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Oulussa, Turussa sekä Vaasassa."
sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007
Tulihan se siten
Tero Pitkämäki voitti keihäskullan, kuten olin veikannut.
Tulos on yksi kisojen parhaista. Penkkiurheilijan huippuhetkiä!
Tulos on yksi kisojen parhaista. Penkkiurheilijan huippuhetkiä!
Matkalla maineeseen
Elämässä sattuu aina tilaisuuksia, jotka muodostuvat legendaarisiksi. Asuessani Tukholman liepeillä reilu neljännesvuosisata sitten - tarkalleen vuonna 1981 - istuin jälleen kerran Operakällarenin lähellä Kungsträdgårdenissa.
Oli kaunis kesäilta ja minulla on mukanani kitara. Ympärille kerääntyi pari muutakin illanviettäjää, kaikilla erinäisiä eväitä mukana.
Paikalle saapui sitten neljä nuorta, ja yksi heistä pyysi kitaraa lainaksi. Soittelimme ja lauloimme vuorotellen ja vähitellen jengiä alkoi kerääntyä satapäiseksi poppooksi. Ihmettelin sitä vieressä istuvalle suomalaistytölle, joka oli tarttunut matkaan rautatieasemalta. Olin luvannut, että minun seurassani aina tapahtuu, eikä aika käy pitkäksi.
Tyttö melkein kauhistui sitä etten tuntenut kavereita. Sanoin, että en minä tiedä keitä ne ovat, mutta tullessaan sanoivat, että olivat olleet tekemässä elokuvaa.
No, kyse oli Ruotsin silloin suosituimmasta bändistä, nimeltään Gyllene Tider. Kaveri, jonka kanssa vuorotellen lauleskelimme oli Per Gessle. Hänhän oli mukana Marie Fredrikssonin kanssa Roxette-yhtyeessä, joka sentään sai singlensä neljä kertaa Amerikan Top-100 -listan ykköseksi vuosina 1989-91. [Tuo linkattu suomenkielinen Wikipedia-artikkeli kertoo todella omituisia ja ei-paikkaansapitäviä juttuja tästä Amerikan menestyksestä]
Elämän varrella olen tietysti tavannut monia elokuvakuuluisuuksia kaikkialta maailmassa, mutta vasta nyt huomasin, että ensimmäinen tuttu on noussut youtube-ykköseksi. Se on tietysti Gregorius-nimellä esiintynyt Esko Nick, jonka olen oppinut tuntemaan kymmeninä Vanhan kuppila-iltoina Egonina, Suomen eniten Einsteinia muistuttavana mukavana miehenä.
Videolla tanssii myös Jari Samulinin tanssiryhmä. Ihan ventovieras ei ole hänkään, sillä olemme tavanneet tänä vuonna parikin kertaa, kun olemme lauleskelleet karaokea samoissa ympyröissä. Olen tavannut vain harvoja itseäni vanhempia Jari-nimisiä. Mahdollista se olisi toki useamminkin, sillä Jalmari Finne keksi nimen jo vuonna 1939.
Vaikka tämä hupaisa N.M.K.Y on viime aikoina linkattu moneen blogiin, laitetaan se vielä kerran näytille. Se lienee jatkuvasti You Tuben eniten soitettuja kappaleita ja tutkijoiden mukaan kävi jopa ykkösenä eli se on ollut maailman suosituinta katseluviihdettä. Ei hullumpaa!
Oli kaunis kesäilta ja minulla on mukanani kitara. Ympärille kerääntyi pari muutakin illanviettäjää, kaikilla erinäisiä eväitä mukana.
Paikalle saapui sitten neljä nuorta, ja yksi heistä pyysi kitaraa lainaksi. Soittelimme ja lauloimme vuorotellen ja vähitellen jengiä alkoi kerääntyä satapäiseksi poppooksi. Ihmettelin sitä vieressä istuvalle suomalaistytölle, joka oli tarttunut matkaan rautatieasemalta. Olin luvannut, että minun seurassani aina tapahtuu, eikä aika käy pitkäksi.
Tyttö melkein kauhistui sitä etten tuntenut kavereita. Sanoin, että en minä tiedä keitä ne ovat, mutta tullessaan sanoivat, että olivat olleet tekemässä elokuvaa.
No, kyse oli Ruotsin silloin suosituimmasta bändistä, nimeltään Gyllene Tider. Kaveri, jonka kanssa vuorotellen lauleskelimme oli Per Gessle. Hänhän oli mukana Marie Fredrikssonin kanssa Roxette-yhtyeessä, joka sentään sai singlensä neljä kertaa Amerikan Top-100 -listan ykköseksi vuosina 1989-91. [Tuo linkattu suomenkielinen Wikipedia-artikkeli kertoo todella omituisia ja ei-paikkaansapitäviä juttuja tästä Amerikan menestyksestä]
Elämän varrella olen tietysti tavannut monia elokuvakuuluisuuksia kaikkialta maailmassa, mutta vasta nyt huomasin, että ensimmäinen tuttu on noussut youtube-ykköseksi. Se on tietysti Gregorius-nimellä esiintynyt Esko Nick, jonka olen oppinut tuntemaan kymmeninä Vanhan kuppila-iltoina Egonina, Suomen eniten Einsteinia muistuttavana mukavana miehenä.
Videolla tanssii myös Jari Samulinin tanssiryhmä. Ihan ventovieras ei ole hänkään, sillä olemme tavanneet tänä vuonna parikin kertaa, kun olemme lauleskelleet karaokea samoissa ympyröissä. Olen tavannut vain harvoja itseäni vanhempia Jari-nimisiä. Mahdollista se olisi toki useamminkin, sillä Jalmari Finne keksi nimen jo vuonna 1939.
Vaikka tämä hupaisa N.M.K.Y on viime aikoina linkattu moneen blogiin, laitetaan se vielä kerran näytille. Se lienee jatkuvasti You Tuben eniten soitettuja kappaleita ja tutkijoiden mukaan kävi jopa ykkösenä eli se on ollut maailman suosituinta katseluviihdettä. Ei hullumpaa!
lauantaina, syyskuuta 01, 2007
Googletuksen ihmeitä
Googlettaminen on kivaa. Uskomattomin löytö oli Romanian sotilasaikakauslehden juttu, jossa jo eläköitynyt kenraalimajuri Mihai Floca kertoo suomalaisista sotaelokuvista.
Muistan kyllä tavanneeni kenraalin heti sen jälkeen, kun olin pitänyt esitykseni, jolla avattiin suomalaisen sotaelokuvan päivät Bukarestissa jokunen vuosi sitten. Hän sanoi tekevänsä juttua ja pyysi tarkentamaan pari asiaa. Taisin antaa hänelle koko kirjallisen tuotteeni.
Nyt kun sitten saisi tietää, mitä minä olen sanonut.
"Dupa cum sublinia Jari Sedergren, specialist la Arhiva Finlandeza de Filme, este "un exemplu de film de razboi traditional, dar care beneficiaza de noile posibilitati ale artei cinematografice. Pelicula este admirabila in design-ul si perspectiva sa autentica si arata cum 2.000 de recruti finlandezi pot «fi schimbati» in soldati rusi care coboara pantele in fuga spre pozitiile finlandeze. Imaginile realiste si chiar documentare au fost scopul regizorului acestui spectacol". Un spectacol cutremurator al mortii, completam noi, pentru ca timp de 105 zile, cat a durat "razboiul de iarna", mica oaste finlandeza a tocat sistematic masiva forta invadatoare.
Spectatorul avizat percepe cu usurinta superioritatea calitativa a micii puteri, realizand cum a fost posibila aceasta performanta, care a uluit lumea.
*Trupele de acoperire si armata de campanie si-au ocupat dispozitivele de aparare la timp si in ordine. "Se putea aproape pretinde ca noi castigasem prima mansa – avea sa scrie maresalul Mannerheim – deoarece vreme de patru-sase saptamani, fusesem capabili sa completam formarea si echiparea trupelor si sa le familiarizam cu terenul, extinzand lucrarile de fortificatii, pregatind distrugerile si stabilind campurile minate".
*Indrazneala in conceptie si vointa comandantilor, rezistenta si spiritul de sacrificiu ale luptatorilor constituie factorii decisivi prin care finlandezii au contracarat superioritatea zdrobitoare a adversarului. De la soldat la comandant, eroii filmului lupta pana la limita extrema a rezistentei umane.
*Pentru a reduce eficienta aviatiei sovietice, care domina spatiul aerian, tot traficul rutier si feroviar, ca si schimbarile de dispozitive se efectuau noaptea."
Toinen löytö oli Ilkka Ruohosen artikkeli Surrealist Sensibility in Ethnographic Documentaries
(Visual Anthropology Review Spring 2007, Vol. 23, No. 1, pp. 64-68), jossa on ilmeisesti viitattu johonkin tekstiini, koskapa nimihakuni siihen linkkasi. Ilman googletusta en olisi varmaankaan älynnyt tuota artikkelia lukea: pdf maksaisi 12 dollaria, joten matkaa kirjastoon se tietää.
Muistan kyllä tavanneeni kenraalin heti sen jälkeen, kun olin pitänyt esitykseni, jolla avattiin suomalaisen sotaelokuvan päivät Bukarestissa jokunen vuosi sitten. Hän sanoi tekevänsä juttua ja pyysi tarkentamaan pari asiaa. Taisin antaa hänelle koko kirjallisen tuotteeni.
Nyt kun sitten saisi tietää, mitä minä olen sanonut.
"Dupa cum sublinia Jari Sedergren, specialist la Arhiva Finlandeza de Filme, este "un exemplu de film de razboi traditional, dar care beneficiaza de noile posibilitati ale artei cinematografice. Pelicula este admirabila in design-ul si perspectiva sa autentica si arata cum 2.000 de recruti finlandezi pot «fi schimbati» in soldati rusi care coboara pantele in fuga spre pozitiile finlandeze. Imaginile realiste si chiar documentare au fost scopul regizorului acestui spectacol". Un spectacol cutremurator al mortii, completam noi, pentru ca timp de 105 zile, cat a durat "razboiul de iarna", mica oaste finlandeza a tocat sistematic masiva forta invadatoare.
Spectatorul avizat percepe cu usurinta superioritatea calitativa a micii puteri, realizand cum a fost posibila aceasta performanta, care a uluit lumea.
*Trupele de acoperire si armata de campanie si-au ocupat dispozitivele de aparare la timp si in ordine. "Se putea aproape pretinde ca noi castigasem prima mansa – avea sa scrie maresalul Mannerheim – deoarece vreme de patru-sase saptamani, fusesem capabili sa completam formarea si echiparea trupelor si sa le familiarizam cu terenul, extinzand lucrarile de fortificatii, pregatind distrugerile si stabilind campurile minate".
*Indrazneala in conceptie si vointa comandantilor, rezistenta si spiritul de sacrificiu ale luptatorilor constituie factorii decisivi prin care finlandezii au contracarat superioritatea zdrobitoare a adversarului. De la soldat la comandant, eroii filmului lupta pana la limita extrema a rezistentei umane.
*Pentru a reduce eficienta aviatiei sovietice, care domina spatiul aerian, tot traficul rutier si feroviar, ca si schimbarile de dispozitive se efectuau noaptea."
Toinen löytö oli Ilkka Ruohosen artikkeli Surrealist Sensibility in Ethnographic Documentaries
(Visual Anthropology Review Spring 2007, Vol. 23, No. 1, pp. 64-68), jossa on ilmeisesti viitattu johonkin tekstiini, koskapa nimihakuni siihen linkkasi. Ilman googletusta en olisi varmaankaan älynnyt tuota artikkelia lukea: pdf maksaisi 12 dollaria, joten matkaa kirjastoon se tietää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)