Ganes on jyrä

Syyskuu on aina valtaisa kiihdytyskaista. Tapahtumia, menoja, tekemisiä ja aikeita riittää jokaiselle päivälle.

Eilen kävin katsomassa J. P. Siilin Ganes-leffan. Ganes tarkoittaa edesmennyttä Hurriganes-yhtyettä, jossa vaikuttivat (elokuvan käsittelemänä aikana) rumpali ja päälaulaja Henry "Remu" Aaltonen, basisti ja laulaja Cisse Häkkinen sekä kitaristit Albert Järvinen ja Ile Kallio. Kaikkiaan bändissä on soittanut eri aikoina noin 20 muusikkoa.

Keskipohjanmaa-lehden mukaan Remu on jo kommentoinut eläämäänsä käsittelevää elokuvaa: "Mä ehdotan kymmenen oskarii", olivat hänen ensimmäisiä sanojaan teatterista ulos tultaessa. "Näyttelijöille, puvulle, ohjaukselle, kuvaukselle, musalle." Sehän tekee kaksi per lärvi.

Odotukset eivät olleet korkealla, mutta helpotuksekseni voin onnitella tekijöitä. Elokuva on yksinkertaisesti hyvä ja toimiva, kun sitä ei ala yksityiskohtaisesti riepotella, niin kuin meillä nuorilla vihaisilla miehillä on tapana.

Jos jotakin, Ganes on Remu-elokuva. Onko se peräti bio-pic? Tarkoin lasketuilla pituuksilla esitetty musiikki kulkee hyvin. Sen tuottanut Tipi Tuovinen opetti minulle aikoinaaan kitaran käsittelyä ja olemmepa yhden kerran 1970-luvun puolessa välissä esiintyneet virallisesti samassa bändissä Kajaanin torilla! Olin tuuraamassa sairastunutta kitaristia ja tunsin yhtyeen laulut hyvin, joten sain armon tuntea keikkajännitystä. Olin varmaan jo silloin viisitoista täyttänyt.

Omiin korviini elokuvan kitarasoundi kuulosti hieman enemmän Ileltä kuin Alpulta. Sallittakoon se, sillä Alppua ei ole helppo jäljitellä. Elokuvan bändin jyrä oli erinomainen. Hurriganes on keikoille luotu jyräbändi.

Elokuvan juoni ei ole vahvuudella pilattu, mutta ainakin minun ikäiselleni sen peruskuviot ovat tuttuja. Se voidaan tiivistää Remun nousuun ryysyistä rikkauksiin. Tarina päättyy huipulle, mikä on pelkästään hyvä asia. Eikä elokuva ei tippunut katuojaan kertaakaan. Sivujuoni Remun ja poliisin ongelmallisesta suhteesta voidaan tulkita välttämättömäksi pahaksi, sillä siinä ei nyansseja liikaa ole eikä sen huumorikaan minuun vedonnut.

Mutta Remun kielen rikkaus on tavoitettu aika mukavasti. Anakronismejakaan ("hopi, hopi") ei ole paljon. Product placement tietysti tuottaa muutamia...

Teknisesti tv-sarja Käenpesästä ja Riisutun miehen käsittelijänä tunnetun Antero Arjatsalon käsikirjoitus on toimiva. Dokumenttiaineistoa on käytetty erinomaisen taitavasti elokuvan alussa ja lopussa. Ken sen keksi, saa hatunnoston minulta.

Ganes on myös lavastukseltaan, puvustukseltaan ja tunnelmaltaan aidon tuntuinen epookki olematta tunkkainen. 1970-luvulla oli tunkkaista. Minulla on semmoinen muistikuva, että silloin elämä oli mustavalkoista. Värit ilmaantuivat maailmaan vasta vähän myöhemmin.

Tuottaja Aleksi Bardy voi olla tyytyväinen, sillä elokuva tulee olemaan yleisömenestys. Sanokaa minun sanoneen ekana.

Illalla kävin sitten puhumassa Kansaneläkelaitoksen Filmi-Kela -seminaarissa yhtenä neljästä. Paikalla hieman vajaa sata ihmistä. Muut olivat tällä kertaa parempia kuin minä, joka olin omasta mielestäni sekava, mutta kun olin ensin esillä, ei haukotuksia sentään näkynyt.

Minua hieman arastutti ottaa esille monia Oprissa näkemiäni piirteitä, sillä arvasin muiden miettineen samoja juttuja. Mutta en halunnut jäädä ihan vain elokuvahistorialliseksi kommentoijaksi, joten poimiskelin erinäisiä teemoja sieltä täältä elokuvan sisällöstä. Ja katso, samoja juttujahan me kommentoijat olimme miettineet.

Toivottavasti se, että oma metodini oli erilainen - olin lukenut Kyllikki Mäntylän näytelmän ja vertailin näytelmän painotuksia elokuvan painotuksiin - toi katsojille jotakin. Oleellista oli (yleisellä tasolla), että elokuvan käsikirjoitus mielestäni lievensi kirjailijan yhteiskuntakriittisiä painotuksia. Osin tämä johtuu elokuvateknisistä syistä - sivujuonia ja -polkuja ja tekstiä on karsittava - osin varmasti elokuvan tekemisen taustalla olevista ihmisistä ja instituutioista. Suomalaisen yhteiskunnan instituutioille - esim. kunnalliskodille, vanhusten hoidolle - haluttiin antaa tunnustusta, karjalaisevakkojen sopeutumisen haluttiin osoittaa onnistuneen hyvin ja suomalaiset haluttiin osoittaa lopulta suvaitsevaisiksi pieniä erilaisuuksia kohtaan. Konsensus-leffa siis, mutta pienet yksityiskohdat tietysti rikastuttavat tätä yleistä tulkintaa.

Sosiaalipolitiikan asiantuntijat taustoittivat hienosti elokuvan taustoja ja pitivät balanssin elokuvakokemuksen sekä sosiaalipoliittisen tietämyksensä ja myös käytännöllisen kokemuksensa välillä hienosti.

Tänään vuorossa on Petri Kotwican elokuva Musta jää. Siinä kaksi eri-ikäistä naista on kiinnittynyt samaan mieheen. Vanhempi ottaa yhteyden nuorempaan. Sitten tapahtuu jotakin. Psykologinen kolmiodraama odotettavissa.

Illalla on tiedossa lasi viiniä ja patonginpala elokuvasäätiössä. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minut on kutsuttu sinne käymään näissä merkeissä. Viisi vuotta alalla työskennelleenä arkistotyöläisenä sitä ei tietenkään saa. Eikä dokumenttielokuvafestivaalin hallituksen puheenjohtajuuskaan semmoisia. Valtion elokuvalautakunnan jäsenyys, tod. näk. Tai sitten minä olen tyttöjen mielestä hauska jäbä bileissä.