maanantaina, joulukuuta 31, 2007
Horatius, Diderot, Godard, Kaurismäki
En ole koskaan saanut luetuksi Dennis Diderotin Rameaun veljenpoikaa. Kauko Kareen suomentamana ja esipuhettamana vuoden 1970 painos on liimasidokseltaan heikko. Se sivuttuu irti sivuja kääntäessä.
Pariisissa käydessäni pari vuotta sitten kävin katsomassa Godardin ensimmäisiin kuuluvan elokuvan, jossa hän mm. pelleillen "iskee" Luxembourgin puistossa penkillä istuvia naisia. Kotimaisista elokuvista se toi tietysti heti mieleen Mika Kaurismäen esikoisen Valehtelijan, jossa Aki-veli tekee pääroolin.
"Onko hän filosofi vai vitsiniekka, valikoiva aristokraatti vai leventelevä, ryyppyjä ja ateriaa norkoileva boheemi."
Diderot'n Veljenpojan repliikit tulevat päinvastoin kuin Kaurismäellä pitkinä ja maalailevana, mutta karkeanhupaisia, liiottelevia ja vähätteleviä ne kyllä ovat nolemmilla.
Diderot'n (satiirin) vaikutteet tulivat Horatiukselta, jolle vain viisas on vapaa, mutta ajattelematon hupakko aina orja, oman itsensä ja lähimmäisensä orja.
Kun kirja oli lukematta, en tajunnut aiemmin, että Godardin elokuvan asetelma on suoraan Rameaun veljenpojasta. Kauko Kare kuvailee erään teoksen kohtauksen esipuheessa: "Tämä Filosofi eli 'Minä'-Diderot on lähtenyt eräänä päivänä asunnostaan kävelylle Palais Royaliin päin ja istahtanut Argensinin puiston penkille. Hän keskustelee itsensä kanssa politiikasta, rakkaudesta, mausta, taiteesta ja filosofiasta. Hän antaa ajatuksilleen vapan vallan, hänen henkensä seuraa jokaista mielijohdetta ja päähänpälkähdystä 'yhtä joustavasti kuin Allée de Foyn nuoret elostelijat seuraavat kadulla maleksevia naikkosia'. Ja Filosofi päätyy kirpeään itsetoteamukseen: 'Ajatukset, kas ne ovat minun naikkosiani'. Filosofi ei voi tyylisyistä lähteä kehittelemään tätä toteamusta. Mutta sitä kursailettomammin tuon kehittelyn suorittaa 'Hän', Veljenpoika, jonk Filosofi kohtaa Régence-kahvilassa."
Mutta mikä on tuon Godard-elokuvan nimi. Hän oli itse siinä pääosassa.
Pariisissa käydessäni pari vuotta sitten kävin katsomassa Godardin ensimmäisiin kuuluvan elokuvan, jossa hän mm. pelleillen "iskee" Luxembourgin puistossa penkillä istuvia naisia. Kotimaisista elokuvista se toi tietysti heti mieleen Mika Kaurismäen esikoisen Valehtelijan, jossa Aki-veli tekee pääroolin.
"Onko hän filosofi vai vitsiniekka, valikoiva aristokraatti vai leventelevä, ryyppyjä ja ateriaa norkoileva boheemi."
Diderot'n Veljenpojan repliikit tulevat päinvastoin kuin Kaurismäellä pitkinä ja maalailevana, mutta karkeanhupaisia, liiottelevia ja vähätteleviä ne kyllä ovat nolemmilla.
Diderot'n (satiirin) vaikutteet tulivat Horatiukselta, jolle vain viisas on vapaa, mutta ajattelematon hupakko aina orja, oman itsensä ja lähimmäisensä orja.
Kun kirja oli lukematta, en tajunnut aiemmin, että Godardin elokuvan asetelma on suoraan Rameaun veljenpojasta. Kauko Kare kuvailee erään teoksen kohtauksen esipuheessa: "Tämä Filosofi eli 'Minä'-Diderot on lähtenyt eräänä päivänä asunnostaan kävelylle Palais Royaliin päin ja istahtanut Argensinin puiston penkille. Hän keskustelee itsensä kanssa politiikasta, rakkaudesta, mausta, taiteesta ja filosofiasta. Hän antaa ajatuksilleen vapan vallan, hänen henkensä seuraa jokaista mielijohdetta ja päähänpälkähdystä 'yhtä joustavasti kuin Allée de Foyn nuoret elostelijat seuraavat kadulla maleksevia naikkosia'. Ja Filosofi päätyy kirpeään itsetoteamukseen: 'Ajatukset, kas ne ovat minun naikkosiani'. Filosofi ei voi tyylisyistä lähteä kehittelemään tätä toteamusta. Mutta sitä kursailettomammin tuon kehittelyn suorittaa 'Hän', Veljenpoika, jonk Filosofi kohtaa Régence-kahvilassa."
Mutta mikä on tuon Godard-elokuvan nimi. Hän oli itse siinä pääosassa.
sunnuntai, joulukuuta 30, 2007
Minä ite
Mutta on tästä aikaa. Jussin ottama kuva joskus 15-20 vuotta sitten. Historiallisia kapakoita takana.
Rankkaa ja sadetta
Keski-Euroopassa hypätään mäkeä, mutta täällä sataa rankasti. Kaiken lisäksi se tulee väärästä suunnasta ja jopa parvekkeellamme, jossa ei koskaan kastu, kostuu nyt.
Mustan joulun jälkeen ihmettelin oikeastaan vain sitä, että käki ei kuku. Muuten oli Suomen kesän perussäätä tarjolla.
Lupaavat pääkallokelejä lähipäiviksi, Uudeksi Vuodeksikin. Enpä taida viitsiä esitellä kaupungin houkutuksia velipojalle, joka tuli käymään.
Mustan joulun jälkeen ihmettelin oikeastaan vain sitä, että käki ei kuku. Muuten oli Suomen kesän perussäätä tarjolla.
Lupaavat pääkallokelejä lähipäiviksi, Uudeksi Vuodeksikin. Enpä taida viitsiä esitellä kaupungin houkutuksia velipojalle, joka tuli käymään.
lauantaina, joulukuuta 29, 2007
Kulma se on näkökulmakin
"Ad omnia paratus" on latinaa ja tarkoittaa "valmiina kaikkeen". Lause on monista yhteyksistä tuttu ja on tunnuksena mm. Pohjoismaisella taisteluosastolla (Nordic Battle Group) ja esimerkiksi brittiläisellä laskuvarjorykmentillä (The Parachute Regiment).
Ruotsalaiset, joille asia on altis, voivat tehdä lauseesta tehdä kaksi käännöstulkintaa: painotus on joko valmiudessa ("beredd till allt") tai siinä, mihin kaikkeen voi joutua ("beredd på allt").
"Ad omnia paratus" on myös Ruotsin vaakunaleijonan latinankielinen tunnuslause. Mutta nyt Ruotsin leijonalle on käynyt huonosti: ensin heilahti kirves ja nyt pilkkakirves.
Mainitun taisteluosaston naissotilaat olivat tehneet valituksen tunnuslauseesta sillä perusteella, että se loukkaa tasa-arvoa. Varmuuden vuoksi valitus oli suunnattu suoraan EU:n tuomioistuimeen. Ja niin vaakunan urosleijonalta poistettiin sukuelimet. Vain siten se ei loukkaisi sukupuolista tasa-arvoa. Pilkkakirveet ovat nyt veistelleet siitä, mihin kaikkeen pitääkään olla valmis sukupuolisen tasa-arvon toteuttamiseksi.
Suomen 1500-luvulla käyttöön otetulla leijonalla sukupuolielimet ovat kyllä näkyvissä, mutta tavalla, josta ei voi päätellä, onko kyseessä uros vai naaras. Vain leijonan harja paljastaa sukupuolen. Sitä ei ole vielä ruvettu parturoimaan.
Myöskään Suomen vaakunaleijonan heraldinen kuvaus ei paljasta yksityiskohtia tässä elintärkeässä asiassa: "Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua."
Muistelimme aamiaispöydässä Prahan retkellämme käytyä keskustelua tsekkiläisestä vaakunaleijonasta. Paikallinen taidehistorian professori kertoi pitkällisestä kirjeenvaihdosta vaakunan yksityiskohdista paikallisen toimikunnan ja valtakunnallisen arkiston välillä. Oleellista käydyssä väittelyssä ei siellä tietenkään ollut näkökulma sukupuoliseen tasa-arvoon vaan siitä, että leijonan elimen tanakka nousukulma olisi asteelleen oikea!
torstaina, joulukuuta 27, 2007
Kuolemaa
Kirjailija Jaan Kross kuollut, jazzlegenda Oscar Peterson kuollut, ranskalaiskirjailija Julien Gracq kuollut. Ja nyt Benazir Bhutto on murhattu.
Ilmankos Hesarissakin oli taannoin koko sivun lamenttijuttu.
Pakistanin suurin englanninkielinen sanomalehti Dawn uutisoi sen näin:
Benazir Bhutto dies ISLAMABAD, Dec 27: Former prime minister Benazir Bhutto succumbed to her injuries in the hospital, tv channels reported. She had received grievous bullet injuries in the neck region and head injuries from the bomb blast at the election meeting at Liaquat Bagh which also claimed at least 20 more lives. (Posted @ 18:28 PST)
Tarkemmin täältä. Voi olla vähän tukkoista.
Police confirm Benazir was shot before bombing ISLAMABAD, Dec 27 (AFP) Benazir Bhutto was shot in the neck by her attacker before he blew himself up in a suicide attack Thursday outside a campaign rally, police officials confirmed. She succumbed to her injuries in hospital but it was not immediately known if it was the gunshot wound that killed her. “The attacker fired and then blew himself up,” said one of the officials, who asked not to be named. (Posted @ 21:58 PST)
Ilmankos Hesarissakin oli taannoin koko sivun lamenttijuttu.
Pakistanin suurin englanninkielinen sanomalehti Dawn uutisoi sen näin:
Benazir Bhutto dies ISLAMABAD, Dec 27: Former prime minister Benazir Bhutto succumbed to her injuries in the hospital, tv channels reported. She had received grievous bullet injuries in the neck region and head injuries from the bomb blast at the election meeting at Liaquat Bagh which also claimed at least 20 more lives. (Posted @ 18:28 PST)
Tarkemmin täältä. Voi olla vähän tukkoista.
Police confirm Benazir was shot before bombing ISLAMABAD, Dec 27 (AFP) Benazir Bhutto was shot in the neck by her attacker before he blew himself up in a suicide attack Thursday outside a campaign rally, police officials confirmed. She succumbed to her injuries in hospital but it was not immediately known if it was the gunshot wound that killed her. “The attacker fired and then blew himself up,” said one of the officials, who asked not to be named. (Posted @ 21:58 PST)
keskiviikkona, joulukuuta 26, 2007
Stefanoksen tarina
Tapaninpäivä viittaa "ensimmäiseen marttyyriin", Stefanokseen. Se herättää toki sympatioita, sillä hänen myötään kyse on kaikkien marttyyrien muistopäivästä. Stefanos on saanut uudemmissa käännöksissä takaisin kreikankielisen kirjoitusasunsa. Latinankielisen Vulgatan mukaisesti se meille kansakoulun käyneille opetettiin muodossa Stefanus.
"Kallis on Herran silmissä hänen uskollistensa henki." Muiden ei. Kristillinen marttyyrioppi on valitettavan yksipuolista. Mutta olivatpa kristillisiä tai eivät, marttyyrit ovat yhä kunniassa myös poliittisessa retoriikassa.
Toinen joulupäivä on siis vastakkainasettelun päivä. Siinä mielessä se on ensimmäisen joulupäivän vastakohta. Kristinopin kannattajien mielestä Jumalan pelastussanoma jakaa ihmiset kahteen toisilleen vastakkaiseen ryhmään, sen vastaanottaviin ja sen hylkääviin. Se tarkoittaa Kristuksen seuraajia ja hänen vainoojiansa. Voittajia ovat tämän mukaan ne, joille Jumala antaa Pyhän Hengen voimaksi eli kaikki ne, jotka tunnustavat uskonsa Kristukseen.
Raamatun kirjailija Luukaksen mukaan Jerusalemin alkuseurakuntaan syntyi jo varhain kaksi ryhmää. Heprealaiset olivat juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneitä. Heidän äidinkielensä oli Jeesuksen kotikieleksi sanottu aramea. Olen kerran tavannut arameankielisen nuoren miehen, joka oli sen verran heprealla jokapäiväisessä elämässään lyöty, ettei uskonnostaan huolimatta tätä sukulaisuutta tuntenut. Se ei siis ole yleisessä tiedossa.
Myös hellenistit olivat juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneitä. Ero oli siinä, että heidän äidinkielenään oli kreikka.
Juutalaisia siirtokuntia oli erityisen monta Välimeren itäosissa. Niissä asuvat juutalaiset olivat käytännöllisistä syistä vaihtaneet kielensä Rooman valtakunnan toiseksi yleiskieleksi, kreikaksi. Tiedetään, että monet paluumuuttajat puhuivat Jerusalemissakin kreikkaa, sillä siellä oli jopa synagogia, joiden liturgiakielenä oli kreikka. On selvää, että kielikiistat jakoivat uskovia.
Luukas kertoo jonkin verran myös varsinaisten apostolien työtä hellenistien parissa jatkaneista diakoneista. Heitä oli seitsemän, kaikki nimensä perusteella kreikankielisiä. Myöhemmin oli myös diakonissoja, kuten Paavalin kirjeistä roomalaisille ja 1. Timoteuksen kirjeestä käy ilmi. Diakonit eivät ole piispan (kaitsijat, episkopos) vihkimiä pappeja, vaan avustajia.
Apostolien teot kertovat enemmän vain kahdesta diakonista; Filippoksesta, joka ei ole se apostoli, ja Stefanoksesta, joka on siis Tapaninpäivän ydinkertomus.
Stefanos joutuu pidätetyksi esiintymisensä vuoksi. Hänen vastustajansa, kaikki hellenistijuutalaisia joille hellenistikritistyt tietysti sanomaansa esittivät, syyttivät Stefanosta kahden juutalaisen uskon peruspilarin loukkaamisesta.
Ensimmäinen syytös kohdistui rikkomuksiin, joita Stefanos suuntasi temppeliin ja siellä käytäviä palvelusmenoja kohtaan. Toinen syytös oli vielä rankempi: Stefanos saarnasi Mooseksen lakia vastaan.
Kyse oli osin henkien taistelusta, osin vakavammasta. Käy ilmi, että sekä asiasta informoitu "kansa" että Suuren neuvoston fariseusten ryhmä asettui Stefosta vastaan esitettyjen syytösten taakse.
Osaksi kyse oli juridispoliittisesta mielipiteenvaihdosta, sillä on päätelty, että hellenistikristityt suhtautuivat temppeliin ja Mooseksen lakiin "vapaamielisemmin" kuin heprealaiskristityt.
Pidätetty Stefanos tuli tunnetuksi siitä, että hän sai pitää puolustuspuheen. Apostolien teoissa toistettu puolustus on pisin yksittäinen puhe Uudessa testamentissa.
Marttyyriksi Stefanos joutui osaksi puheensa vuoksi. Hän nimittäin unohti puolustautua. Sen sijaan hän hyökkäsi pidättäjiään vastaan.
Käytyään läpi Israelin kansan historian Stefanos totesi ykskantaan, että häntä kuulustelleet olivat vääriä jumalanpalvelijoita ja lain rikkojia. Tämä siis tilanteessa, jossa vangitsijoilla oli periaatteessa kielletty heidän perinteinen oikeutensa antaa kuolemantuomio. Silti Stefanos tavoitteli ilmeisesti itselleen Jeesuksen kohtaloa, kuolemaa.
Molemmat vangitsijoiden esittämät eksplisiittiset syytökset Stefanos käänsi syyttäjiään vastaan. Hänen mukaansa israelilaiset kyllä palvelivat ulkoisesti Jumalaa, mutta sisäisesti vain itsevalittuja jumalia, eivätkä he olleet pitäneet kiinni laistakaan. Tulevan veritodistajan äänellä hän esitti, että juutalaisten Jumalan vastustaminen oli saavuttanut huippunsa, kun he surmasivat Jeesuksen. Veritodistajuus tarkoitti itse asiassa myös veren kaivamista omasta nenästään, mutta toisaalta roomalaiset olivat kieltäneet kuolemantuomion muilta Jerusalemin hallinnoijilta kuin itseltään.
Stefanos selitti istunnossa näystään, jossa Jeesus oli Ihmisen Poika ja seisoo Messiaana Jumalan oikealla puolella. Tämä oli jumalanpilkkaa, josta annettiin aina perinteen suoman oikeuden mukaisesti kuolemantuomio. Puhe Ihmisen Pojasta oli sallittu vain kun siteerattiin Jeesusta itseään. Stefanos on toinen. Ehkä se käänsi ratasta kireämmälle. Kuolemantuomiota käytettiin, vaikka roomalaiset olivat sen kieltäneet.
Oliko Jeesus Stefanokselle fiksaatio? Ainakin sekä puheesta että muusta käyttäytymisestä näinkin voisi päätellä.
Huutoäänestyksen luonteisessa tapahtumassa Stefanoksen kuulustelijat kieltäytyivät kuuntelemasta enempää, kovettivat korvansa kuten hienosti sanotaan, raahasivat hänet kaupungin ulkopuolelle, jossa hänet perinteiseen tapaan kivitettiin. Mooseksen kirjoista tiedämme, että toisen todistajan tehtävä oli heittää ensimmäinen kivi. Ensimmäisen piti syöstä tuomittu jyrkänteeltä. Molempia todistajia tarvittiin, kun asiat olivat päässeet näin pitkälle.
Stefanoksen Jeesus-imitaatio korostui, kun hän toisti kuolemansa hetkellä rukouksia, jotka olivat samoja kuin mitä Jeesus oli käyttänyt ristiriipunnassa. Nykypäivään tämä liittyy siten, että kyse oli ensimmäisestä ylösnousseelle osoitetusta rukouksesta. Nykyisin varsinkin nuorisolähetyksessä harrastettu Jeesus-palvonta ja rukousten vuolas virta juuri hänelle - Jumalan sijaan - perustuu siis Stefanoksen verbaaliseen käyttäytymiseen kuolemansa hetkellä.
Tunnetuimmat Stefanokseen maalaustaiteessa liittyvät symbolit ovat palmunlehvät ja käsissä olevat kivet. Vastaavia periaatteen marttyyreita, joille tämä päivä on myös omistettu, oli myös Pyhä Laurentius, kuvissa kirjan ja halstarin mies, joka sanoi kiduttajilleen: "Olen jo tarpeeksi käristetty tältä puolelta, kääntäkää minut jo ympäri ja syökää."
"Kallis on Herran silmissä hänen uskollistensa henki." Muiden ei. Kristillinen marttyyrioppi on valitettavan yksipuolista. Mutta olivatpa kristillisiä tai eivät, marttyyrit ovat yhä kunniassa myös poliittisessa retoriikassa.
Toinen joulupäivä on siis vastakkainasettelun päivä. Siinä mielessä se on ensimmäisen joulupäivän vastakohta. Kristinopin kannattajien mielestä Jumalan pelastussanoma jakaa ihmiset kahteen toisilleen vastakkaiseen ryhmään, sen vastaanottaviin ja sen hylkääviin. Se tarkoittaa Kristuksen seuraajia ja hänen vainoojiansa. Voittajia ovat tämän mukaan ne, joille Jumala antaa Pyhän Hengen voimaksi eli kaikki ne, jotka tunnustavat uskonsa Kristukseen.
Raamatun kirjailija Luukaksen mukaan Jerusalemin alkuseurakuntaan syntyi jo varhain kaksi ryhmää. Heprealaiset olivat juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneitä. Heidän äidinkielensä oli Jeesuksen kotikieleksi sanottu aramea. Olen kerran tavannut arameankielisen nuoren miehen, joka oli sen verran heprealla jokapäiväisessä elämässään lyöty, ettei uskonnostaan huolimatta tätä sukulaisuutta tuntenut. Se ei siis ole yleisessä tiedossa.
Myös hellenistit olivat juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneitä. Ero oli siinä, että heidän äidinkielenään oli kreikka.
Juutalaisia siirtokuntia oli erityisen monta Välimeren itäosissa. Niissä asuvat juutalaiset olivat käytännöllisistä syistä vaihtaneet kielensä Rooman valtakunnan toiseksi yleiskieleksi, kreikaksi. Tiedetään, että monet paluumuuttajat puhuivat Jerusalemissakin kreikkaa, sillä siellä oli jopa synagogia, joiden liturgiakielenä oli kreikka. On selvää, että kielikiistat jakoivat uskovia.
Luukas kertoo jonkin verran myös varsinaisten apostolien työtä hellenistien parissa jatkaneista diakoneista. Heitä oli seitsemän, kaikki nimensä perusteella kreikankielisiä. Myöhemmin oli myös diakonissoja, kuten Paavalin kirjeistä roomalaisille ja 1. Timoteuksen kirjeestä käy ilmi. Diakonit eivät ole piispan (kaitsijat, episkopos) vihkimiä pappeja, vaan avustajia.
Apostolien teot kertovat enemmän vain kahdesta diakonista; Filippoksesta, joka ei ole se apostoli, ja Stefanoksesta, joka on siis Tapaninpäivän ydinkertomus.
Stefanos joutuu pidätetyksi esiintymisensä vuoksi. Hänen vastustajansa, kaikki hellenistijuutalaisia joille hellenistikritistyt tietysti sanomaansa esittivät, syyttivät Stefanosta kahden juutalaisen uskon peruspilarin loukkaamisesta.
Ensimmäinen syytös kohdistui rikkomuksiin, joita Stefanos suuntasi temppeliin ja siellä käytäviä palvelusmenoja kohtaan. Toinen syytös oli vielä rankempi: Stefanos saarnasi Mooseksen lakia vastaan.
Kyse oli osin henkien taistelusta, osin vakavammasta. Käy ilmi, että sekä asiasta informoitu "kansa" että Suuren neuvoston fariseusten ryhmä asettui Stefosta vastaan esitettyjen syytösten taakse.
Osaksi kyse oli juridispoliittisesta mielipiteenvaihdosta, sillä on päätelty, että hellenistikristityt suhtautuivat temppeliin ja Mooseksen lakiin "vapaamielisemmin" kuin heprealaiskristityt.
Pidätetty Stefanos tuli tunnetuksi siitä, että hän sai pitää puolustuspuheen. Apostolien teoissa toistettu puolustus on pisin yksittäinen puhe Uudessa testamentissa.
Marttyyriksi Stefanos joutui osaksi puheensa vuoksi. Hän nimittäin unohti puolustautua. Sen sijaan hän hyökkäsi pidättäjiään vastaan.
Käytyään läpi Israelin kansan historian Stefanos totesi ykskantaan, että häntä kuulustelleet olivat vääriä jumalanpalvelijoita ja lain rikkojia. Tämä siis tilanteessa, jossa vangitsijoilla oli periaatteessa kielletty heidän perinteinen oikeutensa antaa kuolemantuomio. Silti Stefanos tavoitteli ilmeisesti itselleen Jeesuksen kohtaloa, kuolemaa.
Molemmat vangitsijoiden esittämät eksplisiittiset syytökset Stefanos käänsi syyttäjiään vastaan. Hänen mukaansa israelilaiset kyllä palvelivat ulkoisesti Jumalaa, mutta sisäisesti vain itsevalittuja jumalia, eivätkä he olleet pitäneet kiinni laistakaan. Tulevan veritodistajan äänellä hän esitti, että juutalaisten Jumalan vastustaminen oli saavuttanut huippunsa, kun he surmasivat Jeesuksen. Veritodistajuus tarkoitti itse asiassa myös veren kaivamista omasta nenästään, mutta toisaalta roomalaiset olivat kieltäneet kuolemantuomion muilta Jerusalemin hallinnoijilta kuin itseltään.
Stefanos selitti istunnossa näystään, jossa Jeesus oli Ihmisen Poika ja seisoo Messiaana Jumalan oikealla puolella. Tämä oli jumalanpilkkaa, josta annettiin aina perinteen suoman oikeuden mukaisesti kuolemantuomio. Puhe Ihmisen Pojasta oli sallittu vain kun siteerattiin Jeesusta itseään. Stefanos on toinen. Ehkä se käänsi ratasta kireämmälle. Kuolemantuomiota käytettiin, vaikka roomalaiset olivat sen kieltäneet.
Oliko Jeesus Stefanokselle fiksaatio? Ainakin sekä puheesta että muusta käyttäytymisestä näinkin voisi päätellä.
Huutoäänestyksen luonteisessa tapahtumassa Stefanoksen kuulustelijat kieltäytyivät kuuntelemasta enempää, kovettivat korvansa kuten hienosti sanotaan, raahasivat hänet kaupungin ulkopuolelle, jossa hänet perinteiseen tapaan kivitettiin. Mooseksen kirjoista tiedämme, että toisen todistajan tehtävä oli heittää ensimmäinen kivi. Ensimmäisen piti syöstä tuomittu jyrkänteeltä. Molempia todistajia tarvittiin, kun asiat olivat päässeet näin pitkälle.
Stefanoksen Jeesus-imitaatio korostui, kun hän toisti kuolemansa hetkellä rukouksia, jotka olivat samoja kuin mitä Jeesus oli käyttänyt ristiriipunnassa. Nykypäivään tämä liittyy siten, että kyse oli ensimmäisestä ylösnousseelle osoitetusta rukouksesta. Nykyisin varsinkin nuorisolähetyksessä harrastettu Jeesus-palvonta ja rukousten vuolas virta juuri hänelle - Jumalan sijaan - perustuu siis Stefanoksen verbaaliseen käyttäytymiseen kuolemansa hetkellä.
Tunnetuimmat Stefanokseen maalaustaiteessa liittyvät symbolit ovat palmunlehvät ja käsissä olevat kivet. Vastaavia periaatteen marttyyreita, joille tämä päivä on myös omistettu, oli myös Pyhä Laurentius, kuvissa kirjan ja halstarin mies, joka sanoi kiduttajilleen: "Olen jo tarpeeksi käristetty tältä puolelta, kääntäkää minut jo ympäri ja syökää."
tiistaina, joulukuuta 25, 2007
Jouluaamun shampanjagaloppi
Jouluaamun riisipuuro oli erinomaista. Kävimme kiivasta kulttuurista keskustelua kuten eilenkin. Eilen keskustelimme afrikkalaisen valtion ongelmista, mutta tänään aiheena oli - sattumoisin - shampanja, jota myös varovaisesti nautiskelimme.
Kiivaus oli luonnollista. Ystäväni vakuutti James Bondin juovan aina Bollingeria, minä olin varma, että alkuperäinen shampanjamerkki Bond-elokuvissa on Dom Perignon, tarkemmin sanottuna vuosikerta 1953. Tohtori Ei on sen verran hyvin luettu ja katsottu. Siinähän 007 saa tarjouksen vuosikerrasta 1955, mutta sanoo vuoden 1953 vuosikerran oleva hänelle maistuvampaa.
Molemmat ovat oikeassa. Aiemmissa elokuvissa siemaillaan Dom Perignonia, eri vuosikertoja, myöhemmissä sitten Bollingeria. Itse olen sitä mieltä, että jälkimmäinen menee vähän enemmän product placementin piikkiin.
Sen sijaan olimme yhtä mieltä siitä, että Winston Churchillin mielishampanja oli Pol Roger. Vuodesta 1908 lähtien, kävi sittemmin ilmi.
Miksi shampanja on tärkeätä? Colleen M. Guy on osoittanut teoksessaan When Champagne Became French. Wine and the Making of a National Identity, että se oli tärkeätä ensin paikallisesti ja sitten jo kansallisesti. Shampanja on ranskalaisen identiteetin perustekijöitä, osa nykyistä kansallista kulttuuria ja kansankunnan rakentamista.
Shampanaja oli tärkeää jo vallankumoukselle, jonka jälkeen eri sosiaaliryhmien oli löydettävä omat tapansa luoda keskinäistä koheesiota ja osoittaa statusasemaansa yhteiskunnassa. 1800-luvun lopulle tultaessa shampanjaa tuottavat provinssit Marnen maakunnassa olivat kehittäneet retoriikan, jossa Ranskan identiteettiä korostava retoriikka oli otettu osaksi kaupallista menestystä nimenomaan kansallisena tapahtumana. Paikallisten intressien maskeeraaminen osaksi kansallisia huolenaiheita onnistu iniin hyvin, että Ranskan hallituksen viranomaiset katsoivat tärkeäksi sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla suojella shampanjaa osana kansallista perintöä.
Kilaus ja hyvää Joulupäivää kaikille lukijoille, vakituisille ja satunnaisille kävijöille.
Kiivaus oli luonnollista. Ystäväni vakuutti James Bondin juovan aina Bollingeria, minä olin varma, että alkuperäinen shampanjamerkki Bond-elokuvissa on Dom Perignon, tarkemmin sanottuna vuosikerta 1953. Tohtori Ei on sen verran hyvin luettu ja katsottu. Siinähän 007 saa tarjouksen vuosikerrasta 1955, mutta sanoo vuoden 1953 vuosikerran oleva hänelle maistuvampaa.
Molemmat ovat oikeassa. Aiemmissa elokuvissa siemaillaan Dom Perignonia, eri vuosikertoja, myöhemmissä sitten Bollingeria. Itse olen sitä mieltä, että jälkimmäinen menee vähän enemmän product placementin piikkiin.
Sen sijaan olimme yhtä mieltä siitä, että Winston Churchillin mielishampanja oli Pol Roger. Vuodesta 1908 lähtien, kävi sittemmin ilmi.
Miksi shampanja on tärkeätä? Colleen M. Guy on osoittanut teoksessaan When Champagne Became French. Wine and the Making of a National Identity, että se oli tärkeätä ensin paikallisesti ja sitten jo kansallisesti. Shampanja on ranskalaisen identiteetin perustekijöitä, osa nykyistä kansallista kulttuuria ja kansankunnan rakentamista.
Shampanaja oli tärkeää jo vallankumoukselle, jonka jälkeen eri sosiaaliryhmien oli löydettävä omat tapansa luoda keskinäistä koheesiota ja osoittaa statusasemaansa yhteiskunnassa. 1800-luvun lopulle tultaessa shampanjaa tuottavat provinssit Marnen maakunnassa olivat kehittäneet retoriikan, jossa Ranskan identiteettiä korostava retoriikka oli otettu osaksi kaupallista menestystä nimenomaan kansallisena tapahtumana. Paikallisten intressien maskeeraaminen osaksi kansallisia huolenaiheita onnistu iniin hyvin, että Ranskan hallituksen viranomaiset katsoivat tärkeäksi sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla suojella shampanjaa osana kansallista perintöä.
Kilaus ja hyvää Joulupäivää kaikille lukijoille, vakituisille ja satunnaisille kävijöille.
sunnuntai, joulukuuta 23, 2007
lauantaina, joulukuuta 22, 2007
Tiedottaja haussa
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto hakee tiedottajaa. Hakuaikaa tammikuun puoleen väliin, joten joulunpyhinä sopii miettiä tulevaisuutta.
Pitänee lähteä ostoksille. Yhdellä kauppareissulla ei selviä. Vissyä kuusi litraa, maitoa kaksi tai neljä (joulupuuroon, ehkä 2x), peruna- ja lanttulaatikot ja rosolliainekset haetaan ensin. Kinkku paistetaan jo ensi yönä.
Perhe äänesti ylitseni. Kuusta ei tarvita.
Pitänee lähteä ostoksille. Yhdellä kauppareissulla ei selviä. Vissyä kuusi litraa, maitoa kaksi tai neljä (joulupuuroon, ehkä 2x), peruna- ja lanttulaatikot ja rosolliainekset haetaan ensin. Kinkku paistetaan jo ensi yönä.
Perhe äänesti ylitseni. Kuusta ei tarvita.
perjantaina, joulukuuta 21, 2007
Viimeinen työpäivä
Eilen oli viimeinen työpäiväni Suomen elokuva-arkistossa. Tänään olen jo joululomalla. Hyvä vuosi, enkä vanhentunut sen aikana varmaan kahta vuotta enempää.
Kun aloitan taas työt virkistäytyneenä tammikuussa, työpaikkani onkin nimeltään Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Elokuvien arkistointi jatkuu entisellään. Siinä mielessä elokuvakriitikko Eero Tammen tämänpäiväinen kirjoitus Hesarin yleisönosastossa oli vähän tyhjän päällä.
Nimenmuutoksen takana ovat uudet lakisääteiset tehtävät. Nyt myös radio- ja televisio-ohjelmat tallennetaan ja talletetaan. Kun tehtäviin kuuluvat elokuva, radio ja televisio, ei nimen perustana enää voi olla vain elokuva. Sanan perään ei kannata haikailla, tekemisien suhteen valppaus on toki tarpeen.
Pekka Gronow Ylen äänitearkistosta on kirjoittanut blogiinsa samasta teemasta. En voi olla eri mieltä hänen kanssaan, kun hän sanoo: "Korkea aika. Suomi on ollut 20 – 30 vuotta jäljessä useimpia muita Euroopan maita. Ruotsissa Statens ljud- och bildarkiv aloitti eetterimedioitten arkistoinnin jo 1970-luvulla. Pelkään, että tällä on ollut ikävä vaikutus median historian tutkimiseen ja ehkä myös nykyisen kehityksen ymmärtämiseen."
Gronow kiinnittää aivan oikein huomiota siihen, että arkiston perustaminen ei tarkoita sitä, että se olisi heti toiminnassa. Sen verran voin hänen tekstiinsä lisätä, että ohjelmien tallennus alkaa näillä näkymillä syyskuussa. Kevään ja kesän aikana tapahtuvat rekrytoinnit uusiin suunnittelutehtäviin. Mutenkin huolella laaditut suunnitelmat pannaan käytäntöön nyt, kun eduskunta myönsi siihen määrärahoja.
Gronow kirjoittaa, että "Suomen elokuva-arkistossa tarvitaan nimenmuutoksen myötä myös melkoista henkistä uudistumista. Arkistosta on vuosien varrella kehittynyt merkittävä suomalaisen elokuvan tutkimuslaitos, mutta kiinnostus laajentaa tutkimusta esimerkiksi television suuntaan on ollut laimeaa, puhumattakaan radiosta."
Elokuva-arkiston tutkimukseen ja julkaisupolitiikkaan televisio ja radio eivät tietenkään ole kuuluneet. Kuinka se edes olisi ollut mahdollista? Eihän YLEkään tutki esimerkiksi sanomalehtiä. Monet akateemiset tutkijat ovat kuitenkin tutkineet sekä elokuvaa että televisiota ja hyödyntäneet tässä elokuva-arkiston ja televisioiden arkistoja.
Televisiotutkimus on itse asiassa voimissaan. Kirjakaupoissa on parhaillaan myyntitiskeillä Juhani Wiion (Yle) toimittama varsinainen järkäle, jossa alan tutkijat ovat melkein kaikki mukana kirjoittajina ja mainoselokuvista väitelleen Jukka Kortin (Helsingin yliopisto, yhteiskuntahistorian laitos) television historia on vasta ilmestynyt.
Radiotutkimuksen keskus on ollut Tampere. Sen tiedotusoppi/viestinnän laitos on erikoisasemassa myös audiovisuaalisen arkiston anneissa. Lähtökohta tutkimukselle on poikkeuksellisen hyvä näilläkin aloilla.
Itse en ole radiosta tai televisiosta kirjoittanut sen enempää, mitä kirjassani Taistelu elokuvasensuurista tulin sanoneeksi. 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa television ohjelmista suuri osa oli sensuurin alaista. Tästä tilanteesta olen kirjoittanut muistaakseni parikymmentä sivua. Nyt olen kirjoittamassa tiivistä artikkelia sotien aikaisesta elokuvasta ja radiosta erääseen kokoomateokseen.
Ehkäpä televisio- ja miksei radiotutkimuskin olisi joskus on mahdollista minullekin. Tosin elokuvastakin riittää kirjoitettavaa yhden elämän verran, sillä omat kirjasuunnitelmani ulottuvat jo nyt vuoteen 2013 asti ja uusia hankkeita tippuu koko ajan.
Gronow kysyy myös sitä, miten järjestetään "Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja olemassa olevien av-kokoelmien suhteet. Ensimmäiset uuteen arkistoon kertyvät ohjelmat tulevat olemaan vuodelta 2008 (tai pahimmassa tapauksessa vuodelta 2009). Tutkija, joka on nyt kiinnostunut vuoden 2008 ohjelmista, voi yhtä hyvin arkistoida ne itse lähetyksestä. Mitä tehdään, kun joku haluaakin tutkia radio- ja televisio-ohjelmia vuodelta 1995? Yleisradion ohjelmat ovat Pasilassa, Maikkarin ohjelmat taitavat olla luetteloimattomina SEA:n varastossa, paikallisradioitten ohjelmat pitkin maailmaa sikäli kun ovat säilyneet. Tähän löytyy ratkaisuja, mutta kaikki ne vaativat työtä ja jonkin verran rahaakin."
Maikkarin ohjelmia on nyt tallessa ihmisiän näkökulmasta jättimäinen määrä. Useimmat niistä ovat nauhoja, joiden soittaminenkin on ongelma, kun laitteita ei näille muinaisformaateille juuri ole. Ne ovat täynnä arkiston aarteita, joten rahaa niiden käyttöasteen parantamiseen kyllä kannattaa panna. Pelkään vain, että "jonkin verran" ei siihen riitä.
"SEA:n varasto" on takuuvarmasti paras säilytyspaikka kyseiselle aineistolle, jos ajatellaan sen säilymistä käyttökelpoisena - jos ne kaikki sitä enää ovat. Tämä säilyttäminen tuleville sukupolville on arkiston ykköstehtävä nyt ja aina. Elokuvan suhteen tässä on onnistuttu kohtuullisen hyvin, mutta työ ei lopu sielläkään.
Luettelemattomuus tarkoittanee tässä sitä, että joku ei ole naputellut näitä kymmeniä tuhansia nauhoja johonkin tiettyyn tietokantaan. Tässä on vähän tämmöistä naapurikammiosta huutamista. Eivät ne nyt tietenkään ihan sikin sokin ole Maikkarissakaan olleet ja dataakin sisällöistä löytyy - ei tosin napin painalluksella, kuten nykyään odotetaan.
Tietokannat ja luettelot ovat arkiston arkipäivää. Viimeisinä vuosikymmeninä arkistolaitos - en puhu vain yhdestä arkistosta - on ottanut huomiinsa lyhyessä ajassa miljoonia ja taas miljoonia dokumentteja - tekstejä, valokuvia, esineitä, nauhoja, filmejä jne. Niiden luomiseen on mennyt sukupolvia, sillä keruu on ulottunut kauas menneisyyteen.
Kaikissa suurissa arkistoissa tämän kaltaisen aineiston luettelointi on keskeinen työtehtävä. On totta, että sujuva käyttö vaatii ammattitaitoisen väen huolella tekemiä luetteloita. En tiedä, onko tämä rankka arkistodokumentaation tietokantaan naputtaminen monen sukupolven aineistosta yhden sukupolven tehtäväksi sopivan kokoinen. Moni ihminen ei pääse poistumaan koko työuransa aikana sen päätteen äärestä. Työ ei lopu koskaan. Lisäresursseja ei ole ollut kovin paljon tarjolla.
Siksi on omituista, jos annetaan ymmärtää, että tehtävä olisi tällaisen historiallisen aineiston kanssa helppo tai vaivaton. Ainakin siihen tarvitaan aikaa, resursseja ja aktiivisuutta. Arkisto ei ole "heti valmis".
Ranskassa radio- ja televisioarkisto INA - siitä nimi suomalaisellekin instituutiosta lienee peräisin- on perustanut nettipalvelun, jossa oli alkujaan 100 000 erilaista ohjelmaa vapaasti kuunneltavissa ja katsottavissa. Siinä on suomalaisillekin tavoitetta.
Kun aloitan taas työt virkistäytyneenä tammikuussa, työpaikkani onkin nimeltään Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Elokuvien arkistointi jatkuu entisellään. Siinä mielessä elokuvakriitikko Eero Tammen tämänpäiväinen kirjoitus Hesarin yleisönosastossa oli vähän tyhjän päällä.
Nimenmuutoksen takana ovat uudet lakisääteiset tehtävät. Nyt myös radio- ja televisio-ohjelmat tallennetaan ja talletetaan. Kun tehtäviin kuuluvat elokuva, radio ja televisio, ei nimen perustana enää voi olla vain elokuva. Sanan perään ei kannata haikailla, tekemisien suhteen valppaus on toki tarpeen.
Pekka Gronow Ylen äänitearkistosta on kirjoittanut blogiinsa samasta teemasta. En voi olla eri mieltä hänen kanssaan, kun hän sanoo: "Korkea aika. Suomi on ollut 20 – 30 vuotta jäljessä useimpia muita Euroopan maita. Ruotsissa Statens ljud- och bildarkiv aloitti eetterimedioitten arkistoinnin jo 1970-luvulla. Pelkään, että tällä on ollut ikävä vaikutus median historian tutkimiseen ja ehkä myös nykyisen kehityksen ymmärtämiseen."
Gronow kiinnittää aivan oikein huomiota siihen, että arkiston perustaminen ei tarkoita sitä, että se olisi heti toiminnassa. Sen verran voin hänen tekstiinsä lisätä, että ohjelmien tallennus alkaa näillä näkymillä syyskuussa. Kevään ja kesän aikana tapahtuvat rekrytoinnit uusiin suunnittelutehtäviin. Mutenkin huolella laaditut suunnitelmat pannaan käytäntöön nyt, kun eduskunta myönsi siihen määrärahoja.
Gronow kirjoittaa, että "Suomen elokuva-arkistossa tarvitaan nimenmuutoksen myötä myös melkoista henkistä uudistumista. Arkistosta on vuosien varrella kehittynyt merkittävä suomalaisen elokuvan tutkimuslaitos, mutta kiinnostus laajentaa tutkimusta esimerkiksi television suuntaan on ollut laimeaa, puhumattakaan radiosta."
Elokuva-arkiston tutkimukseen ja julkaisupolitiikkaan televisio ja radio eivät tietenkään ole kuuluneet. Kuinka se edes olisi ollut mahdollista? Eihän YLEkään tutki esimerkiksi sanomalehtiä. Monet akateemiset tutkijat ovat kuitenkin tutkineet sekä elokuvaa että televisiota ja hyödyntäneet tässä elokuva-arkiston ja televisioiden arkistoja.
Televisiotutkimus on itse asiassa voimissaan. Kirjakaupoissa on parhaillaan myyntitiskeillä Juhani Wiion (Yle) toimittama varsinainen järkäle, jossa alan tutkijat ovat melkein kaikki mukana kirjoittajina ja mainoselokuvista väitelleen Jukka Kortin (Helsingin yliopisto, yhteiskuntahistorian laitos) television historia on vasta ilmestynyt.
Radiotutkimuksen keskus on ollut Tampere. Sen tiedotusoppi/viestinnän laitos on erikoisasemassa myös audiovisuaalisen arkiston anneissa. Lähtökohta tutkimukselle on poikkeuksellisen hyvä näilläkin aloilla.
Itse en ole radiosta tai televisiosta kirjoittanut sen enempää, mitä kirjassani Taistelu elokuvasensuurista tulin sanoneeksi. 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa television ohjelmista suuri osa oli sensuurin alaista. Tästä tilanteesta olen kirjoittanut muistaakseni parikymmentä sivua. Nyt olen kirjoittamassa tiivistä artikkelia sotien aikaisesta elokuvasta ja radiosta erääseen kokoomateokseen.
Ehkäpä televisio- ja miksei radiotutkimuskin olisi joskus on mahdollista minullekin. Tosin elokuvastakin riittää kirjoitettavaa yhden elämän verran, sillä omat kirjasuunnitelmani ulottuvat jo nyt vuoteen 2013 asti ja uusia hankkeita tippuu koko ajan.
Gronow kysyy myös sitä, miten järjestetään "Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja olemassa olevien av-kokoelmien suhteet. Ensimmäiset uuteen arkistoon kertyvät ohjelmat tulevat olemaan vuodelta 2008 (tai pahimmassa tapauksessa vuodelta 2009). Tutkija, joka on nyt kiinnostunut vuoden 2008 ohjelmista, voi yhtä hyvin arkistoida ne itse lähetyksestä. Mitä tehdään, kun joku haluaakin tutkia radio- ja televisio-ohjelmia vuodelta 1995? Yleisradion ohjelmat ovat Pasilassa, Maikkarin ohjelmat taitavat olla luetteloimattomina SEA:n varastossa, paikallisradioitten ohjelmat pitkin maailmaa sikäli kun ovat säilyneet. Tähän löytyy ratkaisuja, mutta kaikki ne vaativat työtä ja jonkin verran rahaakin."
Maikkarin ohjelmia on nyt tallessa ihmisiän näkökulmasta jättimäinen määrä. Useimmat niistä ovat nauhoja, joiden soittaminenkin on ongelma, kun laitteita ei näille muinaisformaateille juuri ole. Ne ovat täynnä arkiston aarteita, joten rahaa niiden käyttöasteen parantamiseen kyllä kannattaa panna. Pelkään vain, että "jonkin verran" ei siihen riitä.
"SEA:n varasto" on takuuvarmasti paras säilytyspaikka kyseiselle aineistolle, jos ajatellaan sen säilymistä käyttökelpoisena - jos ne kaikki sitä enää ovat. Tämä säilyttäminen tuleville sukupolville on arkiston ykköstehtävä nyt ja aina. Elokuvan suhteen tässä on onnistuttu kohtuullisen hyvin, mutta työ ei lopu sielläkään.
Luettelemattomuus tarkoittanee tässä sitä, että joku ei ole naputellut näitä kymmeniä tuhansia nauhoja johonkin tiettyyn tietokantaan. Tässä on vähän tämmöistä naapurikammiosta huutamista. Eivät ne nyt tietenkään ihan sikin sokin ole Maikkarissakaan olleet ja dataakin sisällöistä löytyy - ei tosin napin painalluksella, kuten nykyään odotetaan.
Tietokannat ja luettelot ovat arkiston arkipäivää. Viimeisinä vuosikymmeninä arkistolaitos - en puhu vain yhdestä arkistosta - on ottanut huomiinsa lyhyessä ajassa miljoonia ja taas miljoonia dokumentteja - tekstejä, valokuvia, esineitä, nauhoja, filmejä jne. Niiden luomiseen on mennyt sukupolvia, sillä keruu on ulottunut kauas menneisyyteen.
Kaikissa suurissa arkistoissa tämän kaltaisen aineiston luettelointi on keskeinen työtehtävä. On totta, että sujuva käyttö vaatii ammattitaitoisen väen huolella tekemiä luetteloita. En tiedä, onko tämä rankka arkistodokumentaation tietokantaan naputtaminen monen sukupolven aineistosta yhden sukupolven tehtäväksi sopivan kokoinen. Moni ihminen ei pääse poistumaan koko työuransa aikana sen päätteen äärestä. Työ ei lopu koskaan. Lisäresursseja ei ole ollut kovin paljon tarjolla.
Siksi on omituista, jos annetaan ymmärtää, että tehtävä olisi tällaisen historiallisen aineiston kanssa helppo tai vaivaton. Ainakin siihen tarvitaan aikaa, resursseja ja aktiivisuutta. Arkisto ei ole "heti valmis".
Ranskassa radio- ja televisioarkisto INA - siitä nimi suomalaisellekin instituutiosta lienee peräisin- on perustanut nettipalvelun, jossa oli alkujaan 100 000 erilaista ohjelmaa vapaasti kuunneltavissa ja katsottavissa. Siinä on suomalaisillekin tavoitetta.
torstaina, joulukuuta 20, 2007
Valoa ja pimeää
Pimeä ja kylmä. Epäiltävän hyvä yhdistelmä, jos haluaa karkottaa minut.
Talvipäivänseisaus koettaa kuitenkin vasta lauantaina, klo 8:08 aamulla. Kuten Tuomaan usko oli heikoin, myös hänen päivänään auringonvalo on kaikkein lyhin. Ja kyllähän pimeässä on hyvä mietiskellä tomistisia. "En voi jatkaa ... kaikki mitä olen kirjoittanut vaikuttaa minusta kuin oljilta verrattuna siihen mitä olen nähnyt ja mitä minulle on paljastettu."
Tulkoon valkeus eli satakoon lunta. Kaupungin valoissa sekin auttaisi jo paljon.
Katselen pimeät päivät elokuvia ja kirjoitan joistakin. Eilen oli vuorossa Dome Karukosken uusin Tummien perhosten koti. Vahvaa draamaa ja ehdottomasti katsomisen arvoinen kasvatuslaitoskertomus Kekkosen ajalta. Tarinahan perustuu Leena Landerin romaaniin. Illalla katselin tuomarin vastuulla Pete Riskin ohjaaman Dark Floorsin trailerin. Ikäraja on sitten Lordi-leffan trailerille yksimielisellä päätöksellä tästedes K13.
Yöllä pimeyden sipaistessa kaksinverroin kirjoitin kahdesta venäläisestä elokuvasta katalogitekstin: palkkamurhaajasta kertova Bez (The Demon) ja siirtotyöläisistä Moskovassa herkästi kuvattu Moskva (Moscow). Molemmat katsomisen arvoisia kun ne tammikuussa DocPointissa esitetään, vaikkei Napolista olekaan kysymys.
Toissapäivänä näin Peter Lindholmin ohjaaman elokuvan Kolmistaan. Pidin siitäkin, vaikka arvosteluksi riittääkin tiivistää juoni: melodraamaa vai järkiavioliitto? Ihmissuhteissa siis liikutaan - odottelen innolla tästä eri sukupuolinäkökulmista tehtyjä kritiikkejä.
Kotimainen elokuva voi hyvin. Petri Kotwican Musta jää oli syksyn tapauksia, Lauri Törhösen Raja 1918 vielä enemmän, minun makuuni syksyn paras. Törhöseltä käyvät joukot ja yksilöt kuin tanssi eikä epookki petä. Bardy & Törhönen on parivaljakko, joka istuu hämmentävän hyvin yhteen. Rajasta pitäisi kirjoittaa enemmänkin. Se kertoo kuinka kovat arvot syntyivät Suomeen.
Talvipäivänseisaus koettaa kuitenkin vasta lauantaina, klo 8:08 aamulla. Kuten Tuomaan usko oli heikoin, myös hänen päivänään auringonvalo on kaikkein lyhin. Ja kyllähän pimeässä on hyvä mietiskellä tomistisia. "En voi jatkaa ... kaikki mitä olen kirjoittanut vaikuttaa minusta kuin oljilta verrattuna siihen mitä olen nähnyt ja mitä minulle on paljastettu."
Tulkoon valkeus eli satakoon lunta. Kaupungin valoissa sekin auttaisi jo paljon.
Katselen pimeät päivät elokuvia ja kirjoitan joistakin. Eilen oli vuorossa Dome Karukosken uusin Tummien perhosten koti. Vahvaa draamaa ja ehdottomasti katsomisen arvoinen kasvatuslaitoskertomus Kekkosen ajalta. Tarinahan perustuu Leena Landerin romaaniin. Illalla katselin tuomarin vastuulla Pete Riskin ohjaaman Dark Floorsin trailerin. Ikäraja on sitten Lordi-leffan trailerille yksimielisellä päätöksellä tästedes K13.
Yöllä pimeyden sipaistessa kaksinverroin kirjoitin kahdesta venäläisestä elokuvasta katalogitekstin: palkkamurhaajasta kertova Bez (The Demon) ja siirtotyöläisistä Moskovassa herkästi kuvattu Moskva (Moscow). Molemmat katsomisen arvoisia kun ne tammikuussa DocPointissa esitetään, vaikkei Napolista olekaan kysymys.
Toissapäivänä näin Peter Lindholmin ohjaaman elokuvan Kolmistaan. Pidin siitäkin, vaikka arvosteluksi riittääkin tiivistää juoni: melodraamaa vai järkiavioliitto? Ihmissuhteissa siis liikutaan - odottelen innolla tästä eri sukupuolinäkökulmista tehtyjä kritiikkejä.
Kotimainen elokuva voi hyvin. Petri Kotwican Musta jää oli syksyn tapauksia, Lauri Törhösen Raja 1918 vielä enemmän, minun makuuni syksyn paras. Törhöseltä käyvät joukot ja yksilöt kuin tanssi eikä epookki petä. Bardy & Törhönen on parivaljakko, joka istuu hämmentävän hyvin yhteen. Rajasta pitäisi kirjoittaa enemmänkin. Se kertoo kuinka kovat arvot syntyivät Suomeen.
keskiviikkona, joulukuuta 19, 2007
Joulun odotusta kiirehtiessä
No niin. Otetaas ihan rauhallisesti.
Jouluaattoon on vielä matkaa. Mutta kinkkua ei ole vielä hankittu. Entäs laatikot, tehdäänkö itse vai valmiina. Milloin muuten aloitat joulusiivouksen? Ostetaanko lahjoja. Vain lapsille? Eikö nyt kuitenkin? Jotain pientä. Kirjoja. Se Eagles-levy. Vai oliko se Led Zeppeliniä. Ja Simsejä lapsille, että niillä olisi videopelattavaa. Tietysti pehmeitä paketteja, olen uhkaillut huopatöppösillä. Onko niitä muuten enää olemassa?
Itselleni ostin 500 GT:n Buffalon. Se on sitten kovalevy, ei juomallinen GT. Mahtuu videopätkiä ja valokuvia. Onkos paljon rästitöitä ennen joulunpyhiä?
Vieraat ovat sentään varmistuneet. Osa tulee sunnuntaina, osa maanantaina. Mutta pitääkö sitten hankkia yksi kinkku vai kaksi. Molemmat harmaasuolattuja vai saako toinen punertaa. Tuoreena, ei pakasteesta. Kai ne vieraat tietää, ettei meillä ole kalaa. Joulutupakoita, eihän silloin niitä saa mistään.
Entäs se kuusi? Milloin ne tulee markkinoille, sillä ei meillä ole kirvestäkään eikä vakuutusta varkauteen. Ai, että lapsi sanoi, ettei kuusta tarvita. Viime vuonna se sanoi toisin päin, ja nyt meillä on kaikki kuusenkoristeet hankittuina. Ehkä se tietää, ettei se mahdu minnekään. Kyllä se kuusi on kiva, vaikka se pitäisi aina kiertää. Pitäähän tuo keskellä lattiaa aina kököttävä kuivaustelinekin, se joka on rikki ja romahtaa, ja tuo pölynimuri. Aiotko jättää senkin jouluksi tuohon?
Suklaata muuten on tarpeeksi ja marmeladia - sitä älä osta Pandaa, se ei maistu hyvälle. Voi kun ehtis levähtää. Mitä sinä hösäät, tule tänne sohvalle. En nyt ehdi, kun pitää. Mitä pitää? Pitää saada tämä valmiiksi, että ehtii huomenna pitää kiirettä.
Joo, minullakin on aamulla elokuva katsottava, ennen kuin menen elokuviin ja iltapäivällä lautakuntaan trailerivalitusta käsittelemään. No, onpa tosi hässäkkää. Minulla soi puhelin koko ajan, eikä ehdi yhteen kysymykseen vastata kun toinen jo hyökkää päälle.
Humanisteilla on hommia. Menisivät lakkoon joskus. Joululakkoon.
Ei hemmetissä. Onko meillä pukki tänä jouluna? Sitä pukiksi ehdi sitten. Halataan mieluummin nyt.
Jouluaattoon on vielä matkaa. Mutta kinkkua ei ole vielä hankittu. Entäs laatikot, tehdäänkö itse vai valmiina. Milloin muuten aloitat joulusiivouksen? Ostetaanko lahjoja. Vain lapsille? Eikö nyt kuitenkin? Jotain pientä. Kirjoja. Se Eagles-levy. Vai oliko se Led Zeppeliniä. Ja Simsejä lapsille, että niillä olisi videopelattavaa. Tietysti pehmeitä paketteja, olen uhkaillut huopatöppösillä. Onko niitä muuten enää olemassa?
Itselleni ostin 500 GT:n Buffalon. Se on sitten kovalevy, ei juomallinen GT. Mahtuu videopätkiä ja valokuvia. Onkos paljon rästitöitä ennen joulunpyhiä?
Vieraat ovat sentään varmistuneet. Osa tulee sunnuntaina, osa maanantaina. Mutta pitääkö sitten hankkia yksi kinkku vai kaksi. Molemmat harmaasuolattuja vai saako toinen punertaa. Tuoreena, ei pakasteesta. Kai ne vieraat tietää, ettei meillä ole kalaa. Joulutupakoita, eihän silloin niitä saa mistään.
Entäs se kuusi? Milloin ne tulee markkinoille, sillä ei meillä ole kirvestäkään eikä vakuutusta varkauteen. Ai, että lapsi sanoi, ettei kuusta tarvita. Viime vuonna se sanoi toisin päin, ja nyt meillä on kaikki kuusenkoristeet hankittuina. Ehkä se tietää, ettei se mahdu minnekään. Kyllä se kuusi on kiva, vaikka se pitäisi aina kiertää. Pitäähän tuo keskellä lattiaa aina kököttävä kuivaustelinekin, se joka on rikki ja romahtaa, ja tuo pölynimuri. Aiotko jättää senkin jouluksi tuohon?
Suklaata muuten on tarpeeksi ja marmeladia - sitä älä osta Pandaa, se ei maistu hyvälle. Voi kun ehtis levähtää. Mitä sinä hösäät, tule tänne sohvalle. En nyt ehdi, kun pitää. Mitä pitää? Pitää saada tämä valmiiksi, että ehtii huomenna pitää kiirettä.
Joo, minullakin on aamulla elokuva katsottava, ennen kuin menen elokuviin ja iltapäivällä lautakuntaan trailerivalitusta käsittelemään. No, onpa tosi hässäkkää. Minulla soi puhelin koko ajan, eikä ehdi yhteen kysymykseen vastata kun toinen jo hyökkää päälle.
Humanisteilla on hommia. Menisivät lakkoon joskus. Joululakkoon.
Ei hemmetissä. Onko meillä pukki tänä jouluna? Sitä pukiksi ehdi sitten. Halataan mieluummin nyt.
tiistaina, joulukuuta 18, 2007
Frutti di Tiberi
Olen yrittänyt turhaan etsiä Helsingin Sanomista sympaattista pientä kertomusta siitä, kun parikymmentä yhtiön huolella pikkaamaa bloggaria oli kutsuttu yritysvierailulle taloon, jonka nimeksi ehdotin aikoinaan "kuka-heittää-ensimmäisen-kiven". Myönnän että kaksoistornien tapahtumien jälkeen tuo nimi olisi ollut yhtä huono kuin pizzalistalla "Frutti di Tiberi".
Mutta ei ole juttuakaan näkynyt, enkä siis tiedä, ketkä kaikki siellä olivat. Ehkä se ei ole uutisen arvoinen asia. Läpinäkyvyyden lasitalon kannalta eniten huolestuttaa se, että talon emäntä ei ole asiasta omassa harvoin päivittyvässä blogissaan maininnut sanallakaan. Asiasta auenneet osallistujat ovat silti muistuttaneet linkata emännän blogiin varsin kiitettävästi. Siinä mielessä kaikki on siis ennallaan.
Kyse on päällisin puolin tyypillisestä "kunnanjohtajaesittelystä". Paitsi että tätä nimenomaista kuntaa tavataan sanoa imperiumiksi. Kunnalla on jäseniä, valtiolla kansalaisia ja imperiumilla alamaisia.
"Ei näissä esityksissä sinänsä mitään mullistavaa uutta ollut. Keskustelua ne kuitenkin herättivät, varsinkin jatkoseminaarissa Paino-baarissa, jonne illan isännät ja emännät eivät enää jatkaneet", Kari Haakana sanoo hajahuomioissaan. Yhteisiä julkilausumia ei kuitenkaan annettu.
Journalistina Haakana on tietysti konsernin miehiä jo työpaikkansa puolesta: "[...] voi olla, että idea HS.fi:stä yhteisöllisyyden rakentajana voi olla joillekin ihmisille huonosti sulava. Että pitääkö teidän tämäkin tehdä, eikö yhteisöllisyys voisi rakentua työkaluilla, jotka yhteisöllisyyttä halajavat itse ottavat käyttöön ja rakentavat. Mihin voi vastata että tietenkin voi rakentua ja rakentakaa vaan. Eihän sitä HS:n hakukonetta tarvitse blogiaan päästää kurkkimaan eikä blogia ole pakko liittää Sanoma Digitalin (joka, ihan nyt näin selvyyden vuoksi, ei ole sama asia kuin HS; itse asiassa Sanoma Digital on eri yhtiö kuin Sanoma Oy, jossa HS vaikuttaa) Blogilista.fi-palveluun."
Kun ottaa huomioon, että kutsujana toimi HS, ei tätä "eri yhtiö"-luonnetta tässä yhteydessä oikein arkijärjellä tavoita. Mieliä taivutellaan suopeiksi blogilistan yrityskaupoille, mutta mihin muuhun, kukaan ei tarkkaan tiedä. Vastaavia tilaisuuksia, joissa näkemyksiä täsmennetään, on varmaankin tulossa jo lähiaikoina.
Hs.fi bloggarien yhteisöllisyyden rakentajana on kuitenkin vielä enemmän kuin "Frutti di Tiberi" pizzalistalla. Bloggariluonne kun on enemmän mediakritiikkiä kuin perässähiihtoa. Mutta ehkä olen väärässä ja ylpeä siitä.
Medis näyttää tajunneen sen selkeimmin: "Kun ei kerran aina niitä heikkoja signaaleja tajua, niin pitää puhua vahvoista. Nyt kun HS:fi on kutsunut tärkeimmät bloggaajat kokoukseen niin on varmaan aika julistaa bloggauksen kuolema. Väitän että pelkästään tällaisen kokouksen pitäminen jo tappaa koko lajin." Blogistanin syysmasennuksen, sukupolvenvaihdoksen ja naamakirjallisen mediamurroksen aikana tämä on tietysti uhka.
Sujuvasanaisista bloggareista erityisesti Saara on ollut ärhäkkä yritysvierailuntapaus-analyysissaan: "Ärsytykseni puolestaan johtui siitä, että asioihin oli herätty vasta jälkijunassa, ja siitä, että kysymyksiä oli jätetty kysymättä ja että jälkeen päin on ajateltu heittää täyslaidallisia, muttei paikan päällä tietenkään. Lisäksi tänään erityisesti on ärsyttänyt se, että noita karkeloraportteja ei ilmeisimmin olisi saanut kritisoida. Kun et itse kerran ole tullut kutsutuksi, niin pidäpä turpasi kiinni tai minä kerron kaikille, kuinka kateellinen olet [...]"
Saaran monipolvisessa analyysissa puhutaan paljon rahasta.
On tietysti hauskaa miettiä, mitä raha merkitsee yksittäiselle bloggarille, mitä SanomaWSOY-konsernille.
Mitäkö mieltä minä olen? Tietysti samaa kuin iMitvit, jos siitä nyt joku saa selvää.
Mutta ei ole juttuakaan näkynyt, enkä siis tiedä, ketkä kaikki siellä olivat. Ehkä se ei ole uutisen arvoinen asia. Läpinäkyvyyden lasitalon kannalta eniten huolestuttaa se, että talon emäntä ei ole asiasta omassa harvoin päivittyvässä blogissaan maininnut sanallakaan. Asiasta auenneet osallistujat ovat silti muistuttaneet linkata emännän blogiin varsin kiitettävästi. Siinä mielessä kaikki on siis ennallaan.
Kyse on päällisin puolin tyypillisestä "kunnanjohtajaesittelystä". Paitsi että tätä nimenomaista kuntaa tavataan sanoa imperiumiksi. Kunnalla on jäseniä, valtiolla kansalaisia ja imperiumilla alamaisia.
"Ei näissä esityksissä sinänsä mitään mullistavaa uutta ollut. Keskustelua ne kuitenkin herättivät, varsinkin jatkoseminaarissa Paino-baarissa, jonne illan isännät ja emännät eivät enää jatkaneet", Kari Haakana sanoo hajahuomioissaan. Yhteisiä julkilausumia ei kuitenkaan annettu.
Journalistina Haakana on tietysti konsernin miehiä jo työpaikkansa puolesta: "[...] voi olla, että idea HS.fi:stä yhteisöllisyyden rakentajana voi olla joillekin ihmisille huonosti sulava. Että pitääkö teidän tämäkin tehdä, eikö yhteisöllisyys voisi rakentua työkaluilla, jotka yhteisöllisyyttä halajavat itse ottavat käyttöön ja rakentavat. Mihin voi vastata että tietenkin voi rakentua ja rakentakaa vaan. Eihän sitä HS:n hakukonetta tarvitse blogiaan päästää kurkkimaan eikä blogia ole pakko liittää Sanoma Digitalin (joka, ihan nyt näin selvyyden vuoksi, ei ole sama asia kuin HS; itse asiassa Sanoma Digital on eri yhtiö kuin Sanoma Oy, jossa HS vaikuttaa) Blogilista.fi-palveluun."
Kun ottaa huomioon, että kutsujana toimi HS, ei tätä "eri yhtiö"-luonnetta tässä yhteydessä oikein arkijärjellä tavoita. Mieliä taivutellaan suopeiksi blogilistan yrityskaupoille, mutta mihin muuhun, kukaan ei tarkkaan tiedä. Vastaavia tilaisuuksia, joissa näkemyksiä täsmennetään, on varmaankin tulossa jo lähiaikoina.
Hs.fi bloggarien yhteisöllisyyden rakentajana on kuitenkin vielä enemmän kuin "Frutti di Tiberi" pizzalistalla. Bloggariluonne kun on enemmän mediakritiikkiä kuin perässähiihtoa. Mutta ehkä olen väärässä ja ylpeä siitä.
Medis näyttää tajunneen sen selkeimmin: "Kun ei kerran aina niitä heikkoja signaaleja tajua, niin pitää puhua vahvoista. Nyt kun HS:fi on kutsunut tärkeimmät bloggaajat kokoukseen niin on varmaan aika julistaa bloggauksen kuolema. Väitän että pelkästään tällaisen kokouksen pitäminen jo tappaa koko lajin." Blogistanin syysmasennuksen, sukupolvenvaihdoksen ja naamakirjallisen mediamurroksen aikana tämä on tietysti uhka.
Sujuvasanaisista bloggareista erityisesti Saara on ollut ärhäkkä yritysvierailuntapaus-analyysissaan: "Ärsytykseni puolestaan johtui siitä, että asioihin oli herätty vasta jälkijunassa, ja siitä, että kysymyksiä oli jätetty kysymättä ja että jälkeen päin on ajateltu heittää täyslaidallisia, muttei paikan päällä tietenkään. Lisäksi tänään erityisesti on ärsyttänyt se, että noita karkeloraportteja ei ilmeisimmin olisi saanut kritisoida. Kun et itse kerran ole tullut kutsutuksi, niin pidäpä turpasi kiinni tai minä kerron kaikille, kuinka kateellinen olet [...]"
Saaran monipolvisessa analyysissa puhutaan paljon rahasta.
On tietysti hauskaa miettiä, mitä raha merkitsee yksittäiselle bloggarille, mitä SanomaWSOY-konsernille.
Mitäkö mieltä minä olen? Tietysti samaa kuin iMitvit, jos siitä nyt joku saa selvää.
maanantaina, joulukuuta 17, 2007
Antaa mennä kun on alamäki...
YleTeema on ollut parhaita televisiokanavia. Nyt kun kanavantappajaiset ovat käynnissä, on vaarana, että roska saastuttaa senkin.
Yle uutisoi populaarimusiikin siirtymisestä tukehtuneesta YleExtrasta YleTeemalle.
Teema ei kyllä monituntisia rockkonsertteja kaipaa.
Yle uutisoi populaarimusiikin siirtymisestä tukehtuneesta YleExtrasta YleTeemalle.
Teema ei kyllä monituntisia rockkonsertteja kaipaa.
sunnuntai, joulukuuta 16, 2007
Blogimiitti ja elämä sen jälkeen
Janne on tiivistänyt hauskan blogimiitin sisällön tiiviiksi paketiksi. Kiitos kaikille keskustelukumppaneille mukavista hetkistä.
Mutta mitä tapahtuukaan Facebook-rintamalla?
5 event invitations
9 group invitations
1 friend game invitation
1 most creative people invitation
7 sunshine requests
1 (fluff)friends invitation
1 are you normal? invitation
1 shots invitation
1 youtube invitation
1 vampires invitation
1 personality request
1 political compass invitation
1 local picks invitation
1 which celebrity are invitation
1 bless you request
1 true or false? invitation
3 compare requests
3 good karma requests
1 just three words invitation
1 similarity test invitation
1 squeeze request
1 winter wonderland request
2 cute vs sexy invitations
1 growing gifts invitation
1 crowd cloud invitation
1 blackjack invitation
1 naughty or nice invitation
1 what band member are invitation
1 cat vs dog invitation
4 birthday calendar invitations
1 jigsaw puzzles invitation
2 i like you invitations
2 bush countdown clock invitations
1 johari window request
1 daily humor invitation
2 invitations
2 true match invitations
1 commemorate world ai invitation
1 oktoberfest invitation
1 good guys invitation
1 christmas music tree invitation
1 snowball fight request
5 likeness unrated invitations
1 where i've been invitation
1 hot potato request
1 friends recommend invitation
1 christmas tree invitation
2 warbook invitations
1 share the love invitation
1 are you interested? invitation
2 optical illusions requests
1 what instrument are invitation
1 how evil are you? invitation
3 perfect match invitations
1 who is online invitation
2 hotness requests
1 more friends invitation
1 slayers invitation
1 philosophers invitation
1 lesbian test invitation
2 brain game requests
1 daily lotto invitation
1 type of drunk? invitation
1 hatching eggs invitation
1 i kick you invitation
1 scoreme invitation
1 how will you die? invitation
1 freebee gifts invitation
1 adventcalendar invitation
3 snowman invitations
1 pirates vs. ninjas invitation
Mutta mitä tapahtuukaan Facebook-rintamalla?
5 event invitations
9 group invitations
1 friend game invitation
1 most creative people invitation
7 sunshine requests
1 (fluff)friends invitation
1 are you normal? invitation
1 shots invitation
1 youtube invitation
1 vampires invitation
1 personality request
1 political compass invitation
1 local picks invitation
1 which celebrity are invitation
1 bless you request
1 true or false? invitation
3 compare requests
3 good karma requests
1 just three words invitation
1 similarity test invitation
1 squeeze request
1 winter wonderland request
2 cute vs sexy invitations
1 growing gifts invitation
1 crowd cloud invitation
1 blackjack invitation
1 naughty or nice invitation
1 what band member are invitation
1 cat vs dog invitation
4 birthday calendar invitations
1 jigsaw puzzles invitation
2 i like you invitations
2 bush countdown clock invitations
1 johari window request
1 daily humor invitation
2 invitations
2 true match invitations
1 commemorate world ai invitation
1 oktoberfest invitation
1 good guys invitation
1 christmas music tree invitation
1 snowball fight request
5 likeness unrated invitations
1 where i've been invitation
1 hot potato request
1 friends recommend invitation
1 christmas tree invitation
2 warbook invitations
1 share the love invitation
1 are you interested? invitation
2 optical illusions requests
1 what instrument are invitation
1 how evil are you? invitation
3 perfect match invitations
1 who is online invitation
2 hotness requests
1 more friends invitation
1 slayers invitation
1 philosophers invitation
1 lesbian test invitation
2 brain game requests
1 daily lotto invitation
1 type of drunk? invitation
1 hatching eggs invitation
1 i kick you invitation
1 scoreme invitation
1 how will you die? invitation
1 freebee gifts invitation
1 adventcalendar invitation
3 snowman invitations
1 pirates vs. ninjas invitation
lauantaina, joulukuuta 15, 2007
Eeppinen dokumentaari
Eeppinen dokumentaari Sodankylän elokuvajuhlien järisyttävästä jalkapallo-ottelusta kesällä 2007 Vapaan Tiedonvälityksen ja Muun Maailman välillä on valmistunut.
Kahdeksan minuutin trilleri: olkaa hyvä!
Aki Kaurismäki and the Art of Football. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja muonitus: Sedis Zedis.
Kahdeksan minuutin trilleri: olkaa hyvä!
Aki Kaurismäki and the Art of Football. Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja muonitus: Sedis Zedis.
torstaina, joulukuuta 13, 2007
Kiinasta
Kiina kieltää päräytti Hollywood-elokuvat, kertoo YLE uutisessaan.
Minä taas olen tien alussa, sillä sain eilen vihdoinkin purettua ensimmäisen kovalevyllisen videomateriaalia. Leikkasin pääasiassa Sodankylän elokuvajuhlien jalkapallo-ottelun aineiston perusteella ensin 8 minuuttisen, joka ei muistin puutteen vuoksi tehnyt polttoitsemurhaa DVD:lle vaikka kuinka maanittelen.
Nyt on sitten olemassa viisiminuuttinen kulttielokuva Aki Kaurismäki ja jalkapallon taide. Sivunimeltään se on Aki, Petter, Japo ja mä. Olen siinä siis ohjaaja, kuvaaja, äänittäjä ja leikkaaja sekä muonittaja. Harkitsen vakavasti sen youtubettamista.
Minä taas olen tien alussa, sillä sain eilen vihdoinkin purettua ensimmäisen kovalevyllisen videomateriaalia. Leikkasin pääasiassa Sodankylän elokuvajuhlien jalkapallo-ottelun aineiston perusteella ensin 8 minuuttisen, joka ei muistin puutteen vuoksi tehnyt polttoitsemurhaa DVD:lle vaikka kuinka maanittelen.
Nyt on sitten olemassa viisiminuuttinen kulttielokuva Aki Kaurismäki ja jalkapallon taide. Sivunimeltään se on Aki, Petter, Japo ja mä. Olen siinä siis ohjaaja, kuvaaja, äänittäjä ja leikkaaja sekä muonittaja. Harkitsen vakavasti sen youtubettamista.
keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007
Jatkuva muutos
On turha ilakoida siitä, että "Jugend-salista ei tule ravintolaa", kuten nöyräksi jalkamieheksi (viikoksi) heittäytynyt kaupunginjohtaja Pajunen sanoo. Tietysti poliittisesta voitosta voi nauttia, mutta ei tästä.
Sillä mitä se on? Ei yhtään mitään. Seuraava yhtä salassa valmisteltu ehdotus voi olla aivan yhtä kamala. Niin kuin varmasti onkin.
Tämän päivän lehtikirjoituksen (HS) lopussa ihmeteltiin samaa kuin itse alusta lähtien: Miksi aloittaa elävöittäminen siitä ainoasta paikasta, jossa oli elävää ennenkin.
Vastaus on yksinkertainen: muutoksen vuoksi. Vanha imperiumien mannertenvälisen hallinnan konsti on kääntynyt ruohonjuuritasolle. Jatkuva muutos estää järkeväksi kehittyvän vastarinnan.
Yksi "jatkuvista" maailmanilmauksista on valtiovarainministeriön ennusteen poliittinen luonne. Maahanmuuton pysäyttävä, rotuperäinen ennuste takaa matalan verotuoton kasvun. Sen pohjalta on hyvä suunnitella jatkuvia säästötoimia. Samaan syssyyn todetaan kantaväestönkin pysäyttävän kulutuksensa. Implisiittisesti se tarkoittaa sitä, että palkkoja ei lähitulevaisuudessa koroteta, vaan pienennetään, korkotaso ei laske vaan nousee, eikä töitä ole useammalle. Ja veronmaksukelpoisten sekä työhaluisten maahantuloa vähennetään monien alojen kroonisesta työvoimapulasta huolimatta. Eksplisiittisesti asiasta vaietaan.
Kyse on kuin ilmastonmuutoksesta: historia osoittaa siinä syklejä, rajujakin, mutta niitä ei enää sitten yhtäkkiä olekaan. On vain muutostarve, joka suuntautuu juuri sinuun. Kohta ei saunaa saa lämmittää puulla.
Mutta ehkä joku keksii joskus, että hiilidioksidi on loistava keino estää uusi jääkausi! Kyllähän ilmastopolitiikassakin voi tapahtua jatkuvasti muutoksia, niin kuin kaikessa muussakin.
Mikä on terveellistä syötävää? Ei mikään, sillä suositukset muuttuvat harva se päivä. Mikä on tänään terveellistä, on huomenna vaarallista, erittäin vaarallista tai...
Normal, normal, tres mal.
Sillä mitä se on? Ei yhtään mitään. Seuraava yhtä salassa valmisteltu ehdotus voi olla aivan yhtä kamala. Niin kuin varmasti onkin.
Tämän päivän lehtikirjoituksen (HS) lopussa ihmeteltiin samaa kuin itse alusta lähtien: Miksi aloittaa elävöittäminen siitä ainoasta paikasta, jossa oli elävää ennenkin.
Vastaus on yksinkertainen: muutoksen vuoksi. Vanha imperiumien mannertenvälisen hallinnan konsti on kääntynyt ruohonjuuritasolle. Jatkuva muutos estää järkeväksi kehittyvän vastarinnan.
Yksi "jatkuvista" maailmanilmauksista on valtiovarainministeriön ennusteen poliittinen luonne. Maahanmuuton pysäyttävä, rotuperäinen ennuste takaa matalan verotuoton kasvun. Sen pohjalta on hyvä suunnitella jatkuvia säästötoimia. Samaan syssyyn todetaan kantaväestönkin pysäyttävän kulutuksensa. Implisiittisesti se tarkoittaa sitä, että palkkoja ei lähitulevaisuudessa koroteta, vaan pienennetään, korkotaso ei laske vaan nousee, eikä töitä ole useammalle. Ja veronmaksukelpoisten sekä työhaluisten maahantuloa vähennetään monien alojen kroonisesta työvoimapulasta huolimatta. Eksplisiittisesti asiasta vaietaan.
Kyse on kuin ilmastonmuutoksesta: historia osoittaa siinä syklejä, rajujakin, mutta niitä ei enää sitten yhtäkkiä olekaan. On vain muutostarve, joka suuntautuu juuri sinuun. Kohta ei saunaa saa lämmittää puulla.
Mutta ehkä joku keksii joskus, että hiilidioksidi on loistava keino estää uusi jääkausi! Kyllähän ilmastopolitiikassakin voi tapahtua jatkuvasti muutoksia, niin kuin kaikessa muussakin.
Mikä on terveellistä syötävää? Ei mikään, sillä suositukset muuttuvat harva se päivä. Mikä on tänään terveellistä, on huomenna vaarallista, erittäin vaarallista tai...
Normal, normal, tres mal.
tiistaina, joulukuuta 11, 2007
Ennakkoluulo: ”Elokuva on populaarikulttuuria”
Olin taannoin radiohaastattelussa otsikon aiheesta. Tein silloin muistiinpanoja aiheesta ja eiköhän tuon voi täällä julkaista. Haastattelussa tuli tietysti tätä käytettyä, mutta myös keksittyä sivupolkuja, niin kuin usein live-tilanteessa käy. Kaikki ei myöskään mahtunut mukaan.
Lähtökohtanamme on siis ennakkoluulona esitetty lausuma "Elokuva on populaarikulttuuria". Olisi jotenkin luontevaa ryhtyä argumentoimaan tätä lausumaa vastaan, sillä mehän emme halua olla lähtökohtaisesti ennakkoluuloisia. Ennakkoluuloiset ihmiset ovat täynnä päähänpinttymiä, vääriä asenteita ja aika usein heidän näkökulmansa maailmasta on kovin kapea ja riittämätön. Me haluamme ymmärtää ja olla laajakatseisia, emme ennakkoluuloisia.
Mutta ehkä on syytä lähteä liikkeelle yleisemmästä näkökulmasta eli pohtia tuota lausumaa hieman tarkemmin. Mitä tarkoittaa se, että elokuvan sanotaan olevan populaarikulttuuria? Kun esitämme kysymyksen näin, johtaa se siihen, että ensin on mietittävä, mitä on elokuva, mitä on populaari, mitä on kulttuuri ja mitä on populaarikulttuuri.
Ja sehän ei ole helppoa, sillä sekä populaarin merkitys että kulttuurin merkitys ovat kovin kiisteltyjä asioita. Niiden määritelmiä on esitetty niin tieteen kuin yleisesitystenkin tasolla pilvin pimein.
Yhtä populaarikulttuurin merkitystasoa nimitetään kvantitatiiviseksi eli määrälliseksi määritelmäksi. Ajatuksena on se, että juuri populaarikulttuuriksi ajateltua elokuvaa olisi tarjolla määrällisesti enemmän. Näin erityisen paljon toistetut elokuvat olisivat jotenkin enemmän populaarikulttuurisia. Mutta tämä ei ole itsestään selvää. Myöskään elokuvan alat eli genret eivät anna tälle määrälliselle argumentille valtuutusta. Elokuva-alan menestykset ja yksittäisen elokuvan suosio ovat selvästikin kiinni myös jostakin muusta kuin tarjonnan määrästä. Tuottaja ei voi olla varma elokuvan menestyksestä eli populaarisuudesta pelkästään sillä perusteella, että samalla sapluunalla on menestytty ennenkin. Saamme kuulla harva se päivä jonkin isobudjettisen elokuvan floppaavan. Saman genren sisälläkin toiset elokuvat menestyvät ja toiset eivät.
Kaikkia elokuvia ei tehdä enemmistöt mielessä. Valtavirtaelokuvia suunnataan tietysti kulutushaluiselle ja keskiluokkaiselle enemmistölle, mutta sen lisäksi markkinoilla on olemassa yllättävän laaja kirjo erityisryhmille suunnattua elokuvaa. Näinä viikkoina Helsingissäkin on ainakin neljä elokuvafestivaalia, joissa kaikille tarjotaan sellaista elokuvaa, jota ei voi nähdä, jos tyytyy enemmistön makuun ja videokaupan top-listan tuotteisiin. Jotkut näin nautittavista elokuvista ovat siinä määrin erikoisia, että ne eivät välttämättä solahda luokkaan, jota nimittäisimme populaarikulttuuriksi. Tällaisia elokuvia nimitetään usein kulttielokuviksi. Näiden kannattajat tuntevat ennakkoluuloja valtavirran elokuvan suhteen ja tietysti päinvastoin: suuri enemmistö hylkii marginaalien hupeja, joita kulttielokuvat usein ovat.
Mutta ajatusta määrällisestä voidaan toki kehitellä eteenpäin, eikä tuota määrällistäkään argumenttia pidä kokonaan hylätä. Silti on selvästikin oltava jotakin, jota on vähemmän ja jota tarjotaan jollekin pienemmälle yleisölle. Näin päädymme pian jakoon korkeakulttuuriin ja matalakulttuurin. Se johtaakin jo toiseen populaarikulttuurin määritelmään.
Populaarikulttuuri olisi tällöin jotakin sellaista, mitä korkeakulttuuri ei ole. Itse asiassa onkin totta, että populaarikulttuuri asetetaan usein vastakkain jonkin eksklusiivisemman, jopa elitistisen korkeakulttuurin kanssa. Tämä elitismi liitetään usein sellaisin kulttuurisiin piirteisiin, joita löydämme johtavien yhteiskunnallisten ryhmien parista. Korkeakulttuuri ja johtavan eliitin ajama kulttuuri ymmärretään silloin samaksi. Populaarikulttuuri olisi siis se ylijäämä, mikä hyvin määritellystä korkeakulttuurista jää ulos.
Ottakaamme esimerkki. Monen maailmankuulun taiteilijan yhteydessä on helppo havaita, että määritelmä onnahtelee. Voimme puhua määrällisen argumentin ongelmasta: monet korkeakulttuuriin ilman muuta laskettavat taideteokset ovat rikkoneet korkean ja matalan kulttuurin välille piirretyt rajat jo pitkään. Kirjallisuuden korkeakulttuurin klassikot ovat olleet jo lukutaidon yleistymisestä lähtien toista sataa vuotta saatavilla ja yleisistä kirjastoista niitä lainataan paljon. Aikoinaan puhuttiin kansanpainoksista. Aivan tavalliset ihmiset tuntevat kasapäin klassisia sävelmiä ja olen huomannut, että ihmiset voivat hyvinkin niitä vihellellä bussipysäkillä ja laittaa niitä esimerkiksi kännykkänsä tunnareiksi. Rajat korkean ja matalan välillä ovat siis murtuneet perinpohjaisesti.
Historiallisesti tarkastellen korkeakulttuurisen taide-elokuvan ja matalakulttuurisen roskaviihteen välille on rakennettu usein valtaisia ennakkoluuloja. Kaikkien tuntema Rillumarei-elokuva 1950-luvulla oli tästä hyvä esimerkki. Suomen Filmiteollisuuden valmistamien Rillumarei-elokuvan katsojat muistavat, että elokuvat esittivät varsin suuria ennakkoluuloja toiseenkin suuntaan. Onkin arveltu, että kriitikoiden suuttumus – niiden määrittely vahingolliseksi roskaksi – perustui siihen, että niissä vastustettiin korkeakulttuuria ja sen ilmenemismuotoja aktiivisesti.
Kolmas populaarikulttuurin määritelmä sitoo sen massakulttuuriin. Tätä kaupallista kulttuuria tuotetaan massamittaisesti massakulutuksen tarpeisiin. Eurooppalaisesta näkökulmasta tämä ymmärretään usein amerikkalaisena kulttuurina. Euroopan ja Amerikan kulttuurien välillä onkin vallinnut aikamoinen sota koko elokuvan olemassaolon ajan. Hollywood-elokuva on ollut usein kirosana, vaikka sen kaupallista menestystä kadehditaankin. Hollywood-kritiikki on saanut aika ajoin rinnalleen suoranaisen antiamerikkalaisuuden. Vastaavaa kritiikkiä ei eurooppalaisille elokuvatyyleille ja suuntauksille ole annettu. Italialainen neorealismi ja eurooppalaiset uudet aallot otettiin kriitikoiden parissa varsin hyvin vastaan, vaikka nekin toki herättivät monia intohimoja, poliittisiakin.
Nationalistinen jaottelu oli nähtävissä suomalaisessa elokuvakulttuurissa jo 1920-luvulla. Eurooppalaiselle nationalismille antiamerikkalaiset tunteet ja argumentoinnit olivat tavallisia. 1920- ja 1930-luvulla, sota-ajasta puhumattakaan, suomalainen nationalismi sai sijaa myös elokuvissa. Amerikkalainen elokuva oli jotakin vierasta, suomalaisen elokuvan sanottiin olevan "kansallista" ja siksi jotenkin parempaa suomalaisille yleisöille. Tämä näkemys korostui, kun mykkäelokuvan universaalisuus – riippumattomuus puhutussa kielestä – jäi syrjään äänielokuvan tulon jälkeen. Suomalaiset elokuvayhtiöt samastuivat koviin oikeistolaisiin arvoihin ja nationalistisiin äänenpainoihin. 1930-luvun lopun nationalistiset aatedraamat ryssänvastaisuuksineen olivat sitä itseään. Vielä 1980-luvulla suomalaisen elokuvan arvosteluista voi lukea antiamerikkalaisia piirteitä. "Amerikkalainen action-elokuva ei Suomeen sovi", sanottiin milloin mistäkin yrityksestä irrottaa elokuvakerrontaa paitsi realismista myös varsin jähmeästä taiteellisuudesta.
Neljänneksi populaarikulttuuri voidaan määritellä kansan autenttiseksi kulttuuriksi. Tämä on tietysti ongelmallista, sillä tuo kansa voidaan nähdä ja määritellä niin monin tavoin. Tämä jaottelu on nähtävissä myös poliittisesti: esimerkiksi Antonio Gramsci kehitteli teorian hegemoniasta: populaarikulttuuri voidaan tällöin nähdä taisteluna, jossa ovat vastakkain yhteiskunnan alistetut ryhmät ja niiden vastarinta ja ne yhteenliittävät toiminnot, joita yhteiskunnan vallalla olevat eli dominantit ryhmät ajavat.
Viides populaarikulttuurin määrittely on postmoderni. Tällöin erottelu hyviin ja huonoihin, kannatettaviin ja vastustettaviin kulttuuri-ilmiöihin on pitkälle hävinnyt tai lieventynyt. Postmodernissa ajattelussa määrällisen valtavirtaelokuvan tai laadullisesti arvioidun korkeakulttuurisen taiteen määrittely hyväksi ja hyväksyttäväksi ei ole järkevää. Valinta on tässä mielessä vapaa postmodernille huvittelulle ja ilottelulle. Yksi tulos tästä muutoksesta on yhteiskunnan ennakkoluuloisuuden vähentyminen yleisen liberalisoitumisen myötä. Esimerkiksi elokuvasensuurin kadottua yhteiskunnallisena rajanvetäjänä voidaan puhua entistä liberaalimmasta suhtautumisesta elokuvan eri ilmiöihin.
John Storey, joka on näitä populaarikulttuurin eri määritelmiä pohdiskellut, painottaa omassa historiallisessa näkemyksessään sitä, että populaarikulttuuri syntyy teollisen vallankumouksen urbanisaation eli kaupungistumisen mukana. Tämä muutos samastuu "massakulttuurin" tavallisimpiin määritelmiin. Esimerkiksi Shakespearen menestys nähdään sen elinvoimaisessa osallistumisessa renessanssin populaarikulttuuriin, eikä esimerkiksi Dario Fon tapaisten näytelmäkirjailijoiden näkemys poikkea paljoakaan gramscilaisesta määrittelyssä: mukana on jopa antiikista lähtien tunnettuja kansanperinteen muotoja: commedia dell'arte.
Populaarikulttuuri muuttuu jatkuvasti. Se saa erityisiä piirteitä eri paikoissa ja eri aikoina. Se muodostaa siteitä nykyhetkeen ja menneisyyteen, se tuottaa kompleksisen, ei helposti määriteltävän kokoelman keskenään riippumattomia näkökulmia ja arvoja, joiden kautta se vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen instituutioihin monin eri tavoin. Esimerkiksi muodin nopeutunut kierto vaikuttaa siihen, että alakulttuuriksi määritelty voi muodossa tai toisessa tulla valtavirran kulutuksen kohteeksi.
Petterille Tieto-Finlandia
Peter von Bagh sai teoksellaan Sininen laulu tämän vuotisen Tieto-Finlandian. Raskaan sarjan teos sai raskaan sarjan palkinnon. Onnittelut Petterille, joka lausui viisaimmat sanat myös Linnan Itsenäisyyspäivän televisioinnissa.
Ylen uutisen mukaan hän on "kirjoittanut yli 20 teosta, ohjannut lukuisia radio- ja tv-ohjelmia sekä yhden pitkän elokuvan". Ilmeisesti vain näytelmäelokuvat (Kreivi) lasketaan, sillä toki pitkiä dokumenttielokuvia hän on tehnyt muutamia, kuten Viimeinen kesä 1944 ja viimeisin filmille tehty 1939, pari mainitakseni. Sen päälle tulee monta lyhyttä, jotka nekään eivät tipahda kategoriaan "radio- ja tv-ohjelmat".
Elokuvataiteella ei ole Rauni Mollbergin jälkeen akateemikkoa tällä hetkellä, joten eiköhän nimetä Petteri siihen saman tiensä. Tietysti Matti Kassilakin sen ansaitsisi.
Ylen uutisen mukaan hän on "kirjoittanut yli 20 teosta, ohjannut lukuisia radio- ja tv-ohjelmia sekä yhden pitkän elokuvan". Ilmeisesti vain näytelmäelokuvat (Kreivi) lasketaan, sillä toki pitkiä dokumenttielokuvia hän on tehnyt muutamia, kuten Viimeinen kesä 1944 ja viimeisin filmille tehty 1939, pari mainitakseni. Sen päälle tulee monta lyhyttä, jotka nekään eivät tipahda kategoriaan "radio- ja tv-ohjelmat".
Elokuvataiteella ei ole Rauni Mollbergin jälkeen akateemikkoa tällä hetkellä, joten eiköhän nimetä Petteri siihen saman tiensä. Tietysti Matti Kassilakin sen ansaitsisi.
DocPoint -asiaa
DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali pidetään 23.-27.1. 2008. Sinne kaivataan vapaaehtoistyöntekijöitä.
DocPointille on nimetty oma gruppokin Facebookissa, joka vaatii rekisteröitymisen...
DocPointille on nimetty oma gruppokin Facebookissa, joka vaatii rekisteröitymisen...
maanantaina, joulukuuta 10, 2007
Bollywood-päivä
Tänään on siis Bollywood-päivä. Kello 17 alkaen houkuttelen Parhaat Hollywood-elokuvat -teoksen (BTJ-Kustannus, 2007) kirjoittajaa Natalia Laurilaa puhumaan omasta työstään Kolmen Sepän Kirjakaupassa, joka sijaitsee Uuden Ylioppilastalon alakerrassa. Kaivopihalta sinne pääsee, kun välttelee olutravintolan oven takaisia houkutuksia.
Kunhan vain tuo vaurioitunut hammas pysyisi suussa eikä vihoittelisi enempää. Kosketusta se ei salli, ja heiluu melkein hengityksestä, joten kyllä rukiinen puraisu löysi tällä kertaa paikkansa...
Kunhan vain tuo vaurioitunut hammas pysyisi suussa eikä vihoittelisi enempää. Kosketusta se ei salli, ja heiluu melkein hengityksestä, joten kyllä rukiinen puraisu löysi tällä kertaa paikkansa...
sunnuntai, joulukuuta 09, 2007
Hammas hampaasta, aivojumppaa
Ruisleipää puraistessa ravintolassa hampaan juuri ratkesi, katkesi tai halkesi. Erinomaisen epämiellyttävä tunne.
Edessä oleva hammas rikkoo hymyrivin sitten kun sitä kohta ei ole.
Implanttihammas maksaa noin 2000 euroa. Toisaalta tuota ei tarvitse maksaa, koska sen pelkkä ajatteleminen riittää ehkäisemään näkyvän hymyilyn. Toivottavasti helvetti ei ala ennen huomisaamua. Pidämme nälkäpäivää siihen asti.
Englantia taitavat, käykääpäs napsuttamassa YK:lle riisiä jaettavaksi. Pelissä oppii samalla synonyymejä tai melkein synonyymejä. Vähän toista kiloa herutin, enkä purrut hammasta.
Edessä oleva hammas rikkoo hymyrivin sitten kun sitä kohta ei ole.
Implanttihammas maksaa noin 2000 euroa. Toisaalta tuota ei tarvitse maksaa, koska sen pelkkä ajatteleminen riittää ehkäisemään näkyvän hymyilyn. Toivottavasti helvetti ei ala ennen huomisaamua. Pidämme nälkäpäivää siihen asti.
Englantia taitavat, käykääpäs napsuttamassa YK:lle riisiä jaettavaksi. Pelissä oppii samalla synonyymejä tai melkein synonyymejä. Vähän toista kiloa herutin, enkä purrut hammasta.
torstaina, joulukuuta 06, 2007
Päiväkirjaa
Neljän päivän paussi. Viime viikkoisen Amsterdamin matkan jälkeen tekemistä riitti enemmän kuin tarpeeksi ja tämä tihkusade, musta märkyys ja hämmentävä riippuvuus dead line-elämästä otti voimille.
Jätin keskiviikkona kaikki pikkujouluihin viittaavankin väliin, vaikka "naamakirja" välittikin houkuttelevia tarjouksia solkenaan.
Alkuviikon huippukohtia oli postin ilmoitus "isokokoisesta kirjeestä". Sateessa marssin sitten postiin ja sain amerikkalaisen säkin, jota piti tietysti kannella ympäri kaupunkia. En tuntenut oloani joulupukiksi, sillä ihmiset reagoivat epätavallisen näköiseen kantamukseeni lähinnä syrjäyttävästi.
Jättikokoisen muovisäkin sisällä oli kahdeksan Vidal Goren kirjaa, jotka olivat matkanneet varsin vikkelästi suuren meren yli. Hänen muistelmiaan, ensimmäinen nimeltään Palimpsest ja toinen Point to Point Navigation nyt sitten lähiaikoina lueskelen. Spontaaneja nettiostoksia Hanhensulan yllyttämänä.
Jälkimmäinen muistelma alkaa tunnustuksella. Gore kertoo saapuneensa sen oven äärelle, jossa lukee exit, ja toteaa tässä tilanteessa, että "oikeastaan ainoa asia josta olen aina pitänyt on elokuvissa käynti". Semmoinen päällekirjoitettu elämä.
Lueskelen samalla vähän kerrallaan Natalia Laurilan uutuuskirjaa Parhaat Bollywood-elokuvat. Haastattelen tekijää ensi maanantaina Kolmen sepän kirjakaupassa iltaviideltä. Kirjan staili kansi ja piirustukset taitavat olla bloggaritoverin käsialaa.
Keskiviikkona saimme kollegan kanssa tämän syksyiset Dokumentin ydin -tapahtumat talvitelakalle. Viiden vuoden aikana olemme pyhiinvaeltaneet Orionin valkokankaan välityksellä dokumentin ytimeen 41 kertaa. Paikalla ei ollut paljon väkeä. Ensi kevääksi, joskus huhtikuulla yritämme vielä pari kertaa jakaa dokumentinsanaa.
Sitä ennen pitäisi kirjan käsikirjoitus vihdoin saada valmiiksi ja seuraavat kirjat aloitetuksi enemmänkin kuin vain pilkkeenä silmäkulmassa.
Tasavallan Presidentin juhlavastaanotto alkaa. Pitänee siirtyä tarkailuasemiin.
Eilinen A-studio esiintyminen löytyypi nyt Ylen Areenasta. Esitän kryptisen lausuntoni ohjelman lopussa.
Jätin keskiviikkona kaikki pikkujouluihin viittaavankin väliin, vaikka "naamakirja" välittikin houkuttelevia tarjouksia solkenaan.
Alkuviikon huippukohtia oli postin ilmoitus "isokokoisesta kirjeestä". Sateessa marssin sitten postiin ja sain amerikkalaisen säkin, jota piti tietysti kannella ympäri kaupunkia. En tuntenut oloani joulupukiksi, sillä ihmiset reagoivat epätavallisen näköiseen kantamukseeni lähinnä syrjäyttävästi.
Jättikokoisen muovisäkin sisällä oli kahdeksan Vidal Goren kirjaa, jotka olivat matkanneet varsin vikkelästi suuren meren yli. Hänen muistelmiaan, ensimmäinen nimeltään Palimpsest ja toinen Point to Point Navigation nyt sitten lähiaikoina lueskelen. Spontaaneja nettiostoksia Hanhensulan yllyttämänä.
Jälkimmäinen muistelma alkaa tunnustuksella. Gore kertoo saapuneensa sen oven äärelle, jossa lukee exit, ja toteaa tässä tilanteessa, että "oikeastaan ainoa asia josta olen aina pitänyt on elokuvissa käynti". Semmoinen päällekirjoitettu elämä.
Lueskelen samalla vähän kerrallaan Natalia Laurilan uutuuskirjaa Parhaat Bollywood-elokuvat. Haastattelen tekijää ensi maanantaina Kolmen sepän kirjakaupassa iltaviideltä. Kirjan staili kansi ja piirustukset taitavat olla bloggaritoverin käsialaa.
Keskiviikkona saimme kollegan kanssa tämän syksyiset Dokumentin ydin -tapahtumat talvitelakalle. Viiden vuoden aikana olemme pyhiinvaeltaneet Orionin valkokankaan välityksellä dokumentin ytimeen 41 kertaa. Paikalla ei ollut paljon väkeä. Ensi kevääksi, joskus huhtikuulla yritämme vielä pari kertaa jakaa dokumentinsanaa.
Sitä ennen pitäisi kirjan käsikirjoitus vihdoin saada valmiiksi ja seuraavat kirjat aloitetuksi enemmänkin kuin vain pilkkeenä silmäkulmassa.
Tasavallan Presidentin juhlavastaanotto alkaa. Pitänee siirtyä tarkailuasemiin.
Eilinen A-studio esiintyminen löytyypi nyt Ylen Areenasta. Esitän kryptisen lausuntoni ohjelman lopussa.
keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007
Tänään korvamerkittyä
A-studio YLE TV1 21.05 - 21.40 Menikö eduskunnan peruskorjauksen suunnittelu-urakka pätevimmälle? Sailas-show. Puunhinnan arvoitus. Sotakamreeri ja Tali-Ihantala. Suomalaisuus elokuvassa.
Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta II
Tänään Orionissa alkaen klo 16.15 (sic!) alkaa 90 minuutin esitys otsikolla
Dokumentin ytimessä 41: Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta II / I dokumentens kärna 41: Okända scener ur den finska filmens historia II
Suomi-Filmin päästyä elokuvauksisaan tukevasti äänikauteen alkoi uudenlainen vielä tuotannossa olevien elokuvien mainosrummutus. Vuosina 1935 – 1936 yhtiö teki kulttuurikuviksi naamioidun sarjan lyhytfilmejä ”Kamerat pyörivät”, jotka esittelivät ensi-iltaa lähestyvien elokuvien tekemisen prosessia. Sankarirakastajat, kaunottaret, lurjukset ja hauskuttajat saivat suomifilmillisen tähtikasteen ja samalla teatteriyleisö pääsi kurkistamaan suosikkiensa tekemisiä kulissien taakse.
Kamerat pyörivät 1935
Kamerorna surra
Kaikki rakastavat - traileri
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala, Topo Leistelä – Jussi Roudan filminovellista. Kuvaus: Theodor Luts. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Into Aapa. Leikkaus: Valentin Vaala. Äänitys: Pertti Kuusela. Pääosissa: Ansa Ikonen (Sirkka Mares), Tauno Palo (Arvo LÄhde), Birgit Nuotio (Kirsti Kallio), Jalmari Rinne (insinööri Karma), Uuno Laakso (taiteilija Sydänmurto), Martta Suonio (Josefine, täysihoitolan emäntä), Elna Hellman (Kaisu, täysihoitolan piika), Matti Lehtelä (Hiski, täysihoitolan renki), Eine Laine (rouva Mares), Yrjö Tuominen (tuomari Mares), Kirsti Suonio (rouva LÄhde), Aino Lohikoski (Mareksen palvelijatar), Kaarlo Wilska. Helsingin ensi-ilta koko elokuvalle: 24.11.1935 – koko elokuvan tv-lähetykset: 18.5.1970 MTV1, 6.9.1980 MTV2, 26.1.1983 TV1, 19.8.1994 TV2, 30.9.1998 TV1 – tarkastusnumero: A-512; poisto: "Hiskiä siivottava. Sylkemiset. Lyönti takap." – 260 m / 10 min
VMV6 –traileri
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Risto Orko. Käsikrijoitus: Mika Waltari, Tauno Tattari. Kuvaus: Erik Blomberg. Leikkaus: Risto Orko. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Pekka Attinen. Äänitys: Georg Brodén. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Marja), Joel Rinne (pursimies Olavi Manner), Uuno Laakso (romukauppias Lundström), Kerstin Nylander (laulajatar Lila Landers), Martta Kinnunen (Anni), Oke Tuuri (merivartija Haanpää), Kaarlo Kytö (merivartija Mattsson), Uno Wikström (VMV 6:n päällikkö), Axel Slangus (Kiho alias konsuli Dasselheim). Helsingin ensi-ilta: 16.2.1936 Kino-Palatsi. Filmitarkastus: 13.2.1936. nro 582 – K16 – 3500 m / 128 min
Ensimmäinen Kamerat pyörivät porautui leikkisästi lähituntumaan kuvattaessa elokuvia Kaikki rakastavat ja VMV 6. Edellinen esitteli yleisölle Suomi-Filmin uuden ohjaajahurmurinValentin Vaalan, joka käskytti Georges Saadin ateljeesta Pariisista Suomi-Filmin palvelukseen siirtynyttä kuvaajaa ja tulevaa elokuvaohjaaja Erik Blombergia. Vaala pysyi Suomi-Filmin palveluksessa koko elokuvauransa.
Tyylilajissa romanttinen komedia Kaikki rakastavat teki ensimmäisen kerran tähtiparin myöhempien aikojen palvotusta kaksikosta Ansa Ikosesta ja Tauno Palosta. Lyhytfilmi mainostaa tasapuolisesti myös Suomi-Filmin vahvan miehen, Risto Orkon itse ohjaaman VMV 6:n väkeä: Joel Rinne ja ohjaaja kirjoittavat nimikirjoituksia suuren maailmaan tyyliin. Taustalla Regina Linnanheimo puraisee banaanistaan ja odottelee autossa. Itse elokuvassa vappua vietetään amerikanmalliin shampanjan ja serpentiinien lentäessä. Kirjailija Pentti Haanpää kutsui sitä "pula-ajan" ateriaksi.
Trailerissa Suomi-Filmin karavaanit jakautuvat Bulevardi 12:n edestä kuvauksiin myrskyiseen Pirttisaareen ja aamunraikkaaseen Hankoon. Risto Orkon VMV 6:n kuvauksia seurataan Pirttisaaren tyrskyissä Uno Pihlströmin ja eestiläisen veteraanikuvaajan Theodor Lutsin kameran silmällä. Hänet nuori virtuoosi Erik Blomberg oli syrjäyttänyt kesken projektin pääkuvaajan postilta.Tylyn päätöksen tehnyt Orko komentaa näyttelijöitään Joel Rinnettä ja Martti Rannemaa aaltojen roiskeessa sekä tanssittaa hullunrohkeasti Kinnusen Marttaa.
”Risto Orko oli siihen aikaan nuori, kymmenen vuotta minua vanhempi. Kunnioitin hänen voimaansa, sillä hänen työtaakkansa oli todella valtava. Kuvauksen aikana hän toimi ohjaajana, tuotantopäällikkönä, skenaristina ja lisäksi firman talouskin oli hoidettava,” muisteli Erik Blomberg, Eclairin mykkäkameralla kuvannut hurjimus merellä myrskyävällä.
Kamerat pyörivät 1937
Kamerorna surra
... ja alla oli Tulinen järvi - traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Apulaistuotantopäällikkö: Topo Leistelä. Tuottaja: Matt Schreck. Ohjaus: Risto Orko. Käsikirjoitus: Tauno Tattari, Risto Orko, Topo Leistelä, Vihtori Karpio, Toivo Pekkanen. (Maila Talvion filmiromaani). Kuvaus: Albert Rudling. Lavastus: Aarne Ervi. Ehostus: Hannes Kuokkanen. Musiikki: Pekka Attinen. Leikkaus: Risto Orko. Ääni: Georg Brodén. Kuvaussihteeri: Herlevi Mustakallio. Pääosissa: Hugo Hytönen (patruuna Lumia), Joel Rinne (Jussi raala alias John Raller), Ansa Ikonen (Arja Lumia), Hanna Taini (Elma Lumia), Kaarlo Angerkoski (Mauno Lumia), Sylvi Palo (Lyyli Alho), Waldemar Wohlström (sisävesilaivan kapteeni), Kaarlo Kytö (Heikki Alho), Uuno Laakso (Esa, kartanon renki), Anni Aitto (Jussin äiti), Topo Leistelä (kirjanpitäjä Salo), Ossi Korhonen (portieeri), Ossi Korhonen (portieeri), Kaarlo Saarnio (Mäkiriutta), Eino Jurkka (Laurikka) ja 21 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys: 28.2.1937 Kino Palatsi – televisiolähetyksiä elokuvalla: MTV1: 19.9.1964, MTV2: 13.9.1975; YLE TV1: 8.9.1999; YLE TV2: 7.7.1996 ja 16.9.2003 – VET 733 – K16 – 2900 m / 106 min
Koskenlaskijan morsian - traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Tauno Tattari, Jukka Ahuva (= Jokke Liebkind) — Väinö Katajan romaanista (1914). Kuvaus: Theodor Luts. Musiikki: Harry Bergström. Äänitys: Pertti Kuusela. Lavastus: Ossi Elstelä. Leikkaus: Valentin Vaala. Pääosissa: Jalmari Rinne (Nuottaniemen Iisakki), Ansa Ikonen (Nuottaniemen Hanna), Eino Heino (Nuottaniemen Niilo), Eino Jurkka (Paloniemen Heikki), Tauno Palo (Paloniemen Juhani), Anton Soini (Koskenalustan isäntä), Kaarlo Kytö (Koskenalustan Antti), Ossi Elstelä (Kero-Pieti), Vilho Auvinen (Kulku-Matti), Elli Ylimaa (Nuottaniemen Maija), V. Lyytikäinen (Paksu-Olli), Axel Slangus (Pomo-Svensson). VET: 649 – S – 220 m / 8 min
Vuonna 1936 Orkon ja Vaalan mainosruletti käynnistyi jälleen. Kamerat pyörivät toisen kerran ja filmiltä tehtiin brändiä sekä Orkon draamalle …ja alla oli Tulinen järvi että Vaalan uudelle filmatisoinnille Koskenlaskijan morsian. Edellisessä päädymme Vääksyn kartanon maille, missä klaffi lyödään Uuno Laakson aloittaessa laulun. Sama toistuu, ennen kuin Ansa Ikonen ja Kaarlo Kytö aloittavat romanttisen vuoropuhelun kaislikossa soutuveneessä seisten.
Orkolla oli kosolti huonoa tuuria ennen filmauksia ja niiden jälkeen. Erik Blomberg lähti Adams-Filmin leipiin kuvatakseen kilpailijalle Teuvo Tulion elokuvan Taistelu Heikkilän talosta. Apulaiskuvaajana näemme silti uuden löydön, nuoren Felix Forsmanin, jonka ”kielitaitoa tarvittiin, sillä elokuvan kuvaajaksi oli valittu ruotsalainen mestarikuvaaja Albert Rudling”. Rankempi isku oli menettää tulipalossa Vironkadun studio. Kamera käy näillä raunioilla toteamassa Erkki Karun aikanaan perustaman filmitähtiverstaan täysmittaista tuhoa.
Koskenlaskijan morsiamen kuvaukset sisälsivät myös vapaamuotoista, sillä kamera tavoittaa kuvausryhmän kalastelemassa ja muuten vain vesileikeissä. Väinö Sola esittelee lohisaaliinsa filmaattiselle yleisölle, joukossa Ossi Elstelä, Tauno Palo, Eino Jurkka ja Kaarlo Kytö. Sitten porukka kilvoittelee tukkipuomilla. Heitä filmaa Vaalan pääkuvaaja Theodor Lutz, jonka taas ikuisti tälle filmille toinen kuvaaja Uno Pihlström. Elokuvan jännittävät vaiheet huipentuivat Iitin Mankalankoskella Tauno Palon koskenlakuun ja niiden valmisteluja Pihlström myös kuvasi.
Kamerat pyörivät ja Miehen kylkiluu valmistuu
Kamerorna surra on "Mannens revben" blev färdig
Miehen kylkiluu -traileri
Mannens revben
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Apulaistuotantopäällikkö: Topo Leistelä. Tuottaja: Matt Schreck. Ohjaus: Orvo Saarikivi ja Hugo Hytönen. Käsikirjoitus: Orvo Saarikivi ja Ilmari Unho. Kuvaus: Oscar Lindelöf apulaisinaan Helge Miettunen, Niilo Harju, herra Björkling. Äänitys: Hugo Ranta apulaisinaan Ensio Lumes ja herra Siltanen. Leikkaus: Risto Orko. Lavastus: Ossi Elstelä. Naamiointi: Pentti Viljanen. Musiikki: Harry Bergström. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Järjestäjä: Ville Salminen apulaisenaan Arvo Kuusla. Valokuvat: hra Borgström. Klaffi: Arvo Kuusla. Helsingin ensi-ilta elokuvalle: 14.11.1937 Kino Palatsi. Traileri: VET 790 – S – 250 m / 9 min
Kesällä 1937 kamerat käynnistyivät Vääksyssä kolmannen kerran, kun Maria Jotunin huvinäytelmää kuvattiin Ilmari Unhon ja Orvo Saarikiven käsikirjoittamaksi kom ediaksi. Paikalla napsittu ennakkofilmi Kamerat pyörivät ja Miehen kylkiluu valmistuu petaa ensi-iltaa ja kertaa leikkimielellä yhden päivän tapahtumat Orvo Saarikiven ohjauksessa:
Herätyskello pärähtää ja filmiryhmä purkautuu Ahtolan entisestä pappilasta ulos, ensin energinen järjestäjä Ville Salminen, kintereillään kameran grand old man Oscar Lindelöf ja housujaan vetäisevä apulaisohjaaja Hugo Hytönen. Kuistilla kilisevät jo kahvikupit ja pöydän ääreen istuvat Kaarlo Kydön suosiosta kohta kisailevat Aina ja Elli, Helena Kara ja Sointu Kouvo. Kun Kouvo on ehostettu Elliksi ja äänittäjä Hugo Ranta asettunut paikoilleen, aloittaa Orvo Saarikoski päivän kuvaukset. Klaffiin tarttuu kamera-assistentti Helge Miettunen, vuonna1949 ensimmäisenä Suomessa väitellyt elokuvatohtori. Kuvaustaukoja riittää ja silloin tuumaillaan valoa ja säätä. Kerran Karan kasvoja parannellaan. Päivän ateria ja ruokalepo kuuluvat asiaan, ja välistä myös tuloksia nähdään kuten Helena Karan ja Kaarlo Kydön näyttelemä valmis kohtaus.
Vaalan kamerat pyörivät
Kamerorna surra
Juurakon Hulda –traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Matti Schreck. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Jaakko Huttunen, Valentin Vaala – Juhani Tervapään (= Hella Wuolijoen) näytelmästä (1937). Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Harry Bergström. ”Ja taas tuli, taas tuli meijän rantaan se valkeapäinen laine” (trad.) es. Irma Seikkula. ”Ylös pilviin” ja ”Sun hymys” (Bergström, Ela) es. Eugen Malmstén ja Rytmi-Pojat. Leikkaus: Valentin Vaala. Äänitys: Pertti Kuusela. Pääosissa: Irma Seikkula (Hulda Juurakko), Tauno Palo (tuomari Soratie), Hugo Hytönen (toimittaja Purtiainen), Topo Leistelä (professori Norko), Vilho Auvinen (”taivaanrannan maalari”), Elsa Rantalainen (kauppaneuvoksetar Kaavio), Anni Hämäläinen (Constance Sanmark), Ossi Elstelä (kunnallisneuvos Ali-Lehtonen), Vappu Elo (Kirsti Kaavio), Kerstin Nylander (näyttelijätär Matero), Uuno Montonen (kauppaneuvos Kaavio), Aino Lohikoski (Miina), Sasu Haapanen (taiteilija Vahtonen), Urho Kuusisto (tohtori Alinen), Valter Tuomi (pankinjohtaja Thorman), Lea Joutseno (neiti Sinijärvi). Suomen ensiesitys 17.10.1937 Helsingissä, Kuopiossa, Lahdessa, Tampereella, Turussa, Viipurissa ja Vaasassa – tv-lähetyksiä: 16.1.1969 MTV2 jne. – videojulkaisu: 1990 Suomi-Filmi – tarkastusnumero A-817 – K16 – tarkastuspituus 2400 m / 87 min
Niskavuoren naiset -traileri
Suomi 1938. Tuotanto: Suomi-Filmi/Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Jaakko Huttunen ja Orvo Saarikivi Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen) näytelmästä (1936). Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Harry Bergström. Leikkaus: Valentin Vaala. Pääosissa: Sirkka Sari (Ilona Ahlgren), Tauno Palo (Aarne Niskavuori), Olga Tainio (Niskavuoren vanha emäntä), Ossi Elstelä (Simolan isäntä), Irja Lautia (Martta), Aino Lohikoski (Telefuuni-Sandra), Lea Joutseno (Anna-Liisa), Hugo Hytönen (Rovasti), Ida Salmi (Ruustinna), Walter Tuomi (tohtori), Sasu Haapanen (apteekkari), Topo Leistelä (opettaja Vainio), Elli Ylimaa (Serafiina), Anni Hämäläinen (Salli), Kosti Aaltonen (pehtori). Elokuvan filmitarkastus: 877 – S – 2300 m / 84 min. Sensuurileikkaus: 12.1.1938: "2-os. sänky-lähikoht. 12 m".
Syyskesällä 1937 pyörähtivät kamerat neljännen kerran Valentin Vaalan tähtikultin ympärillä. Vaalan Kamerat pyörivät oli tällä kertaa ylistys ohjaajan tarkalle silmälle elokuvallisten ulkokuvausten suunnittelijana. Suosikkiohjaajan filmatisointien kohteeksi oli valikoitunut kaksi kotimaisen näytelmän vetonaulaa, Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen) ”Juurakon Hulda” sekä vuoden 1936 uunituore ”Niskavuoren naiset”. Samalla se oli Wuolijoen ensimmäinen tervetullut panos kotimaisen laatuelokuvan henkireiäksi osoittautuvaan Niskavuori-näytelmien sarjaan.
Vaalan kamerat pyörivät muotoutui ylistykseksi ohjaajan visuaaliselle silmälle.Ulkokuvausten merkitys nostettiin arvoonsa, ja sillä tehtiin hajurakoa Vaalan elokuvallisen tulkinnan ja jo nähtyjen lavanäytelmien välille. Muutenkin kelpasi Juurakon Huldaan kirjailijan vinkeistä vain muutama.Vaalan takapiruna hääri Suomi-Filmin konttoripäällikkö Jaakko Huttunen, joka sovitti Huldalle omaehtoisen käsikirjoituksen.Niskavuoren naiset kääntyi myös itsenäiseksi elokuvaksi Huttusen ja Suomi-Filmissä aloittelevan Orvo Saarikiven kynästä.
Ennakkofilmi Vaalan kameroista keskittyi filmaattisiin ulkokuviin Tuusulan Nuppulinnassa. Tosin tiedettiin että pääkuvaajaksi valittu inkerinsuomalainen Armas Hirvonen tunnettiin leimallisesti interiöörikuvausten ”Tupa-Hirvosena”. Niskavuoren kuvauksissa Hirvosesta näyttää kuitenkin kuoriutuvan kamera-ajojen energinen maestro. Kuvien lisukkeeksi suodatti tarvittavat sävyt Vaalan luottokuvaajaksi nouseva assistentti Niilo Heino. Sekä Vaala, hänen kuvaajansa että äänittäjä Pertti Kuusela esiintyvät yhtä tärkeinä kuin Juurakon Huldana loistanut Irma Seikkula ja tunteikas tuomari Tauno Palo. Välähdys Niskavuoren kuvauksista päättää virallisen filmiosuuden, jossa Aarnea esittävä Palo kohtaa vastanäyttelijättärenä Sirkka Sarin Hauholla. Loppukevennyksen hetkellä tähdet pääsevät vapaalle lavatanssin sykkeeseen ja viuhuvan karusellin kyydittäviksi.
Orkon jääkärit tulevat
Jääkärin morsian –traileri
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Risto Orko. Käsikirjoitus: Ilmari Unho, Risto Orko — Sam Sihvon laulunäytelmästä (1921). Kuvaus: Marius Raichi. Musiikki: Sam Sihvo, Pekka Aittinen. Lavastus: Hannu Leminen. Leikkaus: Risto Orko. Äänitys: Georg Brodén. Pääosissa: Tauno Palo (Kalpa), Tuulikki Paananen (Sabina), Kullervo Kalske (Martti), Ritva Aro (Sonja), Sasu Haapanen (Isak), Tuli Arjo (Marusja), Urho Somersalmi (Franck), Ossi Elstelä (Mikko), Erkki Uotila (paroni Lichtenstein), Ilmari Hiilloskorpi (Kalpa ulkokuvissa), Pentti Sares (saksalainen adjutantti), Kersti Nylander. Helsingin ensi-ilta: 27.2.1938 Kino-Palatsi, Savoy; esityskiellossa 1949-1986, uusintaensi-ilta 27.2.1987 Bristol 1 – elokuvan tarkastusnumero A-915 – K16 – 97 min
Valentin Vaalan elokuvien vastapainoksi Risto Orko suunnitteli rankkaa draamaa.Vain Samuli Sihvon Jääkärin morsiamen uusfilmatisointi kelpaisi. Kantaesitys Sihvon näytelmälle oli nähty Kansallisteatterissa 17.2.1921. Suomi-Filmin päämajassa kaavailtiin Sihvon missiosta vuoden 1938 suurkuvaa. Kalle Kaarnan elokuvasovituksesta oli ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta.
Risto Orkon Jääkärin morsiamen järjestäjälle Hannu Lemiselle sälytettiin raskas vastuu ja muistikuvat ovat sen mukaiset: ”Kuvausvalmisteluilla oli kiire eikä meillä ollut vielä lavastajaa, joten tartuin siihenkin työhön. Tein vielä sen onnistuneen ratkaisun, että sain vuokratuksi Polin juhlasalin kuudeksi viikoksi eli joululoman ajaksi studioksemme. Kuvaustahti oli hirmuinen: Kuvaus päättyi kello 02.00:n maissa ja lavastusryhmä tuli silloin töihin, joko purkamaan kuvatun interiöörin tai rakentamaan uuden. Lattialla oli mattoja, joiden päällä työryhmä otti lyhyet nokosensa. Aaamulla oli uusi lavastus kunnossa ja kuvaukset saivat jatkua.”
Mutta ennen studiovaihetta oli kesä-elokuussa 1937 kuvattu ennennäkemättömät joukkokohtaukset Viipurissa, Perkjärvellä ja Lappeenrannassa.Itsekin kameramieheksi ryhtynyt Orko oli hankkinut pääkuvaajakseen Pariisista Marius Raichin ja napannut kuvausryhmään noviisiksi Felix Forsmannin. Ryhmään neljäntenä kuulunut veteraanikuvaaja Uno Pihlström ja Forsman saivat kunniakkaana lisätehtävänä kuvata elokuvauksista ennakkofilmin Orkon jääkärit tulevat.
Kuvissa vilahtaa, paitsi uhkarohkea Orko taskussaan 1 000 000 mk:n henkivakuutus, myös ratsastukseen valmentautuva sankarijääkäri Kullervo Kalske, Urho Somersalmi ja roistomainen Ville Salminen. Kokardeilla varustetut sotapojat Viipurin keskuskasarmin pihalla olivat jääkärihenkisen mainosfilmauksen ytimessä, niin myös ”joukkoratsastus päin vihollista, miekat ojossa, Jääkärimarssin soidessa”. Valitettavasti vain 50 sekunttia ääniraitaa on jäljellä.
Taistelu Heikkilän talosta – säilynyt koe
Kampen om Heikkilä Gård
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Adams-Filmi Oy. Tuottaja: Abel Adams. Ohjaus: Teuvo Tulio. Käsikirjoitus: Yrjö Kivimies, Teuvo Tuli perustuen Johannes Linnankosken pienoisromaaniin (1905). Kuvaus: Erik Blomberg. Lavastus: Jan Tschiftschis. Ehostus: Rakel Linnanheimo. Senja Soitso (kampaaja). Musiikki: Leevi Madetoja. Musiikin johto ja sovitus: Martti Sipilä. Musiikin esitys: Arvo Hannikainen (viulu), Albin Öfverlund (sello), Michel Orlando (huilu), Cosimo Sgobba (klarinetti). Leikkaus: Teuvo Tulio. Ääni: Lauri Pulkkila. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Anni), Pentti Viljanen (Väliportin Matti), Matti Lehtelä (Heikkilän nuori isäntä), elli Ylimaa (Manta), Unto Salminen (Jaakko), Henry Waljus (Katri), Heikki Tuominen (Annin isä), Siiri Angerkoski (Annin äiti), Waldemar Wohlström (nurkkasihteeri), Lars Åberg (renki), Valter Tuomi (rovasti), Ekku Ylimaa (Jaakko pienenä), Viljo Vesterinen (haitarinsoittaja). Helsingin ensiesitys: 1.11.1936 Bio-Bio, Rex – VET 679 – K16 – 2600 m / 95 min
Maamme vanhin elokuvatuottamo Adams-Filmi tarjosi vuonna 1936 latvialaissyntyperäiselle, Valentin Vaalan elokuvien näyttelijänä tunnetulle Theodor Tugaille (1912-2000) ohjaajakiinnityksen. Hän sai vastata tuotannostaan aina henkilökunnan valintoja myöten. Elokuvaohjaajana hänet tunnettiin nimellä Teuvo Tulio. Elokuviensa ulkomaille lähetetyt versiot hän signeerasi kuitenkin virallisella nimellään. Suomenkielisten elokuvaversioiden alkutekstit alkoivat yleensä kosken kuohuista ilmestyvällä planssilla “Tulio esittää“, ruotsinkielisissä “Tugai presenterar“. Alusta lähtien tämä ilmaisu Tulion täysivaltaisesta tekijyydestä riitti; elokuvissa ei ole erikseen ohjaajaplanssia.
Tulio jatkoi klassikkofilmatisointien sarjaa omalla tyylillään. Ensimmäisestä ohjauksesta Taistelu Heikkilän talosta (1936) alkaen Tulion työt uudistivat suomalaista elokuvaa, jonka maalaismelodraama oli perinteisesti hyvin teatterisyntyistä ja -vaikutteista, kuten esimerkiksi Minna Canthin näytelmien pohjalta tehdyt filmatisoinnit Anna-Liisa (1922) tai Murtovarkaus (1926). Teatraalinen epäaitous oli niissä korostunutta ja henkilöhahmot jäivät usein patsasmaisiksi tai karkean tyypitteleviksi.
Tuike ja Simo Alitalo kytkevät tutkimuksessaan "Regina Linnanheimon silmät - Näkökulmia suomalaiseen melodraamaan" (Lähikuva 3/1990) Tulion elokuvat canthmaiseen melodraamaperinteeseen arvioimatta niiden ilmaisullista puolta. Vaikka Tulion maalaismelodraamat rakentuivat juonellisesti klassisiksi luokiteltavista teksteistä, niiden käsittelytapa oli uudenlainen. Ne säilyttivät silti eurooppalaisesta romanttisesta draamasta peräisin olevan jännitteen, joka syntyy luokkarajoja koettelevasta rakkaussuhteesta. Taistelu Heikkilän talosta –elokuvan talollisen tytär Anni ei saa ottaa varatonta kyläseppää puolisokseen, Nuorena nukkuneen Silja ei kelpaa ylioppilaspojalle. Tukkijullista ei ole tilalliseksi elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta. Tulion elokuvasovituksissa tarkastellaan ennen kaikkea säätyjen luomia rajoituksia. Talonpoikaiskulttuuri pitää kiinni jäykistä moraalikäsityksistään.
Tulion kolme ensimmäistä elokuvaa, Adams-Filmin Taistelu Heikkilän talosta (1936),
Nuorena nukkunut (1937) ja saaristoon sijoittuva maalaispapin viettelytarina Kiusaus (1938), ovat tätä Heikkilän katkelmaa lukuunottamatta tuhoutuneet, joten niiden käsittely on tapahtunut sekundaarisen lähdeaineiston ja aikalaisarvostelujen valossa. Sakari Toiviaisen mukaan ne liittyvät kuitenkin kiinteästi Tulion itsellisenä tuottajana ohjaamien Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) ja Unelma karjamajalla (1940) -elokuvien miljööseen ja aiheen käsittelytapaan.
Tuhoutuneiden elokuvien käsikirjoituksista voi havaita, kuinka Tulio jo varhaisessa vaiheessa tarttui näissä klassisissakin aiheissa oman kiinnostuksensa kohteeseen, naisen kärsimiseen seksuaalisuudestaan. Naiset antautuvat seksuaalisille haluilleen saaden maksaa siitä kalliisti. Miehet käyttävät heitä hyväkseen joko maksaen palveluksesta tai tyhjien sanojen (rakkauden) turvin. Lankeemuksesta seuraa syyllisyyden tunne, jota ahdasmielinen ympäristö lietsoo. Huumasta koituu Jumalan kostoon viittaava kärsimys.
Elokuvista löytää yhteyden suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttavaan saksalaiseen 1800-luvun kansallisromantiikan kirjallisuuteen. Ilmiötä voi pitää myös yhteispohjoismaisena. Esimerkiksi Tulion tekstinään käyttämä ruotsalainen Henning Ohlssonin näytelmä Unelma karjamajalla sisältää ajan kirjallisuudelle ominaisia puritaanisen, tuomitsevan yhteisön piirteitä. Kyläläiset kivittävät lapsenmurhasta epäiltyä piikatyttöä välittämättä siitä, onko tämä syyllinen vai syytön.
Yhteiskuntakriittisen otteen voitti kuitenkin elokuvien käytännön toteutus ja ilmiasu, jotka kiinnittivät hämmentyneen yleisön ja lehdistön huomion. Tulion elokuvat edustivat kuvauksellista huippua lukuisine täydellisyyttä hipovine lähikuvineen ja kamera-ajoineen. Kuvat viipyilivät maisemamaalauksessa etsien tunnelman täyteyttä. Pornaisissa kuvattu Taistelu Heikkilän talosta –elokuvan säilynyt kehyskertomus antaa hyvin osviittaa Tulion tulevasta tyylistä. Ilmassa on ukkosta, totuuden Heikkilän suvusta on aika paljastua…
Tunnelman luomiseen Tulio käytti ansiokkaasti äänitehosteita ja musiikkia. Debyyttinsä säveltäjäksi hän kiinnitti Leevi Madetojan, jonka ooppera Pohjalaisia oli noussut kansallisoopperan maineeseen.
Elokuva oli myös säveltäjälle esikoistyö elokuvataiteen saralla. Madetoja tuntuu vaikuttuneen Tulion omaperäisestä kuvakerronnasta laatiessaan ilmai-suvoimaisille kohtauksille sopivaa musiikkia. Tulio toivoi musiikista vahvatunnelmaista, tapahtumia korostavaa, kuten hänen laatimansa kuvastokin oli. Työn äärimmäinen hionta oli Tulion elokuvatyöskentelyn kulmakiviä: hän pyysi myös arvostettua säveltäjää korjaamaan valmista sävellystään kaksi kertaa ennen kuin kelpuutti musiikin elokuvaansa.
Säveltäjä näyttää olleen tulokseen tyytyväinen. Hän alkoi laatia Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan sävelmateriaalista orkesterisarjaa nimeltä Maalaiskuvia op. 77, jonka osat ovat: Maisema, Sunnuntaiaamu ja Heinäväen polska. Sarja jäi kuitenkin kesken. Helsingin yliopistossa säilytettävään käsikirjoitukseen on kirjoitettu ainoastaan seuraavaksi tarkoitetun osan nimi Markkinamatka. Madetoja-elämäkerran kirjoittaja Erkki Salmenhaara olettaa, että sarjasta oli tarkoitus tulla vain neliosainen. Hän ei ota kuitenkaan huomioon sarjan suhdetta elokuvan tapahtumiin: neliosainen sarja edustaa ainoastaan elokuvan alkupuolta. Vertailuja juonenkulkuun voi tehdä elokuvan säilyneestä käsikirjoituksesta.
Keskeneräiseksi jäänyttä orkesterisarjaa Maalaiskuvia voi käyttää Madetojan elokuva-
musiikin määrittelyn apuna. Ensimmäisen osan rapsodinen maisemakuvaus perustuu ilmeisesti elokuvan prologiin. Sunnuntaiaamu on soitinnettu ohuemmin lyyrissävyiseksi. Sen soolo-osuudet on kirjoitettu huilulle. Elokuva-arvostelut puolestaan mainitsevat soolosoittimeksi viulun, solistinaan Arvo Hannikainen. On mahdollista, että Madetoja olisi vaihtanut soolosoitinta muokatessaan elokuvamusiikkiaan orkesterisarjan muotoon. Todennäköisempää kuitenkin on, että syy vaihtoon on kapellimestari Martti Similän, joka sovitti Tulion pyynnöstä Madetojan elokuvamusiikin sen lopulliseen muotoon.
Tulion mukaan äänitystilanteessa elokuvamusiikin soitti 35 – 40 -jäseninen orkesteri. Salmenhaaran mukaan orkesterisarja on puolestaan sävelletty pienelle orkesterille. Elokuvamusiikkikin sisälsi pienempiä kokoonpanoja. Osa musiikista soitettiin haitarilla, ja orkesterisarjan nopein, kuudestoistakuvioin liikkuva Heinäväen polska -osa on toden-näköisesti myös soitettu kansanmusiikkitradition mukaisesti pienellä kokoonpanolla, vrt. esimerkiksi Ahti Sonnisen Kihlajaispolskaan elokuvassa Koskenkylän laulu (1947).
Erkki Salmenhaara on Madetoja-elämäkertansa ohella pohtinut käsityksiä Madetojasta elokuvasäveltäjänä Musiikkitiede-lehden artikkelissa "Huonosti kuuluvat musiikit" (1/1989). Vaikka arvostelijat, kuten elokuvasäveltäjänäkin toiminut Sulho Ranta, kehuivatkin Madetojan elokuvamusiikin lopputulosta uraauurtavaksi, Madetoja ei jatkanut tällä saralla. Syynä saattaa olla tutkija Pekka Jalkasen mainitsema muiden taidemusiikin tekijöiden painostava halveksunta elokuvamusiikin kaupallisuutta kohtaan. Oulun kaupunginorkesteri levytti Alba-yhtiölle Maalaiskuvia -orkesterisarjan syksyllä 1999, mikä on harvinainen kunnianosoitus suomalaiselle elokuvamusiikille. Levyltä kuultuna kadonneen elokuvan musiikki on ollut paljon aikaansa edellä.
Ilman rahoitushuolia Tulio pystyi täysin keskittymään elokuviensa ilmaisuun, luomaan tavaramerkkiään. Vakavarainen yhtiö oli toisaalta hänen suojanaan, mutta hänen tuotantoaan ei Adams-Filmissä kontrolloitu ja määrätty muotteihin kuten muissa vastaavissa yhtiöissä työskentelevien ohjaajien tuotantoa. Elokuvalliseen ilmaisuun perehtynyt Tulio valvoi tuotantonsa kaikkia vaiheita, jopa tarkistamalla jokaisen kohtauksen kuvauksen kameran luupin läpi.
Varastettu kuolema – tuottajan poistot
Den stulna döden
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy. Tuottaja, studiopäällikkö: Erik Blomberg. Ohjaus: Nyrki Tapiovaara. Käsikirjoitus: Eino Mäkinen, Erik Blomberg, Matti Kurjensaari (dialogi) – Runar Schildtin novellista "Köttkvarn" (1919). Kuvaus ja valokuvat: Olavi Gunnari, Erik Blomberg. Reino Lammila (kamera-assistentti). Lavastus: Kille Oksanen, Ilmari Tapiovaara. Hans Brücker (lavastusapulainen), Paavo Kuoppala (lavastemies). Ehostus: Rakel Linnanheimo. Senja Soitso (kampaaja). Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Erik Blomberg, Nyrki Tapiovaara. Ääni: Lauri Pulkkila. Järjestäjä: B. Joni. Pääosissa: Tuulikki Paananen (Manja), Ilmari Mänty (Robert Hedman), Santeri Karilo (Jonni Claesson), Annie Mörk (Matami Johansson), Bertha Lindberg (Robertin äiti), Hertta Leistén (täti), Gabriel Tossu (suutari), Jalmari Parikka (vanginvartija), Aku Peltonen (Kappelin vartija), Aatos Konst, Viljo Kervinen, Paavo Kuoppala ja Yrjö Salminen (Robertin tovereita), Kusti Laitinen (santarmiupseeri), Emil Kokkonen (sotilas), Lida Salin (muuttava nainen), Lars Eric Carpelan, Matti Kurjensaari, Arne Runeberg, Ilmari Tapiovaara (arkunkantajia), Nyrki Tapiovaara (konduktööri), Erik Blomberg (puotipuksu), Maija Nuutinen (nainen), Ilmari Paukku. Helsingin ensiesitys: 4.3.1938 Rex. Televisiolähetyksiä 14.3.1964 MTV1, 18.2.1971 MTV2, 13.5.1987, 30.10.1987 YLE TV1, 13.9.1990, 15.9.1995 YLE TV2– VET A–989 – K16 – 2750 m / 100 min
Legendaariseksi muodostuvaa Tulion kuvailmaisua loi Nyrki Tapiovaaran filmien kuvaaja ja tuottaja, tulevan Valkoisen peuran (1952) ohjaaja Erik Blomberg. Adams-Filmi otti Tapiovaaran Eloseppo-yhtiölle tekemät elokuvat levitykseensä.
Arkisten asioiden symbolinen käsittely ja merkitysten lataus olivat uutta suomalaisen elokuvan katsojille. Varhaisten, kadonneiden elokuvien aikalaisarvosteluja lukiessa huomaa, kuinka Tulion kuvakieli toisaalta herätti ällistynyttä ihailua, toiset taas pitivät kuvan symbolisia rinnastuksia teknisenä kikkailuna. Samanlaisia syytöksiä herätti myös nuorena kuolleen suomalaisen elokuvan vasemmistolaisauteurin, ohjaaja Nyrki Tapiovaaran (1911-1940) vahvoja eisensteinilaisia montaasikuvioita sisältävä intellektuaalinen kuvakieli esimerkiksi modernistiseksi luonnehditussa Varastetussa kuolemassa (1938).
Huikean taiteellinen Varastettu kuolema olikin parhaiden miesten tekemä. Tapiovaara rohkaistui mitä koukeroisimpiin symboleihin, elokuva onkin kuin leikittelyä ilmaisun rajoilla. Säveltäjä George de Godzinsky (1914-1994) antoi parastaan jo esikoistyössään. Nuoruuden radikaalisuus ja rohkeus on kuitenkin unohtuvaa. Erik Blomberg leikkasikin, stilisoi elokuvaa vuonna 1954 pidettävään uusintaensi-iltaan mennessä. Nyt nähtävät leikkauspoistot, alkuperäisen elokuvan harvinaiset otokset osoittavat, että Varastettu kuolema olikin alun perin innovatiivisempi, jos kohta naurettaviakin ratkaisuja sisältävä näyttö ohjaajan ja pätevän työtiimin kyvyistä.
Herra Lahtinen lähtee lipettiin - päätösjakso
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Eloseppo Oy. Tuottaja, studiopäällikkö: Erik Blomberg. Ohjaus: Nyrki Tapiovaara. Käsikirjoitus: Nyrki Tapiovaara, Ralf Parlund – Kjell Abellin musiikkinäytelmästä "Kadonnut sävel", "Melodien der blev vaek". Kuvaus: Olavi Gunnari. Kamera-assistentti: Reino Lammila. Lavastus: Tapio Tapiovaara, Ilmari Tapiovaara.. Musiikki: George de Godzinsky – Sven Möller Kristensenin mukaan. Naamiointi: Senja Soitso. Leikkaus: Nyrki Tapiovaara. Ääni: Lauri Pulkkila, Evan Englund. Valokuvat: Erik Blomberg, Olavi Gunnari. Järjestäjä: Jan Tschiftschis, apulaisena Paavo Kuoppala. Pääosissa: Fitz-Hugo Backmann (Lahtinen), Märtha Jaatinen (Edit), Hertta Leisten (anoppi), Lauri Korpela (appiukko). Hugo Hytönen (työmies), Simo Kaario (tiedemies), Henake Schubak (katulaulaja), Rosi Rinne (1. nti Salminen), Liisa Nevalainen (2. nti Salminen), Aune Grönros (2. nti Salminen), Jalmari Parikka (lehdenmyyjä), Antti Halonen (lordi Roquefort), Hannele Keinänen (pikkutyttö), Otto Noro (johtaja Lahtinen), Albert Saloranta (laulaja), P. Tiilikainen (panttivirkailija), Kusti Laitinen (vakuutusasiamies). Helsingin ensiesitys: 10.9.1939 Astor, Star – VET A–1244 – K16 – alkuperäinen pituus 76 min, rekonstruoituja jaksoja noin 40 min
Nyrki Tapiovaaran ja Erik Blombergin ympärille ryhmittynyt elokuvantekijöiden joukko perusti syksyllä 1938 oman tuotantoyhtiön nimeltään Eloseppo. Tapiovaaralla oli tällöin takanaan jo kaksi ohjaustyötä, Juha (1936), joka oli Aho & Soldanin tuottama, sekä Varastettu kuolema (1937), joka oli Erik Blombergin sekä osittain Adams-filmin rahoittama. Elosepon tuotanto-ohjelman ensimmäiseksi elokuvaksi kaavailtiin Kjell Abellin näytelmään pohjautuvaa komediaa "Kadonnut sävel". Filmaustyötkin ehdittiin aloittaa jo syystalvelle 1938, mutta sitten suunnitelmat muuttuivat: välissä Tapiovaara ohjasi Tatu Pekkarisen näytelmään "Klaara ja hänen Vihtorinsa" pohjautuvan Kaksi Vihtoria, jonka arveltiin valmistuvan nopeammin ja tuovan helpommin rahaa uudelle pienelle yhtiöllle kuin Abellin modernin komedian filmatisoinnin. Kun "Kadonnut sävel" vihdoin syksyllä 1939 sai ensi-iltansa, jäi se monien epäsuotuisien sattumien ansiosta varsin vähälle huolmiolle. Elokuvan nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa aivan viime tingassa. Tämä oli ilmeinen virhelaskelma, sillä elokuva hukkui syksyn ensi-iltaruuhkaan eikä sodanuhkan sävyttämä ilmapiiri ollut muutenkaan kaikkein suosiollisin Tapiovaaran purevalle satiirille, joka sumeilematta ruoski kaikkea virkavaltaisuutta, keskiluokkaista jähmettyneisyyttä, poliisia ja armeijaa.
Herra Lahtisen kopiota pidettiin kauan jo lopullisesti kadonneena, kunnes siitä löydettiin jaksoja Elokuva-arkiston varastoista vanhojen suomalaisten elokuvien pelastamisprojektin yhteydessä. Sitä ennen oli jo tosin elokuvan aikoinaan nähneiden keskuudesta kantautunut legenda, että kyseessä olisi Tapiovaaran innostavin elokuva. Nyt on itsekunkin tarkistettavissa missä määrin löydetyt jaksot antavat näkemykselle katetta. Vaikka muun muassa ensimmäiset parikymmentä minuuttia ja valtava loppujakso ovat edelleen kateissa, voinee alustavasti todeta Tapiovaaran hahmotuksen monitasoisuuden ja rohkeuden, hän käyttää rinnan realistisen kerronnan, sadun, tyylitellyn musiikkinäytelmän aineksia hukkaamatta hetkeksikään perusnäkemystään, joka porautuu syvälle 30-luvun suomalaisen yhteiskunnan ristiriitoihin. Välähdyksittäin tulee elokuvassa erinomaisesti esille vuoden 1939 henkinen ilmapiiri, jossa keskeisenä osana on valmistautuminen sotaan (kuvat marssivista sotilasosastoista, Lahtisen kuvitteellinen pasifistinen vastalause). Mutta ennenmuuta Herra Lahtinen lähtee lipettiin tuntuu olevan kuvaus keskiluokasta, laulunäytelmän muotoinen tapainkuvaus. Keskiluokan asema omistavan luokan ja työläisten välissä, koko keskiluokkainen elämäntapa unelmineen, toiveineen ja pelkoineen tarjoutuvat nähtäville samallakertaa täsmällisesti ja hauskasti. Kriisin ja murroksen merkit tulevat pintaa elokuvan päähenkilöiden, herra Lahtisen ja hänen vaimonsa tilanteessa: he huomaavat "kadottaneensa sävelen", ovat alkaneet tiedostaa elämäntapansa tyhjyyden, osansa porvariston apinoijina ja myötäjuoksijoina, ja yrittävät etsiä muualta pohjaa kiinnittymisen, solidaarisuuden tarpeelleen. Elokuvan juonesta pääsee kiinni vaikkapa seuraavan, nimimerkki A. S-o:n Suomen Sosialidemokraatissa ensi-illan jälkeen ilmestyneen kirjoituksen pohjalta:
"Herra Lahtinen on 'aivan tavallinen konttori-ihminen'. Mutta hän on sittenkin enemmän: hän on alemman keskiluokan persoonallistuma, keskiluokan, joka katkerimmin tuntee ratsionalisoituneen työn hengettömyyden jäytävän hermojan, koska se ei ole panssaroitu sitä vastaan maailmankatsomuksellaan kuten työväenluokka.
Herra Lahtinen aloittaa elämänsä vilpittömästi uskoen sen nauttimiskelpoisuuteen. Hänellä on tyttönsä ja haaveensa tulevasta kodista. Mutta työpaikka – nykyaikainen äärimmilleen rationalisoitu virasto painostaa häntä yksitoikkoisuudellaan. Hän ehkä alistuisikin olemaan konttoristi työssään, mutta sen ulkopuolella tahtoisi hän olla ihminen. Mutta hän ei jaksa. Työ muuttaa häntä hitaasti koneeksi. Hetkeksi nousee hän kapinaan kevään innoittamana. Hän aikoo lähteä työstään. Mutta konttoristi Lahtinen muserretaan. Hän on tulevan aviomies, solukeskiluokan sovinnaisessa ja yhteiskuntaa säilyttävässä rakennelmassa. Nykyisten taloudellisten olojen vallitessa ei voi olla samalla vapaa ihminen ja kuulua tähän kokonaisuuteen. Lahtinen saa valita ja hän valitsee alistuen oman ryhmänsä jäseneksi ja konttorikoneeksi. Samalla hän menettää elämänhalunsa. Kuitenkin hän ryhdistäytyy hetkeksi. Toivo yhteiskunnallisesta kohoamisesta – tuo keskiluokan suuri ryhdininnostaja muutama sukupuolvi sitten – herää Lahtisessakin. Lehtinen saa kuitenkin kokea, että konttoristit ovat meidän aikakaudellamme konttoristeja ja johtajia kasvatetaan toisella hyllyllä. Konttoristi Lahtinen tuntee elämän yhä painostavampana.
Hänen kohtaloonsa on liittynyt kuitenkin tällä välin toinen, rouva Lahtinen, joka hänkin aloitti elämänsä toivoen saavansa kodin, lapsia ja miehen tuohon vanhaan hyvään tyyliin. Mutta lapsia ei kannata nykyään konttoristipalkalla hankkia, ja mies on työnsä vaikutuksesta melkein kone, väsynyt ja välinpitämätön. Rouva Lahtinen näkee tuon koneellistumisen uhan tunkeutuvan kotiinsa asti, hän nousee kapinaan ja herättää miehensäkin. He lähtevät yhdessä etsimään ratkaisua, uutta elämänsisältöä keskiluokalle. Filmi muuttuu tässä yhä symboolisemmaksi. Herra Lahtinen ajattelee jo kuolemaa ja tuijottelee sataman vettä. Joukko työläisiä näkee hänen tuskansa, mutta pilkkaa häntä. Hän lähestyy heitä, mutta tuntee luokkaylemmyyttä ja saa ylimielisyytensä palkaksi kovakouraisen nyrkiniskun. Hän jää avuttomana makaamaan junakiskoille … herra Lahtinen näkee painajaisunia … juna lähestyy ja uhkaa murskata hänet … eräs vakuutusmies tarjoaa hänelle apua, henkivakuutusta, josta tosin ei olisi apua hänelle, mutta hänen perheelleen… herra Lahtinen ei tahdo sellaista apua … viime hetkessä siirtää eräs työtön Apu-lehden kaupitsija hänet syrjään. Mutta lait ja asetukset kieltävät oleskelemasta junaraiteilla. Herra Lahtinen toimitetaan poliisiputkaan. Täällä alkaa herra Lahtisen mieliala keventyä. Hän huomaa rikkoneensa eräitä sovinnaisia käsityksiä ja siitä huolimatta voivansa elää. Ja hän tuntee vapautuvansa ja löytävänsä sävelen, jota etsii…
Myöskin pikku rouva Lahtinen etsii säveltä. Hän kuulee sen soivan lapsen leikkipallossa, tiedemiehen silmälaseissa, huolettoman nuoruuden huuliharpussa. Hän lähtee viemään sitä miehelleen. Mutta työläinen rakentaa uutta tietä ja sulkee puolmin rouva Lahtisen edessä. Rouva Lahtinen pyytää päästä lävitse, hänellä on kiire. Työläinen ei kallista korvaansakaan hänen rukouksilleen. Muuan ääni väittää, että rouva Lahtisen oikeus on päästä kulkemaan tuota tietä. Työläinen vastaa, ettei häntä kiinnosta rouva Lahtisen tarpeet, koska Lahtisiakaan ei kiinnosta hänen hätänsä. Mutta samalla kuulee rouva Lahtinen työkaluissa elämänsä sävelen… ja kun työläinen huomaa, että he tavoittelevat samaa säveltä, muuttuu hän ystävälliseksi ja suostuu rouva Lahtisen rukouksiin.
Herra ja rouva Lahtinen tapaavat toisensa suuren rakenteilla olevan talon harjalla, heidän joukkoonsa on yhtynyt paljon muita, joilla kaikilla on sävel hallussaan. Ja sieltä, korkealta, uudisrakennuksen harjalta kajahuttavat he elämänilonsa laulun."
– Sakari Toiviaisen esiteteksti, krediitit täydennellyt JS
Esityksessä nähdään elokuvan loppuun sijoittuva teatterikohtaus, jossa todellisuuden ja ilveilyn välille vedetään raja.
Sadan miekan mies –traileri
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Simo Penttilä. Lavastus: Roy. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Erkki Imberg. Kamera-assistentti: Oiva Roininen. Äänitys: Hugo Ranta. Lavastusapulainen: Ville Hänninen. Musiikki: Tauno Pylkkänen. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Puvut: Bure Litonius, Roy. Kuvaussihteeri: Mirja Tiirikka. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Kalervo Nissilä (kapt. Olavi Martinpoika Kaarnoja), aateloituna Barkenhjelm, Marja Korhonen (Elisabeth Gyllenskiöld), Uljas Kandolin (kersantti Hannu Eerikinpoika), Ture Junttu (kapt. Krister Kristerinpoika Gyllenskiöld), Jorma Nortimo (jesuiittaisä Morano, mynheer van Heeren), Oke Tuuri (sotamies Taavetti Kymäläinen), Heikki Savolainen (sotamies Komsi), Aku Korhonen (vanginvartija Laasti), Vilho Siivola (maisteri Mathias Mollerus), Unto Salminen (kenraalimajuri Torsten Stålhandske), Arvo Lehesmaa (Jonne, kirjuri), Kauko Käyhkö (kersantti Susi), Lauri Lahtinen (sotamies Pärttyli Juhonpoika), Oiva Sala (Nikko, sotamies), Matti Aulos (krouvari Niilo Bachter), Veikko Linna (piiskuri Turun linnassa), Ilmari Peitsalo (Henrikki, Koskelan vouti), Maija Karhi (Liisa, Kolmen Tuopin majatalon pikkupiika). Helsingin ensiesitys: 31.8.1951 Kaleva, Kino-Palatsi. VET: A–3664 – S – 2400 m / 88min (tarkastamotieto), 79 min
"Simo Penttilä käsikirjoituksen tekijänä – se tietää ajanvietettä", nimimerkki M. kirjoitti (VS 2.9.1951) vauhdikkaasta ja silmänruokaa tarjoavasta Sadan miekan miehestä. Lehden mukaan elokuvan juoni on "viety aina 1600–luvulle ja Turun linnan ympärille – se merkitsee valtaisasti miekankalsketta, sotaisten urhojen ihastelua, jonka huippunäytteenä on eräs tappelukohtaus, missä voittamaton 'kuninkaan mies', kapteeni Olavi Matinpoika ja Hannu-kersantti tekevät selvää pienestä joukko-osastosta, saaden palkakseen kahden aatelisneidon syvän ihailun ja rakkauden. Hurjat miekkailukohtaukset – joihin osallistuvat myös naiset! – ylittävätkin lukumäärältään tässä kotimaisessa ajanvietteessä rakkauskohtaukset. Onko se katsottava kehitykseksi vai taka–askeleeksi, jääköön yleisön arvioitavaksi."
Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina ei ollut päässyt tuotantoon heti käsikirjoituksen valmistuttua. Vasta vuosia sen lunastamisen jälkeen Suomi-Filmi oli valmis satsaamaan 1600-luvulle sijoittuvan historiallisen aiheen vaatimiin lavasteisiin, pukuihin ja muuhun rekvisiittaan.
Päätöksen taustalla oli myös kilpailu rakkaan vihollisen, Suomen Filmiteollisuuden kanssa. Mika Waltarin historiallisen aiheen käsikirjoitus muotoutui kilpailijalla 1800-luvun alkuun sijoittuvaksi suurelokuvaksi Tanssi yli hautojen. Kun se menestyi, Suomi-Filmissäkin ajateltiin ajan koettaneen historiaan liittyvälle genre-elokuvalle.
Suunnitelmiin kuului elokuvan tekeminen väreissä, mutta pari kuukautta ennen ensi-iltaa julkisuuteen tiedotettiin, ettei siihen "ollut mahdollisuuksia näin suuressa mittakaavassa". Väreissä kuvattiin lopulta vain elokuvan traileri.
Sadan miekan miehen historiallinen miljöö on Roy eli Tapio Vilpposen luomusta. Hän pääsi nauttimaan vuoden työnsä hedelmistä seuraavassa Jussi-juhlassa. Ulkokuvat otettiin Paraisilla Kuitian keskiaikaisen kartanon ympärillä, Turussa Luostarinmäellä ja linnan maastossa.
Katsoja voi kuitenkin arvioida ajan trikkikuvauksen tasoa sen perusteella, että elokuvassa kahteen kertaan näkyvä täyskuva Turun linnasta on itse asiassa pienoismalli. Linnan ympäristö lienee ollut liian moderni aitojen kuvien ottamiseen.
'Puvustuksen suunnittelija Bure Litonius purki työllään elokuvalla sen teatteriperinteestä nousseen myytin, että kolmikymmenvuotisessa sodassa olisi käytetty yhtenäisiä univormuja. Litonius itse kertoi haastattelussaan (KL 4/1951), että "määrätty muoti tietenkin oli vallalla, mutta että muuten jokainen valmisti itselleen asepuvun mielensä ja varojensa mukaan. Univormun perusteella ei, esimerkiksi, ilman muuta voinut erottaa kapteenia kenraalista. Köyhällä kenraalilla saattoi olla paljon mitättömämpi puku kuin rikkaalla kapteenilla. Ongelmia syntyi pukujen värityksestä, näyttelijät kun eivät räikeistä väreistä pitäneet, sillä ne häiritsivät heidän eläytymistään rooliin. Mustavalkokuvauksessa tietty värikkyys olisi kuitenkin onnistumisen ehto".
Vaikka näyttelijäkoulutukseen kuuluu perinteisesti miekkailun taitaminen, tätä elokuvaa varten harjoiteltiin ammattilaisvoimin: näyttelijöiden miekkailukohtausten valmentajana toimi ranskalainen Roger Blanc, joka olli maassa Suomen olympiajoukkueen miekkailuvalmentajana.
Pääosaa esitti 38-vuotias Vaasan teatterin ohjaaja-näyttelijä Kalervo Nissilä, joka oli avannut uransa edellisvuona elokuvassa Härmässä poikia kymmenen ja sai Sadan miekan miehen jälkeen välittömästi jatkoa Kuisma ja Helinä –elokuvan kasakkapäällikkönä. "Filmi on tarjonnut hänelle osia, joissa hänen ihanteensa, väkevätahtoinen mies, pääsee oikeuksiinsa", nimimerkki Spektri kirjoitti Aatami-lehdessä (8/1951).
Edvin Laineen kotifilmit – Musta rakkaus ja Tuntematon sotilas
Musta rakkaus
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen – Väinö Linnan romaanista (1948). Kuvaus: Marius Raichi. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Hellä Seteri. Musiikki: Heikki Aaltoila. Laulut: "Vanhan valaan kapakassa" (Usko Kemppi), "Sotilaspoika" (F. Pacius), "Tiikerihai" (Hodgkinsson, suom. Aarne Lohimies). Leikkaus: Armas vallasvuo, Ääni: Björn Korander. Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen (Marjatta Salmela), Jussi Jurkka (Pauli Haantie), Edvin Laine (Arttu Salmela), Veikko Sinisalo (Unto Eskola), Elsa Turakainen (Saariska), Aku Korhonen (lääkäri), Eero Roine (Vaarilan Alpre), Sirkka Lehto (Kirsti), Aarne Laine (Evert Haantie), Toivo Lehto (työnjohtaja), Anton Soini (naapuri), Eero Eloranta (Unton ystävä), Nestori Sarre (humalainen ohikulkija), Maikki Länsiö, Heimo Karppinen, Sylva Rossi, Irja Rannikko, Hannes Veivo, Matti Lehtelä, Kaarlo Wilska, Aarne Sarri, Otto Noro (työläisiä). Helsingin ensiesitys: 19.4. 1957 Rex, Tuulensuu – elokuvan tv-lähetyksiä: 11.9. 1965 TV1, 13.4. 1971 TV1, 26.5. 1996 YLE TV2 – VET A-6950 – K16 – 2770 m / 101 min
Väinö Linnan tamperelaisromaani "Musta rakkaus" liitti tragediaksi mustasukkaisuuden, rakkauden ja kuoleman Amurissa, Tampereen tehdasväen kaupunginosassa. Linnan romaanin saattoi käsikirjoitukseksi Juha Nevalainen, joka onnistui sovituksessaan yli odotusten. Kirkkaan, eloisan päivän ja mustan yön kautta kuolemaan kiinnittyvä tapahtumaketju sulautui saumattomasti tamperelaisen työväestön elämäntapaan Laineen ohjauksessa.
Laineella ja B-kuvaaja Pentti Auerilla riitti myös intohimoa katsella kaitakameran silmällä Mustan rakkauden kulisseissa. Harvinaisiin kuviin on kiinnittynyt Arttu Salmelaa esittänyt ohjaaja itse, apulaisohjaaja Åke Lindman sekä pääkuvaaja Marius Raichi kameroineen. Veikko Sinisalo, Jussi Jurkka ja Eeva-Kaarina Volanen valmistautuvat selvittämään välejään vielä leppoisissa tunnelmissa. Lähikuvat lääkärin rooliin suostutellusta Aku Korhosesta tekevät kunniaa näyttelijälle, joka oli jo väistymässä kameralamppujen valoista.
Tuntematon sotilas
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen – Väinö Linnan romaanista (1954). Kuvaus: Pentti Unho, Osmo Harkimo, Olavi Tuomi. Lavastus: Aarre Koivisto. Erikoistehosteet: Arvo Murtokallio ja Arvi Järvinen (räjäytysryhmä). Puvut: Helena Hänninen. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Ahti Sonninen, Jean Sibeliuksen aiheita (Finlandia), vanhan virsikirjan virsi 170: "Jumala ompi Linnamme". Leikkaus: Armas Vallasvuo, Osmo Harkimo. Äänitys: Kurt Vilja, Taisto Lindegren, Yrjö Saari, Kaarlo Nissilä. Pääosissa: Reino Tolvanen (Rokka), Heikki Savolainen (Hietanen), Veikko Sinisalo (Lahtinen), Leo Riuttu (Vanhala), Kaarlo Halttunen (Rahikainen), Kosti Klemelä (Koskela), Jussi Jurkka (Lammio), Åke Lindman (Lehto), Tauno Palo (Sarastie), Kale Teuronen (Suen Tassu), Matti Ranin (Kariluoto), Olavi Ahonen (Riitaoja), Pentti Siimes (Määttä), Tarmo Manni (Honkajoki), Mikko Niskanen (Mielonen), Vilho Siivola (Mäkilä). Helsingin ensiesitys: 23.12. 1955 Rex, Ritz, Tuulensuu – tv-lähetyksiä: 7.12. 1967, 6.1. 1973, 19.10. 1979 2.5. 1992; YLETV2: 13.1. 1985, 6.2. 2002, 6.12. 2003, 6.12. 2004 – VET A-6031 – K16 – 4950 m / 181 min
Tuntematon sotilas vyöryi valkokankailta vastustamattomasti kansakunnan tajuntaan Linnan romaanin veroisena ja katsojaluvuissa miljoonaan haamurajan ylittäneenä suurkuvana. Vastaanotto oli myös kansainvälisesti ainutlaatuinen, kuten elokuvan traileriin liitetty Berliinin menestys vuodelta 1956 osoittaa. Salamavalot välähtävät ja yleisö otaa suosioonsa palkitun ohjaajan sekä hänen vielä ennen tuntemattomat sotilaansa. Eräät heistä saivat tämän jälkeen kantaa roolihahmoa mukanaan koko elämänsä. Reino Toivanen vajosi pysyväsi Rokaksi julkisuuden myllytyksessä.
Mutta vilkaiskaamme kulissien taakse värillisiin välähdyksiin, jotka inhimillistävät armollisesti suurelokuvan mittasuhteita. Sillä innokkaana kaitafilmaajana tunnettu ohjaaja ehti taltioida muistiin myös Tuntemattoman sotilaan kuvauksia. Sotaa käydään Sipoon helteissä ohjaajan armottoman kameran alla. Väliin tarjoutui kunnes vapauttavia hetkiä, jolloin oli aika riisuutua kelteisilleen tukahduttavien rooliasujen painolastista.
Autuas eversti - kameraottoja
Salig översten
Suomi 1958. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: William Markus. Käsikirjoitus: William Markus ja Pentti Unho Walentin Chorellin luonnoksista. Kuvaus: Pentti Unho. Mauno Kuusla (B-kuvaa). Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: Olavi Suominen. Sinikka Juutinen (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Elmer Lahti. Ääni: Yrjö Saari. Järjestäjä: Paavo Hukkinen. Pääosissa: Pentti Siimes (eversti von Haestman), Hillevi Lagerstam (professorinrouva Amelie Carlsdotter Silfversvärd), Anneli Sauli (Senja, everstin tyttärentytär), Martti Roimppanen (Hans, vänrikki), Maikki Länsiö (Dolly, everstin tytär), Marja Korhonen (Agneta), ekke Hämäläinen (Arthur), Esko Mannermaa (Marcus), Tarmo Manni (Ossian), Kosti Klemelä (Albert), Irja rannikko (Doris), Kerttu Hämeranta (Inga), Hannes Veivo (posteljooni), Irja Kuusla (everstin keittäjätär) ja 43 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys: 5.9.1958 Capitol – televisiolähetyksiä: 16.10.1993, 24.4.2002 ja 31.3.2004 YLE TV1; 24.4.1999 ja 0.9.2006 YLE TV2. VET 7977 – KK 1.7.1958 – 2000 m / 73 min; uusintatarkastus 15.7.1958 – S – 1800 m / 66 min
Menestyskirjailija ja yli sadan julkaistun kirjan mies Walentin Chorell (1912-83) ideoi useitakin elokuvia. Chorell osallistui usein myös itse teostensa pohjalta tehtyjen elokuvien käsikirjoitustyöhön (esim. Varsovan laulu, 1953). Hänen romaanejaan ja näytelmiään filmatisoi useimmin hengenheimolainen Jack Witikka, joka ohjasi elokuvat Mä oksalla ylimmällä (1954), Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955) ja Äidittömät (1958).
William Markuksen ohjaus Autuas eversti saatiin kuvausvaiheeseen syyskesällä 1956. SF:n halleilla lavastetuista kohtauksista on säilynyt hilpeää materiaalia leskeksi jääneen professorinrouva Amelie Carlsdotter Silvesvärdin ja hänen tyttärenpoikansa iltasatuhetkestä. Kun klaffi napsahtaa käy myös selväksi miten intohimoisesti Suomen Lähetyssanomien taakse piiloutuva vanha rouva lukee Lady Chatterleyn rakastajaa.
Leskeä näyttelevän Hillevi Lagerstamin ja nuoren miehen lukuhetkiin sisältyi tahatonta komiikkaa, joka ei ohjaajaa tyydyttänyt. Vaikeuksia syntyi myös elokuvatarkastamon kanssa. Syynä epäsovinnainen aihe ruumisarkussa tajuihinsa tulevasta eversti Carolus Rutger von Haestmanista, joka palaa takaisin maallisiin iloihin univormuunsa sonnustautuneena.
Kärlekens kors – elokuvatarkastamon poisto
Suomi 1946. Tuotanto, ohjaus, leikkaus: Theodor Tugai. Käsikirjoitus: Filmman [= Nisse Hirn, Regina Linnanheimo, Teuvo Tulio] – vapaasti Aleksandr Puškinin aiheen mukaan [novellista "Postimestari ja hänen tyttärensä" (1830, suom. 1908)]. Kuvaus: Uno Pihlström, Pentti Lintonen. Lavastus: Kosti Aaltonen. Musiikki: Tauno Tuomisto (= Tauno Marttinen). Äänitys: Yrjö Saari. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Riitta), Oscar Tengström (Fyr-Kalle), Hans Strååt (konsuli), Carl-Olof Alm, Elsa Wiedborg, Lill Tollie Zellman. Hgin ensiesitys: 8.3.1946 Elysée (suomenkielinen versio: Rea, Ritz) – K16 – 2700 m / 99 min. Ruotsin ensiesitys: 1.9.1947 Konsert (Sundsvall).
Useimpia Teuvo Tulion elokuvista levitettiin Ruotsissa, mutta niiden levityksessä oli monia ongelmia. Jotkin elokuvat jäivät paikallisiksi ilman ensi-iltaa Tukholmassa. Ruotsin elokuvasensuuri kielsi Rakkauden ristin aluksi kokonaan mutta päästi sen läpi vuotta myöhemmin. Leikkaukset olivat huomattavia. Tulion elokuvakerronta ja kieli olivat provosoivia ja sekä suomalaiset että ruotsalaiset elokuvasensorit leikkelivät moraalinvartijan roolinsa mukaisesti lähes kaikkia hänen elokuviaan..
Osasta Tulion elokuvia tehtiin sekä suomen- että ruotsinkieliset versiot, joissa jotkut näyttelijöistä vaihdettiin kuvattaessa ruotsalaisiin tai suomenruotsalaisiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että itse kohtaukset eivät eroa toisistaan vaan Tulio kuvasi ne peräkkäin. Ruotsinkielisiä versioita esitettiin sekä Ruotsissa että Suomessa. On vaikea löytää aikalaiskritiikistä vertailuja eri versioiden välillä. Vain yhdessä tapauksessa suomenruotsalainen kriitikko kommentoi versioiden eroja. Åbo Underrättelserissä 28.3.1946 kirjoittavan nimimerkki H.E.:n mielestä Rakkauden ristin ruotsalaiset näyttelijät Hans Strååt ja Carl-Olof Alm olivat paljon vaisumpia kuin vastaavat suomalaiset.
Elokuu – elokuvatarkastamon poistot sekä "Cannes-poisto"
Augusti
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuottaja: Mauno I. Mäkelä. Ohjaus ja käsikirjoitus: Matti Kassila – F.E. Sillanpään romaanista (1941). Kuvaus:: Esko Nevalainen. Musiikki: Ahti Sonninen. Äänitys: Gösta Salminen. Lavastus: Lauri Elo. Leikkaus: Nils Holm. Kertoja: Matti Kassila. Pääosissa: Toivo Mäkelä (Viktor Sundvall), Emma Väänänen (Saima Sundvall), Rauni Luoma (Maija Länsilehto), Aino-Maija Tikkanen (Tyyne Sundvall), Rauni Ikäheimo (lita), Senni Nieminen (Hanna Nieminen), Heikki Savolainen (Mauno Viljanen), Tauno Kajander (Taave), Sylvi Salonen (näyttelijätär), Topi Kankainen (Alpertti), Pentti Irjala, Olavi Ahonen (miehiä saunalla), Väinö Luutonen (Väinö Länsilehto), Mauri Jaakkola (ylioppilas), Severi Seppänen (lääkäri), Kaija Siikala (nuoruuden rakastettu), Kari Äkerberg (Viljo Sundvall), Leo Lastumäki (konstaapeli Saarinen), Gösta Salminen (mies sillalla), Tuukka Soitso (ryyppykaveri), Leo Jokela, Tommi Rinne (juhlijoita) – koko elokuvan pituus 94 min. Näyte: reilu minuutti.
Matti Kassila aloitti parin vuoden mittaiseksi jääneen pestin Porin Teatterin johtajana 1955. Hän vaihtoi samalla elokuvayhtiötä "Särkän tallista" eli Suomen Filmiteollisuudesta Fennada-Filmiin, jota veti Mauno Mäkelä. Vaikka Mäkelä ei uskonut tulevan elokuvan taloudelliseen menestykseen, Kassila sai ohjata F. E. Sillanpään kuulun romaanin "Elokuun" (1941).
Elokuu sai kuusi Jussia, edusti Suomea Cannesissa 1957 ja oli yhtiölleen taiteellinen suurtapaus.
Elokuvatarkastamo määräsi Elokuulle 15 %:n veron, mutta elokuva sai suomalaiselle elokuvalle tavanomaisen verovapauden sen jälkeen, kun rakkauskohtauksia oli jonkun verran lyhennelty.
Klassikkosarjaan Elokuu nousi pysyvästi kun se toisena – Erik Blombergin Valkoisen peuran jälkeen – sai edustaa Suomen elokuvaa Cannesin elokuvajuhlien kilpailusarjassa 1957. Seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen vastaavaa ihmettä ei tapahtunut, kunnes Tulipää onnistui vakuuttamaan kansainvälisen esivalintaraadin.
Elokuva-Aitta (18/1956) vieraili Fennadan studiolla filmin takaumajaksoa valmisteltaessa: "Studiossa tehdään parhaillaan eräitä flashback'eja, taannehtivia muistelmointivälähdyksiä, jotka liittyvät Viktorin, Saiman ja Maijan nuoruusvuosiin. Flashback'ia käytetään nykyään paljon, muta senkin voi tehdä uudella tavalla, vakuuttaa Kassila. Ja tässä tapauksessa hän käyttää alinopeutta, rakeista filmiä, pehmentävää 'softia' ja hieman improvisoitua näyttelemistapaa."
Cannes-versiosta Matti Kassila jätti pois lopun kiistellyn takauman, jossa päähenkilö Viktor nollaa oman ruumiinsa äärellä "elämänsä virheet saumanpaikat", kuten Jussi Karjalainen Cannes-poistoa luonnehti vuonna 1992. (Helsingin Sanomat 12.3.1992). Elokuva-arkistoon tuottajalta tulleessa paketissa tuo poisto oli liitetty osaksi sensuuripoistoja ja varustettu asianmukaisilla stansseilla ja leimoilla. Elokuvatarkastamon päätöspöytäkirjoista kuolinvuodekohtausta ei kuitenkaan löydy.
Ruusujen aika – tuottajan poistot
Rosornas tid
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Peter von Bagh, Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta (työryhmä: Antti Peippo, Kullervo Kukkasjärvi, Titta Karakorpi, Seppo Palosaari). Kuvaus: Antti Peippo. Musiikki: Otto Donner. Laulut: Näettekö tulevaisuuteen (säv. Kaj Chydenius, sanat: Arvo Turtiainen, esittäjä: Arja Saijonmaa); Pääskytorni (säv. Otto Donner, sanat: Su Tung-po, Pertti Nieminen, esittäjä: Otto Donner); Slow Motion (Eero Ojanen). Lavastus: Lauri Anttila, Antti Peippo, Juhani Jauhiainen, Kullervo Kukkasjärvi. Leikkaus: Risto Jarva, Lasse Naukkarinen, Jukka Mannerkorpi. Pääosissa: Arto Tuominen (Raimo Lappalainen), Ritva Vepsä (Kisse Haavisto/Saara Turunen), Tarja Markus (Anu Huotari), Eero Keskitalo (Raimon työtoveri), Kalle Holmberg (Kissen työtoveri), Eila Pehkonen (Historian Instituutin johtaja), Unto Salminen (Saaran entinen aviomies), Paavo Jännes (Saaran miesystävä), Matti Lehtelä (valokuvaaja), Aino Lehtimäki (strippauksen opettaja). Helsingin ensiesitys: 7.2.1973 Elysée, Maxim, Tuulensuu – Televisiolähetyksiä: 7.9.1973 YLE TV1, 24.7.1981 MTV2, 8.7.1990 TV3 – VET A–30486 – K12 – 3030 m / 107 min
Elokuvan tapahtumat kuten esitettävät tuottajan "omaehtoiset" 107 metrin lyhennykset liittyvät lähellä siintelevään vuoteen 2012. Silloin "lakot nähdään vanhakantaisina" ja "niiden, joiden elämä ei ole todellista, pitää kuolla".
Lyhennykset leikkaavat jakson Ruusujen ajan juhlasta, joka kasvaa tehoonsa Kullervo Kukkasjärven futuristisissa lavasteissa ja kuvauksesta vastanneen Antti Peipon kameralla. Taustalla singahtelee mantrana Otto Donnerin psykedeelinen musiikki.
Elokuvan kohtauksista irvokkain elää kehityksen tuoman degeneraation hetkessä. Ironia viiltää ja sitä on harkittu: Haureellisen Neron näköisenä järjestelijänä edistyksen juhlissa esiintyy historian instituutin tutkija. Häntä esittää silkkiin verhoutunut ja ripsensä meikannut Arvo Tuominen. Homoeroottiseksi tulkittava replikointi ja LSD-alakulttuurin kosketus ovat kohtauksesta aistittavissa, vahvemmin kuin elokuvatarkastamon saksi olisi sallinut.
Saatanan radikaalit -traileri
Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen, Timo Nissi. Kuvaus: Kari Sohlberg, assistenttina Jorma Aarroskari. Lavastus: Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen, Timo Nissi, Elina Katainen. Musiikki: Esa Helasvuo. Leikkaus: Irma Taina. Ääni: Oskari Viskari. Järjestäjä: Pentti Silvennoinen. Kertoja: Leo Jokela. Pääosissa: Paavo Piironen (Paavo), Heikki Nousiainen (Hese), Heikki Huopainen (Viiksi), Timo Nissi (Timppa), Yrjö Järvinen (Perkele), Heikki Savolainen (Saatana, Helvetin ylipäällikkö), Oiva Tainio (poliisi), Matti Vihola (poliisi Arvo Ensio Kivimaa), Leo Jokela (alkutekstien kirjoittaja), Toivo Reinikka (1. pikkupiru), Lauri Lehto (2. pikkupiru), Toivo Linkoma (päivystävä poliisi), Seppo Saarikivi, Ville-Veikko Salminen, Kaisu Puuska-Joki (ääni radiossa), Matti Aro, Ere Kokkonen, Pentti Silvennoinen, Evita Wager, Sirkka Huopainen, Eija Nousiainen, Oskari Viskari, Pirjo Piiroinen, Heikki Kahila, Hannu Karppo, Eero Karhuneva, Osmo Savolainen, Kyösti Korpiola. Helsingin ensiesitys elokuvalla: 16.4.1971 Maxim, Tuulensuu – teatteri, video- ja dvd-levitys: Finnkino Oy – traileri: VET 21110 – S – 40 m / 1,5 min
1970-luvun alku oli väkevien voimasanojen sävyttämä. Perkele! Kuvia Suomesta -elokuvan nostattama kohu ehti vaimentua vain vähän. Sitten sen korotti uudelle tasolle suomen huonoimmaksi teilattu elokuva Saatanan radikaalit. Teilaajista koväänisin oli pettynyt tuottaja Pertti Pasanen, jolle kriitikot kerrankin antoivat Sakari Toiviaisen kiteyttämän tukensa: "Pohjalle on päästy. On elokuvia, joissa ei tiedä itkeäkö vai nauraa, joista on vaikea mitään sanoa ja vielä vaikeampi olla mitään sanomatta".
Tuoteesta otti täyden vastuun Speden minuuttiohjelmia Mainostelvisiolle väsäillyt WilmiCoplan kvartetti, Paavo Piirainen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen ja Paavo Nissi. Taitavia naisiakin suostui mukaan, sillä elokuvan leikkasi Irma Taina. Lisäpanoksensa antoi Elina Katainen, joka käsikirjoitti, lavasti, hallinoi kuvaussihteerinä ja piirteli myös mainosjulisteen. Näyttelijä Leo Jokela naputeli elokuvassa alkutekstejä ja johdateli sen inhottavaan maailmaan näillä sanoilla: "Menkää helvettiin!"
Hillitön armeijan vastainen anarkismi, vankilapako tai poliisin laittaminen alta lipan eivät natsanneet. Kaikesta huolimatta rohkenemme esittää trailerin, tallettihan sen kätköistään elokuva-arkistolle Jörn Donner Productions.
Huhtikuu on kuukausista julmin – traileri ja päätösjakso
April är grymmast av månader
Suomi 1983. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus ja käsikirjoitus: Suvi-Marja Korvenheimo. Apulaisohjaaja: Heikki Katajisto. Kuvaus: Eero Salmenhaara. Kuvausassistentit: Eero Haapaniemi, Harri Laakso, Mikko Mattila, Risto Laso, Heikki Ortamo, Ville Mäkelä. Musiikki: J. Karjalainen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Mika Kaurismäki. Ääni: Jouko Lumme. Äänitysassistentti: Timo Linnasalo. Pääosissa: antti Litja (Olli, kirjailija), Marianne Anttila (Sari, tyttö maalta, "Helkama"), Markku Toikka (kirjailija Kalevi Mononen, "Unto"), Paavo Piskonen (Leevi, entinen kirjailija). Rea Mauranen (nainen jolla on sydäntä), Liisa Halonen (Raija, Ollin entinen vaimo), Mikko Majanlahti (taiteilijaprofessori Mikkonen), Olli Tuominen (kriitikko Veiviäinen), Aki Kaurismäki (Ville Alfa, tuleva kirjailija), Ann-Cathrine Fröjdö (Pia, nuorempi nainen). Jussi Parviainen (tuleva kriitikko),Vieno Saaristo (Sarin äiti), Päivi Istala (radiotoimittaja), Tuula Kinnarinen, Jone Takamäki, Heikki Peltonen, Juhani Kumpulainen, Ville Piskonen, Hannele Laaksonen, Matti Pellonpää ja 30 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys elokuvalle: 21.10.1983 Diana, Formia 3 – televisiolähetyksiä: 2.8.1986 MTV2, 21.6.2007 YLE TV1 – VET 24810 – S – 53 m / 2 min [Elokuva: 24827 – K16 – 2020 m / 74 min]
Suvi-Marja Korvenheimon eli Anssi Mänttärin elokuvia ei ole usein nähty. Suvi-Marjan sorvaaman trilogian kolmas filmi lainasi nimensä T.S. Eliotin "Aution maan" säkeistä, jotka Lauri Viljanen oli kääntänyt sattuvasti suomalaiseen molliin:
"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella."
Ohjaajan huitaisuiksi leimattu tuotanto kiehtoi 1980-luvulla vain aniharvoja, suomalaisen elokuvan huhtikuussa hytiseviä sisaria ja veljiä. He kaipailivat pönäköityvälle säätiöelokuvalle persoonallista vaihtoehtoa. Niin myös Mänttärin elokuvan noviisi Aki Kaurismäki, roolinimeltään "Ville Alfa". Parnassolta livenneen Leevi-kirjailijan neuvo hänelle oli kuin ennuste tulevasta: "Viinaa ja lyhyitä lauseita".
Elokuvan lopetus sekä siihen kömpelösti sitaistu traileri olkoon J. Karjalaisen laulaman tunnusmelodian myötä konsensusta pelkäämättömien epäonnistumisien johodonmukainen päätös.
– 5.12.2007 Ilkka Kippola, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi
Dokumentin ytimessä 41: Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta II / I dokumentens kärna 41: Okända scener ur den finska filmens historia II
Suomi-Filmin päästyä elokuvauksisaan tukevasti äänikauteen alkoi uudenlainen vielä tuotannossa olevien elokuvien mainosrummutus. Vuosina 1935 – 1936 yhtiö teki kulttuurikuviksi naamioidun sarjan lyhytfilmejä ”Kamerat pyörivät”, jotka esittelivät ensi-iltaa lähestyvien elokuvien tekemisen prosessia. Sankarirakastajat, kaunottaret, lurjukset ja hauskuttajat saivat suomifilmillisen tähtikasteen ja samalla teatteriyleisö pääsi kurkistamaan suosikkiensa tekemisiä kulissien taakse.
Kamerat pyörivät 1935
Kamerorna surra
Kaikki rakastavat - traileri
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala, Topo Leistelä – Jussi Roudan filminovellista. Kuvaus: Theodor Luts. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Into Aapa. Leikkaus: Valentin Vaala. Äänitys: Pertti Kuusela. Pääosissa: Ansa Ikonen (Sirkka Mares), Tauno Palo (Arvo LÄhde), Birgit Nuotio (Kirsti Kallio), Jalmari Rinne (insinööri Karma), Uuno Laakso (taiteilija Sydänmurto), Martta Suonio (Josefine, täysihoitolan emäntä), Elna Hellman (Kaisu, täysihoitolan piika), Matti Lehtelä (Hiski, täysihoitolan renki), Eine Laine (rouva Mares), Yrjö Tuominen (tuomari Mares), Kirsti Suonio (rouva LÄhde), Aino Lohikoski (Mareksen palvelijatar), Kaarlo Wilska. Helsingin ensi-ilta koko elokuvalle: 24.11.1935 – koko elokuvan tv-lähetykset: 18.5.1970 MTV1, 6.9.1980 MTV2, 26.1.1983 TV1, 19.8.1994 TV2, 30.9.1998 TV1 – tarkastusnumero: A-512; poisto: "Hiskiä siivottava. Sylkemiset. Lyönti takap." – 260 m / 10 min
VMV6 –traileri
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Risto Orko. Käsikrijoitus: Mika Waltari, Tauno Tattari. Kuvaus: Erik Blomberg. Leikkaus: Risto Orko. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Pekka Attinen. Äänitys: Georg Brodén. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Marja), Joel Rinne (pursimies Olavi Manner), Uuno Laakso (romukauppias Lundström), Kerstin Nylander (laulajatar Lila Landers), Martta Kinnunen (Anni), Oke Tuuri (merivartija Haanpää), Kaarlo Kytö (merivartija Mattsson), Uno Wikström (VMV 6:n päällikkö), Axel Slangus (Kiho alias konsuli Dasselheim). Helsingin ensi-ilta: 16.2.1936 Kino-Palatsi. Filmitarkastus: 13.2.1936. nro 582 – K16 – 3500 m / 128 min
Ensimmäinen Kamerat pyörivät porautui leikkisästi lähituntumaan kuvattaessa elokuvia Kaikki rakastavat ja VMV 6. Edellinen esitteli yleisölle Suomi-Filmin uuden ohjaajahurmurinValentin Vaalan, joka käskytti Georges Saadin ateljeesta Pariisista Suomi-Filmin palvelukseen siirtynyttä kuvaajaa ja tulevaa elokuvaohjaaja Erik Blombergia. Vaala pysyi Suomi-Filmin palveluksessa koko elokuvauransa.
Tyylilajissa romanttinen komedia Kaikki rakastavat teki ensimmäisen kerran tähtiparin myöhempien aikojen palvotusta kaksikosta Ansa Ikosesta ja Tauno Palosta. Lyhytfilmi mainostaa tasapuolisesti myös Suomi-Filmin vahvan miehen, Risto Orkon itse ohjaaman VMV 6:n väkeä: Joel Rinne ja ohjaaja kirjoittavat nimikirjoituksia suuren maailmaan tyyliin. Taustalla Regina Linnanheimo puraisee banaanistaan ja odottelee autossa. Itse elokuvassa vappua vietetään amerikanmalliin shampanjan ja serpentiinien lentäessä. Kirjailija Pentti Haanpää kutsui sitä "pula-ajan" ateriaksi.
Trailerissa Suomi-Filmin karavaanit jakautuvat Bulevardi 12:n edestä kuvauksiin myrskyiseen Pirttisaareen ja aamunraikkaaseen Hankoon. Risto Orkon VMV 6:n kuvauksia seurataan Pirttisaaren tyrskyissä Uno Pihlströmin ja eestiläisen veteraanikuvaajan Theodor Lutsin kameran silmällä. Hänet nuori virtuoosi Erik Blomberg oli syrjäyttänyt kesken projektin pääkuvaajan postilta.Tylyn päätöksen tehnyt Orko komentaa näyttelijöitään Joel Rinnettä ja Martti Rannemaa aaltojen roiskeessa sekä tanssittaa hullunrohkeasti Kinnusen Marttaa.
”Risto Orko oli siihen aikaan nuori, kymmenen vuotta minua vanhempi. Kunnioitin hänen voimaansa, sillä hänen työtaakkansa oli todella valtava. Kuvauksen aikana hän toimi ohjaajana, tuotantopäällikkönä, skenaristina ja lisäksi firman talouskin oli hoidettava,” muisteli Erik Blomberg, Eclairin mykkäkameralla kuvannut hurjimus merellä myrskyävällä.
Kamerat pyörivät 1937
Kamerorna surra
... ja alla oli Tulinen järvi - traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Apulaistuotantopäällikkö: Topo Leistelä. Tuottaja: Matt Schreck. Ohjaus: Risto Orko. Käsikirjoitus: Tauno Tattari, Risto Orko, Topo Leistelä, Vihtori Karpio, Toivo Pekkanen. (Maila Talvion filmiromaani). Kuvaus: Albert Rudling. Lavastus: Aarne Ervi. Ehostus: Hannes Kuokkanen. Musiikki: Pekka Attinen. Leikkaus: Risto Orko. Ääni: Georg Brodén. Kuvaussihteeri: Herlevi Mustakallio. Pääosissa: Hugo Hytönen (patruuna Lumia), Joel Rinne (Jussi raala alias John Raller), Ansa Ikonen (Arja Lumia), Hanna Taini (Elma Lumia), Kaarlo Angerkoski (Mauno Lumia), Sylvi Palo (Lyyli Alho), Waldemar Wohlström (sisävesilaivan kapteeni), Kaarlo Kytö (Heikki Alho), Uuno Laakso (Esa, kartanon renki), Anni Aitto (Jussin äiti), Topo Leistelä (kirjanpitäjä Salo), Ossi Korhonen (portieeri), Ossi Korhonen (portieeri), Kaarlo Saarnio (Mäkiriutta), Eino Jurkka (Laurikka) ja 21 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys: 28.2.1937 Kino Palatsi – televisiolähetyksiä elokuvalla: MTV1: 19.9.1964, MTV2: 13.9.1975; YLE TV1: 8.9.1999; YLE TV2: 7.7.1996 ja 16.9.2003 – VET 733 – K16 – 2900 m / 106 min
Koskenlaskijan morsian - traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Tauno Tattari, Jukka Ahuva (= Jokke Liebkind) — Väinö Katajan romaanista (1914). Kuvaus: Theodor Luts. Musiikki: Harry Bergström. Äänitys: Pertti Kuusela. Lavastus: Ossi Elstelä. Leikkaus: Valentin Vaala. Pääosissa: Jalmari Rinne (Nuottaniemen Iisakki), Ansa Ikonen (Nuottaniemen Hanna), Eino Heino (Nuottaniemen Niilo), Eino Jurkka (Paloniemen Heikki), Tauno Palo (Paloniemen Juhani), Anton Soini (Koskenalustan isäntä), Kaarlo Kytö (Koskenalustan Antti), Ossi Elstelä (Kero-Pieti), Vilho Auvinen (Kulku-Matti), Elli Ylimaa (Nuottaniemen Maija), V. Lyytikäinen (Paksu-Olli), Axel Slangus (Pomo-Svensson). VET: 649 – S – 220 m / 8 min
Vuonna 1936 Orkon ja Vaalan mainosruletti käynnistyi jälleen. Kamerat pyörivät toisen kerran ja filmiltä tehtiin brändiä sekä Orkon draamalle …ja alla oli Tulinen järvi että Vaalan uudelle filmatisoinnille Koskenlaskijan morsian. Edellisessä päädymme Vääksyn kartanon maille, missä klaffi lyödään Uuno Laakson aloittaessa laulun. Sama toistuu, ennen kuin Ansa Ikonen ja Kaarlo Kytö aloittavat romanttisen vuoropuhelun kaislikossa soutuveneessä seisten.
Orkolla oli kosolti huonoa tuuria ennen filmauksia ja niiden jälkeen. Erik Blomberg lähti Adams-Filmin leipiin kuvatakseen kilpailijalle Teuvo Tulion elokuvan Taistelu Heikkilän talosta. Apulaiskuvaajana näemme silti uuden löydön, nuoren Felix Forsmanin, jonka ”kielitaitoa tarvittiin, sillä elokuvan kuvaajaksi oli valittu ruotsalainen mestarikuvaaja Albert Rudling”. Rankempi isku oli menettää tulipalossa Vironkadun studio. Kamera käy näillä raunioilla toteamassa Erkki Karun aikanaan perustaman filmitähtiverstaan täysmittaista tuhoa.
Koskenlaskijan morsiamen kuvaukset sisälsivät myös vapaamuotoista, sillä kamera tavoittaa kuvausryhmän kalastelemassa ja muuten vain vesileikeissä. Väinö Sola esittelee lohisaaliinsa filmaattiselle yleisölle, joukossa Ossi Elstelä, Tauno Palo, Eino Jurkka ja Kaarlo Kytö. Sitten porukka kilvoittelee tukkipuomilla. Heitä filmaa Vaalan pääkuvaaja Theodor Lutz, jonka taas ikuisti tälle filmille toinen kuvaaja Uno Pihlström. Elokuvan jännittävät vaiheet huipentuivat Iitin Mankalankoskella Tauno Palon koskenlakuun ja niiden valmisteluja Pihlström myös kuvasi.
Kamerat pyörivät ja Miehen kylkiluu valmistuu
Kamerorna surra on "Mannens revben" blev färdig
Miehen kylkiluu -traileri
Mannens revben
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Apulaistuotantopäällikkö: Topo Leistelä. Tuottaja: Matt Schreck. Ohjaus: Orvo Saarikivi ja Hugo Hytönen. Käsikirjoitus: Orvo Saarikivi ja Ilmari Unho. Kuvaus: Oscar Lindelöf apulaisinaan Helge Miettunen, Niilo Harju, herra Björkling. Äänitys: Hugo Ranta apulaisinaan Ensio Lumes ja herra Siltanen. Leikkaus: Risto Orko. Lavastus: Ossi Elstelä. Naamiointi: Pentti Viljanen. Musiikki: Harry Bergström. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Järjestäjä: Ville Salminen apulaisenaan Arvo Kuusla. Valokuvat: hra Borgström. Klaffi: Arvo Kuusla. Helsingin ensi-ilta elokuvalle: 14.11.1937 Kino Palatsi. Traileri: VET 790 – S – 250 m / 9 min
Kesällä 1937 kamerat käynnistyivät Vääksyssä kolmannen kerran, kun Maria Jotunin huvinäytelmää kuvattiin Ilmari Unhon ja Orvo Saarikiven käsikirjoittamaksi kom ediaksi. Paikalla napsittu ennakkofilmi Kamerat pyörivät ja Miehen kylkiluu valmistuu petaa ensi-iltaa ja kertaa leikkimielellä yhden päivän tapahtumat Orvo Saarikiven ohjauksessa:
Herätyskello pärähtää ja filmiryhmä purkautuu Ahtolan entisestä pappilasta ulos, ensin energinen järjestäjä Ville Salminen, kintereillään kameran grand old man Oscar Lindelöf ja housujaan vetäisevä apulaisohjaaja Hugo Hytönen. Kuistilla kilisevät jo kahvikupit ja pöydän ääreen istuvat Kaarlo Kydön suosiosta kohta kisailevat Aina ja Elli, Helena Kara ja Sointu Kouvo. Kun Kouvo on ehostettu Elliksi ja äänittäjä Hugo Ranta asettunut paikoilleen, aloittaa Orvo Saarikoski päivän kuvaukset. Klaffiin tarttuu kamera-assistentti Helge Miettunen, vuonna1949 ensimmäisenä Suomessa väitellyt elokuvatohtori. Kuvaustaukoja riittää ja silloin tuumaillaan valoa ja säätä. Kerran Karan kasvoja parannellaan. Päivän ateria ja ruokalepo kuuluvat asiaan, ja välistä myös tuloksia nähdään kuten Helena Karan ja Kaarlo Kydön näyttelemä valmis kohtaus.
Vaalan kamerat pyörivät
Kamerorna surra
Juurakon Hulda –traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Matti Schreck. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Jaakko Huttunen, Valentin Vaala – Juhani Tervapään (= Hella Wuolijoen) näytelmästä (1937). Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Harry Bergström. ”Ja taas tuli, taas tuli meijän rantaan se valkeapäinen laine” (trad.) es. Irma Seikkula. ”Ylös pilviin” ja ”Sun hymys” (Bergström, Ela) es. Eugen Malmstén ja Rytmi-Pojat. Leikkaus: Valentin Vaala. Äänitys: Pertti Kuusela. Pääosissa: Irma Seikkula (Hulda Juurakko), Tauno Palo (tuomari Soratie), Hugo Hytönen (toimittaja Purtiainen), Topo Leistelä (professori Norko), Vilho Auvinen (”taivaanrannan maalari”), Elsa Rantalainen (kauppaneuvoksetar Kaavio), Anni Hämäläinen (Constance Sanmark), Ossi Elstelä (kunnallisneuvos Ali-Lehtonen), Vappu Elo (Kirsti Kaavio), Kerstin Nylander (näyttelijätär Matero), Uuno Montonen (kauppaneuvos Kaavio), Aino Lohikoski (Miina), Sasu Haapanen (taiteilija Vahtonen), Urho Kuusisto (tohtori Alinen), Valter Tuomi (pankinjohtaja Thorman), Lea Joutseno (neiti Sinijärvi). Suomen ensiesitys 17.10.1937 Helsingissä, Kuopiossa, Lahdessa, Tampereella, Turussa, Viipurissa ja Vaasassa – tv-lähetyksiä: 16.1.1969 MTV2 jne. – videojulkaisu: 1990 Suomi-Filmi – tarkastusnumero A-817 – K16 – tarkastuspituus 2400 m / 87 min
Niskavuoren naiset -traileri
Suomi 1938. Tuotanto: Suomi-Filmi/Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Jaakko Huttunen ja Orvo Saarikivi Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen) näytelmästä (1936). Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Harry Bergström. Leikkaus: Valentin Vaala. Pääosissa: Sirkka Sari (Ilona Ahlgren), Tauno Palo (Aarne Niskavuori), Olga Tainio (Niskavuoren vanha emäntä), Ossi Elstelä (Simolan isäntä), Irja Lautia (Martta), Aino Lohikoski (Telefuuni-Sandra), Lea Joutseno (Anna-Liisa), Hugo Hytönen (Rovasti), Ida Salmi (Ruustinna), Walter Tuomi (tohtori), Sasu Haapanen (apteekkari), Topo Leistelä (opettaja Vainio), Elli Ylimaa (Serafiina), Anni Hämäläinen (Salli), Kosti Aaltonen (pehtori). Elokuvan filmitarkastus: 877 – S – 2300 m / 84 min. Sensuurileikkaus: 12.1.1938: "2-os. sänky-lähikoht. 12 m".
Syyskesällä 1937 pyörähtivät kamerat neljännen kerran Valentin Vaalan tähtikultin ympärillä. Vaalan Kamerat pyörivät oli tällä kertaa ylistys ohjaajan tarkalle silmälle elokuvallisten ulkokuvausten suunnittelijana. Suosikkiohjaajan filmatisointien kohteeksi oli valikoitunut kaksi kotimaisen näytelmän vetonaulaa, Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen) ”Juurakon Hulda” sekä vuoden 1936 uunituore ”Niskavuoren naiset”. Samalla se oli Wuolijoen ensimmäinen tervetullut panos kotimaisen laatuelokuvan henkireiäksi osoittautuvaan Niskavuori-näytelmien sarjaan.
Vaalan kamerat pyörivät muotoutui ylistykseksi ohjaajan visuaaliselle silmälle.Ulkokuvausten merkitys nostettiin arvoonsa, ja sillä tehtiin hajurakoa Vaalan elokuvallisen tulkinnan ja jo nähtyjen lavanäytelmien välille. Muutenkin kelpasi Juurakon Huldaan kirjailijan vinkeistä vain muutama.Vaalan takapiruna hääri Suomi-Filmin konttoripäällikkö Jaakko Huttunen, joka sovitti Huldalle omaehtoisen käsikirjoituksen.Niskavuoren naiset kääntyi myös itsenäiseksi elokuvaksi Huttusen ja Suomi-Filmissä aloittelevan Orvo Saarikiven kynästä.
Ennakkofilmi Vaalan kameroista keskittyi filmaattisiin ulkokuviin Tuusulan Nuppulinnassa. Tosin tiedettiin että pääkuvaajaksi valittu inkerinsuomalainen Armas Hirvonen tunnettiin leimallisesti interiöörikuvausten ”Tupa-Hirvosena”. Niskavuoren kuvauksissa Hirvosesta näyttää kuitenkin kuoriutuvan kamera-ajojen energinen maestro. Kuvien lisukkeeksi suodatti tarvittavat sävyt Vaalan luottokuvaajaksi nouseva assistentti Niilo Heino. Sekä Vaala, hänen kuvaajansa että äänittäjä Pertti Kuusela esiintyvät yhtä tärkeinä kuin Juurakon Huldana loistanut Irma Seikkula ja tunteikas tuomari Tauno Palo. Välähdys Niskavuoren kuvauksista päättää virallisen filmiosuuden, jossa Aarnea esittävä Palo kohtaa vastanäyttelijättärenä Sirkka Sarin Hauholla. Loppukevennyksen hetkellä tähdet pääsevät vapaalle lavatanssin sykkeeseen ja viuhuvan karusellin kyydittäviksi.
Orkon jääkärit tulevat
Jääkärin morsian –traileri
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Risto Orko. Käsikirjoitus: Ilmari Unho, Risto Orko — Sam Sihvon laulunäytelmästä (1921). Kuvaus: Marius Raichi. Musiikki: Sam Sihvo, Pekka Aittinen. Lavastus: Hannu Leminen. Leikkaus: Risto Orko. Äänitys: Georg Brodén. Pääosissa: Tauno Palo (Kalpa), Tuulikki Paananen (Sabina), Kullervo Kalske (Martti), Ritva Aro (Sonja), Sasu Haapanen (Isak), Tuli Arjo (Marusja), Urho Somersalmi (Franck), Ossi Elstelä (Mikko), Erkki Uotila (paroni Lichtenstein), Ilmari Hiilloskorpi (Kalpa ulkokuvissa), Pentti Sares (saksalainen adjutantti), Kersti Nylander. Helsingin ensi-ilta: 27.2.1938 Kino-Palatsi, Savoy; esityskiellossa 1949-1986, uusintaensi-ilta 27.2.1987 Bristol 1 – elokuvan tarkastusnumero A-915 – K16 – 97 min
Valentin Vaalan elokuvien vastapainoksi Risto Orko suunnitteli rankkaa draamaa.Vain Samuli Sihvon Jääkärin morsiamen uusfilmatisointi kelpaisi. Kantaesitys Sihvon näytelmälle oli nähty Kansallisteatterissa 17.2.1921. Suomi-Filmin päämajassa kaavailtiin Sihvon missiosta vuoden 1938 suurkuvaa. Kalle Kaarnan elokuvasovituksesta oli ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta.
Risto Orkon Jääkärin morsiamen järjestäjälle Hannu Lemiselle sälytettiin raskas vastuu ja muistikuvat ovat sen mukaiset: ”Kuvausvalmisteluilla oli kiire eikä meillä ollut vielä lavastajaa, joten tartuin siihenkin työhön. Tein vielä sen onnistuneen ratkaisun, että sain vuokratuksi Polin juhlasalin kuudeksi viikoksi eli joululoman ajaksi studioksemme. Kuvaustahti oli hirmuinen: Kuvaus päättyi kello 02.00:n maissa ja lavastusryhmä tuli silloin töihin, joko purkamaan kuvatun interiöörin tai rakentamaan uuden. Lattialla oli mattoja, joiden päällä työryhmä otti lyhyet nokosensa. Aaamulla oli uusi lavastus kunnossa ja kuvaukset saivat jatkua.”
Mutta ennen studiovaihetta oli kesä-elokuussa 1937 kuvattu ennennäkemättömät joukkokohtaukset Viipurissa, Perkjärvellä ja Lappeenrannassa.Itsekin kameramieheksi ryhtynyt Orko oli hankkinut pääkuvaajakseen Pariisista Marius Raichin ja napannut kuvausryhmään noviisiksi Felix Forsmannin. Ryhmään neljäntenä kuulunut veteraanikuvaaja Uno Pihlström ja Forsman saivat kunniakkaana lisätehtävänä kuvata elokuvauksista ennakkofilmin Orkon jääkärit tulevat.
Kuvissa vilahtaa, paitsi uhkarohkea Orko taskussaan 1 000 000 mk:n henkivakuutus, myös ratsastukseen valmentautuva sankarijääkäri Kullervo Kalske, Urho Somersalmi ja roistomainen Ville Salminen. Kokardeilla varustetut sotapojat Viipurin keskuskasarmin pihalla olivat jääkärihenkisen mainosfilmauksen ytimessä, niin myös ”joukkoratsastus päin vihollista, miekat ojossa, Jääkärimarssin soidessa”. Valitettavasti vain 50 sekunttia ääniraitaa on jäljellä.
Taistelu Heikkilän talosta – säilynyt koe
Kampen om Heikkilä Gård
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Adams-Filmi Oy. Tuottaja: Abel Adams. Ohjaus: Teuvo Tulio. Käsikirjoitus: Yrjö Kivimies, Teuvo Tuli perustuen Johannes Linnankosken pienoisromaaniin (1905). Kuvaus: Erik Blomberg. Lavastus: Jan Tschiftschis. Ehostus: Rakel Linnanheimo. Senja Soitso (kampaaja). Musiikki: Leevi Madetoja. Musiikin johto ja sovitus: Martti Sipilä. Musiikin esitys: Arvo Hannikainen (viulu), Albin Öfverlund (sello), Michel Orlando (huilu), Cosimo Sgobba (klarinetti). Leikkaus: Teuvo Tulio. Ääni: Lauri Pulkkila. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Anni), Pentti Viljanen (Väliportin Matti), Matti Lehtelä (Heikkilän nuori isäntä), elli Ylimaa (Manta), Unto Salminen (Jaakko), Henry Waljus (Katri), Heikki Tuominen (Annin isä), Siiri Angerkoski (Annin äiti), Waldemar Wohlström (nurkkasihteeri), Lars Åberg (renki), Valter Tuomi (rovasti), Ekku Ylimaa (Jaakko pienenä), Viljo Vesterinen (haitarinsoittaja). Helsingin ensiesitys: 1.11.1936 Bio-Bio, Rex – VET 679 – K16 – 2600 m / 95 min
Maamme vanhin elokuvatuottamo Adams-Filmi tarjosi vuonna 1936 latvialaissyntyperäiselle, Valentin Vaalan elokuvien näyttelijänä tunnetulle Theodor Tugaille (1912-2000) ohjaajakiinnityksen. Hän sai vastata tuotannostaan aina henkilökunnan valintoja myöten. Elokuvaohjaajana hänet tunnettiin nimellä Teuvo Tulio. Elokuviensa ulkomaille lähetetyt versiot hän signeerasi kuitenkin virallisella nimellään. Suomenkielisten elokuvaversioiden alkutekstit alkoivat yleensä kosken kuohuista ilmestyvällä planssilla “Tulio esittää“, ruotsinkielisissä “Tugai presenterar“. Alusta lähtien tämä ilmaisu Tulion täysivaltaisesta tekijyydestä riitti; elokuvissa ei ole erikseen ohjaajaplanssia.
Tulio jatkoi klassikkofilmatisointien sarjaa omalla tyylillään. Ensimmäisestä ohjauksesta Taistelu Heikkilän talosta (1936) alkaen Tulion työt uudistivat suomalaista elokuvaa, jonka maalaismelodraama oli perinteisesti hyvin teatterisyntyistä ja -vaikutteista, kuten esimerkiksi Minna Canthin näytelmien pohjalta tehdyt filmatisoinnit Anna-Liisa (1922) tai Murtovarkaus (1926). Teatraalinen epäaitous oli niissä korostunutta ja henkilöhahmot jäivät usein patsasmaisiksi tai karkean tyypitteleviksi.
Tuike ja Simo Alitalo kytkevät tutkimuksessaan "Regina Linnanheimon silmät - Näkökulmia suomalaiseen melodraamaan" (Lähikuva 3/1990) Tulion elokuvat canthmaiseen melodraamaperinteeseen arvioimatta niiden ilmaisullista puolta. Vaikka Tulion maalaismelodraamat rakentuivat juonellisesti klassisiksi luokiteltavista teksteistä, niiden käsittelytapa oli uudenlainen. Ne säilyttivät silti eurooppalaisesta romanttisesta draamasta peräisin olevan jännitteen, joka syntyy luokkarajoja koettelevasta rakkaussuhteesta. Taistelu Heikkilän talosta –elokuvan talollisen tytär Anni ei saa ottaa varatonta kyläseppää puolisokseen, Nuorena nukkuneen Silja ei kelpaa ylioppilaspojalle. Tukkijullista ei ole tilalliseksi elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta. Tulion elokuvasovituksissa tarkastellaan ennen kaikkea säätyjen luomia rajoituksia. Talonpoikaiskulttuuri pitää kiinni jäykistä moraalikäsityksistään.
Tulion kolme ensimmäistä elokuvaa, Adams-Filmin Taistelu Heikkilän talosta (1936),
Nuorena nukkunut (1937) ja saaristoon sijoittuva maalaispapin viettelytarina Kiusaus (1938), ovat tätä Heikkilän katkelmaa lukuunottamatta tuhoutuneet, joten niiden käsittely on tapahtunut sekundaarisen lähdeaineiston ja aikalaisarvostelujen valossa. Sakari Toiviaisen mukaan ne liittyvät kuitenkin kiinteästi Tulion itsellisenä tuottajana ohjaamien Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) ja Unelma karjamajalla (1940) -elokuvien miljööseen ja aiheen käsittelytapaan.
Tuhoutuneiden elokuvien käsikirjoituksista voi havaita, kuinka Tulio jo varhaisessa vaiheessa tarttui näissä klassisissakin aiheissa oman kiinnostuksensa kohteeseen, naisen kärsimiseen seksuaalisuudestaan. Naiset antautuvat seksuaalisille haluilleen saaden maksaa siitä kalliisti. Miehet käyttävät heitä hyväkseen joko maksaen palveluksesta tai tyhjien sanojen (rakkauden) turvin. Lankeemuksesta seuraa syyllisyyden tunne, jota ahdasmielinen ympäristö lietsoo. Huumasta koituu Jumalan kostoon viittaava kärsimys.
Elokuvista löytää yhteyden suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttavaan saksalaiseen 1800-luvun kansallisromantiikan kirjallisuuteen. Ilmiötä voi pitää myös yhteispohjoismaisena. Esimerkiksi Tulion tekstinään käyttämä ruotsalainen Henning Ohlssonin näytelmä Unelma karjamajalla sisältää ajan kirjallisuudelle ominaisia puritaanisen, tuomitsevan yhteisön piirteitä. Kyläläiset kivittävät lapsenmurhasta epäiltyä piikatyttöä välittämättä siitä, onko tämä syyllinen vai syytön.
Yhteiskuntakriittisen otteen voitti kuitenkin elokuvien käytännön toteutus ja ilmiasu, jotka kiinnittivät hämmentyneen yleisön ja lehdistön huomion. Tulion elokuvat edustivat kuvauksellista huippua lukuisine täydellisyyttä hipovine lähikuvineen ja kamera-ajoineen. Kuvat viipyilivät maisemamaalauksessa etsien tunnelman täyteyttä. Pornaisissa kuvattu Taistelu Heikkilän talosta –elokuvan säilynyt kehyskertomus antaa hyvin osviittaa Tulion tulevasta tyylistä. Ilmassa on ukkosta, totuuden Heikkilän suvusta on aika paljastua…
Tunnelman luomiseen Tulio käytti ansiokkaasti äänitehosteita ja musiikkia. Debyyttinsä säveltäjäksi hän kiinnitti Leevi Madetojan, jonka ooppera Pohjalaisia oli noussut kansallisoopperan maineeseen.
Elokuva oli myös säveltäjälle esikoistyö elokuvataiteen saralla. Madetoja tuntuu vaikuttuneen Tulion omaperäisestä kuvakerronnasta laatiessaan ilmai-suvoimaisille kohtauksille sopivaa musiikkia. Tulio toivoi musiikista vahvatunnelmaista, tapahtumia korostavaa, kuten hänen laatimansa kuvastokin oli. Työn äärimmäinen hionta oli Tulion elokuvatyöskentelyn kulmakiviä: hän pyysi myös arvostettua säveltäjää korjaamaan valmista sävellystään kaksi kertaa ennen kuin kelpuutti musiikin elokuvaansa.
Säveltäjä näyttää olleen tulokseen tyytyväinen. Hän alkoi laatia Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan sävelmateriaalista orkesterisarjaa nimeltä Maalaiskuvia op. 77, jonka osat ovat: Maisema, Sunnuntaiaamu ja Heinäväen polska. Sarja jäi kuitenkin kesken. Helsingin yliopistossa säilytettävään käsikirjoitukseen on kirjoitettu ainoastaan seuraavaksi tarkoitetun osan nimi Markkinamatka. Madetoja-elämäkerran kirjoittaja Erkki Salmenhaara olettaa, että sarjasta oli tarkoitus tulla vain neliosainen. Hän ei ota kuitenkaan huomioon sarjan suhdetta elokuvan tapahtumiin: neliosainen sarja edustaa ainoastaan elokuvan alkupuolta. Vertailuja juonenkulkuun voi tehdä elokuvan säilyneestä käsikirjoituksesta.
Keskeneräiseksi jäänyttä orkesterisarjaa Maalaiskuvia voi käyttää Madetojan elokuva-
musiikin määrittelyn apuna. Ensimmäisen osan rapsodinen maisemakuvaus perustuu ilmeisesti elokuvan prologiin. Sunnuntaiaamu on soitinnettu ohuemmin lyyrissävyiseksi. Sen soolo-osuudet on kirjoitettu huilulle. Elokuva-arvostelut puolestaan mainitsevat soolosoittimeksi viulun, solistinaan Arvo Hannikainen. On mahdollista, että Madetoja olisi vaihtanut soolosoitinta muokatessaan elokuvamusiikkiaan orkesterisarjan muotoon. Todennäköisempää kuitenkin on, että syy vaihtoon on kapellimestari Martti Similän, joka sovitti Tulion pyynnöstä Madetojan elokuvamusiikin sen lopulliseen muotoon.
Tulion mukaan äänitystilanteessa elokuvamusiikin soitti 35 – 40 -jäseninen orkesteri. Salmenhaaran mukaan orkesterisarja on puolestaan sävelletty pienelle orkesterille. Elokuvamusiikkikin sisälsi pienempiä kokoonpanoja. Osa musiikista soitettiin haitarilla, ja orkesterisarjan nopein, kuudestoistakuvioin liikkuva Heinäväen polska -osa on toden-näköisesti myös soitettu kansanmusiikkitradition mukaisesti pienellä kokoonpanolla, vrt. esimerkiksi Ahti Sonnisen Kihlajaispolskaan elokuvassa Koskenkylän laulu (1947).
Erkki Salmenhaara on Madetoja-elämäkertansa ohella pohtinut käsityksiä Madetojasta elokuvasäveltäjänä Musiikkitiede-lehden artikkelissa "Huonosti kuuluvat musiikit" (1/1989). Vaikka arvostelijat, kuten elokuvasäveltäjänäkin toiminut Sulho Ranta, kehuivatkin Madetojan elokuvamusiikin lopputulosta uraauurtavaksi, Madetoja ei jatkanut tällä saralla. Syynä saattaa olla tutkija Pekka Jalkasen mainitsema muiden taidemusiikin tekijöiden painostava halveksunta elokuvamusiikin kaupallisuutta kohtaan. Oulun kaupunginorkesteri levytti Alba-yhtiölle Maalaiskuvia -orkesterisarjan syksyllä 1999, mikä on harvinainen kunnianosoitus suomalaiselle elokuvamusiikille. Levyltä kuultuna kadonneen elokuvan musiikki on ollut paljon aikaansa edellä.
Ilman rahoitushuolia Tulio pystyi täysin keskittymään elokuviensa ilmaisuun, luomaan tavaramerkkiään. Vakavarainen yhtiö oli toisaalta hänen suojanaan, mutta hänen tuotantoaan ei Adams-Filmissä kontrolloitu ja määrätty muotteihin kuten muissa vastaavissa yhtiöissä työskentelevien ohjaajien tuotantoa. Elokuvalliseen ilmaisuun perehtynyt Tulio valvoi tuotantonsa kaikkia vaiheita, jopa tarkistamalla jokaisen kohtauksen kuvauksen kameran luupin läpi.
Varastettu kuolema – tuottajan poistot
Den stulna döden
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy. Tuottaja, studiopäällikkö: Erik Blomberg. Ohjaus: Nyrki Tapiovaara. Käsikirjoitus: Eino Mäkinen, Erik Blomberg, Matti Kurjensaari (dialogi) – Runar Schildtin novellista "Köttkvarn" (1919). Kuvaus ja valokuvat: Olavi Gunnari, Erik Blomberg. Reino Lammila (kamera-assistentti). Lavastus: Kille Oksanen, Ilmari Tapiovaara. Hans Brücker (lavastusapulainen), Paavo Kuoppala (lavastemies). Ehostus: Rakel Linnanheimo. Senja Soitso (kampaaja). Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Erik Blomberg, Nyrki Tapiovaara. Ääni: Lauri Pulkkila. Järjestäjä: B. Joni. Pääosissa: Tuulikki Paananen (Manja), Ilmari Mänty (Robert Hedman), Santeri Karilo (Jonni Claesson), Annie Mörk (Matami Johansson), Bertha Lindberg (Robertin äiti), Hertta Leistén (täti), Gabriel Tossu (suutari), Jalmari Parikka (vanginvartija), Aku Peltonen (Kappelin vartija), Aatos Konst, Viljo Kervinen, Paavo Kuoppala ja Yrjö Salminen (Robertin tovereita), Kusti Laitinen (santarmiupseeri), Emil Kokkonen (sotilas), Lida Salin (muuttava nainen), Lars Eric Carpelan, Matti Kurjensaari, Arne Runeberg, Ilmari Tapiovaara (arkunkantajia), Nyrki Tapiovaara (konduktööri), Erik Blomberg (puotipuksu), Maija Nuutinen (nainen), Ilmari Paukku. Helsingin ensiesitys: 4.3.1938 Rex. Televisiolähetyksiä 14.3.1964 MTV1, 18.2.1971 MTV2, 13.5.1987, 30.10.1987 YLE TV1, 13.9.1990, 15.9.1995 YLE TV2– VET A–989 – K16 – 2750 m / 100 min
Legendaariseksi muodostuvaa Tulion kuvailmaisua loi Nyrki Tapiovaaran filmien kuvaaja ja tuottaja, tulevan Valkoisen peuran (1952) ohjaaja Erik Blomberg. Adams-Filmi otti Tapiovaaran Eloseppo-yhtiölle tekemät elokuvat levitykseensä.
Arkisten asioiden symbolinen käsittely ja merkitysten lataus olivat uutta suomalaisen elokuvan katsojille. Varhaisten, kadonneiden elokuvien aikalaisarvosteluja lukiessa huomaa, kuinka Tulion kuvakieli toisaalta herätti ällistynyttä ihailua, toiset taas pitivät kuvan symbolisia rinnastuksia teknisenä kikkailuna. Samanlaisia syytöksiä herätti myös nuorena kuolleen suomalaisen elokuvan vasemmistolaisauteurin, ohjaaja Nyrki Tapiovaaran (1911-1940) vahvoja eisensteinilaisia montaasikuvioita sisältävä intellektuaalinen kuvakieli esimerkiksi modernistiseksi luonnehditussa Varastetussa kuolemassa (1938).
Huikean taiteellinen Varastettu kuolema olikin parhaiden miesten tekemä. Tapiovaara rohkaistui mitä koukeroisimpiin symboleihin, elokuva onkin kuin leikittelyä ilmaisun rajoilla. Säveltäjä George de Godzinsky (1914-1994) antoi parastaan jo esikoistyössään. Nuoruuden radikaalisuus ja rohkeus on kuitenkin unohtuvaa. Erik Blomberg leikkasikin, stilisoi elokuvaa vuonna 1954 pidettävään uusintaensi-iltaan mennessä. Nyt nähtävät leikkauspoistot, alkuperäisen elokuvan harvinaiset otokset osoittavat, että Varastettu kuolema olikin alun perin innovatiivisempi, jos kohta naurettaviakin ratkaisuja sisältävä näyttö ohjaajan ja pätevän työtiimin kyvyistä.
Herra Lahtinen lähtee lipettiin - päätösjakso
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Eloseppo Oy. Tuottaja, studiopäällikkö: Erik Blomberg. Ohjaus: Nyrki Tapiovaara. Käsikirjoitus: Nyrki Tapiovaara, Ralf Parlund – Kjell Abellin musiikkinäytelmästä "Kadonnut sävel", "Melodien der blev vaek". Kuvaus: Olavi Gunnari. Kamera-assistentti: Reino Lammila. Lavastus: Tapio Tapiovaara, Ilmari Tapiovaara.. Musiikki: George de Godzinsky – Sven Möller Kristensenin mukaan. Naamiointi: Senja Soitso. Leikkaus: Nyrki Tapiovaara. Ääni: Lauri Pulkkila, Evan Englund. Valokuvat: Erik Blomberg, Olavi Gunnari. Järjestäjä: Jan Tschiftschis, apulaisena Paavo Kuoppala. Pääosissa: Fitz-Hugo Backmann (Lahtinen), Märtha Jaatinen (Edit), Hertta Leisten (anoppi), Lauri Korpela (appiukko). Hugo Hytönen (työmies), Simo Kaario (tiedemies), Henake Schubak (katulaulaja), Rosi Rinne (1. nti Salminen), Liisa Nevalainen (2. nti Salminen), Aune Grönros (2. nti Salminen), Jalmari Parikka (lehdenmyyjä), Antti Halonen (lordi Roquefort), Hannele Keinänen (pikkutyttö), Otto Noro (johtaja Lahtinen), Albert Saloranta (laulaja), P. Tiilikainen (panttivirkailija), Kusti Laitinen (vakuutusasiamies). Helsingin ensiesitys: 10.9.1939 Astor, Star – VET A–1244 – K16 – alkuperäinen pituus 76 min, rekonstruoituja jaksoja noin 40 min
Nyrki Tapiovaaran ja Erik Blombergin ympärille ryhmittynyt elokuvantekijöiden joukko perusti syksyllä 1938 oman tuotantoyhtiön nimeltään Eloseppo. Tapiovaaralla oli tällöin takanaan jo kaksi ohjaustyötä, Juha (1936), joka oli Aho & Soldanin tuottama, sekä Varastettu kuolema (1937), joka oli Erik Blombergin sekä osittain Adams-filmin rahoittama. Elosepon tuotanto-ohjelman ensimmäiseksi elokuvaksi kaavailtiin Kjell Abellin näytelmään pohjautuvaa komediaa "Kadonnut sävel". Filmaustyötkin ehdittiin aloittaa jo syystalvelle 1938, mutta sitten suunnitelmat muuttuivat: välissä Tapiovaara ohjasi Tatu Pekkarisen näytelmään "Klaara ja hänen Vihtorinsa" pohjautuvan Kaksi Vihtoria, jonka arveltiin valmistuvan nopeammin ja tuovan helpommin rahaa uudelle pienelle yhtiöllle kuin Abellin modernin komedian filmatisoinnin. Kun "Kadonnut sävel" vihdoin syksyllä 1939 sai ensi-iltansa, jäi se monien epäsuotuisien sattumien ansiosta varsin vähälle huolmiolle. Elokuvan nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa aivan viime tingassa. Tämä oli ilmeinen virhelaskelma, sillä elokuva hukkui syksyn ensi-iltaruuhkaan eikä sodanuhkan sävyttämä ilmapiiri ollut muutenkaan kaikkein suosiollisin Tapiovaaran purevalle satiirille, joka sumeilematta ruoski kaikkea virkavaltaisuutta, keskiluokkaista jähmettyneisyyttä, poliisia ja armeijaa.
Herra Lahtisen kopiota pidettiin kauan jo lopullisesti kadonneena, kunnes siitä löydettiin jaksoja Elokuva-arkiston varastoista vanhojen suomalaisten elokuvien pelastamisprojektin yhteydessä. Sitä ennen oli jo tosin elokuvan aikoinaan nähneiden keskuudesta kantautunut legenda, että kyseessä olisi Tapiovaaran innostavin elokuva. Nyt on itsekunkin tarkistettavissa missä määrin löydetyt jaksot antavat näkemykselle katetta. Vaikka muun muassa ensimmäiset parikymmentä minuuttia ja valtava loppujakso ovat edelleen kateissa, voinee alustavasti todeta Tapiovaaran hahmotuksen monitasoisuuden ja rohkeuden, hän käyttää rinnan realistisen kerronnan, sadun, tyylitellyn musiikkinäytelmän aineksia hukkaamatta hetkeksikään perusnäkemystään, joka porautuu syvälle 30-luvun suomalaisen yhteiskunnan ristiriitoihin. Välähdyksittäin tulee elokuvassa erinomaisesti esille vuoden 1939 henkinen ilmapiiri, jossa keskeisenä osana on valmistautuminen sotaan (kuvat marssivista sotilasosastoista, Lahtisen kuvitteellinen pasifistinen vastalause). Mutta ennenmuuta Herra Lahtinen lähtee lipettiin tuntuu olevan kuvaus keskiluokasta, laulunäytelmän muotoinen tapainkuvaus. Keskiluokan asema omistavan luokan ja työläisten välissä, koko keskiluokkainen elämäntapa unelmineen, toiveineen ja pelkoineen tarjoutuvat nähtäville samallakertaa täsmällisesti ja hauskasti. Kriisin ja murroksen merkit tulevat pintaa elokuvan päähenkilöiden, herra Lahtisen ja hänen vaimonsa tilanteessa: he huomaavat "kadottaneensa sävelen", ovat alkaneet tiedostaa elämäntapansa tyhjyyden, osansa porvariston apinoijina ja myötäjuoksijoina, ja yrittävät etsiä muualta pohjaa kiinnittymisen, solidaarisuuden tarpeelleen. Elokuvan juonesta pääsee kiinni vaikkapa seuraavan, nimimerkki A. S-o:n Suomen Sosialidemokraatissa ensi-illan jälkeen ilmestyneen kirjoituksen pohjalta:
"Herra Lahtinen on 'aivan tavallinen konttori-ihminen'. Mutta hän on sittenkin enemmän: hän on alemman keskiluokan persoonallistuma, keskiluokan, joka katkerimmin tuntee ratsionalisoituneen työn hengettömyyden jäytävän hermojan, koska se ei ole panssaroitu sitä vastaan maailmankatsomuksellaan kuten työväenluokka.
Herra Lahtinen aloittaa elämänsä vilpittömästi uskoen sen nauttimiskelpoisuuteen. Hänellä on tyttönsä ja haaveensa tulevasta kodista. Mutta työpaikka – nykyaikainen äärimmilleen rationalisoitu virasto painostaa häntä yksitoikkoisuudellaan. Hän ehkä alistuisikin olemaan konttoristi työssään, mutta sen ulkopuolella tahtoisi hän olla ihminen. Mutta hän ei jaksa. Työ muuttaa häntä hitaasti koneeksi. Hetkeksi nousee hän kapinaan kevään innoittamana. Hän aikoo lähteä työstään. Mutta konttoristi Lahtinen muserretaan. Hän on tulevan aviomies, solukeskiluokan sovinnaisessa ja yhteiskuntaa säilyttävässä rakennelmassa. Nykyisten taloudellisten olojen vallitessa ei voi olla samalla vapaa ihminen ja kuulua tähän kokonaisuuteen. Lahtinen saa valita ja hän valitsee alistuen oman ryhmänsä jäseneksi ja konttorikoneeksi. Samalla hän menettää elämänhalunsa. Kuitenkin hän ryhdistäytyy hetkeksi. Toivo yhteiskunnallisesta kohoamisesta – tuo keskiluokan suuri ryhdininnostaja muutama sukupuolvi sitten – herää Lahtisessakin. Lehtinen saa kuitenkin kokea, että konttoristit ovat meidän aikakaudellamme konttoristeja ja johtajia kasvatetaan toisella hyllyllä. Konttoristi Lahtinen tuntee elämän yhä painostavampana.
Hänen kohtaloonsa on liittynyt kuitenkin tällä välin toinen, rouva Lahtinen, joka hänkin aloitti elämänsä toivoen saavansa kodin, lapsia ja miehen tuohon vanhaan hyvään tyyliin. Mutta lapsia ei kannata nykyään konttoristipalkalla hankkia, ja mies on työnsä vaikutuksesta melkein kone, väsynyt ja välinpitämätön. Rouva Lahtinen näkee tuon koneellistumisen uhan tunkeutuvan kotiinsa asti, hän nousee kapinaan ja herättää miehensäkin. He lähtevät yhdessä etsimään ratkaisua, uutta elämänsisältöä keskiluokalle. Filmi muuttuu tässä yhä symboolisemmaksi. Herra Lahtinen ajattelee jo kuolemaa ja tuijottelee sataman vettä. Joukko työläisiä näkee hänen tuskansa, mutta pilkkaa häntä. Hän lähestyy heitä, mutta tuntee luokkaylemmyyttä ja saa ylimielisyytensä palkaksi kovakouraisen nyrkiniskun. Hän jää avuttomana makaamaan junakiskoille … herra Lahtinen näkee painajaisunia … juna lähestyy ja uhkaa murskata hänet … eräs vakuutusmies tarjoaa hänelle apua, henkivakuutusta, josta tosin ei olisi apua hänelle, mutta hänen perheelleen… herra Lahtinen ei tahdo sellaista apua … viime hetkessä siirtää eräs työtön Apu-lehden kaupitsija hänet syrjään. Mutta lait ja asetukset kieltävät oleskelemasta junaraiteilla. Herra Lahtinen toimitetaan poliisiputkaan. Täällä alkaa herra Lahtisen mieliala keventyä. Hän huomaa rikkoneensa eräitä sovinnaisia käsityksiä ja siitä huolimatta voivansa elää. Ja hän tuntee vapautuvansa ja löytävänsä sävelen, jota etsii…
Myöskin pikku rouva Lahtinen etsii säveltä. Hän kuulee sen soivan lapsen leikkipallossa, tiedemiehen silmälaseissa, huolettoman nuoruuden huuliharpussa. Hän lähtee viemään sitä miehelleen. Mutta työläinen rakentaa uutta tietä ja sulkee puolmin rouva Lahtisen edessä. Rouva Lahtinen pyytää päästä lävitse, hänellä on kiire. Työläinen ei kallista korvaansakaan hänen rukouksilleen. Muuan ääni väittää, että rouva Lahtisen oikeus on päästä kulkemaan tuota tietä. Työläinen vastaa, ettei häntä kiinnosta rouva Lahtisen tarpeet, koska Lahtisiakaan ei kiinnosta hänen hätänsä. Mutta samalla kuulee rouva Lahtinen työkaluissa elämänsä sävelen… ja kun työläinen huomaa, että he tavoittelevat samaa säveltä, muuttuu hän ystävälliseksi ja suostuu rouva Lahtisen rukouksiin.
Herra ja rouva Lahtinen tapaavat toisensa suuren rakenteilla olevan talon harjalla, heidän joukkoonsa on yhtynyt paljon muita, joilla kaikilla on sävel hallussaan. Ja sieltä, korkealta, uudisrakennuksen harjalta kajahuttavat he elämänilonsa laulun."
– Sakari Toiviaisen esiteteksti, krediitit täydennellyt JS
Esityksessä nähdään elokuvan loppuun sijoittuva teatterikohtaus, jossa todellisuuden ja ilveilyn välille vedetään raja.
Sadan miekan mies –traileri
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Simo Penttilä. Lavastus: Roy. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Erkki Imberg. Kamera-assistentti: Oiva Roininen. Äänitys: Hugo Ranta. Lavastusapulainen: Ville Hänninen. Musiikki: Tauno Pylkkänen. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Puvut: Bure Litonius, Roy. Kuvaussihteeri: Mirja Tiirikka. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Kalervo Nissilä (kapt. Olavi Martinpoika Kaarnoja), aateloituna Barkenhjelm, Marja Korhonen (Elisabeth Gyllenskiöld), Uljas Kandolin (kersantti Hannu Eerikinpoika), Ture Junttu (kapt. Krister Kristerinpoika Gyllenskiöld), Jorma Nortimo (jesuiittaisä Morano, mynheer van Heeren), Oke Tuuri (sotamies Taavetti Kymäläinen), Heikki Savolainen (sotamies Komsi), Aku Korhonen (vanginvartija Laasti), Vilho Siivola (maisteri Mathias Mollerus), Unto Salminen (kenraalimajuri Torsten Stålhandske), Arvo Lehesmaa (Jonne, kirjuri), Kauko Käyhkö (kersantti Susi), Lauri Lahtinen (sotamies Pärttyli Juhonpoika), Oiva Sala (Nikko, sotamies), Matti Aulos (krouvari Niilo Bachter), Veikko Linna (piiskuri Turun linnassa), Ilmari Peitsalo (Henrikki, Koskelan vouti), Maija Karhi (Liisa, Kolmen Tuopin majatalon pikkupiika). Helsingin ensiesitys: 31.8.1951 Kaleva, Kino-Palatsi. VET: A–3664 – S – 2400 m / 88min (tarkastamotieto), 79 min
"Simo Penttilä käsikirjoituksen tekijänä – se tietää ajanvietettä", nimimerkki M. kirjoitti (VS 2.9.1951) vauhdikkaasta ja silmänruokaa tarjoavasta Sadan miekan miehestä. Lehden mukaan elokuvan juoni on "viety aina 1600–luvulle ja Turun linnan ympärille – se merkitsee valtaisasti miekankalsketta, sotaisten urhojen ihastelua, jonka huippunäytteenä on eräs tappelukohtaus, missä voittamaton 'kuninkaan mies', kapteeni Olavi Matinpoika ja Hannu-kersantti tekevät selvää pienestä joukko-osastosta, saaden palkakseen kahden aatelisneidon syvän ihailun ja rakkauden. Hurjat miekkailukohtaukset – joihin osallistuvat myös naiset! – ylittävätkin lukumäärältään tässä kotimaisessa ajanvietteessä rakkauskohtaukset. Onko se katsottava kehitykseksi vai taka–askeleeksi, jääköön yleisön arvioitavaksi."
Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina ei ollut päässyt tuotantoon heti käsikirjoituksen valmistuttua. Vasta vuosia sen lunastamisen jälkeen Suomi-Filmi oli valmis satsaamaan 1600-luvulle sijoittuvan historiallisen aiheen vaatimiin lavasteisiin, pukuihin ja muuhun rekvisiittaan.
Päätöksen taustalla oli myös kilpailu rakkaan vihollisen, Suomen Filmiteollisuuden kanssa. Mika Waltarin historiallisen aiheen käsikirjoitus muotoutui kilpailijalla 1800-luvun alkuun sijoittuvaksi suurelokuvaksi Tanssi yli hautojen. Kun se menestyi, Suomi-Filmissäkin ajateltiin ajan koettaneen historiaan liittyvälle genre-elokuvalle.
Suunnitelmiin kuului elokuvan tekeminen väreissä, mutta pari kuukautta ennen ensi-iltaa julkisuuteen tiedotettiin, ettei siihen "ollut mahdollisuuksia näin suuressa mittakaavassa". Väreissä kuvattiin lopulta vain elokuvan traileri.
Sadan miekan miehen historiallinen miljöö on Roy eli Tapio Vilpposen luomusta. Hän pääsi nauttimaan vuoden työnsä hedelmistä seuraavassa Jussi-juhlassa. Ulkokuvat otettiin Paraisilla Kuitian keskiaikaisen kartanon ympärillä, Turussa Luostarinmäellä ja linnan maastossa.
Katsoja voi kuitenkin arvioida ajan trikkikuvauksen tasoa sen perusteella, että elokuvassa kahteen kertaan näkyvä täyskuva Turun linnasta on itse asiassa pienoismalli. Linnan ympäristö lienee ollut liian moderni aitojen kuvien ottamiseen.
'Puvustuksen suunnittelija Bure Litonius purki työllään elokuvalla sen teatteriperinteestä nousseen myytin, että kolmikymmenvuotisessa sodassa olisi käytetty yhtenäisiä univormuja. Litonius itse kertoi haastattelussaan (KL 4/1951), että "määrätty muoti tietenkin oli vallalla, mutta että muuten jokainen valmisti itselleen asepuvun mielensä ja varojensa mukaan. Univormun perusteella ei, esimerkiksi, ilman muuta voinut erottaa kapteenia kenraalista. Köyhällä kenraalilla saattoi olla paljon mitättömämpi puku kuin rikkaalla kapteenilla. Ongelmia syntyi pukujen värityksestä, näyttelijät kun eivät räikeistä väreistä pitäneet, sillä ne häiritsivät heidän eläytymistään rooliin. Mustavalkokuvauksessa tietty värikkyys olisi kuitenkin onnistumisen ehto".
Vaikka näyttelijäkoulutukseen kuuluu perinteisesti miekkailun taitaminen, tätä elokuvaa varten harjoiteltiin ammattilaisvoimin: näyttelijöiden miekkailukohtausten valmentajana toimi ranskalainen Roger Blanc, joka olli maassa Suomen olympiajoukkueen miekkailuvalmentajana.
Pääosaa esitti 38-vuotias Vaasan teatterin ohjaaja-näyttelijä Kalervo Nissilä, joka oli avannut uransa edellisvuona elokuvassa Härmässä poikia kymmenen ja sai Sadan miekan miehen jälkeen välittömästi jatkoa Kuisma ja Helinä –elokuvan kasakkapäällikkönä. "Filmi on tarjonnut hänelle osia, joissa hänen ihanteensa, väkevätahtoinen mies, pääsee oikeuksiinsa", nimimerkki Spektri kirjoitti Aatami-lehdessä (8/1951).
Edvin Laineen kotifilmit – Musta rakkaus ja Tuntematon sotilas
Musta rakkaus
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen – Väinö Linnan romaanista (1948). Kuvaus: Marius Raichi. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Hellä Seteri. Musiikki: Heikki Aaltoila. Laulut: "Vanhan valaan kapakassa" (Usko Kemppi), "Sotilaspoika" (F. Pacius), "Tiikerihai" (Hodgkinsson, suom. Aarne Lohimies). Leikkaus: Armas vallasvuo, Ääni: Björn Korander. Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen (Marjatta Salmela), Jussi Jurkka (Pauli Haantie), Edvin Laine (Arttu Salmela), Veikko Sinisalo (Unto Eskola), Elsa Turakainen (Saariska), Aku Korhonen (lääkäri), Eero Roine (Vaarilan Alpre), Sirkka Lehto (Kirsti), Aarne Laine (Evert Haantie), Toivo Lehto (työnjohtaja), Anton Soini (naapuri), Eero Eloranta (Unton ystävä), Nestori Sarre (humalainen ohikulkija), Maikki Länsiö, Heimo Karppinen, Sylva Rossi, Irja Rannikko, Hannes Veivo, Matti Lehtelä, Kaarlo Wilska, Aarne Sarri, Otto Noro (työläisiä). Helsingin ensiesitys: 19.4. 1957 Rex, Tuulensuu – elokuvan tv-lähetyksiä: 11.9. 1965 TV1, 13.4. 1971 TV1, 26.5. 1996 YLE TV2 – VET A-6950 – K16 – 2770 m / 101 min
Väinö Linnan tamperelaisromaani "Musta rakkaus" liitti tragediaksi mustasukkaisuuden, rakkauden ja kuoleman Amurissa, Tampereen tehdasväen kaupunginosassa. Linnan romaanin saattoi käsikirjoitukseksi Juha Nevalainen, joka onnistui sovituksessaan yli odotusten. Kirkkaan, eloisan päivän ja mustan yön kautta kuolemaan kiinnittyvä tapahtumaketju sulautui saumattomasti tamperelaisen työväestön elämäntapaan Laineen ohjauksessa.
Laineella ja B-kuvaaja Pentti Auerilla riitti myös intohimoa katsella kaitakameran silmällä Mustan rakkauden kulisseissa. Harvinaisiin kuviin on kiinnittynyt Arttu Salmelaa esittänyt ohjaaja itse, apulaisohjaaja Åke Lindman sekä pääkuvaaja Marius Raichi kameroineen. Veikko Sinisalo, Jussi Jurkka ja Eeva-Kaarina Volanen valmistautuvat selvittämään välejään vielä leppoisissa tunnelmissa. Lähikuvat lääkärin rooliin suostutellusta Aku Korhosesta tekevät kunniaa näyttelijälle, joka oli jo väistymässä kameralamppujen valoista.
Tuntematon sotilas
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen – Väinö Linnan romaanista (1954). Kuvaus: Pentti Unho, Osmo Harkimo, Olavi Tuomi. Lavastus: Aarre Koivisto. Erikoistehosteet: Arvo Murtokallio ja Arvi Järvinen (räjäytysryhmä). Puvut: Helena Hänninen. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Ahti Sonninen, Jean Sibeliuksen aiheita (Finlandia), vanhan virsikirjan virsi 170: "Jumala ompi Linnamme". Leikkaus: Armas Vallasvuo, Osmo Harkimo. Äänitys: Kurt Vilja, Taisto Lindegren, Yrjö Saari, Kaarlo Nissilä. Pääosissa: Reino Tolvanen (Rokka), Heikki Savolainen (Hietanen), Veikko Sinisalo (Lahtinen), Leo Riuttu (Vanhala), Kaarlo Halttunen (Rahikainen), Kosti Klemelä (Koskela), Jussi Jurkka (Lammio), Åke Lindman (Lehto), Tauno Palo (Sarastie), Kale Teuronen (Suen Tassu), Matti Ranin (Kariluoto), Olavi Ahonen (Riitaoja), Pentti Siimes (Määttä), Tarmo Manni (Honkajoki), Mikko Niskanen (Mielonen), Vilho Siivola (Mäkilä). Helsingin ensiesitys: 23.12. 1955 Rex, Ritz, Tuulensuu – tv-lähetyksiä: 7.12. 1967, 6.1. 1973, 19.10. 1979 2.5. 1992; YLETV2: 13.1. 1985, 6.2. 2002, 6.12. 2003, 6.12. 2004 – VET A-6031 – K16 – 4950 m / 181 min
Tuntematon sotilas vyöryi valkokankailta vastustamattomasti kansakunnan tajuntaan Linnan romaanin veroisena ja katsojaluvuissa miljoonaan haamurajan ylittäneenä suurkuvana. Vastaanotto oli myös kansainvälisesti ainutlaatuinen, kuten elokuvan traileriin liitetty Berliinin menestys vuodelta 1956 osoittaa. Salamavalot välähtävät ja yleisö otaa suosioonsa palkitun ohjaajan sekä hänen vielä ennen tuntemattomat sotilaansa. Eräät heistä saivat tämän jälkeen kantaa roolihahmoa mukanaan koko elämänsä. Reino Toivanen vajosi pysyväsi Rokaksi julkisuuden myllytyksessä.
Mutta vilkaiskaamme kulissien taakse värillisiin välähdyksiin, jotka inhimillistävät armollisesti suurelokuvan mittasuhteita. Sillä innokkaana kaitafilmaajana tunnettu ohjaaja ehti taltioida muistiin myös Tuntemattoman sotilaan kuvauksia. Sotaa käydään Sipoon helteissä ohjaajan armottoman kameran alla. Väliin tarjoutui kunnes vapauttavia hetkiä, jolloin oli aika riisuutua kelteisilleen tukahduttavien rooliasujen painolastista.
Autuas eversti - kameraottoja
Salig översten
Suomi 1958. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: William Markus. Käsikirjoitus: William Markus ja Pentti Unho Walentin Chorellin luonnoksista. Kuvaus: Pentti Unho. Mauno Kuusla (B-kuvaa). Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: Olavi Suominen. Sinikka Juutinen (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Elmer Lahti. Ääni: Yrjö Saari. Järjestäjä: Paavo Hukkinen. Pääosissa: Pentti Siimes (eversti von Haestman), Hillevi Lagerstam (professorinrouva Amelie Carlsdotter Silfversvärd), Anneli Sauli (Senja, everstin tyttärentytär), Martti Roimppanen (Hans, vänrikki), Maikki Länsiö (Dolly, everstin tytär), Marja Korhonen (Agneta), ekke Hämäläinen (Arthur), Esko Mannermaa (Marcus), Tarmo Manni (Ossian), Kosti Klemelä (Albert), Irja rannikko (Doris), Kerttu Hämeranta (Inga), Hannes Veivo (posteljooni), Irja Kuusla (everstin keittäjätär) ja 43 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys: 5.9.1958 Capitol – televisiolähetyksiä: 16.10.1993, 24.4.2002 ja 31.3.2004 YLE TV1; 24.4.1999 ja 0.9.2006 YLE TV2. VET 7977 – KK 1.7.1958 – 2000 m / 73 min; uusintatarkastus 15.7.1958 – S – 1800 m / 66 min
Menestyskirjailija ja yli sadan julkaistun kirjan mies Walentin Chorell (1912-83) ideoi useitakin elokuvia. Chorell osallistui usein myös itse teostensa pohjalta tehtyjen elokuvien käsikirjoitustyöhön (esim. Varsovan laulu, 1953). Hänen romaanejaan ja näytelmiään filmatisoi useimmin hengenheimolainen Jack Witikka, joka ohjasi elokuvat Mä oksalla ylimmällä (1954), Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955) ja Äidittömät (1958).
William Markuksen ohjaus Autuas eversti saatiin kuvausvaiheeseen syyskesällä 1956. SF:n halleilla lavastetuista kohtauksista on säilynyt hilpeää materiaalia leskeksi jääneen professorinrouva Amelie Carlsdotter Silvesvärdin ja hänen tyttärenpoikansa iltasatuhetkestä. Kun klaffi napsahtaa käy myös selväksi miten intohimoisesti Suomen Lähetyssanomien taakse piiloutuva vanha rouva lukee Lady Chatterleyn rakastajaa.
Leskeä näyttelevän Hillevi Lagerstamin ja nuoren miehen lukuhetkiin sisältyi tahatonta komiikkaa, joka ei ohjaajaa tyydyttänyt. Vaikeuksia syntyi myös elokuvatarkastamon kanssa. Syynä epäsovinnainen aihe ruumisarkussa tajuihinsa tulevasta eversti Carolus Rutger von Haestmanista, joka palaa takaisin maallisiin iloihin univormuunsa sonnustautuneena.
Kärlekens kors – elokuvatarkastamon poisto
Suomi 1946. Tuotanto, ohjaus, leikkaus: Theodor Tugai. Käsikirjoitus: Filmman [= Nisse Hirn, Regina Linnanheimo, Teuvo Tulio] – vapaasti Aleksandr Puškinin aiheen mukaan [novellista "Postimestari ja hänen tyttärensä" (1830, suom. 1908)]. Kuvaus: Uno Pihlström, Pentti Lintonen. Lavastus: Kosti Aaltonen. Musiikki: Tauno Tuomisto (= Tauno Marttinen). Äänitys: Yrjö Saari. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Riitta), Oscar Tengström (Fyr-Kalle), Hans Strååt (konsuli), Carl-Olof Alm, Elsa Wiedborg, Lill Tollie Zellman. Hgin ensiesitys: 8.3.1946 Elysée (suomenkielinen versio: Rea, Ritz) – K16 – 2700 m / 99 min. Ruotsin ensiesitys: 1.9.1947 Konsert (Sundsvall).
Useimpia Teuvo Tulion elokuvista levitettiin Ruotsissa, mutta niiden levityksessä oli monia ongelmia. Jotkin elokuvat jäivät paikallisiksi ilman ensi-iltaa Tukholmassa. Ruotsin elokuvasensuuri kielsi Rakkauden ristin aluksi kokonaan mutta päästi sen läpi vuotta myöhemmin. Leikkaukset olivat huomattavia. Tulion elokuvakerronta ja kieli olivat provosoivia ja sekä suomalaiset että ruotsalaiset elokuvasensorit leikkelivät moraalinvartijan roolinsa mukaisesti lähes kaikkia hänen elokuviaan..
Osasta Tulion elokuvia tehtiin sekä suomen- että ruotsinkieliset versiot, joissa jotkut näyttelijöistä vaihdettiin kuvattaessa ruotsalaisiin tai suomenruotsalaisiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että itse kohtaukset eivät eroa toisistaan vaan Tulio kuvasi ne peräkkäin. Ruotsinkielisiä versioita esitettiin sekä Ruotsissa että Suomessa. On vaikea löytää aikalaiskritiikistä vertailuja eri versioiden välillä. Vain yhdessä tapauksessa suomenruotsalainen kriitikko kommentoi versioiden eroja. Åbo Underrättelserissä 28.3.1946 kirjoittavan nimimerkki H.E.:n mielestä Rakkauden ristin ruotsalaiset näyttelijät Hans Strååt ja Carl-Olof Alm olivat paljon vaisumpia kuin vastaavat suomalaiset.
Elokuu – elokuvatarkastamon poistot sekä "Cannes-poisto"
Augusti
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuottaja: Mauno I. Mäkelä. Ohjaus ja käsikirjoitus: Matti Kassila – F.E. Sillanpään romaanista (1941). Kuvaus:: Esko Nevalainen. Musiikki: Ahti Sonninen. Äänitys: Gösta Salminen. Lavastus: Lauri Elo. Leikkaus: Nils Holm. Kertoja: Matti Kassila. Pääosissa: Toivo Mäkelä (Viktor Sundvall), Emma Väänänen (Saima Sundvall), Rauni Luoma (Maija Länsilehto), Aino-Maija Tikkanen (Tyyne Sundvall), Rauni Ikäheimo (lita), Senni Nieminen (Hanna Nieminen), Heikki Savolainen (Mauno Viljanen), Tauno Kajander (Taave), Sylvi Salonen (näyttelijätär), Topi Kankainen (Alpertti), Pentti Irjala, Olavi Ahonen (miehiä saunalla), Väinö Luutonen (Väinö Länsilehto), Mauri Jaakkola (ylioppilas), Severi Seppänen (lääkäri), Kaija Siikala (nuoruuden rakastettu), Kari Äkerberg (Viljo Sundvall), Leo Lastumäki (konstaapeli Saarinen), Gösta Salminen (mies sillalla), Tuukka Soitso (ryyppykaveri), Leo Jokela, Tommi Rinne (juhlijoita) – koko elokuvan pituus 94 min. Näyte: reilu minuutti.
Matti Kassila aloitti parin vuoden mittaiseksi jääneen pestin Porin Teatterin johtajana 1955. Hän vaihtoi samalla elokuvayhtiötä "Särkän tallista" eli Suomen Filmiteollisuudesta Fennada-Filmiin, jota veti Mauno Mäkelä. Vaikka Mäkelä ei uskonut tulevan elokuvan taloudelliseen menestykseen, Kassila sai ohjata F. E. Sillanpään kuulun romaanin "Elokuun" (1941).
Elokuu sai kuusi Jussia, edusti Suomea Cannesissa 1957 ja oli yhtiölleen taiteellinen suurtapaus.
Elokuvatarkastamo määräsi Elokuulle 15 %:n veron, mutta elokuva sai suomalaiselle elokuvalle tavanomaisen verovapauden sen jälkeen, kun rakkauskohtauksia oli jonkun verran lyhennelty.
Klassikkosarjaan Elokuu nousi pysyvästi kun se toisena – Erik Blombergin Valkoisen peuran jälkeen – sai edustaa Suomen elokuvaa Cannesin elokuvajuhlien kilpailusarjassa 1957. Seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen vastaavaa ihmettä ei tapahtunut, kunnes Tulipää onnistui vakuuttamaan kansainvälisen esivalintaraadin.
Elokuva-Aitta (18/1956) vieraili Fennadan studiolla filmin takaumajaksoa valmisteltaessa: "Studiossa tehdään parhaillaan eräitä flashback'eja, taannehtivia muistelmointivälähdyksiä, jotka liittyvät Viktorin, Saiman ja Maijan nuoruusvuosiin. Flashback'ia käytetään nykyään paljon, muta senkin voi tehdä uudella tavalla, vakuuttaa Kassila. Ja tässä tapauksessa hän käyttää alinopeutta, rakeista filmiä, pehmentävää 'softia' ja hieman improvisoitua näyttelemistapaa."
Cannes-versiosta Matti Kassila jätti pois lopun kiistellyn takauman, jossa päähenkilö Viktor nollaa oman ruumiinsa äärellä "elämänsä virheet saumanpaikat", kuten Jussi Karjalainen Cannes-poistoa luonnehti vuonna 1992. (Helsingin Sanomat 12.3.1992). Elokuva-arkistoon tuottajalta tulleessa paketissa tuo poisto oli liitetty osaksi sensuuripoistoja ja varustettu asianmukaisilla stansseilla ja leimoilla. Elokuvatarkastamon päätöspöytäkirjoista kuolinvuodekohtausta ei kuitenkaan löydy.
Ruusujen aika – tuottajan poistot
Rosornas tid
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Peter von Bagh, Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta (työryhmä: Antti Peippo, Kullervo Kukkasjärvi, Titta Karakorpi, Seppo Palosaari). Kuvaus: Antti Peippo. Musiikki: Otto Donner. Laulut: Näettekö tulevaisuuteen (säv. Kaj Chydenius, sanat: Arvo Turtiainen, esittäjä: Arja Saijonmaa); Pääskytorni (säv. Otto Donner, sanat: Su Tung-po, Pertti Nieminen, esittäjä: Otto Donner); Slow Motion (Eero Ojanen). Lavastus: Lauri Anttila, Antti Peippo, Juhani Jauhiainen, Kullervo Kukkasjärvi. Leikkaus: Risto Jarva, Lasse Naukkarinen, Jukka Mannerkorpi. Pääosissa: Arto Tuominen (Raimo Lappalainen), Ritva Vepsä (Kisse Haavisto/Saara Turunen), Tarja Markus (Anu Huotari), Eero Keskitalo (Raimon työtoveri), Kalle Holmberg (Kissen työtoveri), Eila Pehkonen (Historian Instituutin johtaja), Unto Salminen (Saaran entinen aviomies), Paavo Jännes (Saaran miesystävä), Matti Lehtelä (valokuvaaja), Aino Lehtimäki (strippauksen opettaja). Helsingin ensiesitys: 7.2.1973 Elysée, Maxim, Tuulensuu – Televisiolähetyksiä: 7.9.1973 YLE TV1, 24.7.1981 MTV2, 8.7.1990 TV3 – VET A–30486 – K12 – 3030 m / 107 min
Elokuvan tapahtumat kuten esitettävät tuottajan "omaehtoiset" 107 metrin lyhennykset liittyvät lähellä siintelevään vuoteen 2012. Silloin "lakot nähdään vanhakantaisina" ja "niiden, joiden elämä ei ole todellista, pitää kuolla".
Lyhennykset leikkaavat jakson Ruusujen ajan juhlasta, joka kasvaa tehoonsa Kullervo Kukkasjärven futuristisissa lavasteissa ja kuvauksesta vastanneen Antti Peipon kameralla. Taustalla singahtelee mantrana Otto Donnerin psykedeelinen musiikki.
Elokuvan kohtauksista irvokkain elää kehityksen tuoman degeneraation hetkessä. Ironia viiltää ja sitä on harkittu: Haureellisen Neron näköisenä järjestelijänä edistyksen juhlissa esiintyy historian instituutin tutkija. Häntä esittää silkkiin verhoutunut ja ripsensä meikannut Arvo Tuominen. Homoeroottiseksi tulkittava replikointi ja LSD-alakulttuurin kosketus ovat kohtauksesta aistittavissa, vahvemmin kuin elokuvatarkastamon saksi olisi sallinut.
Saatanan radikaalit -traileri
Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen, Timo Nissi. Kuvaus: Kari Sohlberg, assistenttina Jorma Aarroskari. Lavastus: Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen, Timo Nissi, Elina Katainen. Musiikki: Esa Helasvuo. Leikkaus: Irma Taina. Ääni: Oskari Viskari. Järjestäjä: Pentti Silvennoinen. Kertoja: Leo Jokela. Pääosissa: Paavo Piironen (Paavo), Heikki Nousiainen (Hese), Heikki Huopainen (Viiksi), Timo Nissi (Timppa), Yrjö Järvinen (Perkele), Heikki Savolainen (Saatana, Helvetin ylipäällikkö), Oiva Tainio (poliisi), Matti Vihola (poliisi Arvo Ensio Kivimaa), Leo Jokela (alkutekstien kirjoittaja), Toivo Reinikka (1. pikkupiru), Lauri Lehto (2. pikkupiru), Toivo Linkoma (päivystävä poliisi), Seppo Saarikivi, Ville-Veikko Salminen, Kaisu Puuska-Joki (ääni radiossa), Matti Aro, Ere Kokkonen, Pentti Silvennoinen, Evita Wager, Sirkka Huopainen, Eija Nousiainen, Oskari Viskari, Pirjo Piiroinen, Heikki Kahila, Hannu Karppo, Eero Karhuneva, Osmo Savolainen, Kyösti Korpiola. Helsingin ensiesitys elokuvalla: 16.4.1971 Maxim, Tuulensuu – teatteri, video- ja dvd-levitys: Finnkino Oy – traileri: VET 21110 – S – 40 m / 1,5 min
1970-luvun alku oli väkevien voimasanojen sävyttämä. Perkele! Kuvia Suomesta -elokuvan nostattama kohu ehti vaimentua vain vähän. Sitten sen korotti uudelle tasolle suomen huonoimmaksi teilattu elokuva Saatanan radikaalit. Teilaajista koväänisin oli pettynyt tuottaja Pertti Pasanen, jolle kriitikot kerrankin antoivat Sakari Toiviaisen kiteyttämän tukensa: "Pohjalle on päästy. On elokuvia, joissa ei tiedä itkeäkö vai nauraa, joista on vaikea mitään sanoa ja vielä vaikeampi olla mitään sanomatta".
Tuoteesta otti täyden vastuun Speden minuuttiohjelmia Mainostelvisiolle väsäillyt WilmiCoplan kvartetti, Paavo Piirainen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen ja Paavo Nissi. Taitavia naisiakin suostui mukaan, sillä elokuvan leikkasi Irma Taina. Lisäpanoksensa antoi Elina Katainen, joka käsikirjoitti, lavasti, hallinoi kuvaussihteerinä ja piirteli myös mainosjulisteen. Näyttelijä Leo Jokela naputeli elokuvassa alkutekstejä ja johdateli sen inhottavaan maailmaan näillä sanoilla: "Menkää helvettiin!"
Hillitön armeijan vastainen anarkismi, vankilapako tai poliisin laittaminen alta lipan eivät natsanneet. Kaikesta huolimatta rohkenemme esittää trailerin, tallettihan sen kätköistään elokuva-arkistolle Jörn Donner Productions.
Huhtikuu on kuukausista julmin – traileri ja päätösjakso
April är grymmast av månader
Suomi 1983. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus ja käsikirjoitus: Suvi-Marja Korvenheimo. Apulaisohjaaja: Heikki Katajisto. Kuvaus: Eero Salmenhaara. Kuvausassistentit: Eero Haapaniemi, Harri Laakso, Mikko Mattila, Risto Laso, Heikki Ortamo, Ville Mäkelä. Musiikki: J. Karjalainen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Mika Kaurismäki. Ääni: Jouko Lumme. Äänitysassistentti: Timo Linnasalo. Pääosissa: antti Litja (Olli, kirjailija), Marianne Anttila (Sari, tyttö maalta, "Helkama"), Markku Toikka (kirjailija Kalevi Mononen, "Unto"), Paavo Piskonen (Leevi, entinen kirjailija). Rea Mauranen (nainen jolla on sydäntä), Liisa Halonen (Raija, Ollin entinen vaimo), Mikko Majanlahti (taiteilijaprofessori Mikkonen), Olli Tuominen (kriitikko Veiviäinen), Aki Kaurismäki (Ville Alfa, tuleva kirjailija), Ann-Cathrine Fröjdö (Pia, nuorempi nainen). Jussi Parviainen (tuleva kriitikko),Vieno Saaristo (Sarin äiti), Päivi Istala (radiotoimittaja), Tuula Kinnarinen, Jone Takamäki, Heikki Peltonen, Juhani Kumpulainen, Ville Piskonen, Hannele Laaksonen, Matti Pellonpää ja 30 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys elokuvalle: 21.10.1983 Diana, Formia 3 – televisiolähetyksiä: 2.8.1986 MTV2, 21.6.2007 YLE TV1 – VET 24810 – S – 53 m / 2 min [Elokuva: 24827 – K16 – 2020 m / 74 min]
Suvi-Marja Korvenheimon eli Anssi Mänttärin elokuvia ei ole usein nähty. Suvi-Marjan sorvaaman trilogian kolmas filmi lainasi nimensä T.S. Eliotin "Aution maan" säkeistä, jotka Lauri Viljanen oli kääntänyt sattuvasti suomalaiseen molliin:
"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella."
Ohjaajan huitaisuiksi leimattu tuotanto kiehtoi 1980-luvulla vain aniharvoja, suomalaisen elokuvan huhtikuussa hytiseviä sisaria ja veljiä. He kaipailivat pönäköityvälle säätiöelokuvalle persoonallista vaihtoehtoa. Niin myös Mänttärin elokuvan noviisi Aki Kaurismäki, roolinimeltään "Ville Alfa". Parnassolta livenneen Leevi-kirjailijan neuvo hänelle oli kuin ennuste tulevasta: "Viinaa ja lyhyitä lauseita".
Elokuvan lopetus sekä siihen kömpelösti sitaistu traileri olkoon J. Karjalaisen laulaman tunnusmelodian myötä konsensusta pelkäämättömien epäonnistumisien johodonmukainen päätös.
– 5.12.2007 Ilkka Kippola, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)