sunnuntai, elokuuta 31, 2008

Sumuisia elokuvia

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Antonioni-sarja on nostattanut ristiriitaisia tunteita, mutta meille analyysi-ihmisille tunteiden nostattaminen on terveellistä.

Georgia-kommentointia katsellessa siitäkään ei voi olla ihan varma, sillä tunteiden puuskassa ihmiset puhuvat varsin ristiriitaisia - tai niin kuin nykyään mieluummin identiteettiä varjellen sanotaan, antavat ristiriitaisia ja kompleksisia viestejä. Uusi ilmiö on tämä: jokainen haluaa päteä ulkopolitiikalla. Se sujuu kuin tanssi vaikka näyttää helposti Härmästä poikia kymmenen -elokuvan kukkoaskelilta.

Kaikenhan pitää olla mukavaa ja yksinkertaista. Kuin elämä. Tai niin kuin Juhani Peltonen sen tiivisti: kuin Kiinan muuri. Siihen kelpaa lyödä niin barbaarista, keitettyä kuin oikeaakin päätä.

Eilen katsottavana oli Antonionin Naisen tunnistaminen (1982). Mies, elokuvaohjaaja, saapuu kotiinsa tyhjänä työreissulta. Alakuloa lisää epäonnistunut avioero, johon mies on syypää. Alun alkaen jokainen kuva on arkinen ja melko verkkaisa, mutta suunnittelun oveluus on siinä, että niitä ei voi arvata.

Ei myöskään tunnelmaa, joka tavoittelee mysteeriä; mies toistaa käytävälle matkalaukun laskettuaan sanaa "calma" - on rauhoituttava. Hikipisarat tunkevat otsalle. Ovet aukenevat omalla avaimella ja katsoja hätkähtää, kun pommitushälytyksen ääni iskee elokuvateatteriin. Eikä se lopu heti.

Uusi ultramoderni aika on tullut: viipottava-antenniset puhelimet mahtuvat käteen ja muodostavat tärkeän osan kommunikaatiosta sekä myös löydettävyydestä, joiden puutteesta on tälläkin kertaa puhe, vaikka sanoista ei.

Kaupungilla varsin selkeitä tunnistamisia ja tarjouksia kokeva ohjaaja alkaa saada uhkauksia naisen vuoksi, mutta hieman väkinäinen ja silti avoin suhde jatkuu epävarmuudesta huolimatta kiihkeänä, eikä rakastelukohtauksissa - vai pitäisikö puhua paremmin panokohtauksista - puutu yksityiskohtia. Pelko, rohkeus, kiihko, identiteettikysymykset; kokemukset, menetykset, saaminen, laukeaminen, tyhjyys, täytetty tyhjyys ja vaikutelmat.

Suhde on ikuisen kriisin lähde, mihin ulkopuoliset uhat ja painostus luovat omat piirteensä. Kaiken ympärillä on painostava ja jopa vaarallinen sumu, joka estää näkemästä tai ratkomasta mysteeriä. Sumu kahlehtii myös tunteet. Sumussa ei voi suunnistaa, vaan on osattava olla, mikä ei ole helppoa. Perustaa ei ole, (suhteessa) olemista ei voi laskea peruskallion varaan, sillä se on hajonnut, vaikka rakennelman perusta on tunnetusti (ja tunnistettavasti) antiikkinen.

Molemmilla on omat tunnistettavat identiteettinsä, joiden prioriteettijärjestys on pääasiassa lukkoonlyöty, eikä niille ei ole tässä suhteessa käyttöä. Voi aavistella, että vain rakkaus voisi sen pelastaa, mutta se on tietysti nykyaikana mahdottomuus, vaikka kukaan ei tiedä miksi.

Nainen ei ole tähti - elokuvan symboliikassa aurinko, käytännössä tuntemattomat näyttelijät - jota katsomalla sokeutuisi tai toteuttaisi science fiction -unelmia - jälkimmäinen on lapsen selväjärkisen neuvon ohjaajalle, joka ei vielä tiedä, mitä seuraavaksi tekisi - eräs tulkinta loppukohtaukseen, joka viittaa työn mahdollisuuteen vapauttaa riippuvaiseksi tekevien tunteiden kahleista.

Mies kadottaa piilottelevan naisen - mille ristiriitaisesti hän esiintyy kansainvälisessä julkisuudessa - pian sen jälkeen kun tämä sanoo olevansa selvästi vain tarpeen tyydytyksen kohde, ei rakastettu. Tilanteeseen liittyy hieno satiirinen kohtaus italialaisen elokuvan perusasetelmasta: Amerikka-suhteesta. Amerikan ja Italian näennäinen samuus herättää ansaitusti hilpeyttä. Muitakin gageja on pitkään elokuvaan osattu sirottaa tuomaan helpotusta: ne pitää vain huomata.

Mies jatkaa etsimistään vaikka saakin uuden rakastajattaren, joka kiinnittyy mieheen yhtä paljon kuin tämä aiempaan. Mies ei saa haikailunsa, menetyksiensä ja tyhjyytensä vuoksi kiinni tästä tunteesta ja on lähinnä helpottunut, kun selviää, että elokuvassa esiintyvässä tilanteessa, vallitsevan yhteiskuntamallin pelisääntöjen mukaan, hänen ei tarvitsekaan sitoutua, vaan hän voi tuijottaa itsensä punakeltaiseen aurinkoon, ratkaisemattomaan mutta houkuttelevaan tulevaisuuteen...

Elokuva kirjoittaa itse itsensä, eikä tarvitse selitystä, mutta selityksiähän voi rakastaa eikä niistä voi sanoutua irti.

Tänään vuorossa Antonionin yhdessä Wim Wendersin kanssa tekemä Pilvien takana. Tarjolla olisi myös toinen annos Antonionin lyhytelokuvia, mutta katsotaan jaksaako vanha.

perjantaina, elokuuta 29, 2008

Mietteitä budjettiriihestä

Luin lehdestä, että hallituksen budjettiriihi oli myöntänyt rahaa "häätöuhan alla olevalle" Kansalliselle audiovisuaaliselle arkistolle.

Jos näin on, muutamme Punavuoresta - varmaankin ensi vuonna - Sörnäisiin rantatien maisemiin, ellei budjetin lukkoonlyöjä eduskunta tule hulluksi, muuta hallituksen päätöstä ja määrää meitä katupojiksi ja -tytöiksi. Tuskinpa sentään.

Katupoikien laulu tosin sopisi Sörkan tunnelmiin ja olisi pakko opetella vislaamaankin, jos ei muuta niin protestiksi.

Kaikki muuttuu muuksi, paitsi esitysteatteri Orion, joka aikansa vielä toimii Eerikinkadulla (nro 15). Henkisesti tärkeää on bongata jo nyt, että myös arkiston kirjasto - henkireikä elokuvan ystävälle - muuttaa tietysti mukanamme Sörkkaan. Maanalaiset varastot eivät tietenkään muuta Espoosta mihinkään, kuten eivät muutkaan maailmalle sirottuneet elokuvavarastot.

Elokuvamuseo pysyy käsittääkseni Vanhalla talvitiellä, sillä sikäli kun minä tiedän, sen tarvitsemia muutamia satoja vuokraneliöitä ei taida nyt toivottavasti tehtävään sopimukseen kuulua. Käytännössä siis valtiovalta ei tunnusta museon olemassaoloa, vaikka siitä tietääkin, lähinnä siksi, että sitä pitäisi varmaan ainakin jotenkin tukeakin, jos siis sen olemassa olo paitsi tiedettäisiin myös tunnustettaisiin.

Tällainen ei ole monimutkaista tai poikkeuksellista. Kulttuurin parissa työskennelleet tietävät, että tämmöiset asiat etenevät parinkymmenen vuoden periodein, eivät vuosittain - paitsi jos ministeri ottaa jonkun asian omaksi huolekseen.

Minusta hyvin resurssein varustettu elokuvamuseo olisi hyvä lisä myös Helsingin kaupungin näkökulmasta. Hyvällä paikalla se elävöittäisi monin tavoin kulttuuristuvaa Sörkkaa ja säteilisi ympäristöönsä kulttuurista valoa, hehkuisi kauniisti kuin mustavalkoinen nitraattifilmi parhaimmillaan.

Ylen Areenaan on tallennettu eilinen Kultakuume-ohjelma Kansallisen audiovisuaalisen arkiston uusista tehtävistä: Paikallisradioiden ja kaupallisten tv-kanavien systemaattinen tallennus käynnistymässä audiovisuaalisessa arkistossa. Kuunnelkaapas.

keskiviikkona, elokuuta 27, 2008

Kylmä sota - läheltä piti

Maailma valmistautuu uuteen kylmään sotaan, mikä on sinällään myönteistä, sillä kylmä sotahan tarkoittaa sitä, että kuumaa sotaa kuitenkin vältellään. Uhkana ovat ne tilanteet, joita jälkeen päin kutsutaan "läheltä piti"-tilanteiksi.

Kylmä sota tarkoittaa ennen muuta taistelua ihmisten mielistä, sillä kylmään sotaan liittyy ajatus siitä, että juuri ihmiset päättävät, mikä on heille parasta. Suurvallat eivät päätä, sotilasliitot eivät päätä, talousliitot eivät päätä, poliittiset liitot eivät päätä, hallitukset eivät päätä eivätkä edes parlamentit. Ihmiset päättävät.

Sosialistinen järjestelmä keski- ja itä-Euroopassa kaatui rauhanomaisesti, kun ihmiset lähtivät liikkeelle, eikä järjestelmä halunnut tai voinut sitä enää väkivaltaisesti kaataa. Siksi stalinistinen järjestelmä, oppi-isänsä kokemuksien mukaisesti, pyrki välttämään kaikin keinoin kansan pääsyä kadulle.

Asia tunnettiin Suomessakin. Mielenosoitukset kaduilla ovat Paasikivellä aina kiellettäviä tai ainakin paheksuttavia "torikokouksia". Myös lakkoliikehdintää - työläisten ainoaa voimankäyttömuotoa - on työnantajien toimesta aina vastustettu. Kuitenkin lakkojen puuttuminen on varsin selkeä osoitus epädemokraattisesta ja antikansanvaltaisesta järjestelmästä kaikkialla siellä, missä lakkoja ei juuri esiinny. Vaihtoehto, siis se, että asiat ovat niin hyvin, että ei tarvitse koskaan lakkoilla, lienee utopistista markkinataloutta. Vaihtoehto, siis se, että mielenosoituksia ei tarvita (tai ne ovat minimuotoisia), on totta. Suomalaiset käyvät taiteiden yössä, jääkiekkojoukkuetta juhlimassa, mutta eivät poliittisissa mielenosoituksissa. Näin on päätetty.

Toinen asia on se, onko globaali markkinatalous kykenevä omaksumaan ideologiakseen ajatuksen siitä, että ihmiset päättävät mikä on heille parasta. Tai ylipäänsä sitä, että ihmiset päättävät. Ihmisten mielipiteitä kyllä tiedustellaan ja hyödynnetään markkinatutkimuksin.

Globaalin politiikan tasolla meillä tavallisilla kansalaisilla ei juuri ole ääntä. Ongelma on sekin, että ääni ei kantaudu suurvaltapolitiikan tasolle - tämähän on tullut nyt takaisin agendaan - tai edes EU:n tasolle. Ehkä tämä ristiriita demokraattiseksi julistautumisen ja tosiasiallisen tilanteen välillä on yksi ideologinen ongelma, joka johtaa mataliin äänestysprosentteihin. Äänestämisen puuttuessa puuttuu myös luottamus järjestelmään. Siksi järjestelmä on pohjaltaan epävakaa. Epävakautta yritetään aina paikata mahdollisimman tiukalla kontrollilla, joka on entistä useammin teknisesti järjestettävissä oleva asia. Olemme kaikki ennen muuta kontrollin kuluttajia. Se on meidän ykkösidentiteettimme yksilötasolla.

Takaisin suuriin ajatuksiin. Yksi ongelmista on se, että eurooppalaisessa maailmassa vahvasti vaikuttava Nato on nousemassa ykkösjärjestelmäksi eurooppalaisessa politiikassa.

Sitoumuksiemme myötä on selvää, että Suomen tasavallan eduskunta tai hallitus ei ohjaile politiikkaa, ei varsinkaan ulkopolitiikkaa, vaan myötäilee ja sopeutuu Euroopan Unionin politiikkaan. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että EU taas allekirjoittaa pitkälti samojen maiden edustajien Natossa kirjaamat julkilausumat. Naton julkilausumat ovat taas väistämättä linjassa Yhdysvaltain johdon ulkopoliittisen ajattelun kanssa. Pohjimmiltaan Nato on sotilasliitto, joka käy vain Yhdysvaltojen sotia. Sitä ei pidä unohtaa. Ja pää pitää pitää kylmänä.

Saamme yksinkertaistetun yhtälön: USA = Nato = EU = Suomi. Tämä on Alexander Stubbin ulkopoliittisen ajattelun yhtälö, eikä näin yksilöidessä sitä tarvitse edes yksinkertaistaa. Se vain on se. Savolaisittain jätän todistusvastuun niille, jotka ovat eri mieltä. Etsikää se erimielisyys.

Venäjä tunnusti kaksi Georgiasta irronnutta filiaaliaan. Se oli suomalaisten tiedossa etukäteen. Suomi näyttäisi vastustavan tätä tunnustusta, joka on eri asia kuin se, että Suomi ei näitä Venäjän ulkopoliittisia kukkasia tunnusta. Tähän tilanteeseen varmasti liittyi myös Stubbin puhe siitä, että Suomen on liityttävä Natoon, vaikka aikavarauksen vuoksi vaatimuksen rankkuus tietenkin lieveni. Hämmentävää siinä on kuitenkinse, että Stubb ikään kuin irtaantui puheessaan myötä ETYJ:in tavoitteesta järjestää Georgian asiat humanitaarisen avun tasolla: se lienee mahdollista vain, jos konfliktin osapuoliin ei sitouduta eksplisiittisesti. Puheenjohtajamaan puheenjohtaja on eri asia kuin Suomen ulkoministeri tai pelkkä oikeistopoliitikko.

Suomen ulkopolitiikan on oltava linjassa Euroopan Unionin linjanvetojen kanssa. Liikkumavara on yhtä pieni kuin aiemmin YYA-sopimuksen kanssa. Kuten suomalaisten oikeistopoliitikkojen, Stubbin ja Vanhasen lausumista näemme, keinovalikoima on diplomaattisesta käytännöstä tuttu.
Myötäillään, lainataan lause sieltä ja toinen tuolta, sidesanoja täytteeksi. Vain tarkkaavainen huomaa, mitä jätetään pois. Ajatellaan että journalistinen metodi riittää, sillä kukaan ei usko, että suomalainen poliitikko sanoisi ulkopoliittisesti jotakin itse tuotettua, omavaraista tai omaehtoista. Tärkein lukuohje on se, että politiikan ydin löytyy siis sieltä, mitä jätetään pois. Sen analysointi puuttuu suomalaisesta journalismista täysin.

Näinä aikoina emme voi muuta kuin toivoa, että edes se pois jättäminen tehdään taiten, sillä kaikki muu taitavuus tämän hetken ulkopoliittisesta repertuaarista on kyllä unohdettu. Hura-huh-hah-hei.

sunnuntai, elokuuta 24, 2008

Viikonloppu mieluisissa töissä

Kulttuurintäyteisiä aikoja. Kun kerran akkreditoitumiseni oli hyväksytty, sain itseni raahattua Espooseen asti paria festarielokuvaa varten: niistä nyt teattereissa pyörivä BenX kuuluu onnistuneisiin.

Elokuvassa tietokonepelejä harrastavan Benin kohtalona on joutua koulukiusatuksi lievän autisminsa - lue erilaisuutensa takia - eikä tilanteesta ole helppoa ulospääsyä. Esteettinen ja onnistuneesti toteutettu erikoisuus on tietokonepelien kuvamaailman sekoittuminen arkipäivän tilanteisiin. Ben on mainio pelaaja, eikä hän verkkomaailmassa ole täysin ilman ystäviä. Elokuvan kruunaa varsin maino loppuratkaisu.

Belgielokuvaa ei Suomeen usein tuoda teatterilevitykseen, joten käykääpä katsomassa. Teini-ikäiset mahtuvat hyvin mukaan tähän elokuvaan.

Kino Tapiolan välikaton romahduksen vuoksi Espoossa ei ole tarvinnut joka päivä käydä, vaan on voinut katsella sinne suunniteltuja elokuvia Helsingissä, Eerikinkadun Andorrassa. Riskinä on tietysti livahtaa elokuva-arkiston näytäntöihin - käytän KAVAsta tätä ilmaisua, koska televisio- ja radionäytöksiä ei siellä vielä ole. Eilen näinkin keihäänheittofinaalin päätyttyä Antonionin Punaisen erämaan, joka sijoittuu Ravennaan.

Antonionin ensimmäinen värielokuva kuvaa psyykkisen trauman ja vieraantumisen aiheuttamia tuntoja urbaanissa ympäristössä. Ne rinnastuvat epäsuorasti ja viitteellisen runollisesti teknologian ulottuvuuksiin (positiivisessa tapauksessa) ja ympäristön saastumiseen (kielteisessä mielessä). Mielen dialektiikkaa, joka aiheuttaa tarkkaavaiselle katsojalle miljoonien mielleyhtymien myrskyn. Kirjoitin lähes koko elokuvan ajan päässäni erästä toista, suunnitteilla olevaa omaa tarinaa.

Antonionin jälkeen käväisin viihtymässä iranilaisen Majid Majidin elokuvassa The Song of Sparrows. Se olisi ollut parhaimmillaan sunnuntai-iltapäivän matineassa, mutta samapa tuo, koska tilaisuus oli loppuunmyyty - myös Antonioni Orionissa oli eturiviä vaille täynnä. Majidilla amatöörinäyttelijöiden mainiosti siivittämä kertomus yhteiskunnan vähäosaisten parissa tutkii kuinka teknologia ja kapitalismi korruptoi, erottaa hengellisestä puhtaudesta ja vaikuttaa kaikilla tasoillaan ihmisen - yksilön - perhe-, ystävyys- ja luontosuhteeseen.

Tarina keski-ikäisestä perheenisästä, strutsifarmin erotettavasta työntekijästä, joka ajautuu moottoripyörätaksiksi Teheraniin, ei ole hollywoodilaisittain ennustettavissa, mikä on ehdottomasti sen voima. Sentimentaalisuus ja huumori rytmittävät kevyesti kantavaa elokuvaa. Toivottavasti televisio älyää tämän ostaa, sillä se on hyvä kaappaus.

Tänään ajattelin jälleen yhdistää elokuva-arkiston ja festivaalit. Andrzej Wajdan Katyn kuuluu historiaelokuviin, kuten New York Timesin Book Reviewin kirjoittaja Anne Applebaum hienosti todistaa.

Illalla Orionissa pyörii jälleen Antonioni: Blow-Up -leffan olen nähnyt muutamaan kertaan, mutta Nainen vailla sielua (1953) on näkemättä. Jälleen siis yksi aiemmin kokematta jäänyt klassikko. Sehän on elokuva elokuvasta ja sen tekemisestä: myyjättären tie ihailluksi filmitähdeksi.

Identiteettikysymykset, toden ja illuusion rajankäynti, tunteiden epäikuisuus, illuusioiden menettäminen ja vieraantuminen sekä esineellistyminen lienevät kiintoisimpia tarkastelunäkökulmia tähän kertomukseen.

Blow-up - erään suudelman jälkeen alkaa 17.45 ja Nainen vailla sielua 20.00. Ehkäpä päivän mittaan ehtii myös Coronan terassille välissä turinoimaan, vaikka kroppa alkaa olla viikon jälkeen jo aika klesa.

torstaina, elokuuta 21, 2008

Nato lähenee Georgiaa

Georgian Nato-jäsenyys on myötätuulessa. Naton perustama komissio on identtinen Nato-Ukraina -komission kanssa.

Erityistä huomiota Liittouma, millä nimellä Nato kutsuu itseään, osoittaa, kun se aikoo tukea Georgian lentoliikennejärjestelmää ja avustaa Georgian hallitusta "ymmärtämään kyberhyökkäysten luonnetta".

Informaatiosota, jota voisi ehkä lyhentäen kutsua infosodaksi, on nykyisin varsin keskeinen osa sotilaallisia operaatioita. Siihen kuuluu osana myös propaganda, jota johdetaan sotilaallisin perustein, mutta joka toteutetaan myötämielisten tiedotusvälineiden avustuksella. Naton puolesta asiaa hoitaa Mr. Robert Simmons, Naton Kaukasuksen ja Keski-Aasian asioiden erityisedustaja.

Vaikka informaatiosodan luonteeseen kuuluu myös Nato-Venäjä -suhteiden katkeamisen uhalla varoittelu, Naton pääsihteeri oli myös toiveikas, vaikka Nato-Venäjä -neuvoston kokoukset ovatkin jäässä, kunnes tulitaukosopimuksen ehdot on täytetty ja kuten pääsihteeri hieman epäselvästi sanoi, kunnes Venäjän konkreettiset toimet asettuvat linjaan "rauhansuunnitelman" kanssa.

"Me emme sulje ovia", pääsihteeri sanoi, "mutta me emme voi jatkaa asioiden hoitoa kuten tavallisesti... niin kauan kuin Venäjä ei Venäjä ei noudata niitä periaatteita, joille olemme sopineet suhteemme perustuvan." Varsin lievää kommentointia siis.

Pohjois-Atlantin Neuvoston kokouksessa puhuivat sekä ETYJ-puheenjohtalamaa Alexander Stubbin suulla ja EU:n puheenjohtajamaan Ranskan Bernard Kouchner, molemmat maansa ulkoministereitä.

Neuvoston "liittoutuneet", kuten he vanhaan tapaan itseään kuvaavat, vahvistivat tukensa Georgian territoriaaliselle yhtenäisyydelle ja koskemattomuudelle ("integriteetille"), suvereenisuudelle ja riippumattomuudelle ja sopi joukosta toimia, jolla avustetaan konfliktissa vaikutuksenalaseksi tullutta siviiliväestöä.

Nato puhuu konfliktista, joten oikeastaan maailman tiedotusvälineiden joukossa vain Yleisradio sitkeästi jatkaa sotatermistön viljelemistä. Toimituskokouksen paikka...

Suomessa on näkynyt viitteitä siitä, että Naton kannattajat ajattelevat Georgian tapahtumien olevan sysäys myös Suomelle tai paremminkin suomalaisille suuntautua Nato-jäsenyyden suuntaan.

Yksi paha mutta asiassa on. Se kumpuaa historiasta. Naton ytimen sijaan Suomi potentiaalisena jäsenyyshakijana ajautuisi helposti reunavaltioiden joukkoon.

Reunavaltiopolitiikalla on huono kaiku, sillä se kytkisi Suomen Baltiaan ja tässä tapauksessa vielä pidemmälle aina Bulgariaan saakka.

Bulgaria, Viro, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia ja Slovenia ovat olleet Naton jäseniä vuodesta 2004. Unkarin jäsenyys on jo vuodelta 1999, samalta kuin Tsekin jäsenyys. Nyt neuvottelutähtäimessä ovat Ukrainan ja Georgian jäsenyys.

Ehkä pieni keskustelu 1920-luvun alussa tapahtuneesta reunavaltiopolitiikan haaksirikosta, Suomen suurimmasta sodan ulkopuolisesta ulkopoliittisesta harharetkestä, on paikallaan.

Reunavaltioksi leimaantuminen ei ole ongelma näiden valtioiden keskinäisen suhteen vuoksi. Ongelmana on se, että Venäjä ajattelisi osana turvallisuuspolitiikkaansa, että tämä muodostaisi yhtenäisen sotilaallisen blokin, joka vielä suuntautuisi tätä vastaan. Ymmärrän, että turvallisuuspolitiikan ajattelijoille tämä on vaikea teema, mutta ehkä se pitäisi kuitenkin julkisesti käydä läpi.

Puolan ohjuskilpihanke on viite siitä, että Itämeri on tullut Naton sotilaallisessa suunnittelussa entistä tärkeämmäksi. Poliittisella tasolla reunavaltioiden yhdensuuntaiset kommentit linkittyvät helposti näihin hankkeisiin. Siksi on hyvä, että Suomi tässä tilanteessa pidättäytyy ETYJ-tyyppisessä humanitaarisessa työssä, eikä yhdy virallisten edustajiensa kautta selvästi venäläisvastaiseen argumentointiin edes historian termein, vaikka pahoitteleekin tapahtuneen konfliktin vakavuutta ja syvyyttä.

Kukaan ulkopolitiikkaa asiallisesti miettivä ei voi ajaa Suomea Natoon tuoreiden Georgian tapahtumien varjolla. Jo prosessin ajallisen keston vuoksi tällainen puhe on todella lyhytnäköistä. Jäsenyydet hoidetaan suotuisten tuulien vallitessa, ei konfliktien keskellä. Siksi kaikki - sanan "kaikki" voisi alleviivata paksusti - puheet Nato-jäsenyydestä tässä yhteydessä on tulkittava vain kotoperäiseksi mielipidevaikuttamiseksi, siis varsin köykäiseksi ja ajattelemattomaksi Nato-propagandaksi.

Jopa sille lienee parempiakin paikkoja, vaikka äärimmäisten ruotsalaisargumenttien toistelu onkin tullut eräille puolueille, ennen muuta ulkopoliittisesti profiiliaan nostavalle Kokoomukselle kovin mieluisaksi, olipa kysymys melkein mistä tahansa. Tähän imitaatioon ei kyllä paljon ole huomiota kiinnitetty, vaikka voisi. Ihan huvin vuoksi.

keskiviikkona, elokuuta 20, 2008

Elokuvia, elokuvia

Elokuu näyttää rullaavan kovaa vauhtia. Elokuvasta kiinnostuneella on ollut kiirettä, sillä syksyn ensi-iltaruuhkan lisäksi festivaalit painavat päälle.

Espoon Cine alkoi eilen, mutta en päässyt avajaisiin, kun olin luennoimassa Karjala-kuvastosta talvi- ja jatkosodan katsauksissa. 60 katsojaa paikalla ja tunnelma hyvä. Paras palaute oli se, että ylitin aikani 20 minuutilla eikä kukaan lähtenyt kesken pois.

Olen katsastanut pari ruotsalaista: Roy Anderssonin vanha elokuvan Giliap (1975) osoittautui kiintoisaksi vaikkei maailmaa mullistaisikaan niin kuin sama ohjaaja joskus on muissa elokuvissaan kyennyt. Hyvä tämä on silti nähdä.

Pistäydyin katsomassa myös ruotsalaisspektaakkelin, Jan Guilloun teksteihin perustuvan Arn - pohjalan valtakunta, joka on jatko-osa Arn - temppeliritarille. Ihan kelvollista, sillä ruotsalaiset osaavat elokuvanteon perusteet. Historian ystävälle edellinen oli melkeinpä kiinnostavampi, tässä osassa tarina ajoi historian yksityiskohtien päälle. Elokuva on pohjoismaiden kallein kautta aikojen. Silti Hollywood-budjetteihin on vielä reilusti matkaa.

Kotimaisista olen nähnyt lasten ja nuorten elokuvan Myrsky, jossa kyllä poliittisiakin ulottuvuuksia on vähän aikuisemmalle katsojalle. Myrsky on kaukasian paimenkoira, joka jalostettiin vartijakoiraksi sekä Neuvostoliitossa että DDR:ssä. Elokuva kantoi koko kestonsa.

Mieluisinta nähtävää minulle on ollut Aku Louhimiehen Käsky, joka liittyy 1918-elokuvien joukkoon. Käykääpä katsomassa tämä "Mannerheim-elokuva". Elokuvan päähenkilö kantaa kyllä toista nimeä, mutta Gallen-Kallelan Mannerheim-maalaus kannattaa elokuvan päähahmoa, jonka adjutantinkin nimi on varmuuden vuoksi Paasonen. Kumma, jos tästä ei skandaalinkäryistä keskustelua saa irti. Suosittelen elokuvaa myös ja erityisesti punaniskoille. Historianystäville se on tietenkin välttämättömyys.

Festivaalielokuvia tulee vastaan näinä päivinä runsaasti ja arkisto (Orion, Eerikinkatu 15) näyttää näinä viikkoina Michelangelo Antonionin elokuvia. Katsomista siis riittää, eikä tekosyitä ole.

sunnuntai, elokuuta 17, 2008

Historiauutisia

Kun Yleisradio siteeraa Keskisuomalaisen kirjoittamaa juttua tutkimuksesta, joka perustuu dosentti Antti Kujalan lähiaikoina ilmestyvään tutkimukseen Vankisurmat - Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa, on ketju niin pitkä tätä blogia kirjoitettaessa, että voi odottaa mitä tahansa muuta, vaan ei syvällistä kommentaaria yksityiskohdista.

Kujalan teos on osa Kansallisarkiston vuonna 2004 aloittamaa tutkimushanketta Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-1955.

Tutkimushanke syntyi, kun loppuvuodesta 2003 julkaistu Elina Sanan teos ”Luovutetut” herätti runsaasti huomiota sekä kotimaassa että ulkomailla. Sanan teos paljasti sotavankien ja erityisesti juutalaisten sotavankien luovutuksen Saksalle olleen suuruusluokaltaan paljon suurempaa kuin mitä aiemmin oli tunnustettu. Luovutettuja oli yhteenlaskien reilut 3000, jollen väärin muista.

Sen verran arka asia Sanan tulos oli ja on, että Kansallisarkiston hanke-esittelyssä Sanan tuloksia kutsutaan "väitteiksi". Otsaa on siis sielläkin ja halua vähättelyyn. Ei kannattaisi. Se tie on kuljettu ja kengät trampattu rikki jo vanhemman historioitsijasukupolven aikana.

Suomessa oli perinteisesti väitetty luovutetun Saksan keskitysleireihin vain 8. Sotavankiluovutukset toki oli sivulauseissa myönnetty, mutta suuruusluokkaan ei puututtu ja asia mieluummin työnnettiin syrjään, varsinkin kun juutalaissotilaiden arvattiin olevan mukana, eikä heidän kohtalonsa saksalaisviranomaisten käsissä uskottu olevan hyvä, vaikka siitä ei muka mitään tiedettykään.

Totuudeksi valittu kahdeksan pääsi Hannu Rautkallion lennokkaan teoksen otsikkoonkin. Minulle on kerrottu kuiskutellen - en siis tiedä sitä varmaksi - että kirjan taustahenkilönä olisi ollut historian professori Yrjö Blomstedt. Suomen maine piti puhdistaa ennen kuin se sotkeutuisikaan. Tältä pohjalta olen kuullut myös Washington D.C.:ssä Max Jakobsonin puhuvan paikalliselle diplomaatti- ja lehdistöeliitille Suomen Yhdysvaltain suurlähetystössä. Hyvien murkinoiden äärellä kukaan ei protestoinut.

Sanan keräämät tiedot juutalaisten luovutuksista Saksalle herättivät kansainvälistä huomiota. Sotarikollisia jahtaava Simon Wiesenthal Center tiedusteli tasavallan presidentin kanslialta Suomen aikeita jatkotutkimusten suhteen. Presidentillisellä ohjauksella asiaa kutsuttiin selvittämään professori Heikki Ylikangas. Seuraavaksi valtioneuvoston kanslia asetti Ylikankaan suosituksia seuraten kesäkuussa 2004 sotavankien kuolemantapauksia ja ihmisluovutuksia sekä Saksaan että Neuvostoliitoon selvittelevän tutkimushankkeen.

Neuvostoliittoon tapahtuneet ihmisluovutukset - käytännössä loikkarien palautukset - olivat nousseet esille Sanan kirjan vastaanotossa. Osa keskustelijoista halusi siirtää keskustelun juuri näihin loikkareihin, osa varmaankin kaipasi aidosti selvitystä vähän tutkitusta aihepiiristä, jonka tutkimiseen ei pitkään aikaan ollut mitään estettä. Ulkoministeriön muistioista olen itsekin tapauskertomukset joskus aikanaan lukenut.

Ylen mukaan Kujalan tutkimus osoittaa teloitusten olleen kansainvälisesti verraten Suomen armeijan sotavankikohtelun toinen erikoispiirre. Ennestäänhän tiedetään, että nälkään kuoli sopimattoman moni - kuolleiden prosenttiluku vastasi Saksan keskitysleirejä.

Siteeraan uutista:

"Kaikkiaan jatkosodan aikana sai surmansa noin 19 000 vangiksi jäänyttä neuvostosotilasta. Heistä suurin osa kuoli sairauksiin, mutta ammuttujen osuus on yli viisi prosenttia, eli 1 019 vankia. [...] Tutkija-dosentti Antti Kujalan mukaan luku on kansainvälisesti vertaillen korkea. Hän arvioi, että lisäksi suomalaiset ampuivat noin 200 vankia ennen kuin heidät oli rekisteröity.

Vankeja ammuttiin ryssävihan, löysän kurin, huonon ruokatilanteen ja vartijoiden psyykkisten ongelmien vuoksi. Kaikkiaan noin 700 suomalaista sai tuomion sotavankisurmista. Heistä noin viidenneksen katsottiin olleen syyntakeisuudeltaan vajavaisia."

Viimeinen virke tuntuu epäilytävältä. Voisi helposti arvata, että tuomioistuin on käyttänyt - anteeksi epäkorrekti termini - tyhmäksi julistamista keinona välttää rangaistus tällaisessa asiassa. Mene ja tiedä.

torstaina, elokuuta 14, 2008

Illusorinen vai todellinen yhteistyö

Amerikkalaiset käyttävät venäläisten toimista Georgian suunnalla termiä "incursion". Se tarkoittaa yleisimmin tulvatuhoja, mutta sillä on merkityksensä myös rosvojen hyökkäyksenä tai muuna laittomana ja tuhoa aiheuttavana tunkeutumisena toisen maalle. Cowboy-termejä, siis. Mutta sodasta ei kukaan järkevä enää puhu.

Paatuneempikin katsoja hätkähti, kun Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov hymyilee. Näinä päivinä hän on onnistunut siinäkin. Monet ovat valmiita pitämään sitä yksinomaan pahana asiana, mutta tosiasia on, että Venäjä on Georgian tapahtumien myötä palannut takaisin maailmanpolitiikan ytimeen. Sen heikkouden toistelu ei ole järkevää, mikä ei tietenkään heitä sitä pelkäksi (sotilaalliseksi) uhaksi. Aste-eroja on, vaikka journalismi ei sitä helposti tavoita ja vaikeaa se voi olla niillekin asiantuntijoille, jotka ovat kangistuneet kaavoihin neljännesvuosikvartaali kerrallaan.

Politiikan retoriikassa (yleensä vastustettavan) maan nimeä ja kunnioitettuja instituutioita vältellään mainitsemasta suoraan. Eufemismit lieventävät tai silloin, kun kysymys on sotapropagandasta, pahentavat asiaa: "itäinen naapuri" ja "karhu" ovat suomalaisen politiikan sanaston yhteydessä varsin tuttuja eufemismejä. Suora puhe osoitetaan kuitenkin suoraan.

Venäjän tosisiallista vahvuutta osoittaa Lavrovin varoitus siitä, että Washington - tämä on se lievempi versio - pelaa vaarallista peliä Georgian kysymyksessä. Mutta sitä seurasi vahva, suora puhuttelu: "Ymmärrämme kyllä", Lavrov sanoi, "että Georgian poliittinen johto on Yhdysvaltain erikoishanke, mutta eräänä päivänä Yhdysvaltojen on valittava puolustaako se prestiisiään illusorisissa (kuvitteellisissa) hankkeissa vai sellaisissa todellisissa hankkeissa, jotka johtavat yhteisiin pyrintöihin". Retoriikkaa arvioidessa tämän viisauden unohtaa helposti. Ei pitäisi.

Solvaukset ovat näinä päivinä tavanomaisia. Lavrov haukkui sujuvasti Bushin puheenkirjoittajat sanomalla ihmettelevänsä, miten nämä voivat kirjoittaa niin surkeasti. Vielä surkeampaa siitä seuraa, kun näitä sanoja kritiikittömästi lainataan. Suomalaisilla poliitikoilla on ollut vingettä vähän tähän suuntaan.

Epäilemättä nokittelun aika on ohi, vaikka amerikkalaiset vouhottavat mahdollisuudesta erottaa Venäjä esim. G-8-järjestelmästä "yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa". Niin tyhmiä eurooppalaisia liittolaisia ei ole, enkä ymmärrä, kenelle tuollaisia viestejä suunnataan.

Ehkä amerikkalaiset puheenkirjoittajat ovat todella huonoja. Paperitiikereitä, sanoivat aikanaan kiinalaiset. Se oli ja on hieno vertaus, globaalisti ymmärrettävissä.

Nyt kun Georgian sotajoukkojen jälkeensä ("tyhjiksi") jättämät varastot, varustukset, linnakkeet ja linnoitukset sekä tukikohdat on tuhottu, voivat venäläisten moottoroidut ajoneuvot körötellä valtaväyliä pitkin takaisin Etelä-Ossetiaan rauhaa turvaamaan. Se puoli asiasta lienee aika selvää, mutta saamme varmaan kuulla vielä "ristiriitaisia tietoja" tulitaukosopimuksen rikkomisesta tiedotusvälineistä pari päivää. Tuskinpa niitä kannattaa propagandahyötyjä suurempiin tarkoituksiin valjastaa. Pyssyt ovat soineet alueella jo parikymmentä vuotta.

Todellinen toiminta keskittyy nyt humanitaariseen apuun. Amerikkalaisten arvojärjestystä kuvaa se, että heidän puoleltaan sitä johtaa puolustusministeri Robert Gates. Poliittista puolta hoitaa Tbilisiin matkaava Rice.

Euroopastakin varmaan apua lähtee. Jakelussa tärkeässä asiassa on Suomen johtama ETYJ, kuten ulkoministeri harmaassa puvussaan eilen raportoi.

Kansainvälisestä uutisoinnista ETYJiä on turha hakea. Siellä jyllää politiikka, kuten jo eilen yritin sanoa.

keskiviikkona, elokuuta 13, 2008

Historiapoliittista ratsastamista

Historiapolitiikka on harvoin saanut näin selkeitä muotoja kuin Etelä-Ossetian konfliktin yhteydessä. Se, että käytän tapahtuneesta BBC:tä seuraten ilmaisua konflikti, on silkkaa politiikkaa. Syyksi riittänee vakaa kantani: sodalla ei kannata mongertaa.

Historiapolitiikka tarkoittaa menneisyyden käyttämistä nykyisessä poliittisessa tilanteessa. Se näkyi selkeästi Ruotsin ulkoministerin verratessa Venäjän "hyökkäystä" Georgiaan Hitlerin toimiin sodan alussa 1939, ja tänään Georgian pääkaupungissa Tbilisissä järjestetyssä paneelissa ainakin Liettuan presidentin puheessa, jossa arvosteltiin lännen varovaisuutta Münchenin sopimukseen 1938 vedoten. Entinen ulkopoliittinen vaikuttaja Yhdysvalloissa, Mr. Zbigniew Brzezinski vertasi Georgian tilannetta Suomen talvisotaan 1939 – vertaus tuli alun perin Georgian presidentti Saakashvilin viimeviikkoisesta puheesta.

Stalin, KGB ja historian hirmuisuudet vilahtelevat myös Baltian entisten ja nykyisten vaikuttajien kommenteissa, eikä niiltä välty – herra paratkoon! – edes kotimaisia lehtikolumneja lukiessa. Geopoliittisesti tämä poliittisesti yhtenäinen linja menee Georgiasta Baltian kautta Ruotsiin. Varsinaiset turvallisuuspoliittiset asiantuntijat eivät näistä puhu ja ovat muutenkin kovasti eri mieltä.

Suomen pääministeri Matti Vanhanen hellitti huonon menestyksen päivänä verryttelypuvussa urheilujännitystään Beijingissä sen verran, että tiesi näemmä tarkasti miksi Georgia sotajoukoillaan ryntäsi Etelä-Ossetiaan. Toivottavasti hän tietää myös, miksi he sieltä lähtivät pois. Eivätkä vai sieltä, vaan saman tiensä Abhaasiasta.

Ulkoministeri Alexander Stubb etsii varmaan pukuaan, sillä hän tuntuu kadonneen kuten myös koko ETYJ. Georgiaan lähtiessään hän antoi lausuntoja farkut jalassa. Hyvä niin, paitsi tietenkin se, että hän arveli sopimuksen mahdollisuudet pieneksi, muistaakseni 1-10 välillä kakkoseksi eli lähes olemattomaksi. Sopimus tuli, kun oikeat miehet olivat asialla.

Nimittäin samaan aikaan toisaalla Ranskan presidentti Sarkozy teki ehdotuksen, jota Venäjä paranteli mielensä mukaan, ja jonka Georgia nyt hyväksyi, vaikka jatkaakin selittelyjä.

Maailmanpolitiikan kannalta tärkeää on, että tulitaukosopimuksen oleellinen sisältö on paluu alkuruutuun. Rauhansopimuksestahan ei ole puhe, kun ei ole ollut sotaakaan, vaikka Georgia tosin julisti olevansa sotatilassa.

Mutta muutama strateginen nappula on pelilaudalla vaihtanut paikkaansa. Venäjän sotilaallinen menestys ja nykyinen sopimuksellinen tila ovat sille fyysinen ja diplomaattinen voitto. Siitä ei ole epäilystä, vaikka tiedotusvälineemme tämän tosiasian ohittavat ja keskittyvät epäolennaisuuksiin kuten niin usein.

Mutta historiapolitiikasta vielä. Näyttäisi siltä, että historiaan mieltyneiden kommentaattoreiden mielissä kangastelisi uuden maailmansodan aatto. Sitä halutaan sitten padota Venäjän vastaisuudella – patoamis-termillä (containment) on historiapoliittinen ulottuvuus kylmän sodan "kommunismia vastustavalta" ajalta.

Suomessa mieltä osoittavat radikaalit näyttävät löytyvän sekalaisesta seurasta Venäjän lähetystön ulkopuolella. Terveisiä vain kokoomusnuorille – laulut ovat näemmä entiset. Ehkä EU-politiikka olisi sittenkin turvallisempi vaihtoehto näille uusille ulkopoliittisille tulijoille.

Vanhaan vedotaan politiikassa monestakin syystä.

Ensinnäkin tässä ajassa ei ole läheskään aina tarpeeksi vedottavaa. Siihenkin voi olla monta syytä. Todellisista asioista ei haluta puhua tai ne halutaan jostakin syystä salata.

Ja sekin on mahdollista, että kun ikivihollisensa on päättänyt etukäteen, on hyvä perustella historiallisesti, jos muuten eväät eivät riitä. Tämähän on monen historiakeskustelun juoni netissä, varsinkin niissä, joissa Karjalasta taistellaan yhä vanhat saapikkaat yllä.



Tämänkertaisen historiapoliittisen keskustelun juoni poikkeaa hieman aiemmista. Nyt vedotaan historiallisesti väärin menneisiin asioihin, jotta asiat eivät niiden tosiasiallisesta tilasta huolimatta taas menisi väärin. Kahden väärän historiapolitiikkaa, siis. Vapaataivalta on silti tuskin tarjolla.

CNN on katsastellut bloggareita tapahtumien keskiössä, tsekatkaapa niitä vaihtelun ja konkretian vuoksi:

CNN: Bloggareita Etelä-Ossetiasta ja Georgiasta



Ketkä ovat sitten historiapoliittisesti vihaisimpia juuri nyt. Tietysti Venäjän stalinistit, kun kerran Josif Stalinin syntymäkaupunkia Goria on telottu.

sunnuntai, elokuuta 10, 2008

Olympialaisten aikaista sotaa

Pekingin olympialaisten jyskyttäessä ilotulitusta koko maailman iäksi, Georgiassa ajateltiin Etelä-Ossetiaa, aluetta, joka aikanaan neuvostoaikana päätettiin liittää juuri Gruusiaksi nimitettyyn liittovaltion maahan, mutta joka on kovasti pyrkinyt irtautumaan emämaastaan. Georgialaisia Etelä-Ossetiassa asuu ymmärtääkseni 30 prosenttia väestöstä.

Georgiaa ei tietenkään helposti voi syyttää hyökkäyksestä, onhan E-O:n sota-alue muodollisesti yhä osa valtiota, mutta silti minusta on kovin hämmentävää, että yksi ja toinen tiedotusväline ja jotkut poliitikotkin ovat syyttäneet Venäjää hyökkäyksestä, välillä kiistämättömän tökeröllä tavalla.

Sodaksi kehittyneen aseellisen konfliktin aloitti kaikkien saatavissa olevien tietojen mukaan Georgia. Nyt Venäjä - joka siis muodollisesti turvaa Etelä-Ossetiassa rauhaa - näyttää odotetusti voittaneen sodan, jonka Georgia sitä vastaan aloitti. Seurauksista ei ole vielä tietoa.

Georgialaisille asiasta ei koitunut mitään hyvää, ei myöskään osseeteille tai Etelä-Ossetian muille kansallisuuksille. Etelä-Ossetian autonomia epäilemättä vahvistuu, mutta itsenäiseksi se tai Georgian toinen kapina-alue Abhaasia, tuskin pääsevät lähivuosina. Kosovon jälkeen on tästä tietysti vaikea sanoa mitään kestävää.

Tämä kaikki tapahtui olympiakisojen aikana. Olympiakisojen periaatteisiin kuuluu, että kisoihin osallistuvat valtiot eivät harjoita sotatoimia, puhumattakaan siitä, että aloittaisivat sodan toisiaan vastaan.

Nyt sitten spekuloidaan. En keksi Gergian johdon ennustettavalla tavalla katastrofiin johtaneesta toiminnasta muuta logiikkaa kuin sen, että siellä oli pälkähtänyt päähän tämä Olympialiikkeen säännös, joka johtaisi Venäjän ongelmiin.

Olympialiikehän voisi halutessaan politisoida nyt alkaneen konfliktin sääntöjensä perusteella. En ihmettelisi, vaikka joku sitä haluaisi vaatia. Georgialla tuskin on otsaa vaatia Venäjän sulkemista kisoista tai erottamista olympialiikkeestä, mutta on jännittävää nähdä, vaatiiko joku Georgian erottamista.

Georgia on päättänyt jäädä kisoihin. Tänä aamuna tuli jo ensimmäinen mitali. Ei ole vaikea arvata, että se tuli naisten ilmapistooliammunnassa. Pronssimitali tuskin lohduttaa, kun hopean vei venäläinen ampuja.

keskiviikkona, elokuuta 06, 2008

Sataprosenttista charmia Venäjältä

 
Posted by Picasa


Tammikuinen DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali Helsingissä avasi silmät venäläisen elokuvan uusiin virtauksiin. Tällaista ei ole ennen nähty: kepeätä tuotantoa ja raskaita aiheita, luovaa rosoa ja kokeilevuutta.

Elokuvien välittäjänä ja tuottajana toimi Kinoteatr.doc, moskovalainen "dokumenttiteatteri", joka on jo kolme vuotta hakenut inspiraatioita todellisuuden kuvauksiinsa esimerkiksi ajankohtaisista haastatteluista ja kiinnostavista, suurista tuotantoyhtiöistä riippumattomista elokuvista.

Helsingissä esitettyjä elokuvia katsoessa havaitsi helposti, että todellinen elämä ja sen kanssa vuorovaikutuksessa oleva elokuva eivät kysy erottelua fiktion ja faktan välille.

Jean-Luc Godard totesi vuosikymmeniä sitten, että tässä dokumenttielokuvan teoriassa jo perinteisessä jaottelussa on kysymys väärinkäsityksestä.

"Muista, että olet taiteilija!" oli vuoden 2007 festivaalien motto Moskovassa.

Kinoteatr.doc-festivaali Moskovassa heijastelee uusia tuulia Venäjällä. Dv-tekniikka on tehnyt mahdolliseksi elokuvan tekemisen lähellä ihmistä, Internet ja tekstiviestit toimivat tiedon välittäjänä ja yleisötkin ovat erinomaisen nuoria. Ilmiön yhteydessä puhutaan undergroundista. Kritiikki on löytänyt silmätikut. Mustamaalausta ja esteettisesti kömpelöä, sanovat vastustajat.

"Kaiken nähnyt" elokuvahistorioitsijakin jähmettyy paikalleen, kun Aleksandr Malininin minibudjetilla ohjaama Bes ("Paholainen") avautuu kuvalla tupakoivasta Jegorista. Mies imee savukettaan ja sylkee verta. Tuberkuloositapauksen ennuste on epäilemättä huono. Kohta tatuoitu entinen rangaistusvanki hioo autotallissa veitsiään ja sitoo lattialla avuttomana makaavan koiran kuonon sekä jalat. Ennuste on epäilemättä yhtä huono.

Kuva skarvaa tavallisen perhe-elämän keskelle. Äiti laittelee ruokaa, kaikkien rakastamaa borssikeittoa, lapset leikkivät koirien kanssa. On kuuma kesä, elämä sujuu leppoisasti. Lapset lähtevät hakemaan jäätelöä.

Kyläilemään saapunut hermostunut nuorukainen on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Hän haluaa isänsä kuolevan. Jegor toteaa hänen tulleen oikeaan paikkaan. Keittiön pöydän äärellä liikkumaton kamera tallentaa kaiken.

Helsinkiin oli onnistuttu saamaan myös Moskovan festivaaleilla parhaana "klassisen venäläisen tradition seuraajana" palkittu Moskva. Bakur Bakuradzen ja Dmitri Mamulianin Moskva on näytelmäelokuva, joka ei juuri eroa dokumentaarikuvauksesta.

Nousukautta elävä Moskova on saanut rakentajikseen nuoria maahanmuuttajamiehiä. Työtä saa useimmiten välimiesten kautta, jotka ottavat oman siivunsa potista. Koska kyse on enemmän tai vähemmän selvästi pimeästä työstä, ei siitä läheskään aina muisteta maksaa palkkaa. Epäoikeudenmukaisuuksien realistoituessa ei valitusoikeutta eikä valitusosoitettakaan oikeastaan ole.
Elokuva seuraa Georgiasta bussilla pääkaupunkiin tullutta Mansuria. Työttömällä ja rahattomalla nuorukaisella ei ole muuta tulonlähdettä kuin toimia kaverinsa tuuraajana tämän sairaspäivinä. Muuten elo sujuu verkkaalleen etelän kulttuuria henkivässä kollektiivi- tai ehkä paremmin suurperheen asunnossa, joka on päivisin naisten, lasten ja television valtakuntaa.

Tervetullutta vaihtelua Mansurin elämään tuovat kesäiset kävelyretket Moskovan rönsyävien rikkauksien ja modernin maailman monien erilaisten elämäntapojen keskellä. Mutta kuten elokuvan loppu osoittaa, erilaisuus voi olla myös alttiutta säälimättömällä ja takuuvarmasti epäoikeudenmukaiselle väkivallalle. Nyrkki tai veitsi välähtää.

Näiden filmille tallentamien arkielämien keskiössä näyttäytyy jatkuvasti televisio. Suomessa asuva televisionkatsoja oli jo tottunut siihen, että Venäjältä eivät osaavimmatkaan ostajat löytäneet juuri mitään näytettävää. Oli kuin koko maan elokuva- ja televisiotuotanto olisi pyyhkäisty pois globaalilta televisiokartalta.

Nyt televisioruutu on välittänyt kotisohville sovituksia venäläisistä klassikoista, käsittämätöntä kyllä näennäisesti bolsevikkivallankumouksen tasavuosijuhlia juhliaksemme. Saatana saapuu Moskovaan kuin myös Tohtori Živago ovat juhlimisen sijaan kiintoisia televisiointiratkaisuja Venäjän kirjallisuushistorialliseen historianhallintaongelmaan.

Bulgakovin maailmansodan aikana täydentynyt suurteos voitiin julkaista kokonaan Saksassa vuonna 1967, Venäjällä jokseenkin sensuroimaton versio ilmestyi jo 1973, mutta se sai määrämittaisen, tarkistetun muotonsa vasta 1989.

Nyt Yleisradion esittämä kymmenosainen televisiosarja on osoitus uudesta aluevalloituksesta. Venäläinen televisiosarja voi ällistyttää, älyllistää ja viihdyttää mukaansa sataprosenttisesti kietovalla charmillaan. Televisiokatsojalle sarjan parasta antia on sen riemastuttava kyse läimiä teatraalista realismi-illuusiota yhdistämällä reaalinen, teatteri ja illuusiot sekä harhat.

Ne ovat tietysti myös yhteiskunnallisia allegorioita. Poliisin ja mielisairaalan ympäristöissä päähenkilöt muokkaavat kokemistaan saatanallisista luonnon- ja muitakin lakeja murskaavia tekosista realismin puitteisiin mahtuvia arkijärkisiä ja siksi luotettavia tarinoita. Oikeisiin uomiin saatettuina kertomukset vertautuvat tietysti myyteistä parhaimpaan, Pontius Pilatuksen käsienpesuun.

Suomalaisesta vastaanotosta kertoo Helsingin Sanomien paljon puhuva musta kommentti pari vuotta sitten Mestari ja Margarita –televisiosarjan menestyksestä Venäjällä: "Siinä missä kristikunta on juhlinut Jeesuksen syntymää, venäläiset ovat hartaina syventyneet Saatanaan." Vitsikkäissä kommenteissa unohtui muun muassa se, että puhe Saatanasta on suomalaisen kustannusyhtiön ja televisioyhtiön nimivalinta.

Historiallisen epookin ystävälle paraikaa televisiossa esitettävä kahdeksanosainen Tohtori Živago on jännittävä kokemus. Romaani syntyi 1956, salakuljetettu teos julkaistiin Italiassa 1957 ja sai tunnettuutta Nobel-palkinnon myötä seuraavana vuonna. Erinomainen suomennos ilmestyi jo Nobel-vuonna ja David Leanin maailmanmenestykseksi saattama elokuva pääsi valkokankaille 1965. Venäjällä romaanin julkaisi vuonna 1989 kirjallisuuslehti Novyi Mir – toisin sanoen sama lehti, joka sen aikanaan hylkäsi.

Televisiosarja Živagon toteutus ei noudattele viimeistä piirtoa myöten romaania, mutta sen kiihkottomuus yllättää. Esteettisesti parempaa ei voisi toivoa. Vaikka teatterin traditio on silminnähtävästi läsnä, kamera osaa löytää näkemyksen, joka ei vaikuta keskentekoiselta, sopimattomalta tai anakronistiselta. Kuinka paljon samaa ja sittenkin täysin erilaista kuin brittiläisen vastinparinsa, BBC:n historialliset epookit, joissa järki ja tunteet ovat myös kohdallaan.

Uuden ohella elokuvahistorioitsija saa onnekseen kohdata myös vanhaa. Suomen elokuva-arkiston, nykyisin Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kesäohjelmaan Helsinkiin on tulossa sarja neuvostokomedioita 1920-luvulta 1980-luvulle. Kansoittakaamme elokuvateatterit.


 

Juttu on julkaistu Idäntutkimuksen elokuva-erikoisnumerossa 1/2008

tiistaina, elokuuta 05, 2008

Myrsky

 
Posted by Picasa

Shakespearella myrsky oli saduksi ulkoistettu ja sisäinen. Sibeliuskin Myrskyn, Shakespearen viimeisen, sävelsi (op. 109) ja on tulkinnan kysymys, jäikö se hänelläkin viimeiseksi.

Nyt näyttäisi olevan ulkoisen myrskyn aika: "Ruotsissa rajuilma katkoi sähköjä ja pysäytti junia" ja "Hirmumyrsky lähestyy Yhdysvaltain rannikkoa".

Varokaapa siellä ulkona. Puistoihin ei kannata mennä makaamaan sillä taivas voi pudota päälle.

Jos nousevat, myrskyt myös laantuvat useimmiten. Aleksandr Solzhenitsyn on kuollut.

Se tuo mieleen vanhoja. Kirjailija Solzhenitsyn oli ensimmäisen äidinkielen tutkielmani aihe lukiossa. En koskaan sanottavasti hänen töistään innostunut, vaikka ne luinkin suomennoksina. Kotona taisi olla vain vankileirikuvaus Ivan Denisovitsin päivä.

Solzenitsynin sisäinen myrsky liittyi Venäjän ideaan, jonka patriarkaksi hän taisi maahan palattuaan pyrkiä. Ei kai kovin kummoisin tuloksin.

Mutta ulkoinen myrsky hänen teoksiensa ympärillä oli hirmuinen kylmän sodan henkien taistelu. Yksi niistä, joka pakotti Neuvostoliiton häviämään ja Suomen kiemurtelemaan.

maanantaina, elokuuta 04, 2008

Vuokra on maksettava, eikös juu

Lehtitietojen mukaan työpaikka on entisellä paikallaan.

Mutta kuinka pitkään?

Onpahan meillä tulevilla viertolaisilla ainakin jutun juurta, jos lomilla ei ole ihmeellisiä tapahtunut.

HS:n jutusta sen verran, että kun toimittaja Noora Mattila kirjoittaa: "Varsinaiseen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston työhön, tv- ja radio-ohjelmien digitointiin, luvataan budjettiehdotuksessa 5, 3 miljoonaa", on tätä tarkennettava sen verran, että samalla rahalla hoituu myös entisen Suomen elokuva-arkiston varsinainen työ, suomalaisen elokuvan fyysisen ja henkisen kulttuurin pelastaminen, säilyttäminen ja jossakin määrin myös esittäminen.

Elokuvan osalta KAVA tekee edelleen seuraavaa:
- ensisijainen tarkoitus kotimaisen elokuvaperinnön pelastaminen ja säilyttäminen jälkipolville
- kokoelmissa elokuvia filmillä ja videolla, kotimaista ja ulkomaista, fiktiota ja dokumenttia, pitkää ja lyhyttä
- kokoelmissa myös elokuvien oheisaineistoa: valokuvia, julisteita, käsikirjoituksia
- elokuvien konservointi ja restaurointi
- elokuvien esitystoimintaa kahdeksalla paikkakunnalla
- Suomen suurin elokuva-aiheinen kirjasto
- Elävän kuvan museo (Vanha Talvitie 9)
- elokuvatutkimusta ja julkaisutoimintaa

Muutos Suomen elokuva-arkistosta Kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi ei siis ole niin kategorinen kuin tuo lehtijutun typistetty virke kertoo. Toiminta elokuvan parissa säilyi ennallaan, eikä mitään muutosta siihen tehtävään tullut, minkä lisäksi uusi laki määräsi, että pysyvästi talteen on laitettava myös suuri osa maassa esitettävistä tv- ja radio-ohjelmista.

Niitä on myös tutkittava. Itse asiassa mediatutkimusta televisio- ja radioarkiston puuttuminen on vääristänyt. Painopisteen siirtyminen sanomalehdistön tutkimuksesta sähköiseen mediaan on varmaa.

Laki vahvisti myös oman työni tärkeyden, sillä laki (1437/2007) alkaa näyttävästi: "Elokuvien ja televisio- ja radio-ohjelmien säilyttämistä sekä niihin liittyvää tutkimusta varten on opetusministeriön alainen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto."

Vaikka tutkimus tuossa ranskalaisten viivojen kokoelmassa onkin mainittu viimeisenä, laki antaa ymmärtää muuta. Tutkimuksen näkökulmasta on tärkeää olla myös fyysisesti lähellä tutkittavia medioita ja lähteitä.

Ainakin niin minä haluan ajatella. Ja mikäs minua estäisi ajattelemasta. Hieman sitä haittaa, jos työpaikkaa ei fyysisesti ole. Vuokrahan on maksettava, eikös juu.

perjantaina, elokuuta 01, 2008

Värikyllästettyä kartanoa

 

Kun lihaksia särkee, kartano näyttää tällaiselta.
Posted by Picasa

Mikä kukka?

 

Päivän kysymys: Mikä kukka tämä on?

Itse en tietenkään sitä tiedä.
Posted by Picasa

Vaativa etusormi

 

Lasketaanko tämäkin kyltiksi?
Posted by Picasa

Herttoniemen kartano

 

Useamman kymmenen elokuvan kohteena ollut Herttoniemen kartano. Erityisesti Suomen Filmiteollisuuden T. J. Särkkä oli siihen tykästynyt, mutta kuvia on otettu toki jo 1920-luvulla.
Posted by Picasa

Riippakoivu

 

Lapsena aina ihmettelin, mikä on riippakoivu. Tämmöinenhän se.
Posted by Picasa

Kylttikuvia

 

Sukeltamisen kieltävää kylttikuvaa ei ole ennestään kokoelmissani.
Posted by Picasa

Marjaniemen uimaranta

 

Hellepäivinä kävelyretket päätyvät aina tähän. Nyt sattui olemaan kamerakin mukana.
Posted by Picasa

Pörriäinen

 

Ennen kuin venäytin pakaralihakseni sain sentään otetuksi kuvan pörriäisestä.
Posted by Picasa