*Piippiä* kahviin

Reiskaa näkee harvoin niin innokkaana. Mies seisoi työhuoneeni ovella ja viittilöitsi keittiön suuntaan.
- Tules katsomaan, Sedis.
Laittauduin pystyyn tiibetiläisestä mietiskelyasennostani ja seurasin hieman koikkelehtivaa kollegaa työpaikan kaikkein pyhimpään.
- Eikö ole hieno, Reiska sanoi.
- No, on. Kiiltävä ja helekatin iso.
- Niin on, ja tästä saa kaiken. On kaputsiinoa ja espressoa sekä wieniläisvirityksiä. Ihan mitä kaikkea virkamies voi toivoa.
- No, niinpä näyttää. Onkos siellä niitä tavallisempiakin sortteja?
- On täällä: sitä voi juoda afroamerikkalaisena ja sitten *piip*-kahvina.
- Anteeksi, mitä sanoit? kysyin kun en saanut selvää.
Reiska korotti ääntä:
- Että on afroamerikkalaisena versiona ja sitten *piip*-kahvina.
- Kuulen kyllä huutamattakin, mutta en ymmärrä. Mikä ihmeen *piip*-kahvi?
- Niin, sä oletkin ollut lomalla. Et tiedä uusimpia juttuja.
- No en tiedä. En ole paljon lehtiä lukenut.
- Nämä *piipin* tuottajat, siis tään eläimen, jonka koulujen kevätpäätösvirressäkin kerrotaan niistäneen joka paikkaan, ovat nostaneet äläkän siitä, että ilmaisu *piip* on saanut sijansa näissä kahviautomaateissa.
- Vai niin. Miksi ihmeessä happamet ilmeet tämmöisessä asiassa?
- No kun näissä koneissa ei ole oikeasti *piippiä*, sitä ihtiään.
- Vaan...
- Vaan niissä on vain pulvereita ja jauheita.
- Ja...
- Eivätkä pulverit ja jauheet ole sitä ihtiään, *piippiä*
- Alan ymmärrellä, mutta hiljakseen.
- Ja koska näissä koneissa ei ole *piippiä*, ei tätä juomaakaan saa kutsua *piip*kahviksi.
- Ja siksi sinä aina äännähtelet noin *piip* tässä nimenomaisessa yhteydessä.
- Iksäktli.
- Ei ole sitten pelkoa traktorimarsseista ja päniköistä tukkimassa Mannerheimin tietä.
- Ei ole niin, kun sanoo *piip*, Reiska nyökkäili.
- Mutta kyllä tuo *piip* on jotenkin hankala sanoa. Siinä menee helposti ajatus harhaan. Kun sanoo *piip* alkaa ajatus harhailla ihan toisissa asioissa.
- Niin kyllä tekee. Varsinkin kahvitauolla tuolla puistossa, kun silmätkin harhailevat aitanpolulla.
- Että pitäisi keksiä jokin sana tuon *piip*in tilalle.
- On siitä jo kyllä leikkimielisiä kilpailujakin pantu pystyyn.
- Lääninhallituksen luvalla?
- En tiedä osallistumismaksuista tai palkinnoista.
- No, oletkos jo keksinyt jotain?
- Olen minä vähän mietiskellyt, Reiska myönsi.
- Annas tulla vain.
- Mölverikahvista voisimme puhua, kun siinä on jotakin joka muistuttaa sitä *piip*piä ja varsinkin kun kyse on pulverista. Tai lyhyempääkin ehdotusta olen miettinyt. Voisi puhua mölkkikahvista.
- Ei ne taida sopia kansan makuun. Svetisismi nostaa niissä päätään. Eikä *piip* tunnu kunnolla asialta, johon ö-kirjain istahtaisi.
- No keksi sitten parempi, Reiska sanoi loukkaantuneena.
- Älä hötkyile, istumma mäthäälle ja keithämme ensin potut, totesin.
Nautiskelimme uuden koneen *piip*kahvia ja mietiskelin syvällisesti maatalousalan uusinta probleemia.
- Nyt keksin, ilahduin. Reiska katsoi epäilevästi, vieläkin vähän loukkaantuneena ehdotuksiensa tyrmäämisestä.
- Siis tätä *piippiä* ei voi enää sanoa.
- Kyllä, Reiska myönsi.
- Ja se *piip* alkaa kuitenkin m-kirjaimella.
- Alkaapa hyvinkin, Reiska sanoi kuiskaten ja vilkuili ympärilleen, etteivät maataloustuottajat kuulisi.
- No sittenhän juttu on selvä, julistin.
- Miten niin selvä. Ethän sä ole sanonut vielä mitään. Kakista nyt ulos.
- Tämä, viittasin juomaani, on tästä lähtin m-sanakahvia.
- M-sanakahvia?
- M-sanakahvia, sanoin ja päätin palaverin.

***

Ja kansa keskustelee asiasta. (HS-keskustelu)

Helteinen teinislasher-päivä

Ähäkutti. Olen onnistunut viettämään koko heinäkuun ilman, että olisi juuri minkäänlaista aihetta blogattavana. Ja te kesäkuntoiset ette ole huomanneet mitään!

Luin Hesarin. Ei mitään kiinnostavaa. Ei edes yleisönosastossa, vaikka Jyrki Kataiselta oli oikeaoppisen ilkeästi siteerattu kaikkein käsittämättömimmät houreiset tokaisut. Ensimmäisestä ei ota selvää Erkkikään. Nyt-liite oli puolestaan juuri niin kiinnostava kuin Lenita Airisto voi olla. Kalankääreeksi.

Onneksi on tulossa hellepäivä. Kukaan ei kaipaa ajatuksia sen enempää kuin mitä otsalle kihoava hikitippa saa aikaan.

Luonto tempaa mukaansa koko bodyn. Helle ja perjantai.

Kulttuurisissa artefakteissa tästä on revitty Tennesee Williamsista lähtien irti kaikki mahdollinen. Tai itse asiassa Ingmar Bergmanin käsikirjoittamasta ja Alf Sjöbergin ohjaamasta Hets-elokuvasta lähtien. (Elokuvan suomennettu nimi Kiihko missaa tämän pointin - elokuvan dialogi todistaa elokuvalle olennaisen kuumentumisen olevan myös fyysistä...).

Toista on kotikentillä. Kutsu kuului kruunun palvelukseen: ennen puoltapäivää vastuullisena katsottavana on "tehokkaalla käsikirjoituksella ja tasokkailla näyttelijäsuorituksilla varustettu All the Boys Love Mandy Lane", joka edelleen mainostekstinsä mukaan "nostaa perinteisen teinislasherin aivan uudelle tasolle".

Katsotaan onko viileää, sanoi lääkäri, tai tässä tapauksessa tuomari.

Mo, niin kuin tytär nykyään tervehtii tullessaan ja mennessään. Moi on nykynuorisolle ilmeisesti liian pitkä tervehdys. Ja taannoin nelisenkymmentä vuotta sitten me sentään opimme sen muodossa moikka.

Kesän leppeää tuulta

Aah, kesä. Lämmin sulattaa luita, vaikka juuri nyt pieni pilvipeite viilentääkin ilmaa. Vihdoinkin. Parvekkeelle ei tarvitse viedä villasukkia. Aamulenkillä oli lämmintä.

Loma tuntuu lomalta siksikin, että puolison urakka on vihdoinkin päätöspisteissään. Viimeinen puhelu faktorille on soitettu ja nyt rouskuavat painokoneet. Herttoniemen historia ilmestyy loppukesästä. Ehkä se stressikin siitä.

Turms, kuolematonta nyt pari päivää luettuani enteilin siipalle ennenunia: painosta ilmestyvät 1500 teosta on ladottu kauniiseen pinoon ja onnellinen kirjailija lähenee hiipivin, melkein lentävin askelin sen äärelle ottaakseen yhden kaunokaisen syleilyynsä. Mutta samalla kun sormi koskettaa päällimmäistä kirjaa, pino alkaa silmissä murtua ja haihtuu hiukkasina kesän leppeään tuuleen.

Espresso odottelee jo parvekkeella.

Ei mennä mihinkään tänään

Lukuviikko jatkuu, jos huomiseksi luvatut helteet eivät sitä katkaise. Kati Tervon Kesäpäiväkirja oli nopealukuinen kesäopus, kuten pari päivää sitten alun pisteiden lukumäärästä arvasin.

Kun en ole kirjallisia markkinoita seurannut, tajusin vasta jo jonkin matkaa edettyäni, että se on oikeasti päiväkirja eikä läpikotainen fiktio.

Kirjalliseksi arkisen tapahtuma- ja hieman vähemmän arkisen ajatuspäiväkirjan tekee kirjailijan tapa sirotella suvun tarinoita perinnekertomuksina, muistikuvina tai kirjelainauksin kronologisesti etenevään tarinointiin elämästä Katajanokan kodissa, Teiskon kesämökillä tai Italian matkalla. Tiettyjä rakennetta ohjaavia tyylinmuutoksia olin matkan varrella havaitsevani.

Tapahtumatasosta kiinnostuneet iltapäivälehdet lienevät repostelleet kirjailijapariskunnan tähän mennessä tunnetumman osapuolen osuutta tarpeeksi. Sitä on mukana vain mausteeksi.

Hämmästelin hiljaa itsekseni vain sitä ilmiötason samankaltaisuutta, joka varmaankin olisi syntynyt, jos oma vaimoni olisi kirjoittanut päiväkirjaa meidän perheestämme.

Minullakin oli tapana kumautella rintakehääni äänekkäästi nuorempana. Olemme kaikki Tarzanin lapsia. Härkämäinen teutarointi ei ole poissuljettu vaihtoehto. Ja muutama muukin hämmentävä yhtymäkohta. Pohjoinen tausta ja ikäpolvikysymys, arvelisin.

Mutta parempi lukea kirja itse ennen kuin se katoaa markkinoilta.

Kävellä päräytimme viisi kilometriä kirjastoon ennen rankkasadetta. Paluumatkalle otin kolme tiiliskiveä. Mika Waltarin teosta Turms, kuolematon en ole aiemmin lukenut. Syynä on se, että äidin kirjahyllyssä siitä on vain kakkososa. Ensi vuodet oletin, että ykkösosakin on jossakin, ja siinä taisi käydä niin, että sen löytymisen odotus aiheutti vierauden tunteen. Juhlavuoden kunniaksi sen nyt luen.

Blogeissakin on viitattu eräänkin kerran Norman Mailerin Adolfin linnaan. Päähenkilönä on "Adi" Hitler, kohteena nuoruusvuodet paholaisen kätyrin tallentamana. Lähes yhtä paksu kuin Waltarin lähes 700-sivuinen ja Mailerin 600-sivuinen on Antonio Muñoz Molinan 17 tarinasta koostuva Sefarad, jonka kirjoittaja on minulle uusi tuttavuus.

Tähän kun lisää lapsen kanssa aamuisin seuratun Serranon perheen, joka on aika viihdyttävä televisio-ohjelma ja iltayöhön sijoittuvan dvd:ltä tai televisiosta katsotun dekkarin (Frost, Beck, Wallander, Poirot jne...), on tämänkin kesäviikon kulttuurinen ohjelma - ei mennä mihinkään tänään - saanut luonnehdintansa.

Kesäpäivä - aamulla

"Ei siellä kylmä ole, mutta jotain pitkähihaista kannattaa ottaa mukaan siltä varalta, että paleltaa", huudan uimarannalle lähtöä tekevälle perheelle.

Minun osakseni jäävät romaanit. Rantaelämä tai stadikalla vietetty päivä ei ole minua koskaan kiehtonut. Suurin syy siihen varmaan on se, että en tiedä, pitäisikö siellä olla silmälasit päässä vai ilman.

Luen romaaneja ilman laseja. Ehdin jo aamutuimaan aloittaa Kati Tervon Kesäpäiväkirjan. Se osoittautui nopealukuiseksi. Alussa on paljon pisteitä. Tiedän paremmin kun uimarantalaiset palaavat iltapäivällä.

Kirjastosta kesäkuussa tuotuja Ian McEwanin romaaneja on lukematta liuta. Jokaisen olen aloittanut. Eräät romaaniklassikot huutavat hyllystä. Ovat kyllästyneet odottamaan vuoroaan. Sivusta tarkastellen huomaa, että muutama kymmenen sivua on luettu, mutta suurin osa kirjan lehdistä on kääntämättä sitä ensimmäistä kertaakaan.

En edes kuvittele lukevani mielikirjojani uudestaan. Monikohan niistä säilyttäisi asemansa kaanonissa?

Tänään voi keskittyä lukemiseen. Eilen tehty kaalikeitto - aamiainen, lounas ja päivällinen - lämpiää jo liedellä. On hyvää, ei lihota. Kun saa tämän blogipäräytyksen alta pois, niin kyllä kelpaa.

Olutta olisi jääkaapissa, mutta ei maistu. Juon nykyisin niin vähän, että se alkaa olla terveyshaitta. Viimeisen kuukauden aikana olen käynyt baarissa kerran. Kotona oli silloin naisten kirjallisuuspiiri, joten liukenin alta pois kaupungille lukemaan Henry Milleriä. Kuukauden taksikiintiö täyttyi.

Merkkejä edellisistä kesäpäivistä lojuu lähistöllä. Morset ja Frostit dvd:llä, italian kielikurssi, muutama englanninkielinen tietokirja tai tutkimus, esitarkastettava käsikirjoitus.

Olen kansanterveyden vihollinen numero yksi. Jo toista viikkoa perheen ruokalasku on hoidettu rahapelien tuotoilla. Kolikoita on silti jäljellä yli sadan euron verran. Kun tähän astisessa elämässäni en ole saanut hedelmäpeleissä ja vastaavissa päävoittoa kuin ehkä yhden kerran, olen viikon aikana saanut niitä seitsemän. Samasta koneesta on tullut pari lähes perättäistä päävoittoa. Vaihdan konetta ja kas, kohta päävoitto kolisee ränniin. Kauppareissuilla olen tienannut niistä 30-50 euroa päivässä. En käy joka päivä kaupassa, mutta ruokaan se on riittänyt. Anteeksi kansanterveysläiset.

Hirveä tsägä. Vahinko, että lotossa oli kohdallaan vain yksi ja lisänumero.

Onpa hiljaista.

EDIT: Ei ole enää hiljaista. Lisäilen tähän Empun sarjakuvablogista löytämäni uskonnollisesti bluesahtavan rocklinkin, jossa kitara saa kyytiä.

Onko tässä kaikki? Tälle päivälle

 

Erinäisiä kylttejä ja kieltotauluja kuvatessani rupeaa mietityttämään, mistä kaikesta voi varoittaa ja millaiseksi arkipäivän polku voi muodostua kaikkien varoitusten ja kieltojen maailmassa.

Näiden varoitusten, kieltojen ja ohjauksen perässä juokseminen herättää ympäristössäni jatkuvaa huvitusta ja operaatiotani pidetään vähintäänkin hulluna.

Olen vain sanonut, että odottakaapas, kun niitä on kasassa 5000. Sieltä pullahtaa esiin aika kosmos.

 

 

Saarnastuolin koristusta

 

Saarnastuolin koriste Hattulan kirkossa.

Runebergin patsas

 

Johan Ludvig Runebergin patsas seisoo lähellä hänen kotiaan (ja nykyistä museota) Porvoossa.

Omakuvaamista

Porvoosta löytyi kyltti, joka muistuttaa liikennemerkkiä, mutta eihän tällaista virallisesti ole olemassa, eihän.

 
 

Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Oma kuva Porvoosta kesällä 2008.

Eläinhahmoja

 

Hattulan kirkon eläinhahmoja riittää. Monet niistä ovat vanhimpia kuvia näistä eläimistä Suomessa.

Yksisarvinen kuuluu kirkolliseen faunaan.

 

Kaikille eläimille ei voi antaa nimeä. Niin kuin ei tällekään helvetin tulta syöksevälle.

 

Aasi on tietysti kaikille tuttu.

Eläinkuntaan kuuluvat myös Kristoforoksen kalat.

 

Sakastin pelikaaneista otettu kuva on epäselvä. Siellä on pimeää, eikä minulla ollut jalustaa kameran tueksi.

 

Hattulan kirkon kuvia

 

Hattulan kirkon katosta voi bongata monia eläimiä pelikaaneista lähtien. Tässä tunnelma on kuitenkin tavallista ronskimpi.

Hattulan tunnelmaa

 

Hattulan kirkossa sai asiantuntevaa opastusta maalausten yksityiskohtia myöten. Suosittelen.

Apostoli

 

Apostoliveistos on sekin noin vuodelta 1400. Kaunis.

Roomalainen sotilas

 

Taitaa olla melkoisen harvinaista, että Suomessa on roomalaista sotilasta esittävä veistos. Kuten kuvasta näkyy, sellainen kuitenkin on olemassa.

Kaikki mitä on jäljellä

 

Tässä näkymä siitä mitä on jäljellä tulipalon tuhoamasta kaupungin kirkosta.

Kesämatkan visuaalisia antimia

 

Tämän kesäisen retken komein näky on tässä. Kustavilaista henkeä löytyy, mutta missä tämä komistus luuraa?

Kylttisarjaa

 

Sarjassamme hauskat kyltit löysimme kaupungin, jossa pidetään huolta nuorisosta. Mutta mikä kaupunki?

Pelsepuupi

 

Mistäs tämmöinen pelsepuupi löytyy? Parin tuhannen kilometrin kiertoreissulla sekin tuli vastaan.

Porvoon katuja

 

Porvoon katumaisemat ovat monille turisteille kovin tuttuja.

Kylttisarjaa

 

Porvoosta sai kylttisarjaan uusia variaatioita. Tässä kiellellään veneiden kuljetuksia.

Porvoon maisemaa

 

Porvoon maisemaa ja uhkaavat mustat pilvet.

Porvoon aitat

 

Porvoon kuulut aitat tallentuivat nekin kennoon.

Missäs nyt luurataan

Tässä ei ole kyllä montaa vinkkiä, mutta missä bloginpitäjä nojailee muuriin?

Sillalta siihen toiseen suuntaan kuvattuna näyttää tältä.

Pitäjässä kulkee ilmeisesti myös kauramoottorilla varustettuja olioita.

Ystävälliset kehotukset turistille opastavat myös kotiin!