Puolueiden kriisi

Pistäydyin eilen punavihreissä bailuissa. Tyttöbändi ja Steen1 rappasi. Paljon vanhoja tuttuja parinkymmenen vuoden takaa. Aika kuluu, mutta paikalle tulleet eivät päällisin puolin ole paljon muuttuneet, vaikka vuosikymmeniä on kahden tai kolmen sijasta neljä ja viisikin.

Mika Rönkkö lykkäsi kouraani hänen ja Hanna Kuuselan toimittaman teoksen Puolueiden kriisi (Like 2008). Kirjoittajat ovat ajattelevia ihmisiä eri puolueista ja niiden liepeiltä.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee teemaa Mikä puolueita vaivaa? Kirjoittajina ovat Thomas Wallgren, Arja Alho, Tuomas Rantanen ja Karina Jutila. Toinen puoli kirjaa on otsikoitu Vasemmiston kriisi, kirjoittajina Anna Kontula, Lauri Holappa, Ruurik Holm ja Eetu Viren. Näiden teemojen lisäksi professori Heikki Patomäki ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ovat kirjoittaneet teokseen artikkelit.

Wallgren oli paikalla eilisessä tilaisuudessa. Kun emme jostain syystä tunne toisiamme, kävin esittäytymässä. Kehaisin miestä kätellessämme siitä, että hän ympäristöasiaa ajavana ja käytännöllisen yhteiskuntafilosofian hallitsevana liittyi juuri sosialidemokraattiseen puolueeseen.
Wallgrenilla on artikkelissaan paljon konkreettisia ehdotuksia demokratiapolitiikan ohjelmaksi. En käy niitä tässä selvittämään, mutta yhden mainitsen: koulujen yläasteille on saatava kuuden viikon maailmanparantamisen opetusjakso. Oppilaat osallistuvat valitsemansa kansalaisjärjestön toimintaan tai toiteuttavat oman hankkeen. Kannatan!

Demarit tarvitsevat Wallgrenin kaltaisia ajattelijoita ehkä enemmän kuin itse arvaavatkaan. Monet demarithan ovat ummistaneet silmänsä ja korvansa näiltä kysymyksiltä osin siksi, että epäreilu motkotus ja räkytys erityisesti vihreiden suunnalta on jokapäiväistä kaura-akanaa - vihreä puoluehan suorastaan uhkuu matalaotsaista demarivihaa. Tätä kuullessani olen tottunut kääntämään peukaloni alas armotta.

Minut demarivihainen kalke on vieroittanut vihreästä puolueesta täysin siitä huolimatta, että monet arvostamani ajattelijat ja poliitikot toimivat siinä. Tosiasia on kuitenkin, että varsin monet punavihreät ajatukset ovat täysin toteuttamiskelpoisia, olipa toimintaympäristönä vasemmistoliitto, demari- tai vihreä puolue. Siksi näiden ryhmien yhteisiä tilaisuuksia on syytä järjestää useammin.

Uusia ajatuksia ja ehdotuksia puolue-elämän vilkastuttamiseksi on liikkeellä runsaasti. Lähtökohdat ovat huonot. Vielä 1980 noin kuusi prosenttia suomalaisista toimi aktiivisesti puolueissa jäseninä. Prosenttiluku on laskenut tällä hetkellä kahteen. Puolueen jäsenellä on siis varsin paljon valtaa, mutta järin demokraattista tällainen ei tietenkään ole.

Patomäki kirjoittaa globaalidemokraattisen puolueen mahdollisuudesta. Koska talous ja valtamekanismit ovat globalisoituneet, pitää myös emansipatorisen poliitikan tehtävä se. Toimijuus, organisaatiot, yhteiset tavoitteet ja ohjelmat ovat tarpeen. Organisaatiomuotona Maailmanpuolue on ratkaisu tähän.

Ideahan ei ole uusi, sillä jo sata vuotta sitten scifi-kirjailijat kehittivät ajatuksen maailmanhallituksesta. Ehkä ne vielä joskus toteutuvat. Toivottavasti kuitenkin jo aikaisemmin ihmisten toiveesta eikä maailman poliittisen tai esimerkiksi ympäristökriisin pakottamana.

Kunnallisvaalien ennakkoäänestys on menossa. Käykääpä äänestämässä ja äänestäkää oikein hyvin!

Puolueiden kriisi -teoksesta löysin Eila Salomaan ja Michael Perukankaan arvostelut Ydin-lehden sivuilta.