Loppuja, loppuja ja loppuja

Kaikella on aikansa. Natsi-Saksa loppui. Wallander loppui. Ja tänään loppuu Matula.

Slavoj Zizekin kolme mielifilmiä ovat King Vidorin The Fountainhead, Sergei Eisensteinin Iivana Julma ja Veit Harlanin Opfergang. Kaikkia niitä yhdistää kolme koota: kauneus, kuolema ja kuolinhoureet. Houreet tarkoittaa tässä tietysti samaa kuin hulluus.

32 Wallanderia nähty. Viimeinenkin. Krister Henrikssonista oppi pitämään matkan varrella, vaikka totuttelemista Rolf Lassgårdin jälkeen riitti. Mutta Kenneth Branaghia ei jaksanut katsoa. Mies näytteli Wallanderia kuin Shakespearea konsanaan. Väärä rytmi.

Sunnuntaiaamuna katsoin loppuun viikolla kesken jääneen natsisaksalaisen elokuvan Opfergang (Saksa 1944). Nimi tarkoittaa uhrautumisen tietä ja tapaa. Elokuvan sanomaa toteuttaa elämää halveksuva symbolismi kuoleman kauneudesta. Kontekstin kun ottaa lukuun, niin se on myös äärimmäisen julma elokuva. Värielokuvan pääosassa on ruotsalainen Kristina Söderbaum, tämänkin elokuvan ohjanneen Veit Harlanin vaimo. 

Opfergang ei kuitenkaan ole natsi-Saksaan sovitettu alkuperäiskäsikirjoitus, vaan vapaamuotoinen kehitelmä Rudolf Georg Bindingin (1867-1938) novellista, joka julkaistiin osana isompaa kokoelmaa jo vuonna 1911. Elokuvasta tuli Joseph Goebbelsin mielielokuva, jonka hän katsoi lopun häämöttäessä uudestaan ja uudestaan. Samaan aikaan hän lykkäsi elokuvan ensi-iltaa.

Sodan aikana Opfergang ei saanut ensi-iltaa Suomessa, vaan nimellä Muuttolintu se julkaistiin lokakuussa 1950 ja Yle esitti ykköskanavalla sen elokuussa 1961. Kristina puhuu elokuvassa myös ruotsia ja Suomikin mainitaan kerran. Jo se kertoo, että Saksa katsoi tulevaisuuttaan myös Pohjoisen kautta. Raakafilmi oli kuitenkin Saksassa jo finito, eikä elokuvalla ollut paljonkaan levikkiä.

Pitkäikäisiin tv-sarjoihin kuulunut Matula pääsee sekin viimeiseen osaansa. Täytynee katsoa.