"Edessä on ehkä vaikeampi osuus hänen itselleen asettamasta urakasta", Maalainen säikytteli johtaessaan monilukuiset maaseudun toivot sivustolleni tarkastelemaan virtuaalisukulaisiani, joita ylle linkitettyyn ensimmäiseen kirjoitukseeni mahtui kuusi: Kysyn vaan, SchizoBlog, Varo Vaan, Benrope, Taantumuksen Torvi ja Lovelacen Testi.
Huimia eroja havaittavissa jo nyt
Jo ensimmäisen kirjoituksen kokemukset virtuaalisukulaisista antoivat aiheen huomauttaa huimista eroista blogien välillä siitä huolimatta, että lukijakunta oli pitkälle samansuuntaista. Salamaakin nopeampi johtopäätös oli se, että tilaajalukijani ovat joko skitso- tai blogifreenikkoja ("blogiahmatteja"). Yhtäläisyyksiäkin tietysti voi luetella.
Ehkä kestävämpi arvio voisi lähteä liikkeelle ajattelemalla eroja ja sen filosofiaa. Blogieni lukijat eivät edusta "yhden asian" ajattelua, vaan toteuttavat erojen politiikkaa: kun ajatellaan blogien välisiä reaalisia eroja, se ei johda lukijan mielessä tarpeeseen nihiloida toinen ("jättää tilaamatta") tai tuhota toinen ("blogisota", jota hämmentävästi on blogikeskustelussa on pidetty jopa interbloggaamisen malliesimerkkinä).
Eron ajatteleminen - pitää muistaa ajatella kesälomallakin - pitää sisällään ajatuksen siitä, että voi olla toinen olematta antagonistinen (sovittamatonta ristiriitaa ajatteleva). Toiseutta ei pidä suoralta kädeltä ajatella antagonistiseksi. Blogien eroista huolimatta elävä virtuaalisukulaisuus on osoitus siitä, että lukijat eivät ole taipuvaisia antagonistisiin julistuksiin. Blogistanin virtuaaliyhteisön sisällä niin kuin minkä tahansa kuvitellun yhtenäisyyden puitteissa esiintyy tosin antagonismeja. [Esimerkiksi Tommipommi, sija 7 Pinserin Top-listalla, kasvatti herneitä nenässään kuin osterivinokkaita kaivoksessa nostalgisoidessaan Rovaniemeltä Suomen Manchesteria. Se on oikein, sillä Rovaniemi tarvitsee herneitä ja hengenviljelyn eu-tukea!] Antagonismeja siis esiintyy yhtenäisyyksissä. Toisena oleminen on avaus moninkertaisuuteen (joskus ennen olisi puhuttu moniarvoisuudesta).
Yksilöllistyminen on tietysti usein mennyt niin pitkälle, että jo Toinen on liikaa. Siksi erojen ajatteleminen on jopa järkevää, se estää syöksymästä tyhjyyden kuiluun, joka tarkoittaa jopa paradoksilta kuuluvalta tavalla sitä, että kaiken [hyväksyttävissä olevan] pitäisi mahtua samaan systeemiin.
Blogimääritelmän vaikeus voi juontaa juurensa tähän filosofiaan, mitä yritin välttää ajatellessani taannoin
bloggauksen historiaa. Liian laajaksi paisuneet systeemit kuten myös liian laajat käsitteet ("feodalismi") muuttuvat tyhjyyden kuiluiksi, merkityksettömiksi.
Mutta ongelma on myös toisin päin. Jos on vain yksi, eikä ketään muuta, ei toistakaan, niin silloinhan systeemi periaatteessa pitää. Mikään ei jää ulos, mikään ei vaivu tyhjyyden kuiluun, ei-olemiseen. Mutta sen yhden ulkopuolelle jää moni (mitä tosierakon ei tarvitse toki huomata. Mutta jos hän bloggaa...), ja mitä on sanottava yhden ja monen yhteisyydestä, tai vastakohtien yhtenäisyydestä. Siihen tarvitaan erojen filosofiaa.
Ajatella blogien eroa uusin silmin tarkoittaa ajattelua eron erosta eikä blogien eroa yhtenäisyyden (Blogistanin) sisällä. Blogien ero sallii Blogistanin yhtenäisyyden, vaikka blogit säilyisivätkin erilaisena. Blogien oelmassaolo on itseasiassa jatkuvaa erojen tuottamista, vaikkei niillä olisikaan merkitystä, ja sen myötä mitään. Mutta tie tähän ei-mitään on eri asia kuin kuiluun syöksyminen, sillä se tuottaa moninkertaisuutta (toisessa, ehkä tutummassa filosofisessa sanastossa "moniarvoisuutta"). Merkitykset ovat aina oikeastaan vain esimerkityksiä: ääri- tai lopullinen merkitys on lähtenyt pysyvästi kesälomalle. Mutta blogien muodostamassa maailmassa esimerkitykset riittävät. Enempää ei tarvinne vaatia.
Interbloggaamisen vähäisyydestä ja sen aiheuttamasta yhtenäisyyden tunteen vähenemisestä huolestuneille voi sanoa, että yhtenäisyydet tulevat ja menevät, mutta erot ovat ja säilyvät. Yhtenäisyyksien välillä, ympärillä, niiden jälkeen on eroja. Erot ovat monia ilman yhtenäisyyttä. Mutta yhtenä oleminen ei välttämättä vaadi yhtenäisyyttä. Yksittäiset blogit voivat hyvin organisoituneena (kiitos Pinseri!) muodostua moninkertaisuuden valtamereksi. Moninkertaisuus ei tarkoita kaaosta, joka Blogistanissa aiemmin hedelmällisyyttä tihkuen vallitsi.. Meidän välillämme, blogistanilaisten kirjoittavien ja lukevien yksilöiden ja mikroyhteisöjen kesken, voi vallita hedelmällinen kaaos.
Maalaisen ennustus
Maalainen ei olisi voinut olla enemmän oikeassa arvellessaan tehtäväni vaikeutuvan kuin horisontti joka etenee sitä mukaa kuin sitä kohti kuljetaan. Mutta se ei johdu siitä, että kommentoiminen olisi muuttumassa raskaaksi kuin pilvigobeliinit.
Teoreettinen johdatus on niin varma, että voin luottavaisesti jatkaa viitoittamallani tiellä, vaikka jatkuvat sateet ovatkin sen liukastuttaneet ja sorateillä on vaikea hurjastella kuoppienkin vuoksi. Vaikka kirjoituksen kohteet vaihtelevat, tyylilajinani on silti se entinen, jonka toivottavasti kohteeni antavat anteeksi, vaikkeivat sitä allekirjoittaisikaan. Siinä on meidän eromme salaisuus. Empatiaa, vaikkei hyväksyisikään.
Ongelma on termissä lupaus. Olinko luvannut jatkaa? Lupaus on jotakin, joka on yleensä lunastettava. Se tuo mieleen kaksi vaihtoehtoa ennen muita. Kyse on maallisesti ajatellen politiikasta tai taivaisiin kurkottaen uskonnosta. Mutta jos ryhtyisin blogipoliitikoksi tai blogievankelistaksi juuri nyt, minun olisi luovuttava alkuperäisestä päämäärästäni pohtia virtuaalisukulaisuutta - ja sen pohtiminen on vielä empiiriselläkin tasolla kesken. In medias res, kuten meillä on tapana sanoa puheen keskivaiheilla. Ja vuorossa on:
Menopaussi
Edellisen kirjoituksen jälkeen sukulaislistalla jopa noussut menopaussi tarjoaa esteettisen silmänilon verhoutuessaan Afroditeksi, jolta klassisen esikuvansa tavoin kädet on matkan varrella katkottu. Käsien kadottaminen ei vähennä kirjoitustahtia tai sen sensuaalisuutta, mikä ei ihmetytä sillä - auts! - rakkauden, kauneuden ja seksuaalisen hurmoksen jumalatar Aphroditen synty tapahtui sen seurauksena, että Kronos kastroi isänsä Uranuksen.
On selvää, että kuvan mukaisessa Menopaussin maailmassa lahjaksi saatu bloginahkatakki on tärkeä, mutta se ei merkitse minulle, ja jätän sen kommentoimisen - blogi tarjoaa itse siihen vastauksen, nahkan näytössä kyse oli samalla myös uuden bloginahkan ("skin") luomisesta.
Kotiraatimme vertaili olohuoneen hyllyltä löytyviä Afrodite-patsaita menopaussin lantionseutuun, ja totesi, että sen täytyy olla blogintekijän, vaikka marmorin kiilto on saatu lanteisiin järkyttävän pettävällä tarkkuudella. Sen voi saada aikaan ainoastaan kanarianlintumaitokylvyn jälkeinen öljy- ja jalkapohjanhieronta! menopaussilla ei ole aihetta huoleen spektaakkelinsa aiheuttamista reaktioista, sillä tyydyimme tarkastelemaan hänen lanteenseutuaan ehkä vain noin viidentoista minuutin verran enkä tieteellisessä viileydessäni tarvinnut kaulalappua.
Mutta kuvakäsittelyä on mukavaa katsella, varsinkin kun vielä sitä niin usein tulee tehdyksi. Menopaussin blogi on estettikaltaan ilman muuta yksi Blogistanin upeimpia: se on jo siksi luonteva pyhiinvaelluskohde ja kauneuden alttari.
Myös teksteissään Menopaussi - sijoitus toplistalla 13 - on omistautunut naiseudelle ja naiseuden sanastolle. Teksti vilisee karskeja mieslukijoita värisyttäviä termejä, jotka muistuttavat feminiinisiin tunnemaailmoihin sijoittuvista teoista kuten "ihastuisi", "rakastuisi", "kärsisi" tai "kaipaisi". Yhtä sujuvasti kuin "onnellisuuden" pohdinta ruudulle saapuvat "tuska" ja "ahdistus", joita voi "lohduttaa" ja "itkeä" pois herkän ja sensitiivisen runouden avulla.
Ja kaiken tämän jälkeen hän ei unohda toistaa kerta toisensa jälkeen olevansa - kyynikko. Kaikista mahdollisista epeleistä tämä Afroditen nimiin vannova ja jalustalle seisomaan korotettu Blogistanin jumalhahmo sanoo olevansa kyynikko? Olisiko tämä kirjailijuuteen liittyvä sumuverho tekijän häivyttämiseksi. Tai mainoskikka, sillä nykyihmisen kummallisiin piirteisiin kuuluu yhdistää äly ja kyynisyys...
Tunneteknologiasanastolla puhuvat tai kirjoittavat miehet ovat joko pukeutuneita mustiin tai etsivät samanhenkistä seksiseuraa sukupuolesta riippumatta. Naisen katkotuista käsistä lähtien semmoinen kuullostaa ihan luonnollisilta. [Tämä on poikkeuksellisesti aivan pakko selittää: Olen aina opettanut, että kun kuulet sanan "luonnollinen", päässä pitää kilahtaa iso kirkonkello. Miksikö? Koska se, jota luonnolliseksi sanotaan, ei koskaan sitä ole.]
Kyse ei ole vain tunteista vaan myös olemisesta. Kun menopaussi stressaantuu työssä ja kaipaa lomalle vaikkapa korkokengissä maatalousnäyttelyyn, hän ei anna kenenkään ajatuksen lipsua pois naiseudesta vaan huoahtaa: "Voi tätä naisen mieltä." Silti hän selvisi HS:n naistestistä vain niukin naukin ja päätyi sarkastisella taidokkuudella pohtimaan testin validiteettia (niin kuin tietysti pitääkin tehdä).
En lakannut hämmästelemästä sitä, että kun hän itse heinäkuun seitsemäntenä rakastui toisen puheäänen vaikutuksesta - just jetsulleen niin kuin kuin romaanihenkilö John Irvingin romaanissa Neljäs käsi -, ensimmäinen ajatus hänellä oli millainen hän olisi Miss Suomena, joka saisi sanoa jotakin liberaalia ruumiillisesta.
Eikä miehellä paljon muuta olekaan tehtävänä: ehkä joskus jalkapohjien hieronta, satunnainen maksalaatikon syöminen ja yleisesti hyvännäköisenä oleminen; niihin rinnastuvia huippuhetkiä on mm. Antti Tuiskun näkeminen ("melkein"). Mutta muuten menopaussin miehet ovat kuin Jaska Jokunen -sarjakuvan aikuiset: vain tietoisuus niiden olemassaolosta on olemassa.
Ja silti: "Nainen on joskus hankalasti ymmärrettävissä: se tekee kaikkensa ollakseen viehättävä, naisellinen, herttainen, empaattinen ja joustava, sanalla sanoen: nainen. Mutta nainen kokee onnistuneensa tässä tehtävässään vasta, kun mies sanoo hänelle, että "sä olet hyvä jätkä"."
Kuten edellä esitetystä on varmasti rivien välistä käynyt ilmi, Menopaussin lukeminen ei ole minulle helppoa. Tunnistan maailman, mutta en koe sitä omakseni ja miksi pitäisikään? Muistanhan eron filosofian opetukset. menopaussi on kokemastani erosta huolimatta mieluisa löytöretki minulle tuntemattomaan maailmaan, vaikka minulle reaalimaailmassa tuntematonta Meaa en sieltä arvaa löytäneeni.
menopaussin mieleen tuoma elokuva ei ole helppo valinta. Sen täytyy olla klassikko, joka tulee aina uudestaan: valintani on Pikku naisia.
Kukaan ei hiero minun jalkapohjiani ja parvekkeelta tulee vain kylmyyttä. Minun on mentävä ja syötävä maksalaatikkoa.
Samalla piuhalla tulossa lähitulevaisuudessa:
Minya
KatjaW:n elämä
Jemory
Tiedemiehen blogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti