Mies on voiman ruumiillistuma

Vuosi alkaa olla päätöksessä. Lupauksia kertyi päivän mittaan vain vähän. Ja nyt alkaa olla jo liian myöhäistä luvata enempiä.

Nautiskelemme venäläistä Novy Svet -shampanjaa. Netin ääreen houkutteli pullon kyljestä löytynyt latinankielinen fraasi: "Vir. Est. Vis." Tuosta pitkähköstä artikkelista linkin takaa ilmeni, että molemmat käännöksemme olivat oikein: "Oli. On. Tulee olemaan." lienee standarditulkinta ja "Mies on voiman ruumiillistuma." se toissijainen ja oikein erikoisesti keksittävä.

Mietimme samalla onko virkamies jotenkin velkaa tuolle latinankielen vir-sanalle (siis merkityksessä mies). Se liittyi tietysti osin myös siihen, että maanantaina astun sitten omaan eläkevirkaani. Vaikka kyllä ne työsopimukset nykyään kirjoitetaan kaikille virkamiehillekin "toistaiseksi". Ajat entiset ei koskaan enää palaa...

Novy Svet -shampanja (brut) on erinomaista. Kyllä sillä kelpaa vuosi 2006 aloittaa. Mutta hyvää on puolukkapiirakkakin, äidin Sotkamosta poimimia puolukoita ja omassa uunissa paistettu. Ja jos nälkä tulee salaattienkin jälkeen, on tarjolla isän läksiäislahjaksi antama poronpaisti. Ehtaa a-luokkaa lihansyöjille. Ei ole kyllä omalla autolla metsästetty. Enkä kyllä niin suosittele myöskään jäniksiä keräilemään metsäpoluilta sillä metodilla. Katkenneet kylkiluut ovat paistissa harmina. Siksi uuden vuoden pöydässä ei ole pupuja lainkaan, vaan ainoastaan ankkaterriiniä... Se on hyvää, syntistä ja sopiva lopettamaan muuten niin arkisen siistin vuoden.

Vuosi vaihtuu pienessä piirissä, hauskoja asioita jutellen. Yskä on kyllä päivän mittaan pahentunut. Parit särkylääkkeet - niihin turvaudun jo kolmannen kerran tänä vuonna, joten se on bloggaamisen arvoinen asia; sillä parhaimmillaan on mennyt 20 vuotta ilman ainuttakaan. Oi niitä aikoja, Ne tasoittivat turvattoman olon.

Mutta kaikille bloggareille oikein loisteliasta Uutta Vuotta.

Vir. Est. Vis. [Klik]

EDIT: Sellisti näyttää perustaneen uuden blogin. Tyypillistä kyllä se on kirjoitettu jossakin Vanuatulla, sillä jo puolen päivän aikaan aattona päiväys oli tammikuun ensimmäinen ensi vuonna. Mutta toisaalta ei minuakaan huvittaisi ketään naurattaa täällä räntäsateessa. Hyvää uutta vuotta vain muusikollemme.

Lupauksia II: Testataan ensin...

Vajaa kuusi tuntia aikaa keksiä ensi vuotiset uuden vuoden lupaukset. Mutta mitä lupauksia. Joka toinen bloggari on jo tehnyt testin: tässäpä tulokset minun henkisen iän testistäni

Mittaa henkinen ikäsi!
Henkinen ikäsi on 25 vuotta
Oikea ikäsi on 46 vuotta

Samanikäisiä testiin vastanneita 3155 kpl

46 -vuotiaista testiin vastanneista: Sinua henkiseltä iältään nuorempia
4%

Henkisesti samanikäisiä: 2%

Henkisesti vanhempia: 94%

Eli pahalta näyttää. Ei taaskaan keskiverto. Mutta luulenpa, ettei tätä puolta tarvitse rukata: ei siis turhia lupauksia henkisen iän alentamiseksi tai korottamiseksi.

On siis etsittävä lupaus-teemat muualta.

Lupauksia: terveys

Presidenttiehdokkaat eivät näy lupaavan mitään, paitsi se pitkä mies toitotti pari päivää sitten STT:lle jo tappionsa sanomalla, että Heinäluomasta ei tule pääministeriä. Vanhanen aikoo siis jatkaa virassaan vaalien jälkeenkin. Pekkariseksi emme ryhdy, Jäättenmäeksi emme halua, olkaamme siis Vanhasia.

Omien lupausten keksimiseen aikaa näyttäisi olevan vajaa yksitoista tuntia. Terveyteen liittyvät asiat ovat selviöitä - maailman rauhaa ja itselle terveyttä ovat kai yleisimmät toiveet tulevaisuudesta. Ilmoittakaamme siis julkisesti että ensi vuonna ruhon paino kevenee - ajatus tulee siis suhteessa ruumiiseen painavammaksi. Tämä ei tietenkään tapahdu ilman, että elintavat kehittyvät kehittymistään. Ne muutamme pakkotoimin, nälkävyöllä ja lujan tahdon harjoitteilla terveellisemmäksi, vaikka esimerkiksi raivoraittiiksi en ajatellut ryhtyä. Se olisi sentään vähän liioittelua.

Ja liekö terveellistäkään? Tuntemissani raivoraittiissa ihmisissä on huomattavasti enemmän vikoja - tekovikoja ja itse tekemällä tehtyjä - kuin muissa ihmisissä. Keskimäärin. [Maailmassa on poikkeusyksilöitä. Kysykää vaikka Nietzscheltä. Hyvää uutta vuotta vain raittiille tutuilleni...]

Tuore amerikkalaistutkimus väittää, että alkoholin kohtuukäyttö saattaa auttaa lihavuuden torjunnassa. Se että samaan aikaan uusiseelantilaiset tutkijat esittävät epäilyksiä alkoholin hyötyvaikutuksista sydänsairauksien ennaltaehkäisyssä ei meitä vahvasydämisiä sukuja hetkauta.

Mutta miksi puhua sellaisin kukkaskäsittein kuin kohtuukäyttö. Kohtuukäyttö on näissä maailmasta vieraantuneiden lääkärien paperinmakuisissa määritelmissä määritelty niin vähäiseksi, ettei sitä oikein voi edes käytöksi sanoa.

Eihän se ole edes yhtä paukkua päivää kohden. Ne ajattelevat viinaa selvästi aivan oikeasti lääkkeenä eivätkä sellaisena juomana, jota kaikki maailman baarit myyvät janoisille ja eskapistisille kuluttaja-asiakkailleen. Ryhtymällä kohtuukäyttäjiksi suomalaiset tappaisivat kaikki baarinpitäjät ja heidän lakeijansa muutamassa kuukaudessa nälkään eli janoon. [Arvaan jo, että joku dorka loogikko nostaa päätään strutsinkuopasta ja sanoo, että ei ne kaikki ryhdy raittiiksi kuitenkaan vaikka mikä olisi.]

Mutta ne alkoholin kohtuukäyttäjät, jotka nauttivat korkeintaan viisi annosta alkoholia viikossa, olivat vähemmän todennäköisesti ylipainoisia kuin absolutistit tai runsaasti alkoholia käyttävät, kertoo BMC Public Health Journal. Runsaasti alkoholia käyttävät eli ne, jotka jotka joivat neljä annosta tai enemmän alkoholia päivässä, olivat 46% todennäköisemmin ylipainoisia. Sehän ei ole ihme, sillä alkoholissa energiaa riittää. Tutkijoina olivat amerikkalaiset Ahmed Arif (Texas Tech University Health Science Centeristä) ja James Rohrer (Mayo-klinikka). He analysoivat 8 236 tupakoimattoman ihmiset juomatavat ja painoindeksin.

No, viinasta kaikki tietysti tietävät, ettei siitä ole terveysjuomaksi, tekipä niin taikka näin. Mutta en silti valitse kuten enoni, joka kerää viinapulloja, mutta ei juo niitä. Tyhjät pullot eivät kelpaa, kuten kerran yritin ehdottaa.

Unohtakaamme siis alkoholi ja sen aiheuttamat kärsimykset. Oletteko syöneet viime aikaisen kuituannoksenne. Kinkku ei ole kuitua, kuten taputelllessamme saatamme helposti huomata. Mutta maailmankirjat menivät männä viikolla sekaisin, sillä tutkimus on tehty siitäkin, että runsaskaan ravintokuidun saanti ei anna suojaa paksusuolen syöpää vastaan. Se oli iso tutkimus, aineistoa 13 aiemman tutkimuksen dokumentaatio, yhteensä 725 000 henkilön ravinto- ja terveystiedot.

Tulos oli Reuterin välittämän uutisen mukaan selvä selvä: runsaasti kuitua saavilla henkilöillä paksusuolen syövän riski ei ollut sen pienempi kuin vähän kuitua saavillakaan. Runsaasti kuitua nauttivat henkilöt saivat sitä vähintään 30 grammaa päivittäin, kun taas vähän kuitua saavilla määrä jäi 10-15 grammaan. Tutkimuksen julkaisi Journal of the American Medical Association. Euroopassa on saatu päin vastaisia tuloksia, yli 500 000 henkilön otos noin kymmenestä Euroopan maasta pohjana.

No kuitua syömme vielä ennen sauvakävelyyn siirtymistä sydäntautien ja aikuistyypin diabeteksen riskin vähentämiseksi. 25-35 grammaa kuitua päivässä tasapainottaa myös verensokerin heilahteluja, pitää pitkään kylläisenä, auttaa painonhallinnassa, saa vatsan toimimaan ja ehkäisee ummetusta. Parhaita kuidun lähteitä ovat kasvikset, hedelmät ja marjat sekä täysjyväviljavalmisteet.

Vielä viinasta vähäsen. Kai siitä aina voi puhua. Ne varoittelevat maksan poksahtamisella viinaa juovia, vaikka luulen, että juuri kukaan meistä ei tiedä ketään, jolla se olisi poksahtanut. Eikä kukaan meistä ole jäänyt paitsi liikaa juovista ystävistä (tai ex-ystävistä). Se pelottelukampanja on siis jokseenkin turha: vähän kuin Heinäluoman pääministeriydellä peloteltava. On täysin mahdollista että Heinäluomasta tulee pääministeri, eikä siinä ole mitään pelättävää, mutta sehän tarkoittaisi tässä ja nyt, että Vanhasesta tulisi presidentti. Sen voi torjua äänestämällä Halonen kerralla presidentiksi. Eka kierroksella.

Niin maksasta. Semmoinen amerikkalaistutkimus sattui jouluviikolla silmään, että yli kaksi kahvi- tai teekupillista päivässä voi puolittaa kroonisen maksasairauden riskin. Ei siinä mitään uutta, sillä aiemminkin kahvi on yhdistetty pienempään maksasyövän ja -kirroosin riskiin. Nyt mukana oli 9849 henkilöä. Selittäisikö suomalaisten kiivas kahvinjuontitaipumus sitä, että juomakulttuuristamme huolimatta maksat pysyvät varsin timminä, eivätkä rasvoitu. Vai onko se kiinni siitä, että jengi kittaa teräviä, niitäkin vain iltapäivisin ja viikonloppuisin? Ei siis litkutella maksaa punaviinissä aamuin ja illoin...

Miten kahvi maksaa suojaa, ei tiedetä. Eikä sitäkään tiedetä mikä tai mitkä kahvin sisältämistä ainesosista ovat suojavaikutuksen takana: ehkä kyse on kofeiinista, kafestolista ja antioksidanteilla. Antioksidantit kahvista katoavat muuten alle kymmenessä minuutissa keittämisen jälkeen, joten tuore kahvi on juotava heti. Tutkimus julkaistiin Gastroenterology-taannoin lehdessä.

Eihän tässä tullut tehtyä mitään lupauksiakaan. Kuin että kohtuuta käytetään ja kahvin juontia jatketaan kuitukeksin kanssa. Mutta oli tuolla se vinkki, että yksi tutkimus oli tehty tupakoimattomille. Voisiko siitä nipistää? Olisiko se yksi ensi vuoden lupauksia?

Hou, hou, hou

EDIT 23.12.: Englannin kieltä sietävät löytävät linkkejä joulun historiaan Historian siipien havinoista.

Parikymmentä minuuttia ja edessä on kiireinen jouluaaton aatto. Julistan omalta puoleltani joulurauhan, suljen netin ja laitan klassista musiikkia päälle.

Joululauluihin sain aikoinaan lievähkön allergian isäni vuoksi: hän siirtyi jo joulukuun alussa yksipuolisella päätöksellä vähintäänkin yksipuoliseen joulumusiikkiin - onneksi klassiset jouluzipaleet kuuluivat sentään mukaan. Ne antoivat lohdutusta tingeltangelin välissä. Isäni ajatteli asiasta juuri toisin päin. Joulumusiikilla hän luopui mahdollisuudestakin kuunnella tangeltingelia. Ymmärsin asian, mutta ymmärsin myös ristiriidan.

Siitä lähtien olen huomannut, että liian paljon ns. traditionaalisia joululauluja toimii eräänlaisena terroristisena efektinä. Tosin Vesa-Matti Loiri saa vastaavan paniikkireaktion aikaan jo yhdellä joulunmakuisella kappaleellaan. Niin paljon kuin hänen laulustaan tässä maassa pidetään. Itse ajattelen häntä enemmän näyttelijänä, joissakin elokuvissa jopa erittäin hyvänä näyttelijänä.

Kaikille bloggareille oikein Hyvää Joulua ja riemuisaa Uutta Vuotta. Kaikille muillekin mukavia joulunpyhiä ja rauhaisaa vuodenvaihdetta. Ensi vuonna kaikki on paremmin.

Sedis Blog vaikenee.

James Dean Jättiläisessä

Elokuva-arkisto näyttää Helsingissä 29.12. klo 19.00 George Stevensin James Dean -klassikon Jättiläinen (Giant). Antakaa itsellenne lahja ja käykää katsomassa. Alla rustaamani esite elokuvasta, sillä hämmästyttävää kyllä sitä ei ole ilmeisesti aikaisemmin esitetty elokuva-arkistossa. Ehkä yli kolmen tunnin esitysaika on siihen syynä.

Giant
Jättiläinen / Jätten

Yhdysvallat 1956. Tuotannonjohto: Tom Andre. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Inc. A George Stevens Production. © Giant Productions. Tuotannonjohto: Production George Stevens. Tuottaja: Henry Ginsberg. Ohjaus: George Stevens. Apulaisohjaaja: Joe Rickards. 2d unit Director: Fred Guiol. 2d unit Assistant Director: Russ Llewellyn. 1st Assistant Director: Dick Moder. 2d Assistant Director: Buddy Messinger. 2d Assistant Director: Rusty Meek. 2d Assistant Director: Reed Killgore. Käsikirjoitus: Fred Guiol Edna Ferberin romaanista "Giant" (New York, 1952). Kuvaus: William C. Mellor. Lavastus: Boris Leven (production design), Raplh Hursti (Set decorations). Erikoistehosteet: Ralph Webb. Puvut: Marjorie Best, Moss Mabry (Taylor), Ted Kring, John Noble, Sophia Stutz, Ann Landers. Ehostus: Gordon Bau, Frank Prehoda, George Lane, Patricia Westmore, Edith Palmer. Musiikki: Domitri Tiomkin. Leikkaus: William Horn-beck. Apulaisleikkaaja: Phil Anderson. Ääni: Earl Crain. Pääosissa: Elizabeth Taylor (Leslie Lynnton Benedict), Rock Hudson (Jordan "Bick" Benedict, II), James Dean (Jett Rink), Carroll Baker (Luz Benedict, II), Jane Withers (Vashti Snythe), Chill Wills (Uncle Bawley), Mercedes McCambridge (Luz Benedict), Dennis Hopper (Jordan Benedict, III), Sal Mineo (Angel Obregon, III), Rodney Taylor (Sir David Karfrey), Judith Evelyn (Mrs. Horace Lynnton), Earl Holliman (Bob Dace), Robert Nichols (Pinky Snythe), Paul Fix (Dr. Horace Lynnton), Alexander Scourby (Old Polo), Fran Bennett (Judy Benedict), Charles Watts (Whiteside), Elsa Cardenas (Juana), Carolyn Craig (Lacey Lynnton), Monte Hale (Bale Clinch), Sheb Wooley (Gabe Target), Mary Ann Edwards (Adarene Clinch), Victor Millan (Angel Obregon, I), Mickey Simpson (Sarge), Pilar Del Rey (Mrs. Obregon), Maurice Jara (Dr. Guerra), Noreen Nash (Lona Lane), Ray Whitley (Watts), Napoleon Whiting (Swazey), Felipe Turich (Go-mez), Francisco Villalobos (meksikolainen pappi), Tina Menard (Lupe), Anna Maria Majalca (Petra), Guy Teague (Har-per), Natividad Vacio (Desubio), Max Terhune (Dr. Walker), Ray Bennett (Dr. Borneholm), Barbara Barrie (Mary Lou Decker), George Dunne (Verne Decker), Slim Talbot (Clay Hodgins), Tex Driscoll (Clay Hodgins, Sr.), Juney Ellis (Essie Lou Hodgins), Charles Meredith (ministeri), Rush Williams (Waiter), Bill Hale (baarimikko), Tom Monroe (Guard), Marc Hamilton (vartija), John Wiley (apulaisjohtaja), Paul Kruger (kenraali), Ella Ethridge (kenraalin vaimo), Eddie Baker (kuvernööri), Ethel Greenwood (kuvernöörin vaimo), Julian Rivero (vanha mies), Maxine Gates (Mrs. Sarge), John Caler (kuljettaja), Dan White ja Jack Lomas (trukinajajat), Mitzi Sutherland, Pat Cortland, Vera Lee Friedman (Vasthin tyttäret), Richard Bishop, David Bishop, Steven Kay, Mary Ann Cashen (Jordan eri ikäisenä):, Georgann Cashen ja Dana Dillaway (Judy nelivuotiaana), Christine Werner, Judy Lent, Jill Lent (Luz eri ikäisenä), John Garcia, David Jiminez (Angel eri ikäisenä), Colleen Crane, Marlene Crane, Wanda Lee Thompson (Judy, II, eri ikäisenä), Perfideo Aguilar (Jordy, IV, pikkulapsi), Margaret Trujillo (Jordy, IV, pikkulapsi), Ramon Ramirez (Jordy, IV, 2-vuotias), Ina Poindexter. Helsingin ensiesitys: 29.3. 1957 Rea. Televisiolähetyksiä: 22.7.1983, 2.12.1985 MTV1; 1.2.1991 YLE TV1; 1.1.1996, 8.2.1998 YLE TV2; 25.8.2001 MTV3 – VET 46467 – K15 – 5450 m / 198 min. Maahantuoja: Warner Bros., Nordfilm Oy (teatterilevitys), Musiikki Fazer (videolevitys), Sandrew Metronome Dostribution Finland Oy (DVD 2003). Värijärjestelmä: Warner Color; Widescreen/kuvasuhde: 1.66:1

Jättiläinen perustuu vuonna 1952 ilmestyneeseen "Giant"-sukuromaaniin. Sen kirjoittaja Edna Ferber tunnetaan parhaiten ehkä suomennetustakin romaanistaan "Teatterilaiva". Jättiläisen ohjaaja George Stevens oli Hollywoodin vanhoja mestaritekijöitä. Monilla 1950-luvun western-elokuvillaan hän oli tuonut esiin amerikkalaista identiteettiä sen jälkeen kun hän edellisillä vuosikymmenillä oli osoittanut taitonsa monissa eri genreissää seikkailuelokuvista musikaaleihin ja komedioihin.

Nyt Stevens matkasi kameroineen Yhdysvaltain suurimpaan osavaltioon, Texasiin. Tämä jättiläisvaltio on ilmiselvästi paradoksi: eräällä tavalla se on kaiken amerikkalaisuuden (ja sen imagon) ytimessä, vaikka sitä pidetäänkin erilaisena, eristäytyneenä, suuruuteensa kietoutuneena, ja paikkana, josta katsoen muuta maailmaa ei ole olemassa tai ainakaan texasilaisten mielestä ei tarvitsisi olla. Vain Teksasissa voidaan kysyä luontevasti, miksi ihmeessä joku haluaa nähdä muita paikkoja ja matkustaa valtion ulkopuolelle. Teksasilaisen mielestä se on turhinta puuhaa maailmassa.

Jättiläisen keskeisiä päähenkilöitä on upporikas karjaparoni Rick Benedict (Rock Hudson), jolta ei puutu valtaa ja sen takaavaa maata. Hänen maailmansa on periaatteessa muuttumaton, mutta talouden ja tekniikan maailmassa yllätykset eivät ole harvinaisia. Perinteinen maan varaan rakennettu omistus horjuu, kun Teksasista löydetään uusi rikkauden lähde, öljy. Öljy toi pian sellaista varallisuutta, joka uhmasi kaikkia perinteisiä järjestelyjä, ja niin vanhat valtiaat joutuivat hankauksiin uusien öljymiljonäärien kanssa. Se tarkoitti uudenlaisia poliittisia juonitteluja, vanhojen rinnalle kasvoi uusia aatteita ja tehokkuutta korostavia toimintatapoja, mutta entisten lisäksi uuteen maailmanjärjestykseen ilmaantui myös uusia ennakkoluuloja.

Rick Benedict saa ne silmilleen, kun hänen renkinsä Jett Rink (James Dean) löytää omalta maap-läntiltään öljyä. Isännän ja rengin suhde ja suhteen purkautuminen nousee keskiöön sotkemaan ennestään epämukavaa tilannetta, joka muodostaa elokuvan avauksen: Benedictin särmikäs vaimo Leslie (Elizabet Taylor) on etelävaltiolainen kaunotar, jonka hienostunut maailma sortuu hänen jou-duttuaan suureen mutta hänelle kaukaiseen ja käsittämättömään elämänmuotoon. Asiaa ei helpota se, että avioliitosta syntyneet lapset eivät isän perinteisiä toiveita täytä.

Ohjaajalla oli kokemusta Tracy-Hepburn –komedioittensa kautta sukupuolikysymysten käsittelystä, eikä esitys Jättiläisessä jää niistä jälkeen yhtään. Esillä ovat hienolla tavalla sekä sukupuoli (mieheys ja naiseus) että gender, sosiaalinen sukupuoli. Suurelokuvan keskelle rakennettuna nämä ajattomat, intimiteettejä läpäisevät teemat nostavat elokuvan sanoman yleisinhimilliselle tasolle tavalla joka ei vanhene. Onnistumista korostavat näyttelytyössään loistavat Taylor ja Hudson.

Toisen kulmikkaan ja kompleksisen maailman Jättiläiseen synnyttää talouden, rahan ja vallan dimensioilla liikkuva jännite. Siinä Benedictin elämäntavan haastajan asemassa oleva Jett Rink kasvaa valtaisan matkan railakkaasta, mutta skitsoidisesta renkipojasta ökymiljardööriksi, joka tukehtuu omaan valtaansa, asenteihinsa ja tapoihinsa. Elokuvan kannalta ei ole ehkä onnekasta, että Deanin roolin repertuaari on äärimmäisen laaja, tiukasti arvioiden ehkä liiankin laaja, sillä Dean joutuu repimään itsestään irti niin paljon, ettei sen arviointi ylinäyttelemisen termein ole kaukana kriittisen katsojan mielestä. Psykologialtaan Deanin rooli on kuitenkin rakennettu loisteliaasti ja myös tutusti, sillä Rink on voittajana tyypillinen Pyrrhos, sellainen kuin elokuvan kansalainen Kane oli ja ehkä sellainenkin, joka on olennaista Hitlerin ja muiden tyrannien hahmolle.

Hitleriin Rinkin hahmon yhdistää kulissien lisäksi myös rasismi: Stevensin elokuva on vahva rasismin vastainen näyttö, amerikkalaisen elokuvan kultajyviä aikana, jolloin kansalaisuusliike ja etnisten kysymysten humaanit ratkaisut vasta nostavat päätään. Elokuva korottaa unohdetut köyhät ja sorretut ihmisyyden arvoon eikä jätä kritikoimatta poikkeuksellisen selväsanaisesti niitä arkipäiväisiä vastoinkäymisiä jopa hampurilaisbaareissa tai kampaamoissa, mitä etniset vähemmistöt saivat Amerikassa tuta liiankin pitkään.

Jättiläinen jäi James Deanin viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän kaahasi urheiluautollaan itsensä hengiltä vain viikkoa ennen elokuvan ensi-iltaa. "Live fast, die young" –asenne oli siivittänyt hänen aiempia roolitöitään ja sloganina se on pysynyt yhtä kuolemattomana kuin liian nuorena kuollut näyttelijä.

– Jari Sedergren 29.12. 2005

Valitus kunniaan

Brittimaailmassa, jossa nämä isn't it -tyyppiset kauhistelut osataan ihan syrämen kautta, näyttää tämän joulun myyntimenestykseksi tulevan teos, jossa valitetaan 212 sivua. Valitetaan siis siitä, kuinka käytöstavat ovat menneet ja kaikki on toisin kuin ennen ja kerrotaan meheviä juttuja siitä, kuinka kaikki on väärin ja pahasti.

Tämä olisi selvästi tämmöinen kirjaidea, jonka ainekset saisi nopeasti kasaan Blogistanista. Miettikää nyt. Parhat palat taksiblogeista (palvelut, yöelämä), Turistilta (ravintola ja palvelut), Mitvitiltä (pahan akselirasva -jutut), Veeralta (Pala maailmaani-blogin kirjasto- ja virkanaisjutut) ja onhan näitä kiinnostavia nillittäjiä muitakin, mutta nyt aamukiireessä ei ehdi luetella.

Semmoinen paperikirja pitäisi tehdä. Ja rahat pantaisiin kevätbakkanaaleihin?

Väkivaltaa: Nuoret ja media II

Jatkan referaattiani. Lähde on Anne Alvesalon ja Pekka Santilan tutkimus "Pahat pojat -elokuva ja rikollisuus. 'Saanut ehkä vähän ideaa, mut omaa päätä sitä kummiski käyttää'". Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 17/2004.

Edwin H. Sutherlandin 1930-luvulla kehittelemää differentiaalisen assosiaation teoria selittää rikollisuutta rikolliskoketusten määrän vaihtelun kautta. Rikollisuus on siis opittua käytöstä, eikä se ole lähtöisin yksilön biologisesta poikkeavuudesta tai hänen psykologisesta patologisuudestaan. Ronald Akers (1985) ja Sykes & Matza (1957) selittävät rikollisuutta oppimisella, ei mallioppimisella, vaan paljon monimutkaisemmalla prosessilla. Siinä oleellista on ideologinen oikeuttaminen, tekojen rationalisointi tai neutralisaatio, joka opitaan sosiaalisaation kautta: tällaisia ovat henkilökohtaisen vastuun kieltäminen, rikoksen aiheuttaman vahingon kieltäminen, uhrin kieltäminen - esimerkiksi hän ansaitsee tulla ryöstetyksi jne..., tuomitsijoiden tuomitseminen ja vetoaminen korkeampiin velvollisuuksiin kuten ystävyyteen ja rakkauteen. Yleisiä teorian osia ovat myös differentiaalinen vahvistamisen (rangaistuksen ja palkinnon vaikutus) sekä imitiaatio eli jäljittely, joka ei eroa lainmukaisen käyttämytymisen oppimisesta, toistamisesta tai muuntelusta. Uusin teoria on Surettelta (1998): siihen kuuluvat jo mainitut kopiorikoksen käsite ja mainittu sytyke-teoria.

Differentiaalisen identifikaation teoria on Daniel Glaserilta (1956). Sen mukaan rikollinen käyttäytyminen on todennäköisempää niillä, jotka samastuvat voimakkaasti rikolliseen käyttäytymiseen hyväksyttävästi suhtautuviin henkilöihin (esim. rikoksia tekemän jäengin kautta suoraan, mutta myös epäsuorasti median kautta tapahtuvan samastumisen kautta).

Elokuvantekijä, erityisesti käsikirjoittaja yrittää luoda tilanteen, jossa katsoja samastuu roolihahmoon. Samankaltaisuus henkilön kanssa ei ole ainoa syy samastua, vaan siihen riittää, jos katsoja tunnistaa tilanteet ja tunteet, joita hahmo joutuu käymään läpi: käsikirjoittaja luo sympatiaa roolihahmoja kohtaan, saattaa roolihahmonsa vaaratilanteisiin, tekee roolihahmosta pidettävän (hyvän, mukavan, hauskan ja roolitehtävässään pätevän), esittelee roolihahmon niin pian kuin mahdollista, näyttää roolihahmon kosketuksessa omaan voimaansa (valta muihin, got to do what you got to do, itsenäinen tunteiden ilmaisu muihin nähden), laittaa roolihahmon tuttuihin tilanteisiin, antaa roolihahmolle tuttuja heikkouksia, tekee myyttien ja legendojen tapaan roolihahmosta supersankarin, antaa hahmon toimia yleisön silminä (antamalla vain yleisön tietää päähenkilön ajatukset, erillinen sankari ja päähenkilö, johon on helpompi samastua ja sitä kautta siirtää samastuminen sankariin.) (Pesonen 2002)

Näistä tärkeä on sympatian herättäminen esim. laittamalla roolihahmo ansaitsemattoman onnettomuuden uhriksi. Samalla se toimii kertomuksen (ja roolihahmon) taustana tai se avaa kertomuksen. Mitä läheisempien aiheuttamia nämä ongelmat ovat, sitä tehokkaampaa. Perheenjäsenen tekemä tai ystävän petos on voimallinen tapa herättää sympatiaa verrattuna tuntemattoman tahon aiheuttamaan epäoikeudenmukaisuuteen.

Samastuttavuutta lisäävät myös roolihahmon piirteissä seuraavat:
- Karismaattisuus, joka on kauneuttakin tärkeämpää
- Saman ikäisyys katsojan kanssa
- Roolihenkilön luonteen on oltava hyvä, sopiva, johdonmukainen ja vastattava henkilöä
- Hahmon on kyettävä tekemään valintoja, ei saa olla passiivinen, mutta jos on, niin tapahtumien paineen pitä olla kova - se pakottaa hahmon valintoihin
- hahmot eivät saa joutua onnettomuuteen luonteensa huonouden vaan kohtalokkaan erehdyksen takia
- hahmoilla on hyvä olla erityisiä heikkouksia. Samastuttavat heikkoudet voivat olla fyysisiä tai henkisiä, taipumuuksia, riippuvuuksia tai pelkoja.

Näiden avulla katsoja saatetaan "amoraaliseen tilaan": katsoja voi samastua filtiivisen henkilön kokemus- ja arvomaailmaan, jonka yhteydessä katsoja käyttää omaa arviointikykyään ja todellisuuskokemuksiaan. Ts. tilanteessa on sekä samastavia että etäännyttäviä kokemuksia, missä yhteydessä katsojan arvomaailmaan saattavat vaikuttaa oma elämäntilanne ja jopa hetkellinen mielentila. Elokuva on manipulatiivinen voima, mitä käsikirjoittajille koulutuksessa painotetaan. Tätä samastumista voidaan korostaa etukäteismainonnalla ja -julkisuudella.

Psykologian tutkimuksista tiedämme (Berkowitz), että samastuminen on sitä todennäköisempää, mitä enemmän malli ja samastuja muistuttavat toisiaan. Näin kotimainen, tuttu (ja sanoisin totunnainen) esitys vaikuttaa paremmin kuin ulkomainen (vieras, mutta myös satu, myytti, legenda, leikki).

Samastuminen rikolliseen elokuvan katselutilanteessa ei tietenkään johda suoraan siihen, että katsojat lähtevät yleisesti tekemään rikoksia. Mutta kopiorikoksen mahdollisuus on joidenkin kohdalla olemassa. Suretten (1998) mainitsemat tutkimukset ovat osoittaneet, että katsojan samastuminen väkivallan tekijään (eli katsoja kokee väkivallan tekijän itsensä kaltaiseksi tai tarinan hahmon ja katsojan elämästä löytyy samoja yksityiskohtia) saattaa johtaa väkivaltarikoksiin.

Katsojayksilön kokemus voi lisätä väkivallan matkimista, jos:
- väkivalta aiheuttaa sen, että katsoja jää ratkaisemattoman kiihtymistilan valtaan
- väkivallanteko miellyttää katsojaa
- väkivallan seuraukset eivät herätä katsojassa vastenmielisyyttä.

Mediakerronta voi aiheuttaa väkivaltaisuutta, jos tarinassa:
- väkivaltaa ei seuraa rangaistus tai siitä seuraa palkkio
- uhri kokee väkivallan oikeutettuna
- väkivalta kuvataan kritiikittömästä (vailla kriittistä jälkiselostusta)

Rikokset saattavat olla houkuttelevia tai vietteleviä (Katz 1988). Hän ei painota rikoksen materiaalista puolta, jolla saadaan esim. taloudellista hyötyä. Rikollisuus on hänen mukaansa ennen kaikkea tunnetason toimintaa. keskeistä on autenttinen tunnetason kokemus, joka viettelee poikkeaviin tekoihin. [Olisiko vertaus ekstreme-urheiluun väärä?]. Katz haluaa painottaa rikollisen teon välitöntä dynamiikkaa. Kopirikokseen sovellettuna rikollisuuden ja median välille syntyisi näin kaksisuuntainen vuorovaikutus. Rikosten houkuttelevuus ja viettelykyky saa tekemään niistä elokuvia ja tv-ohjelmia, toisaalta mediassa esitetty rikos esiintyy katsojalle houkuttelevana ja viettelevänä.

Yleisellä tasolla pitää ottaa huomioon myös anomia-teoria (Durkheim 1893, Merton 1938). Kun ihmisen toiveet ylittävät realistiset toteuttamismahdollisuudet, syntyy moraalisen tyhjyyden tunne, yhteiskunnan arvopäämäärien ja sallittujen keinojen välillä on silloin ristiriita, jota erilaiset alakulttuurit saattavat tasoittaa, esim. rikollisuus voi tarjota sosiaalisen nousun väylän. Elokuva voi luoda uusia alakulttuureja tai vahvistaa olemassa olevia.

On mainittava myös rationaalisen valinnan teoria (Cornish ja Clarke 1999). Sen mukaan rikokset ovat rationaalisen valintojen tulos, niitä edeltää eräänlainen hyöty-kustannus -analyysi. Media antaa tietoa esim. kiinnijäämisriskistä, rangaistuksista, ja esimerkiksi rikoksella saavutettavasta sosiaalisesta statuksesta.

(Jatkuu)

Väkivaltaa: Nuoret ja media I

Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 17/2004 on mielenkiintoinen opus. Seuraava kirjoitukseni perustuu tähän Anne Alvesalon ja Pekka Santilan tutkimukseen "Pahat pojat -elokuva ja rikollisuus. 'Saanut ehkä vähän ideaa, mut omaa päätä sitä kummiski käyttää'."

Edistävätkö elokuvat rikollisuutta? Kysymys ei ole aivan uusi ja myönteinen vastaus on siivittänyt monen elokuvan kieltämistä suomalaisessakin elokuvasensuurissa. Välillä tarkastamo on päätynyt ratkaisuihinsa itse, välillä poliisiasiantuntijoiden avulla. Robert Bressonin Pickpocket lienee tunnetuin tapaus.

Kyse on kopiorikoksesta, jonka määritelmään liittyy kolme kriteeriä (Surette 1998): 1) Sen esikuvana on toiminut aikaisempi, julkisuudessa / mediassa esitetty todellinen tai fiktiivinen rikos.
2) Rikoksen tekijä tuntee kyseisen rikoksen.
3) Rikoksen tekijä on sisällyttänyt tekoonsa keskeisiä aineosia alkuperäisestä, mediassa esitetyssä rikoksesta. Tämä voi tapahtua kolmella tavalla:
a) uhrin / kohteen valinta
b) rikoksen tekotapa
c) aiempi rikos on motivoinut tekijää jollain muulla tavalla (esim. samastuminen, julkisuudenhakuisuus)

Ainakaan minun ei tarvinnut miettiä pitkään ennen kuin keksin, että kopiorikos on itse asiassa yksi yleisimmistä nykyisistä rikostavoista (esim. laiton kopiointi netissä, monet rasistiset rikokset jne.). Tunnetuimpia kansainvälisiä esimerkkejä ovat Taksikuski-elokuvan - ja siinä näytelleen Jodie Fosterin - vaikutus Reaganin salamurhayritykseen. Tapauksen jälkeen presidenttiin kohdistuvat uhkaukset lisääntyivät (Berkowitz 1983). Kauriinmetsästäjien venäläistä rulettia esittänyt kohtaus tuotti ensi-iltavuotena 1978 noin 80 raportoitua matkimistekoa. Manaaja tuotti (ilmeisesti) Meksikossa yhden lapsenmurhan, koska sydämen lapselta veitsellä irroittaneen äidin mielestä "lapsi oli paholainen". Tylenol-murhat Yhdysvalloissa: lääkekapselien sisältö vaihdettiin myrkyksi, mistä mediointi tuotti useita "tuotepeukalointitapauksia". Natural Born Killers on ainakin kahdeksan murhan esikuva Yhdysvalloissa, vaikka oikeus ei tuominnutkaan tuottajaa ja ohjaajaa yllyttämisestä, niin kuin syytös kävi. Point Break -elokuvan on väitetty inspiroineen muutamaa teini-ikäistä, kun he käteisvarojen puutteessa tulivat ryöstäneeksi pankin.

Miten tällaista sitten tutkitaan? Keskeisiä kysymyksiä on neljä (Kidd-Hewitt ja Osborne 1995, Brown 2003): 1) Esittääkö media yksilöitä ja ryhmiä kaavamaisesti stereotyyppeinä? 2) Onko medialla vaikutusta ihmisten kokemaan rikollisuuden pelkoon tai ohjaako media n.s. moraalipaniikkien luomista? 3) Vaikuttaako "oikea" rikollisuus ja "fiktiivinen" rikollisuus ihmisiin samalla tavoin? 4) Aiheuttaako media rikollisuutta sitä kuvatessaan?

Kotimaisissa tutkimuksissa (Kivivuori, Kemppi ja Smolej 2002) on osoitettu, etä väkivaltauutisoinnin raju kasvu on yhtenä osatekijänä vaikuttanut väestön rikospelkojen lisääntymiseen 1980 ja 1990-luvuilla.

Median ja rikollisuuden suhdetta käsittelevissä tutkimuksissa on nähtävissä jako kahteen: toiset korostavat median osuutta rikollisuuden syinä, toiset väheksyvät näitä median kriminogeenisiä vaikutuksia. Ensimmäiset ovat yleensä psykologeja, jälkimmäiset sosiologeja.

Kun yksittäisen tekijän osoittaminen on vaikeaa, mitä psykologit sitten yleisellä tasolla pitävät rikollisuuden syinä? Rikollisuuden tekijöitä ovat ainakin: aivovaurio, mielisairaus, geneettiset ominaisuudet, sisäiset vietit ja vaistot, varhaislapsuuden kasvatusmenetelmät, persoonallisuushäiriöt, vertaisryhmien painostus, frustraatio, provokaatio, alkoholi ja muut huumeet, sosiaalinen oppiminen, väkivaltaelokuvat, tietokonepelit, kuumuus, saasteet, meteli ja liikakansoitus. (Ainsworth 2000, 82).

Howitt jakaa median kriminogeeniset vaikutukset kahteen ryhmään:
1) Suorat vaikutukset: esim. väkivaltaista elokuvaa katsonut syyllistyy väkivaltaan
2) Epäsuorat vaikutukset: median tapa käsitellä asiaa voi aiheuttaa rikollista käyttäytymistä. Esim. "luuserit" syyllistyvät rikoksiin saadakseen varoja sosiaalisen asemansa kohentamiseen tasolle, jonka esikuvat ovat elokuvista, jotka luovat odotuksia, paineita ja normeja rikkaita ja menestyneitä ihmisiä kuvatessaan.

Median fysikologisia vaikutuksiakin on toki paljon, mutta jätämme ne tässä vähälle. Mainittakoon pari termiä: Kiihtymystilan siirtymistä esim. toimintaelokuvan aiheuttaman katsojan kiihtymyksen siirtyminen katuväkivaltaan esittelee excitation transfer -malli (Zillman 1979, 1983). Habituaatiolla (habituation / desenzitisation) tarkoitetaan tottumista, joka syntyy väkivallan pitkäaikaisen katselun vaikutuksesta. Emotionaaliset reaktiot vähenevät: esimerkiksi väkivallan vammoilla ei ole enää emotionaalista vaikutusta. Kyse ei ole kopiorikoksen yleisestä selitysmallista, mutta joillakin yksilöillä tämäkin voi olla osatekijänä rikosten välittömien seuraamusten arvioinnissa. Mallioppiminen tai jäljittely on keskeinen, välttämätön osa kopiorikosta, mutta ei riittävä selitys.

Bandura (1977) sanoo, että väkivalta opitaan tarkkailemalla toisia. Tässä myös media on mukana. Mediasta voi oppia myös disinhibition, käyttäytymistä säätelevien estojen poistumisen kautta. Taidoistaan epävarmat seuraavat Schunkin (1987) mukaan mieluusti vertaistensa mallia, jos kokevat tämän luotettavaksi. Berkowitz (1993) puhuu priming-käsitteestä. Media voi antaa sytykkeen (priming effect) määrätynlaisille ajatuksille ja tunteille, esimerkiksi aggressiivisille ajatuksille. Tämä tunne voi siirtyä arkielämän mediatilannetta muistuttavissa tilanteissa. Tämä selittää osin myös sitä, miksi jotkut reagoivat voimakkaammin median sytykkeisiin kuin toiset. Elokuva tai tv-sarja voi aiheuttaa jo aikaisemmin rikoksia tehneelle henkilölle laajempien ajatus- ja tunneverkostojen aktivoitumista (inspiroitumista) kuin henkilölle joka ei ole aikaisemmin tehnyt rikoksia. Nämä emootiot voivat olla myös positiivisia (todellisen rikoksen ja sen esityksen linkittävä emootio).

Sosiaalinen informaationkäsittelyn teoria (Huesmann 1982, Mustonen 2000, 72) laajentaa mallioppimisen teoriiaa puhumalla mediasta opittujen sosiaalisten skriptien merkityksestä. Media tarjoaa ongelmanratkaisutapoja, mielikuvia tai tulkintakehyksiä, joita yksilöt saattavat soveltaa myöhemmissä ristiriita- tai turhaumatilanteissa. Pennell ja Browsen (1999) mukaan syntyy maksiimi: mitä enemmän uusi tilanne muistuttaa mediassa nähtyä, sitä todennäköisemmin katsoja toteuttaa käyttäytymismallia.

(Jatkuu...)

Väkivaltaa: Lapset ja media I

Lueskelin Eduskunnan kanslian julkaisemaa (1/2003) teosta Sosiaalinen alkupääoma ja tietotekniikka. Se on teos Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan sarjassa Teknologian arviointeja numero 14. Referoidaanpa hieman, kun Apinalaatikossakin Jari Lindholm virittelee keskustelua elokuvatarkastuksen nykytilasta.

Sosiaalisista taidoista puhutaan monien keskustelujen yhteydessä. Ne liittyvät parhaillaan kiinnostuksen kohteenani olevaan elokuvatarkastukseenkin, sillä mediasisällöillä ja myös tietotekniikan sisällöillä on suuri merkitys sosiaalisaatiossa eli arvojen siirtämisessä erityisesti lapsilla. Tietysti keskeinen ja itse asiassa tärkein tapa välittää arvoja on suhde vanhempiin, perheeseen, ystäviin ja muihin lähiverkostoihin. Sosialisaatiossa ihmiset omaksuvat ryhmän yhteisiä normeja sekä käyttäytymis- ja ajattelutapoja.

Media voi olla joillekin keskeinen sosialisaation lähde. Jos omaa elämänkokemusta on enemmän ja ystäväpiiri eli sosiaalistava verkosto tiheä, sitä pienempi on median vaikutus. Sosiaalistajien samanlaisuus taas vahvistaa vaikutuksia. On selvää, että mediaväkivalta lisää aggressiota todennäköisimmin niillä lapsilla, jotka elävät väkivaltaan herkästi turvautuvassa kasvuympäristössä. Kun kasvuympäristö on nykyisin varsin usein kyllästetty mediasisällöillä, lasten todellisuuskäsitys on entistä useammin median pohjalle rakennettu luomus.

Tietokonepelekä, elokuvia ja opetusohjelmia voidaan käyttää myös positiivisesti, luomaan malleja toisen huomioonottamisesta ja myös prososiaalisuutta eli vapaaehtoista toisen hyödyttämistä ilman odotuksia palkkiosta. Tähän tarkoitukseen designoidut televisio-ohjelmat ovat tutkitusti edistäneet esimerkiksi lukutaitoa, mutta myös sosiaalisia taitoja. Myönteiset vaikutukset ovat huomattavan pitkäkestoisia, jopa 10 vuoden jälkeen ne ovat havaittavissa tutkitusti.

Viihdemediassa auttamista ja prososiaalisuutta nähdään paljon vähemmän kuin sille vastakkaista antisosiaalista toimintaa. TV-ohjelmissa vuoden 1997 tasolla noin 40% sisältää väkivaltaa. Nykyisin luku lienee tuota lähes kymmenen vuodent takaista huomattavasti korkeampi. Väkivallan osuus on kasvussa. Tietokonepelien suhteen tilanne on vielä onnettomampi - ehkä jopa neljä viidestä tietokonepelistä perustuu keskeiseltä osin väkivallalle.

Tutkimusten mukaan uusi media voisi suunnata ajattelua vähemmän autoritaariseen suuntaan, jos siihen olisi kiinnostusta ja tahtoa. Esimerkiksi Sherer (1998) on todennut, että moraalisten pulmien ratkaisemiseen perustuva peli voisi kehittää moniarvoista eettistä ajattelua. Virtuaalimaailmakin olisi vivahteikkaampi, jos se vaatisi mutkikkaampia toimintoja ja sallisi "oikeiden vastauksien" monimuotoisuuden ja suhteellisuuden. Väkivaltaviide vaati vastapainokseen uusia, eetistä ajattelua kannustavia sisältöjä. Niiden pitää olla tietysti valmistettu yhtä hyvin ja kiinnostavaksi kuin muidenkin markkinoilla olevien pelien.

Kulttuurimme hyväksyy varsin paljon väkivaltaa - lähtökohta asenneilmastolle ja väkivallattomien ideoiden välittämiselle on siis kehnohko. Kokonaisvaikutukset ovat kuitenkin aina ihmisen, mediasisällön ja tilannetekijöiden yhteispeliä, minkä lisäksi esimerkiksi lapsella itsellään on selvästi oma mediasuhteensa ja yksilöllinen asemansa. Mediaväkivallan vaikutuksien mahdollisista reiteistä on nykyisin paljon tutkimustietoa. Sen avulla voidaan kartoittaa riskiryhmiä ja pohtia ennaltaehkäiseviä kasvatustoimia.

Bandura (1986) esitteli sosiaalisen oppimisen mallin. Se piti sisällään median mallioppimisen vaikutukset, erityisesti lasten alttiuden oppia televisiosta aggressiivisia eli toista vahingoittavia malleja. Tutkimukset olivat kokeellisia: malli siirtyi erityisesti jos väkivaltainen sankari oli suosittu ja vetovoimainen hahmo, jota ei rangaistu teoistaan. Mallioppimiseen liittyy yleensä myös käyttäytymistä säätelevien estojen vähenemistä, esimerkiksi aggression pidäkkeiden ja itsehallinnan löystymistä. Muutosta tapahtuu myös tiedollisella, arvojen, normien ja asenteiden tasolla, kuten Huesmann tutkimuksissaan (1986, 1988) osoitti. Mediasta omaksutut sosiaaliset normit ja ongelmanratkaisutavat palautuvat mieleen ratkaistessa omia ristiriitatilanteita.

Mustosen tutkimus (2001) osoitti, että aggressiovaikutusten riski on suurin niillä lapsilla, jotka ovat itse aggressiivisia ja jotka joutuvat elämään väkivaltaa hyväksyvässä ympäristössä. Media ei tee lapsia sinällään väkivaltaisiksi, vaikka he matkisivatkin filmin aggressiivisia tapahtumia leikeissään. Oleellista on, pysyykö aggressio leikkinä. Leikkiä se ei ole, jos itsekontrolli pettää ja lapsi tekee oikeasti vahinkoa muille tai esineille. Tämä ei ole harvinaista. Leikki on eri asia kuin toisen vahingoittaminen. Leikki saattaa jopa edistää itsehallinnan kehittymistä ja aggression kontrolloimista. Riskiryhmän muodostavat ne lapset, joilla leikin ja oikean aggression raja on hämärtynyt tai hävinnyt. Tähän ovat eniten alttiita väkivaltaa kokeneet tai laiminlyödyt lapset.

Mustonen (2001) osoitti myös, että aggressio etenee kehämäisesti: tietyille median viesteille herkistyvät ne, joilla omien taipumustensa ja skeemojensa vuoksi on valikoivat vastaanottimet. Ennestään aggressiiviset lapset pitävät väkivaltaviihteestä, josta he taas omaksuvat hyväksyviä ajatuksia ja näin heidän aggression pidäkkeensä löystyvät ja väkivallattomat tavat ratkoa pulmia vähenevät.

Toinen mediaväkivallan riskitekijä on turvattomuutta ja epäluottamusta ruokkivan maailmankuvan syntyminen. Se tuottaa ahdistuneisuutta, johon riskiryhmässä ovat ujot ja pelokkaat lapset. Tässäkin on kehävaikutus; hekin voivat hakea piristystä toimintaelokuvista: ne kohentavatkin joskus mieltä lyhytaikaisesti, mutta väkivaltaisuudessaan ruokkivat ennen pitkää epäluuloista maailmankuvaa, jossa maailma nähdään vaarallisena paikkana ja se lisää taas ahdistuneisuutta. Tämän on Gerbner et al. todenneet monissa tutkimuksissaan (1979, 1986, 1994).

Mediaväkivallan esittämistavalla on väliä tulkintojen ja vaikutusten kannalta. Raakakin väkivalta, jos se on kriittisessä valossa ja seurauksineen päivineen esitetty, saattaa olla jopa hyödyllistä koettavaa, sillä se ahdistaa katsojaa ja saattaa näin ylläpitää parempaa itsekontrollia (Mustonen 1997, 2001). Lieväkin väkivalta voi vaikuttaa aggression käyttöä höllentävään suuntaan, jos se on näytetty ihannoivassa, esimerkiksi humoristisessa valossa.

Dokumentaarinen väkivalta esittää aggression edellä puhuttua monipuolisemmin. Se näyttää myös uhreja ja kärsimystä, mikä ahdistaa katsojaa, mutta tekee samalla väkivallan vähemmän houkuttelevaksi (Mustonen 1997). Näin se voi ainakin aggressiivisille lapsille olla jopa hyödyllinen kokemus. Ihannoitu, viihteellinen väkivalta taas tempaa mukaan kritiikittömästi, houkuttelee samastumaan aggressiiviseen sankariin ja näyttää väkivallan hyväksyttävämpänä. Mediakasvatuksen tärkeä tehtävä onkin siksi johdatella lasta huomaamaan erilaisia esittämistapoja, tulkitsemaan niiden arvomaailmaa ja pohtimaan, miten realistisesti tai epärealistisesti aggression seuraukset esitetään.

Katri on parempi

Idols-finaali tuli katsotuksi. Katri oli parempi. Molemmat lauloivat jälleen kerran aika keskinkertaisesti, mutta näistä neljästä biisistä sen alkukertojen uusintabiisin myötä puntari käntyi Katrille: hänen biisinsä oli parempi ja se sopi hänelle hyvin.

Loppuvarmistus onkin sitten jo MTV:n ohjausta. Kun yksi tuomari sanoo, että viimeinen biisi ratkaisee ja itse kappale on selvästi naiselle tehty, on homma selvä. Kun vielä Ilkan mikkitekniikka on surkea, ei hän saa poweria lauluunsa mitenkään, vaikka miksaus vaikutti tasapuolisemmalta kuin tavallisesti. Viimeinen selvä merkki manipuloinnista oli tämä juontajan avulla tehty testamenttaus: Antti Tuiskukin tukee Katria. Aika roisia, sanon minä. Idols-kansa toivottavasti kapinoi. Vaikka se kapinakin tietysti on vain lisämainosta. Ääniä kuitenkin ohjailtiin naisartistille varsin suruttomasti.

Mutta kyllä laulavat hämmästyttävän epäpuhtaasti nämä meidän Idolsimme. Noin väärin en laula itse edes aamuyön viimeisessä biisissä. Ja tämä oli paljon sanottu tämä. Eikös joku voisi järjestää tällaista Ikämiessarjan Idolsia?

Glögipiiri

Blogipiirin pikkujoulut Manalassa näyttävät jäävän väliin, kun en saa lähdetyksi. Kinkunpaisto vei voimat. Niinpä voi sitten nautiskella glögiä ja katsella Kotiopettajattaren romaania televisiosta. Laatuaikaa.

Kinkkua, kinkkua

Kinkkua, kinkkua on Bigas Lunan maanmainio filmi, mutta tänään uunissa on kypsynyt joulukinkku.

Ei se helppoa ole, kun on ensimmäistä kertaa tämä uuni paistokoneena, paistilämpömittari on hukassa, kinkkua uuniin pannessa lähtölämpötila liian matala. Mittari löytyi tuntien hakemisen jälkeen hämmentävää kyllä sieltä, missä sen pitikin olla. Tässä nähdään kuin epäjärjestyksessä voi olla hämmentävää järjestystä.

Kinkkukastike näyttäisi olevan hieman liian vaaleaa: käytin siihen ensimmäistä kertaa Dijonin sinappia. Katsotaan mitä perhe siitä pitää. Makeutta sain hieman omenamarmeladista - omenasosetta ei kukaan muistanut tietenkään ostaa. Kermaakaan ei ollut tarpeeksi. Näin se on. Lähetä äiti ja lapsi asialle ja juokse itse perässä.

Muutama aste vielä itse kinkkua - sellaista pientä 3,5 kiloista - kypsytetään, vähän alle 80 asteiseksi eli hieman ylikypsäksi. Sitten hieman vetäytymistä folioon käärittynä, ja lopuksi kuorrutus - taas Dijonin sinappia, ehkä ripaus hunajaa, hieman omenaa, mikä sivellään seoksena kinkkuun jääneeseen rasvapintaan. Päälle korppujauhoja. Isä jättää aina nahkan paikalleen eikä kuorruta, hyvin se käy niinkin, mutta pitää yrittää josko tuon oppisi. 250 astetta 10 minuuttia.

Kohta mässätään, kasvissyöjät.

Manalauta!

Lainaus Schizo-Jannelta: "'Sisäpiirin pikkujouluista' [...] muistutetaan nyt niistä. Kemut järjestetään tämän viikon lauantaina Manalassa (Ostrobotnian talo Dagmarinkatu 2) klo. 19 eteenpäin. Tilaisuus on avoin kaikille bloggaajille ja heistä kiinnostuneille henkilöille. Eli siis ihan kaikki ovat lämpimästi tervetulleita. Kun sitten koko Botta aukeaa klo. 23 jälkeen on tarkoitus jatkaa pikkujouluja erittäin vapaamuotoisesti ympäri Bottaa (voimme siis nähdä jopa bloggaajien ryhmätanssia ... varoitamme kuitenkin Blogisanomien shokkijournalistien maksettuja paparazzikuvaajista)."

Kuva olkoon siis opiksi ja muistutukseksi: Manalan bloggarimiitissä keskusteltavaksi lauantaina.

Uusi toimitusjohtaja elokuvasäätiöön

Jahas. Kokous on päättynyt. Suomen elokuvasäätiöllä on ensi kesästä lähtien uusi toimitusjohtaja. Säätiö tukee ja kehittää kotimaista elokuvatuotantoa ja elokuvien levittämistä ja esittämistä sekä muuta elokuvakulttuuria. Elokuvasäätiö on itsenäinen säätiö, joka kuuluu opetusministeriön kulttuuripolitiikan toimialan ohjaukseen. Varansa säätiö saa pääasiassa opetusministeriön kautta veikkausvoittovaroista.

"Kansanedustaja Irina Krohn on valittu Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtajaksi seuraavaksi viisivuotiskaudeksi, nykyisen toimitusjohtajan Jouni Mykkäsen jäädessä eläkkeelle 30.6.2006.Krohn on koulutukseltaan teatteritaiteen maisteri, hän on toiminut kansanedustajana vuodesta 1995 lähtien ja on Vihreän eduskuntaryhmän 1. varapuheenjohtaja. Useiden valiokuntajäsenyyksien lisäksi Krohn vaikuttaa myös Yleisradio Oy:n hallintoneuvostossa ja on toiminut aiemmin Suomen elokuvasäätiön tuotantotukilautakunnassa ", kertoo säätiön tiedote.

Elokuvasäätiön tiedottaja on haastatellut myös säätiön hallituksen puheenjohtajaa: ”Irina Krohnin näkemykset suomalaisen elokuva-alan kehittämiseksi, hänen koulutuksensa ja sosiaaliset kykynsä nostivat hänet muiden ansioituneiden hakijoiden edelle”, sanoo Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtaja Johannes Lassila.

Onnittelut uudelle toimitusjohtajalle ja myös Vihreille. Kyseessä taitaa olla ensimmäinen kulttuurialan korkean tason nimitys puolueelle.

Jo riittää presidentinvaalit

Tohtori Pony esittelee televisiossa kalsarinäyttelyn tutkimuksellista taustaa. Hyv' on niin!

Mutta presidentinvaaleista piti puhumani. Eilinen vaalikeskustelu (MTV3) oli selkeä osoitus siitä, että vaalihömpötys voidaan lopettaa. Tärkeintä on säästökampanja. Kuten gallupit osoittavat presidentinvaalit käydään vain kakkossijan osoittamiseksi. Vanhanen näyttää olevan vahvemmilla.

Eilisen vaalitentin paras esiintyjä oli Bjarne Kallis. En voi olla ihastelematta miehen vapautunutta esiintymistä. Vahinko, että hänen edustamansa linja on niin väärä. Protestiäänen pistäisin kyllä hänelle, sillä hän ei esiintynyt edes Jumalan pojan viidentenä inkarnaationa ja Raamattukin oli jätetty viisaasti kotiin.

Niinistön tosiasiallinen kökkötraktorius vahvistuu jokaisella esiintymiskerralla. Pois on se sulavuus ja dynaamisuus, jolla hän tuli tunnetuksi - tietysti diktaattorimaisten puolueotteidensa lisäksi. Vanhanen vahvistuu asialinjalla, ja osoittaa kuinka hyvin puolueelle kävi, kun Jäätteenmäestä päästiin eroon. Tässä asiassahan sukupuolella ei ollut merkitystä.

Mutta jos jätetään tällaiset sivupolut huomiotta. Tarja Halosen kannatus on 58%. Vaikka se vielä vähenisi, se tuskin laskee alle 52 %:n. Se riittää ensimmäisellä kierroksella voittoon, vaikka ehdokas itse ei sellaista tietenkään uskalla toivoa. Kiinnostavaa on ollut se, että vahvoista, rahakkaista ja suunnitelmallisista kampanja-aluista huolimatta gallupit ovat nyt jämähtäneet tuohon pisteeseen. Niinistön tyhmänräväkkä kampanjointi näkyy siinä, että herrasmiesnyrkkeilijän tavoin passaava Vanhanen vetää pistevoiton kotiin.

Vaalitulos tehdään jouluun mennessä. Jo viime kerralla kävi niin, että tosiasiallisesti uutta kampanjapotkua ei kinkun jämiä tuhoavalle kansalle voi syöttää. Joulu vie energian ja myös huomion. Tulokset ovat lyöty lukkoon jouluun mennessä.

Veikkaanpa, että Niinistön vaalikampanjassa revitään tällä hetkellä hiuksia. "Työväen presidentti" -kampanja ymmärrettiin vitsiksi ja vain vitsiksi, "hyökkäys" Halosta vastaan vei muutaman prosentin äänistä Vanhaselle. Tämä taas aiheutti sen, että herrat joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan, jotta pääsisivät mahdolliselle toiselle kierrokselle. Ja jokainen ymmärtää, että sitä toista kierrosta ei tarvita. Siksi panostaisin itse Tarja Halosen kampanjoinnissa tähän mahdollisuuteen sivujuonteena: ts. suullisena kampanjana. On pantava sana kiertämään siitä, että homma hoidetaan ensimmäisellä kierroksella. Siihen on nimittäin täydet mahdollisuudet. Virallistahan tämmöisestä ei voi tehdä, sillä jos äänestäjät jäävät kotiin, toinen kierros on välttämätön.

Yhden kierroksen vaali on pettymys vaalitoimittajille, mutta voitto rahoja säästävälle kansalle.

DocPoint 5 vuotta.

DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin vuoden 2006 kotimainen elokuvaohjelmisto on valittu. Kotimaisen esityssarjan elokuvavalintojen takana olivat tänä vuonna kansanedustaja Eva Biaudet, näyttelijä Elsa Saisio, elokuvaohjaaja, arkkitehti Georg Grotenfelt, dokumettielokuvaohjaaja John Webster sekä festivaalin taiteellinen johtaja, elokuvaohjaaja Kristina Schulgin. Nimistä päätellen siis varsin kansainvälinen porukka - Elsan mukana tosin pääsi suomalainenkin sukunimi livahtamaan listalle.Oppilastyösarjaan valitsivat ohjaajat Schulgin, Grotenfelt ja Webster; Kristina lisäksi pikkasi esiin erikoisnäytösten kotimaiset elokuvat.

DocPoint on erikoinen festivaali, koska siellä ei kilpailla palkinnoista, vaan kyse on siitä, että festivaali valitsee kotimaiseen ohjelmistoonsa suomalaisesta dokumenttielokuvatuotannosta vuoden parhaimmiston. Palkintona on siis esityssarjaan pääseminen. Suomalaista dokumenttielokuvaa on esitelty näin laajalta pohjalta jo vuodesta 2002 alkaen.

Itse olin DocPointin valintaraadissa mukana vuoden 2003 valintoja tehdessä. Kun silloinkin juryn jäseninä oli kotimaisia huippuohjaajia, oli kokemus valtaisa. Yli sadan elokuvan katsominen, niiden kommentointi, keskustelu ja lopulta vähän väittelykin oli kuin elokuva-analyysin jatko- ja syventämiskurssi yhtä aikaa. Itse saattoi tuoda keskusteluun ennen muuta yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja, vähän toki muutakin. Mutta kyllä se sysäsi omaa suuntautumistani syvemmälle dokumenttielokuvaan.

Kotimaisen esityssarjan ja oppilastyösarjan esivalintaan ilmoittautui tänä vuonna yhteensä 118 dokumenttielokuvaa. Ilmoittautuneiden elokuvien joukossa oli runsaslukuisesti korkealaatuisia lyhytdokumentteja. Esivalintaan oli ilmoittautunut ilahduttavan monimuotoisia oppilastöitä. Niistä kolme nostettiin Kotimaiseen sarjaan. Tämäkin oli omiaan vaikuttamaan siihen, että Kotimaiseen esityssarjaan valittiin peräti 18 elokuvaa. Oppilastyösarjaan jäi tämän jälkeen 10 elokuvaa.

DocPointin Kotimaiseen esityssarjaan valittiin seuraavat elokuvat:

Aikansa lapsia (ohj. Kai Nordberg)
Amerikan taikuri (ohj. Sami Kuokkanen)
Hetket jotka jäivät (ohj. Pia Andell)
Hylje (ohj. Miia Tervo)
Jaruzelski - Kenraalin kiirastuli (ohj. Martti Puukko)
Jono (ohj. Kimmo Yläkäs)
Jään yli (ohj. Seppo Rustanius)
Keijupuisto (ohj. Miia Jonkka)
Kone 17 (ohj. ohjaajaryhmä)
Kosminen näytelmä (ohj. Jouni Hiltunen)
När kommer gryningen (ohj. Johan Eriksson)
Ota minut syliin (ohj. Rostislav Aalto)
Pavlovin koirat (ohj. Arto Halonen)
Rekkamies, isäni (ohj. Annika Grof)
Santtu Karhu - livvin kielellä (ohj. Esa Nissi)
Unet Episodi IV (ohj. Pekka Uotila)
Vaalitaisto (ohj. Pasi Riiali, Mikko Peltonen)
Väinö Auer (1895-1981) (ohj. Mikko Piela).

Oppilastyösarjaan valittiin seuraavat elokuvat:

Allt glömt (ohj. Ditte Uljas)
En båtlös man (ohj. Hanna Berndtsson)
Dear Mom, Love James (ohj. Alli Haapasalo)
Ihan pihalla (ohj. Virva Guttorm)
Kontrakt (ohj. Oliwia Hirvi)
Kuka pelkää suursyömäriä (ohj. Pauliina Punkki)
Naurun pisaroita (ohj. Ima Aikio-Arianaick)
Transistori plays Toppilan tehdas (ohj. Ilmari Huttu-Hiltunen)
Trulichka (ohj. Jean Counet)
Äitini ja isä (ohj. Katariina Järvi)

Myös DocPointin erikoisnäytöksissä nähdään kotimaisia dokumenttielokuvia. Ohjelmistossa mukana ovat Lasse Naukkarisen uusi elokuva Paanajärven Anni ja virolaisen Imbi Pajun ohjaus Torjutut muistot. Myös Susanna Helken ja Virpi Suutarin uutuus Pitkin tietä pieni lapsi nähdään DocPointin erikoisnäytännössä. Sen yhteydessä esitetään neljä Yleisradion hallinnoimassa Mundo-projektissa syntyneitä maahanmuutajien valmistamia lyhytdokumentteja.

DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali juhlii viisivuotista taivaltaan 25.-29.1.2006. Festivaaliteattereita ovat Bio Rex, Kiasma-teatteri, Forum, Tennispalatsi ja Ateneum-sali.

[Lehdistöakkreditointi DocPointiin on jo alkanut. Täytä akkreditointilomake festivaalin nettisivuilla osoitteessa www.docpoint.info/pressakkre.html]. Jos joku bloggari haluaa akkreditoitua festivaaleille pressin edustajana, pystyy on-line -bloggaukseen ja välittämään myös ottamiaan kuvia, niin ota yhteys tämän blogin kirjoittajaan vaikka ensin tämän blogin kommenttien kautta. Järjestän pressipassin.

Lisätiedot, materiaalit ja haastattelupyynnöt, ks alussa linkattu DocPointin sivu.

Lopettamisia

Maalainen ilmoittaa lähtevänsä eläkkeelle, vaikka tekeekin keveän laskun ilmoittamalla ensin kuukauden blogilomasta. Ruu Morbidi uhkailee samalla lailla.

Oma Blogilistan tilaajakantani tipahti Prahan matkan aikana kymmenellä ja on nyt pysytellyt samassa, reilussa 190 tilaajassa toista kuukautta.

Nyt kun blogilistalla on listoja joka lähtöön, huomaa niiden rapauttavan vaikutuksen. Uuden top-listan kärjessä keikkuvat seksiblogit - ihan sama mitä otsikkoon laittaa sinne kärkeen ne hilautuvat. Ei siinä mitään, kansa saa mitä haluaa. Mutta kyllä minä ihmettelen tätä seksin vetovoimaa. Miksi siitä pitäisi lukea? Kosketelkaa toisianne!

Tuore-päivitykset menevät ruuhka-aikana niin nopeasti, ettei kävijöitä sen listan etusivultakaan juuri tule edes heti päivityksen jälkeen. Se on siis menettänyt merkityksensä, etenkin kun IE-käyttäjällä itse listan etusivu repsottaa rumasti. Nykyään ei viitsi edes suosikkilistaansa aukaista.

Tuo uusi top-lista olisi sinällään mielenkiintoinen kohde. Vertaamalla Top-lista -sijoitusta ja sen tilaajamääriä ja Uusi top-lista sijoitusta ja sen viikottaisia kävijämääriä syntyy mainio yhtälö: ketkä ovat tilattuja ja luettuja, ketkä tilaamattomia mutta salaa luettuja. Näistä suhdeluvuista voisi kehitellä vielä pari listaa lisää. Luetut mutta tilaamattomat ovat niitä todellisia hyljeksittyjä. Minkälainen lista siitä muodostuisi? Poliittisesti epäkorrekti? Salaiset sivut? Seksin ylivalta? Turistin kaikki blogit? [Onnittelut!]

Päivän manipulaatiovinkki:
Kun pelottava ja mahtava kilpailijasi ilmestyy Blogilistan etusivulle luetuimmaksi sillä hetkellä, mene nopeasti tuoreisiin ja klikkaa kaikkia tuntemattomia blogeja.

Ja kaiken tämän jälkeen kärki on ennallaan, vaikka kaksi näistä ei ole tässä kuussa päivittänyt:
1. ! Pinseri
2. mitvit
3. ! SchizoBlog
4. ei sinutella

Se todistaa, ettei oikeasti päivittämisessä niin kiire ole. Blogikansa on kaikesta kärttyisyydestään huolimatta konservatiivisen hitaita. Ja miksei olisi. Totutut tavat ovat mukavimpia. Niitä vaihdetaan vain harkitusti.

Tähdenvälejä

Nyt ei ehdi polkkaamaan, joten pistäkäämme pari tähdenväliä.

***

Nimimerkki Bioboy kertoi vuonna 1972 Kinolehdessä kuulleensa helsinkiläisen filmilaboratorion johtajalta, että tällä oli ollut kaksi vuotta palveluksessaan värinmäärittäjä, joka osoittautui värisokeaksi. Niin että ei kannata ihmetellä 1970-luvun alun filmejä joissa filmien värit ovat vähän niin ja näin, syy ei välttämättä ollut kuvaajassa eikä labbiksessakaan...

***

Samainen Bioboy kertoi myös Länsi-Saksassa käydystä armottomasta taistelusta elokuvan ja television välillä. Sen uusin uhri oli vuonna 1972 saksalainen filmiohjaaja, "jonka piti osallistua muutaman hyvännäköisen kimulin kanssa uusimman elokuvansa juhlaensi-iltaan, mutta ei voinut tehdä sitä, koska teatterinomistaja peruutti koko shown sillä perusteella, että televisiosta sattui tulemaan samana iltana sarjaohjelma, jota hän ja hänen vaimonsa halusivat ehdottomasti katsoa."

***

Ote Kinolehti 4/72 pääkirjoituksesta:
"Elokuvakontaktin tämänhetkisen ohjelmiston muodostaa luettelo N:o 2:n mukaan 72 lyhytelokuvaa, joista 50 on suomalaisia, 21 vietnamilaisia ja 1 länsisaksalainen. Kotimaisten elokuvien sisällön pääpaino on miltei poikkeuksetta vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaiseen kaatamiseen tähtäävässä kiihotuksessa, ja ulkomaiset elokuvat palvelevat omaa niinikään selvästi julki tuotua tarkoitustaan."

[-- --]

"Elokuvakontakti ilmoittaa olevansa 'pieni, mutta jatkuvasti kasvava kanava, jota pitkin Yleisradion ja Mainos-TV:n yksipuolisesti porvarilliselle ohjelmapolitiikalle osoitetaan vaihtoehto'. Puuttumatta lähemmin radio- ja televisio-ohjelmien 'yksipuoliseen porvarillisuuteen' todettakoon vain, että vaihtoehdot ovat vapaan demokratian piirissä aina kannatettavia asioita, kunhan niiden kautta ei pyrittäisi lopulliseen yksiarvoisuuden olotilaan, missä valinnanmahdollisuudet ovat korkeintaan punainen ja punaisempi."

***

Pirkko Drisin palstallaan Asian vierestä Ruotsin filmitalon vihkiäisistä:
"Kuten tunnettua on pääministeri Olof Palmen loistavien puheitten salaisuutena hänen tehokas jalkatekniikkansa. Hän nimittäin hieroo oikean jalan varpailla vasemman jalan varpaita, siis t.s. seisoo jalka toisen päällä, vähän noinniinkuin lintallaan, niin että sääret muodostavat sellaisen ei maalivahdille sopivan kaarrokkeen. Kun hän sitten aloitti puheensa sieltä katonrajasta, sanoikin hän, että hänellä oli suorastaan teknillisiä vaikeuksia, koska hän aivan selvästi saattoi havaita, että 600 silmäparia tuijotti vain hänen varpaitaan. Rohkeana miehenä hän kuitenkin siirtyi omaan perusasentoonsa ja sai koko juhlayleisön varauksettomat suosionosoitukset."

***

Kello lyö seitsemän

Onpahan taas yksi päivä pulkassa. Kehityskeskustelu vuotta 2006 varten on käyty. Tämä vuosi hyväksi todettu. Ja on editoitu niin maan perusteellisesti. Ehditty kuuntelemaan kohuseminaaripuheitakin jälkiäänityksellä. Ja taas on editoitu. Nyt on kello seitsemän. Laukku täyteen ilta- ja yölukemista. Jatkamme aamulla kello seitsemän. Puolet ja puolet.

Ei mitään hyvää

Lapsi kukkuu ylhäällä vaikka kello on puoli yksitoista. Vaimo pitää kauko-ohjainta diktaattorina käsissään pitääkseen toisen kanavan esillä aina siihen asti, kun tuoreimmat Idols-tulokset julistetaan.

Minä olen myrtynyt, sillä en päässyt seitsemältä katsomaan Akira Kurosawan elokuvaa Kätketty linnake, kun nämä alavireisesti kehnoja biisejä laulavat ikiteinit toteuttavat uskollisesti televisioyhtiön rahasampoa nyt jo viidennessä finaalissa. Viides finaali! Eikö sinne voitaisi valita tuomaristo, joka selviäisi vähemmällä valinnalla. Tänäkin vuonna olisi voitu luovuttaa koko kisa pahnoille jo silloin, kun jäljellä oli kymmenen rääkyjää.

Oikein odotan, että lapsi kasvaa teini-ikään. Sitten saan riidellä sen kanssa ja päättää diktaattorimaisesti, mitä kanavaa minun televisiostani katsotaan, sillä riidan kestäessä se kuitenkin marssii nokka pystyssä huoneeseensa ja paukauttaa oven kiinni. Hahaa! Kaikki menee suunnitelman mukaan!

Juhlia ja dokumenttielokuvaa

Eilen juhlimme Arto Halosen saamaa Suomi-palkintoa. Opetusministeriö perusteli palkintoa seuraavalla tavalla: "Arto Halosen matka tunnustetuksi ja tunnetuksi dokumenttielokuvien tekijäksi on alkanut 8 millisten elokuvien tekemisestä, suurin osa näistä fiktiota. Viime vuosikymmenellä toteutetut henkilödokumentit toivat runsaasti myös kansainvälistä kiitosta ja Halosen aiheetkin kansainvälistyivät. Monet meistä ovat saaneet oppia paljon hänen kertomuksestaan lapsijumala Karmapasta, Tiibetissä valitusta uudesta "elävästä buddhasta". Elokuva valmistui 1998 ja on esitetty ja palkittu lukuisilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Tämän vuosituhannen ensimmäiset kolme vuotta Arto Halonen omisti lähes kokonaan oman alansa tunnetuksi tekemiseen. Välineeksi Halonen valitsi festivaalitapahtuman ja perusti olemattoman alkurahoituksen turvin uuden festivaalin Helsinkiin nimeltä DocPoint, jonka pääorganisaattorina ja taiteellisena johtajana hän toimi kolme vuotta. Menestys on yllättänyt kokeneemmatkin tuottajat taidetapahtumien kentällä.

Halonen on palannut päätyönsä, dokumenttielokuvan pariin ja on viime aikoina hakenut aiheensa Kuubasta. Tynnyrimies (2004) ja Kuuban valloittajat (2005) jatkavat suomalaisen dokumenttielokuvan menestystarinaa kansainvälisillä areenoilla. Arto Halosen monipuolinen työ sekä oman taiteenalansa eturivin tekijänä että sen tulosten tuojana lähemmäs yleisöä."

Vietimme iltaa kuubalaisia sikareita poltellen ja hyvää ruokaa syöden Eatzin kabinetissa. Keskustelun aiheena olivat pääasiassa elokuvat, sillä yhtä lukuunottamatta parikymmentä läsnäolijaa olivat alan työntekijöitä, tuottajia, äänittäjiä, kuvaajia, säveltäjiä, elokuvatoimistojen työntekijöitä ja festivaalijohtoa. Harvinaisen hauska ilta.

Mutta oli päivälläkin hauskaa. Onnelliset elokuvantekijät saivat kuulla päässeensä DocPointin kotimaiseen esityssarjaan: monet olivat hieman jo hermostuneet, koska lopullinen lista saatiin valmiiksi edellisenä päivänä ja puhelinilmoitus festivaaleille pääsystä venähti pitkälle iltapäivään. Dokumenttielokuvantekijöille festivaalipaikka on aina tärkeä tunnustus - hehän eivät arvostustaan kerää ja saa suurista katsojaluvuista teattereista. Sen sijaan televisiossa dokumentti voi saada runsaasti katsojia siinä missä muutkin elokuvat.

Iikka Vehkalahti kertoi, että viimeisin mukava televisiomenestys on John Websterin Sen edestään löytää. Sitä suurta teatterimenestystä saamme vielä odottaa. Pirjo Honkasalon jo kymmenillä festivaaleilla palkittu Melankolian 3 huonetta on saanut Suomessa vajaat 7000 katsojaa, ei siis aivan Joutilaiden luokkaa. Virpi Suutarin ja Susanne Helkeen Joutilaat sai aikoinaan noin 10 000 katsojaa elokuvateattereissa. [Minulla on hieno kuva Joutilaiden pääesiintyjistä Sodankylän festareilta, mutta kun ei satu olemaan digimuodossa.]

Tapahtumien välissä ehdin pistäytymään Vanhalla Finlandia-palkinnon jakotilaisuuden loppuvaiheissa. Suomentajien ja elokuvaohjaajien seurassa juttelu kahvilassa kävi sujuvasti, kuinkas muuten elokuvasta.

Juhlat jatkuvat. Huomenna on vuorossa Helsingin yliopiston historianopiskelijoiden järjestön Kronoksen 60-vuotisjuhla. Olen siellä vaimon avecina. Pääsen siellä juttelemaan historiasta. Elleivät ne sitten kysy minulta jotain elokuvasta.

DocPoint valitsee

DocPoint julkaisee tänään klo 12.00 Kotimaisen esityssarjan valinnat Forum 1:ssä. Lista näyttää hyvältä.

DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali pidetään taas tammikuussa, 25.-29.1.2006. Pistä varauksesi kalenteriin. Viimevuotisia tunnelmia voit katsella kuvagalleriassa. Näytän vilahtavan parissa kuvassa minäkin järjestelttyjen paneelien osanottajana ja puheenjohtajana. Ja jos joku haluaa blogata festivaaleilta akkreditoituna niin voin sellaisen luvan yhdelle järjestää. Tekstiä ja kuvaa olisi hauska saada silläkin lailla maailmalle.

Päävieraaksi on tulossa legendaarinen ohjaaja Frederick Wiseman. DocPoint esittää kymmenen elokuvan retrospektiivin hänen tuotannostaan.

Ulkomaisessa ohjelmistossa näkyvät muun muassa teemamaat Japani ja Portugali ja pian julkaistava klassikkoretrospektiivi. DocPoint esittää myös kansainvälisiä hittidokkareita ("Winners and best sellers") sekä monia mielenkiintoisia löytöjä maailmalta, läheltä ja kaukaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää

"Itsenäisyys on pehmeä sana. Se maistuu eurooppalaiselta yhteisyydeltä, uutuuttaan kahisevalta eurolta, Brysselin halutulta herkulta, Neitsyt Marian sinikeltaiselta tähtilipulta, mepiltä ja kevyen musiikin iskelmänkevyeltä rallatukselta - aivan muulta meiningiltä kuin ennen vanhaan." Näin kirkkoherra Veli-Matti Hynninen Juhlitaan.netin sivustolla.

Jos kohta tuo vaikuttaa omituiselta, niin vaikutti sekin Suomalaisuuden liiton järjestämä tilaisuus, jonka YLE Suomi radioi tänä aamuna yhdeksältä. Tapauksen torvisoiton ja kuoron lauleskelua kuunteli, vaikka pakkasessa sointi ei häikäissyt, mutta ilmeisesti jonkun kenraalin pitämä puhe oli täydellinen: siitä ei puuttunut ainuttakaan nationalistista klisettä. Vahinko, ettei sitä tuolta järjestäjän kotisivuilta löytynyt, sillä se parodioi jo itseään. Kyse ei ole siitä, mikä on totta ja mikä ei, vaan siitä, että pelkistä kliseistä muodostuva puhe on jotakin... kokoomuslaista?

Porvarien tapa pitää mielenrauhaansa yllä kliseitä toistamalla on aina hämmästyttänyt minua. Itsenäisyyspäivänä suomalainen porvari panee parastaan aina narriksi asti. Kerran vuodessa se sallittakoon ilman sarvia ja hampaita.

Liberaalis-vasemmistolaisen taustan omaavana on tottunut aloitteisiin, aktiiviseen toimintaan ja radikaaliin sanaparteen. Ne ovat isäänmaallisuudellaan pöyhistelevälle porvarille ongelma. 1910-luvun lopulla vasemmistolaisittain radikaalit voitiin tappaa tai ajaa Venäjällä, 1920-luvulla enää pääasiassa vain ahdistella, mutta kuitenkin samoin kuin 1930- ja 1940-luvulla laittaa surutta linnaan "maanpetoksellisesta toiminnasta", 1950- ja 1960-luvulla Neuvostoliiton pelossa enää panetella selän takana. Sitten tulivat partaradikaalit, saatanan radikaalit, rauhankulkueissa marssijat ja globalisaation vastustajat. Heitä ovat saatelleet lähes sata vuotta samat puheenparret ja samat haukkumasanat.

Globaalisuustermin kanssa aateellisuuttaan sanoissa uhkuva porvari on jo ongelmien keskellä - kun ei tiedä kannattaako vai vastustaa. Niinpä Sauli Niinistö on mainosmiehineen laittanut tuon poliittisen ykkösterminsä kampanjassaan pannaan. Hänen suustaan emme globalisaatiosta tässä kampanjassa kuule. Puheenparren määräävät muut asiat kuin rehellinen kanta. Sen määräävät mainosmiehet ja kampanjajohto.

Eduskunnassa itsenäistymispäätöstä äänestyspäätöstä tehdessä vastakkain oli kaksi aloitetta. Sosialistien ehdotus meni näin: "Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella. Sitä ehdotusta tekemään olisi asetettava yhteinen neuvottelukunta, jossa olisi yhtä monta Suomen ja Venäjän edustajaa. Neuvottelukunnan tulisi tehdä myös muita ehdotuksia Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi. Nuo ehdotukset olisivat alistettava molempien valtioiden täysivaltaisten valtioelinten lopullisesti hyväksyttäviksi. Suomen olisi koetettava saada myös muut valtiot tunnustamaan Suomen riippumaton tasavalta ja tekemään sen kanssa sopimuksia suhteiden järjestämisestä. Edellä mainittuja asioita valmistelemaan sekä tekemään niistä ehdotuksia eduskunnan hyväksyttäviksi päättää eduskunta asettaa 17-henkisen valiokunnan."

Porvarit voittivat äänin 100-88 seuraavalla ehdotuksellaan: "Pyydämme tilaisuuden saada tämänpäiväisessä täysi-istunnossa esittää Eduskunnan päätettäväksi: Sen johdosta, että hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut."

Luultavasti kansainvälinen tunnustus itsenäisyydelle olisi saatu sosialistien ehdotuksella nopeammin. Senaatin joulukuun 4. päivänä tekemä itsenäisyysjulistushan ei realisoitunut - se on myös historiallisesti menettänyt merkityksensä koska sitä ei kukaan muistele. Senaatin julistus ei riittänyt, koska ulkovallat kieltäytyivät tunnustamasta Suomea joulukuun 5. päivän neuvotteluista ilman kansanedustuslaitoksen ja Venäjän hyväksyntää. Sosialistien ehdotus itsenäisyydestä joulukuun 6. päivänä perustui siihen.

Omana aikanaan itsenäisyysjulistusta ei pidetty kovin merkittävänä. Ainoa lukemani elävä kuvaus kertoo, että eduskunnan puhemies, sosialistien (sosialidemokraatti) Kullervo Manner "röhnötti" pöytänsä päällä äänestyksen aikana. Tapauksesta ei ole olemassa yhtään valokuvaa. Lehdet reagoivat itsenäisyyteen viikkojen varoitusajalla. Kirkkojen seiniltä voi tänäänkin lukea Mannerheimin Itä-Karjala -päiväkäskyn sen sijaan että siellä olisi senaatin itsenäisyysjulistus, jonka sisältö lienee harvalle tuttu.

Kansallispäivän valinta ei ollut aivan selvä. Eniten esillä oli sisällissodan jälkeinen valkoisten paraatipäivä, 16. toukokuuta 1918. Se oli esimerkiksi kotimaisten elokuvatoimistojen vuosiohjelmassa näkyvällä tavalla. Valtioneuvosto päätyi nykyiseen ratkaisuunsa 20. päivänä marraskuuta 1919: joulukuun kuudetta päivää on vietettävä vuosittain Suomen itsenäiseksi julistautumisen vuosipäivänä. Vielä 1930-luvulla joulukuun 4. päivä sai vahvaa kannatusta, mutta muutosta ei tehty.

Mutta juhlitaan nyt tätä joulukuun kuudetta. Kilaus kotimaista.

Uusia mediatutkijoita?

Mediatutkijaksi yltynyt entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki katselee vaalivideoita tarkalla otteella. Hän ei tarkastellut Tarja Halosen esiintymistä kremlologin otteella mielessään valtion johdon kunto, vaan muistelee vanhoja tökätäkseen tikulla silmään.

Annelia kismittää vuosien jälkeenkin se, että kukaan ei suostu myöntämään todeksi väitettä, jonka mukaan hän tiesi parhaiten sen, mitä keskenään samaan puolueeseen - ja toiseen kuin Anneli - kuuluva kolmikko presidentti, pääministeri ja ulkoministeri keskenään olivat sopineet ja miten. Ilmeisesti faksin laulun vakuuttamana Anneli on tähän mennessä tiennyt sen paremmin kuin silloiset presidentti, pääministeri ja ulkoministeri yhteensä, saatikka sitten tämä kolmikko erikseen. Kun varsinaista erimielisyyttä hän ei ole saanut todistetuksi, puuttuu hän nyt siihen, olisiko kolmikko saanut edes keskustella asiasta oikean sanamuodon löytääkseen. Annelin mielestä ei.

Suomen Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa julkaisi näistä havainnosta kolumnin muotoon puetun mediatutkimusraportin ”Irakin sota ja villakoiran ydin”. Sen sisältöä levittävät sitten erilaiset mediat ja niiden puoliviralliset nettijatkumot. Jäättenmäki on tehnyt paluun suomalaisen politiikan huipulle Vanhasen lipunkantajana. Mutta tyyli on näemmä entinen.

Asiaan kuuluu, että itse Suomenmaasta sitä saa turhaan hakea. Tai katsotaanpa montako juttua saa laittamalla Suomenmaan arkistoon hakutermeiksi villakoiran ydin. Sillä saisi aikaiseksi jo aikamoisen koirateurastamon maailman kaikkia tunguusialaisia ravintoloita varten.

Ylen yllä linkattu Olli Ainola pohtii: "Miksi tähän pitäisi kiinnittää huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että Jäätteenmäen keskeisimpiä väitteitä eduskuntavaalikampanjassa 2003 oli, että Halosella ja Lipposella oli ollut erilaiset näkemykset suhtautumisessa Irakin sotaan. Silloin nuo väitteet kiistettiin, mutta nyt ne siis myönnetään."

Mutta kun ei ollut erilaisia näkemyksiä. Oli järkevien ihmisten käymä keskustelu, jonka perusteella päädyttiin yhteiseen, yksimieliseen ja pätevään kantaan. Tuskinpa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voidaan ilman tällaisia - hallituksen sisäisiä tai eri ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa hoitavien instituutioiden välisiä - keskusteluja edes tehdä.

Erimielisyys on sellainen kannanottojen muoto, joka purkautuu julkisuuteen tai näyttäytyy ristiriitana päätöksenteossa tai jos joku käyttäytyy linjan vastaisesti tai alkaa toimia omillaan. Tästähän ei ollut hetkeäkään kyse. Erilaisissa etukäteen käydyissä neuvotteluissa ja keskusteluissa toki voidaan eri näkemyksiä sovitella niin, että politiikalle löytyy linja. Tällaisia erilaisia näkemyksiä on järkevää olla olemassa. Jos jostakin keskustellaan ja sen jälkeen yhdessä sovitaan sanamuodoista ja linjoista, kyse ei ole erimielisyydestä, vaikka näkemyksillä olisikin ollut eroa. Eikä villakoiralla siis ole ydintä.

Perustuslakikeskusteluissa meni päiviä ennen kuin kukaan viitsi julkisuuteen kertoa, mistä tulkinnoista erimielisyydet juontuivat. Ja nyt seuraa tällainen limbo. Kiljuuko kansa oikeasti Anneli Jäätteenmäen kaltaisen sinnikkään poliitikon perään. Vanhaselle tällaisesta ei voi olla muuta kuin harmia - tätä riitapukari-imagoako hän hakee? Onko Vanhasenkin oltava yhtä kova jätkä kuin Jäätteenmäki?

Onkohan Antti Majander fiksu?

Onkohan Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander fiksu? Ei, jos suoraan sanon. Hän nimittäin otsikoi Hesarin (5.12.2005, C1) juttunsa: "Haluaakohan Paavo Lipponen olla fiksu?"

Tuollaista otsikkoa eduskunnan puhemiehestä eivät toimitussihteerit omien toimittajien hengentuotteille keksi, siksi sen täytyy olla toimittajan omasta kynästä. Otsikon hauskuushan on siinä, että kirjoittaja oikeasti ei pidä kohdettaan fiksuna. Ja se taas ei ole fiksua asiasisältönsä eikä edes kirjoitustyylinsä vuoksi. M.O.T.

Kyse on torstaina jaettavasta kirjallisuuden Finlandia-palkinnosta. Se on Suomen suurin, kirjoittajalleen ja ehdokkaiden kustannusyhtiölle taloudellisesti merkittävä tapahtuma. Antti Majander ilmoittaa suureellisesti palkinnon olevan jo jaetun: koska Anneli Toijalan romaanissa Merten takaa tulleet esiintyy sosiaalidemokraatti - Oskari Tokoi - positiivisessa valossa, valitsee palkinnosta yksin päättävä Lipponen sen. Muut ovat Majanderin mukaan Lipposelle poliittisesti sopimattomia ehdokkaita. Onko tämä fiksu tapa ajatella? Mielestäni toisen kerran ei.

Lipponen ei siis ole toimittajan mielestä fiksu, eikä siksi(kään) pysty kirjalliseen arviointiin, ja on vielä lisäksi kirjallisuuspalkinnon saajaa sääntöjen mukaan ihan itse valitessaan poliittisesti sokea ansionaan vain ja ainoastaan se, että hän on "Suomen suurin sosiaalidemokraatti" - se vertautunee Jorma Ojaharjun puheeseen Suomen suurimmasta kirjailijasta ("The biggest author in Finland").

Tämän kaiken jälkeen kirjallisuustoimittajan on perusteltava poliittisesti, miksi Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on Lipposelle oikea valinta. Siis jos tämä kerrankin haluaisi olla fiksu, Majander sanoo. Sen verran fiksu kirjoittajakin on, ettei sano omaa ehdokastaan, mutta sen sijaan hän olisi voinut miettiä, onko kyse painostusyrityksestä. Ei tietenkään, sillä Hesarilla ja sen toimittajillahan ei ole valtaa ei niin missään. Mutta näkisin mielelläni toimittajan selittelemässä kirjoitustaan. Vähän niin kuin poliitikot joutuvat selittelemään omiaan.

Isomäki ja Toijala ovat molemmat fiksuja Kustannusyhtiö Tammen kirjailijoita. Sääli että heidän teoksensa joutuvat taka-alalle, kun joku vain yrittää olla "viksu". Mutta onkin vain nokkela.

Duck-and-cover

Vaikka ei henkilökohtaisesti liene mainittu uudessa periaateohjelmassa, Panu vetäisi välittömästi duck-and-coverit Vihreän liiton uudesta huhutusta linjasta.

Erinäisten medioiden välittämän tiedon mukaan Vihreät ovat julistautumassa feministipuolueeksi. Vaikka Vihreän liiton etusivu ei noteeraa ainakaan vielä puolueen valtuuskunnan mahdollista linjausta, niin erinäisiä ennusmerkkejä asiasta on tietysti ollut jo pitkään olemassa.Yllättävää kyllä Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ry ei näytä reagoineen myöskään millään tavoin.

Jos ja kun uutiset ovat oikeassa, pelkoa ei hameissa tunneta, sillä Ruotsin esimerkki ei lupaavalta näytä.

Mutta missä hiipii Blogistan tässä asiassa? Eikö esirippua repäistäkään puolesta ja vastaan?

Radiota kuuntelemaan

Juha Numminen puhuu paraikaa dekkareistaan Peltirummussa. Minä aloitan sitten tänään lauantaina klo 17.03 ja jatkan toimittajan kanssa kuuteen asti. Ohjelma lähetetään huomenna uusintana klo 9.00, minä siis kehiin 10.03. Perinteistä audiobloggaustyylistä jutustelua.

Lopuksi tuo tämän päiväisen ohjelman mainosteksti:

"Peltirummussa mennään virtaa ylöspäin Joseph Conradin Pimeyden sydämen kanssa. Höyrylaivan kippari Marlow vie Peltirummun viikon lukijan, tutkija Jari Sedergrenin, Afrikkaan Kongojoelle - joelle jossa myös norsunluuagentti Kurtz hoitaa bisneksiään.

Kurtzin lisäksi Peltirummun Tuuli Saksala kohtaa dekkaristi Juha Nummisen ja Jonnni Roos käy Arvostelun ulkopuolella.

Kattilapaineita ja norsunluun hintaa tarkkailee toimittaja Jukka Kuosmanen."

Lohtua

Pikkujoulujen jälkeisenä aamuna on kiva lohdukseen huomata, että veronpalautukset ovat tulleet. 449 euroa.

Työpaikan pikkujoulut olivat mukavat. Idols-tyyppinen tuomaristo suhtautui näytelmäryhmäämme hieman nahkeasti: erään kohtauksen elävöittäminen elokuvasta Noin seitsemän veljestä osoittautui vaikeaksi. Päätuomari tutkija Matti Salo myönsi kuin näyttelijäntaidoistani - tai paremminkin näyttelemisen yrittämisestä - Sääli-Jussin. Asiaa tasapainotti vain se, että muut saivat vain haukkuja, paitsi se yksi, joka näytteli niin hyvin, että hänelle ehdotettiin uraa jossain muualla. Mainittakoon, että rooliini kuului vain yksi virke.

Heräjä armas Suomen maa.

Käväisin eilen yliopistolla täällä Helsingissä. Laitoksella monet olivat koulutuksessa. Hyvä päivä sille toiminnalle, koska ulkona vihmoi ikävästi.

Metsätalolta käteeni tarttui uusi Yliopistolainen ja huomasin, että sielläkin puhuttiin blogeista. Lehdessä kolumnoi ylioppilaskunnan tiedottaja Perttu Iso-Markku. Hänkin oli pohdiskellut blogin perustamista, mutta ei löytänyt siihen aiheita saati aikaa.

Luulisin, että varsin harvat suunnittelevat blogin pitämistä resurssien allokoinnin näkökulmasta. Sitä on vain pidettävä. Niin se toimii parhaiten. Erikoisalablogeihin kannattaa sitten vähän suunnitteluresursseja jakaa. Ja niihinhän tekijöitä yliopistolta riittäisi, jos olisi viitseliäisyyttä ja vähän kehittelisi accessia näihin persoonallisiin subjektiivisiin tietopankkeihin.
Mutta olinhan siellä mainittu minäkin. Sain siitä etukäteen vihiä, kun käytävällä yliopistolehtori pysäytti ja sanoi nähneensä maininnan blogistani. Siksi tie kävi Metsätalolle viimasta ja tuiskusta huolimatta. Perttu kirjoitti yliopiston blogitilanteesta: "Esimerkiksi professorien blogit ovat kovin harvassa. Heikki Patomäen blogi oli keväisen UPJ-taistelun keskiössä, mutta nyt uusin merkintä silläkin on elokuulta. Emeritaprofessori Elina Haavio-Mannilankin blogaaminen tuntuu tyrehtyneen alkuunsa. JP Roosin sivuilta sentään löytyy tuoreitakin nettikolumneja. Tutkijablogeista esimerkillisin on Suomen blogilistallakin korkealle noteerattu historiantutkija Jari Sedergrenin blogi, joka yhdistelee surutta päiväkirjamaisuutta, tutkimusaiheiden esittelyä ja yhteiskunnallista kommentaaria."

Kauniisti sanottu ja korostaa mukavasti ennestäänkin vaatimatonta luonnettani. Liekö tuon jutun ansiota, että Patomäen blogiinkin oli heti tullut uutta ainesta! Laitoin tuohon nuo linkit, kun niitä ei ollut jutussa mainittu eikä muuten edes nettiversiossa. Edellinen on moga ja jälkimmäinen rikos! [Blogirikoslain 16§: "Älköön koskaan kirjoitettako blogeista ilman että niihin tehdään asianmukainen linkitys."]

Fyysisen ruumiini läsnäolo yliopistolla on harventunut pahasti sen jälkeen, kun aloitin kolme vuotta sitten työni tutkijan sijaisena elokuva-arkistossa. Kun äskettäin viranhaltija siirtyi toiseen tehtävään pysyvästi, hoitamani virka julistettiin haettavaksi. Tänään sain tietää, että minut on siihen valittu 31 hakijan joukosta. Nyt, 46-vuotiaana, minulla on siis vakituinen työ. Tähän se huda huda minun kohdallani vei: takana korkeatasoinen koulutus ja lähes kaksikymmentävuotta pätkätöitä, mutta nyt on opintovelka maksettu ja työsarkaa on enemmän kuin konsanaan luvatussa maassa.

Takaisin tutkimusmatkalleni. Reissulta tarttui mukaan myös Ylioppilaslehti, jossa haastatellaan Liken perustajajäsentä ja omistajaa Hannu Paloviitaa. Paloviita myi vastikään yrityksen Otavalle. Kauppa astuu voimaan ensi vuoden alusta. Vaikka en ole intensiivisesti ollut mukana Liken toiminnassa - esimerkiksi yksi turhaksi tullut suomennos näyttää hautautuneen iäksi - erinäisten tuttavuuksien kautta firman toimintaa on tullut seuratuksi sen alusta lähtien. Lehdessä oli myös mielenkiintoinen visio siitä, miten multimediatietokoneet muuttavat ihmisten elämää.

Jossakin päin lehteä oli vielä juttu siitä, kuinka nykyään joitakin luentoja saa ripatuksi yliopistolta itselleen mp3-muodossa. Haastateltu opiskelija valitti luentojen äänitystasoja: kuulemma äänen taso ei riitä silloin, kun luentoja kuuntelee hölkätessä. Samaan hengenvetoon toimittaja pohti sitä, kuinka jotkut mp3-soittimilta kuunnellut teoreettiset luennot saattavat olla liian vaikeita niille, jotka tekevät samaan aikaan jotakin muuta. Epäilemättä ovat.

Mutta ei siinä mitään uutta. Eräskin historian dosentti sanoi minulle kuinka vaikeaa oli luennoida, kun eturiviin asettui useampi viestinnän opiskelija. He eivät lakanneet viestimästä toisilleen edellisen viikonlopun sattumuksista koko luennon aikana, väliin ääneen nauraen, minkä lisäksi he vielä kutoivat koko ajan. Dosentti - nykyinen professori - sanoi, että hän nousi varpailleen ja yritti luennoida niille parillekymmenelle muulle ikään kuin tämän ensimmäisen rivin yli. Ei ihme, että neuleblogit ovat niin suosittuja viestintävälineitä.

Itse olen tyytynyt joskus kysymään opiskelijoilta, pitäisikö minun puhua hiljempaa, kun muuten tuo kolmannessa rivissä raskaan päivätyön jälkeen nukkuva nuori mies saattaa herätä meiskaamiseeni.

Säveltäjä Haydnilla oli tapana lisätä sinfonioihinsa semmoinen isoäänisempi kohta. Sillä hän sai nukkujat hereille. Heräjä armas Suomen maa.

Videolaitteiden historiaa

Tulee aina käytettyä ilmaisua siitä ajasta, kun videolaitteet tulivat kotikäyttäjien ulottuviin. Videot löivät läpi 1980-luvulla, mutta sen historia on jo reilusti vanhempi. Niinpä tutustuin videon historiaan. Tässä on varmasti puutteita ja virheitä, enkä panisi pahakseni, jos niistä minua ojennettaisiin. Myös hyviä linkkivinkkejä olisi kiva saada.

"Elektronisen kuvantoiston alalla äskettäin tapahtunut huima kehitys on lyönyt nopeasti leimansa paitsi opetusopillisiin näkymiin, myös viihdetelevision, television ja muidenkin joukkotiedustvälineiden melko välittömään tulevaisuudenkuvaan", Leo Nordberg kirjoitti Kinolehdessä vuonna 1971. Nordberg puhu "videolaitteiden vallankumouksesta", jolla tulisi olemaan suuri merkitys elokuvateatteritoiminnalle.

Videolaitteet tulivat kodinkonemarkkinoille vuosina 1971-72. Nordberg lanseerasi termiä "kasettitelevisio", mutta se ei yleistynyt. Nordberg puhui sujuvasti nauhurista: se oli tuttu termi televisiomiehelle. Ensimmäiset uutiskäytössä - siis studiosta ulos raahatut - olleet videolaitteet olivat muuten käytössä Biafran sodassa. Brittiläisen kuvausryhmään videokalusteet painoivat 20 000 kg. Kehitys oli siis huimaa.

Videolaitteistoilla oli englanninkielisiä nimiä useita, koska eri yhtiöt kehittelivät eri standardeja. VCR - Video Cassette Recorder olikin pitkään käytössä: se oli osa Philipsin tuotekehittelyä. "Philips suunnittelee nauhuristaan useampia er iversioita, joista kalleimpaan on kuulemma tarkoitus sijoittaa myös kellolaitteeseen kytketty värivastaanotin; tällä tavoin voidaan ohjelmia nauhoittaa ilman erilistä vastaanotinta ja esimerkiksi tallentaa toisen kanavan tapahtumia samanaikaisesti, kun varsinaisesta kotivastaanottimesta katsellaan joltakin muulta kanavalta tulevaa ohjelmaa." Kuulostaako digiboxin omistajalle tutulta tekstiltä?

Philips nimesi myös videokasettinsa samalla nimellä VCR. Kasetti oli neliön muotoinen ja siinä käytettiin puolen tuuman levyistä nauhaa, joka antoi mahdollisuuden noin tunnin ohjelman nauhoitukseen. Ensimmäinen laite tuli markkinoille vuonna 1972 Englannissa. Siinä oli ajastin. Kotikäyttöön 600 punnan laite oli liian kallis, mutta oppilaitoksiin pitkää nauhaa saatiin myydyksi: formaatin nimi oli VCR-LP.

Amerikkalaisen Ampexin yhdessä japanilaisen Toshiban kanssa kehittämä "Instavision"-systeemi oli lähellä Philipsin VCR:ää, mutta sen kasetti oli pyöreä ja kooltaan pienempi: halkaisija 11,7 cm ja paksuus 1,8. "Laitetta tullaan valmistamaan joko sekä nauhoitukseen että toistoon tai pelkästään toistoon ja niin mustavalko- kuin värikäyttöön."

Ampex oli alan uranuurtaja, sillä Charles Ginsburgin johtama tiimi oli rakentanut ensimmäisen käytännöllisen videonauhalaitteen (VTR = Video Tape Recorder) jo 1951, jolloin televisiokamerakuvaa ensimmäisen kerran kaapattiin magneettinauhoilla. Ensimmäinen laite maksoi vuonna 1956 vaatimattomat 50 000 dollaria. Se oli silloin aika paljon rahaa. Ensimmäiset kotikäyttöön tarkoitetut VCassetteR eli VCR-laitteistot olivat Sonylla myynnissä vuonna 1971. Sony oli markkinoinut VTR-järjestelmäänsä yrityksille, oppilaitoksille ja esimerkiksi lentoyhtiöille jo vuonna 1963, ensimmäinen kotikäyttöön tarkoitettu VTR, Sonyn CV-2000 tuli markkinoille 1964. Ampex ja RCA toivat omat mustavalko-VTR-laitteet myyntiin 1965.

Markkinat olivat 1970-luvulle tultaessa alkaneet tuottaa myös videokameroita, kuten Nordbergkin totesi: "Markkinoilla on jo nyt eräitä pienikokoisia kannettavia mustavalkokuvaukseen soveltuvia kameroita, ja väriversiot ovat aivan nurkan takana." Sony esitteli syyskuussa 1971 uuden formaatin ammattikäyttöön, hieman VHS:ää muistuttavan U-maticin, jota Suomessakin televisiotoiminnassa käytettiin vuosikaudet. Niiden kasettien aika alkaa muuten nykyään olla ohi ja ne olisi pian pelastettava. U-maticia käytettiin laitteilla, joiden tunnus oli VP 1100 ja VO-1700. Näitä ei paljon ole jäljellä.

Kysymys oli myös keksinnöistä. Pisimmälle oli ehtinyt vinyylille painetun LP: (Long Play, "pitkäsoittolevy")keksijä, unkarilaissyntyinen Peter Goldmark. Värikuvausjärjestelmien ja HiFi-äänentoistojärjestelmien spesialisti suunnitteli CBS:lle myös omaa videojärjestelmäänsä: sen nimeksi tuli sen julkaisuvuonna 1967 EVR, mikä tuli sanoista Electronic Video Recording. Väriversio tuli markkinoille maaliskuussa 1970.

CBS irtisanoutui EVR:stä jouluaaton aattona 1971 ja Motorola lopetti laitteiden toimituksen vuoden 1972 aikana. Tuotantoa suunnitetiin kuitenkin Japanissa, missä Teijin, ICI, Ciba-Ceigy, Hitachi, Mitsubishi ja Mainichi yhtiöt muodostivat yhtiön nimellä New International Electronic Video Cassette Company Nippon EVR. EVR Systems yhtiönä lopettiin Yhdysvalloissa marraskuussa 1974.

EVR:ssä vajaan yhdeksän millimetrin, erittäin hitaalle (1 din) filmille oli asetettu rinnakkain kaksi magneettijuovaa. "18 senttiä leveään ja 1,8 senttiä paksuun pyöreään kasettiin mahtui 60 minuuttia mustavalkoista ja 30 minuuttia väriohjelmaa; ensin mainitussa kumpikin kuvajuova koostuu mustavalkoruuduista, kun taas jälkimmäisessä on mustavalkokuva toisessa juovassa ja sen rinnalla kooditettu värisignaali", Nordberg valaisi järjestelmää. Käytetyssä hopeahalogeenifilmissä ei ollut rei'itystä, vaan sen keskellä sijaitsi jokaisen kuvaviivan kohdalla pienten neliöiden muodostama perforoitu synkronimerkkirata. Kasetti sisälsi 230 metriä filmiä, siihen mahtui 180 000 kuvaa kooltaan 2,5 x 3,3 mm. Niitä voitiin katsella kotivastaanottimen antenniliitäntään kytketyllä laitteella. Filmikuva muutettiin televisiokuvaksi ns. flying spot -menetelmällä (suom. valopistepyyhkäisymenetelmä)- eli periaatteessa lähes samoin kuin miten televisio kuvansa ruudulla esittää.

EVR mahdollisti still-kuvien katsomisen ja hidastukset: kuitenkin varsinainen still video tai digitaalikamera (Sony Mavican "single-lens reflex") oli käytössä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1981. Siinä käytettiin nopeasti pyörivää magneettilevyä, kaksi tuumaa kanttiinsa, ja sillä pystyi ottamaan 50 kuvaa, esittämään ne televiovastaanottimessa tai monitorissa tai printtaamaan.

EVR:n vika oli siinä, että se ei kyennyt nauhoittamaan, ainoastaan toistamaan. Näin se on nähtävä enemmänkin DVD-laitteen kuin videonauhurin edeltäjäksi. Monet suuret televisio- ja filmiyhtiöt ilmoittivat siirtyvänsä EVR-kasettien käyttäjäksi. Menetelmän edut olivat tuolloin hämmästyttävässä tarkkuudessa ja kopioinnin nopeudessa. EVR:ää pystyttiin kopioimaan 60 metriä sekunnissa, mikä oli paljon nopeampaa kuin mihin jouduttiin television käyttämien magneettinauhojen kanssa.

RCA (Radio Corporation of America) esitteli oman videolaitteensa, nimeltään Selecta Vision. Se käytti nauhamateriaalina PVC-muovia. Kuten EVR:ssä, tässäkin menetelmässä siirto filmimateriaalista tai kuvanauhalta kasetilla oli työlästä ja kalliita erikoislaitteita vaativaa. Välimateriaalina käytettiin 16 mm filmiä, jota nimitettiin värikoodimasteriksi. EVR:n repertuaariin kuuluivat 70 mm, 35 mm ja erittäin hyvänlaatuinen 16 mm: senkin prosessia luonnehdittiin erityisen monimutkaiseksi.

Selecta Visionin värikoodimasteria työstettiin ensin kehittämällä se. Seuraavana työvaiheena oli sen muutos hologrammimasteriksi eli sarjaksi interferenssikaavoja, joihin valettiin nikkelimatriisi. Poltto tapahtui lasersädettä hyväksi käyttämällä. Nikkelimatriisi syötettiin painovalssien välitse yhdessä samanlevyisen läpinäkyvän vinyylinauhan kanssa, jolloin saadaan syntymään holografinen nauha. Esityslaitteessa heikko lasersäde johdetaan kulkemaan nauhan lävitse yksinkertaiseen televisiokameraan, joka purkaa nauhalla olevan koodisanoman ja välittää sen valmiina kuvana vastaanottimeen. Selecta Vision oli markkinoiden tarjouksista halvin: yli keskimääräisen kuukausipalkan sekin.

Saksalainen Teldec-AEG-Telefunken kehitteli omaa kuvalevyään. Se oli hinnaltaan vain kolmanneksen edellisestä, joka oli taas kolmanneksen aluksi mainituista laitteista. "Mutta ei yksinomaan hinta, vaan koko vielä vähän aikaa sitten täysin utopistiseksi leimatun ajatuksen toteuttaminen on mitä suurimmassa määrin huomion arvoinen suoritus", Nordberg kehui saksalaissaavutusta.

Kuvalevyn kehittäminen vei viisi vuotta työryhmältä, johon kuului magnetofonin keksijä Eduard Schüller. Vaikeutena oli keksiä menetelmä, jonka avulla kyettiin saavuttamaan kuvantoistossa tarvittava vähintään kahden miljoonan jakson värähtelytaajuus sekunnissa. Vertailukohtana voisi olla tuonaikainen stereo-(vinyyli)levy, jonka värähtelytaajuuden yläraja oli noin 20000 jakson paikkeilla.

Kuvalevyn suunnittelijat kehittivät myös uuden kaiverrustekniikan, jolla yhdelle millimetrille voitiin sijoittaa 140 uraa - äänilevyn tavanomainen uratiheys oli siitä vajaa kymmenesosa. Kiekon pyörimisnopeus oli 1500 kierrosta minuutissa (äänilevyssä 45 tai 33 1/3). Tällä yhtälöllä saatiin tv-kuvaa varten tarpeelliset 3 miljoonaa värähtelyä sekunnissa, ja 30 cm:n levyn esityspituudeksi tuli 15 minuuttia. Kiekot olivat niin ohuita, että suunniteltua kuvalevynvaihtajaa käyttämällä kuvalevypinkasta tuli vain 5 millimetrin paksuinen pino kiekkoja. Itse kuvalevy oli ohut ja taipuisa kiekko, joka pyöri kolmen kiinnitystapin varassa suuren kierrosnopeuden synnyttävän ilmatyynyn päällä. Gramofonista itse toisto erosi siinä, että äänirasia toimi painetunnistimella, ei liiketunnistimella.

Voittajaksi tuli kuitenkin suurikokoinen kasettiformaatti, jonka sekä JVC että Panasonic esittelivät vuonna 1976. Sen käyttämä formaatti on nimeltään VHS eli Video Home System ja juuri niitä videovuokraamot nykyään myyvät.

Tuhnuleffoja

Elämässä joutuu pohtimaan kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, miten "tuhnuleffat" tuotiin maahan. Toisella unohtuneella nimellä niitä kutsuttiin "nudeleffoiksi". Ne muut käytössä olleet nimitykset ovat yhä käyttökelpoisia (terveisiä vain Googleen!).

Suomi-Filmin tätä osastoa välillä vetänyt Jussi Kohonen kertoi vuonna 1970 Kinolehdessä "tuhnuleffojen" historiasta: "Ensimmäisenä meni sensuurissa vahingossa matkailuelokuvana läpi Kohti aurinkoa-niminen elokuva, joka kuvasi matkaa Tanskasta Korsikalla sijaitsevalle nudistileirille. Kun sen ensi-iltaa Edisonissa mainostettiin laitansa mukaisesti ensimmäisenä nudistileffana, sensuuri halusikin katsoa sen vielä uudestaan! Eli herää kysymys, olivatko he todella nähneet tämän elokuvan? Ei ainakaan olisi pitänyt tällä tavoin peräämällä paljastaa tyhmyyttään."

Jussi K:n viimeisin virke paljastaa sen kisan, joka sensuurin ja elokuva-alan välillä aina oli. Sekä elokuvantekijät että maahantuojat tietysti vetivät omat rajansa niin lähelle sallitun ja kielletyn rajapintaa kuin mahdollista.

Mitä elokuvasensuurin entinen päällikkö (1949-1966) Arvo Paasivuori ajatteli asiasta samana vuonna 1970 omassa haastattelussaan: "Alun alkaenhan lähdettiin siitä, ettei alastomuutta saanut esittää elokuvissa. Yhteiskunnassa vallitsi vanhan tyylinen säädyllinen asenne elokuviin nähden. Minä en aivan täsmällisesti osaa määritellä, mistä se elokuvien ennakkotarkastus sai alkunsa, mutta minulla on sellainen tuntuma, että se olisi lähtenyt ihmisten keskuudessa vallinneesta korkeakirkollisesta säädyllisestä näkemyksestä, jonka mukaan elokuva yleensä oli jotain syntiä ja riettautta. Elokuva-alan elinkeinonharjoittajien oli siten pyrittävä siihen, että he saivat ikään kuin hyväksytyn arvostelun näistä elokuvista, jotta kansa ei liikaa kiivailisi. Olihan kysymys taloudellisista arvoista."

"Ja tuollainen uskonnollinen pohja kaiketi meilläkin vallitsi", Paasivuori jatkoi. "Eihän 30-luvulla voitu Kansannäyttämöllä esimerkiksi esittää näytelmää Jumalan vihreät laitumet, koska Jumala oli siinä neekeri. Sitä pidettiin jumalanpilkkana. Tuollaisista vanhoista totutuista säännöksistä ja näkemyksisstä pidettiin siis kiinni."

"Elokuvatarkastamo joutui pikkuhiljaa antamaan periksi esimerkiksi alastomuuden suhteen lähtien ajatuksesta, ettei Suomi ole mikään semmonen eristetty saareke, joka ei voi huomioida maailmalla kulkevien virtausten yleistymistä. Realiteetit on osattava sopeuttaa omaan asennoitumiseen ja kulkea pikkuhiljaa edelläkävijöiden perässä. Näin me ensin hyväksyimme, että alaston voitiin kuvata, jos tämä oli liikkumaton kuten kuvapatsaat, joita voimme nähdä kaikkialla. Sitten vähitellen hyväksyttiin liikkuva alaston ja lopulta oikea alastomuuselokuvien parvi. Ehkä me nyt kuljemme jonkin viisi vuotta Tanskan ja Ruotsin jäljessä, joissa elokuvasensuuri ollaan kokonaan poistamassa". Paasivuori arvioi viisi vuotta eläkkeelle lähtönsä jälkeen Osmo Jokisen haastattelussa.

Nude- eli nudistileffoja siis alettiin tuoda Suomeen vuosina 1957-8. Ne tuottivat hyvin. Ensimmäisiä nudeleffoja esitti Edisonissa johtaja Bruno Honkanen: "Se oli Suomi-Filmin seksikuva, mutta eivät he itse uskaltaneet otaa sitä teatteriinsa. Kun he sitten näkivät, minkä mullistavan tuloksen minä niillä Edisonissa saavutin, niin sitten tulivat mukaan." Valio-Filmin maahantuoma Himon riivaajat saattoi tehdä ennätystuloksen: ensimmäisen viikon bruttokassa oli järisyttävät 12000 mk.

Honkaselta kysyttiin vuonna 1971 myös näiden elokuvien katsojista. "Tiedättekö, se oli fiksua yleisöä! Siellä oli partanaamaa ja pitkätukkaa, sitten oli monia tunnettuja tyyppejä, joita näkee kuvaruudussa. Oli suurten pankkien johtajia ja yleensä tuo yleisö muodosti sellaisen läpileikkauksen kansasta. Moni tuli kai uteliaisuudestaan. Siten oli myös niitä sairaita tyyppejä, jotka tulivat suurennuslasit kädessä... kysykää Scalan siivoojalta, minkälaisia tyyppejä ne ovat ja kuinka monta kuorta siivooja löytää lattialta käytettynä."

Honkanenkaan ei loputtomiin jaksanut seksileffoja teatterissaan pyörittää: "Niin, minä lopetin sen vuoksi, ettei se kannattanut enää kun jo kolme-neljä teatteria alkoi Helsingissä pyörittää yksistään tätä seksiä. Ja sitten minä itsekin olin kyllästynyt mokomaankin paskaan, josta aina sai kuulla. Siitä roskasta sai ihan kylliksi. Nyt niiden elokuvien aika on ohi."

Seksielokuvia myytiin mainonnalla. Mainokset kopioitiin yleensä ulkomailta, vaikka joskus suomeksikin veistettiin värssyjä: "Nätit tytöt tahallaan aina makaa mahallaan." Asiaa ei helpottanut se, että jos joskus onnistui saamaan esiin "ilkamoivan nudeleffamainoksen", siitä sai niskoilleen kunnian "pornoilijana". Siitä huolimatta, että seksileffoja levitti muun maahantuonnin ohella melkoinen joukko hyvämaineisia maahantuojia, esimerkiksi Valio-Filmi, Filmipaja, Meridian-Filmi, Magna-Filmi, Kovefilmi ja Helsinki-Filmi.

Jussi Kohoselta kysyttiin vuonna 1970, onko nudeleffojen aika ohi? "On siinä mielessä, että enää ei ulkomailta löydy niin huonoja, että ne menisivät sensuuristamme läpi. Pornoteatterien on ohjelmiston puutteen vuoksi ollut pakko palata normaaliohjelmistoon. Jos meillä voitaisiin tuoda joku Nyfiken tai Kärlekens språk, ne menisivät Espalla vaikka vuoden." Kotimaisiin tuotantoihin Kohonen ei uskonut: "Kyllä he pitävät tiukasti olemattomasta maineestaan kiinni. Eikä heillä yhdelläkään olisi kunnolliseen pornoleffaan vaadittavaa mielikuvitusta, se vaatii hyviä ideoita ja henkevää älykkyyttä."

Jörn Donner oli tietysti juuri valmistanut elokuvan Naisenkuvia. Elokuvatarkastamo tarkasti sen 22.1. 1970 ja määräsi siihen leikkauksia kuuteen eri kohtaan ja laittoi päälle rangaistusveron 30 %. Se oli ensimmäinen kotimaiseen elokuvaan tehty leikkaus Jerker A. Erikssonin päällikkökaudella, joka oli alkanut liberaalisuutta julistaen maaliskuussa 1966.

Poistettavat kohdat antavat kuvan siitä mikä oli kiellettyä ja miten sitä voisi kiertää: 1) Saunan pukuhuoneen penkillä tapahtuva parittelu– ym. kohtaus lukuunottamatta huovan peitossa tapahtuvaa välähdyksenomaista osaa; 2) edellisen kohtauksen osittainen toisto koeteatterin kankaalla; 3) näkymä ikkunan läpi alastomana seisovaan mieheen ja naiseen; 4) kohtaus, jossa kuvaaja kurkistaa saunan ikkunasta lauteilla parittelevaa miestä ja naista lukuunottamatta välähdyksenomaista kuvaa; 5) naisen sukupuolista laukeamista kuvaavasta kohtauksesta raidallisella alustalla kuvat, joissa miehestä näkyy muuta kuin kädet, sekä 6) raitiovaunussa tapahtuva parittelua koskeva kohtaus lukuunottamatta paria lyhyttä välähdystä. Poisto koskee myös kuviin liittyvää puhetta ja muuta ääntä.”

Päätös kuitenkin muuttui 30.1. 1970 Elokuvalautakunnassa. Sen ratkaisuna oli: "poistetaan 2 kohtausta. 10 %. 1) Saunan pukuhuoneen penkillä tapahtuvan parittelu– ym. kohtauksen läheltä filmatut kohdat; 2) raitiovaunussa tapahtuvasta rakkauskohtauksesta toinen osa.)"

Tämän elokuvan ansiosta syntyi termi "donnerointi", mitä termiä käyttäen lääketieteen lisensiaatti Pentti Sorrilta kysyttiin, miksi nämä elokuvat Suomessa menestyivät: "Meillä kai vallitsee vielä sellainen tirkistysmentaliteetti, keskenkasvuisuus, suomalaiset eivät vielä ole kypsyneet aikuiseen seksuaalisuuteen." Kyse ei kuitenkaan lääketieteen edustajan näkökulmasta ollut siitä, että sensuuria vaativat olisivat jotenkin olleet oikeassa: "Laitossensuuri voidaan käsittää eräänlaisena joukon 'omanatuntona'. Tässä tapahtuu sitten sellainen ilmiö, että 'tyhmyys tiivistyy massassa', joukkona ollaan vanhoillisempia ja lapsellisempia käytökseltä kuin yksilöinä. Yksilön mielipide on ennakkoluulottomampi kuin vanhoillisempi ryhmämielipide. Ryhmämielipiteen tulkkeina toimivat kansanedustajat osoittavat näin olevan suhtautuessaan huolestuneesti esimerkiksi alkoholi- tai aborttilainsäädännön uudistamiseen, johonkin radio- tai tv-ohjelmaan tai kirjaan. Samoin jossain kuuntelijajärjestössä voi voimakkaasti vallita sellainen ukkosenjumalan rankaisumentaliteetti."

Sorri huomautti myös siitä, että maaseudun ja kaupungin välillä näissä asioissa vallitsee vankka mielipide-ero. "Sensuurin äkillinen lopettaminen saattaisi aiheuttaa esimerkiksi Pohjois-Savossa tai Pohjanmaalla sellaisia raivoreaktioita, joista olisi heille itselleen ja ympäristöleen vaaraa, he eristyisivät ja siten ristiriidat kasvaisivat.

Kinolehti kävi kysymässä seksielokuvatilannetta myös maan alta. "Underground-miehenä" tunnettu M. A. Numminen kertoi tietävänsä, että varmastikin Suomessakin valmistetaan "oikeita" pornoelokuvia, vaikka hän ei ollut "sellaisia kaupallisiin tarkoituksiin valmistettuja pornojuttuja nähnyt. Nummisen mukaan underground-liike vastusti kaupallista pornoilua kuvatessaan "alastomuutta tai lempimistä. Kun kaupallisesta pornosta yritetään tehdä mahdollisimman kiihottavia, mutta ovat tylsiä, on u-kuvien pyrkimyksenä olla vaihtelevia ja hilpeitä, hauskoja katsella. Kuitenkin ystäväni Peter Widén on tällaisten pornonvastaisten u-kuvien teosta kärsimässä kahden kuukauden pakkolaitosrangaistusta".

Sensuurin, poliisin ja oikeuslaitoksen oli tietysti vaikea pohtia elokuvien takana olevaa aatemaailmaa, sillä ei se ollut helppoa asiantuntijallekaan. Kysyttäessä miten u-elokuvan kohtaukset kuvataan, koska ne eroavat pornosta, M. A. Numminen vastasi: "On hankala nimetä missä ne eroaisivat tavallisesta pornosta, sillä kohtaus saattaa näyttää aivan samanlaiselta, siinä on nyanneista kysymys."

Vuonna 1970 poliisi sanoi puuttuvansa elokuvaesityksiin hyvin harvoin, muistissa oli kolme tapausta vuosikymmenessä, viimeisimpänä siltasaarelaisen hotellin ns. kabinettifilmit, jotka "olivat kuulemma varsin kesyjä." Tullikaan ei ollut enää niin tarkka, sillä yksityiseen käyttöön saattoi - ehkä - pikkufilmejä tuoda: epäsiveellisten elokuvien myynnin ja levityksen esti toki laki. Enemmän kuin 8 mm:n ns. pornoelokuvia, tulli takavarikoi lehtiä ja esimerkiksi kuvitettuja avainrenkaita.

Mikä sitten oli tullin mielestä pornoa vuonna 1970? Sellaiset pienkuvat "joissa molemmat sukupuolet ovat asialla, tai intiimit ruumiinalueet selkeästi seisovat tai avautuvat nähtäväksi." Silloin tulli "lyö kintaat päälle" ja asia käsitellään "rosiksessa".