Valentin Vaalan elokuvat

Valentin Vaala (1909-1976) kuuluu niihin harvalukuisiin suomalaisohjaajiin, joiden ura kattaa koko elokuvateollisen kauden. Vertauskohtaa ei ole helppo löytää ja lienee niin, että vain vain Vaalan ura ulottui 1920-luvulta 1960-luvulle, lyhytelokuvat mukaan lukien vielä seuraavallekin vuosikymmenelle.

Vaala teki ensimmäiset elokuvansa yhteistyössä Theodor Tugain, myöhemmin Teuvo Tuliona tunnetun ohjaajan kanssa. Työnjako Vaalan ja Tulion välillä oli selkeä: Vaala ohjasi ja leikkasi, Tulio näytteli ja kahdessa ensimmäisessä elokuvassa toimi myös käsikirjoittajana.

Tulio nousi esille näyttelijänä, "Suomen Valentinona". Hänestä tuli kulttuuriliike Tulenkantajien suosikki elokuvissa Mustat silmät (1929, katkelma säilynyt) ja Mustalaishurmaaja (1929) sekä Laveata tietä.

Laveata tietä (1931) elokuva on boheemi tarina kansainvälisestä viuluvirtuoosista, joka viettelee viattoman maalaistytön, vaikka pitää Pariisissa rakastajatarta. Kahden kaihoaminen aiheuttaa miehelle pohjattoman yksinäisyyden tunteen. Sinisessä varjossa (1933) Tulio esitti mestarivarasta, mutta tästä ensimmäisestä Mika Waltarin aiheeseen perustuvasta elokvuasta on säilynyt vain lyhyt katkelma.

Vaalan seuraava ohjaus oli Helsingin kuuluisin liikemies (1934). Elokuva perustui kuplettimestarina tunnetun Rafu Ramstedtin aiheeseen. Elokuvakäsikirjoituksen laati aiempi Uuden Suomen, sittemmin Suomen Urheilulehden toimittajana, nimimerkillään "Maileri" tunnettu Tauno Tattari, joka oli käsikirjoittanut myös Vaalan edellisen elokuvan Sinisen varjon. O. Y. Fennica Film A. B.:n tuottajana toimi vielä kerran yhtiön omistaja, liikemies Armas Willamo, jonka saavutuksiin kuuluu olla HJK:n perustajajäsenenä jäsenkirja n:ro 1:n omistaja. Vaikka elokuvan menestys oli vuoden toiseksi paras, kulut olivat laman keskellä yhtiölle liikaa ja se teki konkurssin. Kuuluihin saattoi vaikuttaa myös äänittämisen kalleus. Tekniikan uudistamiseen aktiivisesti satsannut Suomi-Filmi oli hankkinut Ruotsita Aga-Baltic –äänityslaitteiston, joka vuokrattiin Fennica-Filmille elokuvaa varten.

Tugain poissa ollessa tätä suomalaisen elokuvan tuoretta aluevaltausta, kaupunkikomediaa tähdittävät uudet tekijät: elokuvakameroiden edessä olivat ensi kertaa näyttelijä Tauno "Tanu" Majuri (1907-1980) ja missikilpailuista tunnettuuteen pongahtanut Regina Linnanheimo (1915-1995). Kansallisteatterin näyttelijä Tauno Palolle elokuva oli jo kolmas. Hänen kilpailijansa metsäkonsulentti Sundin rooliin oli nuori Nyrki Tapiovaara. Tuleva ohjaaja menetti osan siksi, että hänen poskensa nyki hermostuneesti koekuvauksissa.

Kun isä tahtoo… (1935) on muunnelma maailmankuulusta sarjakuvasta Vihtori ja Klaara. Silti se tulee esitelleeksi myös suomalaisen komedian peruspiirrettä eli hauskoja väärinkäsityksiä. Amerikkalaisvaikutteet näkyvät selvästi suuren maailman lavasteissa. Oman mausteensa tuo sekin, että Vaala esittelee näyttelijätaitojaan elokuvassa varsin kelvollisesti. Itse hän ei siitä innostunut ja jätti näyttelemisen sen jälkeen toisille.

Vaala oli opinnäytteensä antanut ja lamasta noussut Suomi-Filmi värväsi vuonna 1935 Vaalan toiseksi ohjaajaksi Orkon rinnalle.

Kaikki rakastavat (1935) –elokuva tunnetaan klassikoksi muodostuneesta pääparista Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Tarina liikkuu sekä kaupungissa että maalla, mutta nopeat sanaillut oivallukset ovat päähenkilöidensä, siis kaupunkilaisten arkijärjen mukaisia.

Valentin Vaalan ja Hilja Valtosen yhteistyö on 1930-luvun elokuvakomedian keskeisintä antia. Vaimoke (1936) perustui Valtosen suosikkiromaaniin ja varmisti tuoreen kaksoistähden aseman valkokankaiden ykkösparina. Menestyksen saattelemana Valtonen kirjoitti jatkon, Miehekkeen (1936), suoraan elokuvaksi. Tauno Palon pariksi entistä urbaanimmaksi käyvässä elokuvassa valikoitui Ikosen poissa ollessa Tuulikki Paananen.

Koskenlaskijan morsian (1937) oli saanut ensifilmatisointinsa Erkki Karun varmassa otteessa jo 1923. Pohjoisen seurat, kosket ja luonto muotoutuvat vahvaksi melodramaattiseksi kokonaisuudeksi tavalla, josta ei puutu klassikon aineksia. Vaalan muovautuminen eri genreihin vakuutti kaikki.

Sysmäläinen (1938) siirsi Vaalan komedioille tyypilliset väärintunnistukset, naamioitumiset ja roolipelit historialliseen ympäristöön. Tähtiparina sädehtivät nuori ja kaunis Sirkka Sari ja miehen malliksi aikanaan noussut Olavi Reimas, Vaalan löytöjä kumpikin.

Vaalan kiinnostus naiskirjailijoiden tuotantoon on ilmeistä. Hilja Valtosta vakavampia aiheita Vaalalle tarjosi salanimellä Juhani Tervapää kirjoittanut Hella Wuolijoki. Tunnetuin niistä on Juurakon Hulda (1937). 1930-luvun menestynein kotimainen elokuva yhdistää Kimmo Laineen sanoin ainutlaatuisella tavalla naiskomedian ja sosiaalisen eetoksen. Irma Seikkula tekee loistoroolin Huldana, jonka sosiaalinen huikea sosiaalinen nousu vie maalaistorpasta yhteiskunnallisen korkeakoulun kautta kansanedustajaehdokkaaksi.

Niskavuoren naiset (1938) oli vankka perusta myöhemmille Niskavuori-elokuville. Maaseutudraamassa Aarnen (Tauno Palo) ja kylän opettajattaren Ilonan (Sirkka Sari) intohimoinen suhde rikkoo maalaisyhteisön elämän tasaisuuden. Vanha emäntä Loviisa, Niskavuoren selkäranka, joutuu kerrankin hämmentävän moderniin tilanteeseen, jossa valittavana on vai mahdottomaan vaihtoehtoja.

Niskavuoren naiset (1958) muistetaan sovcolor-väreistään. Se nosti vahvan draaman rinnalle luonnonkuvauksen, suomalaisen elokuvan perustekijöitä sekin.

Loviisa (1946) katsoi taaksepäin ajassa, mutta muistuttaa Niskavuoren naisten olleen vahvoja iät ja ajat. Tämän myötä on selvää, että miehet ovat heikkoja ties kuinka monetta sukupolvea. Juhanin ja Malviinan kielletyn rakkauden kuvaus osoittaa Vaalan taidot melodraaman tekijänä. Vaala, kuvaaja Eino Heino ja Emma Väänänen loistavana Loviisana palkittiin Jusseilla..

Vihreä kulta (1939) on hyvä esimerkki sujuvasti etenevästä draamasta. Kun metsänhoitaja (Olavi Reimas) ja vuorineuvoksetar (Hanna Taini) repäisevät itsensä irti luokkayhteiskunnan kiinnipitämistä kulissiavioliitoista ja löytävät luontevamman elämän pohjoisen luonnon keskeltä, on kyse vitaalisen elämän perusasioista. Biologinen voittaa sosiaalisen.

Jossain on railo on edellisen elokuvan tavoin aikuisten draama, mutta nyt sukupuolten asemat on kiepautettu toisin päin. Intohimon aiheuttamassa pinteessä ovat suuren talon emäntä (Ansa Ikonen) ja tuomari (Santeri Karilo).

Rikas tyttö (1939) on seurapiirikomedia. Elokuvahistoriaan elokuva jää useasta syystä. Se oli Olavi Virran ja Lea Joutsenon ensimmäinen elokuva ja viimeinen filmauksen päätösjuhlissa Aulangolla tapaturmaisesti kuolleelle Sirkka Sarille. Luokkaerojen osoittelematon esiintuonti ja yläluokkainen hupailu limittyvät tai kietoutuvat toisiinsa poikkeuksellisenluontevasti.

Jumalan myrsky (1940) on Vaalan tuotannossa paluu melodraamaan. Vaalan musiikillisuus on tunnettua, mutta tämä on ensimmäinen elokuva, jossa elokuvamusiikilla on korostetun tärkeä tehtävä silloin, kun tunteet vievät katsojaa. Turo Karton käsikirjoitus pohjautui Lauri Haarlan sukuromaaniin Haarlan suku (1937), josta voitiin käyttää hyväksi koettuja elementtejä niin kauhukertomusten kuin romanttisen kirjallisuuden elementtejä. Rakkaus, intohimot, suvun kirous ja kaikkea reunustava hallitsematon luonto kastelevat Irma Seikkulan elämänsä rooliin.

Antreas ja syntinen Jolanda (1941) perustui elokuvan tekohetkellä julkaisemattomaan Tatu Pekkarisen romaaniin Maailman kasvot (1945). Kuvaajana Vaalalla oli ensimmäistä kertaa sittemmin luottokuvaajana pysynyt Eino Heino. Kansainvälisistä menestysmelodraamoista napattuna teemana on sokeus. Sota-ajan tuulet näkyvät siinä, että apua haetaan yllätyksettömästi Saksasta.

Keinumorsian (1943) pohjasi Lauri Haarlan maaseutunäytelmään. Lajityyppinä on jälleen melodraama, mutta sotavuosien synkeyden keskellä aivan raskain tunteita virittelevä arsenaali ei ole käytössä. Luokkaerojen lisäksi esillä ovat nuoruuden ja vanhuuden ristiriidat. Sopivia pilviä riitti onneksi sotakesänäkin Eino Heinollekuvattavaksi.

Linnaisten vihreä kamari (1945) elokuvallisti neljän Jussin arvoisesti Zachris Topeliuksen romanttisen kauhuromaanin vuodelta 1880. Regina Linnanheimon ja Kaija Raholan naiskauneus tähdittää upeasti aateliskartanon maisemissa uhkaa, jonka sukukirous on saanut aikaan.

Maaret - tunturien tyttö (1947) on Lappi-elokuva, jossa Heinon luontokuvauksella on jälleen merkittävä rooli. Se esitteli kaksi uutta kasvoa, Eila Pehkosen ja Sakari Jurkan. Keskeisenä teemana on rakkaus ja avioliitto kaikkine vaikeuksineen, sivujuonina kulttuurienväliset kontaktit ja ristiriidat. Psykologian, rodun — traileri puhuu "katoavasta rodusta" — , etnisyyden ja yleisinhimillisten teemojensa vuoksi sitä kannattaa katsoa myös nykyisistä näkökulmista.

Ihmiset suviyössä (1948) on Sillanpää-filmatisointi, eikä sitä turhaan mainita usein Vaalan parhaaksi elokuvaksi. Kuvaaja Heinon loistotyön ohella arvostusta ansaitsee Taneli Kuusiston musiikki ja näyttelijöiden rikas suomen kieli. Martti Katajisto, Eero Roine ja Kaisu Leppänen saivat näyttelijä-Jussit, ohjaaja yhdessä Lea Joutsenon kanssa nappasi neljännen käsikirjoituksesta – Usko Kempin osuus palkitsijoilta unohtui. Sillanpään oma ohje oli iskevä: "Muistakaa että päähenkilöitä on vain yksi – suviyö."

Sinut minä tahdon (1949) on salonkikomedia, joka pohjasi Denys Astonin salanimellä kirjoitettuun viihderomaaniin. Vaalan käsittelyssä irlantilaisaihe suomalaistui täysin. Suomessa uusi taustaprojisointitekniikka elävöitti kahvila- ja autokohtauksia: studiossa näyttelijöiden taustalla olevalle kankaalle heijastettiin liikkuvaa taustakuvaa, mikä oli tuttua 1930-luvun amerikkalaiselokuvista.

Gabriel, tule takaisin (1951) on suurenmoinen auervaarahupailu, jossa Tarmo Mannin taidot vanhapiikasisarusten viettelemisessä ovat naurun arvoisia. Pirullisen pukinsorkan ja väliin vilahtavan jäätävän irvistyksen takana oli Mika Waltarin sulkakynä. Jo aikalaiskriitikoiden ylistämä elokuva ei vanhene koskaan.

Kulkurin tyttö (1952) sijoittuu periaatteessa 1860-lukuun. Veropäätöksestä vastaava sensori vertasi tosin sen historiallisuutta operettifarssiin eikä veroalennuksia myönnetty. Vaala esitteli tapojensa mukaan uusia näyttelijälöytöjä: nyt vuorossa olivat Tea Ista ja Heikki Heino. Perinteistä kaartia esitti Ansa Ikonen, jonka komediennetaidot toki tunnetaan. Martti Larnin käsikirjoitusta verrattiin vähemmän ystävällisesti "seuranäytelmään" ja "tyttöromaaniin", mutta Valentin Vaalan kerronnan juoksevuus, Royn lavasteiden oikea tuoksu, Hannikaisen musiikin sirous ja kuvaaja Erkki Imbergin lupauksia herättävä ensiesiintyminen saivat ansaitut kiitokset.

Omena putoaa (1952) on viiden Jussin veijarikomedia: sen saivat käsikirjoittajista Waltari, Vaala ohjauksesta, Tauno Palo miespääosasta, Senni Nieminen naissivuosasta ja Pentti Viljanen miessivuosasta. Elokuva on ilman muuta parhaita Suomessa tehtyjä komedioita ja kestää katsomisen. Usko Kemppi ja Vaala ovat käsikirjoittajia myös Waltarin näytelmään perustuvassa komediassa Huhtikuu tulee (1953). Ohjauksen katsottiin jopa parantaneen näytelmän tasoa. Uusia kasvoja olivat Anja Räsänen ja Rauno Kuosmanen, mutta shown vie Rauha Rentola varmalla taidollaan.

Siltalan pehtoori (1953) on uudelleenfilmatisointi vuoden 1934 jättimenestyksestä, joka oli kerännyt yli miljoona katsojaa. Vaala pääsi paremmaksi vasta elokuvan toisessa televisioesityksessä 1980, jolloin katsojia oli kerralla yli kaksi miljoonaa. Tämän kartanoromanssin parhaat aseet ovat sivuosanäyttelijöiden taitavuudessa, sillä jopa aurinko petti kuvaaja Erkki Heinon, mutta Vaalalla oli silti "kulttuuria tavassaan käsitellä komedioita".

"Minäkö isä!" (1954) vankisti Vaalan aseman maan ainoana todellisena komediaohjaajana. Tämänkertainen "mies takaisin keinolla millä hyvänsä" – komedia perustui vuosisadan vaihteessa ilmestyneeseen amerikkalaishuvinäytelmään. Sakari Jurkka sai sivuosajussin, George de Godzinsky kiitosta filmillisestä musiikista, joka ei edustanut mitään iskelmälinjaa.

Minä ja mieheni morsian (1955) on rutiinilla ja varmuudella tehty uudelleenfilmatisointi Vaalan itsensä ohjaamasta elokuvasta Mieheke (1936). Nyt tanssijatarta esittää kuvankaunis Leila Lampi, joka oli viittä vuotta aiemmin ollut vastanäyttelijänä ranskalaisessa komediassa itsensä Fernandelin kanssa.

Yhteinen vaimomme (1956) pohjaa Arijoutsin näytelmään. Sen sisältämä poliittinen satiiri – esimerkiksi Eero Eloranta on selvästi hakenut roolihahmonsa esikuvaksi syrjäytetyn kommunistiministeri Yrjö Leinon – on harvinaisen railakasta ja siksi aina hauskaa katsottavaa. Virkamiesten lahjonta poistettiin elokuvatarkastamossa, mutta ajat olivat muuttuneet: sotavankeudesta ja valvontakomissiosta saattoi puhua.

Nummisuutarit (1957) on kansalliskirjallisuutemme komediaklassikon kolmas filmatisointi. Karu (1923) ja Särkkä (1938) pelasivat mustavalkoisella tekniikalla, mutta Vaala sai käyttöönsä Sovcolor-värifilmimenetelmän ja moskovalaisen asiantuntemuksen käyttöönsä. Filmi työstettiin Leningradin laboratorioissa. Hillityt värit saivat kriitikot tyytyväisiksi ja tuottajan vakuutti vuoden paras yleisömenestys.

Nuori mylläri (1958) perustuu Maiju Lassilan rehevään kyläkomediaan (1912). Se tarjosi arvostelijoiden mukaan kadonneen aikakauden haikeutta, kirkastettua maalaisromantiikkaa, valikoitua missi-kaunotarnuorisoa taidokkaissa kampauksissa ja alati puhtoisissa ja sileissä pukineissa, mutta myös sadunomaista tunnelmaa ilman yhtään varsinaista työkuvaa. Edellisen elokuvan löytö Martti Kuningas oli tässäkin pääosassa, vaikka eräs arvostelija mainitsi hänet "jauhomaiseksi" ja kehotti yleisöä katselemaan sankarityyppejä kylän nuorison keskuudesta.

Nuoruus vauhdissa (1961) on Usko Kempin Suomi-Filmille käsikirjoittama "kevyt kesäkeitto musiikkihöystein"; sillä SF haastoi muiden yhtiöiden iskelmäparaatit. Laila Kinnusen ja Lasse Liemolan ihailijat saavat nähdä kohteensa Sovcolorin ihastelluissa värisävyissä, mitkä olivat tuohon mennessä tehdyistä parhaita.

Totuus on armoton (1963) perustuu Mauri Sariolan oikeudenkäyntiromaaniin (1960). Sauli Seppälä löytyi pääosaan Kotkasta, Lauri-Juhani Ruuskanen ohjaajantuolista Kansallisteatterista. Jähmeä vuorasanailu ja lepsut romanttiset kohtaukset kilpailevat tässä veteraaniohjaajan viimeiseksi näytelmäelokuvaksi jääneessä rutiinityössä katsojaa eniten ärsyttävästä elementistä. Modernien maisemien ja sisäkuvien lavastuksen ohella Osmo Lindemanin musiikki sai kehuja, eikä myöskään kuvaaja Reijo Låsin taitavuutta pidä unohtaa.