Sinä aikana kun olen kulkenut sumussa ja kirjallisten dead line-operaatioiden, omien saannosten ja muiden julkaisutilaisuuksien, satunnaisten ja erityisten elokuvaesitysten sekä työnantajan esittämien suoranaisten uhkausten humussa (joka kymmenes ammutaan ennen vuotta 2015), maailmalla tapahtuu jotakin aivan vastaavaa.
Elämää huomattavasti suurempia esityksiä on toteutunut Kauhajoella, Irakissa ja Washington D.C.:ssä.
Jatkosodassa 1941-44 Suomen valtiollinen poliisi osallistui Pohjois-Suomessa saksalaisten virkaveljiensä rinnalla kommunistien tai juutalaisiksi määriteltyjen sotavankien murhaamiseen.
Murhat teki saksalaisen turvallisuuspoliisin yksikkö Einsatzkommando Finnland. Sen tehtävänä oli tuhota ideologisiksi tai rodullisiksi vihollisiksi todetut.
Saksalaisten omien vankien tuhoamisessa auttamisen lisäksi suomalaiset luovuttivat saksalaisille ainakin 520 vangiksi joutunutta "kommunistia" ja "juutalaista". Saksalaiset teloittivat heidät välittömästi.
Valpo asetti kymmenkunta miestä auttamaan näissä salassa pidetyissä ja salassa pysyneissä tehtävissä.
Pankkien sosialisoinnin aalto on vyörynyt yli läntisen maailman, eikä päätepistettä näy muualla kuin Karl Marxin rakentamassa enteiden ennustuspallossa. Suoraselkäiset re-publikaanit ja demo-kraatit ensin esittivät ja sitten jo estivät enemmän myrkyllisen jätteen (= lainapaperit) valumisen roskapankkiin (= velkojen sosialisointiyksikkö.)
Big Brotherissa Andreas lähti autolla liikkeelle vaikka Marianne oli vielä vessassa. Kolme neljästä suomalaisesta ei tiedä, mitkä puolueet ovat hallituksessa nyt, mutta juuri heillä on äänioikeus ja demokratia. Tero analysoi BB:n talon muita asukkaita. Samaan aikaan toiset tyrkyttävät äänioikeutta 16-vuotiaille.
Itävallassa on. Kaksi ääroikeistolaista puoluetta voitti vaalit lähinnä ulkomaalaisvastaisella retoriikallaan. Kolme kymmenestä kannattaa niitä. Väsyneet BB:läiset palelevat matkatessaan "festivaaleille" ja veikkaavat lämpötilan olevan pakkasella.
Taidanpa palata Titus Liviuksen pariin, lukemaan viihteellistä esitystä Rooman historiasta. Sen rinnalla nautiskelen Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun yhtä viihdyttävästä teoksesta 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan (Kirjapaja 2006).
Ja pitäisi saada käsikirjoitus luovutuskuntoon kuukauden sisällä. Dolce far niente.
tiistaina, syyskuuta 30, 2008
lauantaina, syyskuuta 27, 2008
Valkoiset ruusut
Elokuvaohjaaja Hannu Lemisestä ja näyttelijätär Helena Karasta kertova Valkoiset ruusut ilmestyi ja HS ehti siitä jo kirjoittaa.
Eilisen julkaisutilaisuuden jälkipuinneissa nousi esille valkoisten ruusujen symboliikka. Ei sitä kirjasta sitten löytynyt ja lupauduin kaivelemaan tosiasiat esiin.
Mutta ennen symboliikkaa hieman elokuvan tekijyydestä. Se, että elokuva Valkoiset ruusut (1943) perustuu Stefan Zweigin romaaniin Brief einer Unbekannten (1922), on ollut lähinnä puheiden tasolla tiedossa.
Lemisen Valkoisten ruusujen krediiteissä mainintaa Zweigista ei ole. Käsikirjoittajaksi on mainittu Eino Seisjoki. Se on Hannu Lemisen ja Suomi-Filmin pääohjaaja Ilmari Unhon valitsema salanimi.
Nyt postuumisti julkaistussa haastattelussa Leminen vakuuttaa, että elokuvayhtiö oli yrittänyt tavoitella saksanjuutalaista Zweigia oikeuksien ostamiseksi, mutta ei onnistunut.
Kun oikeuksia ei saatu, elokuva tehtiin ilman niitä. En usko, että oikeuksia vakavasti olisi edes yritetty saada.
Zweig oli paennut Saksasta Itävaltaan 1934 ja sieltä edelleen Englantiin ja Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1941 hän asui Brasiliassa. Zweig teki vaimonsa kanssa itsemurhan seuraavana vuonna. "Luulenpa, että on parempi lopettaa ajoissa ja pystyin jaloin kantaen elämää, jossa intellektuaalinen työ merkitsi puhtainta iloa, henkilökohtaista vapautta ja koirkeinta hyvää maailmassa", hän kirjoitti jäähyväisiksi.
Ehkä hieman ironista on, että Valkoinen ruusu (Die Weisse Rose) oli myös väkivaltaa kaihtava vastarintaryhmä Münchenissä. Lähinnä lentolehtisin ja kristillisellä mielellä aseistautunut ryhmä muodostui paikallisen yliopiston filosofian professorista Kurt Huberista ja hänen opiskelijoistaan. Tavoitteena oli innostaa aktiiviseen oppositioon Adolf Hitlerin hallintoa vastaan.
Ryhmä sai aikaiseksi kuusi lentolehtistä kesäkuun 1942 ja helmikuun 1943 välillä. Seitsemäs jäi keskeneräisenä Gestapon käsiin. Huber ja viisi opiskelijaa teloitettiin giljotiinissä, avustajat saivat maksimissaan kymmenen vuoden vankilatuomion.
Münchenin yliopiston päärakennuksen aukio on nimitetty teloitettujen opiskelijasisarusten Hansin ja Sophien mukaan nimellä "Geschwister-Scholl-Platz"; vastapäinen aukio on "Professor-Huber-Platz".
***
Nyt sitten opin, että valkoiset ruusut ovat versonneet joko meren vaahdosta tai profeetta Muhammedin hikipisaroista. Tämän päivän kukkalahjana nupullaan olevat valkoiset ruusut symboloivat tyttömäisyyttä.
Mutta hienovaraisempaakin symboliikkaa valkoisiin ruusuihin liitetään.
Valkoiset ruusut symboloivat puhtautta, ja siis viattomuutta, totuutta, hiljaisuutta, salaisuuksia ja haaveita. Neitseellisyys ja henkisen kehityksen kukoistaminen yhdistetään myös valkoiseen ruusuun, valkoisten ruusujen antaja viestii 'kaipaan sinua' tai 'olet ihana'.
Eilisen julkaisutilaisuuden jälkipuinneissa nousi esille valkoisten ruusujen symboliikka. Ei sitä kirjasta sitten löytynyt ja lupauduin kaivelemaan tosiasiat esiin.
Mutta ennen symboliikkaa hieman elokuvan tekijyydestä. Se, että elokuva Valkoiset ruusut (1943) perustuu Stefan Zweigin romaaniin Brief einer Unbekannten (1922), on ollut lähinnä puheiden tasolla tiedossa.
Lemisen Valkoisten ruusujen krediiteissä mainintaa Zweigista ei ole. Käsikirjoittajaksi on mainittu Eino Seisjoki. Se on Hannu Lemisen ja Suomi-Filmin pääohjaaja Ilmari Unhon valitsema salanimi.
Nyt postuumisti julkaistussa haastattelussa Leminen vakuuttaa, että elokuvayhtiö oli yrittänyt tavoitella saksanjuutalaista Zweigia oikeuksien ostamiseksi, mutta ei onnistunut.
Kun oikeuksia ei saatu, elokuva tehtiin ilman niitä. En usko, että oikeuksia vakavasti olisi edes yritetty saada.
Zweig oli paennut Saksasta Itävaltaan 1934 ja sieltä edelleen Englantiin ja Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1941 hän asui Brasiliassa. Zweig teki vaimonsa kanssa itsemurhan seuraavana vuonna. "Luulenpa, että on parempi lopettaa ajoissa ja pystyin jaloin kantaen elämää, jossa intellektuaalinen työ merkitsi puhtainta iloa, henkilökohtaista vapautta ja koirkeinta hyvää maailmassa", hän kirjoitti jäähyväisiksi.
Ehkä hieman ironista on, että Valkoinen ruusu (Die Weisse Rose) oli myös väkivaltaa kaihtava vastarintaryhmä Münchenissä. Lähinnä lentolehtisin ja kristillisellä mielellä aseistautunut ryhmä muodostui paikallisen yliopiston filosofian professorista Kurt Huberista ja hänen opiskelijoistaan. Tavoitteena oli innostaa aktiiviseen oppositioon Adolf Hitlerin hallintoa vastaan.
Ryhmä sai aikaiseksi kuusi lentolehtistä kesäkuun 1942 ja helmikuun 1943 välillä. Seitsemäs jäi keskeneräisenä Gestapon käsiin. Huber ja viisi opiskelijaa teloitettiin giljotiinissä, avustajat saivat maksimissaan kymmenen vuoden vankilatuomion.
Münchenin yliopiston päärakennuksen aukio on nimitetty teloitettujen opiskelijasisarusten Hansin ja Sophien mukaan nimellä "Geschwister-Scholl-Platz"; vastapäinen aukio on "Professor-Huber-Platz".
***
Nyt sitten opin, että valkoiset ruusut ovat versonneet joko meren vaahdosta tai profeetta Muhammedin hikipisaroista. Tämän päivän kukkalahjana nupullaan olevat valkoiset ruusut symboloivat tyttömäisyyttä.
Mutta hienovaraisempaakin symboliikkaa valkoisiin ruusuihin liitetään.
Valkoiset ruusut symboloivat puhtautta, ja siis viattomuutta, totuutta, hiljaisuutta, salaisuuksia ja haaveita. Neitseellisyys ja henkisen kehityksen kukoistaminen yhdistetään myös valkoiseen ruusuun, valkoisten ruusujen antaja viestii 'kaipaan sinua' tai 'olet ihana'.
tiistaina, syyskuuta 23, 2008
Alkiosta Ahoon
Poliittisen historian maisteri Esko Aho osti lehtitietojen mukaan kesällä itselleen Santeri Alkion päiväkirjat ja muistiinpanot. Aleksander Filander on harvardilaisittain sanoen keskustan founding father.
Aho diilasi sitten voittoon pyrkimättä mutta tappiotakaan tietysti kärsimättä eteläpohjalaiselle lehtimiesjärjestölle, jolla lienee jonkinmoinen arkisto. Tärkeintä on liike, tässä tapauksessa osto- ja myyntiliike.
Kiintoisaa on, että Santeri Alkion kootut muistiinpanot eivät päättyneet Keskustan puoluearkistoon. Luulisi, että puolueen entinen puheenjohtaja veisi puolueensa perustajan ja pääideologin löytyneet muistiinpanot nimenomaan puoluearkistoon. Mutta ei. Kotipuolen vanhojen journalistien arkistoon...
HS/STT (HS 23.9., A5) vastasi sisäistyneeseen pohdiskeluuni tavalla, joka ei jätä vastaväitteitä: "Muistikirjat eivät sinänsä muuta historiaa."
Nyt ymmärrän, että historian ylin tuomari oli jo puhunut.
Olipa virke sitten HS:ssä tai STT:ssä muotoiltu, ansaitsee se ehdottomasti vuoden historiasitaattipalkinnon.
Aho diilasi sitten voittoon pyrkimättä mutta tappiotakaan tietysti kärsimättä eteläpohjalaiselle lehtimiesjärjestölle, jolla lienee jonkinmoinen arkisto. Tärkeintä on liike, tässä tapauksessa osto- ja myyntiliike.
Kiintoisaa on, että Santeri Alkion kootut muistiinpanot eivät päättyneet Keskustan puoluearkistoon. Luulisi, että puolueen entinen puheenjohtaja veisi puolueensa perustajan ja pääideologin löytyneet muistiinpanot nimenomaan puoluearkistoon. Mutta ei. Kotipuolen vanhojen journalistien arkistoon...
HS/STT (HS 23.9., A5) vastasi sisäistyneeseen pohdiskeluuni tavalla, joka ei jätä vastaväitteitä: "Muistikirjat eivät sinänsä muuta historiaa."
Nyt ymmärrän, että historian ylin tuomari oli jo puhunut.
Olipa virke sitten HS:ssä tai STT:ssä muotoiltu, ansaitsee se ehdottomasti vuoden historiasitaattipalkinnon.
lauantaina, syyskuuta 20, 2008
Voiton puolella
Parin viikon raataminen on takana, edessä enää muutama päivä korkeatahtista ojankaivua. Paljon on jäänyt tekemättä, kun piti väkisin keskittyä ensin yhteen, heti perään toiseen ja vielä kolmanteenkin urakkaan.
Ykkönen ja kolmas on "valmis", eli hanke päätetty, kakkonen kahtakymmentä vaille. Pihtisynnytyksessä ei ollut apulaisia.
Kirjoitushanke kaksi pitää saada valmiiksi viimeistään maanantaina, vaikka uupumus on jo aika syvä.
Sitten voikin jo palata tekemättömiin töihin loppuviikoksi. Ja seuraavalla viikolla alkaa todenteolla syksyn pääurakka, kirjan viimeisteleminen.
Älkää pyytäkö minua mukaan mihinkään ennen joulukuuta.
Ykkönen ja kolmas on "valmis", eli hanke päätetty, kakkonen kahtakymmentä vaille. Pihtisynnytyksessä ei ollut apulaisia.
Kirjoitushanke kaksi pitää saada valmiiksi viimeistään maanantaina, vaikka uupumus on jo aika syvä.
Sitten voikin jo palata tekemättömiin töihin loppuviikoksi. Ja seuraavalla viikolla alkaa todenteolla syksyn pääurakka, kirjan viimeisteleminen.
Älkää pyytäkö minua mukaan mihinkään ennen joulukuuta.
keskiviikkona, syyskuuta 17, 2008
Valkoiset ruusut - teos Hannu Lemisestä
Valkoiset ruusut -seminaari
26.9.2008 klo 14.00–16.30
Orion, Erikinkatu 15
14.00 Kimmo Laine & Juha Seitajärvi: Alkusanoja ja alkufilmejä
14.30 Kaarle Stewen: Hannu Leminen vaihtaa mediaa
14.45 Sakari Toiviainen: Katsaus Lemisen tuotantoon
15.00 Outi Hupaniittu: Helena Karan tähtikuva
15.15 Jari Sedergren: Poliittinen Leminen
15.30 Heini Hakosalo: Leminen sairauksien kuvaajana
15.45 Anneli Lehtisalo: Romanttista taiteilijaelämää porvarillisessa idyllissä
16.00 Minna Santakari: Lemisen lavastukset
16.15 Antti Alanen: Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta
Seminaaripäivänä julkaistaan Hannu Lemisen ja Helena Karan elokuvia käsittelevä teos Valkoiset ruusut (SKS & KAVA), jota on myynnissä Orionissa tilaisuuden ajan. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
26.9.2008 klo 14.00–16.30
Orion, Erikinkatu 15
14.00 Kimmo Laine & Juha Seitajärvi: Alkusanoja ja alkufilmejä
14.30 Kaarle Stewen: Hannu Leminen vaihtaa mediaa
14.45 Sakari Toiviainen: Katsaus Lemisen tuotantoon
15.00 Outi Hupaniittu: Helena Karan tähtikuva
15.15 Jari Sedergren: Poliittinen Leminen
15.30 Heini Hakosalo: Leminen sairauksien kuvaajana
15.45 Anneli Lehtisalo: Romanttista taiteilijaelämää porvarillisessa idyllissä
16.00 Minna Santakari: Lemisen lavastukset
16.15 Antti Alanen: Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta
Seminaaripäivänä julkaistaan Hannu Lemisen ja Helena Karan elokuvia käsittelevä teos Valkoiset ruusut (SKS & KAVA), jota on myynnissä Orionissa tilaisuuden ajan. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
maanantaina, syyskuuta 15, 2008
Mansku rulaa
Menoja riittää tällekin viikolle. Valkokankaiden Mannerheim -dvd:n valmistumista juhlitaan tänään, huomenna pistäydyn Porissa puhumassa ja Waltari-näyttelyynkin pääsen avecina tutustumaan.
Waltari-vuoden pääjuhlaan en pääse, kun vaimon kutsu ei ole avec. Ehkä voisi tuurata Lipposta ja pitää puheen?
Siinä välissä sitten kirjoitellaan niin paljon kuin ehditään. Mutta blogin päivittyminen on sattumien varassa.
Mannerheim tuolla jo mouruaakin.
Waltari-vuoden pääjuhlaan en pääse, kun vaimon kutsu ei ole avec. Ehkä voisi tuurata Lipposta ja pitää puheen?
Siinä välissä sitten kirjoitellaan niin paljon kuin ehditään. Mutta blogin päivittyminen on sattumien varassa.
Mannerheim tuolla jo mouruaakin.
lauantaina, syyskuuta 13, 2008
Agitaatiota
Pilvin pimein tekijävieraita tänään ja huomenna Orionissa (Eerikinkatu 15). Muisteletavana 1980-luvun tuoma muutos elokuvakulttuuriin. Seminaari alkaa jo yhdeltä, iltapäivällä mm. Markku Toikan elokuva-aiheinen stand up -esitys. Ja elokuvia klo 17 lähtien. Vieraat esiintyvät elokuvien alussa. Väliaikana kiskomme kahvia Coronassa. Alkakaa mennä jo!
13.00 Avaussanat: Matti Kuortti ja Eero Tammi
13.15 Alustajana Hannu Waarala: Jyviä ja akanoita 80-luvun suomalaisessa elokuvassa
14.00 Eero Tuomikosken lyhytelokuva Enkä mä herätä sua - Markku Varjola esittelee
15.00 Korvenheimon varjossa - haastattelussa Anssi Mänttäri (haastattelijana Eero Tammi)
16.00 Markku Toikka Solo
17.00 Aki Kaurismäki: Calamari Union. alkukuvana Leningrad Cowboys: Thru The Wire, vieraina Frankeja, yksi Pekka ja psykiatri
19.00 Claes Olsson: Elvis kissan jäljillä. Vieraana Claes Olsson
21.00 Ville Mäkelä: Lain ulkopuolella. alkukuvana Marja Pensala: Hukkareissu, vieraina Ville Mäkelä ja Marja Pensala
13.00 Avaussanat: Matti Kuortti ja Eero Tammi
13.15 Alustajana Hannu Waarala: Jyviä ja akanoita 80-luvun suomalaisessa elokuvassa
14.00 Eero Tuomikosken lyhytelokuva Enkä mä herätä sua - Markku Varjola esittelee
15.00 Korvenheimon varjossa - haastattelussa Anssi Mänttäri (haastattelijana Eero Tammi)
16.00 Markku Toikka Solo
17.00 Aki Kaurismäki: Calamari Union. alkukuvana Leningrad Cowboys: Thru The Wire, vieraina Frankeja, yksi Pekka ja psykiatri
19.00 Claes Olsson: Elvis kissan jäljillä. Vieraana Claes Olsson
21.00 Ville Mäkelä: Lain ulkopuolella. alkukuvana Marja Pensala: Hukkareissu, vieraina Ville Mäkelä ja Marja Pensala
maanantaina, syyskuuta 08, 2008
Hidastaako elämä bloggaamista?
Yksi valmis ja toinen puolivalmiste. Kolmas odottaa vuoroaan.
13 tuntia miinus matkat. 20 liuskaa.
Kyllä se hidastaa bloggaamista.
13 tuntia miinus matkat. 20 liuskaa.
Kyllä se hidastaa bloggaamista.
sunnuntai, syyskuuta 07, 2008
Markkinat vetävät
Markkinoille on torvet töristen saapunut Herttoniemen historia, joka julkistetaan tänään sunnuntaina Herttoniemi-päivänä. Klikatkaa linkkiä, niin tiedätte missä.
Vaimo esittelee kirjansa Herttoniemi. Kylä, kartano ja kaupunginosa puolen päivän jälkeen. On vajaan parin sadan sivun pakettiin liitetty parin sivun juttu minultakin otsikolla Herttoniemi elokuvissa ja niinpä tämä on julkaisupäivä pieneltä osin myös minulle.
Työpaikallakin tapahtuu. KAVAn uusin tuote, tutkija Ilkka Kippolan ja arkistonhoitaja Tommi Partasen toimittama dvd Valkokankaan Mannerheim, näyttää olevan markkinoilla. Veikkaan siitä myyntimenestystä, joten nopeimpien kannattaa pitää kiirettä.
Aihepiirin hevijuusereille kannattaa muistuttaa, että seuraava kulttuuriartefakti on sekin tuloillaan. Suunnitelman mukaan kohta lokakuun puolen välin jälkeen ilmestyy jatkosodan uutiskatsausten ja sodan aikaisten lyhytelokuvien kokoelma Hyökkäävät kamerat nelois-dvd:nä. Toinen vastaava paketti, sodan loppuvuosien katsaukset ja runsaasti lyhäriekstroja, on tulossa varmaankin vuoden päästä. Hommat eivät siis lopu, sillä tässä minullakin on vähän sormia pelissä.
Ennen sitä, tämän kuun lopulla, painosta pitäisi saada ulos Kimmo Laineen ja Juha Seitajärven toimittama teos Hannu Lemisestä. Kirjan nimi on Valkoiset ruusut - huomaan että en tiedä mahdollista alaotsikkoa. Siihen sain kirjoittaa toivottavasti riittävän jykevän artikkelin poliittisesta Hannu Lemisestä.
Kirja on monipuolinen pläjäys aiemmin vähänkäsitellystä elokuvaohjaajasta, mikä käy ilmi alla olevasta seminaariesittelystäkin. Elokuvan ystävät, pistäkääpä kalentereihinne tämä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) pidettävä tilaisuus:
VALKOISET RUUSUT -SEMINAARI 26.9.2008 klo 14-16.30
Kirjan esittelevät päätoimittajat Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi sekä Kaarle Stewen (Hannu Leminen yleensä ja televisioura), Antti Alanen (Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta), Minna Santakari (Lemisen lavastukset), Outi Nieminen (Helena Karan tähtikuva), Heini Hakosalo (Leminen sairauksien kuvaajana).
Kirjan kirjoittajia on aika monta muutakin, joten älkää ihmetelkö, jos katsomosta kuuluu spontaaneja aplodeja.
Niin ja mainittakoon toinenkin, jo ensi viikon perjantaina käyntiin pyrähtävä tapahtumasarja. Eero Tammi suunnitteli ja hän yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa organisoi sarjan 1980-luvusta. Tuttuun tapaan KAVA tarjoaa puitteet ja hoitaa elokuvat paikalle.
Elokuvien lisäksi paikalla on paljon elokuvia tehneitä vieraita Kaurismäistä ja Frankeista lähtien. Ja monille tuttuja ja toisille tuntemattomia elokuvia viihtyisässä Orionissa.
Paketti on tiivis ja veikkaisin aikamoista festaritunnelmaa ensi perjantaista lähtien... Näkemisiin näissä joukkotapahtumissa yleisön parissa!
Vaimo esittelee kirjansa Herttoniemi. Kylä, kartano ja kaupunginosa puolen päivän jälkeen. On vajaan parin sadan sivun pakettiin liitetty parin sivun juttu minultakin otsikolla Herttoniemi elokuvissa ja niinpä tämä on julkaisupäivä pieneltä osin myös minulle.
Työpaikallakin tapahtuu. KAVAn uusin tuote, tutkija Ilkka Kippolan ja arkistonhoitaja Tommi Partasen toimittama dvd Valkokankaan Mannerheim, näyttää olevan markkinoilla. Veikkaan siitä myyntimenestystä, joten nopeimpien kannattaa pitää kiirettä.
Aihepiirin hevijuusereille kannattaa muistuttaa, että seuraava kulttuuriartefakti on sekin tuloillaan. Suunnitelman mukaan kohta lokakuun puolen välin jälkeen ilmestyy jatkosodan uutiskatsausten ja sodan aikaisten lyhytelokuvien kokoelma Hyökkäävät kamerat nelois-dvd:nä. Toinen vastaava paketti, sodan loppuvuosien katsaukset ja runsaasti lyhäriekstroja, on tulossa varmaankin vuoden päästä. Hommat eivät siis lopu, sillä tässä minullakin on vähän sormia pelissä.
Ennen sitä, tämän kuun lopulla, painosta pitäisi saada ulos Kimmo Laineen ja Juha Seitajärven toimittama teos Hannu Lemisestä. Kirjan nimi on Valkoiset ruusut - huomaan että en tiedä mahdollista alaotsikkoa. Siihen sain kirjoittaa toivottavasti riittävän jykevän artikkelin poliittisesta Hannu Lemisestä.
Kirja on monipuolinen pläjäys aiemmin vähänkäsitellystä elokuvaohjaajasta, mikä käy ilmi alla olevasta seminaariesittelystäkin. Elokuvan ystävät, pistäkääpä kalentereihinne tämä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) pidettävä tilaisuus:
VALKOISET RUUSUT -SEMINAARI 26.9.2008 klo 14-16.30
Kirjan esittelevät päätoimittajat Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi sekä Kaarle Stewen (Hannu Leminen yleensä ja televisioura), Antti Alanen (Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta), Minna Santakari (Lemisen lavastukset), Outi Nieminen (Helena Karan tähtikuva), Heini Hakosalo (Leminen sairauksien kuvaajana).
Kirjan kirjoittajia on aika monta muutakin, joten älkää ihmetelkö, jos katsomosta kuuluu spontaaneja aplodeja.
Niin ja mainittakoon toinenkin, jo ensi viikon perjantaina käyntiin pyrähtävä tapahtumasarja. Eero Tammi suunnitteli ja hän yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa organisoi sarjan 1980-luvusta. Tuttuun tapaan KAVA tarjoaa puitteet ja hoitaa elokuvat paikalle.
Elokuvien lisäksi paikalla on paljon elokuvia tehneitä vieraita Kaurismäistä ja Frankeista lähtien. Ja monille tuttuja ja toisille tuntemattomia elokuvia viihtyisässä Orionissa.
Paketti on tiivis ja veikkaisin aikamoista festaritunnelmaa ensi perjantaista lähtien... Näkemisiin näissä joukkotapahtumissa yleisön parissa!
perjantaina, syyskuuta 05, 2008
Pituudella mitään väliä
SchizoBlogin Janne on kiinnittänyt huomiota televisiotuottaja, poliitikko ja reservin vänrikki Osku Pajamäen tasa-arvoehdotukseen, jonka mukaan kouluissa olisi luovuttava tyystin pituusjärjestyksen käyttämisestä erilaisissa järjestäytymistilanteissa.
Rauno Räsäsen hyväksi havaitsemalla metodilla laitan tähän Jannen blogiin kirjoittamani kommentin ja samalla pyydän anteeksi niiltä, jotka tulevat anonyymisti mainituksi.
"Pituusjonot olivat toki lyhyen elämäni aikana huonoista kokemuksista vähäisimpiä, mutta silti ikimuistoisia, olinhan paitsi varreltani viimeisten joukossa luontojaan myös nuorin, kun olin “loikannut” yhden luokan yli koulun alkuvaiheessa.
Minulta puuttui vuoden pituus- ja vähän muukin kasvu muihin verrattuna. Urheilukentällä olin aina jättiläisten keskellä.
Urheilussa piti siis pärjätä vuotta, kahta vanhempien kanssa tasaveroisesti, sillä myös arvosanat annettiin lähtökohtia sen kummemmin erottelematta - majuriopettajamme piti liikuntatuntien organisoinnissa lähtökohtana armeijaa.
Tämä kaikki ei onnistunut muuten kuin varvastamalla ja sittenkin onnistuin olemaan muita päätä pidempi vain muutamassa lajissa. Mutta niitä lajeja oppikin sitten pitämään arvossa.
Pituusjonot johtivat segregaatio-kakkoseen: joukkuelajeissa “kapteenit” saivat valita yksi kerrallaan joukkueensa jäsenet ja vasta parin kolmen viimeisen, yleensä pienimmän ja lyhimmän kohdalla tuli demokraattinen armahdus - nämä kilpaurheilun ulkopuolelle jääneet määrättiin joka toinen-periaatteella sitä ennen urheilullisin perustein muodostettuihin joukkueisiin.
Muut tietysti ymmärsivät pudistella päätään kohtalon sormen osuessa näihin lajin vähäisimpiin.
Oskun on hyvä tehdä ehdotuksiaan, sillä hän 178 senttisenä sattuu olemaan suomalaisen miehen pituuden keskimitta.
Mutta on lyhyydestä hyötyäkin. Velipoika, “pikkuveli” aikoi pienenä antaa köniin isolle veljelleen “heti kun kasvaa isommaksi”. Jumala rankaisi isottelusta ja jätti hänet neljä senttiä lyhemmäksi. Saatoin näyttää pitkää - ja suoraa - nenää sitten nelikymppisenä."
Rauno Räsäsen hyväksi havaitsemalla metodilla laitan tähän Jannen blogiin kirjoittamani kommentin ja samalla pyydän anteeksi niiltä, jotka tulevat anonyymisti mainituksi.
"Pituusjonot olivat toki lyhyen elämäni aikana huonoista kokemuksista vähäisimpiä, mutta silti ikimuistoisia, olinhan paitsi varreltani viimeisten joukossa luontojaan myös nuorin, kun olin “loikannut” yhden luokan yli koulun alkuvaiheessa.
Minulta puuttui vuoden pituus- ja vähän muukin kasvu muihin verrattuna. Urheilukentällä olin aina jättiläisten keskellä.
Urheilussa piti siis pärjätä vuotta, kahta vanhempien kanssa tasaveroisesti, sillä myös arvosanat annettiin lähtökohtia sen kummemmin erottelematta - majuriopettajamme piti liikuntatuntien organisoinnissa lähtökohtana armeijaa.
Tämä kaikki ei onnistunut muuten kuin varvastamalla ja sittenkin onnistuin olemaan muita päätä pidempi vain muutamassa lajissa. Mutta niitä lajeja oppikin sitten pitämään arvossa.
Pituusjonot johtivat segregaatio-kakkoseen: joukkuelajeissa “kapteenit” saivat valita yksi kerrallaan joukkueensa jäsenet ja vasta parin kolmen viimeisen, yleensä pienimmän ja lyhimmän kohdalla tuli demokraattinen armahdus - nämä kilpaurheilun ulkopuolelle jääneet määrättiin joka toinen-periaatteella sitä ennen urheilullisin perustein muodostettuihin joukkueisiin.
Muut tietysti ymmärsivät pudistella päätään kohtalon sormen osuessa näihin lajin vähäisimpiin.
Oskun on hyvä tehdä ehdotuksiaan, sillä hän 178 senttisenä sattuu olemaan suomalaisen miehen pituuden keskimitta.
Mutta on lyhyydestä hyötyäkin. Velipoika, “pikkuveli” aikoi pienenä antaa köniin isolle veljelleen “heti kun kasvaa isommaksi”. Jumala rankaisi isottelusta ja jätti hänet neljä senttiä lyhemmäksi. Saatoin näyttää pitkää - ja suoraa - nenää sitten nelikymppisenä."
torstaina, syyskuuta 04, 2008
Pauli Pentin Macbeth
Suomalaisen 1980-luvun viikonloppu 12.-14.9. Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki). Viikonlopun päättää Pauli Pentin Macbeth 14.9. klo 20.00. Tässäpä Macbeth-esite tämänhetkisessä muodossaan. Kreduversio tuttuun tapaan Sediksen elokuvablogista.
"Macbeth" on William Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, hänen lyhyin tragediansa. 1600-luvun alkuvuosina kirjoitettu "Macbeth" on saanut kaikki mahdolliset esitysmuodot näyttämön lisäksi valkokankailla, oopperassa ja kirjallisissa versioissa. Sitä pidetään arkkityyppinä näytelmästä, jossa varoitetaan vallanhimosta ja ystävien pettämisestä. Historiallinen Macbeth oli Skotlannin (Alban) kuninkaan Duncan I:n (1034-1040) dux, herttua, jonka otaksutaan olleen "vahva mies" kuninkaan takana.
Duncan oli itse asiassa väliaikaiseksi tarkoitettu kuningas, valintana kompromissi perimys- ja klaaniriitojen valtaamana aikana. Duncanin epäonnistuttua Durhamin valtausyrityksessä hän pakeni Morayhin, Macbethin perinteelliselle valta-alueelle, ja siellä hänet tapettiin vain 38-vuotiaana – ei siis iäkkäänä miehenä kuten Shakespeare häntä luonnehtii näytelmässään.
Murhatyön takana olivat omat miehet, joita Macbeth johti. Ikäkysymys osoittaa, että Shakespeare on muunnellut myös tuntemiaan historiallisia seikkoja: on osoitettu, että hän käytti hyväkseen Raphael Holinshedin ja skottifilosofi Hector Boecen aihetta käsitteleviä teoksia. Vallan anastanut historiallinen Macbeth toimi Skotlannissa kuninkaana vuodesta 1040 vuoteen 1057.
"Macbeth" kuuluu filmatuimpiin näytelmiin ja aiempien tekijöiden lista on komea: Orson Welles (1948), Akira Kurosawa (1957) ja Roman Polanski (1971) ovat tunnetuimpia, mutta katsaus imdb.comiin osoittaa, että vuodesta 1908 lähtien "Macbethistä" on inspiraationlähde tunnustaen tehty kaikkiaan 48 elokuva- ja televisiosovitusta vuodesta 1908 (J. Stuart Blackton, Yhdysvallat) tekeillä olevaan Todd Louison versioon (ilm. 2009). Reppu-Filmin ja Villealfa Productionsin yhteenliittymän Filmtotalin suunnitellusta Shakespeare-trilogiasta ehätti ensimmäiseksi vuonna 1987 Pauli Pentin Macbeth, saman vuoden syksyllä vuorossa oli Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa, mutta kolmas, Anssi Mänttärin aikomus filmata "Kuningas Lear" jäi toteutumatta.
Suurin osa "Macbethin" elokuvasovituksista rakentaa esityksensä yksinomaan Shakespearen, ei parhaan mahdollisen historiallisen tiedon varaan, ja osa versioista on modernisoituja, mikä oli myös ohjaaja Pentin valinta. "Shakespearen yleispätevä tarina elää kaikkina aikakausina", tekijät totesivat lehdistötiedotteessa. Ilmeinen pilke silmäkulmassa todettiin myös se, "miten vähän helpommaksi 'pahan' tuhoaminen on neljänsadan vuoden aikana muuttunut". Ensimmäinen modernisoitu "Macbeth" lienee ollut brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Hughesin Joe Macbeth (1956), jossa rikolliset selvittelevät välejään modernissa kaupunkiympäristössä – sitä ei kuitenkaan ohjaajan esikuvaksi ole lehtitiedoissa mainittu, Kurosawan Seittien linna sen sijaan on.
Pentin mukaan "Macbethin moraali on se, että paha vallitsee. Kaikki jotka lähtevät tuhoamaan pahaa, päätyvät yhä suurempaan pahaan ja hommat jatkuvat. Se on aika skeptinen moraali, ettei voi olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Macbeth uskoo näkyihin, ja minua kiinnosti esittää tällainen ihminen jossain kierteessä. Hän tekee ensimmäisen murhansa ikään kuin vahingossa ja toiset peittääkseen jälkensä."
Kriitikot olivat joko ymmällään tai ymmärtäväisiä. Raili Suominen (TS 21.1.1987) lainasi ohjaajan omaa luonnehdintaa elokuvasta "köyhän miehen spektaakkelina". Ohjaaja oli ottanut "sylipainiin itsensä Shakespearen, mutta käskee samaan hengenvetoon unohtamaan tämän Macbethiä katsottaessa". Suominen kirjaa lopulta vitsiksi elokuvan, jolla ei hänen mukaansa ollut käsikirjoitusta, vaan parinkymmenen kuvauspäivän aikana joka aamuksi keksityt kohtaukset. "Helsingin alamaailmaan sijoittuva rikollistarina verisine välienselvittelyineen ei olekaan mikään kuningasdraama, vaan Aki Kaurismäen leffoista tuttujen tyyppien hortoilu yöllisen kaupungin rannoilla, kellareissa ja kuppiloissa. Tekijän mukaan elokuva on kertomus valosta ja sen muunnelmista. Tai sitten se on paha uni…"
Sauli Pesonen (Kaleva 3.2.1987) muistutti mieliin "Macbethin" kuuluimmat filmatisoinnit. Ohjaajaan viitaten Pesonen jatkoi: "Shakespearen juonikuvio on kyllä säilynyt hänenkin työssään, mutta muuten klassikon luomien teemojen tulkinta on hakoteillä: niin kuin monet kriitikot ovat jo sanoneet: pintaliitoa". Pesonenkin toisti yleiseksi käyneen Kaurismäki-vertailun: "kerronta on viileää ja vähäeleistä, lakonisuutta on mukana sen itsensä vuoksi".
"Vaikka idea Macbethin filmaamisesta ei ollut ohjaajan omia aivoituksia", Reijo Noukka kirjoitti Aamulehdessä (17.1.1987), "tämän synkän, mystisen ja verisen näytelmän uudelleenfilmaamisen on täytynyt silti kiehtoa pessimismiin taipuvaa nuorta ohjaaja-käsikirjoittajaa. [– –] Klassikkoa ei ole filmattu kirjaimellisesti, vaan eräitä pääkohtia jäljitellen. Mukana on Lady Macbeth, raakoja murhia, väljä ennustus ja sen toteutuminen."
Noukka totesi, ettei klassikon modernisointi ollut ongelmatonta. Modernissa tarinassa "eivät klassiset draamakuviot oikein toimi. Esimerkiksi Macbethille annettu ennustus tuhosta, joka alkuperäisessä näytelmässä eniten viittaa klassiseen kreikkalaiseen traditioon ja determinismiin, tuntuu modernissa film noirissa lähinnä naurettavalta. Tämä koomisuus on ehkä Pentin versiossa tarkoituksellistakin, mutta ei silti hauskaa. Tämän olisi tietysti voinut välttää siten, että Macbethin kohtalon vääjäämättömyys tuodaan esiin rikollisfilmien yleisissä puitteissa, missä determinismi ei ole tuntematonta".
Antti Lindqvistin (Katso 5/1987) mielestä Pentin "elokuva taas pysyy ulkoisen tyylikkyyden ja melvilleläis-bressonilaisen viileän lakonisuuden veroisena pintasilona, jossa kaikki henkilöt ovat yhtä yhdentekeviä aurinkolasien kantajia. On turha puhua luonteenpiirteistä, kun näyttelijöistä on tehty kohtaloa toteuttavia nukketeatterin olentoja, joiden ilme on koko ajan jäykkä kuin passikuvassa. Lisäksi muutaman tärkeän roolityön pilaa kiusallisesti amatöörimäinen jännittäminen kameran edessä."
Äärimmäistä lakonisuutta ei Lindqvistin mukaan perustellut edes se, että elokuva tarkastelisi ennen muuta ryhmää ja miljöötä. Tämä siksi, että "elokuvassa ei sujuvista yksittäisistä kohtauksista huolimatta ole sitä kokonaisvaltaista perusnäkemystä, joka synnyttäisi sisällöllistä jatkuvuutta ja saisi aikaan muutakin kuin kyynisiä näin se käy –asenteita. Etäinen ote vaatii aina rinnalleen syvällisen, läpikotaisen hahmotuksen, muuten tuloksena on pelkkiä kiiltokuvia." Tiukasta kritiikistään huolimatta Lindqvist kehotti yleisöä menemään katsomaan elokuva elokuvateatteriin.
Ywe Jalanderin aiempi arvio Suomen Kuvalehdessä 2/1987 oli viitannut samoihin puutteisiin. Monen kriitikon tavoin Jalander kiinnitti huomiota elokuvan ansioihin kuvauksessa: "[– –] visuaalisen muotoilun tasolla Pauli Pentin työstä löytyy paljonkin kiitoksen arvoista. Ennen kaikkea miljööt ovat vaikuttavia; Pentti osoitti kykynsä öisen kaupungin kuvaajana jo edellisessä elokuvassaan Pimeys odottaa."
Demarin arvostelussa (16.1.1987) Pertti Lumirae arvosti elokuvan visuaalisia piirteitä vaikkei löytänytkään elokuvasta "shakespearelaista syvyyttä": "Pentin elokuvan ulkoista tyylikkyyttä on turha mennä kiistämään; siinä Helsinki sekä mereltä että maalta nähtynä esittäytyy samalla tavalla visuaalisesti komeana kuin niin monissa Villealfan tuottamissa elokuvissa." Moni kriitikko muisti kehua myös Olli Varjan kuvausta suoraan.
Pauli Pentin oma ohjaajanura ei Macbethin jälkeen kukoistanut, mutta meriittejä alalta toki on: hän on työskennellyt apulaisohjaajana Aki ja Mika Kaurismäelle, Kari Paljakalle ja Veikko Aaltoselle. Hän on ollut myös AVEK:n tuotantoneuvoja, minkä jälkeen hän on tuottanut mainoksia.
– Jari Sedergren 14.9.2008
"Macbeth" on William Shakespearen tunnetuimpia näytelmiä, hänen lyhyin tragediansa. 1600-luvun alkuvuosina kirjoitettu "Macbeth" on saanut kaikki mahdolliset esitysmuodot näyttämön lisäksi valkokankailla, oopperassa ja kirjallisissa versioissa. Sitä pidetään arkkityyppinä näytelmästä, jossa varoitetaan vallanhimosta ja ystävien pettämisestä. Historiallinen Macbeth oli Skotlannin (Alban) kuninkaan Duncan I:n (1034-1040) dux, herttua, jonka otaksutaan olleen "vahva mies" kuninkaan takana.
Duncan oli itse asiassa väliaikaiseksi tarkoitettu kuningas, valintana kompromissi perimys- ja klaaniriitojen valtaamana aikana. Duncanin epäonnistuttua Durhamin valtausyrityksessä hän pakeni Morayhin, Macbethin perinteelliselle valta-alueelle, ja siellä hänet tapettiin vain 38-vuotiaana – ei siis iäkkäänä miehenä kuten Shakespeare häntä luonnehtii näytelmässään.
Murhatyön takana olivat omat miehet, joita Macbeth johti. Ikäkysymys osoittaa, että Shakespeare on muunnellut myös tuntemiaan historiallisia seikkoja: on osoitettu, että hän käytti hyväkseen Raphael Holinshedin ja skottifilosofi Hector Boecen aihetta käsitteleviä teoksia. Vallan anastanut historiallinen Macbeth toimi Skotlannissa kuninkaana vuodesta 1040 vuoteen 1057.
"Macbeth" kuuluu filmatuimpiin näytelmiin ja aiempien tekijöiden lista on komea: Orson Welles (1948), Akira Kurosawa (1957) ja Roman Polanski (1971) ovat tunnetuimpia, mutta katsaus imdb.comiin osoittaa, että vuodesta 1908 lähtien "Macbethistä" on inspiraationlähde tunnustaen tehty kaikkiaan 48 elokuva- ja televisiosovitusta vuodesta 1908 (J. Stuart Blackton, Yhdysvallat) tekeillä olevaan Todd Louison versioon (ilm. 2009). Reppu-Filmin ja Villealfa Productionsin yhteenliittymän Filmtotalin suunnitellusta Shakespeare-trilogiasta ehätti ensimmäiseksi vuonna 1987 Pauli Pentin Macbeth, saman vuoden syksyllä vuorossa oli Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa, mutta kolmas, Anssi Mänttärin aikomus filmata "Kuningas Lear" jäi toteutumatta.
Suurin osa "Macbethin" elokuvasovituksista rakentaa esityksensä yksinomaan Shakespearen, ei parhaan mahdollisen historiallisen tiedon varaan, ja osa versioista on modernisoituja, mikä oli myös ohjaaja Pentin valinta. "Shakespearen yleispätevä tarina elää kaikkina aikakausina", tekijät totesivat lehdistötiedotteessa. Ilmeinen pilke silmäkulmassa todettiin myös se, "miten vähän helpommaksi 'pahan' tuhoaminen on neljänsadan vuoden aikana muuttunut". Ensimmäinen modernisoitu "Macbeth" lienee ollut brittiläisen ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Hughesin Joe Macbeth (1956), jossa rikolliset selvittelevät välejään modernissa kaupunkiympäristössä – sitä ei kuitenkaan ohjaajan esikuvaksi ole lehtitiedoissa mainittu, Kurosawan Seittien linna sen sijaan on.
Pentin mukaan "Macbethin moraali on se, että paha vallitsee. Kaikki jotka lähtevät tuhoamaan pahaa, päätyvät yhä suurempaan pahaan ja hommat jatkuvat. Se on aika skeptinen moraali, ettei voi olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan. Macbeth uskoo näkyihin, ja minua kiinnosti esittää tällainen ihminen jossain kierteessä. Hän tekee ensimmäisen murhansa ikään kuin vahingossa ja toiset peittääkseen jälkensä."
Kriitikot olivat joko ymmällään tai ymmärtäväisiä. Raili Suominen (TS 21.1.1987) lainasi ohjaajan omaa luonnehdintaa elokuvasta "köyhän miehen spektaakkelina". Ohjaaja oli ottanut "sylipainiin itsensä Shakespearen, mutta käskee samaan hengenvetoon unohtamaan tämän Macbethiä katsottaessa". Suominen kirjaa lopulta vitsiksi elokuvan, jolla ei hänen mukaansa ollut käsikirjoitusta, vaan parinkymmenen kuvauspäivän aikana joka aamuksi keksityt kohtaukset. "Helsingin alamaailmaan sijoittuva rikollistarina verisine välienselvittelyineen ei olekaan mikään kuningasdraama, vaan Aki Kaurismäen leffoista tuttujen tyyppien hortoilu yöllisen kaupungin rannoilla, kellareissa ja kuppiloissa. Tekijän mukaan elokuva on kertomus valosta ja sen muunnelmista. Tai sitten se on paha uni…"
Sauli Pesonen (Kaleva 3.2.1987) muistutti mieliin "Macbethin" kuuluimmat filmatisoinnit. Ohjaajaan viitaten Pesonen jatkoi: "Shakespearen juonikuvio on kyllä säilynyt hänenkin työssään, mutta muuten klassikon luomien teemojen tulkinta on hakoteillä: niin kuin monet kriitikot ovat jo sanoneet: pintaliitoa". Pesonenkin toisti yleiseksi käyneen Kaurismäki-vertailun: "kerronta on viileää ja vähäeleistä, lakonisuutta on mukana sen itsensä vuoksi".
"Vaikka idea Macbethin filmaamisesta ei ollut ohjaajan omia aivoituksia", Reijo Noukka kirjoitti Aamulehdessä (17.1.1987), "tämän synkän, mystisen ja verisen näytelmän uudelleenfilmaamisen on täytynyt silti kiehtoa pessimismiin taipuvaa nuorta ohjaaja-käsikirjoittajaa. [– –] Klassikkoa ei ole filmattu kirjaimellisesti, vaan eräitä pääkohtia jäljitellen. Mukana on Lady Macbeth, raakoja murhia, väljä ennustus ja sen toteutuminen."
Noukka totesi, ettei klassikon modernisointi ollut ongelmatonta. Modernissa tarinassa "eivät klassiset draamakuviot oikein toimi. Esimerkiksi Macbethille annettu ennustus tuhosta, joka alkuperäisessä näytelmässä eniten viittaa klassiseen kreikkalaiseen traditioon ja determinismiin, tuntuu modernissa film noirissa lähinnä naurettavalta. Tämä koomisuus on ehkä Pentin versiossa tarkoituksellistakin, mutta ei silti hauskaa. Tämän olisi tietysti voinut välttää siten, että Macbethin kohtalon vääjäämättömyys tuodaan esiin rikollisfilmien yleisissä puitteissa, missä determinismi ei ole tuntematonta".
Antti Lindqvistin (Katso 5/1987) mielestä Pentin "elokuva taas pysyy ulkoisen tyylikkyyden ja melvilleläis-bressonilaisen viileän lakonisuuden veroisena pintasilona, jossa kaikki henkilöt ovat yhtä yhdentekeviä aurinkolasien kantajia. On turha puhua luonteenpiirteistä, kun näyttelijöistä on tehty kohtaloa toteuttavia nukketeatterin olentoja, joiden ilme on koko ajan jäykkä kuin passikuvassa. Lisäksi muutaman tärkeän roolityön pilaa kiusallisesti amatöörimäinen jännittäminen kameran edessä."
Äärimmäistä lakonisuutta ei Lindqvistin mukaan perustellut edes se, että elokuva tarkastelisi ennen muuta ryhmää ja miljöötä. Tämä siksi, että "elokuvassa ei sujuvista yksittäisistä kohtauksista huolimatta ole sitä kokonaisvaltaista perusnäkemystä, joka synnyttäisi sisällöllistä jatkuvuutta ja saisi aikaan muutakin kuin kyynisiä näin se käy –asenteita. Etäinen ote vaatii aina rinnalleen syvällisen, läpikotaisen hahmotuksen, muuten tuloksena on pelkkiä kiiltokuvia." Tiukasta kritiikistään huolimatta Lindqvist kehotti yleisöä menemään katsomaan elokuva elokuvateatteriin.
Ywe Jalanderin aiempi arvio Suomen Kuvalehdessä 2/1987 oli viitannut samoihin puutteisiin. Monen kriitikon tavoin Jalander kiinnitti huomiota elokuvan ansioihin kuvauksessa: "[– –] visuaalisen muotoilun tasolla Pauli Pentin työstä löytyy paljonkin kiitoksen arvoista. Ennen kaikkea miljööt ovat vaikuttavia; Pentti osoitti kykynsä öisen kaupungin kuvaajana jo edellisessä elokuvassaan Pimeys odottaa."
Demarin arvostelussa (16.1.1987) Pertti Lumirae arvosti elokuvan visuaalisia piirteitä vaikkei löytänytkään elokuvasta "shakespearelaista syvyyttä": "Pentin elokuvan ulkoista tyylikkyyttä on turha mennä kiistämään; siinä Helsinki sekä mereltä että maalta nähtynä esittäytyy samalla tavalla visuaalisesti komeana kuin niin monissa Villealfan tuottamissa elokuvissa." Moni kriitikko muisti kehua myös Olli Varjan kuvausta suoraan.
Pauli Pentin oma ohjaajanura ei Macbethin jälkeen kukoistanut, mutta meriittejä alalta toki on: hän on työskennellyt apulaisohjaajana Aki ja Mika Kaurismäelle, Kari Paljakalle ja Veikko Aaltoselle. Hän on ollut myös AVEK:n tuotantoneuvoja, minkä jälkeen hän on tuottanut mainoksia.
– Jari Sedergren 14.9.2008
Ainakin tähän mennessä
Antonioneja on kertynyt plakkariin aika monta, eilen Blow-Up, mutta elokuvia on katseltu sen lisäksi pitkä rivi: uusimmat visuaaliset ja henkiset kokemukset ovat Timo Linnasalon Aurinkotuuli ja Päivää, Herra Kivi, jonka huomasin kyllä nähneeni ennenkin, vaikka en sitä muistanut. Niiden välissä katsoin ensi kerran Pauli Pentin Machbethin.
Machbethin piti kuulua kolmen ohjaajan Shakespeare-sarjaan, mutta Mänttärin Reppu-Filmin ja Kaurismäkien Villealfa Productionsin yhteishanke Filmtotal kuivui aikanaan jotenkin kokoon. Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa kyllä valmistui 1987 syksyllä, mutta monia hankkeita tuolloin yhtä aikaa vetäneen Mänttärin Kuningas Lear ei. Pitää kysyä mieheltä seuraavalla kerralla miksi. Tämä on elokuvahistoriallinen haaste.
Nämä pitkät elokuvat siis tavallisen televisiotyyppisen elokuvakatselun lisäksi, jota sitäkin ainakin kymmenen elokuvan viikkovauhdilla näyttää kertyvän.
Niin ja sataan maahan myyty animaatio Niko - lentäjän poika tuli sekin viikolla plakkariin. Muutenkin olen hämmästyttävän hyvin perillä markkinoilla nyt olevista elokuvista. Täytyy oikein ihmetellä. Tänään olisi Kummelia tiedossa.
Elokuvien katsomisen lisäksi kiireisenä ovat pitäneet DocPoint-kokoukset - jännä festari taas tiedossa ensi tammikuussa - ja siihen liittyvät yksittäishankkeet joista ei tällä erää enempää; KAVAn esitystoiminnnan tulevan kauden ohjelmiston suunnittelu omalta pieneltä, mutta työteliäältä osaltani; neljän keskeneräisen artikkelin saattaminen vihdoinkin "valmiiksi", ainakin viimeistelykuntoon; ja pienet akateemiset pyrähdykset, johon liittyy tarkka lukeminen ja tavan mukaan kirjallinen lausunto.
Kun vielä ottaa huomioon, että kollegan kanssa vuosia työstetty käsikirjoitus pitäisi jo alkusyksyn aikana toimittaa kustantamoon, olisiko niin, että suden lailla jolkottava syksy olisi kaiken kaikkiaan yksi kiireisimmistä elämässäni.
Onneksi monet tehtävät ovat haastavuudessaan haasteellisia eli mukavia, jos tämä työelämään ja sen tutkimukseen ja jopa konsultointiin jälleen palannut termi lanseerataan täälläkin uusiokäyttöön.
Monien mangeriaalisten tulosvuosien jälkeen se on lähes kaikkialta unohtunut - varsinkin yliopistoista ja julkiselta sektorilta, vaikka tuskin pankeissa ja vakuutuslaitoksissa kovin kivaa on ollut.
Hämmästyttävää kyllä uusimmat johtamisteoriat ovat ujuttaneet manageriaalisen tulosajattelun rinnalle tätä uutta leadershipiä. Pitää osata tehdä tulosta ja pitää meininki hyvänä, sillä väittävät ettei ruoskimalla ja näännyttämällä tule sittenkään parasta tulosta.
Historioitsija sen kyllä tietää muutenkin - työleirit tunnetaan ja niiden tulokset. Hyvin työssä ja työporukassa viihtyvä tuottaa sittenkin enemmän, sanovat.
Itsellä ei tästä työtehtävien mukavuudesta johtuen ole vielä tullut väsy. Pitää muistaa nukkua välillä.
Se on onneksi niitä asioita, joita vanhempana osaa tehdä paremmin kuin nuorena. Ainakin tähän mennessä.
Machbethin piti kuulua kolmen ohjaajan Shakespeare-sarjaan, mutta Mänttärin Reppu-Filmin ja Kaurismäkien Villealfa Productionsin yhteishanke Filmtotal kuivui aikanaan jotenkin kokoon. Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa kyllä valmistui 1987 syksyllä, mutta monia hankkeita tuolloin yhtä aikaa vetäneen Mänttärin Kuningas Lear ei. Pitää kysyä mieheltä seuraavalla kerralla miksi. Tämä on elokuvahistoriallinen haaste.
Nämä pitkät elokuvat siis tavallisen televisiotyyppisen elokuvakatselun lisäksi, jota sitäkin ainakin kymmenen elokuvan viikkovauhdilla näyttää kertyvän.
Niin ja sataan maahan myyty animaatio Niko - lentäjän poika tuli sekin viikolla plakkariin. Muutenkin olen hämmästyttävän hyvin perillä markkinoilla nyt olevista elokuvista. Täytyy oikein ihmetellä. Tänään olisi Kummelia tiedossa.
Elokuvien katsomisen lisäksi kiireisenä ovat pitäneet DocPoint-kokoukset - jännä festari taas tiedossa ensi tammikuussa - ja siihen liittyvät yksittäishankkeet joista ei tällä erää enempää; KAVAn esitystoiminnnan tulevan kauden ohjelmiston suunnittelu omalta pieneltä, mutta työteliäältä osaltani; neljän keskeneräisen artikkelin saattaminen vihdoinkin "valmiiksi", ainakin viimeistelykuntoon; ja pienet akateemiset pyrähdykset, johon liittyy tarkka lukeminen ja tavan mukaan kirjallinen lausunto.
Kun vielä ottaa huomioon, että kollegan kanssa vuosia työstetty käsikirjoitus pitäisi jo alkusyksyn aikana toimittaa kustantamoon, olisiko niin, että suden lailla jolkottava syksy olisi kaiken kaikkiaan yksi kiireisimmistä elämässäni.
Onneksi monet tehtävät ovat haastavuudessaan haasteellisia eli mukavia, jos tämä työelämään ja sen tutkimukseen ja jopa konsultointiin jälleen palannut termi lanseerataan täälläkin uusiokäyttöön.
Monien mangeriaalisten tulosvuosien jälkeen se on lähes kaikkialta unohtunut - varsinkin yliopistoista ja julkiselta sektorilta, vaikka tuskin pankeissa ja vakuutuslaitoksissa kovin kivaa on ollut.
Hämmästyttävää kyllä uusimmat johtamisteoriat ovat ujuttaneet manageriaalisen tulosajattelun rinnalle tätä uutta leadershipiä. Pitää osata tehdä tulosta ja pitää meininki hyvänä, sillä väittävät ettei ruoskimalla ja näännyttämällä tule sittenkään parasta tulosta.
Historioitsija sen kyllä tietää muutenkin - työleirit tunnetaan ja niiden tulokset. Hyvin työssä ja työporukassa viihtyvä tuottaa sittenkin enemmän, sanovat.
Itsellä ei tästä työtehtävien mukavuudesta johtuen ole vielä tullut väsy. Pitää muistaa nukkua välillä.
Se on onneksi niitä asioita, joita vanhempana osaa tehdä paremmin kuin nuorena. Ainakin tähän mennessä.
tiistaina, syyskuuta 02, 2008
Blogilistan uudistus
Blogilista on vihdoinkin avannut listansa kärkiviisikymppisiä laajemmalle. Sitä on odotettu.
Tilaajamäärien perusteella näytän olevan sijalla 118, luetuimmissa ties missä - en jaksanut nyt selata missä.
Ehkä tämä uudistus tuo paljon lukijoita lisää blogilistan kautta. Kanavathan eivät jostain syystä ainakaan minulle monia lukijoita ole tuoneet ja käyttö blogilistan kautta on vähentynyt puoleen entisestä. Ehkä nämä satakunta lukijaa päivässä tulevat nyt takaisin. Tosin reader-lukijoiden määrä on ollut rajussa kasvussa jo pitkään.
Sijoituslistan samalla sivulla olevat tulevat kuin puolivahingossa naputtelemaan toisiaan, joten suurimmat muutokset lähipäivinä ovat tiedossa lukijoiden listoilla. Ne tosin ovat vaihdelleet nytkin todella suuresti - sijoituksen vaihteluväli on ollut sadoissa jopa yhden vuorokauden aikana. Myös viikottaisia nollaamisia on tapahtunut usein. Uudistus tukee hieman harvemmin päivittäviä, mikä on ihan hyvä. ELämähän ei ole päiväperho.
Tilaajamäärien perusteella näytän olevan sijalla 118, luetuimmissa ties missä - en jaksanut nyt selata missä.
Ehkä tämä uudistus tuo paljon lukijoita lisää blogilistan kautta. Kanavathan eivät jostain syystä ainakaan minulle monia lukijoita ole tuoneet ja käyttö blogilistan kautta on vähentynyt puoleen entisestä. Ehkä nämä satakunta lukijaa päivässä tulevat nyt takaisin. Tosin reader-lukijoiden määrä on ollut rajussa kasvussa jo pitkään.
Sijoituslistan samalla sivulla olevat tulevat kuin puolivahingossa naputtelemaan toisiaan, joten suurimmat muutokset lähipäivinä ovat tiedossa lukijoiden listoilla. Ne tosin ovat vaihdelleet nytkin todella suuresti - sijoituksen vaihteluväli on ollut sadoissa jopa yhden vuorokauden aikana. Myös viikottaisia nollaamisia on tapahtunut usein. Uudistus tukee hieman harvemmin päivittäviä, mikä on ihan hyvä. ELämähän ei ole päiväperho.
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Aurinkotuuli Orionissa 17.9.
Päivän aherruksen kohteena - blogissa julkaistuna myös päiväkirjamaisena viitteenä jokapäiväisiin kirjoitusrutiineihini, jotka totta vieköön haittaavat myös bloggaamista - on ollut Timo Linnasalon Aurinkotuuli. Se esitetään 17.9. Orionissa (Eerikinkatu 15). Laitan tähän esitetekstin tämänhetkisessä muodossaan - kredut löytyvät Sediksen elokuvablogista.
Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.
Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".
Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.
Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.
Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".
Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.
Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.
Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.
Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lausunto.
Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.
Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.
Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.
Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."
Science fictionin tulevaisuuskuvat eivät ole suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan ruisleipää, mutta eivät aivan tuntemattomiakaan. Filminor-yhtiön toimitusjohtaja Kullervo Kukkasjärven esikoisteos, tieteisromaani "Aurinkotuuli" ilmestyi 1975. Romaanin taustalla, eräänlaisena alkuversiona, toimi Kukkasjärven tekemä parin minuutin insertti Risto Jarvan tieteiselokuvaan Ruusujen aika (1969). Humanismin ja teknologian usein sovittamattomaksi koetun ristiriidan kuvaukseksi sekä ihmisen ja luonnon tasapainoa pohtivaksi elokuvakä-sikirjoitukseksi romaanin muokkasivat Aurinkotuulen ohjaaja Timo Linnasalo ja näytelmäkirjailijana kunnostautunut Ilpo Tuomarila.
Aurinkotuuli ilmestyi hyväksi elokuvavuodeksi tunnettuna vuonna 1980, ajatellaanpa vaikka Pirjo Honkasalon Tulipäätä tai Rauni Mollbergin Milkaa, jotka ovat jääneet aikakirjoihin muita samana vuonna ilmestyneitä elokuvia tunnetumpina. "Aurinkotuuli" muokkaantui lopulta myös näytelmäksi. Jussi Helmisen ohjaus Turun kaupunginteatterissa 1982 sai nimekseen "Erik ja Laura".
Aurinkotuulen päähenkilö, luonnontieteilijä, painovoimantutkija Erik on syväjäädytetty äkillisen kuolemansa jälkeen 1970. Tulevan vuosituhannen vaihteessa 1999 hänet herätetään henkiin. Kysymys kuuluu, mikä on hänen paikkansa ja identiteettinsä hänelle uudessa, tunteettomassa ja rakkaudettomassa maailmassa niin hänen omissa kuin myös muiden silmissä. Teknologian, luonnon ja ihmisyyden sekä niiden suhteiden ohella keskeisiä teemoja ovat pohdiskeleville elokuville tyypillisesti tunteet ja rakkaus: Aurinkotuulelle tuskin tekee hallaa mainita yhtymäkohdat Andrei Tarkovskin tai sitäkin varhaisempiin Michelangelo Antonionin teemoihin ja elokuviin, vaikka elokuvan lopun kunnianosoitus John Fordille on sekin ilmeinen ja päähenkilön sekä hä-nen vastanäyttelijänsä Lauran suhteen luonnehdinta herättää muistumia myös Jean-Luc Godardin Alphavillesta, ja vielä miljöö ja sen esittämisen sävy Jean-Pierre Melvillestä. Nämä mielessä pitäen Linnasalon tehtävänä on nykykielellä sanoen ajatella suuria, vaikka elokuvan tekemisen keinot, varsinkin rajallisten resurssien maassa ovatkin enemmänkin pienet.
Käsikirjoittajat olivat työskennelleet yhdessä aiemminkin Linnasalon elokuvassa Vartioitu kylä (1978) ja yhteistyön saumattomuudesta todistavat ohjaajan tulevat pitkät näytelmäelokuvat Aikalainen (1984), Päivää, Herra Kivi (1984), Viiva Vinita (1991) sekä Eros ja Psykhe (1998). "Romaanissa Kukkasjärvi pyrkii tarkastelemaan nykyisyyttä tulevaisuuden näkökulmasta ja Linnasalo puolestaan välittää kiinnostavan kuvan syväjäädytetystä tilasta herätetyn päähenkilönsä sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta huomispäivän maailmaan", Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehden esittelyssään 1982.
Linnasalon tieteiskertomuksen alalaji on kiistämättömästi dystopia. Ywe Jalanderin (SK 31.10.81) elokuvaa tarkoittavin sanoin "Aurinkotuulen maailma on hahmoteltu hajanaiseksi, tunteettomaksi, osin surrealistiseksi ja paljolti käsittämättömäksi tulevaisuuden painajaiseksi, jossa ehkä parikymmentä vuotta kuolleena ollut, henkiin herätetty painovoiman tutkija edustaa meidän aikaamme ja meitä, syyllisiä".
Tuuli totesi Linnasalon lähestyneen aihettaan "aivan oikeasta suunnasta" kun hän keskittyi päähenkilönsä sielunkuvan visualisointiin. Päähenkilön dilemmassa on kyse inhimillisestä ongelmasta: pitäisikö pysyttäytyä menneisyydessä ja sen arvoissa vai olisiko parempi suhtautua myönteisesti ja rakentavasti paitsi kulloiseenkin nykyhetkeen myös tulevaisuuteen. Aurinkotuulessa tämä on myös elämän ja kuoleman kysymys.
Tuotannolliset lähtökohdat olivat rajatut. "Jäähdytetystä tilasta herätetyn Rankaman tapaama maailma on koristeista riisuttu, ankea ja harmaa, ja tämän Linnasalo on suuria pintoja hyväksi käyttämiä kuvakomposioita viljellen saanut esiin erinomaisesti", Tuuli kirjoittaa.
Ratkaisu on looginen myös suhteessa elokuvan tarinaan. Vuoden 1999 maailma on ympäristötietoinen. Hyvien aikojen huolettomuudella – elokuvan tekoajan maailmalla – oli seurauksensa elokuvan kuvaamassa tulevaisuudessa: "Eletään energiakriisin ja puutteen maailmassa, jossa menneisyyden tuhlaavaisuus nyt näyttäytyy rapisevina seininä, ränsistyneinä huonekaluina, auringottomana ilmana. Uusi maailma ei ole uusien mahdollisuuksien maailma, vaan menetettyjen mahdollisuuksien todiste", Tuuli luonnehtii. Aurinkotuuli on näin liitettävä niihin suomalaisiin näytelmäelokuviin (Maunu Kurkvaaran Rottasota, 1968, Jarvan Ruusujen aika, 1969, ja Jäniksen vuosi, 1977, Markku Lehmuskallion Korpinpolska 1980), jotka ottavat pohdittavakseen ympäristökysymykset ja teknologian seuraukset vakavasti.
Ympäristöarvoihin Linnasalo oli perehtynyt jo aiemmin: hänen dokumenttielokuvaansa Luonto ja työ (1971) voi hyvin pitää vasemmistovihreänä pamflettina ajankohtaiseen teemaan. "Ihmisen olisi pystyttävä näkemään tulevaisuuteen. Tänään olemme liian optimistisia", kuului Linnasalon nyt niin ajanmukainen lausunto.
Aikalaiset arvostivat ohjaajan otetta. "Aurinkotuuli on ohjauksellisesti ja kuvien kerronnan tasolla erinomaisen taitava suoritus", Tuuli kirjasi Linnasalon "kehittymisen" edellisestä elokuvastaan. Kehitys-teema toistui monien kriitikoiden arvosteluissa. Sen sijaan Linnasalon eittämätön asema suomalaisen elokuvan merkittävänä koloristina huomattiin luvattoman harvoin. Heikki Eteläpää (US) antoi kehut harkitusta, "hienostuneesti toteutetusta kokonaisvaltaisesta väridramaturgiasta, väreistä tarjottavana olevan asian oleellisena osatekijänä". Eteläpää antoi Linnasalolle käsittelylle pioneerityön leiman, mutta unohti kyllä aiheetta Eino Ruutsalon ja Maunu Kurkvaaran, jotka myös ymmärsivät värien merkityksen omissa elokuvissaan.
Kriittisyyttä Aurinkotuulessa herättivät yleisesti käsikirjoituksen kirjallisiksi jättämät hahmot ja se, että teksti ei sinänsä hyvien ja taitavien, rooliinsa sopivien näyttelijöiden suussa elä. Elokuvan rytmiikka, suoranainen hitaus, tuskastutti monet kriitikot ja sen myötä epäilemättä myös karkotti katsojia.
Linnasalon Aurinkotuuli on näine ominaisuuksinaan enemmän kuvien kuin puheen elokuva, seikka joka puoltaa elokuvan katsomista valkokankailla – televisioesityksiä sillä on käsittämätöntä kyllä ollut vain yksi. Teknologia on tosin jyräämässä tätäkin lähtökohtaa: entistä suuremmat televisiot eivät paljon eroa pienten teatterien takarivin näkymistä. Laajamittaisesta alkulevityksestä huolimatta elokuvan yleisömenestys jäi aikanaan surkeaksi, 10 000 pintaan, katsojakeskimäärän ollessa tuolloin noin 12 kertaa suurempi.
Katsojamäärät eivät aina ole oleellisia, vaikka ne ovatkin usein jälkimaineen perusta. Sen totesi myös Ywe Jalander (Suomen Kuvalehti 31.10.1981): "Jos Timo Linnasalon Aurinkotuuli olisi teatteriproduktio, siitä puhuttaisiin uusia uria aukovana mielenkiintoisena kokeiluna. Tekijä saisi kiitosta ja itsestään selvän mahdollisuuden jatkaa työtään taitelijana, joka selvästi on kehittynyt esikoisproduktiostaan Vartioitu kylä. Nyt sen sijaan elokuvan katsojamäärästä riippuu pääseekö ja milloin Linnasalo jatkamaan työtään, kehittymään edelleen. [– –] Sekä [Pirjo Honkasalon JS] Tulipää että Aurinkotuuli osoittavat ohjaajien kehittyneen huomattavasti edellisistä elokuvistaan ja lisäksi niiden tekeminen on merkinnyt kaikille osallistuneille ammattitaidon voimakasta kasvua. Tämä kaikki on ollut hiljaista henkisen pääoman karttumista, joka ennen pitkää osoittaa, että taiteellisin päämäärin tehtyjen elokuvien tukeminen on ollut koko kulttuurimme kannalta oikea ja kannattava sijoitus."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)