Talvisota ymmärretään useimmiten kansakuntaa yhtenäistävänä ja ylentävänä, lähes myyttisenä tapahtumasarjana. Kokonaistulkinnoissa ei poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määrittyy puolustussodan kautta, ja ajatus "puhtain kilvin" käydystä taistelusta on laajentunut yleiseksi käsitykseksi myös jatkosodasta. Muuttuuko käsitys, jos tarkastellaan sotien elokuvapropagandaa?
Tänään otsikkona on Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda. Katsauksilla tarkoitan ennen muuta talvisodan Puolustusvoimain uutiskatsauksia ja jatkosodan Puolustusvoimain katsauksia. Ne olivat valtiollisia, virallisia sotakatsauksia. Luonnehdin tämän lisäksi talvisodan yhteydessä myös Suomi-Filmin katsauksia.
Puolustusvoimain elokuvaustoimintaa talvisodassa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmroth alias Reino Hirviseppä alias "Palle". Tärkeimmät avustajat olivat Tapio Piha ja Untamo Utrio. Sodan tapahtumista helmikuusta maaliskuun puoliväliin 1940 ilmestyi 8 katsausta, kaikki Hannu Lemisen leikkaamina. Lemisen tekemistä rajoitti päämajan tiukka sotilaallinen sensuuri. Suomi-Filmin sanottiin onnistuneen paremmin, koska valtion filmitarkastamo oli päämajaa sallivampi.
Katsausten keskeiset kuvat rakentuvat sodan tuhon ympärille. Uhoavan ja aggressiivisen selostuksen tarkoituksena oli nostattaa katsojissa yksimielisen vastarinnan henki ja luoda sen avulla uskoa omiin mahdollisuuksiin. Rintaman kuvissa taas korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, eräänlaiset sotamenestyksen mittarit. Erityisenä piirteenä voi mainita kuvat jäätyneistä venäläisistä sotilaista, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin, myös tähän viidenteen katsaukseen helmikuun lopulta 1940.
Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui siihen, että Helsingin 1940 olympiakisoihin rakennettu verkosto siirtyi mutkattomasti ulkomaanpropagandan käyttöön. Kaikki suomalainen kuva-aineisto toimitettiin Ruotsiin, jossa tukena olivat Svensk Filmindustri ja sen kansainväliset yhteydet. Kuvapaketit maailmalle kokosi Finlandia Uutistoimiston Tukholmaan jo lokakuussa lähettämä Heikki Aho. Aho & Soldanin omat Suomi-katsaukset, jotka ovat kadonneet, eivät ilmestyneet sodan aikana.
Syyskuussa 1939 aloitettujen Suomi-Filmin Uutiskatsauksien lähtömateriaali muuntui sodan lopulla 15-osaiseksi, kerralla tarkastetuksi välitekstilliseksi katsaussarjaksi, joka sai nimen Kuvia sota- ja kotirintamalta. Tekijöinä kunnostautuivat Topo Leistelä ja Turo Kartto. Katsausten propagandateemat ovat käytännössä samat kuin Puolustusvoimain uutiskatsauksissa. Tyypillisiä ovat siviilituhot, sotasaaliskuvat, sotavangit ja kuolleet viholliset. Tärkein ero on se, että Suomi-Filmin katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin poliittisiin tapahtumiin.
Talvisodan propagandan luonnetta avaavat hyvin neljä Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Vuoden 1940 kevään filmejä työstivät erityisesti sketsiviihteen mestarit, laulaja Matti Jurva ja kuplettimestari Tatu Pekkarinen.. Huumori, joita kuvitettiin yhtiön katsausten otoksilla, oli raakaa. Ensimmäisessä pilassa Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia asetelmia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksista. Niet Molotoff-kappaleessa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei propagandassa uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa propagandan muokattaessa mielikuvia.
Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien tavoitteleman oikean käyttäytymismallin: kansalaisten, miesten ja naisten aktiivisen vartiotoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vastustamisen. Kolmas sotilaspila varoitti naisia juoruamisesta ja huhujen levittämisestä, sillä ne edistävät vakoilua. Viimeinen pilapala vastusti Otto-Ville Kuusisen johtamaa Terijoen hallitusta. Kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru ei kuitenkaan ole pääministeri, vaan Petroiskoin radion naisjuontaja Teuvan Tiltu, jonka radiopropaganda arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Pahvikulissien keskellä tepastelevat myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa muiden venäläisten tapaan juopottelevat, loputtoman tyhmät Terijoen hallituksen jäsenet.
Jatkosodan alun "hyökkäysvaihe" esiteltiin Puolustusvoimain katsauksissa tuttua uutiskatsausta muistuttavana propagandistisena "reportaasina". 88 katsauksesta niitä oli 36 eli neljä kymmenestä. Yleisin otsikko "jälleen meidän" viittaa moniin valtausoperaatioihin.
Katsausten uudistettu muoto oli Hannu Lemisen, joka jalosti Suomeen saksalaismallisen uutiskatsauksen. Aiheissa vuorottelivat toisiaan tukien taistelutoimintaa korostava "eteenpäin"-dynamiikka ja muut sotilaalliset aiheet. Kuva-aineisto toimitettiin vaihtomateriaalina Saksaan. Muita vientimaita olivat Ruotsi ja Yhdysvallat, jonne vietiin kaksi, tarkoin saksalaiskuvista puhdistettua versiota .
Lemisen ohje Päämajan TK-kuvaajille oli tihentää ottoja ja käyttää vaihtelevia kamerakulmia. Postikorttiasetelmien sijaan tarvittiin dokumentaarista ilmaisua. Siinä auttoivat asiaan pureutuvat "puolikuvat" ja "lähikuvat". Katsausten teksteistä usein vastanneet Turo Kartto ja Topo Leistelä olivat peittelemättä voitontahtoisia ja valloitushenkisiä. Selostustekstit yhdistivät sotaisaa poikakirjahuumoria ja isänmaallista paatosta Runebergin hengessä. Vihollista vastaan suuntautuessaan ne saivat rasistisia ja ihmisarvoa mitätöiviä piirteitä.
Sodan alussa painottui politiikan johdon yksimielisyys. Presidentti Ryti ja sotamarsalkka Mannerheim kohtasivat neljännessä katsauksessa Valtion tiedotuslaitoksen apulaisjohtaja Lauri Puntilan määräyksestä. Muut poliitikot olivat kuvissa vain harvoin, lähinnä juhlatilaisuuksissa. Katsaukset olivat korostetusti Puolustusvoimien, eivät valtiojohdon. Katsausten linja oli Mannerheimin miekantuppikäskyn sanelema: sodan päämäärien ulottuvuudet Itä-Karjalassa, Vienassa ja Aunuksessa ylittivät Valtion tiedotuslaitoksen ja hallituksen varovaisemman linjan.
Alussa korostettu aseveljeys saksalaisten kanssa katoaa katsauksista yllättävän aikaisin, käytännössä lokakuun lopussa 1941. Poikkeus oli kesäkuussa 1942 filmattu Adolf Hitlerin vierailu Suomessa, joka johti Mannerheimin vastavierailuun Saksassa. Ensimmäisestä katsauksesta armeija poisti alkuosan, joka seurasi Mannerheimin uraa sisällissodasta lähtien. Jälkimmäinen katsaus poistettiin teattereista viikon kuluttua vierailun Saksassa esitettyjen tulkintojen vuoksi.
Kun hyökkäys vuoden 1941 lopulla laantui ja asemasota alkoi, reportaasikatsaukset korvattiin teemakatsauksilla. Niitä valmistui 52, eli lähes kuusi kymmenestä. Teeman muodostivat tyypillisesti joko kuvaukset armeijan eri aselajeista tai sodan tukitoiminnoista. Esimerkiksi automiehet, kenttälääkintä ja hevosten ja porojen käyttö sodassa saivat omat katsauksensa. Selostusta höysti vihollisen rasistinen pilkkaaminen ja bolshevismin vastustaminen. Sen rinnalla eli usein myyttinen puhe suomalaisen soturin erinomaisuudesta, esimerkiksi karskin soturin erämies- ja sissihengestä.
Asemasodassa vallatun alueen olosuhteiden ja väestön kuvaus muistutti päällisin puolin perinteistä dokumentaaria. Mutta esimerkiksi sotavankiaiheet käyvät vastoin neuvostopropagandaa, joka moitti suomalaisten sotavankioloja. Mieluusti ne esittelevät myös bolsevistisen järjestelmän kurjuutta, joka ulottui "alkuasukkaisiin", kuten eräskin katsaus sanoo. Useat katsaukset toistavat, että bolsevistinen järjestelmä oli jättänyt heihin leimansa, ja alueen väestö piti suomalaistaa. Itä-Karjala -teema katoaa katsauksista kesällä 1942.
Selvimmin dokumentaarisia teemakatsauksia olivat kansatieteelliset aiheet, esimerkiksi hylkeenpyynnistä valmistui kaksi katsausta. Myös Aho & Soldanin valmistama Elämä alkaa taas Karjalassa, joka kuvasi sotilashallinnon organisoimaa jälleenasutusta ja -rakentamista vallatulla alueella, oli dokumentaarinen. Se keskittyi vihollisen negatiivisen käsittelyn sijaan omiin saavutuksiin. Sen sijaan musiikillinen asemiesilta Messukeskuksessa oli niin epäsotilaallinen, että Mannerheim kielsi vastaavat yritelmät jatkossa.
Sodan lopussa selostustekstit korostivat velvollisuutta uhrauksen muodossa. Suomalaisten ominaisuudeksi ajettiin peräänantamattomuutta. Ajatus sodan tappiosta kyti, mutta jatkuvuus kansakunnasta vaati uskoa tulevaisuuteen.
Uusien katsausten valmistus keskeytyi jo elokuussa 1944, kuukausi ennen välirauhaa. Sodan katsaukset varastoitiin, eikä julkisia esityksiä sallittu vuosikymmeniin. Varsin perinteisen uutiskatsauksen, negatiivisuutta välttelevän Finlandia-katsauksen perustaminen keväällä 1943 onkin nähtävä siinä valossa, että valtiovalta halusi varmistaa itselleen tiedotuskanavan myös rauhan tultua.
Syy sodan kuvien sensuuriin oli ulkopolitiikassa. Sotapropagandan rasistinen, puna-armeijaa loukkaava ja neuvostojärjestelmää halveksima sanova oli ristiriidassa uuden ulkopoliittisen ajattelun kanssa.
Mutta käytännössä sensuuri painoi samalla pois sotapropagandan luonteen ja sen räikeät piirteet, jotka olivat näin poissa näkyvistä ja siten myös poissa mielistä julkisesti. Käsitys taistelusta "puhtain kilvin" sai tukea tästä sensuurin pois painamisen operaatiosta. Mutta myös ennakkoluulojen tasolla sodan propagandalla voi olla pitkäaikainen mentaalinen merkitys. Mielestäni olisikin järkevää verrata nykypäivän rasistisia ilmiöitä sodan propagandan luomiin jakoihin. Yhtymäkohtia varmasti löytyy.
torstaina, syyskuuta 30, 2010
tiistaina, syyskuuta 28, 2010
You Tubesta
Chad Hurley, Steve Chen ja Jawed Karim olivat olleet kaupallisen Pay Pal-yrityksen työntekijöitä ennen kuin perustivat virallisesti YouTuben kesäkuussa 2005. He onnistuivat ensimmäisenä yhtenä monista yrittäjistä ratkaisemaan videoiden välittämisen netissä online. Sivustolle voitiin ladata, julkistaa ja katsoa striimattuja videoita tavalla, joka ei vaatinut suuria teknisiä taitoja. Videoiden määrälle ei annettu ylärajaa, linkit kavereille olivat mahdollisia ja siirto toisille nettisivustoille oli helppoa, sillä videoilla oli oma URL ja HTML-koodi. Vain videoiden pituus oli rajoitettu.
Matka pizzerian yläkerran toimistosta miljardiyritykseksi oli nopea. Google osti YouTuben lokakuussa 2006, hinta oli 1,65 miljardia dollaria. Marraskuussa 2007 YouTube ajoi BBC:n ohi Britannian suosituimmaksi saitiksi, maailman kymmenen suurimman joukossa se oli webmetristen laskutoimitusten mukaisesti pysyvästi vuonna 2008. Samana vuonna lähes neljä kymmenestä Yhdysvalloissa katsotusta videosta oli peräisin YouTubesta, kun tilastojen kakkonen sai noin neljä prosenttiyksikön osuuden.
Koulun penkille yrityksestä marraskuussa 2005 palannut Jawed Karim näki kehityksen takana kokonaisuuden neljä pääominaisuutta. Ensimmäisen muodostavat palveluun oheistetetut videosuositukset ("related videos"), toinen on videon helpon jakamisen mahdollistanut sähköpostilinkki, kolmanneksi palveluun sijoitettu kommenttimahdollisuus, joka oli väylä sosiaalisen median piiriin ja neljänneksi videosoitin, joka teki mahdolliseksi sulauttaa videoita ("embedded videos") muille nettisivustoille, esimerkiksi suuren suosion saaneisiin blogeihin.
Toki muitakin selityksiä menestykselle on annettu. Usein mainittu on teknologia-business –blogi TechCrunchin sivustolla julkaistu yritysprofiili, joka nousi menestyksekkään Slashdot-blogin etusivulle. Saturday Night Live -ohjelman Lazy Sunday–rapin tekijänoikeuskiistaklipin saatua YouTubessa toista miljoonaa katsojaa lyhyessä ajassa, siitä seurasi paljon julkisuutta. Olipa kyse yksittäisten videoiden läpilyönnistä tai teknologiauutisista, on selvää, että vanha vakiintunut valtavirtamedia otti YouTuben omakseen. YouTube oli agendassa, puheenaiheena kotona ja puutarhassa.
YouTube kannatteli samaa ajatusta visuaalisesti kuin minkä blogit tekivät kirjoitukselle. Ajatus pienestä mutta omasta siivusta netissä kasvoi nopeasti ajatukseksi merkityksellisestä julkaisemisesta. Blogien päiväkirjapuhe laajeni kansalaisjournalismiksi erityisesti samaan aikaan käydyistä sodista raportoineiden blogikirjoittajien ansiosta. Vastaavalla tavalla YouTuben tapaiset videojulkaisualustat voitiin nähdä mahdollisuutena suuriin katsojalukuihin ja suosioon. Avainsana oli jakaminen tavalla, joka yhdistelee yksityisyyttä ja lähipiiriä ja kollektiivista, julkista jakamista ääripäässään megasuosio. Ilmiötä kuvaamaan oli kehitetty ajatus netin uudesta vaiheesta, jota kutsuttiin nimellä web2.0.
Bisneksenä web2.0:n oleelliset piirteet ovat käyttäjäsyntyiset sisällöt ja käyttäjälähtöiset innovaatiot, brandin muodostus alhaalta ylös, vetoaminen osallistuvuuden käänteen ajankohtaisuuteen, mutta taustalla ilmiö, jota voidaan kutsua termillä "kansanomaisen luovuuden lisääntyminen". Tästä todistavat sosiaalisen median muotot, esimerkiksi online-verkostot, blogit, jakamiseen keskittyneiden valokuva-alustojen kehitys ja videobloggaus, mutta myös julkisen palvelun lähetyslogiikan laajeneminen esimerkiksi kansalaisvideoihin. Taloustieteellinen seuraus on se, että kuluttajat nähdään siis myös kasvun ja innovaation lähteenä.
Bisnesnäkökulmasta YouTube on metabisnestä. Se keskittyy sisältöihin, mutta ei valmista niitä itse. Myös iTunes on hyvä esimerkki metabisneksestä. Tämä kaupallisen toiminnan muoto välttää tuottamisen ja julkaisemisen karikot, mutta ottaa siivunsa välittäessään digitaalisia menestystuotteita kuluttajille, joille tämä aineisto on nyt "helpommin etsittävissä, helpommin löydettävissä ja helpommin käytettävissä".
Informaatiotalouden termein sanottuna metabisnesyritykset aggregoivat, kasaavat informaatiota, joka on lähtöisin joko tuottajan tai usein myös markkinoijan tuutista. Bisneksen näkökulmasta tilanne on hyvä. Kävijävolyymit ovat suuria ja niiden profiili monimuotoinen. Esimerkiksi monet kuluttajan käytöstä ohjaavat fanikulttuurit ovat näin yhdistettävissä mediateollisuuden toimintalogiikkaan, jonka välittämät kertomukset ovat yhteyden lähetessä tarkentuneet ja muuttuneet hienovaraisemmaksi. Fanikulttuurille ominainen osalllistuvuus, sitoutuneisuus ja tuottavat käytännöt ovat nykyisin usein ohjenuoria myös mediateollisuuden lähentymisyrityksissä.
Ajoittaiset tekijänoikeuskiistat osoittavat, että suurten sisällöntuottajayritysten kesken oli epäselvyyttä siitä, onko malli heille kannattava vai pitikö sitä vastustaa kaikin keinoin. Mutta myös palvelujen käyttäjien tyytymättömyys suurten yritysten rajoituspolitiikkaan on ollut merkittävää – asian varaan on pyritty rakentamaan peräti poliittisia puolueita.
Kulttuurisesta näkökulmasta YouTube on mitä suurimmassa määrin osallistuvaa kulttuuria. Mutta se on samalla myös sen avulla toteutetun bisneksen ydin. Kulttuuriset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset/sosiaaliset piirteet löytävät siinä toisensa. YouTube on suuren volyyminen nettisaitti, lähetysalusta, media-arkisto ja sosiaalinen network tai verkosto. Toiminta on sekä positiivisessa että syntyneiden (bisnes vs. kuluttaja-)ristiriitojen kautta generatiivista, uutta synnyttävää.
Kaiken kaikkiaan tuottajien ja kuluttajien väliset suhteet ovat monimuotoistuneet ajateltiinpa prosessia merkityksen, arvon tai toimijuuden näkökulmasta. YouTube on sekä oire että aikaansaaja mediamurroksessa, joka ei lopulta ole yhteentörmäys "vanhan" ja "uuden" median välillä, vaan pikemminkin osoitus turbulenssista, joka liittyy niiden toteutuneisiin kehityslinjoihin.
Matka pizzerian yläkerran toimistosta miljardiyritykseksi oli nopea. Google osti YouTuben lokakuussa 2006, hinta oli 1,65 miljardia dollaria. Marraskuussa 2007 YouTube ajoi BBC:n ohi Britannian suosituimmaksi saitiksi, maailman kymmenen suurimman joukossa se oli webmetristen laskutoimitusten mukaisesti pysyvästi vuonna 2008. Samana vuonna lähes neljä kymmenestä Yhdysvalloissa katsotusta videosta oli peräisin YouTubesta, kun tilastojen kakkonen sai noin neljä prosenttiyksikön osuuden.
Koulun penkille yrityksestä marraskuussa 2005 palannut Jawed Karim näki kehityksen takana kokonaisuuden neljä pääominaisuutta. Ensimmäisen muodostavat palveluun oheistetetut videosuositukset ("related videos"), toinen on videon helpon jakamisen mahdollistanut sähköpostilinkki, kolmanneksi palveluun sijoitettu kommenttimahdollisuus, joka oli väylä sosiaalisen median piiriin ja neljänneksi videosoitin, joka teki mahdolliseksi sulauttaa videoita ("embedded videos") muille nettisivustoille, esimerkiksi suuren suosion saaneisiin blogeihin.
Toki muitakin selityksiä menestykselle on annettu. Usein mainittu on teknologia-business –blogi TechCrunchin sivustolla julkaistu yritysprofiili, joka nousi menestyksekkään Slashdot-blogin etusivulle. Saturday Night Live -ohjelman Lazy Sunday–rapin tekijänoikeuskiistaklipin saatua YouTubessa toista miljoonaa katsojaa lyhyessä ajassa, siitä seurasi paljon julkisuutta. Olipa kyse yksittäisten videoiden läpilyönnistä tai teknologiauutisista, on selvää, että vanha vakiintunut valtavirtamedia otti YouTuben omakseen. YouTube oli agendassa, puheenaiheena kotona ja puutarhassa.
YouTube kannatteli samaa ajatusta visuaalisesti kuin minkä blogit tekivät kirjoitukselle. Ajatus pienestä mutta omasta siivusta netissä kasvoi nopeasti ajatukseksi merkityksellisestä julkaisemisesta. Blogien päiväkirjapuhe laajeni kansalaisjournalismiksi erityisesti samaan aikaan käydyistä sodista raportoineiden blogikirjoittajien ansiosta. Vastaavalla tavalla YouTuben tapaiset videojulkaisualustat voitiin nähdä mahdollisuutena suuriin katsojalukuihin ja suosioon. Avainsana oli jakaminen tavalla, joka yhdistelee yksityisyyttä ja lähipiiriä ja kollektiivista, julkista jakamista ääripäässään megasuosio. Ilmiötä kuvaamaan oli kehitetty ajatus netin uudesta vaiheesta, jota kutsuttiin nimellä web2.0.
Bisneksenä web2.0:n oleelliset piirteet ovat käyttäjäsyntyiset sisällöt ja käyttäjälähtöiset innovaatiot, brandin muodostus alhaalta ylös, vetoaminen osallistuvuuden käänteen ajankohtaisuuteen, mutta taustalla ilmiö, jota voidaan kutsua termillä "kansanomaisen luovuuden lisääntyminen". Tästä todistavat sosiaalisen median muotot, esimerkiksi online-verkostot, blogit, jakamiseen keskittyneiden valokuva-alustojen kehitys ja videobloggaus, mutta myös julkisen palvelun lähetyslogiikan laajeneminen esimerkiksi kansalaisvideoihin. Taloustieteellinen seuraus on se, että kuluttajat nähdään siis myös kasvun ja innovaation lähteenä.
Bisnesnäkökulmasta YouTube on metabisnestä. Se keskittyy sisältöihin, mutta ei valmista niitä itse. Myös iTunes on hyvä esimerkki metabisneksestä. Tämä kaupallisen toiminnan muoto välttää tuottamisen ja julkaisemisen karikot, mutta ottaa siivunsa välittäessään digitaalisia menestystuotteita kuluttajille, joille tämä aineisto on nyt "helpommin etsittävissä, helpommin löydettävissä ja helpommin käytettävissä".
Informaatiotalouden termein sanottuna metabisnesyritykset aggregoivat, kasaavat informaatiota, joka on lähtöisin joko tuottajan tai usein myös markkinoijan tuutista. Bisneksen näkökulmasta tilanne on hyvä. Kävijävolyymit ovat suuria ja niiden profiili monimuotoinen. Esimerkiksi monet kuluttajan käytöstä ohjaavat fanikulttuurit ovat näin yhdistettävissä mediateollisuuden toimintalogiikkaan, jonka välittämät kertomukset ovat yhteyden lähetessä tarkentuneet ja muuttuneet hienovaraisemmaksi. Fanikulttuurille ominainen osalllistuvuus, sitoutuneisuus ja tuottavat käytännöt ovat nykyisin usein ohjenuoria myös mediateollisuuden lähentymisyrityksissä.
Ajoittaiset tekijänoikeuskiistat osoittavat, että suurten sisällöntuottajayritysten kesken oli epäselvyyttä siitä, onko malli heille kannattava vai pitikö sitä vastustaa kaikin keinoin. Mutta myös palvelujen käyttäjien tyytymättömyys suurten yritysten rajoituspolitiikkaan on ollut merkittävää – asian varaan on pyritty rakentamaan peräti poliittisia puolueita.
Kulttuurisesta näkökulmasta YouTube on mitä suurimmassa määrin osallistuvaa kulttuuria. Mutta se on samalla myös sen avulla toteutetun bisneksen ydin. Kulttuuriset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset/sosiaaliset piirteet löytävät siinä toisensa. YouTube on suuren volyyminen nettisaitti, lähetysalusta, media-arkisto ja sosiaalinen network tai verkosto. Toiminta on sekä positiivisessa että syntyneiden (bisnes vs. kuluttaja-)ristiriitojen kautta generatiivista, uutta synnyttävää.
Kaiken kaikkiaan tuottajien ja kuluttajien väliset suhteet ovat monimuotoistuneet ajateltiinpa prosessia merkityksen, arvon tai toimijuuden näkökulmasta. YouTube on sekä oire että aikaansaaja mediamurroksessa, joka ei lopulta ole yhteentörmäys "vanhan" ja "uuden" median välillä, vaan pikemminkin osoitus turbulenssista, joka liittyy niiden toteutuneisiin kehityslinjoihin.
sunnuntai, syyskuuta 26, 2010
Kommentoinnista
Kun 100 000 käyntiä tuli aikoinaan täyteen, kirjoitin tässä blogissa, että nyt sitten odotellaan miljoonaa. No, se oli vain vitsi, mutta nyt, kun mittari saavutti rajapyykin 800 000, on ehkä uskottava, että miljoonakin on vain luku. Kiitos vain käynneistä tutut ja tuntemattomat.
Aloitin viime viikolla kirjoittelun myös Ylen ylläpitämässä, useamman kirjoittajan Dokblogissa. Blogi seuraa ajankohtaisia ja varmaankin minun myötäni silloin tällöin myös historiaan liittyviä huomioita dokumenttielokuvassa. Käykääpä sielläkin ja kommentoikaa, sillä vain niin blogi pysyy elävänä. Dokblogi taitaa olla neljänneksi suosituin kaikkiaan yli 150 Ylen blogista, joten pohjatyö on tehty ja nyt rokkaan heitetään tämä rikka.
Maailman laajin media-arkisto on kaikille tuttu YouTube. Sen tilastot ovat ällistyttäviä. Luin juuri, että 95% sinne talletetuista videoista todellakin saa katsojia. Tavallisen arkiston tai media-arkiston käyttöaste on tuskin yli viiden prosentin. Tällaiset arkistot tekevät melkoisen hyvin toisen tehtävänsä, säilytyksen, mutta eivät pysty kovinkaan helposti toiseen tehtävään, esittämiseen. Itse asiassa tämä kahtiajako on ollut olemassa koko arkistoinnin elinkaaren.
Kommentointi on ollut varmaankin yksi tärkeä tekijä tässä kehityksessä. Toinen keino oli mahdollisuus linkittää video toimivan mediasoittimen avulla toiseen alustaan, esimerkiksi blogiin. Ja alun perin linkin jakaminen oli tehty helpoksi.
Virallisemmissa media-arkistoissa tällainen on hankalaa ja joiltakin osin jopa mahdotonta tekijänoikeuksien vuoksi. Koskapa olen kahdesti tänä syksynä pukeutunut myös hattuun, nostan juuri sitä hattua Ylen elävälle arkistolle.
Bloggareilla oli taipaleen alkupuolella tapana kommentoida ja linkittää toisiinsa enemmän kuin nykyään. Kommentointi on siirtynyt nopeampiin järjestelmiin, kuten Facebookiin, joka onkin ajanut suosiossa ohi kaikkien muiden. Itse en ole Twitteríllä tehnyt paljon mitään, sillä se on liiankin nopea minun makuuni.
Tämäkin blogi ajautuu automatiikan avulla luettavaksi myös sivustolleni Facebookiin. Moniko vähän yli 800 frendistä sen siellä lukee, on minulle tuntematonta, sillä tilastoja ei niistä synny. Mutta sen olen huomannut, että kommentteja tulee nykyään useammin sinne kuin tänne siitä huolimatta, että facebook-muistiinpanon puoliintumisaika on paljon lyhyempi kuin blogikirjoituksen, kuitenkin pidempi kuin fb:n statuspäivityksen, joka yleensä katoaa bittiavaruuteen noin kuudessa tunnissa jollei nopeamminkin.
Blogien elävyys syntyy kommentoinnista ja linkkauksista. Niitä kannattaa harjoittaa.
Aloitin viime viikolla kirjoittelun myös Ylen ylläpitämässä, useamman kirjoittajan Dokblogissa. Blogi seuraa ajankohtaisia ja varmaankin minun myötäni silloin tällöin myös historiaan liittyviä huomioita dokumenttielokuvassa. Käykääpä sielläkin ja kommentoikaa, sillä vain niin blogi pysyy elävänä. Dokblogi taitaa olla neljänneksi suosituin kaikkiaan yli 150 Ylen blogista, joten pohjatyö on tehty ja nyt rokkaan heitetään tämä rikka.
Maailman laajin media-arkisto on kaikille tuttu YouTube. Sen tilastot ovat ällistyttäviä. Luin juuri, että 95% sinne talletetuista videoista todellakin saa katsojia. Tavallisen arkiston tai media-arkiston käyttöaste on tuskin yli viiden prosentin. Tällaiset arkistot tekevät melkoisen hyvin toisen tehtävänsä, säilytyksen, mutta eivät pysty kovinkaan helposti toiseen tehtävään, esittämiseen. Itse asiassa tämä kahtiajako on ollut olemassa koko arkistoinnin elinkaaren.
Kommentointi on ollut varmaankin yksi tärkeä tekijä tässä kehityksessä. Toinen keino oli mahdollisuus linkittää video toimivan mediasoittimen avulla toiseen alustaan, esimerkiksi blogiin. Ja alun perin linkin jakaminen oli tehty helpoksi.
Virallisemmissa media-arkistoissa tällainen on hankalaa ja joiltakin osin jopa mahdotonta tekijänoikeuksien vuoksi. Koskapa olen kahdesti tänä syksynä pukeutunut myös hattuun, nostan juuri sitä hattua Ylen elävälle arkistolle.
Bloggareilla oli taipaleen alkupuolella tapana kommentoida ja linkittää toisiinsa enemmän kuin nykyään. Kommentointi on siirtynyt nopeampiin järjestelmiin, kuten Facebookiin, joka onkin ajanut suosiossa ohi kaikkien muiden. Itse en ole Twitteríllä tehnyt paljon mitään, sillä se on liiankin nopea minun makuuni.
Tämäkin blogi ajautuu automatiikan avulla luettavaksi myös sivustolleni Facebookiin. Moniko vähän yli 800 frendistä sen siellä lukee, on minulle tuntematonta, sillä tilastoja ei niistä synny. Mutta sen olen huomannut, että kommentteja tulee nykyään useammin sinne kuin tänne siitä huolimatta, että facebook-muistiinpanon puoliintumisaika on paljon lyhyempi kuin blogikirjoituksen, kuitenkin pidempi kuin fb:n statuspäivityksen, joka yleensä katoaa bittiavaruuteen noin kuudessa tunnissa jollei nopeamminkin.
Blogien elävyys syntyy kommentoinnista ja linkkauksista. Niitä kannattaa harjoittaa.
keskiviikkona, syyskuuta 22, 2010
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 53. SELOSTAJAT I: URHEILUN MIKROFONIMIEHET
Orionissa tänään 22.09. keskiviikko 16:30
(I dokumentärens kärna 53: Sportreportrar), Suomi
Näytöksen koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren esittelevät näytöksen
Liput paikan päältä tai Klikkaa tästä.
Mikrofonimieheksi oppimassa
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostaja: Reino Hirviseppä. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen. Filmitarkastus: 1162/1.4.1939 – S – 100 m / 6 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam.
Tie voittoon!
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannonjohto: Holger Harrivirta. Ohjaus, käsikirjoitus: Holger Harrivirta ja Martti Jukola. Selostaja: Martti Jukola. Kuvaus: Unto Kumpulainen. VET: 2320 / 29.10.1946 – S – 250 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.
Olympian ovella
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus, selostus: Martti Jukola. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino ja Aimo Jäderholm. VET: 4066 / 12.6.1952 – S – 260 m / 10 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.
Kouluradio
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Tilaaja: Suomen Yleisradion Propagandaosasto Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostajat: Kaisu Puuskajoki ja Pekka Tiilikainen. Esitys: 95m/8 min (16mm). Orionin esitys: digital betacam.
Poikien suosikit
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Karhu-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kurt Nylund. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Frans Ekebom, Eino Itänen. Ääni: H. Hagström. Filmitarkastus: 1971 / 20.1.1945 – S – 200 m / 7'20". Orionin esitys: digital betacam.
Holmenkollen 1955
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Filmileijona oy. Tuotannon johto: Arvo Tamminen. Ohjaus: Olavi Tamminen. Selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Veli Tamminen. Ääni: Evan Englund. VET: 25.2.1955, Osat 1 ja 2 465 m / 18 min. Orionin esitys: osa 1, 10 min. Kopio, 35mm.
1966 Suomen Suurkisat kutsuvat
Suomi 1965. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SVUL. Ohjaus, kuvaus: Väinö Kolhonen. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. VET: 19114 / 30.9.1965 – S – 260 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm.
Suomi-Ruotsi Nya Ullenilla 27.-28.8.1959
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Tarkastus:. VET: 8955 / 4.9.1959 – S – 505 m / 18 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.
SF-katsaus 44
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi, Arno Carlstedt. VET: 21.8.1959 / 8917 – S – 290 m / 11 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm
Ääniaalltojen akrobaatit valikoituivat ammattiinsa 1930-luvun radiolähetysten ja äänikauteen ponkaisevan elokuvateollisuuden mediahypen nosteessa. Silloin sikisi eetterissä puhuvien toimittajien jumalainen eliitti, joka loi selostavalle tiedottamiselle tyylin ja ilmaisulle tavat politiikan, urheilun, korkean kulttuurin ja matalan viihteen toisiaan syleilevissä maailmoissa.
Selostajien tietoisesti kontrolloima tavoitteellinen kommunikaatio loi ensimmäiset akustiset signaalit, joilla pyrittiin yhdistämään ja vahvistamaan kansakunnan kamarissa istuvien kuuntelijoiden asenteita, uskomuksia ja tunteita. "Maikkien" eteen asettuneet ammattipuhujat tapailivat korostusten ja taukojen oikeaa rytmitystä, ääntämiseen tehokkuutta ja persoonaansa sopivaa soundia. Kohta saarnoihin ja juhlapuheisiin kyllästynyt kansa äimisteli vahvistimista välittyvää tarjontaa uudenlaisen kiinnostuksen vallassa.
Selostavan tiedonvälityksen uranuurtajiin lukeutui teatterimies ja lausunnan opettaja Topo Leistelä (Torsten Leistén). Itsenäistymisen keväässä 1918 STT:n tiedotteita laatinut Leistelä aloitti vuonna 1935 Suomi-Filmin äänellisten lyhytkuvien ohjaajana, tekstien laatijana ja selostajana. Aluksi mykkinä pyörineet Suomi-Filmin Uuutiskuvat saivat Leistelästä ensimmäisen väkevästi sanailevan uutisankkurin. Leistelän omimmat alueet olivat kulttuuri ja matkailu, mutta puhetyöläinen ei suinkaan arastellut naiskauneutta eikä urheilun miehisiä koitoksia. Kamppailulajien selostaminen sopi puhekouluksi dramaturgille, josta tuli kesällä 1941 puolustusvoimien sotakatsausten suulas sanaseppo.
Sotareportaaseilla ja Aunuksen radiosta kansakunnan ääneksi nouseva Pekka Tiilikainen oli aloittanut yleisradion urheiliuselostajana vuotta myöhemmin kuin Leistelä Suomi-Filmissä. Vuosi 1936 oli kuitenkin Tiilikaisen oppi-isän Martti Jukolan, joka selosti suorana Berliinistä voittoisat suomalaisjuoksut.
Nuo radion mainiot puhemiehet esiintyivät elokuvakameralle yhdessä kesällä 1939. Filmistudion lyhytkuvassa Mikrofonimieheksi oppimassa testataan avustajia talvisodan sittemmin peruuttamiin Helsingin olympialaisiin Martti Jukolan ja aisapari Tiilikaisen kriittisen silmän alla. Elokuvan selostusta selostajista vetää tulevan sodan propagandaratsu Reino Hirviseppä ja esiintyjistä arvokkain on uutisluvun grand old man Alexis Af Enehjelm. Jatkossa Yleisradion propagandaosasto käytti tarmokasta Tiilikaista surutta, kuten Kouluradion miehisen karheana selostajana sulosointuisen kuuluttajatar Kaisu Puuska-Joen parina.
Talvisodan aattona Yleisradion selostusosaston johtajaksi nimitetty Martti Jukola väistyi sotien jälkeen radion mikrofonin varresta. Hän antoi kuitenkin äänensä lukuisille lyhytkuville edistäen esimerkiksi raittiuskasvatusta Tie voittoon! -elokuvan kertojana. Vuoden 1952 olympialaisten tiedottamisesta tehtiin ennakkofilmi Olympian ovella. Sen selostajana Jukola vielä esiintyi, ennen kuin kuolema katkaisi sananjuoksun Helsingin olympiavuonna.
Jukolan jalanjäljissä jatkavan Tiilikaisen näkökulma laajeni valomerenä hehkuvan Helsingin öiseen esittelyyn ja muihin tunnevoimaisiin kulttuuriaiheisiin sekä myöhemmin sotareportaaseihin rintamilta. Mannerheimin hautajaisten selostus oli eräs uran huippuhetki. Vasta koitokset "rakasta vihollista" Ruotsia vastaan ja sitkeiden hiihtäjien sankariteot saivat kamppailuslangilla selostustaan tehostavan Tiilikaisen syttymään sodan jaloista nousevan kansakunnan sinivalkoiseksi tulkiksi.
Rauhan palattua palkkasi Arvo Heinosen Arvo-Filmi rahapulassa rypevän Tiilikaisen Helsinkiä esittelevien alkukuviensa katu-uskottavaksi puhemieheksi. Uinti, hiihto ja väkevät voimalajit olivat kuitenkin omin alue. Sieltä lyhytkuvia Arvo-Filmin lisäksi tehnyt Karhu-Filmi ja valkokankaalta karjahdellut Filmileijona turvautuivat Pekan jämäkkään selostajaääneen.
Suurhiihtäjä Veikko Hakulisen "rehti ja sankarillinen" kampailu koko kansan "Haku-Veikkona" heijastui vielä vahvana tunnevärähtelynä kisafilmissä Holmenkollen 1955. Suomen Suurkisat kutsuvat oli Tiilikaisen vuoden 1965 testamentti ja viimeinen filmiselostus Suomen urheilevalle nuorisolle.
Paavo Noposesta kehittyi tiheämmin tykittävä partneri mörssärinä jyrähtelevän Tiilikaisen rinnalle. Hän sähköisti stadionin selostamossa pikamatkojen välähdykset ja maalaili "suuren urheilujuhlan tunnun" porilaisilta koko kansan käyttöön sovitetun marssin soidessa. Kansa luovi uuden presidenttinsä Urho Kekkosen kanssa kylmässä sodassa, kun Noponen tempaistiin selostuskopista vuodeksi valtoihin 1956. Hän kävi rapakon takana oppimassa "television tiedettä" ja toimi tämän jälkeen pioneerina Yleisradion kuvaviestinnän tehtävissä.
Radion selostajana jo käsite oli pian myös elokuvaeatterissa esitettävien alkukuvien pätevä juontaja, kun Yhteiskunnallisen korkeakoulun maisteri Noponen vaihtoi punalippujen hulmutessa massaurheiluun Oy Veikko Laihasen tuottamissa TUL:n elokuvissa. SVUL:in urheiluvalijoiden "Finnkampen" hiilimurskalla sytytti kuitenkin selostajan takuuvarmasti siniseen liekkiin. Äänitetyn illuusion tästä antaa Suomi-Ruotsi Nya Ullevilla 1959.
"Isänmaallisuus, oikea suomen kieli ja huippu-urheilun kovuus" väistyivät yhdistelmänä hetkeksi, kun Noponen herkisteli Armi Kuuselaa isiensä maassa ja eläytyi "Lonely boy" Paul Ankan esiintymiseen Linnanmäellä SF-katsauksissa.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 21.9.2010
(I dokumentärens kärna 53: Sportreportrar), Suomi
Näytöksen koonneet Ilkka Kippola ja Jari Sedergren esittelevät näytöksen
Liput paikan päältä tai Klikkaa tästä.
Mikrofonimieheksi oppimassa
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostaja: Reino Hirviseppä. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen. Filmitarkastus: 1162/1.4.1939 – S – 100 m / 6 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam.
Tie voittoon!
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tuotannonjohto: Holger Harrivirta. Ohjaus, käsikirjoitus: Holger Harrivirta ja Martti Jukola. Selostaja: Martti Jukola. Kuvaus: Unto Kumpulainen. VET: 2320 / 29.10.1946 – S – 250 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.
Olympian ovella
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus, selostus: Martti Jukola. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Niilo Heino ja Aimo Jäderholm. VET: 4066 / 12.6.1952 – S – 260 m / 10 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.
Kouluradio
Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Tuotannonjohto: Lauri Pulkkila. Tilaaja: Suomen Yleisradion Propagandaosasto Ohjaus, käsikirjoitus: Tauno Hellevuo. Kuvaus: Hugo Kaipio. Ääni: Lauri Pulkkila. Selostajat: Kaisu Puuskajoki ja Pekka Tiilikainen. Esitys: 95m/8 min (16mm). Orionin esitys: digital betacam.
Poikien suosikit
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Karhu-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kurt Nylund. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Frans Ekebom, Eino Itänen. Ääni: H. Hagström. Filmitarkastus: 1971 / 20.1.1945 – S – 200 m / 7'20". Orionin esitys: digital betacam.
Holmenkollen 1955
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Filmileijona oy. Tuotannon johto: Arvo Tamminen. Ohjaus: Olavi Tamminen. Selostus: Pekka Tiilikainen. Kuvaus: Veli Tamminen. Ääni: Evan Englund. VET: 25.2.1955, Osat 1 ja 2 465 m / 18 min. Orionin esitys: osa 1, 10 min. Kopio, 35mm.
1966 Suomen Suurkisat kutsuvat
Suomi 1965. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SVUL. Ohjaus, kuvaus: Väinö Kolhonen. Käsikirjoitus, selostus: Pekka Tiilikainen. VET: 19114 / 30.9.1965 – S – 260 m / 9 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm.
Suomi-Ruotsi Nya Ullenilla 27.-28.8.1959
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Tarkastus:. VET: 8955 / 4.9.1959 – S – 505 m / 18 min. Orionin esitys: kopio, 35mm.
SF-katsaus 44
Suomi 1959. Tuotanto: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Käsikirjoitus, selostus: Paavo Noponen. Kuvaus: Olavi Tuomi, Arno Carlstedt. VET: 21.8.1959 / 8917 – S – 290 m / 11 min. Orionin esitys: kopio, 35 mm
Ääniaalltojen akrobaatit valikoituivat ammattiinsa 1930-luvun radiolähetysten ja äänikauteen ponkaisevan elokuvateollisuuden mediahypen nosteessa. Silloin sikisi eetterissä puhuvien toimittajien jumalainen eliitti, joka loi selostavalle tiedottamiselle tyylin ja ilmaisulle tavat politiikan, urheilun, korkean kulttuurin ja matalan viihteen toisiaan syleilevissä maailmoissa.
Selostajien tietoisesti kontrolloima tavoitteellinen kommunikaatio loi ensimmäiset akustiset signaalit, joilla pyrittiin yhdistämään ja vahvistamaan kansakunnan kamarissa istuvien kuuntelijoiden asenteita, uskomuksia ja tunteita. "Maikkien" eteen asettuneet ammattipuhujat tapailivat korostusten ja taukojen oikeaa rytmitystä, ääntämiseen tehokkuutta ja persoonaansa sopivaa soundia. Kohta saarnoihin ja juhlapuheisiin kyllästynyt kansa äimisteli vahvistimista välittyvää tarjontaa uudenlaisen kiinnostuksen vallassa.
Selostavan tiedonvälityksen uranuurtajiin lukeutui teatterimies ja lausunnan opettaja Topo Leistelä (Torsten Leistén). Itsenäistymisen keväässä 1918 STT:n tiedotteita laatinut Leistelä aloitti vuonna 1935 Suomi-Filmin äänellisten lyhytkuvien ohjaajana, tekstien laatijana ja selostajana. Aluksi mykkinä pyörineet Suomi-Filmin Uuutiskuvat saivat Leistelästä ensimmäisen väkevästi sanailevan uutisankkurin. Leistelän omimmat alueet olivat kulttuuri ja matkailu, mutta puhetyöläinen ei suinkaan arastellut naiskauneutta eikä urheilun miehisiä koitoksia. Kamppailulajien selostaminen sopi puhekouluksi dramaturgille, josta tuli kesällä 1941 puolustusvoimien sotakatsausten suulas sanaseppo.
Sotareportaaseilla ja Aunuksen radiosta kansakunnan ääneksi nouseva Pekka Tiilikainen oli aloittanut yleisradion urheiliuselostajana vuotta myöhemmin kuin Leistelä Suomi-Filmissä. Vuosi 1936 oli kuitenkin Tiilikaisen oppi-isän Martti Jukolan, joka selosti suorana Berliinistä voittoisat suomalaisjuoksut.
Nuo radion mainiot puhemiehet esiintyivät elokuvakameralle yhdessä kesällä 1939. Filmistudion lyhytkuvassa Mikrofonimieheksi oppimassa testataan avustajia talvisodan sittemmin peruuttamiin Helsingin olympialaisiin Martti Jukolan ja aisapari Tiilikaisen kriittisen silmän alla. Elokuvan selostusta selostajista vetää tulevan sodan propagandaratsu Reino Hirviseppä ja esiintyjistä arvokkain on uutisluvun grand old man Alexis Af Enehjelm. Jatkossa Yleisradion propagandaosasto käytti tarmokasta Tiilikaista surutta, kuten Kouluradion miehisen karheana selostajana sulosointuisen kuuluttajatar Kaisu Puuska-Joen parina.
Talvisodan aattona Yleisradion selostusosaston johtajaksi nimitetty Martti Jukola väistyi sotien jälkeen radion mikrofonin varresta. Hän antoi kuitenkin äänensä lukuisille lyhytkuville edistäen esimerkiksi raittiuskasvatusta Tie voittoon! -elokuvan kertojana. Vuoden 1952 olympialaisten tiedottamisesta tehtiin ennakkofilmi Olympian ovella. Sen selostajana Jukola vielä esiintyi, ennen kuin kuolema katkaisi sananjuoksun Helsingin olympiavuonna.
Jukolan jalanjäljissä jatkavan Tiilikaisen näkökulma laajeni valomerenä hehkuvan Helsingin öiseen esittelyyn ja muihin tunnevoimaisiin kulttuuriaiheisiin sekä myöhemmin sotareportaaseihin rintamilta. Mannerheimin hautajaisten selostus oli eräs uran huippuhetki. Vasta koitokset "rakasta vihollista" Ruotsia vastaan ja sitkeiden hiihtäjien sankariteot saivat kamppailuslangilla selostustaan tehostavan Tiilikaisen syttymään sodan jaloista nousevan kansakunnan sinivalkoiseksi tulkiksi.
Rauhan palattua palkkasi Arvo Heinosen Arvo-Filmi rahapulassa rypevän Tiilikaisen Helsinkiä esittelevien alkukuviensa katu-uskottavaksi puhemieheksi. Uinti, hiihto ja väkevät voimalajit olivat kuitenkin omin alue. Sieltä lyhytkuvia Arvo-Filmin lisäksi tehnyt Karhu-Filmi ja valkokankaalta karjahdellut Filmileijona turvautuivat Pekan jämäkkään selostajaääneen.
Suurhiihtäjä Veikko Hakulisen "rehti ja sankarillinen" kampailu koko kansan "Haku-Veikkona" heijastui vielä vahvana tunnevärähtelynä kisafilmissä Holmenkollen 1955. Suomen Suurkisat kutsuvat oli Tiilikaisen vuoden 1965 testamentti ja viimeinen filmiselostus Suomen urheilevalle nuorisolle.
Paavo Noposesta kehittyi tiheämmin tykittävä partneri mörssärinä jyrähtelevän Tiilikaisen rinnalle. Hän sähköisti stadionin selostamossa pikamatkojen välähdykset ja maalaili "suuren urheilujuhlan tunnun" porilaisilta koko kansan käyttöön sovitetun marssin soidessa. Kansa luovi uuden presidenttinsä Urho Kekkosen kanssa kylmässä sodassa, kun Noponen tempaistiin selostuskopista vuodeksi valtoihin 1956. Hän kävi rapakon takana oppimassa "television tiedettä" ja toimi tämän jälkeen pioneerina Yleisradion kuvaviestinnän tehtävissä.
Radion selostajana jo käsite oli pian myös elokuvaeatterissa esitettävien alkukuvien pätevä juontaja, kun Yhteiskunnallisen korkeakoulun maisteri Noponen vaihtoi punalippujen hulmutessa massaurheiluun Oy Veikko Laihasen tuottamissa TUL:n elokuvissa. SVUL:in urheiluvalijoiden "Finnkampen" hiilimurskalla sytytti kuitenkin selostajan takuuvarmasti siniseen liekkiin. Äänitetyn illuusion tästä antaa Suomi-Ruotsi Nya Ullevilla 1959.
"Isänmaallisuus, oikea suomen kieli ja huippu-urheilun kovuus" väistyivät yhdistelmänä hetkeksi, kun Noponen herkisteli Armi Kuuselaa isiensä maassa ja eläytyi "Lonely boy" Paul Ankan esiintymiseen Linnanmäellä SF-katsauksissa.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 21.9.2010
maanantaina, syyskuuta 20, 2010
Mietteitä Ruotsin vaaleista
Ruotsin vaalien seuraaminen oli harvinaisen mukavaa. Eduskuntavaalit olivat lopulta tiukat, eikä tulos mairitellut ketään. Ääriliikkeeksi Ruotsissa laskettava ruotsidemokraatit pääsivät äänikynnyksen ylityttyä eduskuntaan lähinnä muukalais- ja maahanmuuttovastaisella linjallaan. Tulosta ei seurannut hymistely, vaan sekä punavihreän opposition että päähallituspuolueen moderaattien, suomalaisittain verraten "maltillisen kokoomuksen" tuomio.
Plussan puolelle pääsivät kautta linjan sekä ympäristöpuolue, joka näin kohensi punavihreän koalition muuten surkeaa tulosta, ja porvariallianssin moderaatit, joka puolestaan ensi kertaa parlamentaarisen äänestyskäytännön aikana ylitti 30 prosentin kannatuslukemat, jonka lähellä se on ollut vain kerran, muistaakseni vuonna 1928. Vuoden 2002 vaaleissa demarit olivat 15 prosenttiyksikköä edellä, nyt kahdeksan vuotta myöhemmin eroa on alle 1 prosenttiyksikkö. Ruotsi on muuttunut.
Televisiossa vilahtaneissa tilastoissa todettiin Ruotsin äänestäjien pitävän tärkeimpänä koulutusta, työllisyyttä ja taloutta. Kuten hallituskoalitio korosti, voiton syynä oli joukko tosiasioita: Ruotsin työttömyysaste ja kauppatase/velkaantuminen ovat EU:n aatelia, ehdotonta A-luokkaa. Varsinkin muihin verrattuna Ruotsilla menee hyvin, vaikka ongelmitta ei kukaan voi elää nykymaailmassa.
Tämän hyvinvoinnin jatkuvuudesta huolimatta muut hallituskoalition puolueet kuin moderaatit kärsivät niukkoja mutta selviä tappioita. Keskusta ei vakuuttanut ympäristölinjallaan, vaan äänet valuivat ympäristöpuolueelle. Kansanpuolueen vaaliteema oli koulutus, mutta vaikka se on tärkeää, se ei ole näemmä tarpeeksi tärkeää. Kristillisdemokraatit jäivät jo Ruotsidemokraattien taakse. Epäilemättä vaalitilanteen tiukkuus ajoi äänestäjät kannattamaan suurta ja kaunista.
Toinenkin tilasto kertoi nykytilasta. 1990-luvun alussa poliitikot saivat luottamusta hoitaa asioita vain harvalta. Alle puolet ilmoitti silloin luottavansa poliitikkoihin. Tämä luku on hiljalleen noussut hieman yli puoleen 2000-luvulla. Nyt tulos oli hämmästyttävä: 70 % ilmoitti luottavansa poliitikkoihin asioiden hoitajana. Ja äänestäjiäkin riitti, sillä äänestysprosentti oli edelleen 80 prosentin luokkaa. Ero Suomeen on huomattava. Oppia on otettavana.
Ruotsin vaalikeskustelusta kävi esille myös se, kuinka hyvin siellä on tajuttu, mikä vaara syntyy, kun populisti-/ääriliikkeiden teemoille annetaan tilaa. Ja jos näiden ajatusten varassa ryhdytään kalastamaan ääniä, kuten on käynyt Ruotsin naapurimaissa - tällä tarkoitettiin varmasti myös Suomea - populistien/ääriliikkeiden kannatus on vain noussut.
Ruotsalainen kielenkäyttö on suorempaa. Monet merkkasivat Ruotsidemokraatit rasistiseksi ääriliikkeeksi suorin sanoin. Monet ilmoittivat etteivät ikimaailmassa ryhdy sen kanssa minkäänlaiseen poliittiseen yhteistoimintaan. Myös punavihreän ja porvariblokkien välinen keskustelu on poliittisesti osuvampaa ja suorempaa kuin Suomessa. Tämän myötä se on myös demokraattisempaa ja kaikessa maltillisuudessaan myös enemmän luottamusta herättävää kuin Suomessa. Suomalaiset puolueet voisivat siitäkin ottaa oppia.
Paradokseja toki vieläkin on. Ruotsidemokraatit ovat nyt järkyttäneet perinteistä ajattelua Ruotsista demokratiaan ja tasa-arvoon uskovana kansakuntana. Tämä todellinen järkytys ei ole vain vasemmiston ajattelua, vaan kulkee läpi perinteisen puoluekentän. Poikkeus on alueellinen. Skånessa Ruotsidemokraatit saivat yli 10 prosenttia äänistä. Mutta tämänhän me tiesimme intuitiivisesti jo Beck-elokuvista.
Ruotsidemokraatit eivät menestyneet suurissa kaupungeissa, siis siellä, missä on paljon maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia. Vihreät menestyivät siellä, missä luontoa ei ole suojeltavana eli suurkaupungeissa. Ehkä ne ovat paradokseja. Kansanpuolue ajoi koulutusasioita, mutta vaikka se on äänestäjien mielestä tärkeintä, puolue ei menestynyt. Sosialidemokratia ei aatteena enää vedä, se on vain puolue muiden joukossa, vaikka kaikki yrittävät sälyttää tätä johtajuuskriisin piikkiin.
Ruotsi on muuttunut. Mutta siellä käydään poliittista keskustelua. Asioihin otetaan kantaa ja uskalletaan liittoutua.
Mutta kuinka on liittoumien purkamisen kanssa. Vihreiden on nyt ratkaistava, tarttuvatko he porvarikoalition tarjoamaan käteen. Se on isku hallituspuolue Keskustalle, joka edellisellä kerralla torppasi yhteistoiminta-aloitteet. Luulisin silti niin käyvän, ainakin mikäli fb-frendien statuksiin on luottaminen.
Olisiko se helpotus myös sosialidemokraateille? Näin punavihreä koalitio kaatuisi luonnonmukaisesti. Samalla demarit sanoisivat hyvästi vasemmistopuolueelle, joka menetti ääniä: varmaankin osaksi sen entisen puheenjohtajan vetämälle feministisen aloitteen puolueelle, joka sai yhden niistä monista prosenteista, jonka vasemmisto olisi tarvinnut.
Punavihreän koalition puolesta puhuvat ne luvut, joita on mitattu nuorten ja nuorten äänestäjien parissa. Punavihreys vetää Ruotsissa nuoria puoleensa ja porvarit ovat hätää kärsimässä. Sopii miettiä, mikä meillä on niin toisin?
Plussan puolelle pääsivät kautta linjan sekä ympäristöpuolue, joka näin kohensi punavihreän koalition muuten surkeaa tulosta, ja porvariallianssin moderaatit, joka puolestaan ensi kertaa parlamentaarisen äänestyskäytännön aikana ylitti 30 prosentin kannatuslukemat, jonka lähellä se on ollut vain kerran, muistaakseni vuonna 1928. Vuoden 2002 vaaleissa demarit olivat 15 prosenttiyksikköä edellä, nyt kahdeksan vuotta myöhemmin eroa on alle 1 prosenttiyksikkö. Ruotsi on muuttunut.
Televisiossa vilahtaneissa tilastoissa todettiin Ruotsin äänestäjien pitävän tärkeimpänä koulutusta, työllisyyttä ja taloutta. Kuten hallituskoalitio korosti, voiton syynä oli joukko tosiasioita: Ruotsin työttömyysaste ja kauppatase/velkaantuminen ovat EU:n aatelia, ehdotonta A-luokkaa. Varsinkin muihin verrattuna Ruotsilla menee hyvin, vaikka ongelmitta ei kukaan voi elää nykymaailmassa.
Tämän hyvinvoinnin jatkuvuudesta huolimatta muut hallituskoalition puolueet kuin moderaatit kärsivät niukkoja mutta selviä tappioita. Keskusta ei vakuuttanut ympäristölinjallaan, vaan äänet valuivat ympäristöpuolueelle. Kansanpuolueen vaaliteema oli koulutus, mutta vaikka se on tärkeää, se ei ole näemmä tarpeeksi tärkeää. Kristillisdemokraatit jäivät jo Ruotsidemokraattien taakse. Epäilemättä vaalitilanteen tiukkuus ajoi äänestäjät kannattamaan suurta ja kaunista.
Toinenkin tilasto kertoi nykytilasta. 1990-luvun alussa poliitikot saivat luottamusta hoitaa asioita vain harvalta. Alle puolet ilmoitti silloin luottavansa poliitikkoihin. Tämä luku on hiljalleen noussut hieman yli puoleen 2000-luvulla. Nyt tulos oli hämmästyttävä: 70 % ilmoitti luottavansa poliitikkoihin asioiden hoitajana. Ja äänestäjiäkin riitti, sillä äänestysprosentti oli edelleen 80 prosentin luokkaa. Ero Suomeen on huomattava. Oppia on otettavana.
Ruotsin vaalikeskustelusta kävi esille myös se, kuinka hyvin siellä on tajuttu, mikä vaara syntyy, kun populisti-/ääriliikkeiden teemoille annetaan tilaa. Ja jos näiden ajatusten varassa ryhdytään kalastamaan ääniä, kuten on käynyt Ruotsin naapurimaissa - tällä tarkoitettiin varmasti myös Suomea - populistien/ääriliikkeiden kannatus on vain noussut.
Ruotsalainen kielenkäyttö on suorempaa. Monet merkkasivat Ruotsidemokraatit rasistiseksi ääriliikkeeksi suorin sanoin. Monet ilmoittivat etteivät ikimaailmassa ryhdy sen kanssa minkäänlaiseen poliittiseen yhteistoimintaan. Myös punavihreän ja porvariblokkien välinen keskustelu on poliittisesti osuvampaa ja suorempaa kuin Suomessa. Tämän myötä se on myös demokraattisempaa ja kaikessa maltillisuudessaan myös enemmän luottamusta herättävää kuin Suomessa. Suomalaiset puolueet voisivat siitäkin ottaa oppia.
Paradokseja toki vieläkin on. Ruotsidemokraatit ovat nyt järkyttäneet perinteistä ajattelua Ruotsista demokratiaan ja tasa-arvoon uskovana kansakuntana. Tämä todellinen järkytys ei ole vain vasemmiston ajattelua, vaan kulkee läpi perinteisen puoluekentän. Poikkeus on alueellinen. Skånessa Ruotsidemokraatit saivat yli 10 prosenttia äänistä. Mutta tämänhän me tiesimme intuitiivisesti jo Beck-elokuvista.
Ruotsidemokraatit eivät menestyneet suurissa kaupungeissa, siis siellä, missä on paljon maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia. Vihreät menestyivät siellä, missä luontoa ei ole suojeltavana eli suurkaupungeissa. Ehkä ne ovat paradokseja. Kansanpuolue ajoi koulutusasioita, mutta vaikka se on äänestäjien mielestä tärkeintä, puolue ei menestynyt. Sosialidemokratia ei aatteena enää vedä, se on vain puolue muiden joukossa, vaikka kaikki yrittävät sälyttää tätä johtajuuskriisin piikkiin.
Ruotsi on muuttunut. Mutta siellä käydään poliittista keskustelua. Asioihin otetaan kantaa ja uskalletaan liittoutua.
Mutta kuinka on liittoumien purkamisen kanssa. Vihreiden on nyt ratkaistava, tarttuvatko he porvarikoalition tarjoamaan käteen. Se on isku hallituspuolue Keskustalle, joka edellisellä kerralla torppasi yhteistoiminta-aloitteet. Luulisin silti niin käyvän, ainakin mikäli fb-frendien statuksiin on luottaminen.
Olisiko se helpotus myös sosialidemokraateille? Näin punavihreä koalitio kaatuisi luonnonmukaisesti. Samalla demarit sanoisivat hyvästi vasemmistopuolueelle, joka menetti ääniä: varmaankin osaksi sen entisen puheenjohtajan vetämälle feministisen aloitteen puolueelle, joka sai yhden niistä monista prosenteista, jonka vasemmisto olisi tarvinnut.
Punavihreän koalition puolesta puhuvat ne luvut, joita on mitattu nuorten ja nuorten äänestäjien parissa. Punavihreys vetää Ruotsissa nuoria puoleensa ja porvarit ovat hätää kärsimässä. Sopii miettiä, mikä meillä on niin toisin?
perjantaina, syyskuuta 17, 2010
Huonojen hoksottimien mies
Näyttelijä Rowan Atkinson tunnetaan muualla nimellä Mr. Bean, mutta Suomessa televisiosarjaa esitettiin nimellä Nolojen tilanteiden mies. Kovin uutta ei ole sekään, että todellisuus osoittautuu parastakin fiktiota mielikuvituksellisemmaksi. Eikö nyt paljon esillä oleva tapaus "huonojen hoksottimien mies" ole siitä mitä mainioin esimerkki.
Yritin kolmekymmentä ajastaikaa sitten opiskella keinotekoisia tietokonekieliä, jotka eivät siis toimineet tietokoneissa, joita oli niin harvassa, ettei opiskelijoita koneiden ääreen juuri päästetty. Harjoitustöissä piirreltiin mieluusti vuokaavioita.
Politiikkaan tämmöinen kaavio näemmä sopii mitä mainioimmin. Ensimmäisessä luukussa on valtiollinen rahapotti, toisessa nuolen päässä valtiollinen jakopäätös, kolmannessa rahojen siirtyminen instituutiolle, joka sijoittaa sitä neljännen luukun kautta vaalirahoitukseen eli kyseessä on feed back: nuoli näyttää rahat palaavat valtiollisen rahapotin vartijalle ja jakopäätöksen tekijälle. Tietenkin jakopäätöksen kohdalle pitäisi laittaa sivupolku vaihtoehtoineen: Oletko jäävi? Jos olet, poistu jakopäätöstilaisuudesta. Jos olet ja jäät, poistu vankilaan käymättä kodin kautta. Tätä vuokaaviota testataan nyt oikeuden harjoittajien piirissä.
Se, että vastuu jää yksilölle, on tietysti poliittisesta historiasta tuttu asia. Suomen historiassa sellainen on Ribbentrop-sopimus, jolla siis yhdessä tulkinnassa kerrotaan huijatun natsi-Saksaa antamaan Suomelle ase- ym. apua lopputaisteluihin Neuvostoliiton kanssa 1944. Sopimus liitettiin yksin Risto Rytiin ja kun tämä erosi, á vot, Mannerheim oli Rytiä seuranneena tasavallan presidenttinä valmis sopimaan erillisrauhan Neukkulan kanssa. (Parempiakin tulkintoja toki on.)
Yksikään puolue ei uhrautujaa puolustanut, mutta kaikessa hiljaisuudessa itse selitys hyväksyttiin vuosikymmeniksi jonkinlaisena kollektiivisena valheena. Kaikki yksituumaisesti tiesivät, mitä uhrautuminen tarkoittaa ja mikä on väärin. Vuosikymmenten jälkeen yritettiin vielä uutta keikausta, maineenpalautusta, vaikka mitäpä sitä palauttamaan, jos se ei ole tosiasiassa mennytkään. Asiat ovat vaikeita ymmärtää, selittää ja jopa kylmästi vain todeta.
Huonojen hoksottimien mies ei ole koskaan ollut sankari, joka nyt sitten millään tavoin romahtaisi. Silti iltapäivälehden kannen kuva nauravasta miehestä oli harvinaisen härski, ja vertaantuu mielessäni vanhaan derkkudokumenttiin Kongo-Müllerista, joka oli tunteeton tappaja, mutta niistä kertoessaan Der lachende Mann. Sellainen on keltapäivälehdistön poliittinen fatwa. Vastuuton, tunteeton, tyhjän nauraja, eikä oikeastaan mitään muuta puutu, kuin kaikkien odottama täydellinen romahdus, ehdoton antautuminen. Toisaalla journalistinen muistimme kirjaa menneisyydestä esiin ministerien kyyneleet, joista niistäkin riitti satoja sivuja kirjoitettavaksi. Että se siitä tunteettomuudesta ja tunteiden osoittamisesta.
Puoluenäkökulmasta syytetyn oma puolue tekee oikein. "Näin tekee osuuskauppaväki." Sen sijaan "kaveria ei jätetä" on vanhentunut. Politiikassa kaveri pettää aina. Ennen pitkää. Jokaiseen politiikkaan osallistuvan on tiedettävä se. Mieluummin ennen kuin sen kokee. Että hyvästi nyt sitten, huonojen hoksottimien mies.
Yritin kolmekymmentä ajastaikaa sitten opiskella keinotekoisia tietokonekieliä, jotka eivät siis toimineet tietokoneissa, joita oli niin harvassa, ettei opiskelijoita koneiden ääreen juuri päästetty. Harjoitustöissä piirreltiin mieluusti vuokaavioita.
Politiikkaan tämmöinen kaavio näemmä sopii mitä mainioimmin. Ensimmäisessä luukussa on valtiollinen rahapotti, toisessa nuolen päässä valtiollinen jakopäätös, kolmannessa rahojen siirtyminen instituutiolle, joka sijoittaa sitä neljännen luukun kautta vaalirahoitukseen eli kyseessä on feed back: nuoli näyttää rahat palaavat valtiollisen rahapotin vartijalle ja jakopäätöksen tekijälle. Tietenkin jakopäätöksen kohdalle pitäisi laittaa sivupolku vaihtoehtoineen: Oletko jäävi? Jos olet, poistu jakopäätöstilaisuudesta. Jos olet ja jäät, poistu vankilaan käymättä kodin kautta. Tätä vuokaaviota testataan nyt oikeuden harjoittajien piirissä.
Se, että vastuu jää yksilölle, on tietysti poliittisesta historiasta tuttu asia. Suomen historiassa sellainen on Ribbentrop-sopimus, jolla siis yhdessä tulkinnassa kerrotaan huijatun natsi-Saksaa antamaan Suomelle ase- ym. apua lopputaisteluihin Neuvostoliiton kanssa 1944. Sopimus liitettiin yksin Risto Rytiin ja kun tämä erosi, á vot, Mannerheim oli Rytiä seuranneena tasavallan presidenttinä valmis sopimaan erillisrauhan Neukkulan kanssa. (Parempiakin tulkintoja toki on.)
Yksikään puolue ei uhrautujaa puolustanut, mutta kaikessa hiljaisuudessa itse selitys hyväksyttiin vuosikymmeniksi jonkinlaisena kollektiivisena valheena. Kaikki yksituumaisesti tiesivät, mitä uhrautuminen tarkoittaa ja mikä on väärin. Vuosikymmenten jälkeen yritettiin vielä uutta keikausta, maineenpalautusta, vaikka mitäpä sitä palauttamaan, jos se ei ole tosiasiassa mennytkään. Asiat ovat vaikeita ymmärtää, selittää ja jopa kylmästi vain todeta.
Huonojen hoksottimien mies ei ole koskaan ollut sankari, joka nyt sitten millään tavoin romahtaisi. Silti iltapäivälehden kannen kuva nauravasta miehestä oli harvinaisen härski, ja vertaantuu mielessäni vanhaan derkkudokumenttiin Kongo-Müllerista, joka oli tunteeton tappaja, mutta niistä kertoessaan Der lachende Mann. Sellainen on keltapäivälehdistön poliittinen fatwa. Vastuuton, tunteeton, tyhjän nauraja, eikä oikeastaan mitään muuta puutu, kuin kaikkien odottama täydellinen romahdus, ehdoton antautuminen. Toisaalla journalistinen muistimme kirjaa menneisyydestä esiin ministerien kyyneleet, joista niistäkin riitti satoja sivuja kirjoitettavaksi. Että se siitä tunteettomuudesta ja tunteiden osoittamisesta.
Puoluenäkökulmasta syytetyn oma puolue tekee oikein. "Näin tekee osuuskauppaväki." Sen sijaan "kaveria ei jätetä" on vanhentunut. Politiikassa kaveri pettää aina. Ennen pitkää. Jokaiseen politiikkaan osallistuvan on tiedettävä se. Mieluummin ennen kuin sen kokee. Että hyvästi nyt sitten, huonojen hoksottimien mies.
torstaina, syyskuuta 16, 2010
Dzaijaijaijai - Viva Mexico
Syksy mennä urahtelee, kohta rakkauden ja anarkististen tunteiden saattelemana. Vaikka hurjin kiire on hetkeksi takana, on menovaihtoehtoja yhä runsaasti Helsingin syksyssä. Sallinette pienen agiteerauksen tai nykykielellä pitää varmaan sanoa vaikuttavuuspyrinnön.
Suomi–Meksiko 2010 -näyttely avautuu tänään presidentillisten ja suurlähettiläiden tapaisten arvovieraiden läsnäollessa ja siksi minäkin matkaan oikein taksilla Kansallisarkistoon (Rauhankatu 17) vahtimaan yhtenä ja taatusti viimeisenä kolmesta tv-ruutua, jossa välähtelevät Suomen ja Meksikon elokuvalliset suhteet uutiskatsauksista Meksikon pikajuna-animaatioon ja Speedy Gonzalesiin ajalta jolloin "New York on vielä pieni kylä, mutta se varmasti kasvaa siitä". Ylioppilaskunnan laulajia ja herraa ja ylhäisyyttä tietenkään unohtamatta. Kaiken yläpuolella kaikuu dzai-jai-jai-jai!
Vuoden loppuun jatkuvassa näyttelyssä on tarjolla esikolumbiaanisen ajan esineitä Didrichsenin taidemuseon kokoelmista ja useita mainoksen sanoin "yllättäviä linkkejä Suomen ja Meksikon välillä". Elokuvanäytteet ovat varmasti juuri niitä.
Vaikuta! DocPointin etusivulta pääsee valitsemaan ohjelmistoa kotimaiseen dokkarisarjaan, jolla juhlistetaan festarin kymmenvuotista taivalta. Juhlasarjaan valitaan viime vuosikymmenten vaikuttavimpia ja mieleenpainuneimpia kotimaisia teoksia. Yleisö voi niitä myös äänestää. Mutta ei pelkoa. Kaanonia siitä tuskin syntyy, tuleepahan esille hyviä elokuvia.
En ole tainnut vielä mainostaakaan, mutta asiaan enemmän tai vähemmän liittyvää, painavaa dokkariasiaa Suomesta ja muualtakin, nyt niin ajankohtaista, voi lukea Ylen Dokblogista.
Blogin ja tuhannen dokkaritoiminnon vetäjä Iikka Vehkalahti kommentoi juuri näyttävästi Hesarissa dokumenttielokuvan vaikuttavuutta - myös elokuvan päähenkilön kannalta.
Eettiset kysymykset ovat askarruttaneet dokkarintekijöitä jo pitkään. Kohuleffa Reindeerspottingin päähenkilön Janin kuolemasta Kambodzan kaduilla on viimeksi nostattanut keskustelua näistä asioista.
Suomi–Meksiko 2010 -näyttely avautuu tänään presidentillisten ja suurlähettiläiden tapaisten arvovieraiden läsnäollessa ja siksi minäkin matkaan oikein taksilla Kansallisarkistoon (Rauhankatu 17) vahtimaan yhtenä ja taatusti viimeisenä kolmesta tv-ruutua, jossa välähtelevät Suomen ja Meksikon elokuvalliset suhteet uutiskatsauksista Meksikon pikajuna-animaatioon ja Speedy Gonzalesiin ajalta jolloin "New York on vielä pieni kylä, mutta se varmasti kasvaa siitä". Ylioppilaskunnan laulajia ja herraa ja ylhäisyyttä tietenkään unohtamatta. Kaiken yläpuolella kaikuu dzai-jai-jai-jai!
Vuoden loppuun jatkuvassa näyttelyssä on tarjolla esikolumbiaanisen ajan esineitä Didrichsenin taidemuseon kokoelmista ja useita mainoksen sanoin "yllättäviä linkkejä Suomen ja Meksikon välillä". Elokuvanäytteet ovat varmasti juuri niitä.
Vaikuta! DocPointin etusivulta pääsee valitsemaan ohjelmistoa kotimaiseen dokkarisarjaan, jolla juhlistetaan festarin kymmenvuotista taivalta. Juhlasarjaan valitaan viime vuosikymmenten vaikuttavimpia ja mieleenpainuneimpia kotimaisia teoksia. Yleisö voi niitä myös äänestää. Mutta ei pelkoa. Kaanonia siitä tuskin syntyy, tuleepahan esille hyviä elokuvia.
En ole tainnut vielä mainostaakaan, mutta asiaan enemmän tai vähemmän liittyvää, painavaa dokkariasiaa Suomesta ja muualtakin, nyt niin ajankohtaista, voi lukea Ylen Dokblogista.
Blogin ja tuhannen dokkaritoiminnon vetäjä Iikka Vehkalahti kommentoi juuri näyttävästi Hesarissa dokumenttielokuvan vaikuttavuutta - myös elokuvan päähenkilön kannalta.
Eettiset kysymykset ovat askarruttaneet dokkarintekijöitä jo pitkään. Kohuleffa Reindeerspottingin päähenkilön Janin kuolemasta Kambodzan kaduilla on viimeksi nostattanut keskustelua näistä asioista.
keskiviikkona, syyskuuta 08, 2010
Haasteellinen tatsi verkostoitumisen vaikuttavuuteen
Tilaisuuksien järjestäjillä on näinä päivinä lämpimät oltavat. Kuinka näihin kaikkiin riittää järjestäjiä? Suuremmissa pippaloissa liikun itse vain harvoin, eikä minua niihin kovin usein kutsutakaan, mutta ymmärrän kyllä cocktailhenkisen seuranpidon, jolla on nykyiseen muotisanaan verkostoitumiseen ainakin löyhä kosketus eli tatsi. Kolmatta muotisanaa kultivoidakseni - ilman eu-tukea - sen vaikuttavuudesta en tiedä uusien fb- eli naamakirjafrendien ulkopuolella.
Kokemukseni mukaan paremmat keskustelut käydään ulkoparvekkeella, jossa vielä saa tupakoida suojautumatta ilman tark'ampujien pelkoa. Vierailtakin voi pummata tulta ja tappuraa riittää ainakin elokuvantekijöiden bileissä iltamyöhään. Sanoman saaminen perille kun on niin v-n haastavaa. (Anteeksi kokoperheen bloginlukijoilta!)
Käyn tänään katsomassa ennakkoon 138 minuuttia TPA2:sta, koska TPA1 jäi niin jännään kohtaan. Itseäni kismitti aikoinaan, että menin arvata pöläyttämään harvinaisen mukavalle iltasanomalehden toimittajalle TPA1:n tulevista katsojaluvuista. Luulin että tekeillä oli pieni sivupalsta, mutta osin varmaan vastuuttoman lörpöttelyni innoittamana kahden sivun jutussa luki, että tekijät muka olisivat tyytyväisiä, jos se saa yli 150 000 katsojaa, mikä ei siis mitenkään ole vähän täällä Pohjantähden alla.
Uskaltauduin just äsken katsomaan, miten sille kävi. Ei huonosti. Tähän mennessä 162576 katsojaa. Kolmas sija Risto räppääjän (319497) ja Havukka-ahon ajattelijan jälkeen (217083). Ellei Sisko tahtoisin jäädä, jo nyt henosti 109 943 katsojaa, aivan hirveästi intoudu, niin lista pysynee jokseenkin, suurin piirtein tai ainakin melkein samana. Ehkä. Sehän on teistä passiivikoista kiinni.
Dokumenttisuosikit Reindeerspotting (63686) ja maailmaa ihastuttanut Miesten vuoro (33010) ovat jättimäisiä kävijälukuja elokuvateattereissa dokkareille, mutta enemmänkin voisi olla. Teatterinomistajien sanoma on ollut yksinkertainen. Ihan sama mikä leffa, kunhan jengi käy katsomassa. Dokkari ei ole huonommassa asemassa levityksen näkökulmasta, mutta ei se ole paremmassakaan.
Uusin markkinoille ryntäävä elokuva on Artsi Halosen Prinsessa. Kokenut elokuvantekijä vaikka onkin, tämä on hänen ensimmäinen valkokankaille viety pitkä näytelmäfilkka. TV-elokuva Koti oli toki jo aikaa sitten näyttö osaamisesta. Mutta mitäpä tätä toistamaan: joku vuosi ja menestysdokkari sitten kirjoitin miehen aiemmasta urasta tarinan, joka näyttää vieläkin löytyvän verkosta Art Filmsin sivuilta. Tänään on Prinsessan kutsubileet, huomenna menestyksestä vastaavat markkinat eli katu määrää kuis äijän käy. Kerran jo leffan nähneenä voin sanoa, että varsinkin yhdessä kirjan kanssa aikamoinen paketti, josta voi juttua vääntää, niin kuin hyvästä leffasta pitääkin.
Kokemukseni mukaan paremmat keskustelut käydään ulkoparvekkeella, jossa vielä saa tupakoida suojautumatta ilman tark'ampujien pelkoa. Vierailtakin voi pummata tulta ja tappuraa riittää ainakin elokuvantekijöiden bileissä iltamyöhään. Sanoman saaminen perille kun on niin v-n haastavaa. (Anteeksi kokoperheen bloginlukijoilta!)
Käyn tänään katsomassa ennakkoon 138 minuuttia TPA2:sta, koska TPA1 jäi niin jännään kohtaan. Itseäni kismitti aikoinaan, että menin arvata pöläyttämään harvinaisen mukavalle iltasanomalehden toimittajalle TPA1:n tulevista katsojaluvuista. Luulin että tekeillä oli pieni sivupalsta, mutta osin varmaan vastuuttoman lörpöttelyni innoittamana kahden sivun jutussa luki, että tekijät muka olisivat tyytyväisiä, jos se saa yli 150 000 katsojaa, mikä ei siis mitenkään ole vähän täällä Pohjantähden alla.
Uskaltauduin just äsken katsomaan, miten sille kävi. Ei huonosti. Tähän mennessä 162576 katsojaa. Kolmas sija Risto räppääjän (319497) ja Havukka-ahon ajattelijan jälkeen (217083). Ellei Sisko tahtoisin jäädä, jo nyt henosti 109 943 katsojaa, aivan hirveästi intoudu, niin lista pysynee jokseenkin, suurin piirtein tai ainakin melkein samana. Ehkä. Sehän on teistä passiivikoista kiinni.
Dokumenttisuosikit Reindeerspotting (63686) ja maailmaa ihastuttanut Miesten vuoro (33010) ovat jättimäisiä kävijälukuja elokuvateattereissa dokkareille, mutta enemmänkin voisi olla. Teatterinomistajien sanoma on ollut yksinkertainen. Ihan sama mikä leffa, kunhan jengi käy katsomassa. Dokkari ei ole huonommassa asemassa levityksen näkökulmasta, mutta ei se ole paremmassakaan.
Uusin markkinoille ryntäävä elokuva on Artsi Halosen Prinsessa. Kokenut elokuvantekijä vaikka onkin, tämä on hänen ensimmäinen valkokankaille viety pitkä näytelmäfilkka. TV-elokuva Koti oli toki jo aikaa sitten näyttö osaamisesta. Mutta mitäpä tätä toistamaan: joku vuosi ja menestysdokkari sitten kirjoitin miehen aiemmasta urasta tarinan, joka näyttää vieläkin löytyvän verkosta Art Filmsin sivuilta. Tänään on Prinsessan kutsubileet, huomenna menestyksestä vastaavat markkinat eli katu määrää kuis äijän käy. Kerran jo leffan nähneenä voin sanoa, että varsinkin yhdessä kirjan kanssa aikamoinen paketti, josta voi juttua vääntää, niin kuin hyvästä leffasta pitääkin.
tiistaina, syyskuuta 07, 2010
Parit leffat syksyn markkinoilta
Kiireinen elämänmuoto tuottaa kaikenlaisia kokemuksia. Tänään nähty Dome Karukosken Napapiirin sankarit on herkullisen hauska komedia, vaikka mainoksen puhe "romanttisesta komediasta" on kirjoitettu sellaisen mainostoimiston takahuoneessa, jonne skriini ei näy.
Domen oliko tämä nyt neljäs elokuva sai rikkomaan tärkeintä ja toimivinta kirjoittamatonta sääntöä, joka on yksinkertaisesti se, että lehdistönäytöksessä ei naureta tai osoiteta tunteita. Anteeksi kanssakatsojat - kriitikoiden parhaimmisto - kihityksestäni Lapin hervottoman elämänmenon vangitsemisyrityksissä. Ja lukijat. Katsokaa kun ette kuitenkaan usko mitä vanha sanoo.
Juontahan tässä mielettömän hyvin käsikirjoitetussa elokuvassa ei juuri ole: pitkäaikainen tyttöystävä kyllästyy poikakaverinsa saamattomuuteen ja sanoo eroavansa, ellei kotiin ilmesty digiboksia seuraavaan aamuun mennessä. Arvaatte kai ettei digiboksi odota nurkan takana noutamistaan. Se olisi yhtä todennäköistä kuin se, että digiboksi ilmestyisi kuumailmapallosta. Tai sukellusveneestä. Tai huljkopterista. Ja tässä näytelläänkin hyvin. (Mihin minä olen menettänyt luontaisen taiten piilotetun kriitikkokykyni...)
Mika Kaurismäen dokumentti Vesku ei hirmuisesti naurattanut, mutta kosketti silleen ihan kivasti. Taitavien ja kokeneiden tekijöiden henkilödokumentti henkilöstä jossa riittää henkilöä ei voi epäonnistua. Valkokankaalla Vesa-Matti Loirissa riittää kokemusta ja taitoa sillä särmällä, että kenkään ei jää huonommaksi toista. Taiteesta ei sitten tämänkään elokuvan yhteydessä tarvitse puhua eikä tarvitsekaan. Vesku-faneille moninaisia auvoisia hetkiä, vaikka ei monesta naisesta yhtä aikaa pitäisikään. Hellästi kohdettaan kohteleva kohtalokas filkka kohtelee kohdettaan hellävaraisesti. Miesten vuorossa kyllä itketään enemmän.
Kesän lopulla nähty Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä revittelee yli 100 000 katsojaluvuilla jo nyt. Itse olin vakaasti sitä mieltä, että tätä sujuvaa mutta hieman hyppelehtivää elokuvaa ei oikeastaan pitäisi esittää alle kuusitoistavuotiaille, eikä kukaan yli 17-vuotias halua katsoa sitä. Tämä teoriani murtui käytännön kovassa koulussa kun 13-v. tytär vinkui jo kaksi viikkoa ennen elokuvaa leffarahaa muka juuri tämän elokuvan katsomiseen. Kolmannella kerralla vaadin sitten jo elokuvalippua todisteeksi. Ettei menisi rahat Idän ihmeiden tarkkailuun Ruoholahti-Vuosaari -linjalla. Tähän kannattaa ottaa äiti esiliinaksi, vaikka teini sen tietysti kieltää, sillä näin huonoja tapoja oppii parhaiten vain kavereidensa seurassa.
Mutta syksyn paras elokuva on tähän mennessä ollut Thomas Vinterbergin Submarino. Pääosassa oivallisen sukunimen saanut Jakob Cedergren, joka on kova jätkä Tanskan mustemmalla pallonpuoliskolla, jossa harva viitsii ketään auttaa.
Domen oliko tämä nyt neljäs elokuva sai rikkomaan tärkeintä ja toimivinta kirjoittamatonta sääntöä, joka on yksinkertaisesti se, että lehdistönäytöksessä ei naureta tai osoiteta tunteita. Anteeksi kanssakatsojat - kriitikoiden parhaimmisto - kihityksestäni Lapin hervottoman elämänmenon vangitsemisyrityksissä. Ja lukijat. Katsokaa kun ette kuitenkaan usko mitä vanha sanoo.
Juontahan tässä mielettömän hyvin käsikirjoitetussa elokuvassa ei juuri ole: pitkäaikainen tyttöystävä kyllästyy poikakaverinsa saamattomuuteen ja sanoo eroavansa, ellei kotiin ilmesty digiboksia seuraavaan aamuun mennessä. Arvaatte kai ettei digiboksi odota nurkan takana noutamistaan. Se olisi yhtä todennäköistä kuin se, että digiboksi ilmestyisi kuumailmapallosta. Tai sukellusveneestä. Tai huljkopterista. Ja tässä näytelläänkin hyvin. (Mihin minä olen menettänyt luontaisen taiten piilotetun kriitikkokykyni...)
Mika Kaurismäen dokumentti Vesku ei hirmuisesti naurattanut, mutta kosketti silleen ihan kivasti. Taitavien ja kokeneiden tekijöiden henkilödokumentti henkilöstä jossa riittää henkilöä ei voi epäonnistua. Valkokankaalla Vesa-Matti Loirissa riittää kokemusta ja taitoa sillä särmällä, että kenkään ei jää huonommaksi toista. Taiteesta ei sitten tämänkään elokuvan yhteydessä tarvitse puhua eikä tarvitsekaan. Vesku-faneille moninaisia auvoisia hetkiä, vaikka ei monesta naisesta yhtä aikaa pitäisikään. Hellästi kohdettaan kohteleva kohtalokas filkka kohtelee kohdettaan hellävaraisesti. Miesten vuorossa kyllä itketään enemmän.
Kesän lopulla nähty Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä revittelee yli 100 000 katsojaluvuilla jo nyt. Itse olin vakaasti sitä mieltä, että tätä sujuvaa mutta hieman hyppelehtivää elokuvaa ei oikeastaan pitäisi esittää alle kuusitoistavuotiaille, eikä kukaan yli 17-vuotias halua katsoa sitä. Tämä teoriani murtui käytännön kovassa koulussa kun 13-v. tytär vinkui jo kaksi viikkoa ennen elokuvaa leffarahaa muka juuri tämän elokuvan katsomiseen. Kolmannella kerralla vaadin sitten jo elokuvalippua todisteeksi. Ettei menisi rahat Idän ihmeiden tarkkailuun Ruoholahti-Vuosaari -linjalla. Tähän kannattaa ottaa äiti esiliinaksi, vaikka teini sen tietysti kieltää, sillä näin huonoja tapoja oppii parhaiten vain kavereidensa seurassa.
Mutta syksyn paras elokuva on tähän mennessä ollut Thomas Vinterbergin Submarino. Pääosassa oivallisen sukunimen saanut Jakob Cedergren, joka on kova jätkä Tanskan mustemmalla pallonpuoliskolla, jossa harva viitsii ketään auttaa.
maanantaina, syyskuuta 06, 2010
Sodankylä ikuisesti erikoisnäytöksinä
Peter von Bagh on koonnut Sodankylän elokuvajuhlien kuuluisien aamukeskustelujen pohjalta dokumentin Sodankylä ikuisesti: elokuvan vuosisata. Sitä seuraa laveampi kolmiosainen sarja, jonka ensimmäinen osa Sodankylä ikuisesti: ensimmäisten elokuvien muisto on juuri valmistunut.
Näytökset Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki)
Sodankylä ikuisesti: elokuvan vuosisata ma 13.9. klo 18.00, näytöksen alustaa Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmapäällikkö Timo Malmi.
Sodankylä ikuisesti: ensimmäisten elokuvien muisto ma 20.9. klo 18.00, alustaa ohjaaja Peter von Bagh. Näytöksiin on vapaa pääsy.
Näytökset Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki)
Sodankylä ikuisesti: elokuvan vuosisata ma 13.9. klo 18.00, näytöksen alustaa Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmapäällikkö Timo Malmi.
Sodankylä ikuisesti: ensimmäisten elokuvien muisto ma 20.9. klo 18.00, alustaa ohjaaja Peter von Bagh. Näytöksiin on vapaa pääsy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)